Richard Ford: Roihu

Richard Ford: Roihu

Tammi, 1991

Wildlife, 1990
Keltainen kirjasto nro. 246

Sivuja: 201

Suomentanut: Sirkka Suomi
Päällyksen maalaus: Leonid Mysakov

Genre: amerikkalainen "dirty realism"
Lyhyesti: 

Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu tarina erään perheen tuhosta: kuinka roihu syttyy, eikä sammu.

Richard Fordin Roihu on ensimmäinen teos, jonka luin tältä amerikkalaisen "likaisen realismin" edustajalta. Olen halunnut pitkään lukea enemmän yhdysvaltalaisia klassikoita ja nyt sain kunnon kipinän Karoliinan So American -haasteen vuoksi tutustua Irvingiin, Franzeniin, Fordiin, Carveriin, Hemingwayhin, Powersiin, Rothiin... (luettelin tarkoituksella nyt vain miehiä) Samalla tulee luettua myös enemmän vanhempia keltaisen kirjaston kirjoja, joita olen hyllyyni haalinut.

"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."

Roihu on niukkatyylinen kuvaus erään perheen musertumisesta; nuoren Joe-pojan kertomus sotkusta, jonka keskelle hän joutuu. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää Joen arkisen toteavaa reagointia hänen kuvaillessaan äitinsä syrjähyppyä ja myöhemmin isänsä reaktiota tähän. Samalla kun tarina oli täysin uskottava, Joen reagointi tuntui liian niukkaeleiseltä, jopa hiljaiselta hyväksynnältä, vaikka sieltä täältä oli luettavissa merkkejä siitä, että äidin teko myös satutti häntä. Hänen sisällään ei roihunnut viha, pettymys eikä kunnolla surukaan. Aivan kuin hän ei ihan tajuaisi, että mitä tapahtuu, vaikka äiti suutelee Warren Milleriä ihan poikansa silmien edessä.

Kuin jokainen hiljaa tyytyisi osaansa, miten elämä ihmiskohtaloita heitteleekin. Tilanne todetaan ja jatketaan miltei rauhanomaisesti matkaa elontiellä. Kertojan omien ajatustensa ja tekojensa luonnehdinta on lakonisen toteavaa: sitten ajattelin niin, sitten tein näin. Lukija tietää enemmän kuin kertoja itse, sillä vanhempien rakoileva avioliitto näyttäytyy palasina ennen äidin vierasta miestä kohtaan koettujen tunteiden roihahtamista. Joen isä häipyy kolmeksi päiväksi sammuttamaan suurta metsäpaloa, joka raivoaa ympäröivillä vuorilla. Hän lähtee kuin katto myrskytuulessa jättäen perheensä suojattomaksi. Muutaman päivän aikana ehtii tapahtua paljon, sillä tyytymätön vaimo ei jaksa uskoa miehensä palaavan takaisin. Samaan aikaan kuin Joen isä näkee karhun syttyvän palamaan, hänen vaimonsa sisimmässä palaa roihu toista miestä kohtaan.

"Mieleni teki kysyä, rakastiko hän isää ja oliko mahdollista rakastaa kahta ihmistä samaan aikaan. Vaikka tiesinkin mikä hänen mielestään oli vastaus. se oli kyllä molempiin kysymyksiin. Toivoin vain, että hän voisi lisätä siihen vielä jotakin, tai että minä voisin, jotakin joka tekisi tästä hetkestä paremman tai enemmän sellaisten hetkien kaltaisen joita elämässämme oli ollut ennen."

Roihun kiinnostavin ja ärsyttävin asia on Joen reaktioiden minimalistisuus. Hän saa Warren Milleriltä puukon lahjaksi, jonka hän myöhemmin heittää sillalta alas. Hän ei osaa näyttää vihaansa muuten kuin hankkiutumalla lahjastaan eroon. Eleillä, pienillä teoilla Ford tavoittaa tunteiden ytimen. Elämän lyödessä kasvoille, henkilöt melkein raamatullisesti kääntävät toisen poskensa ottaakseen lisää iskuja vastaan. Eräänlaisia oman elämänsä sankareita kaikki. Sankaruus ei ole sen ilmeisimmissä kuorissa, haarniskoissa, uniformuissa, menestyksessä tai sinnikkyydessä. Se on jossain siellä sisimmässä, elämässä räpiköimisessä ja oman totuuden hyväksymisessä.

"– Ei ole kysymys siitä etteikö voisi sanoa ei jollekulle, tai että joku on vain niin hyvännäköinen, äiti sanoi. Hän katsoi edelleen ulos ikkunasta – Asia on niin ettei voi sanoa ei omalle itselleen. Itsessä se vika on. Ei toisessa. Se on minusta selvä."