Kuumeisia tunnustuksia

Viimeyönä sanoin tyttärelleni etten jaksaa enää pitää itseäni kasassa. Kuume ja kivut olivat vieneet voimani. Elämä oli vienyt voimani. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen, että syksy on rumaa aikaa. Innostukseni, optimismini ja positiivisuuteni ovat jättäneet minut. Ei kiinnosta, ei huvita, ei mikään. Kaikki yrittäminen on turhaa, mitään ei kuitenkaan tapahdu.

En minä enää ajattele tai tunne noin. Olen hieman pessimistisempi kuin tavallisesti tähän aikaan vuodesta, mutta sekin voidaan lukea, ainakin osittain, flunssan syyksi.

Elämässäni on onneksi myös mukavia asioita. Sain Millanilta blogitunnustuksen,

 
johon liittyy velvoite kertoa itsestään seitsemän asiaa ja jakaa tunnustus seitsemälle blogille eteenpäin. Kiitos Millanille, laitan tämän nyt eteenpäin.

Ensin seitsemän blogia:

Burberry Complex
Puutarhatarinoita
Saving people, hunting things
Aikamatkustajan blogi
Jäljen ääni
Astrologian Taika
Toisaalta ja toisaalta II

Seuraan useita hienoja blogeja, mutta nämä seitsemän kuvastavat myös minua, uteliaisuuttani ja kiinnostustani mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jokaista näistä luen ilolla ja innoissani: oivalluksia, uusia ideoita ja tietämystä, optimismia, jännitystä ja elämänmenoa.

Olen huono tunnustamaan yhtään mitään. Olen keskustelussa avoin, salailu ei kuulu ominaisuuksiini. Minulla ei siis ole mitään tunnustettavaa? Tai ehkä tässä ei ole tarkoitus mennä niin syvälle, en tiedä.

Olen optimisti, joka syöksyy välillä epätoivon syövereihin.
Olen ujo ja rohkea.
Olen sosiaalinen erakko.
Olen lukenut nuoruudessani todella paljon. Nykyään luen yhtä teosta useamman viikon, unilukemisena. Vaikka kirja olisi hyvä, nukahdan parin sivun jälkeen.
Musiikki on elämänkumppanini, mutta hyvät tv-sarjat ovat rakastajiani.
Olen hyvä tyyppi.
Tunnen ja koen voimakkaasti.

Rahaa tavalliseen elämään

Metromatkustajana olen muutaman kuukauden ajan ihmetellyt Terrarahoituksen mainosta ”Rahaa tavalliseen elämään”. Metroasemilla tavallisen elämän mannekiineja ovat Kizu, 28-v. ja Kaltsu, 25-v. Terrarahoituksen sivulla uskotaan myös vanhempiin pikalainan tarvitsijoihin. Myös viisikymppiset Lilli ja Hessu tarvitsevat rahaa.

Kukapa ei tarvitsisi? Rahantarve ei minua mainoksessa ole ihmetyttänyt, vaan tavallisen elämän kuvaus:

Kizu, 28. Eläinkaupan energinen puotipuksu on tehnyt harrastuksesta itselleen työn. Sinkkuna viihtyvän eläinhullun kotona asuvat kaksi koiraa, muutama lisko ja papukaija Ozzy. Seuraavaksi hankintalistalla on intialainen pitkäkorvasiili. Pikkurahan puutteen vuoksi telakalla ollut sukellusharrastus kaipaa jatkokurssin lisäksi uutta märkäpukua. Ja uusi tatska kovasti polttelisi.

Pikalaina auttaa!

Ei tuo kovin tavalliselta kuulosta. Epäilen Kizun olevan veloissaan korviaan myöten, sillä tuollainen määrä lemmikkejä maksaa. Puotipuksun palkka ei voi olla suuri eikä toiveita paremmasta ole näkyvissä. Koulutustahan Kizulla ei näytä olevan. Silti hän vain pikkurahan puutteessa ei nyt sukeltele. En tiedä, kuinka paljon sukellusharrastus maksaa, mutta termi ”pikkuraha” taitaa olla vähättelyä.

Sitä paitsi Kizu on sinkku. Miksi se haalii vain eläimiä itselleen? Eikö tuonikäisen sinkun rahat mene miehenmetsästykseen? Mainosten rahantarvitsijoista Kizu on ainut, josta kerrotaan parisuhdetila. Kuitenkin myös Kaltsusta, Lillistä ja Hessusta välittyy kuva ihmisestä, joka elää yksin ilman perhettä ja kumppania.

Mainosten rahantarvitsijoiden harrastukset ovat kalliita. Silti niitä on pakko ylläpitää pienistä tuloista huolimatta. Onneksi on Terrarahoitus ja muut pikavippiä tarjoavat yritykset! Onko tosiaan niin, että menoja ei tarvitse suhteuttaa tuloihin? Pitääkö haluamastaan luopua vain siksi, ettei siihen ole rahaa?

Niinpä. Ylivelkaantuminen ja maksuvaikeudet taitavat kuulua tavalliseen elämään.

Leikkiä ikä kaikki

Tänään vietetään siskontyttöni Prometheus-juhlaa. Se vastannee rippijuhlaa, mutta enemmän on kyse aikuistumisriitistä. Ihmettelen, kuinka aikuinen 15-vuotias tyttö on, kunnes tajuan: hän on matkalla aikuisuuteen.

Kauko Röyhkä lauloi olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Aikuisuus on ikävää, pelkkiä velvollisuuksia, työtä ja tylsyyttä, niinkö? Ehkä, jos sen niin haluaa ymmärtää.

Leikki ja leikkiminen liitetään yleensä vain lapsuuteen. Aikuiset eivät leiki! Väittäisin, että käsitys aikuisuuden tylsyydestä johtuu leikin kieltämisestä. Kuitenkin Johan Huizinga kirjoitti leikkivästä ihmisestä. Hänen mukaansa leikki ja leikkisyys on luovuutta, joka heijastuu yhteiskunnan ja kulttuurin kehityksessä. Vakava ja tylsä aikuisuus on väärinymmärrettyä aikuisuutta.

Se, että meiltä useilta leikki unohtuu arjen keskellä, on valitettavaa. Tosin ei leikki ole pelkästään hippasilla oloa tai nukeilla leikkimistä. Itse pidän kovasti sanaleikeistä ja sanontojen konkreettisten ja abstraktien merkitysten sekoittamisesta ja väärinymmärtämisestä.

Leikkinä voisi pitää kaikkea sitä, joka menee konkreettisen kokemuksen ohi ja yli. Mielikuvituksen käyttöä asioiden toisin näkemiseksi. Leikkiä on myös kysyminen ja ihmettely, koska ne edellyttävän sen oivaltamista, että asia voisi olla toisin.

En tiedä, mitä kirjoittaisin siskontyttöni onnittelukorttiin. Ehkä vain kehotan häntä nauttimaan, etsimään, kysymään ja nauramaan.

Bubble shooteria

Saatoin tyttäreni eilen lentokentälle. Hän asuu nettituttunsa, samanikäisen tytön luona viikon. Sitten on edessä muutto sikakalliseen opiskelija-asuntoon. Siinä on tarkoitus asua vain niin kauan, kuin kohtuuhintainen asunto löytyy. Tai siis norjalaiset uskaltavat ottaa vuokralaiseksi suomalaisen opiskelijatytön. Ne pojat mokasivat pahasti, eivätkä ottaneet tytärtäni yhteisönsä jäseneksi.

Asustelen kissan kanssa ja ihmettelen. Televisio on auki koko ajan, jotta täällä ei olisi niin hiljaista. En sitä tietenkään katso. Istun koneella ja pelaan Bubble Shooteria, joka hienosti täyttää lamaannuttavan tyhjyyden.

Voisin esimerkiksi tiskata, käydä läpi vaatekomerot, siivota, pestä pyykkiä. Tai katsoa kaikki ne elokuvat, joista minä pidän, mutta joista tyttäreni ei pitänyt. Tai katsoa kaikki ne elokuvat ja tv-sarjat, joista olemme yhdessä nauttineet.

Voisin tavata ystäviäni mielin määrin ilman tunnetta siitä, että hän odottaa minua kotona. Tosin kissa odottaa minua aina. Ruokkimaan, päästämään parvekkeelle, ottamaan syliin ja paijaamaan.

Käyn töissä. Tulen kaupan kautta kotiin. Paijaan kissaa. Yritän nukkua päikkärit, vaikka ei siitä mitään tule. Niinpä pelaan Bubble Shooteria ja pelkään yötä. Viime yön nukuin valot päällä ja todennäköisesti vielä monta muuta yötä.

Ikävöin tytärtäni. Murehdin. Olen varma, että kaikki on hyvin. Tekstailemme, soittelemme ja chattailemme Facebookissa.

Asuimme kahdestaan tässä asunnossa yli 15 vuotta. Yksin en ole asunut tammikuun 1987 jälkeen.

Karikatyyreja

Pilapiirros tai karikatyyri yleensä tavoittaa mallistaan olennaisen. Tyttäreni on piirtänyt Windowsin Paint-ohjelmalla minusta useita karikatyyreja vuosien mittaan. Uusimman piirroksen laitoin yläkuvaksi.

Minusta nämä ovat hauskoja ja kertonevat yhtä paljon mallista kuin tekijästä:)

Neljä keinoa elämään

J.K. Rowlingin Harry Pottereissa annetaan neljä keinoa elämässä selviämiseen. Sovellan, tai ainakin yritän soveltaa, niitä omassa elämässäni.

Niistä kolme esitellään kirjassa Harry Potter ja Azkabanin vanki.

Suklaa

Suklaan syönti auttaa toipumasta ahdistavista, epämiellyttävistä ja pelottavista tilanteista. Tämän toki kaikki tietävät, mutta se toimii!

Nauru

Mörön saa karkotettua tekemällä se naurettavaksi. ”Naurretavus!” Professori Lupinin oppitunnilla tämä tepsii myös hämähäkkipelkoon. Siihen en ole tätä vielä soveltanut. Rowlingin mukaan pelko karkotetaan liittämällä pelottavaan asiaan niin naurettava asia, ettei pelottavaa asiaa voi enää ottaa tosissaan.

Harry Pottereissa nauru ja naurettavuus liitetään vain pelon torjumiseen. Omassa elämässäni pyrin näkemään asioiden naurettavuuden ja hyväksymään oman naurettavuuteni. Vain naurun avulla voi olla vapaa yleisistä mielipiteistä, pakottavista koodeista ja tajuta oman ainutlaatuisuutensa.

Suojelius

Kun elämäniloa ei näy missään, kun ahdistaa, masentaa eikä toivoa ole ja vain koetut tai mahdolliset tulevat kauhukuvat pyörivät mielessä, on syytä kutsua suojelius. Suojelius pitää tietoisesti rakentaa ja sen muodostavat onni, toivo ja elämänilo, jotka tiivistyvät yhdessä oikein onnellisessa muistossa.

Hädän hetkellä on vaikeaa muistaa mitään hyvää ja jos muistaa, se tuntuu epämääräiseltä, epätodelliselta ja kaukaiselta. Siksi suojeliuksen kutsumista pitää harjoitella eli ajatella onnellisia asioita, kokemuksia, muistoja ja tulevaisuudenkuvia elämässään.

Blogini lukijat ovat varmaan huomanneet, että minulla harjoitukset suojeliuksen kutsumiseksi ovat jääneet vähiin. Mutta kyllä minä vielä opin.

Aikalisä

Joskus on hyvä ottaa aikalisä asioiden käsittelyssä. Harry Pottereissa tämä tehdään ajatuseulan avulla. Ajatuseulaan voi tallentaa kokemuksensa, muistonsa ja ajatuksensa ja ottaa ne siitä esille silloin kun itselle parhaiten sopii.

Ajatuseulan, tai mitä nimitystä siitä sitten käyttääkin, käyttö on periaatteessa helppoa. Ei tarvitse kuin päättää, että tätä asiaa ajattelen huomenna, ensi viikolla – tai vasta sitten, kun se on ajankohtainen.

Kyllä näillä pitäisi omassa elämässään pärjätä. Minunkin.

Tiikerien kaupungissa

Lähdimme niin kiireellä Osloon, etten ollut selvittänyt tietoja itse kaupungista. Eikö se riitä, että kyse on Norjan pääkaupungista, siellä on samana verran asukkaita kuin Helsingissä ja että tyttäreni menee sinne opiskelemaan? Mitä muuta tarvitsisi tietää?

Saavuimme Osloon junalla lentokentältä. Rautatientorilla oli suuri tiikeriveistos. Ihmettelimme ja naureskelimmekin asiaa. Mitä ihmettä Oslolla on tekemistä tiikerien kanssa? Kotona googlettamalla sain selville, että kaikki tietävät Oslon olevan Tiikerien kaupunki. Nimitys juontuu Bjørnstjerne Bjørnson runosta, jossa hän kuvaa Oslos tiikerien kaupungiksi. Niin kylmä ja vaarallinen paikka se on!

Olihan siellä viileämpää kuin Helsingissä, mutta vaaralliselta kaupunki ei vaikuttanut. Sen sijaan sanat pieni, kotoisa, sympaattinen ja kaunis kuvaavat sitä paremmin. Minulle muuttohaluja Osloon kuitenkin herätti komeiden ja hyvännäköisten miesten runsaus. Tosin taitaa riittää, että tyttäreni muuttaa sinne.

Vieraassa kaupungissa on vaikea liikkua kartankin kanssa. Onnistuimme kävelemään poikien asunnolle todella monimutkaista reittiä, vaikka kävelymatka yliopistolta olisi ollut kymmenisen minuuttia.

Poikien asunto oli oikein kiva ja siinä oli hyvä fiilis. Huone oli pieni, mutta siellä oli säilytystilaa vaatteille ja jopa peili. Keittiö oli myös pieni, mutta kylpyhuoneessa oli amme. Asunnossa oli useita oleskelutiloja, jotka vaikuttivat oikein viihtyisiltä. Kirjahyllyssä oli useita suosikkielokuviamme ja osa kirjoistakin oli samoja. Pojat vaikuttivat älykkäiltä ja sosiaalisilta ja oikein mukavilta.

Asuntoon tutustujia oli ollut paljon ja heillä oli näyttö vielä lauantaina. Tyttäreni lisäksi oli ollut vain yksi tyttö katsomassa asuntoa. Voidakseen päättää, kenet ottavat asuintoverikseen, he pyysivät tytärtäni kirjoittamaan itsestään jotain yhteystietojensa lisäksi. Samaa he olivat pyytäneet muiltakin. Ilmoittavat viimeistään tiistaina, kuka huoneen saa.

Toivon kovasti, että he valitsevat tyttäreni.

Muita asuntoja emme ehtineet katsoa. Tai olisimme ehkä ehtineet käydä vielä yhdessä, mutta ei ollut paikkaa minne mennä. Vastauksia sähköpostikyselyihini ei tullut kuin ruotsalaispariskunnalta, joka ilmoitti jo vuokranneensa huoneen.

Ehdimme olla Oslossa nelisen tuntia. Kävimme Kuninkaallisessa puistossa, ohikävelimme yliopiston ja oikeustieteellisen tiedekunnan ja vaikka minkä. Ehdimme käydä parissa vaatekaupassa ja Mäkkärillä pikaruokailemassa. Kiireen tuntu siivitti päivää ja lopulta juoksimme junalle ehtiäksemme ajoissa lentokentälle.

Vähän ennen boarding timea ilmoitettiin lennolle uusi lähtöaika. Sitä myöhennettiin useita kertoja. Lentomme lähti yli kolme tuntia myöhässä. Saimme 12 euron voucherit lentokentän ravintoloihin korvaukseksi myöhästymisestä. Ei se paljon lohduttanut.

Tiikerien kaupunki tulee minulle hyvin tutuksi, sillä aion vierailla tyttäreni luona usein. Sitten kun hän on saanut asunnon.

Olisiko se tässä?

Huomenna Osloon katsomaan asuntoja! Tai ainakin yhtä.

Laitoin sähköpostia kuudesta asuntoilmoituksesta, mutta tähän mennessä olen saanut vastauksen vain yhdestä. Kyseessä on norjalaisten kovasti suosima kimppakämppä. Isossa 130 neliön asunnossa asuu kolme 20-21 –vuotiasta miestä, jotka opiskelevat lakia, politiikantutkimusta ja historiaa. Kuulostaa hyvältä.

Vuokrattava kalustettu huone on pieni, sinne mahtuu ilmoituksen mukaan sängyn lisäksi vaikkapa hylly cdeitä ja dvdeitä varten. En halua ajatella stereotyyppisesti, mutta kuvittelen, että vastaavassa tilanteessa nainen olisi maininnut vaatteiden säilytyksestä jotain. Vuokra on edullinen verrattuna Oslon hintatasoon.

Ajatus tyttärestäni asumassa kolmen ikäisensä pojan kanssa miellyttää minua. Ilmeisesti jo toista opintovuotta aloittavina he voisivat opastaa tytärtäni, toimia eräänlaisina mentoreina Oslon yliopistoon.

Toivottavasti käy hyvin!

Rakas jumala, auta!

En ole aikoihin rukoillut näin paljon. En edes tiedä, ketä tai mitä rukoilen. Silti useamman kerran päivässä huokaisen, rukoilen: ”Rakas jumala, auta!”

Asunnon etsiminen Oslosta on toivotonta.

Sikäläiseen Oodiin eli opintojärjestelmään kirjautumiseen tarvitaan norjalainen henkilötunnus. Sen saa tekemällä muuttoilmoituksen. Kaikki kulminoituu asuntoon, jota ei ole.

Selaan tuntitolkulla norjalaisia asuntoilmoituksia. Hyvältä tuntuva maksaa helvetisti. Halpa on jossain hornankuusessa, jossa yksinäisyys vain korostuu. Kimppakämppiin haetaan usein yli 25-vuotiasta ja vapaana olevan huoneen koko on noin 10 neliötä. Mahtuuko sellaiseen sängyn lisäksi edes pöytää?

Tyttäreni pääsi Oslon yliopistoon pohjoismaalaisena, jolloin hänet luetaan samaan ryhmään norjalaisten kanssa. Hänellä ei ole varsinaista ulkomaalaisen opiskelijan statusta, joka helpottaisi asioita huomattavasti.

Uuvun tähän toivottomuuteen. Siksi rukoilen avun lisäksi myös voimaa. Pakko jaksaa, sillä tyttären elämän lisäksi tässä on kyse minun elämästäni.

Ihmeitä odotellessa

Kesälomaani on vielä viikko jäljellä. Tai enää viikko.

Tämä kesä on ollut outo, kummallinen, erilainen. Ja ihanan lämmin.

Joka päivä olen valmistautunut ottamaan vastaan ihmeen. Että kohtaisin ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Että saisin rahaa niin paljon, että voisin hankkia tyttärelleni asunnon Oslosta. Että elämässäni tapahtuisi jotain.

Ei ole ihmettä tullut elämääni. Ei vieläkään. Alan olla kärsimätön. Olisi jo minun vuoroni!

Tyttäreni opiskelupaikka Oslon yliopistossa ei ole ihme. Ihme olisi ollut, jos hän ei olisi sitä saanut. Jännitän kovasti hänen elämänmuutostaan. Murehdin, ovatko kaikki yliopistoon liittyvät ilmoittautumiset ja kirjautumiset varmasti kunnossa. Odotan sitä merkillistä maksulappua, josta hyväksymiskirjeessä puhuttiin. Suunnittelen hänen muuttoaan asuntoon, jota ei vielä ole.

On vaikea luopua hänestä. Pelkään yksin jäämistä. Pelkään sitä, etten uskalla nukkua öisin. Pelkään tyhjään kotiin tulemista työpäivän jälkeen. Pelkään, että vietän viikonloput puhumatta kenenkään kanssa, vain kissa seuranani. Ja maanantaisin töissä puhumiseen tottumatonta ääntäni.

Aikaa on vähän. Ensimmäinen pakollinen tilaisuus on 19.8. Muutto Oslon olisi kai 15.8 tai siinä paikkeilla. Ja Oslossa täytynee käydä sitä ennen, allekirjoittamassa vuokrasopimus, hoitamassa yliopistolla asioita, hankkimassa puhelinliittymä ja mahdollisesti myös nettiliittymä. Ja vaikka mitä.

Toivon tyttärelleni hyvää ja turvallista alkua uudessa elämässään. Monet kerrat olen vannottanut, että et sitten jää yksin. Rakenna turvaverkostosi mahdollisimman nopeasti. Onneksi hänellä on ennestään norjalaisia ystäviä, joista yksi muistaakseni asuu Oslossa.

Tajuan, ettei peloistani ole mitään hyötyä, mutta niiden vastustaminen on vaikeaa. Se, että en voi tehdä mitäänasioiden eteen, on suurin pelon aiheuttaja. Joudun vain odottamaan. Ensin asunnon ihmettä, sen jälkeen rahan ihmettä. Muutto Oslon ja siellä elämän aloittaminen ei ilman rahaa suju, eikä minulla ole liikoja rahoja. Tiedän, että annan tyttärelleni kaiken, mikä minulla on ja vähän enemmänkin. Mutta se ei riitä. Opintotuki tulee sitten aikanaan ja se auttaa jonkin verran.

Odotan ihmettä.