Jos olisin poliisi, mieluisin työpaikkani olisi komisario Adamsbergin johtama murharyhmä Pariisissa. Ja vaikka olen informaatikko, edelleen valitsisin työyhteisökseni komisario Adamsbergin johtaman murharyhmän Pariisissa.
Ymmärrän toki, että Fred Vargasin Adamsberg-romaanit ovat fiktiota. Silti Vargasin kuvaama työkulttuuri nostattaa kaihoisan huokauksen.
Adamsbergin johtama pariisilainen murharyhmä on merkillinen työpaikka. Apulaiskomisario Danglardia ei kannata vaivata asioilla enää kolmen jälkeen, sillä siinä vaiheessa hän on jo juonut pullollisen valkoviiniä (tai punaviiniä lopetettuaan valkoviinin juonnin). Häntä ei myöskään lähetetä ensimmäisten joukossa murhapaikalle, sillä Danglard voi herkästi pahoin nähdessään verta ja ruumiita. Murharyhmä ei kuitenkaan pystyisi ratkaisemaan ongelmallisia kysymyksiä ilman Danglardia, sillä kuten Adamsberg opettaa alle vuoden vanhaa poikaansa:
”Miten kannattaa menetellä silloin, kun ei ymmärrä. Katsopas nyt tarkkaan.
Adamsberg otti esiin matkapuhelimen ja valitsi hitaasti numeron lapsen seuratessa hänen puuhiaan harhailevin katsein.
- Silloin soitetaan Danglardille, Adamsberg selitti.
- Niin yksinkertaista se on. Paina tämä asia mieleesi ja pidä Danglardin puhelinnumero aina mukana. Danglard selvittää käden käänteissä kaikki tämän kaltaiset pulmat.”
Fred Vargas: Ikimetsän sydän. ss. 84-85.
Ylikonstaapeli Mercadet tarvitsee runsaasti unta. Siksi hän on tuonut murharyhmän tiloihin patjoja ja tyynyjä. Ollessaan hereillä ja pirteä Mercadet osoitti ylenpalttista intoa ja aktiivisuutta. Hänen erinomaisille aivoilleen ja erinomaiselle taidolleen käsitellä numeroita ja luetteloita on murharyhmälle paljon hyötyä.
Jokainen murharyhmän jäsen on oma kummallinen itsensä. Yksi varastoi ruokaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja yhdestä toivotaan, että se joskus viisastuisi. Tyhmien kysymysten esittäjää ja totuuden laukojaa tarvitaan silti. Vaikka Danglardin juomista ei aina hyväksytä, häntä arvostetaan. Myös Adamsbergia arvostetaan, vaikka murharyhmä jakautuukin tosiasioihin nojautuviin ja pilvien lapioijiin juuri Adamsbergin vuoksi.
Itse komisario Adamsberg ei saavu sovittuun tapaamiseen, koska hänellä on tapaaminen kevätpäiväntasauksen kanssa. Epämääräinen Adamsberg ei oman käsityksensä mukaan ajattele. Saadakseen selville ajatuksensa hän lähtee ulos kävelylle katselemaan lokkien lentoa ja lapioimaan pilviä tai uittamaan varpaitaan joessa. Silti tai ehkä juuri siksi Adamsbergilla on uskomaton kyky yhdistellä asioita, tarkastella asioita epätavallisista näkökulmista rohkeasti ja intuitiivisesti. Mutta ei Adamsberg ilman murharyhmäänsä saisi rikoksia ratkottua.
Näyttäisi siltä, että murharyhmässä voi tehdä mitä vaan ja työt tehdään kun huvittaa ja itse kullekin sopii. Näin ei kuitenkaan ole:
” Adamsberg soitti Hélène Froissylle ennen kuin ambulanssit lähtivät liikkeelle.
– Froissy, anteeksi vain, että kiskon sinut sängystä. Mene heti purkamaan kaikki laitteet [salakuuntelulaitteet], ensin murharyhmän tiloista, sitten minun kotoani. Aja sen jälkeen suoraan Saint-Denisiin rue des Ecrouellesille. Veyrencin auto on siellä. Poista siitäkin laitteet.
- Eikö se voisi odottaa pari tuntia?
- En soittaisi sinulle kahtakymmentä yli kolme yöllä, jos asia voisi odottaa yhdenkin minuutin. Hoida kaikki jäljettömiin.”
Fred Vargas: Ikimetsän sydän, s. 396
Komisario Adamsbergin murharyhmästä kaipaan etenkin arvostusta ja kunnioitusta kunkin henkilökohtaisia taipumuksia, osaamista ja kokemusta kohtaan. Tiedetään, missä Danglard on hyvä ja annetaan hänen olla sitä. Tiedetään, ettei häntä kannata lähettää ensimmäisten joukossa murhapaikalle, joten ei tehdä sitä. Joku toinen on siihen hommaan paljon parempi.
Haaveilua tämä vain on. Suomalainen työkulttuuri on kova ja ankara. Arvostusta ja kunnioitusta näkee harvoin, vielä harvemmin niitä saa osakseen.
