Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto

 

Jari Olavi Hiltunen. Teho-osasto. Aikamedia. 2024. 209 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vaikutti siltä, että perheen 14-vuotias tyttö sairasti ihan tavanomaista flunssaa. Mutta ei se sitä ollut, yht'äkkiä tytön kunto romahti ja hänet kiidätettiin ambulanssilla Porista Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Tyttö ei ollut kunnolla tajuissaan ja aivosähkökäyrä näytti hälyttäviä lukuja. Tyttö laitettiin eristykseen lasten teho-osastolle. Siitä paikasta tuli tytön koti kolmeksi viikoksi.  

Kävi ilmi, että kysymys ei todellakaan ollut tavallisesta flunssasta. Tulehdus oli levinnyt aivoihin. Tytöllä todettiin olevan aivotulehdus, aivokalvontulehdus ja verenmyrkytys, kaikki yhtä aikaa, kaikki vakavia sairauksia. Lääkäreiden mukaan tämä oli hyvin harvinaista.  Tyttö vaivutettiin koomaan ja laitettiin hengityskoneeseen.

Teho-osastojakso oli monin tavoin raskas ja vaikea. Tytölle tehtiin peräti viisi neurokirurgista operaatiota. "Tyttärenne ei välttämättä selviä tästä päivästä," totesi eräs lääkäri. Mutta jotenkin tyttö ammensi itsestään voimaa, ja tilanne alkoi näyttämään paremmalta. Paljon oli vielä edessä. Alkoi pitkä kuntoutus eikä ollut vielä varmaa, millaisia jälkiä sairaus oli jättänyt.

Kysymyksessä on autofiktiivinen romaani kirjailijan oman tyttären sairastumisesta. Tapa, miten kirjailija kuvaa sairauden kulkua, on kiinnostava. Tyttöä ja tytön sairautta tarkastellaan eri ihmisten näkökulmista, jotka kaikki olivat olleet tavalla tai toisella mukana tytön hoitoprosessissa. Ääneen pääsivät esimerkiksi anestesialääkäri, lastenlääkäri, siivooja, kouluterveydenhoitaja, pikku- ja isoveli, koulukaveri, erikoissairaanhoitaja ja sairaalapastori. Luonnollisesti isällä ja äidillä oli päärooli tapahtumien kuvailussa. Matka Porista Turkuun taittui kerta toisensa jälkeen, joskus hyvinkin nopealla varoituksella. 

Tyttären sairastumisesta on kaksitoista vuotta. Nyt tyttö voi hyvin, vaikkakin sairaus on jättänyt omat jälkensä. Miksi kirja vasta nyt kahdentoista vuoden jälkeen, saattaa lukija kysyä. Ehkä siksi, että nyt aika oli kypsä sairauden käsittelylle. Ehkä aiemmin tapahtumat olivat liian lähellä. Oman lapsen vakava sairaus tai lapsen kuolema on vanhemmille hyvin traumaattinen kokemus. Huoli ja suru aiheuttavat monenlaista toimintakyvyttömyyttä, mm. työkyvyttömyyyttä, sairausloman tarvetta, unettomuutta, muistihäiriöitä, vapinaa ja sydämentykytystä. Myös tytön perheen isä oli sairauslomalla opettajan toimestaan. 

Perheen, erityisesti perheen isän, voimavarana toimi uskonto. Vaikkakaan kirjassa ei julisteta uskonnon roolia, tulee kuitenkin esille, että vahva usko toimi ikään kuin kehyksenä tytön sairaudelle ja vanhempien jaksamiselle. Tytön puolesta rukoiltiin monissa kodeissa ja jopa Keniassa asti.

Isä antaa tunnustuksen sairaalan henkilökunnalle, ennen kaikkea heidän ammattitaidolleen, mutta myös heidän välittämiselleen, heidän empaattisuudelleen, heidän kärsivällisyydelleen vastata vanhempien kysymyksiin sairauden eri vaiheista. Itse arvostan suuresti - jo omiinkin kokemuksiini nojaten - ensiluokkaista suomalaista erikoissairaanhoitoa. Monissa tapauksissa hoito on, kuten myös tytön kohdalla, hyvin kallista. Isä totesi: "Aika kallis keissi Tytön asiasta tuli valtiolle. Mutta sitähän hyvinvointivaltio on."

Teho-osasto on koskettava kuvaus lapsen vaikeasta sairaudesta kuvattuna perheen, erityisesti isän, näkökulmasta. Lapsen sairaus oli läsnä kaikessa ja kaikkialla. Oli myös mietittävä, miten käsitellä siskon sairautta tytön veljien kanssa. Isä uskoi vakaasti, että rakkaus ja usko kantavat. Niin ne tekivätkin. Voin suositella kirjaa kaikille. Elämä voi muuttua oman tai läheisen sairauden myötä minä päivänä tahansa. Tytön sairaudet olivat kaikki hyvin vakavia, ja kirja toimii varmasti hyvänä vertaistukena erityisesti aivosairauksia sairastavien perheissä.

Jari Olavi Hiltunen: Ahmatova

 

Jari Olavi Hiltunen: Ahmatova. Maagisrealistinen kertomus venäjänukrainalaisesta runoilijasta Neuvostoliitossa. Warelia. 2023. Kansi: Markku Yli-Erkkilä. 471 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kutsumattomat vieraat astuivat sisään sanomatta sanaakaan. Se jos mikä paljasti heidät salaisen poliisin asiamiehiksi. Miehille kasvoi saman tien ketunkorvat. Tsekistit raivasivat tiensä olohuoneeseen hämmästyttävän näppärästi ammattitaidolla, joka oli kehittynyt lukuisilla kotikäynneillä. Anna Andrejevna siirrettiin syrjään (ei missään nimessä tyrkätty), samoin eteiseen vastaan ehtinyt Nadezda Jakovlevna. Asunto täyttyi oitis siviilipukeisista. Miehet komennettiin olohuoneessa jalkeille."

Jari Olavi Hiltunen kertoi Turun kirjamessuilla, että hän halusi viisikymppisenä kokeilla fiktion kirjoittamista. Hiltunen haastoi itsensä ja päätti kirjoittaa maagisrealistisen romaanin Anna Ahmatovasta (1889-1966), runoilijasta, jonka tie kulki Neuvostoliitossa vaikeiden aikakausien läpi. Kirjan henkilöt ovat autenttisia ja taustalla on Stalinin aikakauden Neuvostoliitto. 

Anna Ahmatovan elämä avautuu lukijalle pikku hiljaa. Ahmatova kertoo elämänvaiheistaan Lidija Tsukovskajalle junamatkalla Moskovasta kohti uzbekkien maita vuonna 1941 sekä Italian matkalla hänen matkatessaan yhdessä Irina Nikolajevna Puninin kanssa vuonna 1964. Molemmille kuulijoille Ahmatova avautuu urastaan runoilijana, suhteistaan muihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, avioliitoistaan sekä ennen kaikkea jatkuvista pelkotiloista Stalinin vainovuosina.

Ahmatova syntyi Ukrainassa ja muutti sitten Pietariin. Jo kouluaikana Ahmatovan rakkain harrastus oli kirjallisuus, häntä kiinnostivat erityisesti Hamsunin, Ibsenin, Nekrasovin ja Derzhavinin teokset. Pietari-Leningradista tuli Ahmatovan kaupunki. Hän rakasti tätä lumottua kaupunkia, hän rakasti Fontanaa, Tornia sekä kellarikapakka Kulkukoiraa. Mutta ennen kaikkea hän rakasti runojen kirjoittamista, omaa poikaansa Lev Nikolajevitsia ja Neuvostoliiton kulttuurihenkilöitä, joista monet Ahmatovin lailla olivat Stalinin vainon kohteina.

Neuvostoliiton kulttuurihenkilöistä kirjassa seurataan Ahmatovin elämän ohella Boris Pasternakia, Mihail Bulgakovia ja Osip Manderstamia. He pitivät yhtä, he tapasivat salaa, he olivat tärkeitä toisilleen. Se, miksi jotkut kulttuurihenkilöistä saivat jäädä eloon tai heitä ei lähetetty Siperiaan Stalinin vainon vuosina, on edelleen arvoitus.

Vaino kulttuurihenkilöitä kohtaan alkoi jo varhain. Ahmatovan nimi katosi julkisuudesta, kun hänet laitettiin salaiseen julkaisukieltoon vuonna 1924. Kiellosta huolimatta Ahmatova kirjoitti runoja, runoja jotka koskettivat kaikkia niitä, joille hän niitä lausui. Ahmatova laittoi runonsa omaan ja myös läheistensä muistiin, koska mitään ei voinut kirjoittaa paperille. Tunnettu Requiem-runoelma, joka oli kirjoittu vuosina 1935-1940, julkaistiin vasta vuonna 1987. Ahmatova laitettiin uudelleen julkaisukieltoon julkisella päätöksellä vuonna 1946. 

Ahmatova kuoli vuonna 1966.

"Tänään palaan sinne missä olin keväällä. Astun sisälle samettisen syvään pimeyteen. Siellä tuuli ujeltaa yksikseen jään pintaa pitkin."

Pidin kirjan henkilökuvauksista. Henkilöt ovat uskottavia hahmoja ja erityisesti Ahmatovasta kasvaa lukijalle läheinen henkilö. Paksun kirjan (471 sivua) sivut kääntyvät huomaamatta, teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Lukemisen sujuvuutta tukee sekin, että kirja on kirjoitettu romaaninomaisesti, ja tietokirjamaiset tilastotiedot on varmasti tarkoituksellisesti jätetty pois. Kaikesta huomaa, että Hiltunen hallitsee hyvin venäjän kielen ja kielen kulttuuriset ominaispiirteet. Hiltunen on tehnyt myös käännöksiä joistakin Ahmatovan runoista.

Hiltusen päätös kirjoittaa Anna Ahmatovasta oli viisas päätös. Lopputuloksena on upea ja vaikuttava teos. Ennen Ahmatovaa Hiltunen on kirjoittanut trilogian ns. galaktista runousoppia: Romuluksen sielu (2020), Theseuksen henki (2021) ja Abrahamin korpus (2022). Kirjamessuilla Hiltunen paljasti, että seuraava kirja, jonka nimi on Teho-osasto, ilmestyy ensi kesänä. Kirja kertoo oman tyttären sairastumisesta.

Erityiskiitos Warelia-kustantamolle kirjan kauniista ulkoasusta ja Markku Yli-Erkkilälle upeasta kannesta. Ulkoasun kruunaa vielä kansipaperin alta löytyvä Ahmatovan kuva.