Paolo Giordano: Tasmania

 

Paolo Giordano: Tasmania. Aula & Co. 2023. Italiankielinen alkuteos Tasmania. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. 298 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Meillä kaikilla on gradualistinen mieli: jos asiat ovat aina edenneet jollakin tietyllä tavalla, miksi niiden pitäisi muuttua juuri nyt? Ihmiskunta on asuttanut samaa planeettaa kahdensadantuhannen vuoden ajan, onko mahdollista, että kaiken täytyy luhistua juuri minun elämäni aikana? Ja kyllähän se tosiaan epätodennäköiseltä vaikuttaakin. Jopa tiedemiehillä on taipumusta ajatella noin, itse asiassa heillä on aina ollut vaikeuksia suhtautua vakavasti suuriin katastrofeihin, kuten dinosaurusten sukupuuttoon."

Tätä kirjaa olin odottanut. Giordanon Jopa taivas on meidän oli teos, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjoitin kirjasta mm. näin: "Joskus käy niin, että lähes kuusisataasivuinen kirja ei tunnu lainkaan luku-urakalta. Niin kävi minulle tämän kirjan kanssa. Kirja piti otteessaan ensi sivuilta saakka suorastaan dekkarimaiseen loppuun saakka. Kirjassa henkilöhahmot olivat kaikki kaikessa." 

Tasmania on aivan erityyppinen kirja. Kyseessä on autofiktiivinen romaani, jossa kirjailija jakaa huolenaiheensa maailman tilasta lukijoiden kanssa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Italiaan ja Ranskaan, eikä suinkaan Tasmaniaan, kuten nimi antaisi ymmärtää. Italialainen minäkertoja Paolo menee Pariisiin ympäristökonferenssiin ja matkustaa kaupungista kaupunkiin haluamatta palata vaimonsa luo aviokriisin vuoksi. Vaimo Lorenza on Paoloa vanhempi ja hänellä on lapsi edellisestä avioliitosta. Pariskunta on yrittänyt saada omaa lasta, mutta turhaan. Lorenza on turhautunut ja päättää lopettaa lapsettomuushoidot. 

Aviokriisi on yksi kirjan kriiseistä, mutta vain yksi. Kirjassa käsitellään lähes kaikkia tämän sukupolven kokemia kriisejä ja ilmiöitä: terrorismi, taloudellinen kriisi, covid-pandemia, #metoo-liike. Mutta suurimman huomion saa kuitenkin ilmastonmuutos ja maapallon lämpeneminen, joita havainnollistetaan selkeillä faktoilla. Giordano käsittelee ilmastonmuutosta kiinnostavalla tavalla: pilvien kautta. Paolo tapaa Pariisissa professori Novellin, joka tutkii pilvien muotoja ja tekee niistä ennusteita maapallon tulevaisuudesta. Ystävyyssuhde Novellin kanssa saa myös Paolon pohtimaan maailman pelastamista. Novelli on merkittävä tutkija, mutta joutuu tiedeyhteisössä epäsuosioon naisvihamielisten mielipiteittensä takia.

Paoloa huolestuttavat tämän päivän kriisit, joilla on merkitystä maapallon tulevaisuuteen. Kun kysellään parasta ja turvallisinta paikkaa vaikkapa mahdollisen maailmanlopun varalta, vastaus on olemassa. Se on näkyvissä jo kirjan nimessä. Se on Tasmania. "Tarpeeksi eteläisen sijaintinsa vuoksi se ei altistu äärimmäisille lämpötiloille. Tasmanian osavaltiolla on hyvät makean veden varannot, siellä vallitsee demokratia eikä siellä ole ihmissyöjäeläimiä."  Kiinnostavaa on myös, että Nick Cave piti ensimmäisen konserttinsa Tasmaniassa sen jälkeen, kun oli toipunut poikansa kuolemasta.   

Mutta myös menneisyyden kriisit kiehtovat Paoloa. Hän on kirjoittamassa kirjaa Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista. Saadakseen autenttisuutta kirjan tapahtumiin Paolo matkustaa Hiroshimaan ja Nagasakiin sekä haastattelee pommituhoista selviytyneitä. Lukija liikuttaa lukiessaan näistä kohtaamisista.  

Odotukseni kirjan suhteen olivat suuret. Odotin Jopa taivas on meidän -teoksen tyyppistä lukuromaania, mutta sainkin käsiini kirjan, jonka pääteemana on ilmastonmuutos. Ilmastonmuutos on niin paljon tänä päivänä kaunokirjallisuudessakin käsitelty teema, että itse pyrin pitäytymään kaukana sellaisista kirjoista. Mutta Tasmanian luin ja luin ihan mielelläni. Ehkä siksi, että pidän Giordanon kikkailemattomasta kirjoitustyylistä ja ehkä myös siksi, että  ilmastonmuutosta oli käsitelty varsin poikkeavalla tavalla. Kirjassa yhdistyvät Paolon henkilökohtaiset ongelmat ja yleismaailmalliset kriisit. Tuloksena on henkilökohtainen ja rehellinen kuvaus Paolosta, hänen elämästään, hänen ajatuksistaan ja peloistaan maapallon tulevaisuuden suhteen. Kirja on mielestäni hyvin lähellä tietokirjallisuutta.   

Suomentaja Leena Taavitsainen-Petäjä on tehnyt jälleen erinomaista työtä.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula & Co. 2021. Italiankielinen alkuteos: Divorare il cielo.  Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi: Laura Noponen. 586 sivua.

"Bern istui viiniköynnöskatoksen alla seurassaan muita nuoria. Emmin hetken, sillä hän ei eleelläkään rohkaissut minua käymään heidän luokseen, vaikka olikin jo huomannut minut. Siitä huolimatta olin hetkeä myöhemmin viiniköynnöskatoksen alla heidän kanssaan. Bern ja minä, Tommaso ja Corinne, Danco ja Giuliana: siinä olivat ihmiset, joiden kanssa jakaisin elämäni seuraavien vuosien ajan, elämäni ehdottomasti parhaat vuodet, jotka olivat samalla alkusoittoa elämäni pahimmille vuosille." (s. 193)

"He ovat jonkin sortin kerettiläisiä, harhauskoisia." (s. 32) 

Tapahtumapaikkana on italialainen pikkukaupunki Speziale. Siellä neljätoistavuotias torinolainen Teresa viettää kesiään isänsä lapsuudenkodissa Apuliassa. On kuuma ja hiljainen kesäyö 1990-luvun lopulla. Teresa kuulee ääniä ja menee ikkunaan. Hän näkee kolmen nuoren pojan riisuuntuvan ja hypähtävän mummolan uima-altaaseen. Isä ja Cosimo heräävät mekastukseen. Pojat pääsevät pakoon, mutta saapuvat mummolaan seuraavana päivänä anteeksipyynnellen tekoaan. Pojat ovat läheiseltä maatilalta, ja uteliaisuuttaan Teresa päättää vierailla heidän luonaan. Maatilalla asuvat Cesare ja Floriana yhdessä uima-altaalta tavoitetun poikatrion kanssa. Bern on Cesaren siskonpoika, Tommaso on haettu orpokodista, kun taas Nicola on heidän oma poikansa. Pieni maatila on ekologisesti hoidettu. Poikien päiviin kuuluvat työnteko maatilalla, oppitunnit, säännölliset rukoushetket ja uskonnolliset keskustelut Cesaren kanssa.

"Minun ovat kaikki vuorten linnut ja laaksojen moninaiset eläimet." (s. 33)

Teresaa kiinnostaa perheen toisenlainen tapa elää. Hän kokee, että maatilalla uskonnolla, rakkaudella ja mystiikalla on erityinen merkitys. Raamattua luetaan paljon. Teresaa ihmetyttää, kun Bern osaa siteerata ulkoa Raamatun psalmeja.

Teresa otetaan osaksi perhettä. Hän osallistuu poikien tavoin talon töihin, poimii tomaatteja ja viikunoita, repii rikkaruohoja ja sitoo seppeleitä kuivuneista varvuista. Kesät seuraavat toisiaan ja aina Teresan tie vie maatilalle. Syntyy neljän teini-ikäisen tiivis ja innostava ystävyyssuhde. Jossain vaiheessa mukaan tulee albanialainen tyttö, joka käyttää itsestään nimeä Violalibera. Violalibera tutustuttaa nuoret huumeisiin. Bernin ja Teresan suhde ei säily pelkkänä ystävyyssuhteena. He ihastuvat, rakastuvat ja harrastavat seksiä bamburuovikossa. Teresa on silloin 17-vuotias. Sinä kesänä sinetöityy Bernin ja Teresan elämä seuraavan parin vuosikymmenen ajaksi.

"Ne käyttäisivät vielä jopa DDT:tä, jos vain löytäisivät sitä valintamyymälästä." (s. 225)

Maatila ja oliivipuut ovat koko tarinan ajan tapahtumien keskiössä. Teresa ja Bern tapaavat uudelleen Teresan jo opiskellessa luonnontieteitä yliopistossa. Bern asustaa Cesaren hylkäämällä maatilalla yhdessä ympäristöaktivistiryhmän kanssa. Ryhmä tekee yöllisiä iskuja vapauttaakseen teurastettavia eläimiä ja pyrkii suojelemaan vanhoja oliivipuita myrkyttämisiltä ja myöhemmin kaatamisilta. Teresa päättää jättää opintonsa ja muuttaa maatilalle. Näin Bernin ja Teresan rakkaussuhde jatkuu ja he avioituvat. Liitto alkaa onnellisena. He, erityisesti Bern, kaipaavat lasta, mutta raskaus ei onnistu.

Jopa taivas on meidän on tapahtumarikas kirja, joka avaa näköaloja nuorten unelmiin ja intohimoihin, mutta myös niiden särkymiseen. Onko olemassa kaiken kestävää rakkautta? Kestääkö Bernin ja Teresan rakkaus? Kirjan minä-kertojan Teresan kanssa kuljetaan eri aikatasoilla. Aikuisina Tommaso ja Teresa tapaavat ja Tommaso valottaa elämäänsä, mm. orpokotivuosia ennen Cesaren maatilalle muuttoa. "Äiti väitti, että olin herkkä hajuille, koska olin albiino. Jos jokin minussa oli vinksallaan, hän tarjosi aina saman selityksen: olet albiino, ikään kuin syy olisi viime kädessä ollut minun. Mutta kun jouduin orpokotiin, äiti ei enää pystynyt toistamaan sitä, sillä hän oli kuollut." (s. 95) Cesare ja Floriana tulivat orpokotiin ja valitsivat Tommason, koska Tommaso muistutti Guidon Renin maalauksen arkkienkeli Mikaelia.

"Hän rakasti yhä edelleen niitä puita." (s. 535)

Joskus käy niin, että lähes kuusisataasivuinen kirja ei tunnu lainkaan luku-urakalta. Niin kävi minulle tämän kirjan kanssa. Kirja piti otteessaan ensi sivuilta saakka suorastaan dekkarimaiseen loppuun saakka. Kirjassa henkilöhahmot ovat kaikki kaikessa. Giordanon luomat henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Pidin paljon Bernistä, vaikka hänen persoonansa jäi minulle tarinan loputtuakin arvoitukseksi. Erityisesti Bernin rakkaus oliivipuihin ja moneen muuhunkin oli koskettavaa luettavaa. "Sillä hetkellä tunsin hänen sisällään tulvivan rakkauden, joka oli valtavuudessaan jo pelottava. Se ei kohdistunut yksin puihin, vaan kaikkeen ja kaikkiin, eikä se jättänyt hänelle tilaa hengittää, vaan hukutti hänet." (s. 536)

Paolo Giordano on taitava tarinankertoja, joka pystyy rakentamaan kiinnostavan juonen ja luomaan koskettavia, suorastaan sydäntäsärkeviä kohtauksia. Taidokas eri aikatasoilla kulkeva juoni tuo kirjaan yllätyksellisyyttä ja jännitteisyyttä. Rakkaus Italiaan välittyy kirjan sivuilta. Oliivi- ja viikunapuiden kauneus ja tuoksut välittyvät kirjan sivuilta. Kaiken kaikkiaan, nautittava lukukokemus. Leena Taavitsainen-Petäjälle suuri kiitos hyvästä ja varmasti vaativasta suomennostyöstä.

Kirja ilmestyi 2.8.2021.