Heikki Turusen Vinoristin kansa kuljettaa ortodoksievakkoja Juukaan

Heikki Turunen: Vinoristin kansa. 2017. WSOY. 316 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoista nouseville elämän antoi..." (s. 76)

Vinoristin kansa on Heikki Turusen evakkoeepoksen toinen osa. Se on suoraa jatkoa Kuokka ja kannel -kirjalle (2016). Kolmas ja viimeinen osa Nenkoset ilmestyi nyt syksyllä 2018 juuri ennen kirjamessuja.  

Vinoristin kansassa noin 2000 suojärveläistä joutui venäläisten vankileirille Posolkaan puoleksi vuodeksi. Näin alkaa Vinoristin kansa, kirja ortodoksiuskoisten karjalaisten evakkomatkasta pois Karjalasta. Kurjaakin kurjemman vankilajakson jälkeen evakot marssitettiin Pohjanmaalle. Jatkosodan alkuvaiheissa v. 1941 päästiin palaamaan takaisin entisille asuinsijoille.  "Kukaan ei ryssitellyt, päivitellyt ristinmerkkejä ja muita heille itsestäänselviä uskonnollisia menoja kuin maailmanihmettä, sanonut joka toisesta heidän laulunomaisen soivan pehmeän kielimurteen sanasta "en ymmärrä". Kahden vuoden ajan elämä oli onnea täynnä. Mutta taas oli lähdettävä, kun koko Viipurin lääni määrättiin evakuoitavaksi. Ensiksi kohteena oli Pohjanmaa. 

 "Juuka laiha, Nurmes köyhä, Lieksa leipämaa." (s. 255)

Maanhankintalain mukaan ruotsinkielisten kuntien ei tarvinnut ottaa pakolaisia, koska kuntien kieliolosuhteita ei saanut muuttaa. Nämä kunnat suorittivat osuutensa rahassa. Niinpä suojärveläisten evakkojen sijoituspaikaksi määräytyi Juuka, nuo synkät ja kivikkoiset Pohjois-Karjalan korpimetsät. On hyvä, että tämä ruotsinkielisten kuntien vapautus maiden luovuttamisesta on tullut kirjatuksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Keskeinen osa kirjan juonta on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Täältä suojärveläiset lähtivät

Turunen: "Kirjoitin, koska karjalaisten kohtaloa ei saa unohtaa."

Turusen Vinoristin kansa oli seniorilukupiirimme marraskuun kirjana.  Kirjailija Turunen oli vieraana senioritapaamisessamme viime talvena kertomassa tästä mahtavasta evakkoeepoksesta. Turunen, joka tunnustaa olevansa maalaisromantikko, on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Turusen esitys innosti meitä lukupiiriläisiä ja päätimmekin ottaa Vinoristin kansan lukupiirikirjaksemme. Turunen totesi, että osat voi lukea itsenäisinä kirjoina.

Meitä oli paikalla 12 innokasta lukijaa. Kaikille meistä Turunen oli jollakin tavalla tuttu, onhan hän Pohjois-Karjalan omia kirjailijoita. Hän on syntynyt Lieksan Vuonislahden kylässä ja asuu nyt Juuassa. Turusen tuotanto on hyvin laaja. Parhaiten lukupiiriläisimme muistivat Simpauttajan, Kivenpyörittäjän kylän ja Joensuun Ellin, joista kaikista on tehty myös elokuvat.  

Niin paljon meillä oli kirjasta keskusteltavaa, ettei lukupiirillemme varattu aika oikein riittänyt. Kirja oli koskettanut kaikkia - tavalla tai toisella. Monilla lukijoistamme oli omakohtaisia kokemuksia tästä historian ajanjaksosta. Lukijoissamme oli evakkomatkoilla mukana olleita ja sellaisia, joilla oli juuret luovutetussa Karjalassa. Eräs lukijamme totesi, että "kirja oli elämysmatka vanhempien evakkomatkalle." Monet olivat asuneet jossain elämänsä vaiheessa Juuassa ja tunnistivat useita kirjan henkilöistä. Myös kirjan Manjalla on ollut todellinen esikuva. Näin Turunen kertoo Karjalaisen haastattelussa 17.10.2017: 

"Itku tuli monta kertaa, kun kirjoitin Manja Breloin kohtalosta sodan kauhujen keskellä. Hänen esikuvanaan on suurelta osin nyt 94-vuotias juukalainen Anni Väyrynen, joka kertoi tarinansa minulle."

Heikki Turunen Joensuun senioritapaamisessa huhtikuussa 2018

Turunen on kirjoittanut tärkeän kirjan

Turunen kirjoittaa hienoa ajankuvausta. Kirjan tapahtumille annetaan historiallinen kehys. ”Se (=maanhankintalaki) nuijittiin voimaan maahakemusten viimeistä jättöpäivää myöten keväällä samassa kuussa kun koivu sai lehden, Lapin sota loppui, Berliini saarrettiin ja Hitler naisensa kanssa otti myrkkyä maanalaisessa bunkkerissaan Liittoutuneiden valtaamassa Berliinissä." (s. 247)

Lemmen räiske, riijuut ja humalakohtaukset ovat osa karjalaisevakkojen elämää, kuten myös uskonto. Eräs lukijoistamme antoi Turuselle vilpittömän tunnustuksen siitä, miten kauniisti hän on kuvannut ortodoksista  uskontoa sekä myös luterilaisten ja ortodoksien jokapäiväisiä kohtaamisia. Ortodoksisuuden tunnistaa kirjassa hyvin, kuten eräs ortodoksiuskoinen lukijamme totesi.

Turusen käyttämästä kielestä keskustelimme pitkään. Turunen on käyttänyt kirjassaan runsaasti karjalan kieltä. Joidenkin mielestä karjalankieliset dialogit tekivät tiukkaa, joidenkin mielestä taas karjalan kieli on olennainen osa kirjan kokonaisuutta. Mutta joka tapauksessa Turusen kieli on runsasta, rehevää ja moniulotteista. Kielellään Turunen saa historian elämään ja pystyy maalaamaan ja kuvailemaan elävästi perhepiiriä ja tapahtumaympäristöä. Turusen luontokuvaukset ovat kertakaikkisen upeita; sanoilla Turunen tekee sen, mitä taiteilija pystyy tekemään siveltimellä, kuten eräs lukijamme totesi. Kirjan monin paikoin pitkiä lauseita kritisoitiin. Luimme muutamia otteita 12 riviä pitkistä lauseista, jolloin lauseen lopussa oli jo unohtanut lauseen alun. 

Eräs lukijamme oli tuonut ostokortteja vuodelta 1943.

Moitteensijaa tästä kirjasta ei juuri löytynyt. Kuitenkin aina jotakin. Itse olen suuri karttojen ystävä, ja tähänkin kirjaan olisin kaivannut karttaa sieltä luovutetusta Karjalasta samoin kuin uusista asuinsijoista Juuassa. Yllättäviä virheitä löytyi kirjasta. Vuonna 1940 Manja vetoaa YK:n peruskirjaan, vaikka YK perustettiin vasta vuonna 1945. Äänisen Aallot soivat kirjassa jo vuonna 1940, vaikka se levytettiin vasta vuonna 1942. Kirjan painovuosi oli väärä.  

Itse kävin katsomassa Markku Pölösen Oma maa -elokuvan samaan aikaan kuin luin tätä Turusen kirjaa. Kuinka hyvin nämä teokset täydensivätkään toisiaan. Vinoristin kansa on vahvaa Turusta ja Oma maa on vahvaa Pölöstä. Molemmissa teoksissa historia herää henkiin. 

Vieraana kirjailija Heikki Turunen

Viime torstaina meillä oli senioriporukkamme tapaaminen, jonne olimme pyytäneet vieraaksi Heikki Turusen, sopivasti juuri lukuviikolla. Pyysimme, että hän kertoisi siitä, miten hän päätyi kirjailijaksi ja myös uudesta evakkoaiheisesta trilogiastaan.

Minusta tulee piru vie kirjailija!

Turunen vietti lapsuutensa Lieksassa. Lapsena häntä kiinnosti piirtäminen. Kyniä ja papereita ei kuitenkaan ollut vara ostaa, joten Heikkipä piirsi ilmaan. Ja hän teki sitä alituisesti ja kaikkialla niin, että kylällä käydessä äitiä ehkä vähän hävettikin Heikin ilmaan huitominen. Kuvanveistäjä Eeva Ryynänen asui Turusten naapurina ja hänen aloitteestaan Heikille hankittiin kynä ja paperinreunoja. Ja niin alkoi taidetta tulemaan! Kouluaikana Eeva Ryynäsestä tuli Heikin ohjaaja. Ryynäsen kehotuksesta Heikki pyrki Ateneumiin, vaikka hänellä oli vain kansakoulupohja. Heikin elämä romahti, kun tuli tieto, että häntä ei hyväksytty. Hän hävitti ja poltti kaikki piirtämis- ja maalaamistarvikkeensa. 

Kerran sitten Helsingissä ollessaan hän katseli pitkään Aleksis Kiven patsasta, heilautti kädet ylös ja huudahti: Minusta tulee piru vie kirjailija! Aleksis Kivi nyökkäsi ja niin oli asia sovittu. Heikin kirjailijaura alkoi tutustumalla venäläisiin klassikoihin. Hän luki ne kaikki ja pyrki kirjoittamaan heidän laillaan. Turunen jaksoi vain ihmetellä, kun postilaatikko kolisi käsikirjoitusten palautuessa kustantajilta. Kerran kauniina kesäpäivänä hän kirjoitti pienen pienen kuvauksen kesästä ja omasta kasvuympäristöstään. Ja hän kirjoitti sen murteella! 

Simpauttajasta uusi alku

Kohta sitten ilmestyikin Turusen esikoisteos Simpauttaja (1973), jolloin Turunen sai kiitoskirjeen mm presidentti Urho Kekkoselta. Simpauttajaa seurasi Joensuun Elli, Kivenpyörittäjän kylä ja Hupeli. Sen jälkeen kirjoja on ilmestynyt joka vuosi tai ainakin joka toinen vuosi. Kaikille kirjoille on yhteistä se, että kirjojen tapahtumat sijoittuvat yleensä maaseudulle. Iltasanomien haastattelussa (25.11.2015) Turunen on kertonut, että Väinö Linnan ohje hänelle oli: Jatka sinä siitä, mihin minä jäin. Linna kirjoitti pienviljelijän nousun ja Turusen piti kirjoittaa sen tuho.

Trilogia evakoista

Paraikaa Turunen kirjoittaa trilogiaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista. Kirjasarjasta on ilmestynyt Kuokka ja kannel sekä Vinoristin kansa. Kolmas osa Nenkoset julkaistaan lokakuussa 2018. Mikä ihmeen Nenkonen? Turunen valottaa, että Nenkonen on positiivinen lempinimi, jota itäsuomalaiset käyttivät kreikanuskoisista siirtokarjalaisista. Nenkonen muotoutuu sanoista nenga (niin) ja nengalei (sellainen), joita karjalaiset käyttivät myöntösanoina. Nenkoset on vielä kirjoituksen alla, ja Turunen toteaakin: muailmalla vuon hölököillään vaikka pitäs olla kirjottamassa. 

Trilogia kuvaa Laatokan karjalaisten ortodoksievakoiden taivalta kohti Suomea ja heidän sopeutumistaan uuteen elinympäristöön. Evakot tulivat uuteen kulttuuriympäristöön, he tulivat maahan, jossa heidän kieltään ei ymmärretty, he tulivat maahan, jossa ei ollut ortodoksisia kirkkoja. Monet vaistosivat, että  heitä pidettiin suomalaisilta maat vieneinä ryssinä. Kuitenkin vuoden vierivät, karjalaiset sopeutuivat ja suurin osa heistä selviytyi ja sopeutui.

Kun Turuselta kysyttiin, miksi hän on ottanut trilogian aiheeksi nimenomaan evakot, hän katsoo lattiaa, on hetken hiljaa, sitten katse kohtaa yleisön ja hän toteaa: Trilogia on anteeksipyynnön ele Suomeen muuttaneille karjalaisille. Turunen tunnustaa, että hän oli kouluaikana koulukiusaaja pahimmasta päästä, kiusan kohteina olivat karjalaislapset. Turunen ryssitteli heitä, pilkkasi heidän kieltään ja  heidän uskontoaan. Ei Turunen varmasti ainoa kiusaaja ollut, kyllä aikuisetkin osasivat olla ilkeitä. Välillä karjalaisia puhuteltiin kreikanuskoisina, välillä kreikkalaisina.

Tosin muitakin syitä evakoista kirjoittamiseen on ollut. Turunen on ollut aina kiinnostunut evakoista, ja se aihe onkin vilahdellut useissa aiemmissa kirjoissa. Turunen toteaa, että vaikka evakoiden Suomeen tulo ja sopeutuminen tänne ovat niin merkittäviä teemoja Suomen historiassa, aiheesta on kuitenkin kirjoitettu yllättävän vähän. Kirjat, joita on kirjoitettu, keskittyvät lähinnä Karjalan kannakselle. Turunen puolestaan kuvaa trilogiassaan Laatokan Karjalaa.

Nykyisin Turunen asuu Juuassa. Hän ei pidä itseään poliittisena vaikuttajana, hän on maalaisromantikko, jonka tavoitteena on kuvata hänelle niin rakasta pohjoiskarjalaista elämää. Turunen on ylpeä Pohjois-Karjalassa puhutusta kielestä, se on murteista synonomirikkain - kiitos karjalan kielen. Trilogian jälkeen on odotettavissa vielä ainakin yksi kirja. Kirjalla on jo nimi, mutta ei vielä sisältöä. Nimen perusteella Timotein tuoksu ei ole vaikea arvata, millaiseen ympäristöön kirja sijoittuu.

Kiitos Heikki Turunen! Turunen on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Tässä tilaisuudessa päätimme seniorilukupiirimme kanssa, että otamme ensi syksyn lukupiirikirjaksemme Turusen Vinoristin kansan.