Elina Hirvonen: Katri Helena: Laulaja

 

Elina Hirvonen: Katri Helena: Laulaja. Johnny Kniga. Lukija: Katri Helena. Storytel. Kesto 12 t 45 min.  

Halusin jotakin mukavaa ja rentouttavaa kuunneltavaa keväisille kävelylenkeille. Ja ihan nappiosuma löytyi, Katri Helenan (s. 1945) seurassa viihdyin. Lopetettuani kirjan kuuntelemisen jäi tunne, että olisin kyllä kuunnellut tätä ikonista laulajaa kauemminkin.

Kirjan on kirjoittanut Elina Hirvonen. Hirvonen on ollut hyvä valinta tähän tehtävään, hän on taitava kirjoittaja ja on paneutunut tähän toimeksiantoon todella tarmokkaasti. Hän on tehnyt laajaa taustatyötä ja on mm. käynyt monilla Katri Helenalle tärkeiksi tulleista paikoista. Luonnollisesti Hirvonen ja Katri Helena ovat tavanneet useita kertoja kirjoitusprosessin aikana. On helppo yhtyä siihen, mikä lehtihaastatteluista käy ilmi, että tällaista kirjaa ei olisi syntynyt ilman keskinäistä luottamusta. 

Kirja etenee kronologisesti alkaen Katri Koistisen kotikonnuilta Tohmajärven Uusi-Värtsilästä. Isä oli töissä Wärtsilän tehtaalla. Lapsesta alkaen Tohmajärven tyttö tiesi, että hän haluaa laulaa. Kaksitoistavuotiaan Katrin osallistuminen iskelmälaulukilpailuun on monille tuttu juttu lehtijuttujen perusteella. Luvatta Katri sinne meni ja voittokellon kanssa sieltä palasi. Vaikka vanhemmilta tulikin toruja, siitä hetkestä alkaen Katrin äiti Bertta tuki kaikin tavoin ainoan tyttärensä laulajauraa. Poskipunaa poskille ja hymyä huuleen, neuvoi äiti.  

Kirja rakentuu Katri Helenan laulajauralle sekä miessuhteille. Katri Helenan koko elämä on ollut laulamista, muuta työtä hän ei ole koskaan ajatellut tekevänsä. Hän tuntee ääretöntä kiitollisuutta siitä, että on saanut tehdä koko elämänsä sellaista työtä, johon hänellä on intohimoa ja osaamista. Nuoren naisen levytysura alkoi vuonna 1963 Poikien kuvat -laululla. Puhelinlangat laulaa -kappaleella Katri Helena löi itsensä läpi suuren yleisön suosioon. Siitä alkoi pitkä ja menestyksellinen laulajan ura. Sen jälkeen Katri Helena on laulanut ja levyttänyt lauluja laulun perään, yhteensä liki 500 laulua. Hyvin monet laulajan kappaleista ovat suomalaisten rakastamia. Omia suosikkejani, kuten varmasti monen muunkin, ovat mm. Anna mulle tähtitaivas, Katson sineen taivaan ja Lintu ja lapsi.

Katri Helena on kiertänyt bändinsä kanssa tanssilavoja, pitänyt konsertteja, ollut Suomen euroviisuedustaja kaksi kertaa, ollut mukana maineikkaalla Leidit lavalla -konserttikiertueella yhdessä Paula Koivuniemen, Lea Lavenin ja Marion Rungin kanssa. Ja tehnyt paljon muuta musiikkiin liittyen, saanut mm. runsaasti musiikkipalkintoja. Iskelmä-Finlandia -palkinnon hän sai vasta vuonna 2014, ja oli sitä mieltä, että hänen olisi kuulunut saada palkinto jo aiemmin.

Katri Helena nähtiin myös ensimmäisella Vain elämää -tuotantokaudella vuonna 2012. Miten paljon hän epäröikään osallistumistaan, koska oli varma, ettei osaa laulaa nuorten laulajien musiikkia. Mutta Tommi (Liimatainen) suostutteli, ja niin Katri Helena nähtiin ja kuultiin esittävän nautinnollisuudella Erinin kappaletta Vanha nainen hunningolla sekä Dingon Autiotaloa.

Joskus naistenlehtiä lukiessa olen miettinyt, kummasta kirjoitetaan enemmän, Katri Helenan musiikista vai Katri Helenan miehistä. Ensimmäistä avioeroon päättynyttä liittoa seurasi seurustelukausi Dannyn kanssa ja sitten löytyi elämän suuri rakkaus, Timo Kalaoja. Kun kuuntelee Katri Helenaa, on helppo uskoa, että heillä on ollut todella onnellinen liitto. Liitosta syntyi kolme lasta. Kun Timo kuoli, Katri Helena jäi kolmen nuoren yksinhuoltajaksi.

Seurasi kolmas avioliitto Panu Rajalan kanssa. Tästä ajasta Katri Helena ei puhu kauniisti. Hän oli onneton, kun ei saanut suhdetta toimimaan, vaan joutui loppujen lopuksi toteamaan, että he olivat liian erilaisia, jotta yhteiselo voisi onnistua.

Suhde Tommi Liimataisen kanssa alkoi vuonna 2008. Tommi ja Katri Helena viihtyvät toistensa kanssa, arvostavat toisiaan eikä suuri ikäero heitä haittaa.

Kirja oli mieluista kuunneltavaa. Hirvonen kuvaa Katri Helenaa kiinnostavasti ja elävästi. Parasta oli, kun Katri Helena luki itse kirjan pirteällä ja positiivisella äänellään. Ja kaiken lisäksi kuulijan iloksi hän laulaa pätkiä lauluistaan tekstien väliin. 

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY. 2019. Kansi: Ville Tietäväinen. 276 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Elina Hirvonen on eittämättä yksi suomalaisista suosikkikirjailijoistani. Jo hänen ensimmäinen kirjansa Kauimpana kuolemasta, jota käsittelimme Naisten Pankin lukupiirissämme, oli minulle todella merkittävä lukukokemus. Odotin malttamattomana tätä Hirvosen neljättä kirjaa, käännyin jo kuukausia ennen kustantajan puoleen, ja sitten syyskuun alkupuolella kirja löytyi postilaatikostamme. Ihailin Ville Tietäväisen suunnittelemaa kaunista kantta, takakantta en edes lukenut. 

Lähdimme lomalle Kreikkaan ja otin lentokonelukemiseksi Hirvosen kirjan. Kävi kuitenkin niin, että luin koneessa uusinta Suomen Kuvalehteä ja siinä se juttu oli, Varpu Kaarenojan artikkeli Hirvosen kirjasta ja sen taustoista. Luin, että Punainen myrsky perustuu Hussein al-Taeen ja hänen perheensä tarinaan ja kuvaa perheen pakoa Irakista Saudi-Arabiaan pakolaisleirille ja sieltä edelleen Suomeen. Olin hämmentynyt ja ymmälläni. SDP:n kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeen muutaman vuoden takaiset Facebook-postaukset, joissa solvattiin mm juutalaisia, somaleita, sunnimuslimeja ja homoseksuaaleja, olivat tulleet julkisuuteen. Aluksi al-Taee kiisti kaiken. Lopun sitten tiedämmekin. Tieto al-Taeen roolista  Punaisessa myrskyssä vaikutti niin, etten saanutkaan aloitetuksi kirjaa. 

Meni viikko, meni toinenkin. Punaisen myrskyn kaunis kansi kutsui lukemaan. Pyrin jättämään al-Taeen taka-alalle, linnottauduin lempisohvani  nurkkaan kahvikuppi seuranani ja annoin Hirvosen tekstin viedä. 

Diktaattori hallitsee Irakissa. Pojan perheen isä haluaa oikeudenmukaisen yhteiskunnan, eikä voi hyväksyä maassa vallitsevaa diktatuuria. Siksi isä on mukana vastarintaliikkeessä. "Sinun isäsi ei halua osallistua siihen. Hän taistelee diktaattoria vastaan, ei koskaan diktaattorin puolella." (s. 76)  Isän toiminta vastarintaliikkeessä on perheen salaisuus, jota tulee varjella visusti. Poika on yksinäinen, salaisuuden vuoksi monta asiaa on kielletty häneltä. Eniten hän kaipaa leikkejä muiden ikäistensä kanssa.  

Isä on paljon poissa, koskaan ei tiedä missä hän on ja milloin hän tulee. Isä tulee paljastetuksi ja hänet vangitaan. "Bagdadissa oli vankila, jonka kellarissa ihmiset huusivat päivin ja öin. Vankien kädet sidottiin taakse ja heidät ripustettiin roikkumaan katosta. Heidät pakotettiin katsomaan, kun heidän ystäviensä selkärankaan painautui poran terä. Osa tapettiin nopeasti, osa vietti vankilassa vuosia. Syytteitä ei nostettu koskaan." (s. 39)   

Vapauduttuaan isä katsoo, että perheen on parasta muuttaa pois Bagdadista. He muuttavat Najafiin. Siellä isästä tulee kauppias. Nousee kapina diktaattoria vastaan, sitten juhlitaan ja riemuitaan. Mutta liian aikaisin, diktaattorin joukot pääsevät taas valtaan. Pojan perhe muuttaa Saudi-Arabiaan pakolaisleirille. Leirillä pojan yksinäisyys hellittää, löytyy kavereita, koska leirillä olevilla on samanlainen diktaattorin vastustamiseen liittyvä tausta. Miten hyvältä se pojasta tuntuukaan, tuo kavereiden seura. Leirillä kuluu kolme vuotta. Sitten tulee mahdollisuus päästä Suomeen. Suomessa poika aloittaa koulun ja päättää opetella suomen kielen. Hän haluaa tulla hyväksytyksi uudessa maassa. 

"Puren huultani. Haluan olla siellä, missä muutkin ovat, puhua samalla tavalla kuin he, yhtä kauniin lausein, soljuvin sanoin. Haluan ymmärtää vitsit välitunnilla, keksiä juttuja, jotka naurattavat muita. En halua olla se, jolle opettajan pitää selittää hitaammin, joka joutuu jatkuvasti kuuntelemaan tarkemmin, jonka vitsejä muut eivät kuule." (s. 166)

Vaikka diktaattorin loppu Irakissa tuli vuonna 2003, väkivaltaisuudet ja rauhattomuudet jatkuivat, nyt muiden ihmisten toimesta. Hallintoa on ylläpitämässä mm. Hussein al-Taeen isä, joka matkusti takaisin Irakiin diktaattorin kuoltua. 

Kirjassa kuvattu pojan tarina on tärkeä ja ajankohtainen. Tarina ei ole uniikki, se on vain yksi lukemattomien muiden joukossa. Hirvosen teksti on kaunista luettavaa. Tyyli on toteavaa, sodan ja raakuuksien kuvaukset ovat toteavuudessaan tehokkaita. Tulee tunne, että kirjailija on todellakin päässyt pojan sisäisiin tuntoihin, hänen pelkoihinsa, hänen vihaansa ja hyväksytyksi tulemisen tärkeyteen. Onneksi, kuten Hirvosen aiemmissakin kirjoissa, löytyy kuitenkin toivoa. Uusi päivä voi olla uusi mahdollisuus.

Luen kirjan jälkisanoista, että Punainen myrsky oli lähes valmis ennen kuin uutiset al-Taeen kirjoituksista ja valehteluista tulivat julkisiksi. Näin ollen Hirvonen ei kirjaa aloittaessaan tiennyt, millainen "rauhanneuvottelija" päähenkilöstä sukeutui. Minusta tuntui aika erikoiselta jo se, että al-Taee oli itse ottanut yhteyttä kirjailijaan ja ehdottanut, että Hirvonen kirjoittaisi romaanin hänen äitinsä tarinoista. Vaikka tietysti saattaa olla, että tällaiset kirjailijoille esitetyt pyynnöt ovat hyvinkin tavallisia, en tiedä. Edelleen jälkisanoissa Hirvonen kirjoittaa: "Keväällä 2019 seuraan Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa. Luen romaanin käsikirjoitusta ja teen siihen viimeisiä korjauksia. En halua muuttaa käsikirjoitusta, vaikka tiedän, että joidenkin lukijoiden näkökulma romaaniin muuttuu." (s. 275-276)  Vaikka kyseessä on upea, ajankohtainen ja tärkeä teos, minun lukemiseeni vaikutti häiritsevästi tieto siitä, että luen nimenomaan al-Taeen ja  hänen perheensä tarinaa. Luulen, että kirja koettaisiin vielä merkittävämmäksi, jos tarinan päähenkilö olisi joku toinen, ihan tavallinen irakilainen.

Olisin odottanut, että äidille olisi annettu kirjassa oma ääni. Äidin rooli kuvataan pojan kautta, äiti on voima, joka pitää perheen koossa, sisustaa asunnon kuin asunnon sellaiseksi, että sieltä löytyy kotimaan muistoja. Pojalle äiti kaikkein tärkein. "Äiti on minulle tärkein, ja isän vuoksi hän on ollut vuosia yksin, pelännyt ja kärsinyt...Hän on rakentanut meidän perheellemme kauniin kodin kaikkialle, minne olemme isän työn vuoksi joutuneet. Mutta mitä hän on saanut itselleen? Mitä  isä on antanut hänelle? Mitä kukaan meistä on antanut hänelle?" (s. 212) 

Poika ja hänen vaimonsa Aura keskustelevat.

"Etkö se pelkää, kysyin häneltä, kun tapasimme ensimmäisen kerran.
En. Etkö sä pelkää?
En. Tai pelkään.
Mitä?
Paljastumista.
Miksi?
Että aiheutan pettymyksen kaikille." (s. 242)