Raija Orasen Kaikki tämä valo äänikirjana

Raija Oranen: Kaikki tämä valo. Otava. 2021. Lukija Krista Putkonen-Örn. 9 h 26 min. Storytel.

Anita Välkki (1926-2011) viettää kesää Kiteen mökillään Pohjois-Karjalassa. On vuosi 1992 ja Välkillä on ikää 66 vuotta. Rakas aviomies Usko Aro (1922-1992) on kuollut neljä kuukautta aiemmin sairastettuaan useita vuosia. Kaikki ne vuodet Anita hoiti miestään eikä halunnut uskoa keuhkoahtaumaa sairastavaa miestään laitoshoitoon. Siksi on mennyt vuosia, ettei Anita ole päässyt nauttimaan kesäisistä päivistä Kiteellä. Nyt hän on siellä tyttärensä Rapsun perheen kanssa. Vaikea Anitan on uskoa, että hän on nyt leski. Anita kaipaa miestään suunnattomasti ja kyynelsilmin muistelee onnellisia vuosia Uskon kanssa. Kirjan sivuilta voi aistia avioparin keskinäisen rakkauden ja keskinäisen arvostuksen.

Kesäpäivien kiireetön tunnelma kuljettaa Anitaa kauas lapsuuteen. Anita tuli köyhistä oloista Valkeakoskelta. Kansakoulun opettaja kiinnitti huomiota Anitan ilmiömäisen kauniiseen lauluääneen. Hän kehotti Anitan vanhempia hankkimaan lapselle laulunopettajan. Ilokseen Anita rallatteli kirkon mäellä ja ansaitsi sillä tavalla jäätelörahoja.

Jo nuorena Anita tunsi vetoa näyttelemiseen ja laulamiseen. Sotavuosien jälkeen hän hakeutui ensin Kokkolan työväen näyttämölle ja sitten Vaasan Suomalaiseen Teatteriin. Seuraava vaihe oli Kansallisooppera. Päästä Kansallisoopperaan oli todella jotakin, siitä Anita vilpittömästi iloitsi. Mutta kun jotakin saa, jostakin pitää luopuakin. Anitan piti antaa pika-avioliitossa syntynyt pieni tyttärensä Raija vanhempiensa hoidettavaksi. Se tuntui vaikealta, mutta yksinhuoltajan arkea ja laulajan uraa ei voinut yhdistää.

Pian kaikki oopperan ystävät tunsivat sopraano Anita Välkin, joka tuli ensin tunnetuksi roolistaan kreivitär Marizana. Maine vaan kasvoi, kun hän halusi laulaa ja kun hän sai laulaa nimiroolin Puccinin oopperassa Tosca. Siitä roolista tuli Anitan uran loistorooli. Samoihin aikoihin, kun Anitan maine lähti kasvuun, hän tapasi elämänsä miehen, viulisti Usko Aron. Mutta avioliitto ei ollut mikään läpihuutojuttu, sillä Usko oli tahollaan naimisissa F. E. Sillanpään tyttären kanssa. ”Ja minä tiesin ensimmäisestä sekunnista lähtien, että siinä hän oli, se ihminen, se mies, jota kohti olin kulkenut. Me tiesimme molemmat. Meitä ei pidätellyt mikään.” Avioliitto solmittiin vuonna 1960.

Pian Välkin upea ääni huomattiin maailmallakin. Tukholman kautta Anitan tie kävi Lontooseen, missä hän debytoi Wagnerin Valkyyrioiden Brünnhildenä. Ja sitten olikin vuorossa New Yorkin Metropolitan ooppera. Maineikkaat vuodet seurasivat toinen toistaan. Esiintymisiä kertyi ympäri maailmaa, mm. Espanjassa, Itävallassa, Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Seuraavaksi oli vuorossa kolmen vuoden kiinnitys Wienin valtionoopperaan. Wienin jälkeen Anita palasi Suomeen. Oli vuosi 1969 ja Anita oli 43-vuotias. Palattuaan Kansallisoopperaan Anita lauloi Turandotin, mutta sitten kaikki loppui. Sattui erimielisyys pääkapellimestari Jussi Jalaksen kanssa. Silloin harjoittelun alla oli raskas ja vaativa Elektra-ooppera. Se, että Anita ei väsymykseltään jaksanut jatkaa harjoituksia Jussi Jalaksen kanssa, ei kelvannut Jalakselle, ja siinä se oli, valmis riita. Sen jälkeen ei Anitalle enää rooleja tarjottu. Oliko siinä aikansa metoo-tapaus?

Anita Välkki, joka oli maailmanluokan laulaja ja nainen parhaassa iässä, hyllytettiin. Hän sai vielä muutamia rooleja Kansallisteatterissa ja Savonlinnan Oopperajuhlilla, mutta siihen päättyi hänen oopperauransa. Siitä huolimatta laulu oli hänen intohimonsa ja laulaa hän totisesti halusi. Anita ja Usko järjestivät yhdessä esiintymisiä eri ympäristöissä ravintoloista alkaen ympäri Suomea. Anitasta tuli vuonna 1982 Sibelius-Akatemian laulunopettaja. 

Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan nimeen: Kaikki tämä valo. Eittämättä nimi tuo mieleen kirjan, jolla on hyvin samankaltainen nimi: Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015). Aloitin kirjan kuuntelun kiinnostuneena, koska tietoni tästä maailmankuulusta taiteilijasta olivat hyvin hatarat. Kuuntelun jälkeen tiedän Anita Välkin elämästä paljon enemmän. Kirja lienee sitä paljon puhuttua biofiktiota eli kyseessä on Anita Välkistä kertova elämäkerrallinen romaani, jossa yhdistyvät fakta ja fiktio. Orasen kirjoittamistyylistä olen aina pitänyt, nytkin teksti soljuu sujuvasti eteenpäin. Krista Putkonen-Örn ansaitsee kiitokset jälleen kerran erinomaisesta luennasta. 

Anitan lukuisat ruoanvalmistukset tuntuivat hieman puuduttavilta ja kuuntelinkin ne nopeutetulla tempolla. Kirjailija lienee sisällyttänyt kirjan sivuille niin paljon ruoanlaittoa, koska sekä Anita että Usko rakastivat hyvää ruokaa ja nauttivat kutsujen järjestämisestä sekä hyvän ruoan tarjoamisesta. Anitan Kansallisooppera-muisteluissa oli mukana paljon katkeruutta. Ehkä valo kuitenkin voitti, siihen viittasi ainakin kirjan nimi Kaikki tämä valo. Tuo Jalas-tapaus jäi mieleeni ja mietinkin, että olisi kiinnostavaa, jos Välkistä kirjoitettaisiin elämäkerta, jossa mm. tälle tapaukselle saataisiin useampia näkökulmia. Kuvaliite olisi ollut kirjassa tervetullut. 

Raija Oranen on vuosien mittaan tehnyt arvokasta työtä kirjoittaessaan elämäkertaromaaneita historiallisista merkkihenkilöistä. Erityisesti mieleeni on jäänyt Aurora Karamzinista kertova kirja Aurora (Teos 2014). Blogiaikana olen lukenut seuraavat Orasen kirjat, joista pidin erityisesti Manusta.

Raija Oranen: Manu. (Otava 2019) (linkki)

Raija Oranen: Bolero. (Tammi 2003) (linkki)

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. (Otava 2018) (linkki)

Kirja on luettu myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa.

Raija Oranen: Manu

Raija Oranen: Manu. 2019. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Manu on Orasen presidenttisarjan viides teos. Aiemmin Oranen on kirjoittanut Juho Kusti Paasikivestä, Gustaf Mannerheimistä ja kaksi kirjaa Urho Kekkosesta. Ja nyt Oranen kirjoittaa Mauno Koivistosta, koko kansan Manusta.

Manu ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Oranen herättää henkiin ja antaa hahmon sekä tunteet Suomen yhdeksännelle presidentille. Koivistolla oli laaja kansansuosio. Manun kansanomainen persoona viehätti suomalaisia. Koivistosta kirjoittaminen oli Oraselle siinä mielessä haasteellista, koska Koivisto ei koskaan pitänyt päiväkirjaa. Tämän saman haasteen Oranen koki myös kirjoittaessaan Gustav Mannerheimistä. 

Mauno Koivisto (1923-2017) muistelee elämäänsä, lapsuudesta alkaen aina viimeisiin politiikan vuosiin. Jo alkanut muistisairaus sekoittaa välillä ajatuksia, nimet katoavat, aika katoaa, mutta tärkeät asiat ovat säilyneet mielessä. Mauno Koivisto syntyi vuonna 1923 puusepän poikana Turussa. Koti oli ankaran uskonnollinen. Äiti kuoli jo varhain Maunon ollessa vasta 10-vuotias. Isä Juho kasvatti Maunon, Joelin ja Mirjamin pienessä yhden huoneen tupasessa. Kuri oli kova ja rahaa oli niukasti. Maunonkin oli aloitettava työnteko jo nuorena poikana, 11-vuotiaana hän teki töitä keilahallin apupoikana ja 14-vuotiaana hän aloitti työt telakalla. Sota-aika keskeytti nuoren miehen työnteon. Vuonna 1942 Koivisto taisteli Jalkaväki rykmentti 35:ssa ja alkuvuodesta 1944 alkaen Laurin Törnin jääkärikomppaniassa. Sota-ajan tapahtumia ja taistelutilanteisiin liittyviä tunteita Koivisto muistelee vielä vanhuuden päivinään, kyynelsilmin. Sotapainajaiset vaivaavat yhä. Niin vahvoina välittyvät sodan aikaiset tunteet vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun Tellervo näkee kyyneleet Manun silmissä, hän tietää, että tämä elää sotamuistoissaan. Onneksi sota loppui ja normaali elämä saattoi jatkua. Näin Mauno kertoo vaatimattomasta kodistaan ja opiskeluistaan. 

"Se oli köyhä ja suloton, mutta oli se kuitenkin koti, ymmärsin sen viimeistään, kun tulin sodasta kotilomalle ja sitten rintamalta hengissä takaisin. Siinä istuin pöydän ja lampun ääressä ja pänttäsin, oli saatava käydyksi oppikoulu, ja minä sain puolessa ajassa normaalista vaikka olin töissä kaiket päivät, ja sitten sama peli yliopistolla, kandidaatiksi ja lisensiaatiksi ennätysvauhtia, sitten tohtoriksi, ei siinä muu auttanut, kun päättää niin sitten tekee." (s. 48)

Koko kansan Manu

Seuraavaksi Koivisto muistelee poliittista uraansa. Hänestä tulee Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja (v. 1959), valtiovarainministeri (v. 1966), Suomen Pankin pääjohtaja (v. 1968), pääministeri (v. 1968) ja Suomen presidentti (v. 1982-1994). Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa, mikä näkyi kaikissa hänen toimissaan. Hän johdatti Suomen varovaisin askelin Euroopan unioniin. Oranen kuvaa kaunistelemattomasti Koiviston toimenpiteitä ja suhteita muihin politiikan tekijöihin. Miinuspisteet menevät Urho Kekkoselle, Kalevi Sorsalle ja Paavo Väyryselle. Kiitosta saa mm. Harri Holkeri.

Koiviston elämäntarina on todiste siitä, että köyhän kodin poika voi nousta vaikkapa presidentiksi. Suomalaiset pitivät Koivistosta, hänen suoraan puhumistaan arvostettiin. Ja kun kuvaan vielä lisätään hiuskiehkura, reikäiset sukat ja lapiomaiset kädet, niin siinä se on: koko kansan Manu. Inhimillisyyttä Manun persoonallisuuteen toi lentopalloinnostus ja ulkotyöharrastukset Inkoon Tähtelässä. Ja kun puhutaan Manusta, ei voi unohtaa Tellervoa. Heidän avioliittonsa kesti 64 vuotta. Oranen tuo hienosti esiin Maunon ja Tellervon rakkauden, toistensa tukemisen ja välittämisen. Erkki Liikanen uudessa kirjassaan Olin joukon nuorin (Otava, 2019) kertoo, että hän oli kysellyt Koivistolta nuoruudesta ja uskonnosta Suomen Pankin perinteisellä joululounaalla v. 2016. Koiviston isä oli opettanut, että kaikki maailmassa päättyy maailmanloppuun. Kysyttäessä Koivistolta, milloin hän lopetti murehtimasta maailmanloppua, hän vastasi: "Kyllä se oli silloin, kun minä Tellervon tapasin." Rakas Assi-tytär oli heidän ainoa lapsensa. Assi avioitui liikemies Jari Komulaisen kanssa ja Mauno Koiviston huoli ja suru oli suuri, kun Jari Komulaisen likaiset liiketoimet paljastuivat. Juuri tällä viikolla saimme lukea, että Jari Komulainen on joutunut velkasaneeraukseen. 

Tähtelästä muodostui tärkeä lepopaikka Koivistoille. Töissä ollessaan Koivisto mietti, mitä kaikkea hän tekee viikonloppuna Tähtelässä ja Tähtelessä töitä tehdessään hän mietti seuraavan viikon poliittisia siirtoja. Tähtelän ulkotyöt olivat tärkeitä Koivistolle. Talvisena aamuna Koivisto tuli Tähtelän rappusille ja huomasi, että adjutantti oli pihalla lumitöissä. Koivisto tarttui lapioon ja tokaisi: "Tämä on minun lumeni."

Hyvä politiikan läpileikkaus

Kirjan alku oli lupaava. Oli kiinnostavaa lukea Koiviston lapsuudesta ja nuoruudesta. Kun päästään poliittiseen uraan, kirja on suurimmaksi osaksi faktapohjaista. Itse tuon ajan eläneenä koin faktat historian toistona ja siksi olisinkin toivonut enemmän fiktion osuutta. Nuoremmille Koiviston poliittisesta urasta lukeminen on varmasti kiintoisaa. 

Pidän Orasen kirjoitustyylistä, se on elämänmakuista, selkeää, helppoa luettavaa ja mukaansatempaavaa. Oranen on tehnyt hyvän valinnan, Manu ei puhu kirjassa Turun murretta. Koivisto tulee lukijalle läheiseksi, samoin Tellervo. Viisaana ja älykkäänä ihmisenä ja vaimona Tellervo oli Manulle äärimmäisen tärkeä ihminen. On helppo kuvitella Manun ja Tellervon kahvihetket Tähtelän pihamaalla. "Istuudun tuolille Tellervon viereen. Tässä me olemme, toinen ja toinen, yhdessä. Aurinko lämmittää, mehiläiset pörräävät kukissa, tuuli koskettaa poskea." (s. 333)

PS. Valokuvia olisin kaivannut.

Raija Orasen Selvä peli äänikirjana

Raija Oranen: Selvä peli. 2019. Otava. Äänikirja. Lukija Toni Kamula. Pituus 8 t. 6 min.  

Vaara-kirjastot

En ollut lukenut mitään ennakkoinfoa Orasen uusimmasta kirjasta, kun aloitin sen kuuntelemisen. Kirja osoittautui mainioksi komediaksi, jota kuunnellessa kukkapenkkien kitkeminen sujui varsin vauhdikkaasti. Välillä piti pitää taukoa kitkemisessä ja nauraa hekotella, niin herkullisia tapahtumia Oranen on kuvannut kirjassaan.

Kirja kuvaa suomalaiskaupungin valtapeliä. Pääosassa ovat kaupunginjohtaja Hartikainen ja kakkosjohtaja Aalto. Hartikaista epäillään lahjusten otosta, ja uhattuina ovat hänen asemansa kaupunginjohtajana sekä luksusomakotitalo. Aalto janoaa lisää valtaa ja haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Mukana kuvioissa ovat myös molempien johtajien tuikitärkeät avustajat. Ruskea laukku kulkee kädestä käteen. Laukun sisällöksi osoittautuu aivan muuta kuin on oletettu.

Onneksi myös naisnäkökulma on mukana kirjassa. Seurapiiritoimittaja Tutsu ennättää kaikkialle ja on valmiina raportoimaan kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Millaisia aivoituksia Tutsun päässä liikkuu, sitä Oranen ei avaa. Sen sijaan kaupunginjohtajien rouvilla on tärkeä rooli kirjassa. Näiden kahden hienostorouvan luksuselämä ei ole kadehdittavaa. Tekemistä ei oikein ole, ei ole harrastuksia, ei voi mennä töihin, eikä ole ystäviäkään.

Kirja on mainiota 80-luvun kuvausta. Neuvostoliitto on voimissaan ja Suomea hallitsevat Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on kaikkien huolen aiheena. 80-luvulla eläneet muistavat suuret ja vielä suuremmat olkatoppaukset ja television virityskuvan. Luin äskettäin Raija Orasen vanhemman myös 80-luvulle sijoittuvan kirjan: Bolero  (2003, Tammi). Siinä kuvataan Nokian kansainvälistymistä. Molemmissa näissä kirjoissa on henkilö, joka opiskeluaikanaan oli ollut taistolainen. Oletan, että Oranen palaa näiden henkilöiden kera omaan opiskeluaikaansa. 

  

Raija Oranen on varmasti yksi Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, novelleja, lastenkirjoja, kuunnelmia, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. Monelle tulee Orasen tuotannosta ensimmäiseksi mieleen iki-ihanat Puhtaat valkeat lakanat ja Ruusun aika. 

Oranen osaa kirjoittaa. Teksti on elävää ja miellyttävää luettavaa / kuunneltavaa. Orasen kirjoitustyyli sopii hyvin myös tähän valtapelien ja ihmissuhteiden kuvaukseen. Kirja on mukavaa, kesäaikaan sopivaa kepeää kuunneltavaa/luettavaa, vaikkakin selvä peli osoittautuu melkoisen epäselväksi peliksi. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä rankkuudessaan. Kirjan vauhdikkaalle kannelle plussapisteet.

Hyvää kesän jatkoa liljojen kera!

Orasen fiktiinen kuvaus Nokian kansainvälistymisestä

Raija Oranen: Bolero. 2003. Tammi. 464 s.

Omasta hyllystä

Raija Oranen on tuottelias kirjailija. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu historiallisia romaaneja, kirjoja ajankohtaisista teemoista, näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia. Olen lukenut monia Orasen kirjoja ja useimmiten kirjat ovat olleet mieluista luettavaa. Löysin hyllystäni Orasen vuonna 2003 kirjoittaman fiktion Nokian kansainvälisestä noususta. Kirjassa yrityksen nimi on Takora. Tuotteet ovat samat kuin Nokialla: matkapuhelin on jo markkinoilla, GSM-puhelimet ovat syrjäyttäneet NMT-puhelimet. Citywalkeri on iso juttu. 

Takora on Bright Northern Light

Eletään 80-lukua, talouskasvun villeimpiä vuosia. Yritykset haluavat kansainvälistyä, ja niin tekee myös Takora. Takoraa haluaa viedä kohti kansainvälistymistä erityisesti Sakari Haukila, yrityksen pääjohtaja. Haukila on hauska, sanavalmis, komea, aina yrityksen etua ajatteleva vähän yli viisikymppinen, jolle on aina tarjolla naisseuraa. Takora menestyy, ja Haukila hullaantuu yrityksen menestyksestä niin, että hän ei juuri ennätä kotona pistäytyä. Menestys vie mukanaan ja Haukilasta tuntuukin, että hänellä on osaamista mihin tahansa. Hänelle ei riitä tämä Suomen suurimman yksityisen teollisuusyrityksen johtaminen, vaan hän haluaa olla mukana myös politiikassa. Mutta valitettavasti Holkerin hallituskokoonpanossa hänestä ei tehty ministeriä, vaikka Insinööriuutiset oli veikannut Haukilasta jopa Suomen presidenttiä. 

Haukila haluaa yrityksen menestyvän hinnalla millä hyvänsä. Haukilan omat paineet ovat kovat, alituinen matkustelu ja edustaminen vaativat veronsa. Haukila turvautuu yhä useammin diapameihin ja beetasalpaajiin jaksaakseen seuraavaan päivään. Työkaveritkin alkavat olla huolissaan Haukilan voinnista ja tekevät parhaansa saadakseen työtahtia hidastetuksi. Mutta Haukila tuntee olevansa vastuussa yrityksen kasvusta, vaikkakin yrityksen johtotaso on eri mieltä kasvun hallintakeinoista. Jokainen pohtii tahollaan, miten pitkälle kansainvälistyminen voidaan viedä ja mitkä ovat niitä oikeita menestystuotteita.

Sakari Haukilan Laura-vaimo on laulunopettaja Sibelius-Akatemiassa. Laura on paljon yksin suuressa, ylellisessä omakotitalossa. Ja niinhän siinä käy, hän tapaa kouluaikaisen ystävän Elis Lehdon. Alku suhteelle on valmis. Elis tuo uutta sisältöä Lauran elämään, kaivatun seksisuhteen, mutta myös keskustelukumppanuuden. Laura järkyttyy ystävänsä mielipiteistä. "- Sinä siis sallisit kokonaisten kansojen nujertamisen? - Minä suorastaan edellytän sitä, Elis täsmensi. - Minä ja Linkola ja muutama muu. Meidän sankareitamme ovat sellaiset kaupunkiterroristit kuin Bader ja Meinholf, jotka uskalsivat uhata saksalaista talousjärjestelmää, ja Pol Pot, joka punakhmeereineen pani päiviltä miljoonia tarpeettomia aasialaisia." (s. 317-318) 


Ravelin Bolero
 
Kirja on mukava nostalginen sukellus huimalle 80-luvulle. Silloin talouselämällä meni hyvin eikä osattu arvata, millaisen laman 90-luku tuo tullessaan. Vaikka Oranen toteaa jälkisanoissa kirjan olevan fiktiota, niin selvääkin selvemmin kirja on Nokian kuvausta. Haukila on Kari Kairamo, loppuun saakka. Muillakin johtajilla on esikuvansa Nokian johtohenkilöissä. Lauran rakkaussuhde Elis Lehto on Pentti Linkola tai sitten joku Linkolan hengenheimolainen. Onko Lauran Elis Lehto -suhde fiktiota vai faktaa, sitä en tiedä. Ravelin Bolero soi kriittisillä hetkillä.

Raija Oranen: Marsalkan ruusu

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. 2018. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 492 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta.

Raija Oranen kuvaa tuoreessa kirjassaan Marsalkan ruusu lähes 80-vuotiaan Mannerheimin mietteitä ja muisteloita koskien hänen uraansa sekä myös yksityiselämäänsä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1945 ja 1946. Vuonna 1945 Mannerheim on Suomen presidentti. Hänet lähetetään Portugaliin pieneen Portimaon kylään Bela Vista -hotelliin hoitamaan kivuliasta vatsaansa sekä odottamaan sitä, että sotasyyllisyysprosessi olisi ohitse. Seuranaan Portugalissa Mannerheimillä on adjutantti Grönvall ja lääkäri Kalaja.
 

Bela Vista -hotelli tänä päivänä (booking.com)

Tosiasia on se, että olen presidentti maanpaossa. (s. 311)

Rauhallisessa hotellissa Mannerheimillä on aikaa muisteloihin. Hän palaa muistoissaan ja myös unissaan sisällissotaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan. Hän pohtii omia ja muiden tekemiä ratkaisuja: miten jokin kriittinen tilanne olisi mahdollisesti muuttunut, jos toisenlainen päätös olisi tehty. Jossittely ei enää auta, sodan lopputulos on tiedossa. Mannerheim suuntaa ajatuksensa kerta kerran jälkeen sodan loppumiseen. "Nyt he haluavat hirttää minut syyllisenä sotaan. Liittoutumisesta Hitlerin kanssa. Koska minä hävisin sodan. Tiesin sen jo sotaan ryhtyessäni, melkein. Tai ehkä uskoin hetken, että Saksa valloittaa Pietarin ja Moskovan, siltä se aluksi näytti, mutta ei sitten kohta." (s. 74-75) 

Sitten on vuorossa armoton sotasyyllisten nimeäminen ja rankaiseminen.  "Suomessa syytettyjen penkille on istutettu Ryti, Rangell, Linkomies, Ramsay, Tanner, Kukkonen, Kivimäki ja Reinikka. Minä olen syyllisempi kuin kukaan heistä, ja minulle paistaa etelän aurinko." (s. 334)  

Minun suloinen Kittyni! (s. 475)

Oranen tutustuttaa lukijan myös Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen, jota varjostavat isän lähtö kotoa ja äidin ankara olemus. Lyseosta ja Haminan Kadettikoulusta erottamiset vievät Mannerheimin Nikolain ratsuväenkouluun Venäjälle. Yksityiselämässä seuraa onneton avioliitto varakkaan Anastasia Arapovan kanssa, ero kahdesta tyttärestä ja sitten avioero. Komealla ja ryhdikkäällä miehellä riittää naisseuraa. Kitty Linder on naisista se, jota kohtaan Mannerheim tuntee yhä vieläkin rakkautta. Näin Mannerheim muistelee Kittyä: "Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen, nopeasti reagoiva, välkkyväkatseinen ja herkästi hymyilevä. Mitä enempää mies voisi toivoa?" (s. 234) 
 

Kitty Linder ja Gustaf Mannerheim metsästysretkellä Norjassa lokakuussa 1918. (Wikipedia)

Naisiin rinnastettavia rakkauden kohteita ovat hevoset, ennen kaikkea Kate-hevonen. "Minun rakkaani on hevonen. Nimeltään Kate. Hyvä hevonen, rauhallinen ja pelkäämätön ja kaunis, voisiko enempää toivoa." (s. 46) Mannerheim yhdistetään myös hyvään ruokaan. Niin tässäkin kirjassa. Hän arvostaa hyvää ruokaa ja hallitsee kiittämisen ja palkitsemisen taidon. Kokkeja tulee kiittää, jos haluaa aterioida hyvin. "Grönvall ei hämmästy, minun tapanani on aina ollut käydä keittiössä, ei jokaisen aterian jälkeen, vaan ensimmäisen erinomaisen ja sitten erikseen, jos ruoka on ollut poikkeuksellisen maukasta." (s. 28)

Minä, marsalkka, maailman vapain herra. (s. 487)

Mannerheimin teemaan tarttuminen asettaa suuria haasteita kirjailijalle, niin paljon Mannerheimiä on kuvattu kirjallisuudessa ja näytelmissä. Orasen ratkaisu on ollut tarttua fakta-aineistoon fiktion turvin. Historiallinen ajankuva tulee kirjassa esille. Tosin Suomen sotia on käsitelty paljon sekä fakta- että fiktiokirjallisuudessa, eivätkä tämän kirjan Mannerheimin fiktiiviset muistelot tuo uusia näkökulmia. 

Oranen on kertakaikkisen armoitettu kertoja, olipa aihe mikä tahansa. Hänen tekstinsä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Lyhyet, napakat lauseet kuljettavat tarinaa soljuvasti eteenpäin. Orasen Mannerheim ei ole pelkästään sotilas, vaan hän on tunteva ja oikeasti elänyt inhimillinen henkilö kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen.