Anja Snellman: Aura

Anja Snellman: Aura

Otava, 2000

Sivuja: 144

Kansi: Katja Alanen

Lyhyesti: 

Pienoisromaani kysyy, kuka on oikeastaan oikea kirjailija. Menestynyt kirjailija saa perinnöksi yhdeksän pahvilaatikkoa edemenneeltä ystävältään, lahjakkaalta pöytälaatikkorunoilijalta Aura Aulalta. Runojen myötä muistot kulkeutuvat pettymyksiin, ystävyyteen, öisiin puhelinsoittoihin, Sylvia Plathiin.

Kiva juttu: 

1/6, Morren kuusi kovaa kotimaista -haaste.

Luettuani Anja Snellmannin pienoisromaanin Auran, halusin heti lukea myös Sylvia Plathin tuotantoa. Teoksen nimi viittaa runoteokseen Ariel, ja muitakin yhtymäkohtia Plathin tuotantoon ja elämään löytyy Aurasta.

Aura on lahjakas runoilija, mutta hän ei ole koskaan saanut kustannussopimusta, eikä juurikaan kukaan muu kuin teoksen kertoja, kirjailijana menestynyt Auran ystävä ole päässyt lukemaan niitä pöytälaatikkoon haudattuja runoja. Minäkertoja joutuu palamaan parikymmentä vuotta taaksepäin saatuaan Auran testamentin mukaisesti koko hänen kirjallisen jäämistönsä. Hän tuntuu hukkuvan muistoihin, joita ei voi enää jakaa ystävänsä kanssa. Huono omatunto valtaa, sillä muistojen myötä koko kirjailijuus-asetelma tuntuu nurinkuriselta. Onko hän enemmän kirjailija vain siksi, että on menestynyt ja saanut kustannussopimuksen vai voiko Aura olla yhtä lailla todellinen kirjailija, sillä tämä oli erittäin tuottelias, lahjakas kynäilijä, joka hengitti ja eli runoudesta ja kirjallisuudesta?

"Ei ollut aina helppoa paneutua muiden teksteihin kun oli juuri saanut oman yritelmänsä ties monennenko kerran takaisin kustantamosta. joskus yritin järkeistää haaveitani; ehkä kääntäjä tai kustannsuvirkailijan työ on sittenkin se mitä kohti olin vääjäämättä menossa. Olivat kai nekin jonkinlaisia kutsumusammatteja? -- No, sai ainakin tavata itseään lahjakkaampia ihmisiä."

12 vuodessa kustannusvirkailijan nimitys on muuttunut kustannustoimittajaksi, mutta piikki portinvartijuudesta, ymmärtämättömyydestä ja harhalyönneistä tuntuu silti pistoksena sydämessä. Entä jos meiltä kaikilta jää näkemättä Auran kaltainen lahjakkuus, tai entä jos kyseinen aika on väärä sille taidokkuudelle, jota jälkipolvet kiittelisivät. Eikö tämä ole se ikuisuusongelma, että moni taiteilija on saanut ymmärrystä vasta myöhemmiltä sukupolvilta. Mutta tämä ei ole löysästikään verrannollinen sille, että kaikki omana aikanamme luotu taide olisi vähäpätöistä.

Kertojan ja Auran ystävyys tuntuu katkeavan siihen, että toinen menestyy ja toinen jää vain haaveilemaan hyväksynnästä. Aura on melkein läheisriippuvaisen takertuva ystävä, joka luetuttaa omia tekstejään, haluaa puhua niistä, analysoida, luoda yhdessä, kunnes kirjailijuus kohtaa vain toista heistä. Tästä välirikosta ei ole täysin varmuutta, sillä ellipsit pakottavat lukijan täydentämään itse tyhjät kohdat aikajanalla: "Aura puhuttelee minua edelleen, muistelee yhteisiä hetkiämme, kirjoittaa minulle kirjeitä joita ei koskaan lähettänyt, ei enää tohtinut kun minusta tuli oikea kirjailija, menin maailman myötä, niin kuin hän sanoo."

En erityisemmin pitänyt Aurasta, mutta pidin teosta silti merkittävänä. Se on taidokas pieni helmi, mutta tarinana makuuni liian pateettinen.

Vera Brogsol: Anya´s Ghost

Vera Brogsol: Anya's Ghost
First Second, 2011
Sivuja: 221
Genre: Moderni kummitustarina
Kiva juttu: Neil Gaiman lupaa: "A Masterpiece!"(Tätä lupausta kannattaa uskoa.)


Vera Brogsolin Anya's Ghost on sarjakuvakertomus venäläistaustaisesta koulutytöstä Anyasta, joka opiskelee yksityiskoulussa Yhdysvalloissa. Hänen yksinhuoltajaäitinsä haluaisi, että hänen lapsensa olisivat ylpeitä juuristaan ja kulttuuriperimästään, mutta Anya yrittää parhaansa mukaan sopeutua koulumaailmaan ja on opetellut puhumaan englantia ilman aksenttia. Hän ei halua osallistua muiden maahanmuuttajien toimintaan, ja hänen inhokkinsa on toinen venäläistaustainen poika, jota kiusataan koulussa. Olen lukenut nyt putkeen monta sarjakuvakertomusta, jotka sijoittuvat kouluhelvettiin, joten itsessään tällainen miljöö ja nuoruudentuskaisuus eivät jaksa sävähdyttää. Anya's Ghost on kuitenkin suloisen kammottava, hivenen julma ja se on uskomattoman vetävästi ja kauniisti piirretty. Jälki muistuttaa jollain tapaa rakastamaani Persepolista, mutta on Satrapin tyyliä pyöreämpää, täyteläisempää ja ruuduissa on enemmän täytettä.

Anya on melko yksinäinen, hänellä on vain yksi kaveri, irlantilaistaustainen Siobhan, mutta tytöillä on omat vaikeutensa. Anya on luokattoman rakastunut koulun komistukseen (heh, kuinkas muuten), mutta ei kuulu suosittuihin oppilaisiin ja vetäytyy tapettiin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Anya kohtaa sattuman oikusta Emilyn, kummituksen, jonka seurassa Casperikin ryhtyisi ryyppäämään.

Yksinäinen, huonolla itsetunnolla varustettu maahanmuuttajatyttö on otollinen maaperä testata hyvän ja pahan taistelua. Millainen vaikutus on oikeasti huonolla seuralla? Onko tärkeämpi saada kuin tehdä hyvää? Mikä on suosion hinta? Näitä peruskysymyksiä pyöritellään angstisen teinin mielessä, joka haluaa vain löytää oman paikkansa tässä yhteiskunnassa. Tuttua meille kaikille.

Emily muuttuu fyysisesti (tai voiko näin edes sanoa kuolleesta henkilöstä?) eniten tarinan aikana, mutta luonnollisesti tämä on Anyan kasvutarina. Anyan Via Dolorosa on täynnä pettymystä, taistelua ja itsensä hyväksymistä. Jokainen meistä lopulta ymmärtää, että me kaikki olemme eri tavalla erilaisia. Vaikka Anya's Ghost on kertomus teini-ikäisestä tytöstä ja hänen kummitusystävästään, on se myös viihdyttävän opettavainen tarina selviytymisestä läpi angstisten päivien.


 Loppuun pieni video, jossa esitellään Anya's Ghostia enemmän:

Richard Ford: Roihu

Richard Ford: Roihu

Tammi, 1991

Wildlife, 1990
Keltainen kirjasto nro. 246

Sivuja: 201

Suomentanut: Sirkka Suomi
Päällyksen maalaus: Leonid Mysakov

Genre: amerikkalainen "dirty realism"
Lyhyesti: 

Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu tarina erään perheen tuhosta: kuinka roihu syttyy, eikä sammu.

Richard Fordin Roihu on ensimmäinen teos, jonka luin tältä amerikkalaisen "likaisen realismin" edustajalta. Olen halunnut pitkään lukea enemmän yhdysvaltalaisia klassikoita ja nyt sain kunnon kipinän Karoliinan So American -haasteen vuoksi tutustua Irvingiin, Franzeniin, Fordiin, Carveriin, Hemingwayhin, Powersiin, Rothiin... (luettelin tarkoituksella nyt vain miehiä) Samalla tulee luettua myös enemmän vanhempia keltaisen kirjaston kirjoja, joita olen hyllyyni haalinut.

"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."

Roihu on niukkatyylinen kuvaus erään perheen musertumisesta; nuoren Joe-pojan kertomus sotkusta, jonka keskelle hän joutuu. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää Joen arkisen toteavaa reagointia hänen kuvaillessaan äitinsä syrjähyppyä ja myöhemmin isänsä reaktiota tähän. Samalla kun tarina oli täysin uskottava, Joen reagointi tuntui liian niukkaeleiseltä, jopa hiljaiselta hyväksynnältä, vaikka sieltä täältä oli luettavissa merkkejä siitä, että äidin teko myös satutti häntä. Hänen sisällään ei roihunnut viha, pettymys eikä kunnolla surukaan. Aivan kuin hän ei ihan tajuaisi, että mitä tapahtuu, vaikka äiti suutelee Warren Milleriä ihan poikansa silmien edessä.

Kuin jokainen hiljaa tyytyisi osaansa, miten elämä ihmiskohtaloita heitteleekin. Tilanne todetaan ja jatketaan miltei rauhanomaisesti matkaa elontiellä. Kertojan omien ajatustensa ja tekojensa luonnehdinta on lakonisen toteavaa: sitten ajattelin niin, sitten tein näin. Lukija tietää enemmän kuin kertoja itse, sillä vanhempien rakoileva avioliitto näyttäytyy palasina ennen äidin vierasta miestä kohtaan koettujen tunteiden roihahtamista. Joen isä häipyy kolmeksi päiväksi sammuttamaan suurta metsäpaloa, joka raivoaa ympäröivillä vuorilla. Hän lähtee kuin katto myrskytuulessa jättäen perheensä suojattomaksi. Muutaman päivän aikana ehtii tapahtua paljon, sillä tyytymätön vaimo ei jaksa uskoa miehensä palaavan takaisin. Samaan aikaan kuin Joen isä näkee karhun syttyvän palamaan, hänen vaimonsa sisimmässä palaa roihu toista miestä kohtaan.

"Mieleni teki kysyä, rakastiko hän isää ja oliko mahdollista rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan. Vaikka tiesinkin mikä hänen mielestään oli vastaus. se oli kyllä molempiin kysymyksiin. Toivoin vain, että hän voisi lisätä siihen vielä jotakin, tai että minä voisin, jotakin joka tekisi tästä hetkestä paremman tai enemmän sellaisten hetkien kaltaisen joita elämässämme oli ollut ennen."

Roihun kiinnostavin ja ärsyttävin asia on Joen reaktioiden minimalistisuus. Hän saa Warren Milleriltä puukon lahjaksi, jonka hän myöhemmin heittää sillalta alas. Hän ei osaa näyttää vihaansa muuten kuin hankkiutumalla lahjastaan eroon. Eleillä, pienillä teoilla Ford tavoittaa tunteiden ytimen. Elämän lyödessä kasvoille, henkilöt melkein raamatullisesti kääntävät toisen poskensa ottaakseen lisää iskuja vastaan. Eräänlaisia oman elämänsä sankareita kaikki. Sankaruus ei ole sen ilmeisimmissä kuorissa, haarniskoissa, uniformuissa, menestyksessä tai sinnikkyydessä. Se on jossain siellä sisimmässä, elämässä räpiköimisessä ja oman totuuden hyväksymisessä.

"– Ei ole kysymys siitä etteikö voisi sanoa ei jollekulle, tai että joku on vain niin hyvännäköinen, äiti sanoi. Hän katsoi edelleen ulos ikkunasta – Asia on niin ettei voi sanoa ei omalle itselleen. Itsessä se vika on. Ei toisessa. Se on minusta selvä."

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Wsoy, 2011

Lasnamäe lunastaja, 2009

Suomentanut: Tuula Friman

Kansi: Marjaavna Virta

Sivuja: 141
Kiva juttu:
Valittu Viron parhaaksi romaaniksi 2008.

Mari Saatin pienoisromaani Lasnamäen lunastaja on sympaattinen tarina vironvenäläisestä Natalja Filippovnasta ja hänen älykkäästä Sofia-tyttärestään, jonka suurin haave on olla jonain päivänä Viron presidentti. Teoksessa eletään Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä aikaa, ja mehukkaimmat piikit sohivat sekä menneeseen tapakulttuuriin kuin nykyiseen kulutusvimmaan ja egoismiin. Jollakin lailla minua kiehtoikin tieto siitä, että Saat on koulutukseltaan taloustieteilijä, joka opettaa yritysetikkaa yliopistossa. Teos ei missään nimessä saarnaa, mutta ei myöskään piilottele sitä järjetöntä tavarafantasiointia ja itsetyytymättömyyttä, mikä näyttäytyy erityisesti Sofian ikätovereiden puheenvuoroissa. 

"Sinä ymmärrät eron, etä itse huomaa, että erotat rahan ja omaisuuden. Kaikki tässä paholaisen hallitsemassa maailmassa tarvitsevat rahaa, täällä voi elää vain toisia syömällä. Ja raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan minkä arvoinen olet... Mutta sinunlaisesi ei mittaa arvoja rahalla, sinunlaiseltasi raha virtaa sormien välistä, sinä et istu rahan päällä, se ei tartu sinuun, ei piinaa sinua. Mutta omaisuus piinaa, ja kun se alkaa piinata ihmistä, se ei saa koskaan kyllikseen: sitten piinaa se, jos pienikin muren uhkaa pudota kädestä..."

Lainaan tähän erään teoksessa esiintyvän varakkaan, sokean mummon puheenvuoron Sofialle. Sofia ansaitsee lisätienestejä lukemalla koulutoverinsa isoäidille muutaman kerran viikossa lehtiä, hänen ystävänsä loikoillessa sohvalla korvanapit korvilla. Tytöt ovat tehneet diilin, sillä Rael ei jaksa lukea ääneen, mutta hänen isänsä maksaa tuntuvan korvauksen kuukausittain siitä, että Rael käy säännöllisesti mummonsa luona viihdyttämässä tätä ja vaalimassa tulevaa perintöä. Sofian kotona on raha niin tiukassa, että hän esittää olevansa laihdutuskuurilla, ettei kukaan luokkatoveri osaisi epäillä hänen niukkoja ruokarahojaan ja eväitään. Kun hän viimein paljastaa oikean tilanteen Raelille, palkkaa tämä Sofian itselleen avuksi ja mummon seuraneidoksi. Mummo on sokeudestaan huolimatta erittäin tarkkanäköinen ja ymmärtää, millainen eroavaisuus tyttöjen välillä on maallisen omaisuuden lisäksi myös arvoissa.

Raha on teoksen kaikenkattava motiivi. Se jaottelee ihmiset ostajiin ja jonkin palveluksen tarjoajiin. Sofia lukee lehtiä maksusta, hänen äitinsä Natalja Filippovna makaa miesten kanssa maksaakseen tyttärensä hammaslääkärikulut. Saatin taidokkuus tulee esiin juuri tässä, hän kuvaa nimenomaan henkilöiden päänsisäisiä liikkeitä eikä varsinaista aktia peiton alla. Lopulta on kuitenkin kiinnostavampaa lukea henkilöistä ja heidän ajatuksistaan, tunteista ja tunnoista, kuin loputonta listaa eritteistä ja asennoista.

Pienoisromaani rahasta ja perhesuhteista, maailmasta, jossa sokein ei ole teoksen mummo, vaan rahansokaisema yhteiskunta. Kuinka paljon ihminen nöyrtyy rakkaudesta tai kuinka paljon rakkautta on valmis löytämään nöyryytyksen kestääkseen. Millainen on vironvenäläisen mahdollisuus selvitä maassa, jonka valtionkieltä hän ei enää osaa. Kumpaa ihminen lopulta tarvitsee enemmän, rahaa vaiko rakkautta?

Suosittelen pienoisromaania erityisesti niille, joille sopivat suuret tarinat pienissä puitteissa.

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2012
Själakistan, 2010

Suomentanut: Anu Koivunen

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 437

Lyhyesti:

Jälleen vetävä arvoitusdekkari Rosmanilta, jossa sekoitetaan useampaa aikatasoa ja näkökulmaa. Noitavainot näyttäytyvät nyky-Ruotsin pikkukaupungissa yhtä spektaakkelimaisessa ja raa'assa roolissa kuin keskiajalla.

Pieni, nimetön poika elää suljettujen ovien takana. Hän on oman äitinsä hyljeksimä, sisartensa kiusaama, kellarin kasvatti jo kahden vuoden ajan. Lapsi, joka pääsee viimein pakenemaan kiusaajiaan, mutta voiko tällainen lapsuus olla jättämättä jälkiään. Toisessa ajassa, toisessa kohtauksessa, lisää lapsia. Retkellä joukko koululaisia törmää pahaa-aavistamatta päättömään ruumiiseen, joka on puettu vanhoihin vaatteisiin. Kolmas aikataso, se kaikkein vanhin. Isien pahat teot kostetaan jälkipolville, noitavainojen uhrauspaikat kuiskivat herkimmille.

Ihastuin viime keväänä Rosmanin esikoisteokseen Majakkamestarin tytär, sillä pidin sitä toisaalta hyvin tyypillisenä ruotsalaisena dekkarina, mutta myös tarpeeksi omaperäisenä, että odotin kovasti Marstrandin rikostutkija Karin Adlerin tutkimuksille jatkoa. Esikoisteoksen kohdalla kiittelin päähenkilön maltillista kuvaamista ja poliisin työn kliseiden välttämistä. Noitavasarassa Adlerin henkilökohtaiseen elämään keskityttiin aiempaa enemmän ja vaikka se tuo päähenkilöä dekkarisarjassa lukijaa lähemmäs, se myös pakottaa lukijan kesken jännittävimpien kohtausten pysähtymään suvantokohtiin.

Ymmärrettävä ratkaisu kirjailijalta syventää päähenkilöään tässä toisessa teoksessa enemmän ihan koko sarjan kannalta. Fokalisaatiovaihdoksilla näyttäytyy myös muiden jo ensimmäisessä teoksessa esiintyvien henkilöiden sielunmaisema tarkempana. Työuupumuksesta sairaslomalle joutuneen Saran puheenvuoroissa ruoditaan niin työnantajan vastuusta kuin häpeän tunteita.

Sarjan tuskastuttavin hahmo on kuitenkin poliisilaitoksen näsäviisain, kaikkitietävin ja epäpätevin henkilö Folke, joka ei tunnu osaavan mitään, vaikka on aina äänessä. En ymmärrä, miksi tälle henkilöhahmolle annetaan teoksessa niin paljon "peliaikaa", sillä tuntuu hyvin epäloogiselta että poliisivoimissa, suurimpien murhatutkintojen keskellä saisi toimia etsivä, joka ei tule työkavereidensa kanssa toimeen ja joka hermostuttaa kaikki muutkin tutkimuksiin kuuluvat asianomaiset. Noitavasara on kuitenkin todellinen page turner, joten yhden epämiellyttävän henkilön antaa helposti anteeksi.

Tässäkin teoksessa kerronta liikkuu kahdessa aikatasossa sekä kahdessa eri tarinalinjassa, jotka ennen pitkää yhdistyvät loppuratkaisussa. Myönnän, että hoksasin yhteyden jo puolessavälissä ja keksin murhaajankin paljon ennen loppunäytöstä, mutta jännite ei silti tästä purkautunut. Rosman on tehnyt paljon pohjatyötä teokseensa, ja monien eri yksityiskohtien värikylläisyys pitää otteessaan. Noitavasarassa on lopulta niin vähän potentiaalisia murhaajakandidaatteja, joten on päivänselvää, että itse tarina on lopputulosta tärkeämpi.

Lukeminen on sujuvaa, josta voi kiittää koukuttavan tarinan lisäksi myös suomentajan kulkevaa kieltä. Suosittelen dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle.

Haasteet 2012

Vaikka minulla ei ole vaikeuksia löytää luettavaa ilman blogeissa pyöriviä haasteitakin, innostuin tänä vuonna useammasta lukuhaasteesta. Niiden kautta kuitenkin tulee väistämättä tartuttua erilaisiin teoksiin, ja yritän samalla saada myös luettua oman kirjahyllyni teoksia.

Tämä vuosi on haasteellinen monin tavoin, sillä kirjoitan gradua, teen erästä apurahoitettua kirjoitus- ja toimitustyötä ja käyn säännöllisesti töissä. Koska lukeminen on kuitenkin niin tärkeä osa myös vapaa-aikaani ja koska koen, että blogi on tavallaan yksi tapa treenata ajatuslihaksia, en malta jättää näitä haasteita väliin. Ehdin jos ehdin, en ota paineita. Katsotaan sitten joulukuussa, mihin rahkeet riittivät. ;)

---

Kuusi kovaa kotimaista -haaste


Morre haastoi lukemaan tänä vuonna kuusi omavaltaisesti valittua kotimaista teosta. Kirjojen tuli olla sellaisia, jotka on aikonut lukea, mutta jostain syystä ei ole saanut aikaiseksi, eikä niiden saanut olla tänä vuonna ilmestyneitä. Itsenäisyyspäivänä haasteen suorittaneiden kesken arvotaan yllätyspalkinto.

Oma listani näyttää tältä:

Aila Meriluoto: Ateljee Katariina
Anja Snellman: Aura
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Arne Nevanlinna: Marie
Kristina Carlson: Maan ääreen
Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat

Kaikki kirjat ovat omasta kirjahyllystäni, joten minun on ollut tarkoitus lukea nämä. Aila Meriluodon teoksen omistuskirjoitus paljastaa, että kirjan on tätini antanut äidilleni lahjaksi vuonna 1970. Toivottavasti äiti on sen itse lukenut myös. Olen sen napannut kotoa hyllystä omaani, koska en ole Meriluodolta lukenut vielä yhtään teosta.

Yksi valintaperustelu oli se, etten halunnut napsia tähän hyllyni tiiliskiviä. Näillä mennään, kuusi kovaa kotimaista!

---

Ikkunat auki Eurooppaan -haaste:


Osallistun tänä vuonna (2012) Kirjavan kammarin Karoliinan lanseeraamaan käännöskirjallisuuteen keskittyvään haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan. Haasteen tarkoituksena on lukea mahdollisimman monipuolisesti eurooppalaista kirjallisuutta. Luen paljon kotimaisia teoksia, mutta ei minun ole vaikea tarttua käännöskirjaankaan. Pidän monipuolisesta lukemisesta ja haasteessa kiehtoo se, että kirjamatkoille mennään myös itselle epätavallisempiin maihin.

Eurooppalaiset maat on valittu wikipedian listauksen mukaan haasteeseen ja jaoteltu viiden alaotsikon alle. "Minimilukuvaatimuksia ei ole, vaan pisteen saa jokaisesta lukemastaan eurooppalaisesta teoksesta (paitsi suomalaisista). Yhteislukumäärän lisäksi lasketaan kuitenkin myös, kuinka monta pistettä on saanut kustakin kategoriasta, ja kunkin kategorian voittaja saa vähintään mainetta ja kunniaa."

Listahulluna teen nyt alkuvuodesta hahmotelmaa ja katson pitkin lukuvuotta, miten lista täydentyy ja miten lukusuunnitelmat etenevät.

Pohjois-Eurooppa:

• Kristin Steinsdóttir - Omaa tietä.  Löysin kirjan kirjaston hakukoneella, kun yritin löytää sopivaa islantilaista kirjaa haasteeseen. Lurra Editionsin vuonna 2010 julkaisema suomennos oli vuonna 2008 Islannin ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tämä nyt voisi olla yksi vaihtoehto, ellei käteeni osu muuta islantilaista teosta.

• Latvia
• Liettua
• Norja: Gaute Heivoll - Etten palaisi tuhkaksi
• Ruotsi: Ann Rosman - Noitavasara
• Tanska: Lotte & Soren Hammer - Kaikella on hintansa
• Viro: Mari Saat - Lasnamäen lunastaja

Itä-Eurooppa:

Kaikkein vähiten kiehtova näin etukäteen, mutta voi yllättää. Venäläistä kirjallisuutta haluan lukea enemmänkin, mutta olisihan se toisaalta aika mehevä kokeilla laajemmalla otannalla Itä-Euroopan helmiä. Kuinkahan näitä on vain suomennettu?

• Armenia
• Azerbaidzan
• Georgia
• Kazakstan
• Moldova
• Ukraina
• Valko-Venäjä
• Venäjä: Ljudmila Ulitskaja - Medeia ja hänen lapsensa, Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Etelä-Eurooppa:

• Albania: Anilda Ibrahimi - Punainen morsian 
• Andorra
• Bosnia ja Hertsegovina
• Bulgaria
• Espanja
• Italia: Italo Calvino - Halkaistu varakreivi
• Kreikka
• Kroatia
• Kypros
• Makedonia
• Malta
• Monaco
• Montenegro
• Portugali
• Romania
• San Marino
• Serbia
• Slovenia
• Turkki: Elif Shafak - Kirottu Istanbul
• Vatikaani 

Länsi-Eurooppa:

• Alankomaat
• Belgia
• Irlanti: John Boyne: Nooa notkoniitty karkaa kotoa 
• Iso-Britannia: Ian McEwan - Sementtipuutarha
• Luxemburg
• Ranska: Claire Castillon - Kuplissa, Blain & Lanzax - Ulkoministeriö, Jean-Louis
• Fournier: Isä, mihin mennään?

Keski-Eurooppa:

• Itävalta: Elfriede Jelinek: Halu 
• Liechtenstein
• Puola:
• Saksa: Stefan Moster - Nelikätisen soiton mahdottomuus, Adnrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä, Andrea Maria Schenkel - Bunkkeri
• Slovakia
• Sveitsi
• Tsekki
• Unkari: György Spiró - Kevätnäyttely, Kristina Tóth - Viivakoodit

---

So American -haaste:

Toinen haaste, johon osallistun on myös lähtöisin Kirjavan kammarin Karoliinan kekseliäästä päänupista. Tästä haasteesta olen lopulta kaikista innostunein, sillä olen lukenut vähemmän amerikkalaista kirjallisuutta.

Lähden haastamaan itseäni lähinnä alahaasteella "kategoria", jossa on tarkoitus lukea eri osioista teoksia mahdollisimman paljon. En ole niinkään kiinnostunut lukemaan teoksia osavaltioittain vaan haluan keskittyä nyt klassikoihin.

Kerään itselleni tähän muistiin kiinnostavimmat kategoriat ja lukuvinkit. Jokaisesta osiosta täytyy lukea kolme teosta, jotta kategoria voidaan katsoa suoritetuksi.

Kategorioita voi (yrittää) suorittaa yhden tai useampia. Yhdellä teoksella voi osallistua useisiin kategorioihin. Kategoriat ovat seuraavat (kunkin alla on lueteltu lähinnä suomennettuja esimerkkikirjailjoita ja/tai -teoksia, jotka eivät ole millään muotoa sitovia tai ainoita mahdollisuuksia ko. kategorioiden suorittamiseksi)

Alakategoriat:

  

"The Lost Generation" + Depression-era (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista teosta, jotka on kirjoitettu/julkaistu maailmansotien välisenä aikana.

• F. Scott Fitzgerald: esim. Kultahattu
• Ernest Hemingway: esim. Jäähyväiset aseille; Kenelle kellot soivat; Vanhus ja meri
• William Faulkner: esim. Ääni ja vimma
• John Steinbeck: esim. Vihan hedelmät; Hiiriä ja ihmisiä; Eedenistä itään
• Henry Miller: esim. Kravun kääntöpiiri; Kauriin kääntöpiiri

7. Post-World War II Classics (3)

Kategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista klassikkoa, jotka on kirjoitettu/julkaistu toisen maailmansodan jälkeen. Klassikon määrittely jää haasteeseen osallistujan tehtäväksi, mutta haaste-emännällä on veto-oikeus. :)

• Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
• Sylvia Plath: Lasikellon alla
• Vladimir Nabokov: Lolita, Nauru pimeässä
• Joseph Heller: esim. Me sotasankarit
• Kurt Vonnegut: esim. Teurastamo 5
• John Updike: esim. Jänis-sarja; Noidat
• Richard Yates: Revolutionary Road

9. Jewish-American Experience (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme yhdysvaltalaisten amerikanjuutalaisten kirjoittamaa tai erityisesti amerikanjuutalaisuutta käsittelevää kaunokirjallista teosta.

• Isaac Bashevis Singer (synt. Puolassa): esim. Shosha; Vihassa ja rakkaudessa
• Saul Bellow (synt. Kanadassa): esim. Herzog
• J.D. Salinger: esim. Sieppari ruispellossa
• Norman Mailer: esim. Alastomat ja kuolleet
• Philip Roth: esim. Portnoyn tauti; Ihmisen tahra
• Richard Powers: esim. Laulut joita lauloimme
• Jodi Picoult: esim. Sisareni puolesta; Yhdeksäntoista minuuttia
• Melissa Bank: Nyt nappaa!; Täydellinen juttu
• Jennifer Weiner: esim. Hyvä sängyssä; Lainakengissä
• Nicole Krauss: esim. Rakkauden historia
• Paul Auster: esim. New York -trilogia; Sattumuksia Brooklynissa
• Michael Chabon: Pittsburghin mysteerit; Wonder Boys
• Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu
• Adam Langer: California Avenue
• Art Spiegelman: Maus
• E.L. Doctorow: esim. Danielin kirja; Marssi
• Erich Segal: Love story; Oliverin story
• Sidney Sheldon: esim. Sydänyön tuolla puolen; Timanttidynastia; Naamioiden aika
• Leon Uris: esim. Exodus

10. Black America (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme afroamerikkalaisten kirjoittamaa tai erityisesti afroamerikkalaisuutta käsittelevää kaunokirjallista teosta.

• Ralph Waldo Ellison: Näkymätön mies
• Richard Wright: Amerikan poika
• James Baldwin: esim. Mene ja kerro se vuorilla
• Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
• Alex Haley: Juuret
• Toni Morrison: esim. Solomonin laulu; Minun kansani, minun rakkaani; Paratiisi
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa; Meridiaani
• Terry McMillan: Haku päällä; Pasmat sekaisin
• Kathryn Stockett: Piiat
• Sapphire: Precious
• Dolen Perkins-Valdez: Wench

11. Immigrant Background (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme kaunokirjallista teosta, jotka ovat kirjoittaneet yhdysvaltalaiset maahanmuuttajat tai jotka käsittelevät erityisesti maahanmuuttajuutta Yhdysvalloissa.

• Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti; Kaima; Tuore maa
• Amy Tan: esim. Ilon ja onnen tarinat; Keittiöjumalan vaimo
• Junot Díaz: Drown; Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
• Oscar Hijuelos: Mambo Kings; Kaunis María
• Cecilia Samartin: Senor Peregrino; Nora & amp; Alicia; Kaunis sydän
• Susan Abulhawa: Jeninin aamut
• Jean Kwok: Käännöksiä
• Jamie Ford: Hotelli Panama
• Khaled Hosseini: Leijapoika; Tuhat loistavaa aurinkoa
• Isabel Allende: esim. Henkien talo; Rouva Fortunan tytär
• Siri Hustvedt: esim. Kaikki mitä rakastin; Kesä ilman miehiä
• Vladimir Nabokov: esim. Lolita
• Patrick deWitt: Sistersin veljekset
• Lisa See: esim. Lumikukka ja salainen viuhka; Shanghain tytöt
• Téa Obreht: Tiikerin vaimo

12. Southern Fiction (3)

Kategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään kolme kaunokirjallista teosta, jotka on kirjoittanut Yhdysvaltojen etelävaltioista kotoisin oleva tai siellä asuva kirjailija, tai jotka sijoittuvat Yhdysvaltojen etelävaltioihin.

• Rebecca Wells: esim. Jumalaiset jajasiskot
• Kathryn Stockett: Piiat
• Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café
• John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
• Sue Monk Kidd: esim. Mehiläisten salaisuudet
• Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
• Margaret Mitchell: Tuulen viemää
• Pat Conroy: esim. Vuorovetten prinssi
• Alice Walker: esim. Häivähdys purppuraa

14. Dirty Realism (3)

Kategoria on suoritettu, jos on lukenut vuoden 2012 aikana vähintään kolme yhdysvaltalaista kaunokirjallista teosta, joiden katsotaan edustavan ns."dirty realismia".

• Richard Ford: esim. Roihu; Maan laulu
• Tobias Wolff: esim. Tämän pojan elämä
• Raymond Carver: esim. Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta; Oikopolkuja
• Jonathan Franzen: Muutoksia; Vapaus
• Jayne Anne Phillips: Suojelus
• Cormac McCarthy: esim. Menetetty maa; Tie

15. Modern Women Writers (5)

Tämä yleiskategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään viisi yhdysvaltalaisen naisen kirjoittamaa kaunokirjallista teosta 1950-luvulta tai myöhemmin (huom. hyvin monet yllä olevien kategorioiden esimerkeistä sopivat myös tähän listaan).

• Anne Tyler: esim. Päivällinen koti-ikävän ravintolassa; Pyhimys sattuman oikusta; Nooan kompassi
• Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo; Hänen varjonsa tarina
• Anne Rice: esim. Veren vangit Joyce Carol Oates: esim. Blondi, Haudankaivajan tytär, Kosto: rakkaustarina
• Annie Proulx: esim. Laivauutisia; Lyhyt kantama; Näin on hyvä
• Elizabeth Kostova: Historiantutkija
• Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
• Vendela Vida: Rakastavat
• Marilynne Robinson: esim. Gilead; Kotiin
• Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin; Pieni ystävä
• Lionel Shriver: esim. Poikani Kevin; Jonnekin pois
• Marilyn French: esim. Naistenhuone

16. Modern Men Writers (5)

Tämä yleiskategoria on suoritettu, jos on vuoden 2012 aikana lukenut vähintään viisi yhdysvaltalaisen miehen kirjoittamaa kaunokirjallista teosta 1950-luvulta tai myöhemmin (huom. hyvin monet yllä olevien kategorioiden esimerkeistä sopivat myös tähän listaan).

• Don DeLillo: Omegapiste
• Tom Wolfe: esim. Turhuuksien rovio
• Michael Cunningham: esim. Tunnit; Illan tullen
• Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
• Jeffrey Eugenides: Virgin suicides: Naimapuuhia
• John Irving: esim. Kaikki isäni hotellit; Garpin maailma; Viimeinen yö Twisted Riverillä

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Gummerus, 2012

Kamera obskura, 1933

Sivuja: 194

Suomennos: Eila Pennan ja Juhani Jaskari

Kansi: Jenni Noponen

Lyhyesti:

 "Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon."

Lolitan sisarteoksena tunnettu, mutta paljon aikaisemmin kirjoitettu Naurua pimeässä on kaiken kaikkiaan briljantti teos. En ole vielä lukenut Lolitaa, joten varsinaisesti en voi ottaa kantaa siihen, että kuinka paljon kirjat todellisuudessa muistuttavat toisiaan, mutta koska Lolita on klassikkoteos, josta lukemattakin tietää väistämättään jotakin, tuntuu että Nabokovilla on joku "juttu" kirjoittaa vanhemman miehen ja nuoren naisen välisistä suhteista. Ainakin hän asettaa hyväksikäytön, röyhkeyden ja häikäilemättömyyden tapettiin kiinni suloisimmalla nastalla. Kuka oikeasti on syyllinen, kun kaikki särkyvät palasiksi?

Aluksi tuntuu epämiellyttävälle nuoren tytön puolesta, sitten säälittää vanha mies, sitten tuntuu että he ansaitsevat toisensa, lopulta näkee hyväksikäyttöä, joka ei katso ikää eikä asemaa. Nerokasta hämmentää henkilöhahmoilla ja samalla kuljettaa tarinaa melko pienellä vaihteella eteenpäin. Kierroksia nostetaan tuomalla kuvioon ylimääräinen mies Rex –  täydellinen pari manipuloivalle Margotille – joka nauttii pelaamisesta ja juonittelusta. Voihan Albinus-parka, mikä mahdollisuus hänellä on näiden kahden mestarillisen rahanlypsäjän kanssa. Hän on täydellisen tossukka, nuoren naisen viehkeydestä ja vartalosta hullaantuneena ja vietävissä, eikä käy edes vilkaisemassa taakse jättämäänsä perhettä. Mikä vääryys! Vaikka toisaalta siinä käy himoon lankeemus ja synninpalkka käsi kädessä.

Huomaan nyt tätä kirjoittaessani, että minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä Margot oikeastaan näyttää. Tiedän vain hänen olevan upea ja kiitän siitä, että kerronnan soljuvuus on vienyt minut niin tarinan imuun, etten muista missään vaiheessa lukeneeni tarkkoja ulkonäkökuvauksia. Hän on mielikuvissani vapaasti juuri niin narttumaisen näköinen kuin vain osaan kuvitella. Olen lukiessa rakentanut vapaasti henkilöhahmojen ja miljöön mielessäni, enkä muista että itse teos olisi kuvailullaan minua tähän lopputulokseen johdatellut. Muistan tunnelman ja lukemisesta heränneet tuntemukset, mutta olen mielikuvitus apukeinonani rakentanut eräänlaisen Naurua pimeässä -elokuvan lukemisen aikana. Rex mielikuvissani muistuttaa silti erehdyttävästi Nabokovia itseään.

Jenni Noponen on tehnyt tähän uusintapainokseen kiinnostavan kannen, se viehättää kädessä heti, mutta lopulta vasta teoksen lukemisen jälkeen sen kuvallisuus myös avautuu. Gummerus panostaa usein kauniiseen ulkoasuun, joka ulottuu myös teosten sisuksiin. Sisältä löytyy heti Nabokovin hurmurikuva ja tietoa kirjailijasta.

Suosittelen teosta niille, jotka haluavat nauttia hyvästä tarinasta, häikäilemättömistä henkilöhahmoista, pettymyksen ja kiihkon salaliitosta, pakkomielteen ympärille kierretystä huumorista, sokeaksi tekevästä rakkaudesta, uudelleen järjestetystä vallanjaosta ja ennen kaikkea loistavasta kirjallisuudesta.

Miten luet: Romantiikka kirjallisuudessa

Päivän teemaan sopivasti virittelen keskustelua romantiikasta (ja ystävyydestä) kirjallisuudessa. Huomasin nimittäin tätä aihetta miettiessäni ja omaa kirjahyllyäni tuijottaessani, etten lue kovinkaan paljon niin sanotusti romanttisesti luokiteltavaa kirjallisuutta. Melkein kaikki kirjathan käsittelevät jollain tavalla rakkautta, joten on minulla tietysti oma käsitykseni romantiikasta kirjallisuudessa, mutta varsinaisesti Austen-syksyni jälkeen en ole muistaakseni mitään kauhean romanttista lukenut.

Millainen romanttisuus tai romantiikka puree sinuun lukijana? Historiallinen romaani, kielletyt rakkaudet, tosipohjaiset kertomukset rakastavaisten vaikeuksista? Eroottisuus, tabut, salaperäiset kohtaamiset? Onnelliset loput vaiko suhde, joka loppuu mahdottomana? Meneekö makusi enemmän Romeon ja Julian vaiko Lolitan suuntaan, mitä tulee rakkaussuhteiden kuvaamiseen kirjallisuudessa? Kärkevät esimerkit, mutta kaikkea mahtuu rakkauteen. Surua, onnea, kiellettyä ja raadollista. Epämukavaa!


Romantiikalla on minun korviini jotenkin hömpähtävä kaiku, enkä tunnista/tunnusta lukevani erityisen romanttista kirjallisuutta. Rakkautta saa olla vaikka kuinka paljon, mutta siinä täytyy olla aina jotain särmää ja sotkua (enkä väitä etteikö perinteisessä romantikan lajissa tätä olisikin) ja mieluusti jotain todella yllättävää. Pidän valtavasti Austenin teoksista ja voisin lukea lisääkin tuon aikakauden kirjallisuutta. Kotimaisia romantiikan ajan teoksia olen lukenut kirjallisuuden opintojen alkuvaiheessa, esim. Kalevalan, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat. Romantiikka tuntuu periodistaan ja lajimääritelmistään huolimatta silti yhdistyvän mielessäni sanana nykyaikaiseen kioskikirjallisuuteen, joka ei kiinnosta minua yhtään.

Olen siis leimannut romantiikan mielikuvieni tähden jotenkin halpana ja viihdyttävänä, mutta onko se sitä oikeasti? Millainen kirjallisuus tulee mieleesi, kun puhutaan romantiikasta? Entä rakkaudesta? Ystävänpäivän kunniaksi on kiinnostavaa avata myös ystävyyttä kirjallisuudessa.

Millainen on mielestäsi hyvä esimerkki ja arkkityyppi ystävyyttä käsittelevistä kirjoista? Mieleeni tulee enemmän nuortenkirjoja tai teoksia, jossa kuvataan ystävyyttä eläimen kanssa. Mutta toivon, että teiltä löytyy joku erinomainen esimerkki aikuisten kirjallisuuden puolelta, josta tulee heti mieleen ystävyys.

Sana on jälleen vapaa! Kirjanystävät, millainen on ystävänpäivänkirjasi? Millaista romantiikkaa tai ystävyyttä löytyy juuri nyt kesken olevasta teoksestasi? Itse luen juuri dekkaria, enkä oikeastaan voi sanoa, että siinä on tähän mennessä minkäänlaista ystävyydenkuvausta. Lähinnä ihmiset toimivat yhdessä työn ja olosuhteiden pakosta. Jonkinmoinen rakkaus on varmasti lopulta murhan motiivina, mutta sitä en varmasti vielä tiedä, koska teos on kesken.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Gummerus, 2009
Tannöd, 2005
Suomennos: Leena Vallisaari
Lyhyesti: Todelliseen, yhä selvittämättömään veritekoon pohjautuva rikosromaani hiljaisesta maalaiskylästä, jonka kyläläiset eivät osaa olla hiljaa. Kiinnostava rakenne on viedä kaiken huomion, vaikka kyllä tästä tarinasta kunnon dekkarin ystävä voi nauttia.

Luin vähän aikaa sitten Andrea Maria Schenkelin Bunkkerin, ja kommenteissa Leena suositteli tätä Hiljaista kylää Schenkelin parhaana teoksena. Löysin sopivasti teoksen kirjaston poistomyyntipöydältä ja luin sen hyytävälle dekkarille sopivissa olosuhteissa, keskellä yötä valvoessa, vain pieni lamppu värähdellen muistuttamassa sivistyksestä.

Pieni saksalainen kylä vuonna 1955. Sodasta on kymmenen vuotta, tapahtumat ja epäluulot elävät silti vielä tiukasti kaikissa. Kuitenkin monet ovat uskaltaneet hengähtää, sillä pahin tuntuu olevan takana. Kunnes eräänä päivänä naapurit löytävät Tannödin maatilan väen raa'asti murhattuna navetasta. Kukaan kylässä ei tunnu pitävän uhreista, mutta lopulta kuka voisi toivoa moista kohtaloa edes pahimmille vihamiehilleen?

Hiljainen kylä on saksattaren esikoinen ja tekee kunniaa lajilleen. Teos koostuu kaikkitietävän kertojan puheenvuoroista ja kyläläisten todistajanlausunnoista. Näiden pienten kuvauksien kautta avartuu lopulta erään hirmuisen päivän tapahtumat, kyläläiset antavat tiedonmuruja sieltä täältä rakentaen lukijalle kuvaa toisistaan ja itsestään. Kukaan ei tekstissä kysele eikä kuulustele heitä, mutta tapa miten he puhuvat tuo tunteen siitä, että he keskustelevat tapauksesta lukijan kanssa. Dialogia ei kuitenkaan ole, ja tuntematon kertoja verhottaa tarinaa mystisyydellä.

Minua viehätti erityisesti murhatapausta tutkivan poliisin poissaolo ja kyläläisten erilaiset äänet. Schenkel ei varsinaisesti kuvaile kyläläisiä, vaan antaa heidän omintakeisten puhetapojen ja sanavalintojen tehdä tehtävänsä. Vanha nainen puhuu hyvin eritavalla kuin pieni lapsi, pappi, pormestari tai piikatyttö. Moniäänisyydestä on hyötyä, sillä aina jollakin on jotain sellaista tietoa, mitä toisella ei ole. Pala palalta koko tapaus paljastuu ja vaikka kukaan ei tunnu välittävän itse uhreista, on koko perhettä kohdannut murhasarja sellainen tapaus kylässä, että jokaisella on siihen sanansa sanottavana.

Hiljainen kylä on täynnä uskonnollisia elementtejä, tekstin sekaan on sijoitettu pätkiä rukouksista, jotka ovat hyvin toisteisia mantroja. Niistä tulee tekstiin itsessään mielenkiintoista kontrastia, kun ne tuntuvat hyvin monotonisilta ääniltä, hokemilta kirkoissa, sanoista kaiken kansan huulilla. Sitten kuitenkin teos vilisee eri henkilöhahmoja, joilla kaikilla on uniikki oma äänensä. Monet tällaiset tyylittelyt nostavat teoksen kirjallista kiinnostavutta.

Mikä löytämisen ilo tunnistaa murhaaja ennen kuin se lopulta kirjassa paljastuu!
Kokeile ihmeessä, tunnistatko todistajanlausunnosta juuri murhaajan sanat, vaikka hän yrittää  – luonnollisesti – tekonsa peitellä.

Lainan päivä

Tänään 8.2 vietetään kirjastoissa Lainan päivää. Ainakin Helsingissä on tänään mahdollista noutaa varauksensa ilman varausmaksua. Joissakin kirjastoissa, esimerkiksi kotiseutuni kunnankirjastossa Kolarissa,  saatetaan antaa sakkomaksuja anteeksi. Mutta näkyy päivä kirjastoissa muutenkin kuin rahan kautta. Ympäri Suomen kirjastoja päivää juhlistetaan erilaisin tapahtumin, kirjailijavieraiden ja yleisötapahtumin. Kirjastoseuran sivuilta kannattaa vilkaista oman alueen tapahtumavinkit.

Yhteisöllinen lukeminen – lukupiirit, kirjavinkkaus ja kirjakeskustelut netissä – kasvattaa koko ajan suosiotaan. Siksipä Lainan päivän tämän vuoden motto on Lue ja kerro! Kirjastot eri puolilla Suomea järjestävät teemaan liittyvää ohjelmaa.
Lainan päivä on kirjastojen PR-päivä, jonka tarkoituksena on tuoda esiin kirjastoammattilaisten osaamista, kirjastojen monipuolisia palveluita ja itse kirjastoa toimintaympäristönä. (Kirjastoseura)


Kirjasto 10:ssä järjestetään tänään Lue & Kerro -tapahtuma. Olen itse siellä blogikollegani Salla Brunoun (Sallan lukupäiväkirja) puhumassa kirjapaneelissa yhteisöllisestä lukemisesta. Mukana on myös kaksi palkittua kirjailijaa (12 -osumaa voittajista) ja kirjastoammattilaiset Matti Järvinen ja Laura Norris. Keskustelua vetää Jukka Relander.

Ennen keskustelua paljastetaan Helsingin kaupunginkirjaston uuden kirjallisuuspalkinto 12-osumaa voittaja.
Palkinto myönnetään nyt ensimmäistä kertaa ja sen tarkoituksena on nostaa vuosittain esiin kiinnostavia ja tunteita herättäviä, myös vähemmän julkisuudessa olleita teoksia

Jännittäähän se taas osallistua kirjapaneeliin, mutta kovin väärin ei siellä voi vastata, sillä lukemiseen ei ole oikeita kyllä ja ei -vastauksia. Puhumme siellä Sallan kanssa kirjablogien vaikutuksesta tähän yhteisölliseen lukemiseen ja vuorovaikutukseen, ja kyllä kirjablogeista juttua riittää. Varsinkin kun tahti tuntuu vain nopeutuvan ja kirjablogien esiinmarssi on todella alkanut. Mikä tahansa väylä, joka saa meidät kaikki nauttimaan lukemisesta on mielestäni ihmisille hyväksi. =)

Miten sinä vietät Lainan päivää? Aiotko käydä kuuntelemassa kirjailijoita tai muuten vain vierailemassa kirjastossa?

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit der vierhändigen Spiels, 2009
Siltala, 2011
Suomentaja: Helen Moster
Sivuja: 526
Kansi: M-L Muukka
Lyhyesti: Mahtipontinen, monikerroksinen romaani musiikista, eriytymisestä ja jälleenlöytämisestä, pysähtymisestä ja pakenemisesta. Kasvaa loppua kohden lunastamaan kaikki odotukset, eikä psykologinen tarkkuus lässähdä lukijan toiveita täyttäessä. Kertakaikkisen ihana!

”Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa että: vain surullinen lohduttaa.”

Kirjoitin aiemmin kirjallisuuden tuomasta lohdusta ja millainen merkitys lukemisella on itselleni. Lukunautintoa edesauttaa moni asia, mutta teoksen tuoma lohtu on itselleni yksi merkittävimmistä. On oikeasti sisintä lämmittävää löytää tässä kirjojen suurkulutusvimmassa teos, joka oikeasti pysäyttää ja koskettaa. Pidän hyvin laajalla skaalalla erityylisistä kirjoista, olen helposti mukautuva lukija ja kuuntelija eri tarinoiden äärellä. Janoan silti aina uudelleen sitä tietynlaista kosketusta tekstiin, tunnetta, että jokin todella sisimmässä liikahtaa. Näin käy onneksi silloin tällöin ja koska olin niin vaikuttunut Nelikätisen soiton mahdottomuudesta, pystyn purkamaan lukukokemusta blogiini vasta kuukauden lukemisen jälkeen.

Suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Stefan Mosterin esikoiskirja on monimerkityksinen jättiläinen. Se kasvaa lukiessa vielä kokoaan suuremmaksi, isoksi risteilyalukseksi, jossa mukana matkustaa koko nyky-Saksa pienoiskoossa. Kuten jättimäisessä laivassa on lukuisia erilaisia hyttejä ja sokkeloisia käytäviä, niin myös teos on täynnä päällekäin rakentuvia merkityksiä.

On päätarinalinja, joka kertoo äidistä ja pojasta. On sivujuonteita, joissa kommentoidaan yläluokan ja alaluokan oloja laivan eri kerroksissa. On taso, jossa yhdistyy vanha DDR modernimpaan Saksaan. On musiikki, kirjallisuus ja kulttuurihistoria. On teoksen sisäinen maailma, sen moraalinen ja empaattinen taso, joka kommentoi henkilöhahmojen kautta kaikille tuttuja, riipiviä tunteita, vaikeutta päästä toista ihmistä lähelle, vieraantumisen ja uudelleenlöytämisen kaihoa, tuskaa. Sitten on vielä lukijan oma lataus, kaikki ne merkitykset, joita Mosterin tarkka kuvaus herättää. Miten tekstin ääreltä ei voi paeta, vaikka juuri se teema toistuu ja toistuu aaltojen iskiessä risteilyaluksen kylkiä pitkin.

Almut ja Sebastian Schäfer ovat äiti ja poika. He vuorottelevat tarinan kertojina, mutta tahtipuikkoja taustalla heiluttelee entinen Stasi-upseeri ja risteilyaluksen henkilöstöpäällikkö Bernd Gaus, joka on kutsunut nämä toisistaan vieraantuneet perheenjäsenet samaan laivaan töihin. Almut toimii laivassa psykologina ja Sebastian pianistina. Äidin sairaanloinen takertuvaisuus tukahdutti pojan, joka on lähtenyt kotoaan pakoon kiinnikasvamista.

Moster yhdistää upeasti musiikin kolmen keskushenkilön luonteenpiirteisiin. Almut ei ymmärrä Sebastianin halua soittaa kurittomasti, rajoja rikkoen, nuottien ulkopuolelta. Hänen oma soittonsa on hallittua, Sebastianin irtautumista konventioista. Bernd Gausin päivittäinen soitto Almutin työhuoneessa on pöyhkeää, tilansa ottavaa ja täynnä tarinoita, joiden yksityiskohdissa toistuu vaatimus säntillisyys ja tarkkaavaisuus. Hän voi jopa esittää Almutille kompakysymyksiä tarkistaakseen, että häntä todellakin kuunnellaan.

Palaan alun lainaukseen. Vain surullinenko kirjallisuudessa lohduttaa? Minua lohduttaa yhteiskuntaa arvottava kommentointi, joka ei sorru paasaukseen. Kaunis, ihmisyyttä inhimillistävä tarina, joka ei sorru sosiaalipornoon. Tarkasti kuvaileva kieli, joka on yhtä aikaa kaunista, mutta niin todellista, ettei tekstin ääreltä pääse irtoutumaan. Ajatuksia herättävä, maailmaa selittävää, tärkeää. Lukeminen tuntuu lukemiselta, eikä teoksen parissa viihtyminen vertaudu helppolukuisuuteen, sanan ikävässä merkityksessä. Missään nimessä Mosterin kirja ei ole raskassoutuinen, vaan paatti kulkee aalloilla kuin teoksen pianonsoitto. Almutin käsissä varmemmin, Sebastianin myötä uhkarohkeammin.

Kuten Ilse, myös minäkin haluaisin vain lukea vain tällaisia kirjoja. Kuten Katja, koin tämän olevan ihmisarvoa kunnioittava romaani. Kuten Arja, ajattelin, että äidin ja pojan väistämättä tapahtuva kohtaaminen lopussa oli kirjan huippukohta, johon koko alku tähtäsi ja jota loppu selitti.

Tammikuun luetut

Olin tammikuussa vielä ensimmäisen viikon joululoman vietossa Lapissa ja nyt helmikuun alussa lomasta tuntuu olevan ikuisuus. Tammikuu meni nopeasti, sillä olin luvannut itselleni, että tekisin gradua. Sen sijaan paikkailin vielä vähän mokonturkkia asian suhteen ja keskityin töihin. En ole blogissani kertonutkaan, että jouduin vaihtamaan aihetta lennosta, sillä aiempi aiheeni Eeva Kilven Elämä edestakaisin teoksen nostalgiasta oli jo käytetty ja aiheesta palautettiin juuri gradu (kuulin tästä erittäin myöhään) ja kaikki kirjoittamani meni siltä osin hukkaan. Piti sitten lennosta keksiä uusi aihe ja isäni ehdotti (myös tätini ja siskoni olivat ajatelleet tätä aihetta) että tekisin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teoksesta graduni, koska teos on niin uusi, eikä näin ollen kukaan voi olla tekemässä juuri siitä samasta aiheesta gradua.

Helmikuussa siis alkaa siis täysi tohina, sillä olen aikatauluista myöhässä ja toivon, että ehtisin silti vielä lukea myös ihan omaksi huviksenikin. Lueskelen kuitenkin myös venäläisiä kirjoja, sillä aion keskittyä neuvostonostalgiaan. Tuntuu vähän huteralle edes kirjoittaa tästä, kun uusi työni on niin alussa, mutta gambaree, Hanna.

Gradujorinoista kuukauden luettuihin. Kirjat eivät ole lukemisjärjestyksessä, sillä muistin aloittaa taas luettujen listaamisen vasta lomatunnelmien haihduttua. Jos en ehdi helmikuussa lukea kauheasti muita kuin työ- ja opiskelukirjoja, niin ainakin minulla on vielä tammikuun luettuja blogattavana. Pakkasia on vielä edessä, joten kaikki syyt käpertyä sisälle lukemaan vain jatkuvat.

Matkustin kirjojen matkassa ihan täällä kotimaassa, sitten lisäksi Unkarissa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Israelissa, Ranskassa, "jossain" Lähi-Idässä, Saksassa (useasti näköjään) sekä Kanadassa.


1. Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus, 2011)
2. György Spiró: Kevätnäyttely (Avain, 2012)
3. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (Wsoy, 2011)
4. Kari Hotakainen: Jumalan sana (Siltala, 2012)
5. Ian McEwan: Sementtipuutarha (Otava, 2009)
6. Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus, 2010)
7. Seija Vilén: Pohjan akka (Avain, 2012)
8. Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
9. Anni Sinnemäki: Sokeana hetkenä (Nemo, 2003)
10. Joel Haahtela: Traumbach (Otava, 2012)
11. Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot ja muita satiireja (Otava, 1962)

Luetut sarjakuvakertomukset:
1. Craig Thompson: Habibi (2011)
2. Blain & Lanzac: Ulkoministeriö (Wsoy, 2012) 
3. Rutu Modan: Exit Wounds (2007)
4. Jame Sturm: Market Day (2010)
5. Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (Jalava, 1999)
6. Michel Rabagliati: Paul Has a Summer Job (2002)
7. Michel Rabagliati: Paul Moves Out (2005)
8. Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol.1 (2010)

Blogistanian Globalia

Osallistuin aiemmin alkuvuodesta kirjabloggaajien Finlandia-raatiin, joka oli mielenkiintoinen ja hyväntuulinen kisa viime vuoden parhaasta kotimaisesta teoksesta. Kirjavan kammarin Karoliina innostui järjestämään vastaavanlaisen kisan käännöskirjoille, joten tässä ovat minun ehdokkaani taistelemaan parhaasta käännöskirjasta. Jätin pois ne käännöskirjat, joita olen itse ollut toimittamassa, sillä niihin on muodostunut muita tärkeämpi suhde jo itse tekoprosessin tähden. En kuitenkaan halua nostaa nyt niitä kirjoja ehdokasasetteluun, koska ne olen lukenut myös useamman kerran, kun kaikki muut teokset olen lukenut vain kerran.

Lainaan kisakutsua:
"Saamme Suomessa nauttia laajasta ja monipuolisesta käännöskirjatarjonnasta, kiitos kustantajien ja taitavien kääntäjien. Käännöskirjallisuus on meille lukijoille tärkeä ikkuna muuhun maailmaan.

Käännöskirjallisuus ei kuitenkaan pääse mediassa esille samoissa mitoissa kuin kotimaiset teokset - johtuen esimerkiksi sopivien kirjallisuuskilpailuiden puutteesta. Suomalaiset kirjabloggaajat haluavat pyrkiä muuttamaan tilannetta, sillä myös ulkomainen ja käännetty kirjallisuus, sen kustantamisesta päättävät tahot sekä ansioituneet kääntäjät ansaitsevat tunnustusta ja näkyvyyttä."

Oma ehdokaslistani:
Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
- Luin yhdessä yössä, ihanan kevyenrosoinen ja vetävästi toteutettu tarina. Odotan jo kovasti jatko-osaa.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Mullisti täysin kiinnostukseni venäläistä kirjallisuutta kohtaan. Upea novellikokoelma, ja keväällä saamme nauttia kirjailijalta lisää käännöksiä.
Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
- Jäänyt kutkuttamaan mieltä kivasti ja oli viime vuoden keltaisen kirjaston lukukokemuksistani paras. Se oli myös opettavainen lukukokemus siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa romaani.
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011) (arvio tulossa)
- En ole pystynyt kirjoittamaan vielä arviota, sillä sulattelen vielä teosta. Yksi parhaista lukukokemuksistani viime vuodelta.
Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
-Tällekin odotan jatko-osaa. Ensimmäinen kiinalainen sarjakuvaromaanini ja pidin omaelämäkerrallisesta ja  yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä historian siivistä.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
-  Mosterin kirjan ohella yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, jonka olen lukenut. Upea novellikokoelma ja nostin tämän teoksen myös matkakirjavinkkinä esiin.


Kisa ratkeaa huomenna torstaina 2.2.