Lukupiirikirjana Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Olisimme halunneet lukupiirikirjaksemme Anna Soudakovan uutuuden Haikara levittää siipensä, mutta koska kirjaan on kirjastossa pitkät varausjonot, päätimme tutustua Soudakovan esikoisteokseen Mitä männyt näkevät. 

Kirjan alkutapahtumat sijoittuvat vuoden 1936 kesäkuuhun. Ollaan Leningradissa ja Juri täyttää viisi vuotta. Voi miten onnellinen tämä pieni poika onkaan saadessaan lahjaksi keinuhevosen, jonka hän nimeää Salamaksi. Ilmassa on aistittavissa epävarmuutta, ja parin kuukauden päästä Jurin perheen elämä muuttuu, samoin kuin monien läheistenkin. Eikä vain hetkeksi vaan vuosikymmeniksi. Mitään kunnioimaton, röyhkeä NKVD tulee hakemaan Jurin isää. Isä rauhoittelee, itsekin järkyttyneenä. "Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin." Muutaman päivän päästä haetaan äiti. Pidätyksiä tapahtuu yhtälailla monien sukulaisten kuin myös tuttavien perheissä. Kenellekään ei kerrota syitä pidätyksiin. 

Juri ja sisarensa Maria jäävät isovanhempien huostaan. Nyt heidät, isänmaan vihollisten vanhemmat sekä isänmaan vihollisten lapset, karkotetaan Uzbekistaniin. Mummo yrittää tiedustella lasten vanhempien olinpaikasta, mutta mitään vastausta ei saada.

Ollaan vuodessa 1942. Mummo ja vaari ovat kuolleet. Juri on lastenkodissa ja Maria ohjataan opiskelemaan ompelemista. Ompelemista sen vuoksi, että sinä vuonna on vuorossa ompelijoiden koulutus. Kun sota on ohitse, Maria ja Juri asuvat Leningradissa. Maria on työssä asetehtaassa ja Juri käy koulua. Sodan jälkimainingeissa kaikesta on puutetta, niin asunnoista, ruoasta kuin käyttötavaroistakin. Mutta onhan aate. "Onneksi kirkas sosialistinen ajatus kaiken jakamisesta, yhteisestä onnesta ja oman tilan tarpeettomuudesta johtaa kommunalkojen ja asuntoloiden perustamiseen." Juri haluaa opiskella ja hakee sotilaslentäjäopistoon. Mutta ei pääse. "Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. Tietäkää paikkanne."

Anna Soudakovan sukutarina kuljettaa lukijoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Matka on ollut kulkijoille pitkä, matkaan on mahtunut epätoivoa ja kyyneleitä, mutta myös paljon valoa, rakkautta ja ennen kaikkea sinnikkyyttä. Keskustelimme järjestelmällisestä mielen myrkyttämisestä Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja totesimme, että elämä tämän päivän Putinin Venäjällä ei juuri poikkea Stalinin ajasta. Ihmisiä on helppo manipuloida, kun asennekasvatus aloitetaan pienestä pitäen ja kun tarjolla on vain yksi vaihtoehto. Traumaattiset kokemukset ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet siirtyvät taakaksi sukupolvelta toiselle, kun niitä ei pystytä käsittelemään.  

Neuvostoliiton romahtamisen myötä arkistot hieman avautuivat ja tämän kaltaisen kirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista. Gulag on ongelmallinen aihe Venäjän historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Liian paljon on jäänyt selvittämättä tai paljastamatta. Tuomioita ei ole annettu. Nürnbergia tai muutakaan oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty. Totesimme, että vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

 

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. Atena. 2024. Laura Noponen. 335 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Valko-Venäjälle, pieneen Ljubanin kylään vuoteen 1995. Kymmenvuotias Andréi saa pikkusiskon, jolle annetaan nimi Sveta. Andréin velvollisuutena on pitää huolta Svetasta, koska vanhemmista eikä mummosta ole siihen. Elämä on köyhää, ja kun isäkin joutuu vankilaan tappelun seurauksena, perheen tulot vähenevät entisestään. Andréi pitää perhettä pystyssä. Hän vie isälle keittoa vankilaan ja hoitaa Svetaa. Mutta rahaa löytyy tärkeimpään: alkoholiin, johon äiti ja Stepanida-mummo turvautuvat.

Mummo oli ollut poikkeuksellisen urhoollinen sodan aikana. Natsimiehityksen aikana hän oli vienyt salaa ruokaa ja ampumatarvikkeita metsän pimentoon partisaaneille, joista yksi oli ollut hänen isänsä. Miten ylpeä hän olikaan rohkeudestaan. "Hän oli partisaaneista pelottomin", sanoivat kyläläiset. Mutta sitten mummo koki nähneensä niin paljon pahaa, että halusi unohtaa kaiken. Hän vaihtoi kielen venäjään ja myi ansiomerkkinsä. Viimeisinä vuosina vain alkoholi tuo lohtua. Veteraanit arvostavat yhä mummon rohkeaa toimintaa fasistihallinnon aikana. "Veteraanit vaativat saavansa maksaa auton ja soittajat, haluavat siten kunnioittaa taistelutoverinsa muistoa", kuiskaa eno Andréille mummon hautajaisissa. 

Eno ottaa kuusivuotiaan Svetan asumaan perheensä luo Minskiin. Andréi jatkaa vielä koulua yhdeksännen luokan jälkeen, kun ei muutakaan ole. Mutta sen jälkeen Andréi jättää kotimaansa ja lähtee, ensin Saksaan ja sitten Norjaan. "Asylum. I need help." Poliisille hän kertoo hakevansa turvapaikkaa poliittisista syistä. Ulkomuistista hän kertoo, mitä eno oli hänelle opettanut Valko-Venäjän oppositiopuolueen tavoitteista. Mutta turvapaikkaa ei tule, ja Andréi siirtyy Suomeen.

Sveta ikävöi veljeään eikä voi antaa hänelle anteeksi kotimaansa jättämistä. Veli oli valinnut pakenemisen, mutta sellaista Sveta ei edes mieti. "Sveta on ehdoton. Hän ei koskaan pettäisi maataan ja lähtisi. Vaikka eno ei ole onnistunut antamaan hänelle rakkautta, hän on opettanut hänet rakastamaan omaa paikkaansa maailmassa." Svetan yhteiskunnallinen tietoisuus kasvaa ja opiskellessaan yliopistossa journalistiikkaa, hänestä ystävineen tulee todellisia aktivisteja. "He haluavat muuttaa maailman ympärillään. He haluavat puhua totta ja kirjoittaa niin, että kaikki kuulevat ja ymmärtävät." 

Vuonna 2020 tilanne kiristyy. Vallanpitäjät pidättävät mielenosoittajia, Svetan ystäviä loukkaantuu ja jopa kuolee. Kun presidentti jälleen kerran ilmoittaa saaneensa murskavoiton epärehellisissä vaaleissa, se on kansalle liikaa. "Silloin kansa vyöryi kaduille ennennäkemättömän valtavalla voimalla ja määrällä. Kaikki Svetan aiemmin kokemat suuret mielenosoitusmarssit olivat olleet pieniä tähän vyöryyn verrattuna."

Kirjan tapahtumien myötä Soudakova tutustuttaa lukijan Valko-Venäjän historiaan, maan tapoihin ja slaavilaiseen kulttuuriin. Valko-Venäjän historia herää eloon. Soudakova ripottelee säästeliäästi takaumien kautta historiallisia faktoja Valko-Venäjästä, maasta, joka on ollut alistettuna milloin bolsevikkien, natsien, puolalaisten ja kommunistien vallan alle. Eikä tämän päivän tilanne näytä yhtään paremmalta. Jo vuodesta 1994 alkaen maata on hallinnut diktaattorina presidentti Aljaksandr Lukašenka, jota kuitenkaan ei mainita kirjassa nimeltä. Maan symboli, johon kirjan nimikin viittaa, on haikara, joka suojelee kansaa suurilla valkoisilla siivillään ja joilla se samalla kantaa ikuista mustaa murhetta. Sympaattisen valkovenäjän ja historian opettaja Margarita Serafimovnan kautta valottuu Valko-Venäjän kielitilanne. Opettaja haluaisi valkovenäjän kielen eli movan säilyvän, mutta yhä enemmän ihmiset puhuvat venäjää ja trasjánkaa eli sekakieltä.

Luulen, että moni kirjan lukenut voi todeta, että näinkö vähän tiesin Valko-Venäjästä. Tähän yhdyn minäkin. Kirjailija kietoo historialliset tapahtumat koskettavasti Andréin ja Svetan, heidän sukulaistensa ja tuttaviensa ympärille. Kirja on samalla kuvaus sisko-veli -suhteesta, jossa vuorottelevat rakkaus, välinpitämättömyys ja jopa viha.   

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja on yksi syksyn parhaimmista lukukokemuksistani. Miten kauniisti ja koskettavasti Soudakova kirjoittaakaan. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostattivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä, puhutteleva ja tärkeä kirja. Laura Noposelle kiitos upeasta kannesta.   

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. 2022. Kansi Laura Noponen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti ja MAMA, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain MAMA, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein äidiksi, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. Äitinä hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin - sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko."

Ensimmäisessä kirjassaan Mitä männyt näkevät (Atena 2020) Soudakova kuvaa isoisänsä elämää Stalinin vainojen aikaisessa Neuvostoliitossa  (linkki). Kirja oli taitavasti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu. Esikoiskirjaksi se oli harvinaisen kypsä teos. Ajattelin, että kirja ansaitsisi paikan Finlandia-ehdokkaiden listalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Minun listauksessani Mitä männyt näkevät sijoittui ykkössijalle kotimaisen kaunon sarjassa vuonna 2020. 

Kiinnostuneena odotin Soudakovin uutuutta Varjele varjoani. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvun Leningradista ja päättyvät 1990-luvun Turkuun. Todennäköisesti kirjailija kertoo kirjassa oman tarinansa. 

"Eikä tämä ole mikä tahansa kommunalka, lapsi rakas, tämä on koti."

On vuosi 1981, kun Vera ja Georgi kohtaavat ja rakastuvat. Georgi tunsi jännitystä, kun hän ensimmäisen kerran vei Veran kommunalkaan. Se oli seitsemän asukkaan yhteisasunto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma pieni huoneensa. Kaiken keskus oli keittiö, jota kutsuttiin Omenatarhaksi. Vaikka yhteisasumisessa oli huonoja puolia, esimerkiksi se, että toisten elämää ei voinut olla kuulematta, talo teki vaikutuksen Veraan. "Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusia kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille." Pikku hiljaa Vera tutustui muihin kommunalkan asukkaisiin. Erityisesti Maria Orlovan seura miellytti Veraa. Parin vuoden päästä syntyi Nina. 

"Ei ollut aikaa tottua."

Mutta kommunalka ei ollut ikuinen, kuten ei moni muukaan asia vanhassa Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto hajosi. Se näkyi ja kuului. "Kaikki alkoi murentua kommunalkan ympärillä. Se tuntui hitaasti päällekäyvältä maanvyöryltä. Huonosta tuli kestämätöntä, hyvästä yhä harvinaisempaa." Palkkoja ei maksettu, ruokakupongeilla ei ollut vastinetta. Vaikeuksien keskellä Vera huomasi kuuntelevansa, miten yhä useampi inkeriläinen oli päässyt muuttamaan Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto oli mahdollistanut inkeriläistaustaisten henkilöiden muuton Suomeen.

Niin lähtivät Vera, Georgi ja Nina matkaan kohti Suomea. Vuosi oli 1995, kun uusi elämä alkoi Turun Varissuolla. Ensin kaikki oli hyvin. Tavallinen suomalainen kerrostaloasunto tuntui luksukselta. Mutta pian tuli arki, oisi pitänyt saada työpaikka, mutta se edellytti kielen osaamista. Georgi masentui, kun ei saanut korkeakoulutustaan vastaavaa työtä. Kaikkein nöyryyttävintä Verasta oli käynnit sosiaalitoimistossa. Ainoastaan Nina sujahti suomalaiseen yhteiskuntaan ihan suitsait. Koulussa hän oppi kielen, sai kavereita ja viihtyi koulussa. 

Vera yritti pitää kiinni neuvostoliittolaisista perinteistä ja venäjän kielestä. Mutta hänestä tuntui, että hän oli kadottamassa Ninan, koska Ninalle kaikki suomalainen oli tärkeämpää kuin Veran vanhat neukkulaiset jutut. Kirjan loppuosassa keskitytään Ninan elämään.   

Inkeriläisiä muutti Suomeen noin 30 000. Varjele varjoani tuo hyvin esille maahanmuuttajien haasteet uudessa maassa sekä huonoine että hyvine puolineen. Lapsien oli helppo sopeutua, mutta aikuisille muutto uuteen maahan oli haasteellisempaa. Pian opittiin hyödyntämään suomalaista sosiaaliturvaa. "Julia puolestaan kertoo, että Nikolain on pakko kieltäytyä tarjotusta mekaanikon työstä. Ei ole mitään järkeä olla palkkatyössä, kun puoliso on työttömänä, koska silloin tuet leikataan minimiin. Kieltäytymisestä seuraa myös joku rangaistus. Muut nyökkäilevät, ihan tyhmää, ei mitään järkeä." 

Varmasti samanlaisia haasteita kohtaavat mm. ukrainalaiset Suomeen tullessaan. Vastaavanlaisia ongelmia kohtasi myös Soudakovan isoisä perheineen Suomeen muuttaessaan. Pariin otteeseen tuli tunne, että luen samaa kirjaa uudelleen, niin samantyyppisiä kuvauksia oli molemmissa kirjoissa Suomeen muutosta. 

Kuten esikoisteoskin, tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu." (s. 70)

Kesäkuu 1936 Leningradissa. On Jurin 5-vuotissyntymäpäivä. Juri on onnellinen saadessaan viettää juhlapäiväänsä perheen kanssa. Päivän kruunaa lahjaksi saatu keinuhevonen, jolle Juri antaa nimen Salama. Mutta elokuussa samana vuonna tapahtuu jotakin, jota perheen lapset Juri ja Maria eivät voi ymmärtää. Röyhkeästi, kyselemättä NKVD tulee kotiin ja käskee isän mukaansa. Isä rauhoittelee, itsekin järkyttyneenä. "Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin." (s. 31) Mutta ei se ole väärinkäsitys. Ei mene montaa päivää, kun opettajana työskentelevä äiti ei palaa kotiin. Hänetkin on haettu. Syytä pidättämisiin ei kerrota. Sekään ei lohduta, että niin moni muukin sukulainen ja tuttava kokevat saman kohtalon, eli joutuvat NKVD:n kuulusteluihin ja vankiloihin. 

Isänmaan vihollisten jälkeläisiä

Onneksi Marialla ja Jurilla on mummo ja vaari, isän vanhemmillemat. Heidät, isänmaan vihollisten vanhemmat sekä isänmaan vihollisten lapset, karkotetaan Uzbekistaniin. Keskiviikkoja Juri inhoaa, sillä silloin pitää käydä NKVD:n toimistossa ilmoittamassa ylimielisille virkailijoille, että mummo, vaari, Maria ja Juri ovat elossa. Samalla mummo tiedustelee, onko Jurin ja Marian vanhempien olinpaikasta mitään tietoa. Mitään vastausta ei saada. Siirrytään vuoteen 1942. Mummo ja vaari ovat kuolleet, Juri on lastenkodissa ja Maria ohjataan opiskelemaan ompelemista. Ompelemista sen vuoksi, että sinä vuonna on vuorossa ompelijoiden koulutus. 

"Keitä ovat vanhempanne?" (s. 70)

Kun sota on ohitse, Maria ja Juri asuvat Leningradissa. Maria on työssä asetehtaassa ja Juri käy koulua. Sodan jälkimainingeissa kaikesta on puutetta, niin asunnoista, ruoasta kuin käyttötavaroistakin. Mutta onhan aate. "Onneksi kirkas sosialistinen ajatus kaiken jakamisesta, yhteisestä onnesta ja oman tilan tarpeettomuudesta johtaa kommunalkojen ja asuntoloiden perustamiseen." (s. 61) Juri haluaa opiskella ja hakee sotilaslentäjäopistoon. Mutta ei pääse. "Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. Tietäkää paikkanne." (s. 70) Mutta opiskelemaan Juri haluaa. Hän hakee vielä Merivoimien korkeakouluun. "Vanhempanne ovat pettäneet isänmaansa. Kuinka voisimme luottaa teihin?" (s. 107)

"Onko tähän hetkeen olemassa sanoja?" (s. 196)

Viisikymmentäluvun lopulla Juri tapaa suomalaistaustaisen Tanjan työskennellessään elektroniikkatehtaassa Petroskoissa. He seurustelevat, he rakastuvat, he menevät naimisiin. Samalla myrskypilvet häipyvät taivaalta yhteiskunnan vapautuessa. Stalinin hirmuvuodet jäävät taakse. Mutta muistot ovat olemassa. Niihin halutaan vastauksia. Juri on sitkeä, myös hän haluaa vastauksia. Juri laittaa tiedusteluja, vaateita, käy KGB:n toimistossa. Ajan mittaan vanhempien kohtalo selviää. Vanhemmat ovat olleet vuoden verran Solovetskin leirillä ja sen jälkeen heidät on siirretty yli tuhannen muun vangin kanssa Kemiin ja sieltä Karhumäen pitäjään Sandarmohiin. Siellä vangit on ammuttu. Kuoleman jälkeen heidät on rehabilitoitu.

Nina Porfirjevna Kostina, 1903 - teloitettu 1937 ja Georgi Jevdokimovits Artamonov 1902 - teloitettu 1937

Juri ja Tanja saavat lapsen, Sonjan. Sonja löytää Robertin ja Jurille sekä Tanjalle syntyy tyttärentytär Maria. Presidentti Mauno Koivisto mahdollistaa perheen pääsyn Suomeen. Ensin muuttavat Sonja, Robert ja Maria. Sitten Juri ja Tanja seuraavat heitä. Tanja, Maria ja Marian poika Aleksei menevät raskain mielin Sandarmohiin. He löytävät Jurin sinne laittaman ristin, joka "seisoo ylväänä ja suorana, ja vartioi Grigorin ja Ninan unta pehmeän sammalpeiton alla." (s. 234) Historian kirjoitus kertoo, että Gulag sai äärimmäiset mittasuhteet vuosina 1936, 1937 ja 1938. Virallisesti noina kolmena vuotena teloitettiin noin miljoona ihmistä.

"Taasko se alkaa?" (s. 242)

Juri Dmitrijev on tehnyt Venäjällä arvokasta työtä etsiessään Stalinin vainojen teloitus- ja hautapaikkoja. Hän on löytänyt mm. Sandarmohin 9000 uhrin joukkohaudan. Siksi hän on joutunut Venäjällä poliittisen vainon kohteeksi. Dmitrijev pidätettiin ja hän sai 3,5 vuoden vankeustuomion epämääräisten syytösten johdosta. Nyt Venäjällä esitetään, että Sandarmohin kuolleet eivät olekaan Stalinin uhreja, vaan haudatut ovatkin Suomen armeijan tappamia venäläisiä jatkosodan aikana. 

                                                        Sandarmoh (Wikipedia)
                        

Anna Soudakovan sukutarina kuljettaa lukijoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Matka on ollut kulkijoille pitkä, matkaan on mahtunut epätoivoa ja kyyneleitä, mutta myös paljon valoa ja rakkautta. Neuvostoliiton romahtamisen myötä arkistot hieman avautuivat ja tämän kaltaisen kirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista. Gulag on ongelmallinen aihe Venäjän historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Liian paljon on jäänyt selvittämättä tai paljastamatta. Tuomioita ei ole annettu. Nürnbergia tai muutakaan oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty.

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja kuuluu tämän vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä ja koskettava esikoisteos. Vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Kirjan tapahtumat pohjautuvat faktoihin. Kirjassa olisikin ollut ainesta vaikkapa tietokirjaksi, mutta uskon, että kaunokirja tällä tavoin hyvin ja kauniisti kirjoitettuna on ollut oikea ratkaisu purkaa tätä dramaattista sukuhistoriaa. Olen yllättynyt, jos kirja ei ole ehdolla minkään kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Laura Noposelle kiitos kauniista kannesta.