Innostus, epäilys ja helpotus

Parisen viikkoa sitten sain loistavan idean. Olin niin innoissani, että olin hypätä ulos nahoistani.

Kyse on juttusarjasta, kirjoitusharjoituksesta. Pyrin kirjoittamaan lyhyesti, nasevasti, hauskasti, ilmaisuvoimaisesti ja ymmärrettävästi pieniä tekstejä. Ne eivät ole novelleja, ne eivät ole aforismeja, ne eivät ole runoja. En tiedä, miksi niitä pitäisi kutsua, mutta ei nimityksellä ole merkitystä.

Teksteissä on kyse toisenlaisesta näkökulmasta asioihin. En ole missään nähnyt asioita käsiteltävän sillä tavalla. Käännän asiat nurin ja katselen niitä vinosta vinkkelistä. Olin ylpeä ideastani ja uskoin siitä uuden elämän alkavan.

Pari viikkoa niitä kirjoitettuani iski epäilys. Onko tässä sittenkään mitään mieltä? Nolaanko itseni totaalisesti näillä jutuilla?

Pohdin asiaa pitkään. Löysin uusia näkökulmia ideaani ja siitä syntyneeseen projektiin. Löysin mielekkyyden uudestaan. Nyt olen entistä vakuuttuneempi, että kyse on ainakin minulle itselleni erinomaisesta asiasta. Voi olla, että nolaan itseni. Mutta mitä sitten?

Olen helpottunut. Jos joku asia tuntuu näin hyvältä, se ei voi olla väärä tai huono.

Auktorisoituja adjektiiveja

Aloin tehdä erästä persoonallisuustestin itseanalyysia. Alku sujui ok, tarvitsi vain arvioida, kumpaa annetusta adjektiiviparista enemmän rehellisesti arvioiden olen. Sen jälkeen olisi pitänyt vielä luetella annetuista adjektiiveista ne 10-20 adjektiivia, jotka parhaiten kuvaavat minua.

Aloin ihmetellä, tässäkö ovat ne adjektiivit, jolla ihmistä kuvataan.

A-adjektiivit
Ahkera (uuttera) , alakuloinen, alistuva , antelias, arka, arka (asioita jännittävä), asiakeskeinen

E-adjektiivit
Ei erityislahjakkuutta, empaattinen, energinen, epäileväinen, epälooginen, epäluotettava, epäonnistumisia pelkäävä, epätäsmällinen, epävarma, epävarma (varovainen), erikoinen, eristäytyvä

H-adjektiivit
Haihattelevainen, harkitseva, hauska, heikko, helposti kiihtyvä, helposti masentuva, hermostunut, hiljainen, huolellinen (tarkka), huolimaton (hutiloiva), huolimaton (suurpiirteinen), huomioiva, hyväksyvä, häilyvä

I-adjektiivit
Idealistinen, ihmiskeskeinen, iloinen, impulsiivinen, itsenäinen, itseohjautuva, itseriittoinen, itsevarma

J-adjektiivit
Järjestelmällinen, järkevä, jääräpäinen

K-adjektiivit
Kapea-alainen, kapinoiva, kestävä, kireä, kova, kriittinen, kylmäkiskoinen, kypsymätön, kypsä, kärsimätön, kärsivällinen, käytännöllinen, käytännöllisesti lahjakas, käytännönläheinen

------------

Saitte jo varmaan adjektiiveista mielikuvan. Näin mielessäni nämä adjektiivit auktoreina kaikessa kirjoittamisessa ja ihmiskuvauksissa.

Muista kirjoittaessasi, että ihminen voi olla iloinen, mutta ei pirteä, jota adjektiiveissa ei ole. Missään tapauksessa ihminen ei ole surullinen, tulinen, manipuloiva, juonitteleva, onnellinen tai ihana.

En jatkanut persoonallisuustestiä. Ihminen on niin monipuolinen kokonaisuus, että 20 annettua adjektiivia ei riitä sitä kuvaamaan.

Eikö voisi vain olla möllöttää?

Olen ajatellut kirjoittaa blogia päivittäin. Aina se ei onnistu. Ei ole aikaa, ei ole ideaa ja joskus laiskottaa. Ei huvita, ei jaksa, sängyllä loikoilu ja telkkarin katsominen on houkuttelevampaa kuin kirjoittaminen. Ja onko sitä pakko koko ajan ajatella jotain? Eikö voisi vain olla möllöttää?

Joskus kai voisi olla vain, mutta pelkään jääväni siihen koukkuun. Olemiseen, tekemättömyyteen, tyhjyyteen ja tylsyyteen. Pelkään, että elämäni lipuu ohi, enkä sitä edes huomaa.

Kirjoittaessani, vaikka vain blogia, tunnen eläväni, tekeväni jotain tärkeää. Ei ihmiskunnalle, mutta itselleni. Kesken kirjan, elokuvan, musiikin, toisen ihmisen kohtaamisen alan suunnitella, mitä ja miten tästä kirjoitan. Kirjoitan elääkseni ja elän kirjoittaakseni.

Uusi profiilikuvani on sama, jota käytän Facebookissa. Tunnen itseni enemmän kuvan kaltaiseksi leijonaksi kuin aikaisemman profiilikuvan karikatyyriksi.

Vastauksia

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa kuumeisena. En silloin ole normaali itseni. Vastaan edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihin.

Pidän kommenteista, olivat ne sitten samanmielisiä, erimielisiä, haastavia, kyseenalaistavia tai jopa kiittäviä. Koska pidän niistä, pyrin itsekin kommentoimaan, mutta en aina. Päätökseni lopettaa Päiväkävelyllä ei johtunut kommenteista tai niiden puutteesta. Elän ehkä jonkinlaista kriisiaikaa itseni kanssa ja se ilmenee pysähtyneisyytenä. Olen jumissa enkä silloin tiedä, mistä ja miten kirjoittaisin.

Annikki, olen itsekin huomannut lukiessani toisen hyvin henkilökohtaista blogia, että en tiedä, miten sellaista kommentoisin. Toisen avomielisyys ja herkkyys koskettavat, mutta voiko siihen sanoa jotain, joka ei kuulosta latteudelta.

Kirjoitan politiikasta ja ajankohtaisista asioista silloin, kun minusta tuntuu, että minulla olisi asiasta jotain sanottavaa tai että en voi vaieta tästä asiasta enää. Kirjoitan myös hyvin henkilökohtaisia tekstejä, koska minua kutkuttaa ajatus niiden kirjoittamisesta tuntemattomille ihmisille. Kuvittelen myös, että minun henkilökohtaisilla kokemuksillani ja tuntemuksillani voisi olla jotain yleisempää merkitystä. Tarkoitan sitä, että en usko olevani niin ainutlaatuinen ihminen, etteivätkö muutkin ihmiset olisi kokeneet rakkautta, pettymystä, iloa, surua, ahdistusta ja onnea. Jollain tavalla tällaisten kokemusten ja tunteiden jakaminen on tärkeää.

Soolis, sinun perheenjäsenesi ja ystäväsi saisivat olla ylpeitä siitä, että ovat sinun sukulaisiasi ja ystäviäsi juuri koska pidät hienoa blogia. Minun ystäväni ja sukulaiseni lukevat blogiani, ainakin silloin tällöin, ja joskus mainitsevat siitä minulle jotain. Pari kertaa he ovat kommentoineet juttujani. On minulle sanottu myös, että ”minä en lue sun blogia, se on niin ahdistava”. Oli toki ahdistava yhteen aikaan, mutta ei ole enää.

Elämä on epäreilua, mutta ei aina. Jos joku vaikka kirjoittaisikin vain sielunsa syvästä katkeruudesta elämän epäreilusta kohtelusta, niin sitten kirjoittaisi. Kyllä nettiin blogeja mahtuu ja lukijoitakin riittää.

Asioista voi kirjoittaa niin monella tavalla. Minä kirjoitan melko raskaasti, joko saarnaan tai tunteilen. Ehkä juuri siksi olen onnistunut lopettamaan monta keskustelua esittämällä kommenttini, vaikka se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Etäisyyden ottaminen asioihin ja itseeni on minulle vaikeaa, sitä opettelen varmaan loppuelämäni. Keveyttä ja tekstin ilmavuutta ihailen ja joskus kirjoituksissani sitä tavoittelen. Yleensä siinä epäonnistun, mutta jatkan harjoituksia.

Olen pitkälti samaa mieltä Mummon kanssa blogien kommentoinnista. Ilahduin kovasti ideasta poistaa kommentointimahdollisuus. Aivan varmasti se olisi vapauttavaa. En sellaista kuitenkaan tee, koska sellaisen puuttuminen on turhauttavaa silloin, kun haluaisi kommentoida toisen tekstiä.

Olen usein harkinnut sanelulaitteen hankintaa. Ilmaisukykyni on parempi puhuessani toisen ihmisen kanssa tai perustellessani kantaani keskustelussa kuin kirjoittaessani asioista. Jokin vimma, jokin kummallinen käsitys siitä, että haluan kirjoittaa ja että minun pitää kirjoittamaan, saa minut jatkamaan kirjoitusharjoituksia. Sanelulaitteella salakuuntelisin itseäni ja kirjoittasin ylös sanomisiani. No, ehkä siitä ei tulisi mitään. Puhe ja teksti ovat kovin erilaisia ilmaisutapoja.

Loppu

Tänne ei enää kannata tulla lukemaan yhtään mitään. Minäkään en tule tänne enää kirjoittamaan mitään.

On ilmeistä että en osaa kirjoittaa, joten on parempi lopettaa.

On aika täyttää kaivoa

Pääni on tyhjä. Flunssako sen on saanut aikaiseksi vai mikä, en tiedä. Niinpä pidän hieman taukoa bloggaamisessa. Tauon aikana täytän kaivoa ja käyn taiteilijatreffeillä Julia Cameronin termejä käyttääkseni. Ja kirjoitan vain itselleni.

Muutoksia

Olen ensimmäistä päivää töissä loman jälkeen. Mieleni on valpas ja aktiivinen, oikeastaan odotan hyvää työvuotta alkavaksi. Töitä, jopa mielekkäitä töitä, pitäisi olla riittävästi. Toivon, että parin hirvittävän työvuoden jälkeen pystyisin keskittymään töihini kunnolla.

Kuitenkin jossain on hahmoton ajatus siitä, että työpaikkani on minulle väärä. Jos en olisi nykyisessä työssäni, tekisin varmaan samaa kuin lomalla. Kirjoittaisin, haistelisin tuulta, etsisin kirjoja ja musiikkia sekä lukisin ja kuuntelisin niitä. Perustaisin tanssikoulun naisille, jotka haluavat liikkua, mutta eivät kehtaa mennä kuntosalille. Vetäisin Keskeneräisten asioiden iltoja. Opettelisin soittamaan, kerrostalossa soitin olisi syntikka. Huilun soiton voisin opetella uudestaan, jos kerrostalossa saisi harrastaa musisointia.

Kirjoittaminen tuntuu oikein hyvältä. Harrastus se ei ole. Se on välttämättömyys. Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä olevan parhaiten minulle sopiva tapa ilmaista itseäni. Bloggaaminen on oiva keino siihen, samoin aamusivut. Kummassakin on ideana saada teksti valmiiksi. Ilman sitä jäisin pohtimaan ovatko valitsemani sanat ja sanajärjestys parhaat kuvaamaan haluamaani asiaa, eikä valmista tulisi. Tunnen, että pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, mutta aika ei tunnu riittävän.

Kotielämäni mullistuu tänään kolmeksi viikoksi. Tyttären poikakaveri Englannista tulee meille. Nuori pari on riidellyt railakkaasti ja ehdin jo toivoa, ettei vierailu toteutuisi. Kaksioni käy ahtaaksi meille kolmelle ja koettelee kärsivällisyyttä. Myös tytärtäni jännittää vierailun sujuminen. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Unelmat ja arki ovat elämässäni kaukana toisistaan. Kaipaan elämääni muutosta, mullistusta, joka toisi mukanaan, no, ainakin rakkautta ja elämän, joka tuntuisi enemmän omalta.

Aamusivut

Aamusivut ovat Julia Cameronin kehittämä keino oman luovuuden löytämiseksi. Jokainen aamu tulee kirjoittaa kolme sivua tekstiä. Ei enempää eikä vähempää. Pääasia on kirjoittaminen, mitä tahansa. Voi kirjoittaa, ettei mitään tule mieleen tai että voi paska. Mutta ei sellaista jaksa kolmea sivua kirjoittaa, minä ainakin. Ajatuksia alkaa tipahdella ja huomaamattaan on käsitellyt asiaa, jonka oli unohtanut tai jota ei ole uskaltanut tai pystynyt tai ehtinyt käsittelemään. Oli sitten kyse keittiön verhoista tai lapsuuden traumoista.

Aloitin aamusivujen kirjoittamisen 18.1.2009 hyvän ystäväni innoittamana. Voi olla, että aamusivut ovat auttaneet omaan luovuuteeni tutustumisessa. Enemmän aamusivujen kirjoittaminen on vaikuttanut itsetuntemukseeni ja itseni hyväksymiseen. Sen tajuamiseen, että olen hyvä tyyppi. Päivän aloittaminen aamusivujen kirjoittamisella on puhdistanut mieleni uuteen päivään, antanut voimaa. Mutta toisinaan olen kirjoittaessani kohdannut asioita, jotka ovat itkettäneet, surettaneet ja jääneet mietityttämään pitkäksi aikaa. Hyvällä tavalla.

Olen niitä ihmisiä, jotka jatkavat päivää yöllä. Aamusivujen kirjoittamisen takia ylösnouseminen runsan puoli tuntia aikaisemmin muuttui mahdottomaksi. Oli pakko saada nukkua edes viisi-kuusi tuntia yössä. Lopetin aamusivujen kirjoittamisen 25.4.

Tänään aloitin aamusivujen kirjoittamisen uudestaan, koska huomasin tarvitsevani sitä. En ehtinyt käsitellä asioita kiireisen arjen keskellä, vaikka joka päivä tapahtuu jotain merkittävää. Jotkut asiat jäivät lamaannuttaviksi möykyiksi sisääni. Onnistuin purkamaan osan niistä vime lauantaina juomalla paljon ja itkemällä vesiputouksen lailla. Huomasin kuitenkin, ettei sellainen asioiden käsittely riitä.

Aamusivut ovat minulle parantavaa terapiaa.

Hah!

Olen kyllästynyt siihen tapaan, jolla viimeaikaiset bloggaukseni olen kirjoittanut. Tunnelmapala toisensa jälkeen. Hah. Kuka sellaista jaksaa lukea? Niiden kirjoittaminen on ollut helppoa, mutta täytyy tällä kirjoittamisella olla muukin motiivi.

Nyt sitten kehittelen sopivaa tarinaa, jonka seuraavaksi blogissani julkaisisin. Alku mulla jo on!

Toiseksi olen ajatellut perustaa toisen blogin, jossa kirjoittelisin ihan toisenlaisia juttuja. Tiukkaa asiatekstiä minua kiinnostavista asioista. Asiatekstin kiinnostavasti kirjoittaminen on minulle huomattavasti vaikeampaa, joten toista blogia saa ehkä odotella jonkin aikaa.

Kirjoittamisiin!