31.1.2011

Viikon luetut

Maha roikkuu!!

Viime viikko oli melko kiireinen. Kävin tosiaan tutustumassa Liken ja Otavan kirjakevääseen ja sain sieltä monia uusia lukuvinkkejä. Petja oli erityisen otettu siitä, että hän oli päässyt Liken kotisivuille esiintymään jumalaisen hauskan sarjakuva-albumin kanssa.
Olin myös oppiaineeni kustannustoimittajakurssilaisten kanssa tutustumassa Wsoyn oppikirjamarkkinointiin maanantaina ja tilaisuuden jälkeen kiirehdin Avaimen kutsumana Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen kirjanjulkistamistilaisuuteen. Tästä tilaisuudesta ovat Marjis, Jenni ja Rita raportoineet aiemmin.

Ihania kirjatilaisuuksia ja mieli on monella tavoin aktivoitunut ja virkistynyt. Minusta on mukavaa, että opiskelujeni tässä vaiheessa sain paikan tuohon kustannustoimittaja-työelämäkurssiin, sillä kustannusala kiinnostaa ja on mielenkiintoista päästä oppiaineenkin kanssa tutustumaan eri kustantamoihin. Myöhemmin keväällä on lisää kustantamovierailuita mm. Siltalaan ja Teokseen. Teen tänä keväänä myös kritiikkikurssia, jossa on tavoitteena oppia kirjallisuuskritiikin perusteita. Molemmat kurssit ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta vaativat työtä ja panostusta. Olen onnellinen, sillä kirja-ala kiinnostaa ja vetää koko ajan puoleensa.

Viime viikolla luin ennen kaikkea sarjakuvia, sillä olen löytänyt niistä aivan uuden intohimon. On tosi typerryttävää sanoa, etten ole tajunnutkaan että sarjakuvia tehdään myös aikuisille, sillä olen sen tiennyt, en vain oikeasti ole aiemmin niihin kunnolla tarttunut. Muutama sarjakuva-arvio onkin tuloillaan ja ilmoittauduin myös sarjakuvakertomuksen luentosarjaan, jossa käsitellään tarkemmin sarjakuvan kerrontaa, visuaalisuutta jne.. Ehkä myöhemmin osaan tarkkaavaisemmin eritellä, mikä niissä kiehtoo niin paljon nykyisin.

Viime viikolla tuli luetuksi:
- Alison Bechdel: Lepakkoelämää II (Like, 2010) (sarjakuva)
- Kaikki muuttuu paremmaksi (Paasilinna, 2010)
- Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse (Like, 2011) (sarjakuva)
- Kritiikin kasvot. Suomen arvostelijain liiton 60-vuotis juhlakirja (2010)
- Ville Ranta & Mika Lietzen: Engelsmannit tulevat (Don L Inspirations, 2004) (sarjakuva)
- Pekka Manninen: Peili (Wsoy, 2011)
- Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (Wsoy, 2010) (sarjakuva)
- Neulontapäiväkirjani (Wsoy, 2010)

29.1.2011

Tunnustusten virrassa



Sain Saran kirjoista haasteen tehdä 7 tunnustusta blogissani. Olin ilahtunut kovasti, sillä en ole moisia tunnustuksia saanut aiemmin. :)

 Tunnustuksen saamiseen sisältyy seitsemän asian kertominen itsestään, joten tässä niitä tulee..


1. Juon joka päivä litroittain teetä. Ostan ulkomaanmatkoilta kotiin tuliaisiksi teetä ja yrttejä. Meillä on kotona varmaan 30 pussia irtoteetä, mutta haalisin niitä lisää, mikäli kaapissa olisi tilaa. Kesällä ja syksyllä keräsimme kotiin myös pakurikääpää, josta tulee todella terveellinen ja maukas tee.

2. Minulla kesti pitkä aika tottua Petjaan. Sain upean parisuhteen kaupan päällisiksi kissan, josta en aluksi pitänyt kauheasti. Ja tämä on aika vaikea asia tunnustaa! Minulla on ollut yli 20 vuotta elämässäni kissa ja olen lapsesta asti tottunut olemaan kissan kanssa, mutta kun jouduimme viimein lopettamaan Mussukan, niin tein pitkään surutyötä. Petja oli aluksi kovin arka ja yltiöpäisen kiinnittynyt avopuolisooni, joka selittyi kuitenkin Petjan omalla taustalla. Taisimme aluksi molemmat vähän oudoksua toisiamme, mutta kun muutimme tähän uuteen kotiimme ja vuodet ovat vierineet, niin olemme sydänystävystyneet ja siksi olen Petjan tuonut osaksi blogiani.


3. Olen löytänyt kirjat vasta pari vuotta sitten uudelleen elämääni. Luin lapsen ja nuorena paljon, mutta sitten jotain tapahtui ja olin lukematta kirjoja lähestulkoon kokonaan useamman vuoden ajan. Opiskelin japanin kieltä ja minulla ei ollut aikaa sen ohella oikeastaan mihinkään muuhun. Jossain vaiheessa tajusin, että ainoa asia, mitä haluaisin todella tehdä, on lukea kirjoja. Mikä vapauttava tunne, kun vaihdoin oppialaa ja sain lukea hyvällä omallatunnolla suomalaisia klassikoita. Koen tämän saman tunteen vieläkin lähes päivittäin ja en voi uskoa, että saan ja minun pitää oikeasti lukea näin paljon kirjoja.

4. Kirjabloggaaminen on yksi hauskimmista harrastuksista, mitä tiedän. Kun aktivoiduin blogini kanssa viime vuoden syyskuussa, eli alle puoli vuotta sitten, on elämäni avautunut entistä enemmän kirjoille. Olen saanut blogini kautta oikeita ystäviä elämääni ja mahdollisuuden tutustua kirja-alan ihmisiin ja muihin lukutoukkiin. Luen monia blogeja päivittäin ja toivon, että joku saa blogistani samanlaista virtaa kun itse saan muiden blogeista. En olisi voinut syksyllä kuvitellakaan, että saisin mahdollisuuden päästä vierailemaan kustantamoissa ja päästä osaksi kirjabloggaajien kollektiivia. Kiitos vain Inalle tämän kaiken toiminnan aloittamisesta.

5. Kodissamme on valehtelematta satoja lukemattomia kirjoja, mutta haalin silti koko ajan lisää. Olen kirjakeräilijä ja sen lisäksi kerään vanhoja Parnasso-lehtiä. Osaan onneksi myös luopua kirjoista, sillä hukkuisimme niihin muuten. Juri ystävällisesti aina muistuttaa tilan rajallisuudesta ja kiikutamme kirjoja divareihin tai lahjon ystäviäni niillä. Lukemattomien kirjojen lisäksi meillä on kyllä paljon niitä ihania luettuja kirjoja, joista ei silti raski luopua. Juri kerää mm.venäläistä kirjallisuutta ja en ole edes tutustunut hänen lempikirjoihinsa. Koko ajan ilmestyy hyviä kirjoja ja kannan kirjastoistakin viikottani lisää kirjoja kotiimme. Olen lukutoukka, kirjahamsteri ja rakastan selailla kirjoja. Minulla on siksi ristiriitaiset ajatukset e-kirjoista, positiivisesti tilaa säästyisi paljon, mutta pidän myös kirjan olemuksesta ja ryhdikkyydestä.

6. Ostan lähes kaikki vaatteeni kirpputoreilta. Suosin kierrätystä ja olen muutenkin melko hippihenkinen tyttö. Kirpputorit ja kierrätyskeskukset ovat aarreaittoja. Ostan silti vain hyväkuntoisia vaatteita ja monien tuntemieni ihmisten mielikuva kirpputoreista lumppupuoteina ei pidä ainakaan lempikirppareitteni kohdalla paikkansa. En enää kiinny tavaraan (pois lukien kirjat) kuten aiemmin.

7. Varmin tapa pahoittaa oma mielensä on lukea lehtien nettikeskusteluja. Jostain syystä silti eksyn aika ajoin lukemaan näitä "ei minun verorahoillani" -kommentteja ja ärsyynnyn.

Tunnustuspalkintojen luonteeseen kuuluu haastaa muita ihania blogisteja leikkiin mukaan, joten seuraavien toivoisin tunnustavan jotain itsestään.

Kirjablogit:

Kirjamielellä 

K-blogit (joko kissa- tai kirjablogi)

Morren maailma

Muut ihanat:

Don't think twice, it's all right (ainoa seuraamani muotiblogi, Jurin pikkusisko 2)

The missing elements in me (ainoa seuraamani valokuvablogi, Jurin pikkusisko 1)

Kujerruksia  (kirjoista, leipomisesta, valokuvaamisesta ja käsitöistä kiinnostunut ystäväni)

Värien virrassa (pikkusiskoblogi)

28.1.2011

Kritiikin kuolema?

Kirsi Piha esitti Helsingin Sanomien blogissaan 23.11.2010 kysymyksen kriitikon kuolemasta. Tarvitaanko kritiikin ammattilaisia tässä ”mielipiteiden kakofoniassa” ja onko edes mielekästä asettaa kriitikoiden työ vastakkain tavallisten lukijoiden mielipiteiden kanssa? Kritiikin kasvot -kokoelmassa monet eri taidealojen ammattilaiskriitikot pohtivat tätä samaa asia: onko kriitikoiden työ käynyt turhaksi yhteiskunnan viihteellistyessä, lehtikritiikkien muodollisten rakenteiden tiivistyessä ja lukijoiden kadottua sosiaaliseen mediaan.                               

Kritiikin kasvot on julkaistu SARVin, Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirja on suunnattu järjestön jäsenille eli ammattikriitikoille, mutta kirjoittajien persoonallinen tapa käsitellä kritiikkiä kiinnostaa myös ammattikunnan ulkopuolista lukijaa. Soraääniä lukutottumusten ja tiedotusvälineiden muutosta kohtaan ei tarvitse etsiä rivien välistä ja vain harva kirjoittajista uskaltaa tunnustaa, että nettikirjoituksetkin voivat olla ihan yhtä iskeviä ja älykkäitä kuin aiemmin lehdissä julkaistut pitkät esseet. Teos pitää sisällään hyvin erityyppisiä artikkeleita: henkilöhistoriaan keskittyviä kirjoituksia, populaarikulttuuriin kuuluvien taidelajien ja kriitikoiden suhdetta esitteleviä esseitä sekä historiikkitekstin Kritiikin kannuspalkinnosta. Artikkelit on jaettu väljästi kolmeen osioon: Kriitikon kysymyksiä, Kritiikin monet kentät ja Työstä ja taistelusta. Paikoin artikkelit olisivat kaivanneet kriittisempää silmää, sillä niiden sisällä on toisteisuutta ja pitkää tajunnanvirtamaista pohdintaa omasta eksistenssistä.                                                     

Muutama pitkän linjan kriitikko muistelee omassa artikkeleissaan työuraansa ja siinä samalla kritiikin aseman muuttumista kulttuurikentällä ja päivälehdissä. Näissä pohdinnoissa maalataan kritiikin näkyvyydelle kokoa ajan kapenevampaa polkua. Toiset kirjoittajista eivät kuitenkaan ole uponneet liian syvälle kyynisyyden suohon ja jaksavat muistuttaa kritiikkien tarpeellisuudesta. Siinä missä Kirsi Piha väittää tavallisen lukijan kokemuksen ammattikritiikistä olevan kuin teatteriesitys, joka vaatii jatkuvaa keskittymistä ja vastaanottavan mielentilan, ajattelevat nämä kriitikot lukijan tarvitsevan ammattilaisen silmää ja suhteellisuudentajua. Mainonnan ylisanojen ja kissankorkuisten otsikoiden seasta kriitikoiden on osattava nostaa esiin ne taidekokemukset, joista kannattaa keskustella. Heidän arvomaailmassaan kaupallinen menestys ja taiteelliset arvot eivät automaattisesti kulje rinnakkain. Elokuvakriitikko Antti Selkokari tähdentääkin artikkelissaan, että kriitikon tehtävä ei ole lisätä yhtä ääntä lisää samanmielisten joukkoon, vaan aloittaa taideteosta koskeva julkinen keskustelu.                                                                                  

Onko kritiikki sitten kuolemassa pois? Taidekriitikko Otso Kantokorpi esittää artikkelissaan, että koska useimmat taiteenlajit näivettyivät viimeistään 80-luvulla, ei kritiikkiäkään tarvitse pitää elossa. Hän myöntää silti, että parhaimmillaan kritiikki keskustelee elinvoimaisesti taiteen kanssa, eikä kumpikaan niistä ole silloin lähelläkään kuolemaa. Kritiikin kasvot kertoo silti, että kritiikkien julkaisumäärät ovat laskeneet ja sanomalehdet kierrättävät samoja arvosteluja säästötoimien osuessa niin taiteeseen kuin taidekritiikkiinkin. Osa kriitikoista sopeutuu, sillä vaikka kritiikkiä ei arvostettaisi entiseen malliin, on se silti parhaimmillaan yhtä luovaa kuin taiteen tekeminen – ja tarpeellinen osa koko taiteen prosessia.

Ostin teoksen kirjallisuuskritiikkikurssia varten, mutta jos saan suuret haukut kurssilla, niin ehkä sitten poistan tämän tekstin nolona. Marjista kiitän avusta!!
Kriitikon kasvoihin oli mielenkiintoista tutustua, sillä itse nautin sekä ammattikriitikoiden kirja-arvioista kuin blogiteksteistä. Molempia mielestäni tarvitaan, eikä vastakkainasettelua kannata edes ajatella.

Heikki Jokinen (toim.): 
Kritiikin kasvot
Juhlakirja, 119 s.
Suomen arvostelijain liitto ry. 2010

Harmikseni kirjan kansi oli niin kiiltävä, ettei siitä saanut mitenkään edustavaa valokuvaa. En myöskään löytänyt netistä yhtään kuvaa.

27.1.2011

Liken kirjakevät 2011

Kustantamovierailut jatkuivat tänään Liken kirjakevääseen tutustumisella. Olimme toisen kirjablogistin Kirjapedon kanssa (Kiitos vain mukavasta seurasta!) aamupalalla Ravintola Martassa kuuntelemassa kirjailijoiden puheenvuoroja tulevista julkaisuistaan. Viereisessä kuvassa Petja esittelee mielenkiintoisen sarjakuva-albumin Marc-Antoine Mathieun Jumala itse, jonka olin aikonut hankkia kokoelmani jatkoksi, mutta onnekseni sain sen tänään tilaisuudesta mukaani. Tästä myöhemmin lisää.

Ravintola Martta oli tilaisuudelle sopiva paikka, sillä samalla kun nautimme marttojen valmistamaa aamupalaa, meille esiteltiin maaliskuussa ilmestyvä uusintapainos Saara Törmän teoksesta Saa vaivata. Olen pitkään halunnut liittyä marttoihin, varsinkin nyt kun olen kiinnostunut käsitöistä ja leipomisesta. Minusta olisi ihana oppia tekemään kausiruokia, ompelemaan vaatteita niin, että osaisin edes peruskorjaukset ja lahkeenlyhennykset tehdä. Olisi mukava oppia säilömään, hapattamaan ja vaikka tunnistamaan sieniä ja tehdä niistä ruokaa. Nämä tällaisina marttahaaveina tähän väliin.  

Saa vaivata on leivontakirja, jonka ohjeet sopivat niin vegaaneille kuin maitoallergisille ja ainekset löytyvä lähikaupoista. Teoksen soijamaito-osuuden voi toki korvata tavallisella lehmänmaidollakin. Kuvitus näytti suloiselta ja melko retrohenkiseltä. Pieni ruskea kierrekantinen kirja martoilta kotikeittiöön. Olen viime aikoina saanut lahjaksi melko paljon erilaisia keittokirjoja ja yhdeltä ystävältäni nimenomaan keittokirjan. Voitin myös Liken facebookin joulukalenterista Vegaanin uuden keittokirjan. Nappaan kyllä aika paljon netistäkin uusia ruoka- ja leivontaohjeita, vaikka myönnän olevani tämän talouden laiskempi kokki.

Liken kirjakeväässä on paljon kiinnostavia käännöskirjoja, mm. monissa kirjablogeissa esillä ollut Susan Fletcheriltä julkaistaan kolmas kirja Noidan rippi. Keskityn nyt kuitenkin tässä näihin kotimaisiin, koska kirjailijat olivat itse paikalla niistä kertomassa ja kirjat tuntuvat elävän ihan uudella tavalla tekijöidensä esitteleminä. Kirjoittelin kynä sauhuten katalogiin ajatuksia näitä esityksiä kuunnellessani.


Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo. Ilmestyy huhtikuussa.
Tämä kirja vaikutti minusta kiinnostavimmalta, sillä sitä kuvailtiin stalkkaus-romaaniksi ja psykologiseksi trilleriksi, jossa vastakkain asetetaan ns.täydellisen oloista elämää elelevä Susanna ja häntä varjostava työtön, syrjäytetty Kerttu. "Ihminen voi seota päästään sen takii, et se on liian normaali"

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet. Ilmestyy maaliskuussa.
Helsingin olympialaisia vuodelta 1952 sivusi juuri lukemani teos Pitkä juoksu ja Pakkanen on käyttänyt samaa aihepiiriä uutuuskirjassaan. Tässä teoksessa päähenkilö ei ole kuitenkaan olympialaisissa osallisena, vaan hänet on lähetetty maalle, kuten tuohon aikaan vanhempia kehotettiin lähettämään lapsensa kisojen alta pois. Kirjailija kertoi, että näin hänelle itselleen kävi aikoinaan ja siitä on jäänyt pieni trauma, jonka hän sai nyt pois kirjoitettua ja "velan" maksettua tämän kirjan avulla. Kirjassa päähenkilö palaa noihin muistoihin saadessaan isältään perinnöksi vanhat rakkauskirjeet ja Helsingin olympiakesän tapahtumat nousevat uuteen valoon.

Kaija Juurikkala: Varjojen taika. Ilmestyy helmikuussa.
Minua ei niin yliluonnolliset ja mystiset kirjat kiinnosta, vaikka kirjailija kertoi teoksen olevan omaelämänkerrallinen, jossa hän kertoo avoimesti omasta henkisestä kasvustaan ja siitä, kuinka hän oppi kouluttamaan oman "lahjansa." Kirjasta ollaan tekemässä myös elokuvakäsikirjoitusta, ja Juurikkala on ammatiltaan myös elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Jari Nieminen: Kodittomille koirille. Ilmestyy huhtikuussa.
Runoilija kertoo kamppailevansa vielä tämän toisen teoksensa kanssa, mutta todennäköisesti runoteos ilmestyy tuolloin. Runoilija on pyrkinyt oman navan kaivelun näkökulman sijaan kirjoittamaan myös yhteiskunnallisemmalla otteella. Hän pitää koirista ja oli hyvin sympaattinen kertoessaan, kuinka järkyttynyt oli katsoessaan pari päivää sitten tv-dokumentin pentutehtailusta. Hän haluaa runokirjallaan kysellä, että mitä meille ihmisille oikein kuuluu.

26.1.2011

Otavan kirjakevät 2011


Eilen aamuvarhaisella askeleeni kuljettivat minut Otavan kevään lehdistötilaisuuteen. Istuuduin kiltisti takapenkeille oikeiden toimittajien lomaan ja jätin kirjailijoiden valokuvaamisen paremmin osaaville. Omat otokseni ovatkin sitten melko blogimaisia napsautuksia mm. Otavan ulko-ovesta. heh.

Ennen kirjailijoiden puheenvuoroja meille esiintyivät Kalle Ahola, Marzi Nyman ja Arttu Takalo. Myöhemmin keväällä Aholalta ilmestyy albumillinen Arto Mellerin (1956-2005) runoihin perustuvaa musiikkia. Trio esitti biisit Viattomuus ja Putsipoika. Minulle Arto Mellerin runot ovat vieraita, mutta toimivat minusta hyvin biisien lyriikkoina. Tämä innokas kirjabloggaaja heräsi viimeistään siinä vaiheessa kun Ahola kiekaisi komeasti Putsipojan kertosäkeen ilmoille. Meller oli muutenkin esillä kevätpressissä, sillä Martti Anhava on toimittanut Arto Mellerin proosatuotannon yksien kansien väliin. Tämä muhkea noin 700 sivun teos on nimeltään Pääkallolipun alla ja saimme kaikki tämän teoksen arvosteltavaksi. Palaan teokseen blogissani myöhemmin.

Olin jo etukäteen tutkaillut Otavan kirjakevättä ja löytänyt kiinnostavan kuuloisia kirjoja, mutta kun kuulin kirjailijoiden esittelevän omia teoksiaan, niin tuntui että melkein jokainen kirja olisi luettava. Itse kammoksun esiintymistä ja tunsin sympatiaa niitä kirjailijoita kohtaan, jolle ensiesiintyminen toimittajajoukkion edessä ei ollut helppoa ja toisaalta oli mahtava kuulla konkareiden naurattavan isoa joukkiota. Suurelle kirjafanille kirjailijoiden ja kirjaihmisten tapaaminen rinnastuu tunnelmaltaan mahtavaan rock-keikkaan.

Ajattelin tähän listata niitä kirjoja, jotka jäivät mieleeni tapahtumasta ja joita todennäköisesti tulen keväällä lukemaan:

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Ilmestyy 23.3
Teos on kirjailijan esikoisromaani, mutta hän on julkaissut tätä ennen pari kertomuskirjaa. Kirjassa kiehtoo etukäteen se, että tapahtumat sijoittuvat Irlantiin ja kirjailijan mukaan kehitysvammaisuutta käsitellään kirjassa uudella tavalla. Hän nosti myös esiin sen, kuinka päähenkilöiden on teoksessa nopeasti sopeuduttava uuteen tilanteeseen, nopean päätöksen takia. Minua kiinnostaa erityisesti nuorten naisten esikoisromaanit, joten toivon tämän olevan hyvä.

Antti Tuuri: Matkalla Euroopassa. Ilmestyy 1.4
Olen lukenut Tuurilta tähän mennessä vain yhden teoksen, mutta hän oli esiintyjänä ihan yhtä hurmaava kuin ensimmäisellä kerralla, kun olin häntä kuuntelemassa. Tuuri on kerännyt teokseen havaintoja Euroopan matkoiltaan ja sitä muutosta, minkä hän on nähnyt Euroopassa vuosikymmenten aikana. Hän ei pidä kauheasti lentokonematkustamisesta ja maiden havainnointi on helpompaa junasta käsin Interrail-passin avulla, voi jäädä aina pois mielenkiintoisessa paikassa ja jatkaa matkaa vaikka seuraavana päivänä. Lukijalle hän jättää ratkaistavaksi sen, mikä teoksessa on totta ja mikä on ollut tarinankertojan mielestä vain mukava juttu kertoa.

Annakaisa Iivari: Tyttöministeri. Ilmestyy 18.3
Tämä kirja ei kiinnostanut minua etukäteen, mutta kirjailija oli niin hauska esittäessään kirjan juonirunkoa ja sieltä täältä teoksesta poimittuja aiheita, että nostin sen tähän virtuaaliseen luettavien pinoon. Jokin kirjan hullunkurisessa juonenkehittelyssä kiehtoi, vaikka olin vähän tuominnut kirjan pelkän nimen perusteella. Kirja kertoo tylsästä opettajasta, joka vastaa aina kuulumisia kysyttäessä kertomalla oman miehensä ja lapsensa tekemisistä. Hänelle kun ei itselleen kuulu koskaan mitään, kunnes hänestä tulee yhdessä yössä julkkis ja puolueiden kosiskelema kansanedustajaehdokas. Lopulta hän päätyy julkisen palvelun ministeriksi, jonka tehtävänä on siirtää kaikkien suomalaisten julkiset palvelut nettiin.

Jaakko Hämeen-Anttila: Tuhannen ja yhden yön erotiikka. Ilmestyy 24.3
Hämeen-Anttila haastaa teoksellaan kaikki kirjoja lukemattomat teinipojat kirjansa äärelle. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Lähi-idän eroottisista tarinoista, mutta käsittelee myös muuta kulttuurihistoriaa avioliitosta, avioeroista, lääketieteestä ja kulttuurista. Kirjasta voi poimia eroottisia lukuvinkkejä ja päästä kauniiden kuvien kautta Lähi-idän flirttailevampaan maailmaan. Kirja on kevyt versio akateemisemmasta teoksesta ja tutkimuksesta, joka on vasta tuloillaan. Mielenkiintoni herätti kuitenkin se, että Hämeen-Anttila kertoo kirjassaan haastavansa länsimaalaisten mielikuvia Lähi-idästä ja kuinka ajattelemme olevamme aina kulttuurisesti toistemme vastakohtia.

Elisabeth Aro: Sisar. Ilmestyy 16.3
Kirja on historiallinen tarina sisällissodan melskeistä Helsingissä. Se on samalla myös päähenkilö Ellenin kasvukertomus, sillä vaikka hän työskentelee Diakonissalaitoksella, hän ei ole mikään tyypillinen sisar-oppilas. Kirjailija kertoi kirjoittaneensa teokseen myös lapsen näkökulmaa ja kiinnostaa lukea, että miten tämä toimii. Toisena päähenkilönä on sisällissodan aikainen Helsinki ajankuvauksineen.

Toki minua kiinnostaa myös käännöskirjallisuus ja muutama muukin kirja, mutta nämä nostin esiin, koska kirjailijat olivat itse paikalla. Lukemisiin. :)

25.1.2011

"Kaikki muuttuu paremmaksi"



Kaikki muuttuu paremmaksi -video ensiesitettiin TedX Helsinki -tapahtumassa Helsingissä 4.11.2010. Viikon sisällä kahdeksanminuuttinen video näytettiin kaikilla suomalaisilla televisiokanavilla ja sen oli katsonut YouTubessa yli 50 000 ihmistä. Televisiossa sen näki yli puoli miljoonaa suomalaista. Video on näytetty aamunavauksena useissa kouluissa. Tämä kirja koottiin videon saaman palautteen vauhdittamana.
(Kustantamon sivuilta)


Paasilinna-kustantamon Kaikki muuttuu paremmaksi teos pitää sisällään helpottavan sanoman.

Nuoruus ei ole helppoa, varsinkin jos kuvittelee olevansa erilainen kuin muut lähiympäristössä olevat ihmiset. Kirja on pääasiallisesti kirjoitettu seksuaalivähemmistöihin kuuluville nuorille, jotka kamppailevat oman identiteettinsä, ahdistuneisuuden ja pelkojensa kanssa. Teoksen sanoma tavoittaa myös muutkin ihmiset, jotka ovat nuoruudessaan joutuneet kamppailemaan erinäisten ongelmien äärellä. Kirjassa lähes 60 aikuista kertoo siitä, kuinka ajan myötä elämä näyttää parhaat puolet ja kuinka se nuorena kokema erilaisuus kääntyy rikkaudeksi ja epätoivo voimavaraksi. Eri ammattialojen ihmiset ovat kirjoittaneet elämäntarinansa, osa nimikirjaimilla ja osan nimi on julkisuudesta tuttu. Jokaisen tarina on sivun kahden pituinen, mutta niissä toistuu sama teema: "Kaikki muuttuu paremmaksi ja se aika kannattaa kokea, joten älkää nuoret luovuttako."

Monet kirjoittajista olivat pelänneet tulla ulos kaapista läheisilleen ja eritoten vanhemmilleen, mutta suurin osa oli kokenut positiivisen yllätyksen siitä, kuinka vanhempien ja läheisten rakkaus ei ole seksuaalisesta suuntautumisesta kiinni. Eikä sen pitäisikään olla. "Tässä maailmassa ei ole ikinä liikaa rakkautta. Jaa se ihan kenelle vain haluat, ja saat myös takaisin."

Kirja oli minulle retriittihetki menneeseen, ja väistämättä aloin miettimään omaa nuoruuttani ja kuinka tämä aika on harvoille ruusuilla tanssimista, vaikka ei olisikaan homoseksuaali. Kirja puhuttelee siis myös aikuista lukijaa, kun näin ajan tuoman armollisuuden turvin voi tarkastella omaa nuoruuttaan ja samalla miettiä sitä, millainen ihminen sitä on nyt. Siksi uskon, että kirjan sanomaan ja kirjoittajiin voi samaistua muutkin kuin homoseksuaalit nuoret. Ihmisten elämäntarinoissa on voimaa. Monet meistä ihmisistä eivät halua kategorisoida itseään mihinkään karsinaan ja kirjoittajissa ihailinkin sitä, että he niin silmin nähden halusivat koskettaa ja lohduttaa näitä nuoria lukijoita, jotka yrittävät asettautua johonkin uomaan/muottiin ja sopia siihen, ettei tulisi kiusatuksi. Ei mikään paha tavoite kirjalla, joka valaa uskoa ja koskettaa lukijaa.

Kaikki muuttuu paremmaksi
Paasilinna, 2010
Sivuja: 144

24.1.2011

Viikon luetut

En joululomallani tehnyt näitä Viikon luetut-postauksia, koska en Petjaa nähnyt. Poissaollessani Petja olikin keksinyt uuden "hauskan" leikin ja siitä tallentui tähän blogiinikin todistusaineistoa. Hän ehti loman aikana rikkoa myös kaksi lasiesinettä, mm. kauniin kirjatukeni. Nyt kun on palattu normaaliin arkeen ja päiväjärjestykseen, on Petjakin lopettanut tuhoamisleikit.Onneksi.

Olen viime aikoina kärsinyt runsaudenpula-ahdistuksesta. Kirjoja on niin mahdottoman paljon!! En tiedä, että mistä tämä suorittamisen- ja selviytymisenpakko lukemisiini on nyt tullut, sillä nautin edelleen lukemisesta paljon, haluaisin vain olla jo lukenut niin paljon enemmän. Kirjastossa käydessä näen aina kymmeniä kirjoja tyrkyllä, joista joku on kirjoittanut hyvän arvion tai se on ollut muuten vain lukulistallani pitkään. Koskettelen kirjoja ja luen takakantta, mutta sitten kuulen avopuolisoni aina mainitsevan saman asian: "Eikö sulla ole jo aika monta kirjaa luettavana nytkin."

Kun opiskelin japania, en ehtinyt lukea ollenkaan kirjoja ja tuntuu, että minulla on viime vuosilta monta pakkolukea-kirjaa avaamatta. Puhumattakaan niistä sadoista vuosista ennen syntymääni. :D Koko ajan julkaistaan myös ihania kirjoja, jotka haluaisin lukea. *puhhhh*

Tänä keväänä saan kuitenkin opintojeni kautta luettua taas paljon vanhempaa kotimaista kirjallisuutta ja nykykirjallisuudentaju pysyy blogeja, alan lehtiä ja kustantamoiden katalogeja lukien jollakin lailla hallussa. Olen myös kirjaston varausjärjestelmän himokäyttäjä ja sen lisäksi ostan paljon kirjoja, jotka aion kyllä vielä joskus ehkä varmasti todennäköisesti tässä elämässä ehtiä lukemaan.
Nautin lukemisesta, olen vain jotenkin tajunnut yhtäkkiä kirjojen kautta ajan kulun ja ihmiselon rajallisuuden. syvällistä.

Joka tapauksessa viime viikolla tuli luettua:
- Ville Ranta: Sade (Asema, 2003) (sarjakuva)
- Marjane Satrapi: Luumukanaa (Like, 2008) (sarjakuva)
- Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar, 2011)
- Jean Echenoz: Pitkä Juoksu (Tammi, 2010)
- Marjane Satrapi: Persepolis (Like, 2008) (sarjakuva)
- Christina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009)

23.1.2011

Marjane Satrapin sarjakuvat

Kuva
Olen nyt lukenut neljä Marjane Satrapin (Like) sarjakuva-albumia, Persepolis 1, Persepolis 2, Luumukanaa ja Pistoja ja ajattelin, että on helpompi ja mielekkäämpi esitellä ne kaikki yhtä aikaa blogissani. Satrapin sarjakuvat ovat olleet menestyneet hyvin ja en ihmettele tätä ollenkaan. En ole kauhean paljon lukenut sarjakuvia, enkä osaa verrata kuinka tyypillinen näin kantaaottava ja yhteiskunnallinen sarjakuva on, mutta minua kiehtoi lukea Iranista ja teheranilaisten naisten ja vapaamielisempien perheiden elämästä sarjakuvamuodossa. Toivoisin että näitä teoksia lukisivat monet sellaisetkin ihmiset, jotka yleensä eivät sarjakuviin tartu. Pidin siitä, että kuvat ovat täynnä tekstejä ja Satrapin vahvasti elämänkerrallisella otteella tehdyt tarinat koukuttivat ensi sivuilta lähtien.

Ensimmäisessä Persepoliksessa käydään läpi erään iranilaisen tytön, Marjin elämänvaiheita Iranin vallankumouksen, siitä seuranneen uskonnollisen diktatuurin ja Irakin sodan aikana. Marjin perhe on moderni ja vapaamielisen islamilaisten tapojen ja pukeutumiskoodien suhteen. Kirjassa kuvataankin millainen yhteentörmäys syntyy modernien mielipiteiden etsiessä kanavaa keskellä sotaista Irania. Marjin kasvaessa hän ei pelkää esittää mielipiteitään julkisuudessa ja vanhempien on lähetettävä hänet yksin 14-vuotiaana Itävaltaan asumaan ja käymään siellä koulunsa loppuun.

Kuva
Persepolis 2: Kotiinpaluu kertoo Marjin nuoruudesta Euroopassa ja kuinka hän etsii paikkaansa tavoiltaan erilaisessa maassa ja kulttuurissa. Kirja kertoo myös nimensä mukaisesti siitä kun Marji palaa Wienistä kotiinsa Teheraniin sodan päätyttyä, mutta uskonnollinen ilmasto on edelleen fundamentalistinen. Ostin tämän teoksen sisarelleni joululahjaksi ja se oli myös ensimmäinen, jonka Satrapilta luin. Jos tämä avasi silmiäni sarjakuvan tehokkuudesta sivistäjänä, niin ensimmäinen kirja räväytti ne auki. Joudun tunnustamaan, että tiesin aika vähän Iranista ja maan historiasta etukäteen. Pidän siitä, että sarjakuvissa on paljon tekstiä, koska ne pakottavat viipyilemään kuvan ääressä pidempään. Mustavalkoiset kuvat sopivat Satrapin tyyliin, sillä värit tulivat esiin mielikuvitukseni upotessa täysin tarinaan.

Wikipediasta:
"Vuonna 2003 Satrapi voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla teoksella Pistoja. Vuotta myöhemmin hän voitti saman palkinnon teoksella Luumukanaa." 
Näistä sarjakuvista pitävät mitä ilmeisemmin kriitikot, palkintoraadit ja lukijat. Pistoja oli todella hauska ja vähän roisikin sarjakuva teheranilaista naisista, jotka juovat yhdessä teetä, juoruilevat miehistään, seksielämästään ja muiden ihmisten asioista. Ennakkoon olin jotenkin ajatellut, että naisten elämä on hyvin rajattua ja seksistä ei saa puhua avoimesti, mutta tyyli yllätti minut jälleen täysin. Pidin suurista kuvista, vähän sutaisevammin piirretyistä hahmoista ja jälleen kerran tekstin nerokkaasta iskevyydestä. 




Luumukanaa kertoo puolestaan Satrapin sukulaismiehestä, joka ottaa itseltään hengen, koska hänen vaimonsa rikkoi suutuspäissään miehen kallisarvoisen tarin, persialaisen soittimen. Tämä kerrotaan ihan sarjakuvan alussa eräänlaisena prologina ja sitten loppusarjakuvaa seurataan miehen viimeisiä päiviä. Välillä miehen elämänvaiheet näyttäytyvät lukijalle takaumien kautta ja hänen masennuksensa syyt selkeytyvät. Tarina tuntuu surulliselle, mutta mielestäni on silti verrattain hauska. Satrapin huumorissa on jotain, mikä kutkuttelee minua hyvällä tavalla.

Persepoliksista ovat kirjoittaneet ainakin Salla ja Zephyr. Heidän blogeistaan löytyy myös sarjakuvanäytteitä suomeksi. Toivon, että saan pian lukea heiltä arviot myös Luumukana- ja Pistoja-teoksista.

Persepolis - Iranilainen lapsuuteni
Otava, 2004
Sivuja: 160
Suomentanut Taina Aarne
Persepolis 2 - Kotiinpaluu
Like, 2007
Sivuja: 160
Suomentanut: Taina Aarne
Pistoja
Like, 2010
Sivuja: 136
Suomentanut: Taina Helkamo
Luumukanaa
Like, 2008
Sivuja: 84
Suomentanut: Taina Aarne

20.1.2011

Jean Echenoz: Pitkä juoksu

"Niin hän kokeilee, ja kappas vain, hän lyö maailmanennätyksen."

Kuva
Jean Echenozin Pitkä Juoksu (Tammi, 2010 alkuperäinen vuodelta 2008) kulki luennassani nopeaa tahtia. Kirja kertoo tsekkoslovakialaisesta juoksumestarista Emil Zátopekista ja siitä kuinka hän naama irvistyksessä juoksi itsensä maailmankartalle ja voitti 4 olympiamitalia. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota, enkä ole varma kuinka todenmukainen Echenozin kronologinen kerronta oli, mutta oikeastaan kirjan hienous ei ollut ennätyspaikkojen, kisojen ja matkojen ilmoittamisessa vaan Zátopekin hahmossa ja siitä, millainen maailma ja yhteiskunta oli urheilijan taustalla.

Suomessa hän juoksi Helsingin kesäolympialaisissa vuonna 1952 suomalaisten sydämiin kolmella olympiavoitollaan ja sai hellittelynimen Satupekka. Kirjan etuliepeessä kerrotaan virheellisesti, että hän olisi myös Helsingissä tavannut elämänsä rakkauden Danan, mutta tämä ei ole yhtenevä Echenozin tarinan kanssa. Zátopek asui tuolloin jo Danansa kanssa yhdessä ja ihmettelin, että miten tuommoinen virhe oli kirjan etuliepeeseen päässyt.

Pidin Echenozin minimalistisesta ja lakonisesta tyylistä ja laitoin kirjastosta varaukseen hänen teoksensa Minä lähden (suom.2001). Kertojaratkaisu tuntui erikoiselle, sillä hän innokkaasti kommentoi lukijalle ajatuksiaan kesken tapahtumien kerronnan. Tämä ei tuntunut vanhahtavalle tavalle, vaan oli oikeastaan virkistävää vaihtelua nykykirjallisuuden parissa. Kertoja intoutui kesken kisaraportoinnin vitsailemaan perinteisen kisastadionjargonin kustannuksella.

Vaikka kirja kertoi Zátopekista aiheen tasolla, niin syvempi taso esittää urheilijan, joka elää monen ismin, aatteen ja tuulahduksen keskellä. Demokratia, kommunismi, natsismi, kapitalismi, idän ja lännen tulehtuneet suhteet, paha länsimainen kulttuuri, sensuuri, puoluekuri jne. pyörivät urheilun taustalla ja Zátopek, joka halusi vain juosta, oli välillä sosialismin maskotti ja välillä työorja uraanikaivoksilla. Urheiluhuuma vie usein lohdullisestikin katseen pois yhteiskunnallisista ongelmista, mutta tässä teoksessa näytettiin kuinka poliittinen ilmapiiri vaikutti urheiluun.

Mielenkiintoista, kuinka Zátopek oli juoksijana lähes voittamaton, eikä kirja anna tälle mitään syytä. Oikeastaan sieltä on luettavissa vain syitä, miksi hänen ei olisi pitänyt pärjätä. Hän ei aluksi edes pitänyt juoksemisesta, hänen tyylinsä oli loikkiva ja asiantuntijoiden mukaan kehoa rikkova, hän treenasi aivan liikaa ja söi vääriä asioita. Silti hän juoksi itsensä ja Tsekkoslovakian maailmankartalle ja teki useita maailmanennätyksiä. Jopa niin paljon, että niiden luetteleminen tuntui välillä vähän uuvuttavalle, mutta onneksi kertoja tarttuu tähänkin:

"En tiedä teistä muista, mutta minusta kaikki nämä uroteot, ennätykset, voitot ja trofeet alkaisivat vähitellen riittää. Ja kappas vain, nyt Emil ryhtyy häviämään."

Minimalistista huumoria faktaa ja fiktiota sekoittaen. Tykkäsin!

Jean Echenoz: Pitkä juoksu
Tammi, 2010
Sivuja: 127
Suomentanut Erkki Jukarainen

18.1.2011

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartin
Cecilia Samartinin esikoinen Nora & Alicia (Bazar, 2011) on vuoden paras käännöskirja. Onhan tämmöinen julistus aika intohimoista ja ennenaikaista, kun tätä vuotta on eletty vasta 18 päivää, mutta olen pyörällä päästäni tämän vetovoimaisen kirjan jäljiltä. Kirja on tuhannen tunteen tuottaja, sillä lukiessa minua vuoroin itketti, nauratti, liikutti, jännitti, ahdisti, pelotti, hymyilytti ja hermostutti. Samartin on ladannut kirjaansa semmoisen kasan tunteita, että olen elänyt tätä tarinaa sumussa kaksi päivää ja kaksi yötä. Nora & Alicia on silti muutakin kuin jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, se on rentouttavaa uppoutumista vieraaseen kulttuurin, menneisyyteen ja tarinaan, jollaista en ollut aiemmin kuullut.

Kirja kertoo kahdesta serkuksesta Norasta ja Aliciasta, jotka elävät lapsuudessaan etuoikeutettua elämää Havannassa, Kuubassa. He käyvät katolista koulua ja unelmoivat olevansa aikuisina kauniita tanssijoita. He viettävät paljon aikaa yhdessä läpi lapsuuden ja tuntevat toistensa haaveet ja luonteet. Nora toimii läpi kirjan kertojana ja Alicia näyttäytyy kirjassa joko Noran kerronnan tai kirjoittamiensa kirjeiden läpi. Tytöt joutuvat erilleen, kun kommunistit aloittavat vallankumouksen ja Fidel Castro nousee valtaan. Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, mutta Alicia jää Kuubaan. Kirjeiden avulla he pystyvät pitämään yhteyttä toisiinsa täysin eri maailmoista.

Kirja kertoo Kuubasta ennen kommunismia ja siitä, millaiseksi maa muuttuu Castron aikana. Teoksen aikarakenne on laaja ja paljon ainesta kirjaan on laitettu näiltä ajoilta, mutta se ei vetänyt minua ähkyyn. Teos kulkee sujuvasti Noran varttuessa ja viittaamalla historiallisiin tapahtumiin pystyin hahmottamaan aikakausia. Kirja ei ollut vain Noran kehityskertomus, sillä lukija otettiin niin vahvasti mukaan Kuuban ja erään kuubalaisen suvun kasvutarinaan mukaan. Pidin siitä, että kommunismin puolustajillekin annettiin puheenvuoroja ja näytettiin, että kauniisti alkavassa tarinassa ei ole vain mustavalkoisia kuvia. Tunnemyrskyjä syntyykin, kun mitään ei tarjota valmiiksi pureksittuna.

Nora & Alicia kertoo ennen kaikkea menettämisestä ja kiinnittymisestä ja niistä syvistä tunnelmista, kun ihminen haparoi näiden kahden välillä. Teoksessa kenenkään henkilön ensirakkaus ei ole hetken huumaa, vaan kun sydän avataan, se ei koskaan sulkeudu. Kuuba ei lähde sydämestä, vaikka maasta joudutaan lähtemään pakoon. Uutta on vaikea ottaa sisäänsä ja kiinnittyä siihen, kun menneisyys on täyttänyt sydämen. Psykologinen puoli kirjassa kiehtoi kovasti, millainen on ihminen, joka menettää lähes kaiken muun, paitsi toivonsa. "Ihminen voi elää ilman saippuaa, mutta ei ilman toivoa". Samartin onnistuu kuvatessaan traumatisoituneita ihmisiä, ilman että hän osoittelee ongelmia. Tunsin ihossani ja silmieni kostuessa menettämisen pelon ja kiinnittymisen kaipuun. Hyvin tehokasta kerrontaa ja tarinan kuljetus vaikutti minuun syvästi. Paikoin esiintyvät mystisyydet ja epäuskottavalta tuntuvat juonikuviot eivät häirinneet minua, sillä luin ne traumaattisuuden psykologista tuntua lisäävinä tehokeinoina. Menettämisen ja kiinnittymisen temaattinen vastapari toistuu ihmissuhteissa, Yhdysvaltojen ja Kuuban eroissa, Norassa ja Aliciassa ja viimein lukijassa, jonka täytyy jossain vaiheessa lopettaa kirjan lukeminen ja päästää irti.

Nora&Alicia
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bazar, 2011
Sivuja: 390
Suomentanut Tiina Sjelvgren

14.1.2011

Peter Franzén: Tumman veden päällä

"Koitan kuulostella, jos erottaisin äänestä, onko isä juonut."

Kuva
Peter Franzénin omaan elämään pohjautuva teos Tumman veden päällä (Tammi, 2010) alkoi kiinnostamaan minua kun kuulin kirjailijan haastattelun Helsingin kirjamessuilla, Hesarin esikoiskirjafinalistien esitellessä teoksiaan. Franzén kuvaili saamaansa palautetta yllättyneen positiiviseksi ja monet ovat tulleet sanomaan hänelle, että en olisi uskonut että osaat näyttelijänä kirjoittaa näin hyvän kirjan. Monet kysymykset pyörivät myös omaelämänkerrallisen aineksen ympärillä ja tuntui että monet lukijat, jotka Franzénia olivat lähestyneet, olivat ottaneet teoksen todellisena muistelmateoksena.
Ajattelin lukiessa, että tunnelmat ja monet tarinat ovat varmasti tuttuja kirjailijan omasta lapsuudesta ja valittu näkökulmatekniikka, 6-vuotiaan Peten asettaminen näyttämön keskiöön ja kertojaksi toimi kirjassa todella hyvin, mutta siitä huolimatta en lukenut kirjaa muistelmina. Kuinka moni meistä muistaa oikeasti keskusteluja ja tapahtumia veden kirkkaasti lapsuudesta? Tottakai teos on pääosin fiktiivinen.

Nautin tämän kirjan lukemisesta, sillä kirja imaisi mukaansa ja kertoja tuntui todella uskottavalle. Pete esittää päiviensä kulun lapsen näkökulmasta, mutta kirja ei silti ole tippaakaan lapsellinen. Pikemminkin melko paljas, lakoninen ja ilmava. Teokseen ei ole tungettu liikaa aineksia ja vaikka lukijalle selviää pian että Peten isä(puoli) käyttäytyy humalassa erittäin aggressiivisesti ja perhe joutuu näitä raivokohtauksia pakenemaan mummolaan, vaikka keskellä yötä, niin väkivallalla ei kirjan sivuilla mässäillä. Uhkaa ei myöskään pidetä jatkuvasti yllä ja romaanin henkilöhahmot ovat monipuolisia, eivätkä yhden luonteenpiirteen tai -vian vankeina. Vaikka kirja on tummansävyinen, se ei missään tapauksessa ollut mustavalkoinen. Voimallinen tapa esittää sävyjä ja tunnelman vaihtumista on kuvata se Peten ruumiillisina tuntemuksina, kuinka lapselle tulee pissahätä tai kipu mahaan, kun elämässä tapahtuu yhtäkkisiä myllerryksiä. Lukija pakotetaan näkemään asiat lapsen kannalta, jolla on vähän työkaluja käsitellä asioita, mutta joka jaksaa silti arjessa touhuta ja innostua uusista asioista.


Tumman veden päällä -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Keminmaalle, mutta Pete matkustaa välillä oikean isänsä luo Helsinkiin tai käy Ruotsin puolella vanhempiensa kanssa hakemassa halvempia elintarvikkeita. Itse olen syntynyt 80-luvulla Ruotsin rajan läheisyydessä ja muistan myös millaista oli ostaa lapsena suklaatupakoita, niitä samoja, joista Petekin kirjassa haaveilee. Mietinkin, että kuinka outoihin asioihin sitä kirjaa lukiessa saattaa kiinnittyä. En onneksi ymmärrä Peten tavoin, sitä varovaisuutta, miten lapsi toimii alkoholistiperheessä, mutta huomasin monesti miettiväni omaa lapsuuttani ja vaikka sitä jännittävää karkkihyllyä Ruotsissa.

Franzén on tekemässä toista teosta ja lupasi kirjamessuilla ettei siihen mene kuutta vuotta, kuten esikoisen kanssa. Kirja tuntuikin hyvin taitavalle ja hiotulle kokonaisuudelle, sen menettämättä sitä kihelmöivää särmää. Ei leikitty aikatasoilla, ei eri kertojien välillä, tyyli pysyi samanlaisena koko kirjan läpi ja kielikin oli tavanomaista, eikä uudissanoja löydetty. Tarina oli hyvä, eikä siihen tarvittu sen kummempia sirkustemppuja. Elokuvamaailmallisuus tuli silti mieleeni kun monesti luvun kohtaukset loppuivat niin kuin lukijaa kuljetettaisiin kameran avulla johonkin mikronäkymään. Suuren tunteellisen hetken jälkeen kuvaillaan Peten kellonviisareita. Kirjasta saisi hyvän elokuvankin aikaiseksi.

Peter Franzén: Tumman veden päällä
Tammi, 2010
Sivuja: 319

11.1.2011

Kaori Ekuni: Blink Blink

"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!"


Lukupiirin kuukauden kirjan jälkeen minun teki mieli lukea vielä japanilaista kirjallisuutta ja valitsin naiskirjailijan, Kaori Ekunin teoksen Blink Blink (Bazar, 2006, alkuperäinen 1991). Kirja oli aika oivallinen jatko avioparin päiväkirjamuotoiselle kerronnalle, mihin totuin Avainta lukiessani, sillä tämänkin kirjan kerronta oli jaettu kahtaalle, tuoreen avioparin Mutsukin ja Shokon lukuihin.

Mutsuki on lääkäri ja Shoko toimii italian kielen kääntäjänä. Heidän avioliittonsa on järjestetty heidän vanhempiensa toimesta, sillä Mutsuki on homoseksuaali ja Shoko käy terapiassa masennuksen ja alkoholismin takia. Shokon terapeutti on ehdottanut hoitokeinoksi avioliittoa, jonka pitäisi ratkaista kaikki mielenterveysongelmat ja Mutsukin ei ole puolestaan sopivaa olla naimaton lääkäri.
 Mutsuki ja Shoko rakastavat silti toisiaan ja heidän liittonsa näyttää aluksi toimivan heille molemmille, koska Shoko antaa Mutsukin tavata rakastajaansa ja Mutsukia ei haittaa Shokon mielialanvaihtelut. Kumpikaan nuorenparin vanhemmista eivät tiedä lastensa kumppaneiden "vioista" ja kun salaisuudet paljastuvat, tunteet kuumenevat muutoin jäykässä perhekokouksessa. Molempien vanhemmat ehdottavat näiden "vikojen" hoitokeinoksi lasten hankkimista ja Shokolla onkin suunnitelmia, miten hän yhdistää sen perheen, jossa hän haluaa olla jäsenenä.

Kirja oli tavattoman helppolukuinen ja toimi kivana välipalakirjana. Minua viehätti kirjassa sen komedialliset ja hulvattomat piirteet, kun ne oli yhdistetty melko jäykkään japanilaiseen avioliittotraditioon ja perheiden kanssakäymiseen. Melkein kuulin sivuja käännellessäni näitä ikiaikaisia fraaseja, mitä ihmiset toisilleen sanovat, vaikka pinnan alla kuohuu. Mielenkiintoiseksi teki myös sen, kuinka 90-luvun alun japanilaisessa nykykirjallisuudessa näytetään millaisia takapajuisia näkökantoja myös nuorilla ihmisillä voi olla mielenterveysongelmaisia ja homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan. Niiden ajateltiin jopa enemmän olevan huonoja elämänvalintoja kuin häpeällisiä tahroja ihmisessä. Sympatiaa ei paljoa herunut päähenkilöiden elämälle.

Pidin kirjasta, sillä se oli nopeasti nautittu herkku ja vaikka aiheesta olisi saanut enemmänkin irti, niin pidin kirjailijan huumorista. Lukija voi miettiä, että rakastivatko Mutsuki ja Shoko toisiaan oikeasti vai oliko koko liitto vain vanhempien solmimaa kulissia. Miinuksena sanoisin, että jälkisanat olisi voinut jättää pois. Olivat melko latteita.


Kaori Ekuni: Blink Blink
Bazar, 2006
Sivuja: 183

10.1.2011

Lukupiirikeskustelu..

Tänään alkaa lukupiiri-blogin keskustelu Jun'ichirô Tanizakin Avaimesta.
Klikkaa itsesi mukaan tästä.

Muistutan ja korostan, että lukupiiri-blogi on kaikille avoin kanava keskustella kuukauden kirjoista. Blogiin ei tarvitse kirjautua sisään tai liittyä bloggeriin lukijaksi, vaan keskustella voi anonyyminakin tai keksimällä oman nimimerkin. Mikäli tammikuun kuukauden kirjasta ei ole mitään sanomista, niin 15.1 julkaistaan helmikuun kirja. Tule mukaan virtuaaliseen lukupiiriin!!

Otteita alustuksesta:
Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Päähenkilöt, aviopari Jago ja Ikuko pitävät tahoillaan päiväkirjoja omasta elämästään ja suhteesta toisiinsa. He yrittävät kommunikoida toistensa kanssa päiväkirjojen kautta, osaamatta puhua asioista kasvokkain. He analysoivat toistensa vikoja ja luonteenpiirteitä tarkkaavaisesti, näkemättä silti omassa käytöksessään moitteita. Oman osansa analysoinnista saavat myös heidän tyttärensä Toshiko ja perheystävä Kimura.

Kirja aiheutti aikanaan kovaa keskustelua Japanin parlamentissa ja toisaalta tämä ei ihmetytä minua. En tiedä tarkkaan, että mitkä asiat silloin keskustelua kuljettivat ja mitkä olivat näitä kohahduttavia asioita, mutta itseäni eniten kohahdutti yksityisyyden rajoilla liikkuminen. Luetaan toisten päiväkirjoja, kuvataan salaa vartaloa, juotetaan ja juovutaan tahallaan, koska muuten ei osata olla toista ihmistä "lähellä". Ikuko oli myös niin kaukana omasta itsestään ja ruumiillisuudestaan, vaikka hän janosi enemmän kokemuksia ja kosketusta, sillä hän ei meinannut edes aluksi tunnistaa itsestään otettuja alastonkuvia. Hän itsekin toteaa olevansa ihminen "jonka sydämessä himokkuus ja ujous ovat rinta rinnan."

Finlandia-haaste


K-blogin Jenni on julistanut Finlandia-haasteen - tavoitteena siis lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat.
Liityn mukaan haasteeseen tarttuneiden joukkoon! Minulla on aika paljon luettavaa tässä haasteessa, sillä en ole lukenut juurikaan voittajateoksia. Westön kirja on kesken äänikirjana, josta aiemmin bloggasinkin.
Olen mukana myös Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden finlandia-lukupiirissä, joten uskon että tämä haaste tulee etenemään.

2010 - Mikko Rimminen: Nenäpäivä
2009 - Antti Hyry: Uuni
2008 - Sofi Oksanen: Puhdistus
2007 - Hannu Väisänen: Toiset kengät
2006 - Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran
2005 - Bo Carpelan: Kesän varjot
2004 - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2003 - Pirkko Saisio: Punainen erokirja
2002 - Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2001 - Hannu Raittila: Canal Grande
2000 - Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
1999 - Kristina Carlson: Maan ääreen
1998 - Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
1997 - Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
1996 - Irja Rane: Naurava neitsyt
1995 - Hannu Mäkelä: Mestari
1994 - Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
1993 - Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli
1992 - Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
1991 - Arto Melleri: Elävien kirjoissa
1990 - Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
1989 - Markku Envall: Samurai nukkuu
1988 - Gösta Ågren: Jär
1987 - Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
1986 - Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba
1985 - Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1984 - Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma 

9.1.2011

"Rakkauskirje 2"

"Herättyäni
sinun vieressäsi katselen
kuinka aamuaurinko kultaa kirjahyllysi
lattiasta kattoon
enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan:
sinua vaiko kirjojasi.

Rakkaani, uskalla tuntea minut,
anna arvo tälle tunnustukselle."

"Sinun tuoksusi minussa monta päivää,
monta päivää rakastan itseäni."

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja (Wsoy, 1972)

Vihdonkin löysin tämän kirjan. Aivan mielettömän ihana runokirja. Haukon henkeä, sillä olen yleensä huono syttymään runoille, mutta näitä sivuja ahmin innoissani. Teos on täynnä melko lyhyitä runoja, mutta ihailen sitä kuinka tiivisti asiat on sanottu, mutta silti ymmärrän ne ensilukemalta. Pidän teemoista ja kuvastosta minkä ympärillä runot liikkuvat, löytyy 70-lukulaisia ihanteita ja aatteita, rakkausrunoja, luontokuvastoa ja naiseuden kuvailua. Ihana!!

7.1.2011

Kuuntele kirja!

Joka paikassa kohkataan e-kirjoista ja mie en ole vielä ehtinyt kunnolla tutustua edes äänikirjoihin. Olen tänä jouluna innostunut käsitöistä ja erityisesti kutomisesta  ja koska en ole vielä niin taitava käsistäni, että pystyisin tekemään käsitöitä samalla kun luen, niin tämä uusi hurahdukseni on vieroittanut minua ihanien kirjojen ääreltä. Tässä kohtaa innostuin äänikirjoista, koska haluaisin yhdistää kirjojen maailman käsitöiden tekemiseen.
Myös iltaisin luen niin paljon, että välillä tuntuu yöunetkin siitä kärsivän, joten ajattelin että jos kuuntelisin kirjoja, saisin paremmin unenpäästä kiinni. Viime yönä tulikin suloisesti nukahdettua äänikirjan pariin.

Löysin erään blogin kautta (en valitettavasti nyt muista, että kuka tästä vinkkasi, älähdä niin linkkaan blogisi) tiedon, että joitakin Otavan äänikirjoja voi kuunnella kotiliesi.fi- sivuston kautta:
Tarjolla on kolme äänikirjaa: Eppu NuotionMusta, jossa nuori televisiotoimittaja Pii Marin on sarjamurhaajan jäljillä. Sen itsenäisessä jatko-osassa Kosto Pii Marin tutkii tositelevisio-ohjelmassa tapahtunutta henkirikosta.  
Kuunneltavissa on myös Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran. Historiallisessa romaanissa tarina kulkee monen suvun ja sukupolven kautta vuodesta 1905 aina talvisodan kynnykselle. Kuuntele kirja –projekti toteutetaan yhteistyössä Otavan kanssa. Kosto ja Musta ovat kestoltaan noin kahdeksan tuntia, Missä kuljimme kerran noin 20 tuntia. 

Aloitin kuuntelemaan sivuston kautta Westön Missä kuljimme kerran-kirjaa, mutta hankin sen sitten myös itselleni mp3 -soittimelle. Minulla on kirjastosta pitkät pinot nyt äänikirjoja varauksessa, koska innostuin tästä, että kirjoja voisi kuunnella lenkillä, nukkumaan mennessä, käsitöitä tehdessä jne..

Ovatko äänikirjat teille tuttuja? Kuunteletteko mielellänne kirjoja vai onko se liian hidastempoinen vaihtoehto itse lukemiselle? 
Minua kiinnostaisi kovasti kuulla mielipiteitä äänikirjoista, sillä en ole aiemmin kauheasti törmännyt edes äänikirjoista tehtyihin bloggauksiin. Voiko arvioida silti kirjan, vaikka sitä ei ole varsinaisesti lukenut. 

6.1.2011

Maria Syvälä: Koti

"Kodin ymmärtää vasta, kun joku himottee sitä, valtaa sen ja ottaa kodin pois."

Maria Syvälän Koti (Robustos, 2010) on pienisuuri kirja. Luku-urakka ei ollut järkälemäinen, koska teos on varsin lyhyt, mutta tunnelmaltaan sen verran suuritöinen, että tunsin lukeneeni viime yönä suuren sukuhistorian. Minulla on vieläkin vähän surumielinen olo kirjasta, kun tätä arviotani kirjoitan, vaikka kirjassa lopulta käy hyvin. En osaa edes sanoilla kuvata, miten tämä vahva tunnelma kirjassa rakentui. Lukiessani sekoitin aikatasoja ja henkilöhahmoja toisiinsa, mutta silti olin tunnelmassa jatkuvasti läsnä.

Koti on Syvälän trilogian päättävä teos, mutta sen pystyy lukemaan itsenäisenä teoksena. En ole lukenut näitä aiempia osia Älä sylje minua syliisi (2005)  ja Onnen tyttö (2007). Tavallaan olisin silti halunnut lukea aiemmatkin teokset, sillä olisin ehkä pysynyt paremmin selvillä näistä henkilöistä, mutta kuten sanoin vahva tunnelmalataus kantoi näiden epäselvien kohtien yli. Pidin myös siitä, että en lukiessani ajatellut kirjoittajan olevan nainen, sillä teos olisi voinut olla myös miehen kirjoittama.

Teoksessa seurataan yhden hämäläisen suvun ja perheen elämää kotonaan Kaukolassa ja miten yhteiskunnan nousu- ja laskukaudet näkyvät perheen arjessa ja kuinka rakas koti joudutaan lopulta jättämään naapuriperheen ja vihollisten hallintaan. Kodin menettäminen lähentää Siitajoen perheenjäseniä enemmän kuin mitä noususuhdanteen rikastuminen. 1990-luvun lama teki hallaa perheen elinkeinolle ja isän riskinotto kostautui perheelle mitä pahimmalla tavalla, sillä he joutuivat myymään kotitilansa naapurille, joka käytti heidän hyväuskoisuuttaan häikäilemättömästi hyväkseen. Naapuri toimi kuitenkin marionetti-nukkena sisarenpoikansa, kauppatietelijä Tero Salmen johtaessa tapahtumia taustalla. Salmi unelmoi Kaukolan modernisoimisesta ja tilan muuttamisesta yritysten virkistyskohteeksi. Lukija voi silti hymähtää vahingoniloisesti Salmen investoidessaan suuren omaisuutensa islantilaisiin pankkeihin. Paha saa lopulta palkkansa.

Tapahtumien kulku tulee lukijalle alussa jo selväksi, sillä aikataso vaihtelee takaumien, tulevien ja nykyisyyden välillä. Juoni tuntui omassa luennassani kuitenkin toissijaiselta, sillä tuttujen tapahtumien ja suomalaisen lähihistorian kaiku koskettivat. Pidin teoksesta paljon, vaikka en aina pysynytkään kärryillä. Niin paljon kirja minua kannatteli.


Tekstinäyte:
"Äidin jaloissa kiemurtelevat sinertävät suonikohjut. Koti on pakannut äidin jalat tukoksia täyteen. Tukokset ovat nousseet myös aivoihin estämään sanojen muodostumista. Mutta äidin kädet ovat kannatelleet isää ja minua laihjoen vuosien yli. Ilman äidin käsiä ja hänen ahkeruuttaan, mukautumisen uutteraa ja periksiantamatonta taitoa, olisimme maanneet kyljellämme monta sataa päivää"

Maria Syvälä: Koti
Robustos, 2010
Sivuja: 141

5.1.2011

Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi..

Tunnustus: Olen suuri muumi-fani. Minulle rakkaimpia Tove Janssonin kirjoja ovat hänen sarjakuva-albuminsa. Wsoy on kerännyt sarjakuvia kovakantisiksi kokoelmiksi. Olen lukenut jo ilmestyneet 3 osaa Muumit- sarjakuvaklassikot -sarjasta. Kesällä ilmestyy neljäs osa, jota odotan kuumeisesti. Minusta kirjat ovat todella hyvin tehtyjä, mutta löysin myös eriävän mielipiteen asiasta (tämä koskettaa tosin vain ensimmäistä kirjaa). En ole lukenut vielä muumi-sarjakuvia englanniksi, mutta toivon saavani nämä samat tarinat alkuperäisversioina pian luentaan. Löysin myös selkeän perustelu suomennetun ja englanninkielisen sarjakuvien eroista kvaak.fi-sivuilta. Puhekuplia on jouduttu isontamaan, jotta suomenkieliset ajatukset mahtuvat muumikansan suusta ilmoille ja tämä suurennos taas rikkoo kuvan dynamiikkaa ja Toven puhekuplaidean. Näistä palautteista WSOY on ottanut onkeensa ja nyt arvioimassani kolmannessa kirjassa painojälki on tarkkaa, enkä huomannut ollenkaan että luen käännösversiota, vaan ajattelin olevani alkuperäisen kansallisaarteen lähteillä.

Alla esimerkki kvaakin sivuilta löydetystä kuvasta, jossa näkyy ensimäisen kirjan painojälki ja omissa stripeissäni näkyy kolmannen kirjan painojälki.

Sarjakuvien historiasta voi lukaista Tove Jansson -seuran sivuilta. *Klik*
Tiivistettynä voin sanoa, että Muumi sarjakuvat on tehty alunperin englanniksi, kun tuolloin maailman suurin iltapäivälehti The Evening News tilasi Janssonilta jatkuvajuoninen satiirinen sarjakuva aikuisille. Englantilaiset olivat ihastuneet muumi-kirjoihin ja ajattelivat että muumien maailma voisi toimia hyvin myös aikuisten sarjakuvina. Tove teki seitsemänvuotisen sopimuksen vuonna 1952 ja kun tahti kävi hänelle liian työlääksi, aloitti Lars Jansson kääntämisen ohella myös tekemään käsikirjoituksia sarjakuville vuonna 1957. Ja kun Tove lopetti kokonaan sarjakuvien tekemisen, jatkoi Lars Jansson niiden tekoa vuoteen 1975 asti.

Kolmas kokoelma sisältää tarinat Muumipeikko rakastuu, Viidakkoelämää, Muumipeikko ja marsilaiset, Muumiperhe ja meri sekä Yhdistyselämää. Jaksot ilmestyivät alunperin vuosina 1956-1957.

Ensimmäisessä tarinassa oli huvittava lukea Muumipeikon ja Niiskuneidin mustasukkaisesta ja välin kolmiodraamaisestakin suhteesta, sillä paikka paikoin monien erimielisyyksien takana tuntui olevan vain miehen ja naisen erilainen tapa ajatella. Muumipeikon rakastuessa hyvännäköiseen diivaan ja uhraten tälle kaiken huomionsa, ei ole ihmekään että Niiskuneiti tahtoo muuttaa pois ja haukkuu kilpailijatartaan vampiksi. Muumien tunteet näkyvät kasvoille monenkirjavina ja ihailen Tove Janssonin tapaa piirtää muumeille niin monenlaisia ilmeitä, vaikka heillä on iso turpa vailla suuta.

Muumien elämä on hyvinkin sekopäistä, mutta vitsit toimivat joko yksittäisessä stripissä tai pitkin tarinaa. Sarkastisuus, yhteiskuntakriittisyys ja hulvaton anarkia paistaa tarinoissa ja näillä sulostuttavilla hippimuumeilla on sana hallussaan. Toisessa tarinassa Muumilaakson luonto villintyy ilmaston lämpeämisen seurauksesta, ja kun muumimamma vielä kylvää trooppisia siemeniä, niin koko laakso täyttyy viidakon elämistä ja kasvillisuudesta. Poliisit haluavat vangita nämä eläimet eläintarhaan ja nappaavat muumitkin, vaikka nämä eivät ole täysin rotupuhtaita virtahepoja. Tarinassa mietitään niin luontoa, vapauta ja vankeutta kuin myös ihan humoristisesti muumiperheen ennakkoluulotonta otetta kaikkeen uuteen. Tämä sama ennakkoluuloton heittäytyminen näkyy muissakin tarinoissa. Kirjan lopussa on filosofian tohtorin Sirke Happosen koonti kirjan tarinoista ja niiden kuvallisesta kerronnasta, tematiikasta ja elämänfilosofiasta.



Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III
Wsoy, 2010
Sivuja: 122

4.1.2011

Paula Noronen & Annukka Leppänen: Pirjo ja kaveri

"Mä haluaisin että lesbous olis vielä rikos"


Kuvanäyte kirjasta
Paula Norosen ja Annukka Leppäsen sarjakuvakirja Pirjo ja kaveri (Like, 2010) tuntuu samaan aikaan tutulle ja ajankohtaiselle. Albumissa vitsaillaan esimerkiksi Päivi Räsäsen mielipiteillä ja miten hän käyttäytyy lesbobaarissa. Päähenkilöt Pirjo ja hänen lesboystävänsä pohtivat lesbouden lisäksi myös yleisesti naiseutta ja ihmissuhteita.

Otin tähän arviooni kuvanäytteen kirjasta, kuten monesti liitän tekstinäytteitä, jotta piirustustyylistä ja huumorista saa jonkinlaista kuvaa. En ole kysynyt lupaa tämän kuvan julkaisemiseen ja otan kyllä sen pois, mikäli tämä kuvanäyte tekijöitä häiritsee. Mutta arvioidessa tekstiä ja kuvaa, on helpompi antaa pieni näyte, jotta lukija ymmärtää sen, mistä puhun.

Pirjo ja kaveri toimisi minusta loistavasti myös lehtien sarjakuvastrippeinä, sillä teksti naurattaa lyhyemmissäkin pätkissä. Kun luin kirjan kannesta kanteen, niin samanlaiset vitsit voivat vähän puuduttaakin ja nokkeluus mennä ohi korvien. Samoin minulle käy esimerkiksi Viivin ja Wagnerin kanssa. Monissa nyt lukemissani sarjakuvissa omassa lukukokemuksessani painottuu joko teksti tai visuaalinen kerronta ja tämä teos on minusta hyvä esimerkki juuri hauskasta tarinasta. Kuvat ovat aika minimalistisia, vaikkakin miellyttävästi piirrettyjä. Jopa arkisia, ettei niitä tavallaan edes sen kummemin huomaa. Lesbouden ja naisten suhteiden ympärille rakentuu monta vitsiä, mutta minun nauruhermooni osuivat myös Pirjon pohdinnat esimerkiksi siitä, miksi illat menevät pitkäksi, vaikka lähtee vain yhdelle ja miksei sama toistu myös liikunnan suhteen. "Piti vaan yksi laite käydä, mutta kävinkin kymmenessä. Samaan syssyyn vedin sulkapallotreenin, jumpan ja vielä tunnin lenkin."

Teksti on paikoin hyvinkin nasevaa ja naisten välistä rakkautta ei glorifioida, vaan kerronta kuljettaa lukijaa makkarin riidoista erilaisten parisuhteiden pohdintaan. Lesboudesta ei silti myöskään tehdä typerryttävää vitsiä, vaikka monet hauskuudet pohjaavatkin stereotypioihin. Suosittelen sarjakuvaa, sillä se on hyvin helposti lähestyttävä ja hauskuttava kokonaisuus.

Minua itseä onkin purrut pieni sarjakuvakärpänen ja toivon mukaan opin lähitulevaisuudessa analysoimaan enemmänkin sarjakuvan visuaalisuutta, sillä monesti "menen teksti edellä".

Paula Noronen & Annukka Leppänen: Pirjo ja kaveri
Like, 2010
Sivuja: 63

Paula Noronen on helsinkiläinen freelance-kirjoittaja. Hän työskentelee radion, television ja elokuvan parissa. Annukka Leppänen on Helsingissä asuva tietotekniikan aikuiskouluttaja, graafikko ja kuvittaja. (Liken sivuilta poimittua)