Toisessa maailmansodassa helmikuussa vuonna 1942 Japanin armeija valtaa Singaporen. Ihmiset haluavat päästä pois hinnalla millä hyvänsä. Satojatuhansia ulkomaalaisia suljetaan vankileireille. Englantilainen muusikko Norah Chambers ja hänen miehensä John haluavat 8-vuotiaan tyttärensä Sallyn turvaan. Kyyneleet silmissä he laittavat Sallyn Barbara-tädin ja serkkujen kanssa Australiaa kohti suuntautuvaan laivaan. "Näenkö minä Sallya enää koskaan?" Norah itkee.
Tulipalojen riehuessa Singaporessa Australian armeijan sairaanhoitajat Nesta James, Betty Jeffrey ja Vivian Bullwinkel pakkautuvat muiden kauhistuneiden ihmisten kanssa HMS Vyner Brookelle. Alus ehtii olla merillä kaksi päivää, kun Japanin keisarillinen armeija pommittaa sitä ja alus uppoaa Bangkansalmella. Eloonjääneet ajautuvat rantaan ja joutuvat japanilaisten vangeiksi. Ensimmäinen leiri on Mentokissa Sumatralla, sitten ovat vuorossa mm. Irenelaan, Palembang ja Belalau. Vapaus koittaa Belalaun leirillä syyskuussa 1945. Vankeusaika oli kestänyt 3 vuotta ja 7 kuukautta.
On ollut jo kauan tiedossa, että japanilaiset ovat olleet julmia isäntiä vangeilleen. Vankeja on pidetty nälänhädässä eikä ruumiillisia rangaistuksia ole kaihdettu. Taudit ovat saaneet vapaasti velloa. Tämän saivat kokea myös HMS Vyner Brookelta selviytyneet, jotka pakotettiin japanilaisten hirmuvallan alle alkeellisille vankileireille. Leirit olivat ihmisasunnoiksi täysin sopimattomia. Talojen katot vuotivat, vettä ei tullut tai se oli juomakelvotonta, ruoka-annoksia pienennettiin systemaattisesti, lääkkeistä oli huutava puute. Vankien piti käyttäytyä juuri kuten vartijat halusivat. "Japanin sodanjohdon määräyksiä on toteltava". Raiskauksiltakaan ei vältytty. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui ruoka tai siis ruoan puute. Ravinnon puute aiheutti useita kuolemantapauksia. Jo pelkästään Mentokissa kuoli seitsemänkymmentäkuusi naisvankia. Leiriläiset kaivoivat heille matalat kuopat puiden varjoaan.
Ensimmäisellä leirillä miehet ja naiset eroteltiin omille leireilleen. Kirja keskittyy kuvaamaan naisleirin tapahtumia. Australialaiset sairaanhoitajat tutustuivat englantilaisiin ja hollantilaisiin naisvankeihin. Tarmokkaat naiset eivät tyytyneet alistetun vangin asemaan, vaan yhdessä he tekivät kaikkensa, että leirioloista saataisiin inhimillisempiä. He korjasivat, paikkasivat ja rakensivat. Välineitä ei juuri ollut, mutta aina joku keksi hulluista hulluimman idean, jonka käyttökelpoisuutta heti testattiin. Miten upeita lapioita tulikaan vaikkapa kookospähkinöistä.
Naiset ymmärsivät, että ruoan saaminen oli välttämätöntä, jos aiottiin selviytyä. Vartijat toivat naisille jyviä kylvettäväksi. Naiset tekivät satoisat viljelmät rutikuivaan maahan ilman mitään työkaluja todetakseen sitten, että kasvimaan sadon kävivät hakemassa japanilaiset. Naiset ymmärsivät myös sen, että jos naisten kesken ei toiminut yhteistyö eikä yhteishenkeä ollut, tilanne oli toivoton. Iloa täytyi löytyä, jos haluttiin pysyä hengissä. Mielikuvitusta tarvittiin, ja onneksi sitä löytyi. Ymmärrettiin, että oli tärkeää saada ajatukset pois leirin asioista. Perustettiin leirilehti, muisteltiin mielireseptejä ja kaikkein tärkeintä, löydettiin musiikin voima.
Onneksi oli Norah, ihana ja taitava muusikko, joka perusti instrumentaalikuoron. Konserteissa kuultiin mm. Chopinia, Mendelsohnia ja Brahmsia. Lukija pystyi aistimaan konserttien voimaa antavan tunnelman, josta nauttivat sekä yleisö että kuoro. "Koko instrumentaalikuoro tuijottaa yleisön haltioituneita kasvoja. Laulajat ovat nähneet omin silmin, millainen vaikutus heillä on läsnäolijoihin. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he puolestaan antautuvat suosionosoitusten ja ilonkyynelten suloiseen lämpöön, joka tarjoaa heille hetkeksi turvapaikan."
Nousevan auringon sisaret on romaani sisaruudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä. Kirjailija Heather Morrisista tuli bestseller-kirjailija kolmella keskitysleirikirjallaan: Auschwitzin tatuoija (Aula & Co 2019), Cilkan tarina (Aula & Co 2020) ja Kolme sisarta (Aula & Co 2022). Edeltäjiensä lailla myös Nousevan auringon sisaret on faktoihin nojaava fiktiivinen teos. Kirjailija on onnistunut erinomaisesti faktan ja fiktion yhdistämisessä. Kirjasta olisi helposti saanut tietokirjan, mutta uskon, että kaunokirjallisena teoksena kirja tavoittaa lukijan paremmin. Kirja on elävä tarina kauhusta, rakkaudesta, toivosta ja ennen kaikkea sisaruudesta ja naisten ystävyydestä. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppolukuinen. Morris kirjoittaa ytimekästä ja kikkailematonta tekstiä, jossa tarinalla on pääosa. Suuren kiitoksen ansaitsee Kristiina Drews erinomaisesta käännöksestä.
On ollut jo kauan tiedossa, että japanilaiset ovat olleet julmia isäntiä vangeilleen. Vankeja on pidetty nälänhädässä eikä ruumiillisia rangaistuksia ole kaihdettu. Taudit ovat saaneet vapaasti velloa. Tämän saivat kokea myös HMS Vyner Brookelta selviytyneet, jotka pakotettiin japanilaisten hirmuvallan alle alkeellisille vankileireille. Leirit olivat ihmisasunnoiksi täysin sopimattomia. Talojen katot vuotivat, vettä ei tullut tai se oli juomakelvotonta, ruoka-annoksia pienennettiin systemaattisesti, lääkkeistä oli huutava puute. Vankien piti käyttäytyä juuri kuten vartijat halusivat. "Japanin sodanjohdon määräyksiä on toteltava". Raiskauksiltakaan ei vältytty. Suurimmaksi haasteeksi osoittautui ruoka tai siis ruoan puute. Ravinnon puute aiheutti useita kuolemantapauksia. Jo pelkästään Mentokissa kuoli seitsemänkymmentäkuusi naisvankia. Leiriläiset kaivoivat heille matalat kuopat puiden varjoaan.
Ensimmäisellä leirillä miehet ja naiset eroteltiin omille leireilleen. Kirja keskittyy kuvaamaan naisleirin tapahtumia. Australialaiset sairaanhoitajat tutustuivat englantilaisiin ja hollantilaisiin naisvankeihin. Tarmokkaat naiset eivät tyytyneet alistetun vangin asemaan, vaan yhdessä he tekivät kaikkensa, että leirioloista saataisiin inhimillisempiä. He korjasivat, paikkasivat ja rakensivat. Välineitä ei juuri ollut, mutta aina joku keksi hulluista hulluimman idean, jonka käyttökelpoisuutta heti testattiin. Miten upeita lapioita tulikaan vaikkapa kookospähkinöistä.
Naiset ymmärsivät, että ruoan saaminen oli välttämätöntä, jos aiottiin selviytyä. Vartijat toivat naisille jyviä kylvettäväksi. Naiset tekivät satoisat viljelmät rutikuivaan maahan ilman mitään työkaluja todetakseen sitten, että kasvimaan sadon kävivät hakemassa japanilaiset. Naiset ymmärsivät myös sen, että jos naisten kesken ei toiminut yhteistyö eikä yhteishenkeä ollut, tilanne oli toivoton. Iloa täytyi löytyä, jos haluttiin pysyä hengissä. Mielikuvitusta tarvittiin, ja onneksi sitä löytyi. Ymmärrettiin, että oli tärkeää saada ajatukset pois leirin asioista. Perustettiin leirilehti, muisteltiin mielireseptejä ja kaikkein tärkeintä, löydettiin musiikin voima.
Onneksi oli Norah, ihana ja taitava muusikko, joka perusti instrumentaalikuoron. Konserteissa kuultiin mm. Chopinia, Mendelsohnia ja Brahmsia. Lukija pystyi aistimaan konserttien voimaa antavan tunnelman, josta nauttivat sekä yleisö että kuoro. "Koko instrumentaalikuoro tuijottaa yleisön haltioituneita kasvoja. Laulajat ovat nähneet omin silmin, millainen vaikutus heillä on läsnäolijoihin. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he puolestaan antautuvat suosionosoitusten ja ilonkyynelten suloiseen lämpöön, joka tarjoaa heille hetkeksi turvapaikan."
Nousevan auringon sisaret on romaani sisaruudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä. Kirjailija Heather Morrisista tuli bestseller-kirjailija kolmella keskitysleirikirjallaan: Auschwitzin tatuoija (Aula & Co 2019), Cilkan tarina (Aula & Co 2020) ja Kolme sisarta (Aula & Co 2022). Edeltäjiensä lailla myös Nousevan auringon sisaret on faktoihin nojaava fiktiivinen teos. Kirjailija on onnistunut erinomaisesti faktan ja fiktion yhdistämisessä. Kirjasta olisi helposti saanut tietokirjan, mutta uskon, että kaunokirjallisena teoksena kirja tavoittaa lukijan paremmin. Kirja on elävä tarina kauhusta, rakkaudesta, toivosta ja ennen kaikkea sisaruudesta ja naisten ystävyydestä. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppolukuinen. Morris kirjoittaa ytimekästä ja kikkailematonta tekstiä, jossa tarinalla on pääosa. Suuren kiitoksen ansaitsee Kristiina Drews erinomaisesta käännöksestä.
Morris on tehnyt arvokkaan työn avatessaan australialaisten, englantilaisten ja hollantilaisten naisten vankileirikokemuksia kaikkien luettavaksi. "Tuntekaa siis heidän tarinansa. Muistakaa heidät," toteaa kirjailija. Kirjailijan jälkisanoissa on kuvaus naisvankien elämänvaiheista sekä myös tietoa leirikomentajien tuomioista. Monet leirin naisvangeista antoivat todistajanlausuntonsa sotaoikeudenkäynneissä. Tekstiosiota täydentää kiinnostava valokuvaliite ja onpa lopussa vielä kysymyksiä lukupiireille.
 |
| Elokuussa 2023 paljastettiin patsas everstiluutnantti Vivian Bullwinkelin, joka oli yksi vankileirillä olleista sairaanhoitajista, kunniaksi Australian War Memorial -museossa. |
