Tommi Kinnunen: Kaarna

                                         

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY. 2024. Päällys Martti Ruokonen. 205 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla."

Laina makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä, toteaa lääkäri. Mutta Laina on sitkeä, eikä anna periksi. Lapset Martti sekä etelästä saapuvat kaksostytöt Marja ja Eeva tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Vaitonaisena Martti kuuntelee sisarusten muisteluja äidistä. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Kuole jo, että sinusta päästään". "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti". Eeva estelee vaimeasti, Martti ei sano mitään. 

Tapahtumissa palataan Lainan nuoruuteen, isän ja äidin luo Pohjois-Suomeen. Sodan alkaessa Laina solmi avioliiton Vilhon kanssa, ei niinkään rakkaudesta, vaan se vaan tuntui olevan tapana, kun miesten piti lähteä rintamalle. Kaksostytöt syntyivät, Vilho kaatui. Löytyi uusi mies Antti, hänkin sodassa ollut. Elävänä palasi kotiin, mutta mieli järkkyi, rintamamuistot kaatuivat päälle. Alkoholista haettiin apua eikä ainakaan vaimolle sotatraumoista puhuttu. Viimein Antti uupui ja teki itsemurhan.

Vähitellen kirjan pääteema avautuu. On sota, kesä 1944. Lailan kotona kuulostellaan huolestuneina ulkoa kuuluvia ääniä, koirat haukkuvat, laukauksiakin kuuluu. Sitten eräänä päivänä ne tulevat. Neuvostoliittolaiset partisaanit, suomalaisiin sota-asuihin pukeutuneina. Pahinta ei haluta uskoa, mutta on pakko, kun kylän naisten ja lasten ruumiita lojuu pitkin ja poikin pihateitä. Ne, joita ei tapeta, kuljetetaan Neuvostoliittoon tai ainakin joukkoraiskataan raa'asti, Laina mukaan lukien. Laina pääsee pakenemaan, mutta tapahtumat jättävät jälkensä. Lainaan jää viha, jota hän ei hallitse. Viha purkautuu aggressiivisena käytöksenä, tahtomattaan Laina huutaa ja on väkivaltainen lapsiaan sekä myös Anttia kohtaan. 

"Ei hänestä milloinkaan tullut kokonaista tai eheää. Joskus oli aikoja, jolloin hän oli turta ja täynnä pelkoa. Niiden jälkeen tuli viha, ja menneet paloivat kiinni ihoon." Ei ole ketään, jonka kanssa Laina voisi puhua. Vilman kanssa se olisi mahdollista, mutta partisaanit surmasivat Vilman. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt saavat turvaa toisistaan. Yhdessä he pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Laila mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka. Ottaisi edes Antin paikan, nyt kun isännän pesti on vapaa. Mutta ei siitä kanantaluttajasta ole siihen."

Kinnunen liikkuu kirjassa samoissa maisemissa kuin edellisessä teoksessaan Pimeät kuut (WSOY 2022). Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös tässä kirjassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskut olivat kauan vaiettu aihe Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. 

Kirjan teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen lisäksi esille nousevat sodan aiheuttamat traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen, asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää vanhempien oireilua. Kinnusen kirjoitustyyli on voimakasta, vahvaa ja koskettavaa. Jälleen tämä kirja osoittaa, että Kinnunen kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden parhaimmistoon.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY. 2022. Päällys: Martti Ruokonen. 285 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Istahdan hetkeksi vuoteelle katselemaan oppilaiden työtä. Yhä useammin mietin, mitä olen sitten, kun tämä kaikki on ohi. Mitä minusta jää, kun kaikkien työvuosien jälkeen riisun opettajuuden yltäni? En minä muuta ole, ei minuun voi yhdistää määreitä kuten äiti tai vaimo tai enää edes tytär. Sisko olen, mutta sille sanalle ei taida enää käyttöä olla."

Turkulaisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys oli vuoden 2014 kirjatapaus. Kinnusesta tuli hetkessä tunnettu ja arvostettu kirjailija. Pimeät kuut on Kinnusen viides romaani. Kirjan tapahtumien myötä Kinnunen palaa Neljäntienristeyksen maisemiin Kainuun selkosille.

Toinen maailmansota on ohi. Nyt on sopeuduttava uuteen poliittiseen tilanteeseen ja keskityttävä jälleen- ja uudisrakentamiseen. Lasten tulee saada jatkaa koulunkäyntiään. Niemen koululla Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa on avoinna opettajan paikka. Paikan saa kuusikymppinen Elna Suorajärvi. Matka koululle taittuu veneellä, koska maantietä koululle ei ole. 

Sitten Elna näkee koulun. Elna on pitkän elämänsä aikana kokenut ja nähnyt paljon, mutta tällaista koulutaloa - puolilahoa parakkia - hän ei ole ennen nähnyt. Kyseessä on ilmeisesti polttamatta jäänyt saksalaisten rakentama parakki jatkosodan ajalta. Homeinen parakki on pienen pieni, kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Parakki pitää sisällään yhden luokkahuoneen ja pikkuruisen opettajan asunnon. Käy ilmi, että koululaisille ei ole koulukirjoja eikä juuri muitakaan tarvikkeita. Mutta voivottelu ei auta, kouluvuosi on aloitetta. 

Jälleenrakentaminen heijastuu myös koulunkäyntiin.

Elna on ainoa opettaja tässä supistetussa kansakoulussa, jota "nuoremmat lapset käyvät vain kuusi viikkoa syksyllä ja kuusi keväällä, lopun aikaa vain puoli päivää lauantaisin. Sen aikaa vanhemmat lapset ovat kotona auttamassa syksyn elonkorjuussa ja kevään toukotöissä. Sydäntalven isot istuvat koulussa ja pienet poikkeavat vain lauantaisin".

"Ympäri viikon täytyy työtä tehdä, se on opettajan osa."

Elma oli tottunut tunnollisuuteen. Nytkin hän suunnittelee tunteja ja korjaa vihkoja pitkälle yön tunteihin. Ensin kaikki tuntuu liian haasteelliselta, mutta ajan kanssa tämä ammattitaitoinen, luova opettaja keksii uusia opetusmetodeja, jollaisia ei Raahen seminaarissa opetettu. Esimerkiksi vaikkapa se, kun Elna laittaa oppilaat leikkaamaan kahden cm:n paksuisia paloja poron lavasta, jonka jälkeen oppilaat naulaavat naulat talot pohjoisseinälle ja ripustavat lihat nauloihin. 

Talven mittaan Elnan terveydentila heikkenee. Hätä keksii keinot, tuumaa Elna ja siirtää sänkynsä luokkahuoneen puolelle ja opettaa sängystä käsin. Illat hän on yksin. Yksin hän haluaakin olla. Välillä mieleen tulevat muistot, ikävä riita Salli-sisaren kanssa sekä ennen kaikkea Niilo. Arvoituksellisen Niilon henkilöllisyys avautuu lukijalle pala palalta. 

Kirjan rakenne on selkeä ja näppärästi rakennettu. Elnan tarina etenee kuukausittain elokuusta kesäkuuhun. Tekstiä elävöittävät Elnan opettajavuotta määrittävät asiakirjat, mm. kansakoulun tarkastajan raportit, Elnan palkkakuitti, opettajien työpaikkailmoitukset ja kansakoulun opetusuunnitelma. 

Vahvaa ajankuvaa

Monille Kinnusen kirjoille on leimallista sodanjälkeinen jälleenrakennus. Kinnusen vahvuus onkin ajankuvauksessa sekä myös vahvassa eläytymiskyvyssä. Miten taitavasti Kinnunen onkaan tavoittanut opettaja-Elnan maailman. Elna on tehnyt pitkän työuran ja oppinut, että kannattaa olla oma itsensä ja tuoda omat mielipiteet esille, vaikka ne eivät aina miellytä vaikkapa koulun johtokuntaa. Lasten kanssa Elna pärjää hyvin, vaikkakaan ei päästä heitä lähelleen. Lapsille hän on opettaja, ei mitään muuta.   

Pimeät kuut on herkkävireinen ja koskettava kuvaus opettajan yhdestä lukuvuodesta.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa äänikirjana

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Lukija Krista Kosonen. Kesto 9 t 21 min. Supla.  

Tuoreimmassa kirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuljettaa viittä naista - Ireneä, Katria, Veeraa, Ailia ja Siiriä - Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja Kuusamoa. Matka on pitkä, useita satoja kilometrejä. Matka taitetaan kävellen. On kevät 1945. Naiset olivat tulleet pohjoiseen saksalaisten sotilaiden kanssa, työskennelleet sodan aikana kuka missäkin tehtävässä, sairaanhoitajana, konttoristina, ruumiiden pesijänä, keittiöapulaisena. Olot olivat poikkeukselliset, kaipuu ja pelko saivat hakemaan lohtua toisesta ihmisestä. Suhteita syntyi saksalaisten sotilaiden kanssa. Joillekin kyse oli kevyestä flirtistä, jotkut taas tunsivat kohdanneensa elämänsä rakkauden. Monet naisista olivat varmoja, että rakkaus jatkuu sodan jälkeen Saksassa. Raskaana oleville, riittävän arjalaisilta näyttäville naisille lähtö sotilaiden kanssa Saksaan onnistui. Loput naisista otettiin vangeiksi internointileirille. Viisi naisista teki ratkaisunsa ja lähti matkaan Narvikista kävellen kohti kotimaata.

Edessä on satojen kilometrien kävely kohti Rovaniemeä läpi autioituneen ja tuhoton Lapin. Sodan jäljet näkyvät, talot on poltettu, ihmiset eivät ole vielä palanneet, juoksuhautoja ja bunkkereita on runsaasti matkan varrella. Ruumiita ei onneksi ole jätetty kulkuteille. Edessä on vain tyhjä tie. Matkan teko on vaivalloista ja hidasta. Ei ole kunnon kenkiä, matkalaukku painaa hiertymiä käsiin ja olkapäihin, miinoja pitää varoa, ruoan saanti on satunnaista, samoin kuin yöpaikan löytyminen. Muistot menneestä ovat paljaina mielessä. Niitä on vaikea jakaa toisten kanssa, mutta pitkän matkan aikana naiset avaavat muistoistaan pienen palan kerrallaan. Menneiden tapahtumien jakaminen helpottaa  ja hetkeksi yhdistää naisia. Mutta paljon jää sanomatta, paljon jää jakamatta, kaikkea ei kehtaa tunnustaa edes itselle. Traumat ja muistot ovat liian lähellä. Pelko kotiseudulle palaamisesta polttaa kaikkien mieliä. Naisten matka jatkuu, osa naisista pääsee perille, osa ei koskaan. 

Kinnunen kirjoittaa tärkeästä aiheesta. Suomeen jääneiden "saksalaishuorien" kohtaloita ei juuri ole kirjallisuudessa käsitelty. Monet "saksalaishuorista" kärsivät tästä maineesta loppuelämänsä. Saksalaisten kanssa syntyneet aviottomat lapset leimattiin erilaisiksi. Isän kansallisuus leimasi lapset useiksi vuosiksi, joskus jopa loppuelämäksi. Sen sijaan Saksaan sotilaiden kanssa lähteneiden naisten kohtaloita on kuvattu monissakin kirjoissa. 

Tämän syksyn kirjauutuuksiin kuuluu Kinnusen kirjan ohella muitakin kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Mm. Petra Rautiainen käsittelee kirjassaan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) Lapin jälleenrakennusta ja Raija Ylönen-Peltosen kirjassa Vain sodassa kuollut mies (SKS 2020) käsitellään puna-armeijan vangeiksi jääneiden kohtaloa.   

Krista Kosonen on ollut hyvä valinta äänikirjan lukijaksi. Näin jälkikäteen kirjan kuunneltuani mietin, että ehkä olisi kuitenkin kannattanut lukea kirja kuuntelemisen sijaan. Kinnusen kieli on äärettömän kaunista, ja lukiessa kielestä olisi nauttinut enemmän. Tärkeästä aiheesta ja kauniista kielestä huolimatta tämä niin paljon ihastusta herättänyt kirja ei minua juuri sykähdyttänyt. Minusta ei tullut tuttu kenenkään matkaa taivaltavan naisen kanssa. Vaikka naisten matka Norjasta Suomeen oli hyvin vaivalloinen ja poikkeuksellinen, koin, että jotakin keinotekoista tässä taivaltamisessa oli. Odotin, että näin pitkän matkan aikana naisten välille syntyisi jonkinlaista yhteenkuuluvaisuuden tai läheisyyden tunnetta. Ajattelin myös, että huumorilla olisi jonkinlainen rooli vaikean matkan taittamisessa. Karskikin huumori on paikallaan monissa kriittisissä tilanteissa, kuten vaikkapa oli Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kinnusen kirjan tahti on hyvin verkkainen, yhtä verkkainen kuin naisten kävelyvauhti. Yksityiskohtia kuvataan tarkasti. Kirjassa on samaa verkkaisuutta ja tarkkaa yksityiskohtien kuvausta kuin Kalle Päätalon kirjoissa.

Tommi Kinnunen:Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. Päällys: Martti Ruokonen. 291 sivua.

Oma ostos

Vuoden ensimmäinen lukemani kirja oli Lars Keplerin Lazarus. Olikin aikamoinen hyppäys loikata Keplerin trillerimäisestä tekstistä Tommi Kinnusen herkkävireiseen kerrontaan. Kestikin oman aikansa ennen kuin elämä lasitehtaan kupeessa alkoi avautua minulle.

Kinnusen Pintti-kirjan myötä pääsemme seuraamaan sodanjälkeistä aikaa lasitehtaan varjossa. Sodanjälkeinen arkipäivä avautuu kolmen sisaruksen Jussin, Helmin ja Railin kautta. Kirjassa kuvataan kolmea päivää, yhtä jokaisen sisaruksen näkökulmasta. Jussin kanssa eletään sodanjälkeistä vuotta 1949, Helmin osalle tulee vuosi 1950 ja Railille jää vuosi 1951. Vaikka kysymys on vain kolmesta päivästä, niihin mahtuu sisarusten koko elämä. 

Elämä pyörii lasitehtaan ympärillä

Lasitehtaan kyläyhteisö elää tyypillistä sodanjälkeistä jälleenrakentamisen aikaa. Nimeltä mainitsemattoman lasitehtaan esikuvana lienee ollut Nuutajärven lasitehdas Urjalassa, pieni kyläyhteisö, jossa lasitehdas työllistää lähes kaikki kyläläiset. Kaikki toimii tehtaan ehdoilla, kaikki tehdään yhdessä sekä työ- että vapaa-aikana. Ilot ja surut jaetaan yhdessä vaikkapa saunan lauteilla. Kuten yleensä työläisyhteisöt sodan jälkeen, tämäkin kylä on vasemmistolainen. Sitä ei sen kummemmin julisteta, se vaan on niin. Siinä yhteisössä kirkolla ei juuri ole jalansijaa. "Elämisen suunta oli kohti työtovereita, ei Jumalaa." (s. 39). Pitäjän ainoa kirkkokin sijaitsee eri kylässä, joten pappejakaan ei juuri tavata, "eikä kirkkoherra kovin usein uskaltautunut vasemmistolaisten työläisten luo." (s. 39)
 

Nuutajärven lasitehtaan "Vanha hytti". (Wikipedia)

Kinnunen kuvaa pieeteetillä työskentelyä lasitehtaassa. Hän onkin tehnyt melkoisen työn perehtyessään lasin valmistukseen ja saakin lasitehtaan työpäivät eläviksi ja kiinnostaviksi. Termitkin tulevat lukijalle tutuksi. Mm kirjan nimi pintti viittaa lasinvalmistuksessa pakostakin syntyvään jätelasiin, jota hyödynnetään uusien lasiesineiden valmistuksessa. "Ei uskoisi, että kaikessa lasissa on pinttiä mukana, hienoimmassakin kristallissa. Siksi kertaalleen epäkelvoksi arvioitu lasi löytää paikkansa toisissa astioissa." (s. 162) Siis kierrätystä parhaimmillaan.

Työyhteisö on harmoninen, ristiriitoja työnantajien ja työtekijöiden välillä ei juuri ole, vaan pikemminkin päinvastoin. Työntekijöillä on kunnianhimoa suunnitella entistä kauniimpia lasiesineitä ja näin he edistävät enemmänkin tehtaan kuin omaa asiaa.  Mieleeni muistuvat Kemin veritorstai vuonna 1949 sekä monet muut lakkoilut tehdasyhteisöissä 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa. Tällaista ei ollut tässä lasitehtaassa. Vai oliko niin, että tällainen liikehdintä oli vähäisempää maaseutumaisissa työläisyhteisöissä? 

Lasitehtaalla työskentelevät sekä miehet että naiset. Naisten tietoisuus on heräämässä, he eivät katso hyvällä sitä, että heidät siirretään avustaviin tehtäviin sodan jälkeen miesten palattua sodasta. Sodan aikana miesten ollessa rintamalla naiset päästettiin ensi kertaa puhaltamaan. Tarvittiinhan lasia sodankin aikana. 

Sisarukset Jussi, Helmi ja Raili

Jussi on sisaruksista vanhin, jälkeenjäänyt, epilepsiaa sairastava aikuinen mies. Äiti on ollut Jussille tärkeä, äiti on jaksanut kuunnella häntä, äiti on ymmärtänyt häntä. Nyt äiti on kuollut. Helmi-sisar kokeekin, että Jussi sai liikaa huomiota sairautensa vuoksi. "Jussi sai esikoispoikana kaiken huomion, ja kun isoveli osoittautui hitaaksi, vanhempien voimat eivät riittäneet heille nuoremmille sisaruksille". (s. 113) 

Kinnunen piirtää Jussin henkilökuvaa herkällä ja kauniilla tavalla. Lukija saakin vaikutelman, että Jussin kautta Kinnunen kuvaa itselleen tärkeitä asioita, kuten esimerkiksi luontoa. Luontokuvaukset ovatkin vertaansa vailla tässä kirjassa. Esimerkiksi näin: "Edessä aukeaa raukeaa vihreyttä hohtava luonto, jonka ärsykkeiden määrä on ihmiseen tekemään verrattuna tuhatkertainen." (s. 51)  

Jussilla on vain harvoja ystäviä. Helmin miesystävästä Gregorystä Jussi pitää ja haluaa miellyttää häntä. Jussi kulkee luonnossa ja etsii sopivia kohteita Gregorylle, joka on taitava lasinpuhaltaja. "Kiinnostavin kohta on kuitenkin kitiinisiivet, joiden suonien kudos tuo mieleen sotkuisen kalaverkon tai konttorin seinän halkeilleen paksun öljymaalin. Jussi tietää, että sellaisesta Gregory pitäisi. Se yrittäisi tehdä samanlaista lasia, rikkonaista ja silti ehjää." (s. 46) Liikuttavaa oli lukea Jussin aurankukkaviljelmästä, jonka hän perusti Gregorya miellyttääkseen.

Aurankukilla on kirjassa tärkeä rooli.  (Wikipedia)

Helmin elämää varjostaa miehen kuolema. Hänen on vaikea voittaa surua ja surusta saa osansa myös Helmin 4-vuotias Saara-tytär. Helmi, muiden lailla, työskentelee tehtaassa, mutta ei löydä Saaralle hoitopaikkaa. Hän jättää Saaran kotiin työpäivän ajaksi ja sitoo Saaran naruliekaan. Mietin, oliko hoitopaikan saaminen todellakin aivan mahdotonta tuolloin. Tuntui, että syntyvyys oli suurta tuohon aikaan ja moni muukin pienokainen oli hoitopaikan tarpeessa.

Raili on tekevä nainen. Hän pitää sisarukset koossa, hänen toimestaan taloa laajennetaan, hän pitää itsensä liikkeellä kaiken aikaa. Hän ei vatvo menneitä eikä kiinnitä huomiota siihen, että kyläläiset kuiskivat, että Raili on Helsingin huora. Railin ja Helmin välillä on jännitteisyyttä. Raili "ei ymmärrä, miksi Helmi pysähtelee ja vatvoo menneitä, sillä sellainen ei hyödytä ketään." Helmi taas kadehtii Railia. "Raili pärjää elämässä paremmin kuin hän, aivan kuin se olisi enemmän kilpailija kuin sisko." (s. 12)  

Kinnunen on hyvä kertoja

Kinnunen taitaa tarinankerrontataidon. Hän on erinomainen ajankuvaaja niin tässä kirjassa kuin aiemmissakin kirjoissaan Lopotissa (2014) ja Neljäntienristeyksessä (2016). Pintissä on paljon samoja teemoja kuin Neljäntienristeyksessä,  molemmille kirjoille on leimallista sodanjälkeinen jälleenrakennus. Pintti osoittautui kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Koin, että tällainen lasitehtaan historian avaaminen on erittäin arvokasta. Kirja on samalla kaunis, herkkävireinen ja vahva. Pidän Kinnusen kirjoitustyylistä, vaikkakin tässä kirjassa koin, että kirjan keskivaiheilla juoni hieman takkuili, mutta loppua kohti Kinnunen pääsee jälleen näyttämään virtuaalimaisen tarinankerrontataitonsa.  Pintti on mielestäni erittäin sopiva lukupiirikirja, niin monia eri keskusteluteemoja kirja pitää sisällään. - Kirjan myötä yksi ensi kesän matkakohteista tuli päätetyksi: Nuutajärven lasimuseo.