Lukupiirikirjana Anna Kortelaisen Hyvä Sara!

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää. Gummerus. 2018. Kansi: Jenni Noponen. 447 sivua.

Lainattu kirjastosta

Naisten Pankin Päin avara mailma -lukupiiri kokoontui kevään viimeiseen sessioon keskustelemaan Anna Kortelaisen kirjasta Hyvä Sara! Paikalla oli seitsemän aktiivista lukijaa. Meillä on tapana käydä läpi Naisten Pankin ajankohtaisia asioita ennen kuin aloitamme käsillä olevan kirjan käsittelyn. Naisten Pankki järjesti yhdessä kirjaston kanssa Wivi Lönn -tilaisuuden, jossa Pirkko Soininen kertoi kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Tilaisuus oli onnistunut. Viime viikon leivontamyyjäisistä tuli hyvä tuotto. Nyt on kirpputorin vuoro.

"Avioliitossa kävisi joko niin, että miehen tahto pyrkisi kukistamaan minun tahtoni ja koko maailma olisi silloin miehen puolella. Tai sitten minä työlääntyisin ja turhautuisin saamattomaan mieheen jonka kautta olisin pakotettu elämään. Mieheen joka ei osaa arvostaa sitä, että maailma on tehty miehelle ja miehen pyrkimyksille. Minä en halua olla sivussa maailmasta ja toiminnasta." (s. 149)

Viime vuosina on kirjoitettu paljon kirjoja poikkeuksellisista naisista, jotka ovat tavalla tai toisella olleet merkittäviä omalla ajallaan. Moni kirjailija on valinnut fiktiivisen tosiasioihin nojaavan romaanimuodon kuvaamaan naisen elämää ja saavutuksia. Näistä tulevat mieleen vaikkapa Pirkko Soinisen Wivi Lönnistä kertova teos Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021), Maria Benedictin teokset Rouva Einstein (Sitruuna 2020) ja Lady Churchill (Sitruuna 2022), Johanna Venhon Tove Janssonista kertova teos Syyskirja (WSOY 2021) ja Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen (WSOY 2019), Raija Orasen Kaikki tämä valo (Otava 2021), jossa päähenkilönä Anita Välkki sekä Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021), joka kuvaa Mikael Agricolan elämää. Lukupiiriläisemme olivat yhtä mieltä siitä, että biofiktio on mieluista luettavaa. Fiktiivinen romaani saa henkilöt elämään ja näin henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. 

Myös varsinaisia elämäkertoja kirjoitetaan yhä edelleen. Anna Kortelaisen Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on tehty tietokirjaksi. Tietokirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista, koska Sara Hildén on jättänyt jälkeensä laajan arkiston. Sara Hildén (1905 - 1993) oli merkittävä nainen suomalaisessa kulttuurielämässä. Suurena taiteen ystävänä Hildén hankki eläessään laajan suomalaisen ja ulkomaisen taiteen kokoelman, jota voi käydä ihastelemassa Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa.

Mutta millainen nainen tämä Sara oli? Saraa ei ole aiemmin laajemmalti kuvattu kirjallisuudessa. Anna Kortelainen otti vastaan Sara Hildénin Säätiöltä saamansa haasteen ja ryhtyi kirjoittamaan elämäkertateosta naisesta, joka on tehnyt niin paljon suomalaisen taiteen hyväksi. Aineistoa oli paljon, etenkin Hildénin aikuisvuosista. Kirja noudattaa perinteistä elämäkerran rytmiä. Kolme osaa Tuntematon Saara, Tunnettu Sara ja  Onnellinen Sara johdattavat lukijan ensin Saran lapsuuteen, sitten aikuisuuteen ja erityisesti avioliitossa kohtaamiinsa haasteisiin ja viimeisessä luvussa Saran suurimpaan rakkauteen, taiteeseen. Aivan kuin parhaissa amerikkalaisissa unelmissa, Saran tarinassa on hohtoa. Köyhä tyttö nousee kaikkien ihailemaksi taidemesenaatiksi. Kuten monen muunkin köyhistä ja vaatimattomista oloista lähtevän, Sarankin täytyi tehdä lujasti töitä saadakseen menestystä. Ja niin Sara teki. Tosin valtakunnallista mainetta Hildén sai vasta 60-luvulla, mutta Tampereella hänet tunnettiin jo paljon aiemmin. Sara oli tiukan ja hieman tylyn, vaikkakin hyvin avuliaan, naisen maineessa. Luonteenomaista Saran toiminnalle koko hänen elämänsä ajan oli itsellisyys, hän teki mitä itse halusi eikä hän juuri kuunnellut muita. 

Saara syntyi aviottomana lapsena Lempäälässä. Äidin kuoltua Saara lähti nuorena tyttönä Tampereelle piikomaan ja sittemmin kauppa-apulaiseksi Puku-Aittaan. Siellä hän eteni myyjästä vaateliikkeen johtajaksi. Sittemmin Tampereella oli useita Saaran omistamia vaateliikkeitä. 1930-luvulla Saara lähti mukaan lottatoimintaan.  "Nainen vailla sitoumuksia ehti osallistua lottamenoihin paljon säännöllisemmin ja luotettavammin kuin perheenäiti. Saara oli siis tervetullut uusi jäsen, 28-vuotiaana itsellisenä napakkana naisena suorastaan ihannetapaus." (s. 109) Saara ei halunnut vakavia miessuhteita. Mielellään hän flirttaili miesten kanssa, ja kirjeenvaihto osoittaakin. että hänellä oli runsaasti miesystäviä. 

Saara 1930-luvulla (kirjan kuvitusta)

Sodan jälkeen Saaran elämässä tapahtui suuria muutoksia. Hän adoptoi Kalevi-pojan ja tapasi suuren rakkauden, taiteilija Erik Enrothin. Avioliitto solmittiin v. 1949. Voi miten onnellinen Saara olikaan. Mutta sitten Erikin alkoholin käyttö muutti kaiken. Saara pyrki pelastamaan Erikin, mutta tuloksetta. Saara kirjoitti Erikille Amerikkaan: " Tervetuloa kotiin, huoneesi on kunnossa, tule selvänä, ole hyvä." (s. 310) Avioliitto päättyi eroon Erikin aloitteesta vuonna 1962. Saaran nimi sai uuden hienostuneen vivahteen parilla muutoksella. Saara Hildenistä tuli Sara Hildén. 

Sara ja Erik 1950-luvulla (kirjan kuvitusta)

Avioeron jälkeen taideharrastus vei Saran mukanaan. Sara matkasi yhä useammin Eurooppaan taidehankintoja tekemään. Nykyinen Sara Hildénin taidemuseo Tampereella avattiin vuonna 1979. 

Kirjassa on hyvin paljon tietoa. Kirja tutustuttaa lukijan Sara Hildénin persoonaan ja tarjoaa kiinnostavaa kuvausta suomalaisesta taidemaailmasta. Kortelainen ei tyydy kuvaamaan vain Saran elämää, vaan linkittää Saran elämänvaiheet Suomen historiaan. Saran pitkään elämään mahtuukin monta Suomen historian käännekohtaa, sisällissota, molemmat maailmansodat sekä sodan jälkeinen jälleenrakennusvaihe. Köyhän tytön nuoruudesta ei juuri ole löytynyt materiaalia. Sen vuoksi kirjassa on laajoja yleisiä historiakuvauksia noilta vuosilta. Historiakuvausten runsaus herätti keskustelua. Joidenkin mielestä niitä oli liikaa, kun taas osan mielestä ne olivat  tarpeellisia kehyksen antajia Saran lapsuudelle. 

Pohdimme biofiktion ja tietokirjan etuja ja haittoja. Biofiktiossa kirjailija voi käyttää mielikuvitustaan tilanteiden luomisessa ja tunteiden ilmaisemisessa. Tässä elämäkerrassa ponnahtivat silmiin Kortelaisen käyttämät "saattoi" ja "ehkä" -ilmaisut, kun hän kuvasi toimia, joita Sara oli saattanut tehdä samoin kuin lukujen alussa olevat Saran ja konservaattorin kuvitellut keskustelut. 

Kirjan kirjoittaminen on vaatinut paljon työtä. Lopputuloksena on kaunis teos, jossa on kaunis kuvitus ja kauniit kannet. Valokuvat täydentävät tekstiä kiinnostavalla tavalla. Vaikka kirja on ulkoasultaan kaunis, sen lukemista haittasi paikka paikoin käytetty punainen fontti. Mietimme myös, olisiko kirjan sisältö yhtään kärsinyt, jos sivumäärä olisi suppeampi. 

Kirja sai meiltä arvosanan 3,6. Eräs mukana olleista ei ollut lukenut kirjaa kokonaan, mutta antoi kirjan kauniille kannelle arvosanan 5. Nyt jäämme kesätauolle. Aloitamme elokuussa Marie Benedictin kirjalla Lady Churchill (Sitruuna 2022). 

Saran ajoittamaton ateljeekuva (kirjan kuvitusta)

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. Kuvitukset: Ville Tietäväinen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Ville Tietäväinen. 264 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä takaan teille, että vaikka talot ovat uusia, ne avaimet, jotka talvisodan lopulla luovutitte suojeluskunnalle joka ei teitä suojellut, ne avaimet sopivat uusiin lukkoihin. Ja kun menette ovesta sisälle, kaikki on tallella. Perhealbumit piironginlaatikossa, Pikku jättiläinen kirjahyllyssä, sohvatyynyt seslongilla, sukset liiterissä." (s. 245)

Tammikuussa 1940 Viipuri näytti surkealta. Tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui lähes 80 000 asukasta, oli muutamassa viikossa kärsinyt mittaamattomia vaurioita talvisodan pommituksissa niin, että vain joitakin kivitaloja oli säästynyt vaurioilta. Viipurin kaupunginvaltuusto kaupunginjohtaja Arno Tuurnan johdolla kokoontui väliaikaisissa tiloissa Viipurin osuusliikkeen toisen kerroksen ravintolasalissa päättämässä kaupunkilaisten evakuoinnista.  

"Tällä operaatiolla saataisiin Viipuri tyhjennetyksi kivuttomasti." (s. 42)

Kaupunginhallitus halusi antaa lohtua epätoivoisille kaupunkilaisille ja lupasi toimittaa asukkaiden irtaimiston heidän evakuointipaikkakunnilleen. Piti vain täyttää lomake ja luetteloida lähetettäviksi toivotut tavarat, viedä lomake viranomaisille ja luovuttaa heille asunnon avaimet. Näin kaupunkilaiset lähtisivät kaupungista vapaaehtoisesti eivätkä jäisi odottamaan pakkoevakuointia, järkeili kaupunginhallitus. Kaupunkilaiset tarttuivatkin oitis tähän mahdollisuuteen. Tarkkaa harkintaa tarvittiin, kun valittiin lähetettäviksi tarkoitetut tavarat. Tavaroiden painoraja oli 75 kiloa. Suuri joukko viipurilaisia olikin kerääntynyt Torkkeli Knuutinpojan torille odottamaan suojeluskunnan huoltotoimiston avautumista. Heidän joukossaan oli mm. kuuluisa näyttelijätär Viena L., konekirjoittajatar, kymmensormijärjestelmän paikallismestari Aino H., vaatturi Adolf A., Julija A. ja yksityinen vuokraisäntä Mihail P. Kun Vienan vuoro tuli, hän antoi tavaraluettelonsa lotalle.

"Ruskeassa paperissa oleva ulsterikangaspaketti (ruokasalin ison astiakaapin alla), neljä kappaletta vanupeitteitä + yksi filtti (sängyissä eri huoneissa, myös palvelijattaren huoneessa), palvelijattaren varusteita (keittiössä keskimmäisessä piironginlaatikossa), kolme kappaletta kylpytakkeja (vannahuoneessa), kaksi kappaletta karvalankamattoja ja kookosmatto (rullalla seinäinvierillä), tyynyjä ja verhoja." (s. 66)

"Laitatte minut ulkorakennukseen kuin minkäkin elukan." (s. 91)

Seuraavaksi tapaamme konekirjoittajatar Ainon Luopioisissa, jonne osa viipurilaisista oli sijoitettu. Oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen, paikalliset suhtautuivat epäluuloisesti tulijoihin eivätkä viipurilaiset olleet tyytyväisiä tilapäisiin majoituksiin koulujen lattioilla. Kotiin, kolmensadan kilometrin päähän Viipuriin, oli kova ikävä. Kävipä viipurilaisten delegaatio näyttelijätär Viena L:n johdolla Suomen Huollon Keskuksessa johtaja Urho Kekkosen pakeilla. Heidän viestinsä oli, että he haluavat kaupunkiin, koska he ovat kaupunkilaisia. Kekkonen lupasi tehdä parhaansa.

"Isäntäväen mukaan he ovat työtä vieroksuvia." (s. 131)

Toukokuussa 1941 rauhan jo vallitessa ilmassa oli kevään tuomaa optimismia. Toukokuun 2. päivänä 1941 valtioneuvosto kokoontui pääministeri Rangellin johdolla pohtimaan viipurilaisten sijoittamista. Tulijat olivat suomalaisten mielestä liian ylpeitä eivätkä edes halunneet sopeutua uusiin olosuhteisiin. 

"Uusi kaupunki siirtoväelle." (s. 158)

Urho Kekkonen, joka halusi kompensoida viipurilaisten menetystä, teki esityksen uudesta Viipurista, sellaisesta Viipurista joka olisi entisen näköinen samoine taloineen ja samoine asukkaineen. Kaupunki olisi hyvä sijoittaa jonnekin meren rantaan tasaiselle maalle. Ja paikkakin löytyi: Hanhikivi Pyhäjoen kunnassa Pohjanmaalla. Kekkonen oli jo ajatellut kaikkea, myös rahoitusta. Amerikkalaiset olivat lupautuneet rahoittamaan hanketta. Kekkosen aloitteesta Viipuri-hankkeeseen otettiin mukaan arkkitehti Alvar Aalto. Hanke sai Aallon myötä tuulta purjeisiin ja edistyi hyvää vauhtia, vaikkakin Aalto hautasi Kekkosen idean näköiskaupungista. Sen sijaan Aallon uudesta Viipurista tulisi komea, kaunis ja moderni funkkiskaupunki. Kekkonen uumoili, että viipurilaiset eivät ilahtuisi funkkiskaupungista. Näin hän suunnitteli puolustautuvansa: "Uudesta Viipurista teidän ei tarvitse enää koskaan lähteä. Ei koskaan enää ilmahyökkäyksiä, ei palopommeja, ei pakomatkoja. Saatte olla uudessa kaupungissa koko lopun ikänne." (s. 243)

Uutta Viipuria ei koskaan rakennettu. Sen sijaan syttyi jatkosota.

Arkkitehtitoimisto A. A. & Co: Uusi Viipuri, Pyöreä torni. (kirjan kuvitusta) 

Kirjassa on sekä faktaa että fiktiota. Kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että kirjan henkilöt ammatteineen ja kotiosoitteineen ovat todellisia, samoin kuin suuri osa kirjan tapahtumista. Lukijan ei tarvitse arvailla, onko kyseessä todellinen vai kuvitteellinen tapahtuma, koska marginaaliin on merkitty lähde, jos kyseessä on tositapahtuma.

Kirja tarjosi kiinnostavan lukukokemuksen. Kirjassa on paljon faktaa, jota on höystetty viipurilaisten kuvitteellisilla keskusteluilla. Monelle - minut mukaanlukien - tieto suunnitelmista perustaa Uusi Viipuri välirauhan aikana on uusi ja yllättävä. Mutta näin tapahtui, ja suunnitelman toimeenpanijana oli todellakin Urho Kekkonen. Uuden Viipurin perustamisesta kyllä tiedotettiin lehdistössä toukokuussa 1941, mutta sotauutisten ottaessa tilaa uutinen Uudesta Viipurista lienee painunut unohduksiin. Kortelainen pohtii, miten asiat olisivat menneet, jos Kekkosen aloite olisikin tullut hieman aiemmin. Mitä jos Suomen toiseksi suurin kaupunki olisi sijainnutkin Pohjanmaalla? Tätä sopii vain arvailla, mutta joka tapauksessa Kortelainen on löytänyt uuden, kertomattoman tarinan, joka ansaitsee esilletulonsa.    

Kirja on, kuten kaikki Kortelaisen kirjat, äärettömän sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Kirjan tapahtumat tekee eläviksi kirjailijan tekemä perusteellinen taustatyö, mikä saa Viipurin ja viipurilaiset elämään. Ken tuntee Viipurin, hänelle Viipurin autenttinen kuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Kirjan tekstiä täydentävät Viipurin kartta ja kattava lähdeluettelo. Ville Tietäväiselle kiitos kauniista taitosta ja taidokkaasta kannesta.

Anna Kortelaisen Tulirinta äänikirjana

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi. 2020. Lukija Simo Häkli. 9 t 49 min. Nextory.  

Albert Edelfelt (1854 -1905) ja Anna Elise "Ellan" de la Chapelle avioituivat vuonna 1888. Samana vuonna he saivat pojan, Erikin, joka jäi heidän ainoaksi lapsekseen. Keuhkotuberkuloosia sairastavalla Erikillä oli lyhyt elämä, hän kuoli ollessaan vain 21-vuotias. Erikin elämästä ei paljoa tiedetä. Googlenkin antama tieto on hyvin vähäistä. Albert Edelfeltin elämää hyvin tuntevana Anna Kortelainen kiinnostui Erikin elämästä, etsi saatavilla olevaa tietoa ja kirjoitti koskettavan, sujuvasanaisen ja kiinnostavan vähäiseen faktaan perustuvan fiktiivisen romaanin Erikistä.

Erikin nuoruus ajoittui sortokauden aikaan, jolloin Venäjä alkoi rajoittaa Suomen autonomiaa. Myös suomalaista kulttuuria haluttiin venäläistää. Varakkailla perheillä, kuten Erikin perheellä, ei ollut mitään hätää, heillä oli hyvät elinolosuhteet Suomessa 1900-luvun alussa, erityisesti silloin, jos he olivat pitäneet hyviä suhteita yllä Venäjän hoviin. Näin oli Adolf Edelfelt tehnyt. Hän sai mm. maalata Nikolai II:sta virallisen ja yksityisen muotokuvan. Tämä Venäjän hovin hännystely ei ollut mieleistä Erikille. Hän halusi vastustaa sortotoimenpiteitä ja lähti mukaan vastarintaliikkeeseen. Hän liittyi Verikoiriin, joka vastusti venäläistämistoimenpiteitä ja oli suurlakon aikana vuonna 1905 osallisena väkivaltarikoksiin, mm. muutamiin salamurhiin.  Mutta vaikka Erik ystävineen vaati venäläistämisen lopettamista, niin ei hän mikään tasa-arvon kannattaja ollut. Hän väheksyi naisten roolia vastarintaliikkeessä ja oli asenteiltaan varsin antisemitistinen.

Tuohon aikaan, 1900-luvun alussa, ei vielä ollut tuberkuloosirokotetta. Calmette-rokotteen keksi ranskalainen Pasteur-instituutissa työskennellyt Albert Calmette vuonna 1908. Tuberkuloosi teki Erikistä aika ajoin täysin toimintakyvyttömän, vaikka varmasti harva tuolloin sairastanut sai niin hyvää hoitoa. Erik vietti äitinsä kanssa pitkiä aikoja sairaaloissa ja lepokodeissa eri puolilla Eurooppaa. Mutta sairaudestaan huolimatta Erik halusi ylioppilaaksi tulon jälkeen lähteä opiskelemaan. Kohteeksi valikoitui Montpellierin yliopisto Ranskassa ja aineeksi kokeellinen sielutiede. Opintojen ohella Erik ystävystyi Lucin kanssa. Tämän viinitilallisen pojan opastuksella Erik oppi paljon viinitiloista ja yleensäkin viineistä ja ennen kaikkea viinikirvoista, jotka olivat tuhonneet lähes kaikki ranskalaiset viinitilat. Erik itsekin huomasi, että viinikirvoilla oli selkeä yhtymäkohta hänen sairauteensa. Molemmat olivat tappavia tauteja. 

Lukija jää miettimään Erikin kohtaloa. Kuolema korjasi hänet niin varhain, hän oli vain 21-vuotias. Mitä tästä nuorukaisesta olisikaan voinut tulla? Koko elämä olisi ollut vielä edessä. Lahjakkuutta ja rohkeutta sekä myös elämänhalua hänellä oli yllin kyllin. Kortelainen piirtää kiinnostavan kuvan nuoresta Erikistä. Erityisen kiinnostavana ja elävinä pidin kuvauksia Erikin opiskeluvuosista Ranskassa. Mutta sen sijaan vastarintaliikkeessä toiminen Helsingissä ei mielestäni ollut aivan uskottavaa. 

Viinikirvoista lukeminen oli kiinnostavaa. Ranskassa viinikirvat ovat todellakin olleet todellinen uhka viinitarhoille 1860-luvulla. Jokainen suomalainenkin puutarhaharrastaja tuntee ja tietää ruusujen ja marjapensaiden kirvat, jotka tuhoisuusasteeltaan eivät onneksi vedä vertoja Lucin kuvaamille kirvoille. Mutta itse kukin olemme kyllä sumuttaneet useammankin pullon mäntysuopasumutetta, nokkosvettä ja raparperivettä kirvojen tuhoksi, kuka huonommalla ja kuka paremmalla menestyksellä. 

Kiinnostavaa kyllä, että satuin lukemaan kaksi samantyyppistä kirjaa lähes peräkkäin. Ensin oli lukulistalla Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021) (linkki), joka käsittelee arkkitehti Wivi Lönnin elämää. Käsittelytapa on sama kuin tässäkin kirjassa, eli kirja on fiktiivinen faktaan perustuva kuvaus Wivi Lönnin elämästä. Molemmissa kirjoissa liikutaan 1900-luvun alun Suomessa, jolloin Erik oli aktiivinen sortotoimenpiteiden vastustaja, kun taas Lönn ei ollut juurikaan kiinnostunut yhteiskunnallisista tapahtumista.

Suosittelen tätä Kortelaisen Tulirintaa kiinnostavana lukukokemuksena. Kirja on väkevä ja koskettava lukukokemus. Pidin paljon Kortelaisen kauniista kielestä,  joka välittää elävästi aikakauden tunnelmaa. Kirja toimii hyvin äänikirjana, kiitoksen saa lukija Simo Häkli.