Elizabeth Strout: Abide with Me & My Name is Lucy Barton

 

Elizabeth Strout: Abide with Me. Random House. 2007. 300 sivua.

Kirjan päähenkilö on Tyler Caskey, West Annettissa Mainessa työskentelevä pappi. Tylerin vaimo oli kuollut vuosi sitten. Avioparilla oli kaksi lasta, joista nuoremmasta - vielä vauvasta - huolehtii äidin kuoleman jälkeen Tylerin äiti ja vanhempi tytär 4-vuotias Katherine elää isänsä luona. Tyleria pyydetään Katherinen koululle ja hän saa yllätyksekseen kuulla, että tyttö on alkanut käyttäytyä aggressivisesti. Sen kyllä Tylerkin on saanut nähdä, että tyttö kastelee öisin sänkynsä. Eikä Katherine ole ainoa, joka kärsii äitinsä kuolemasta. Niin tekee myös Tyler. Hänestä tuntuu, että hän menettää itsensä ja sitä myötä seurakuntansa. Hänen saarnoistaan on aina pidetty, mutta nyt hänelle tulee tunne, ettei hän tiedä mitä sanoa. Ei hän ole menettänyt uskoaan, mutta hän on selvästi emotionaalisessa kriisissä, johon teologian opinnot eivät ole häntä valmistaneet. 

Strout avaa ikkunan Tylerin levottomaan sieluun, joka pyrkii löytämään ulospääsyn elämän hänelle asettamasta ahdingosta. Tyler pyrkii tukeutumaan uskoonsa ja hän saakin lohtua toisen maailmansodan aikana vaikuttaneen Dietrich Bonhoefferin kirjoituksista. Yhteiskunnallinen tilanne ei ole vakaa. 1950-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa on aistittavissa kylmän sodan uhka. Freudin teoriat ovat viimeisintä muotia. Lähtöasetelmasta huolimatta tarina ei ole synkkä, vaan hyvin inhimillinen. Se on tarina tavallisista ihmisistä normaaline puutteineen ja tapahtumista, joita voi sattua kenelle tahansa. 

Kirjaa ei ole suomennettu.

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton. Random House. 2017. 209 sivua.

Oli kiinnostaa lukea kirja englanniksi, vaikka tarinan sisältö oli minulle entuudestaan tuttu, koska olimme lukeneet kirjan lukupiirissämme vuonna 2019. Tässä pienoisromaanissa Lucy muistelee aikaa, jolloin hän oli yhdeksän viikkoa sairaalassa toipumassa leikkauksen jälkeisestä tulehduksesta. Yllättäen äiti tuli istumaan Lucyn sängyn viereen. Yllättävää se oli siksi, että Lucy ja äiti eivät olleet pitäneet yhtä sen jälkeen, kun Lucy jätti Illinoisin köyhät kotiolot saatuaan stipendin collegeopintoihin. Selviydyttyään opinnoista hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

Stroutin rakentamiin henkilöhahmoihin ei voi olla ihastumatta. Henkilöt ovat eläviä persoonallisuuksia, mutta eivät ole mitään superpersoonia, vaan pikemmin ihan tavallisia ihmisiä, aivan kuten Abide with Me -kirjassakin. Ihmissuhteissa on iloa, kipua ja inhimillisyyttä. Tämä heijastuu Lucyn suhteissa äitiinsä, lapsiinsa, veljeensä, isäänsä ja mieheensä.

Strout on todella taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä, mikä näkyy näissä molemmissa kirjoissa. Strout ei pure kaikkea valmiiksi, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden omiin pohdintoihin.

Upeita kirjoja molemmat. 

Lukupiirikirjana Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Joensuun Naisten Pankin lukupiirin helmikuun kirjana oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton. Meitä oli mukana yhdeksän naistenpankkilaista jakamassa mielipiteitä tästä kirjasta. Leenalla oli vetovastuu tällä kertaa. Oli kiva yhteensattuma, että samoihin aikoihin julkistettiin kirjabloggareiden äänestämät vuoden 2018 parhaat kirjat. Ja käännöskirjallisuuden voitti juuri tämä Stroutin Nimeni on Lucy Barton. 

Lucyn lapsuus ja nuoruus oli rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista, oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja. Kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. 'Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä.' (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen" (s. 58)

Lucy teki sen: irtautui perheestään ja aloitti matkan kohti omaa elämää. Ensimmäinen askel oli stipendi collegeopintoihin. Niukan lapsuuden myötä Lucylla oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. 1980-luvulla Lucy joutui viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Sairaalassa Lucy tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Mies inhosi sairaaloita, lapset saivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tuli Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istui Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. 

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Aloitimme kirjasta keskustelun Lucyn lapsuudesta. Sota oli ohitse. Isän sotatraumat näkyivät Lucyn perheessä, kuten varmasti tapahtui monessa suomalaisessakin kodissa. Isä ei voinut hyväksyä Lucyn saksalaista poikaystävää, koska isä oli ampunut saksalaisia sodassa. Lapsuuden ankeassa ja tunneköyhässä elinympäristössä pieneltä Lucylta meni luottamus äitiinsä. Miksi äiti ei suojellut lapsiaan, kysyi Lucy, ja niin kysyimme myös me lukupiiriläiset. Vaikkakaan Lucyn mukanaan kantamiin rankkoihin lapsuuden muistoihin ei juuri kajottu Lucyn ja äidin keskusteluissa, totesimme, että lapsuuden maisemat avautuivat kuitenkin pikku hiljaa äidin ja tyttären puhuessa kotikaupungin tutuista ihmisistä. Pohdimme, että äiti oli vierailun suhteen hyvin jännittynyt ja jopa peloissaan. Sitä osoitti jo sekin, että äiti ei juuri nukkunut tuon viiden päivän aikana. Vaikkakaan Gordionin solmu ei täysin avautunut, Lucy oli onnellinen äitinsä läheisyydestä. Nuo viisi päivää olivat Lucylle niin merkityksellinen tapahtuma, että hän kertoo tästä tapaamisesta kirjassaan useita vuosia myöhemmin äidin kuoleman jälkeen. 

Merkityksellinen ihminen Lucyn elämässä oli häntä hoitanut sairaalan lääkäri. Hänestä Lucy löysi lohduttavan isähahmon. Samoin Lucy muisteli lämmöllä Sarah Painea, kirjoittajakurssin opettajaa, jolta Lucy sai neuvoja ja myös tukea kirjoittamiseensa. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)

Strout on todella taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Kirjan rakenne on onnistunut, jokaisessa napakasti kirjoitetussa luvussa paljastuu jotakin uutta Lucyn elämästä. "Teksti on hellää ja helppoa", kuten eräs lukijamme totesi. Eräs lukijoistamme nautti kirjan lukemisesta, "koska sitä voi lukea rauhassa ja levollisena". Lopuksi vielä puhuimme New Yorkista, joka tässä kirjassa muodosti vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille. Itse olen New Yorkin skylinen ja pilvenpiirtäjien ihailija ja olinkin iloinen, että sairaalan ikkunasta näkyi nimenomaisesti Chrysler Building, joka on mielestäni ehkä maailman kaunein pilvenpiirtäjä. Osa meistä taas ei näe tällaisissa ympäristöissä tai pilvenpiirtäjissä mitään kaunista ja suosii mieluiten avaraa maisemaa. Nimeni on Lucy Barton sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5). 

Kiitämme Kristiina Rikmania hienosta käännöksestä. Kiitämme myös Laura Lyytistä kauniista kannesta. Mielenkiinnolla odotamme Stroutin kirjaa Kaikki on mahdollista, joka ilmestyy tänä keväänä.

Näin kirjoitti lukutoukka Krista lukupiiritapaamisemme jälkeen 6.3.2017: Ja kiitokset jälleen kerran, ihanat leidit, kirjallisuuskeskustelut teidän kanssanne ovat ilo. - Minä voin täysin yhtyä näihin Kristan sanoihin.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My Name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Lucyn lapsuuden  ja nuoruuden aika on ollut rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista ja oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla eikä pystynyt tekemään mitään auttaakseen lapsia. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Lucyn paras ystävä oli monet vuodet maissipeltojen keskellä kasvava mahtava puu. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja ja kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. "Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä." (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen." (s. 58)  

Lucy pelastui kirjojen ansiosta. Kolmannella luokalla hän luki koulusta saamansa kirjan Tillystä, joka oli likainen ja köyhä. Kirjojen myötä Lucy ei ollut enää yksin. "En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin." (s. 24) Lucy irtautui perheestään saadessaan stipendin collegeen. Niukan lapsuuden myötä Lucyllä oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

1980-luvulla Lucy joutuu viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Lucy on yksinäinen, mies inhoaa sairaaloita, lapset voivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tulee Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istuu Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. Lucy on hämmästynyt, hämillään, mutta ennen kaikkea onnellinen: hänen kaipaamansa, hänen rakastamansa äiti tuli. Kommunikointi äidin ja tyttären välillä on niukkaa. Liikutaan turvallisilla vesillä, puhutaan ja juorutaan kotikaupungin tutuista ihmisistä, keksitään hoitajille kutsumanimiä, mutta tärkeisiin asioihin, perheeseen, isään, Lucyn nykyiseen elämään, ei kajota. Gordionin solmu ei avaudu. Siitäkin huolimatta, että tärkeät asiat jäävät käsittelemättä, nuo viisi päivää eivät erota äitiä ja Lucya, vaan pikemminkin päinvastoin.

Äidin tapaamisesta, josta tuli Lucylle hyvin merkityksellinen tapahtuma, Lucy kertoo kirjassaan useita vuosia myöhemmin, kun äiti on jo kuollut. Strout on taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Hyvä niin. Näin jää lukijalle pohdittavaa. Pidin erityisesti Lucyn lapsuuden kuvauksesta, niin surkeaa kuin Lucylla olikin, Strout ei millään tavalla mässäile ankeudella. Kirjaa leimaa tunteiden laaja kirjo, synkkien sävyjen rinnalla koetaan myös voimakkaita ilon tunteita. 

Chrysler Building

Mielestäni New York on yksi maailman hienoimmista kaupungeista. Siksi luen mielelläni New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. Tässä kirjassa New York muodostaa vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille.  Sairaalan ikkunasta näkyy Chrysler Building, joka on mielestäni yksi maailman kauneimmista pilvenpiirtäjistä. Kiitos Laura Lyytiselle siitä, että tämä kaunis rakennus on kuvattu myös kirjan kannessa. Kääntäjä Kristiina Rikman on tehnyt jälleen kerran erinomaisen käännöksen. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)