Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Medusan huone / Q-teatteri

Medusan huone / Q-teatteri

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Teksti ja ohjaus Saara Turunen
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Koreografi Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu Aino Nieminen

Näyttämöllä : Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa

 Q-teatterin esitykset ovat usein kauden Tapauksia - ja syystäkin. Tälläkin hetkellä kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, peruutuspaikkoja kyttäillessa saattaa hyvällä tsägällä saada vielä lippuja. Kuka tosin haluaa peruuttaa varauksensa kun kyseessä on teos, jota on ylistetty joka suunnassa? Medusan huoneesta on kirjoitettu paljon, joten mahtaako minulta irrota enää mitään uutta sanottavaa...

 "Medusan huone on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä" (ote teatterin nettisivuilta) Silmät ymmyrkäisinä ja mieli enemmän tai vähemmän sekavana/hämmentyneenä poistuimme esityksestä ystäväni kanssa. Mitä sitä oikein tuli taas nähtyä? Ystäväni ei ollut täysin vaikuttunut, mutta minua jäi sitten kaivelemaan enemmänkin ja vaikutus tuntuu korostuvan ajan myötä. Esityksen teemat hiipivät vaivihkaa mieleen uudestaan ja uudestaan, eikä kaikkea osaa mitenkään sanallistaa. Parhaat teokset tekevät niin.

 Vertasin tuoreeltaan esitystä nykytaide-elämykseen, jossa väki istuu samassa tilassa ja eteen marssitetaan erilaisia kohtauksia ja tilanteita, musiikin ja kuvien siivittämänä. Visuaalinen puoli viehättää. Kenties. Kaikki näkevät saman, mutta kokemus on aina yksityinen. Joku kyllästyy nopeasti, toinen vaikuttuu kyyneliin. Tarpeeksi kauan kun paikallaan istuu, alkaa päästä kärryille ja koko teos imaisee mukaansa salakavalasti. Enää ei voi poistua, vaikka se olisi mahdollistakin. Kesken kaiken ei voi saapua paikalle ihmettelemään, että mitäs täällä tapahtuu. Jos siis tämä olisi liikettä sisältävä taideteos jossakin huoneessa, jossa voisi vapaasti mennä ja tulla. Mutta tämä on "vain" teatteria. Ja toisaalta, tämä ei ole "vain" teatteria. Tässä on alku ja loppu, mutta silti aplodien jälkeen esityksen maailma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja on jatkunut jo ennen esityksen alkua. Miksi annamme niin tapahtua? Tämä ajatus jäi kaivelemaan. Kaikki näkemämme ei miellytä, mutta taiteen tarkoitus ei olekaan miellyttää. Mielestäni taiteen suurin tarkoitus on vähän ravistella ja herätellä, avata silmät ympäröivälle maailmalle. Voi tulla myös äärimmäisen kiusaantunut, epämiellyttäväkin olo. "En pidä näkemästäni. Ehkä siksi, että minäkin olen kokenut tuon?" Silmiä ei voi sulkea. "Mä nyt olen vain tämmöinen", toteaa Elina Knihtilän keltamekkoinen nainen ja nauraa päälle, ja myöhemmin sama nainen suree sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi ei osaa ottaa omaa tilaansa. Niin. Miksi?

 Mieleeni jäi useitakin kohtauksia. Ämpäreitä jakeleva makea ja sulavaliikkeinen Aksinja Lommi ja vierellä Knihtilän keltamekko saman liikkeen äärellä. Tommi Korpelan jotenkin erikoisen kaunis vanhempi nainen kera elegantin kädenliikkeen. Miesporukan älämölö formulakisojen äärellä. Riettaasta kädestä toiseen kiertävä kukkamekko. Nöyryytys. Häpeä. "Nyt pyydätte molemmat toisiltanne anteeksi ja asia on sillä käsitelty!" Säkkijärven polkan tahdissa reippain askelin tanssahteleva sika (Ylermi Rajamaa) ripustelemassa valloitusten päänahkoja narulle. Vatsamakkaroita. Suklaata. Lisää vapautunutta joraamista. Jumppaamista. Nuoren tytön (Katja Küttner) kuukautiset (hämmentävän kauniisti toteutettu muuten). Äijien roisi lukupiiri ja kirjoissa piehtarointi. Hitaasti ämpärit päässään näyttämön poikki konttaava joukko (tästä tuli joku uni mieleeni). Jyväset poimittavana. Katseet. Sanaton asioiden hyväksyntä. Sulhanen tahraamassa puhtautta ja hymy päälle.

 Nyt muutama päivä esityksen näkemisen jälkeen alan ymmärtää niitä, jotka nousivat aplodeeraamaan seisaaltaan silmissään tietynlainen katse. Tietynlainen ryhti. Silloin en itse ollut ihan täysin vaikuttunut. Nyt olen. Mielelläni näkisin tämän uudelleen, mutta se lienee mahdottomuus.

 Onnea teille, jotka olette tämän jo nähneet ja teille, joilla on liput varattuna.

ps. Nyt jos koskaan varaan kirjastosta Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, molemmat kun ovat vielä lukematta.

Esityskuvat (c) Aino Nieminen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Q-teatteri!)

The 24 HR Plays Helsinki / Q-teatteri

Teatterivuoteni huipentui eilen Q-teatterissa "The 24 HR Playsin" parissa. Sitä ennen olen nähnyt myös kolme muuta näytelmää, mutta niistä kirjoitan myöhemmin vielä ennen joulua ja parin viikon paussia. Kaksi vuotta sitten samaisessa teatterissa nähtiin ja koettiin sama konsepti myös, ja olin yksi niistä onnekkaista, jotka silloin onnistuivat näkemään raakileversion Pasi was here-näytelmästä (silloin Pasin muistolle-nimisenä). Onneksi pääsin nytkin katsomaan ja sattui vielä sopivasti olemaan vapaapäiväkin.

 Mikä ihme on 24 HR Plays? Se on amerikkalaisten Tina Fallonin ja Philip Naudén vuosia sitten kehittämä konsepti, jossa joukko käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä saavat 24 tuntia aikaa valmistella muutama pienoisnäytelmä, jotka sitten urakan päätteeksi esitetään yleisölle. Lauantaina klo 21 kuusi käsikirjoittajaa (Riikka Ala-Harja, Elina Kilkku, Ilja Lehtinen, Lauri Maijala, Pärttyli Rinne ja Salla Viikka) aloittivat kirjoitustyön, jonka jälkeen valmiit tekstit arvottiin ohjaajille (Juhana von Bagh, Leea Klemola, Juho Kuosmanen, Mika Leskinen, Riikka Oksanen ja Jussi Sorjanen). Sitten harjoittelemaan... (Käsikirjoittajilla oli tiedossa näyttelijät, jotka kussakin ryhmässä olivat ja mukana oli aina yksi teak-opiskelija/ryhmä).

 Olimme hyvissä ajoin ensimmäisten joukossa paikalla, viimeksi oli melkoista tungosta aulassa ja niin tälläkin kertaa. Esityshän oli loppuunmyyty edellisen tapaan, uniikkia matskua olisi luvassa ja se takuulla kiinnostaa niin yleisöä ja alan ammattilaisiakin. Bongasin paikalta ainakin Heidi Heralan, Seppo Maijalan, Lotta Kaihuan, Eero Ritalan, Tommi Korpelan, Elina Knihtilän, Tiina Lymin sekä Heikki ja Santeri Kinnusen. Jäi mukavasti aikaa tutkailla käsiohjelmaa, jossa oli jo nähtävillä tulevien näytelmien nimet ja tekijäporukat. Mielenkiintoni heräsi etenkin "Devade"-nimisen jutun kohdalla, sen kun oli käsikirjoittanut Lauri Maijala ja ohjannut Leea Klemola. Saattaisi olla varsin päräyttävää juttua luvassa nimittäin.

 Klo 19 istuimme jännittynein mielin katsomossa, ja aluksi Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat itsensä ja Teatteri Takomon sekä Q-teatterin puolesta kaikki tervetulleiksi. Näimme myös lyhyen videon siitä, mitä kaikkea edellisten tuntien aikana olikaan tapahtunut. Seuraavien parin tunnin aikana (väliaikakin oli saatu mahtumaan) näimme sitten seuraavat näytelmät :

1. PYHIINVAELLUS (käsikirjoitus Salla Viikka, ohjaus Juho Kuosmanen sekä näyttelijät Miro Lopperi, Malla Malmivaara, Jukka Pitkänen ja Annu Valonen) Nelihenkinen porukka oli pyhiinvaeltamassa Espanjassa tarkoituksenaan löytää luostari. Mukana nuoripari, eronnut mies sekä nainen, johon mies yritti ottaa lähikontaktia. Suurta draamaa aiheutti ainakin sydämenmallisen kiven katoaminen ja tämä nainen, joka yllärinä palasi matkamuistojen kanssa paikalle.

2. TALOYHTIÖN PIHALLA GARILA JA BORG, SEKÄ KOLMAS. (käsikirjoitus Riikka Ala-Harja, ohjaus Jussi Sorjanen sekä näyttelijät Geoffrey Erista, Iikka Forss ja Cecilia Paul) Nimi oli ainakin varsin erikoinen, pisteineen kaikkineen... ja erikoinen oli itse esityskin. Taloyhtiön pihalla tosiaan pari äijää pötkötteli kalsarisillaan/aamutakkisillaan aurinkoa ottamassa, niskatukien kera. Keskustelivat mm. siitä, onko toisen tukka homeessa ja haiseeko home muka joltakin. Yllättäen pihalle ilmestyi ylhäältäkäsin pallogrilli ja turkulainen tyyppi, joka alkoi selostaa miksi tuli pääkaupunkiseudulle. Hampurilaiset lensivät ja aseisiinkin tartuttiin. Muistan sanoneeni esityksen keskellä vierustoverilleni, että eihän tässä ole mitään tolkkua! Eikä siinä kyllä oikein ollutkaan, mutta varsin viihdyttävä silti. Ja juuri siksi.

3. NAISVIHAN NELJÄ VUODENAIKAA (käsikirjoitus Elina Kilkku, ohjaus Juhana von Bagh sekä näyttelijät Eero Enqvist, Pirjo Lonka, Miiko Toiviainen ja Eeva Semerdjiev) Pave Maijasen "Ai-jai-jain" tahdissa alkoi tämä pläjäys ja hämmentynein mielin seurasin etenkin viiksekästä Pirjo Lonkaa sekä kultaisessa minihamosessa ja pitkässä peruukissa keimailevaa Miiko Toiviaista. Tässä pistettiin sekä mies-että naisroolit sekaisin oikein kunnolla ja pallogrilli oli jälleen mukana. Konmaritus tuli mainituksi ja näimme varsin erikoisen joulupukin. Pirjo Lonka oli melkoinen äijä! Esitys päättyi joululauluihin. (Tänään ihmettelin töissä, miksi Ai-jai-jai soi ykskaks päässäni.)

Väliaika...

4. TODELLISUUS ETSII TEKIJÄÄ (käsikirjoitus Pärttyli Rinne, ohjaus Mika Leskinen sekä näyttelijät Satu Tuuli Karhu, Ella Lahdenmäki ja Sami Lanki) Tästä olin enemmän tai vähemmän pihalla, enkä saanut oikein minkäänlaista otetta. Hieno oli kohtaus, jossa isä oli ohimennen syttynyt tuleen ja hän yritti sammuttaa palavia jalkojaan lattialla kieriskellen.

5. SEITSEMÄN (käsikirjoitus Ilja Lehtinen, ohjaus Riikka Oksanen sekä näyttelijät Mona Kortelampi, Susanna Pukkila ja Anders Slotte) Tässäkin olin vähän pihalla. Noppa-asioista selostettiin ja oltiin automatkalla jonnekin, auto täynnä viinaksia ja karkkia. Tobleronesta oli puhetta enemmänkin. Otteeni alkoi taas vähän herpaantumaan tässä.

6. DEVADE (käsikirjoitus Lauri Maijala, ohjaus Leea Klemola sekä näyttelijät Viktor Idman, Katariina Lantto, Jussi Lehtonen ja Mari Naumala) Odotetusti tämä oli illan överein ja hillittömin näytelmä, jota mielelläni olisin katsellut paljon kauemminkin! Näyttelijäryhmä (taisi olla joku Förward Ensemble tms.) saapui pitämään vihonviimeistä kokousta, jossa päätettäisi että nyt lyödään pillit pussiin ja lopetetaan tämä touhu. Yhdellä oli kova kiire aukkareihin (Elisan Hintasaarnaajat etsivät uutta jäsentä) ja ehdoteltiin myös. että hakisi Kotkan Kaupunginteatteriin näyttelijäksi. Ei missään tapauksessa mihinkään vitun Kotkaan! En enää muista miten tilanteeseen päädyttiin, mutta näimme upean ja alkuvoimaisen haka-tanssinkin, yksi riisui kelteisilleen muistellessaan erästä vanhaa proggista ja yleisö suorastaan ulvoi riemusta! Tässä oli energiaa ja meininkiä kunnolla!

 Viisi minuuttia jäi vielä aikaa ennen kuin kellossa tuli 24 tuntia täyteen. Lopuksi kaikki tekijät kokoontuivat lavalle kumartamaan ja kaikki saivat ansaitusti valtavat aplodit.

 Olihan taas katsottavaa! Erikoiskiitokset ansaitsee tekniikkapuoli, miten nopsaan kaikki musiikit, valot ja videot oli otettu haltuun ja miten nopeasti lava tyhjeni kaikesta sälästä edellisen porukan jäljiltä. Tämä on kyllä erinomainen konsepti ja olisi kiva, jos tästä voisi tulla jokavuotinen perinne. Teatterivuosi on aina mukava päättää vähän erikoisemmissa merkeissä. Näistä näytelmistä haluaisin ehdottomasti nähdä jatkoa taloyhtiön pihan porukoihin (lähinnä mihin suuntaan se olisi lähtenyt kehittymään) sekä viimeisenä nähtyyn hulvattomuuteen. Haka-tanssin haluaisin nähdä myös uudestaan!

Tapahtuman toteuttivat yhteistyössä Q-teatteri, Teatteri Takomo sekä TeaK.

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri ja Kärpäset ja herrat / TeaK

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri

Kantaesitys 15.9. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala
Dramaturgi Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Maskeerausuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografi Reija Wäre

Rooleissa : Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson

 Q-teatterin ensi-ilta menee aina heittämällä must see-listalleni, oli aihe sitten mikä hyvänsä. Lavalta (toki myös ohjaus/käsikirjoituspuolelta) kun löytyy lähes poikkeusetta timantinkova porukka, ja etenkin tällä kerralla olin varsin innostunut, sillä mukana olisi Jani Volanen, jonka jälleennäkemistä olin odottanut jo jonkin aikaa. Menoni olin ajoittanut sopivasti ensi-illan jälkeiselle viikolle, joten ehdin samalla reissulla hankkimaan tuoreen kirjan "Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin" (kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö, kustantaja LIKE). Ihana järkäle, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen kunnolla uppoutumaan kirjan maailmaan.

 Tommi Korpela/Jani Volanen/Jussi Nikkilä Fan Clubin Hämeenlinnan alajaosto lähti siis syksyiseen Helsinkiin toiveikkain mielin, aatoksissa kevyttä mielihyvää... Sitä saimmekin heti alkuun koko rahan edestä, kun istuimme eturiviin ja Korpela saapui koko komeudessaan suoraan eteemme ensimmäiseen kohtaukseen. Lavastuksesta tuli heti mieleeni "Ihanat ihmiset" parin vuoden takaa, sama kliinisyys jotenkin loisti valkeista seinistä ja kalusteista.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Korpela on mies, joka hakee apua hypnoositerapiasta (terapeuttina Pia Andersson), koska epäilee todellisuuden olevan manipulaatiota. Hukassa ollaan. "Anteeksi, nyt en ymmärrä" sanoo terapeutti, ja minä ajatuksissani komppaan hetken kuluttua mukana useampaankin kertaan. Valaistus muuttuu kiehtovalla leikkauksella aivan toiseksi, ja pian olemme illanvietossa kera veljen (Jussi Nikkilä), tämän vaimon (Minna Haapkylä) sekä epämääräisen miehen (Jani Volanen), joka on vain tarttunut mukaan kauppareissulla. Ja sama uusiksi, muutamaa repliikkiä ja askelta muuttaen. Ja taas uudelleen. Katselemme vierustoverin kanssa toisiamme vähän haparoiden silmiin, kuin hakien vahvistusta sille, että onko tuokin yhtä pihalla kuin minä. Lavalla ei päästä puusta pidemmälle. Teki niin tai näin, sanoi niin tai näin - lopputulos on aina sama. Vai onko? Olo oli koko ajan kuin olisi katsellut sekoitusta omasta absurdista unesta, Twin Peaksista ja Päiväni murmelina-leffasta. Epätodellinen olo. Punainen lanka heilui jossain käsieni ulottumattomissa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Väliajalla vähän henkäistään ja tutkaillaan uutta kirjaostosta ja haetaan käsiohjelmasta vähän apuja, tuloksetta. Takaisin eturiviin, ja hetken kuluttua suuri tanskalainen illusionisti (Jani Volanen) tulee kertomaan jotain vielä enemmän hämmentävää. Loppuajan odotan ja pelkään sormien napsautusta. Koko ajan odotin jotain suurta oivallusta ja lampun syttymistä päässäni, ja odottelen vieläkin. Viikko oli muutenkin mennyt totaalisessa aivosumussa, joten en päässyt helpolla tästä. En sitä kyllä kieltämättä odottanutkaan, sillä ikävää ja tylsää olisi jos kaiken sujuvasti ottaisi vastaan ilman minkäänlaista uutta ajatusta. Ilo oli katsella karismaattisia, lahjakkaita ja kiinnostavia näyttelijöitä lähietäisyydeltä, mutta muuten nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi. Ei-niin-kevyttä mielihyvää oli tämä. Ei sieltä helpoimmasta päästä, mutta kokemus se tämäkin.

Jani Volanen (c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Seuraavana päivänä olin katsomassa TeaKin Teatterisalissa TeaKin viidennen kurssin opiskelijoiden (Anna Kankila, Verneri Lilja, Mari Naumala, Chike Ohanwe, Manoel Pinto, Heikki Ranta, Sohvi Roininen, Janna Räsänen ja Sonja Salminen, joista viimeksimainitun taiteellinen opinnäyte) sekä virolaisen ohjaajan (Juhan Ulfsak) yhteistyössä toteuttamaa esitystä "Kärpäset ja herrat", joka pohjautuu William Goldingin klassikkoromaaniin "Kärpästen herra". Esitys (osittain myös performanssi) oli kestoltaan 1h 40min ja minulle suurimmaksi osaksi täyttä hämmennystä. Totta kai näin omin silmin mitä edessäni tapahtui ja vaikutuin nuorten primitiivisestä energiasta sekä eri elementtien häpeilemättömästä käytöstä (hiekassa pyörimistä, vedessä virkistäytymistä, ilmavirrassa kuivattelua, tulen ympärillä maanista tanssia), myös musiikin läsnäolosta koko ajan tapahtumissa. Esitys oli täynnä alkuvoimaa ja oivalluksen iloa. Pääni oli taas melkoisessa pyörityksessä ja olo oli kuin lingon läpi olisi mennyt Sielun Veljien keikalla. Vaikuttava katsoa, mutta nostan tämänkin kohdalla kädet pystyyn. Hyvin porukka veti, ei siinä mitään. Päähäni jäi soimaan "Welcome to the Jungle".

 Sellainen kulttuuriviikko oli tämä. Varsin haasteellinen siis, mutta mielenkiintoinen! Ei muuta kuin kohti uusia, toivottavasti seuraavaksi vähän "helpompia" kokemuksia. Haluan korostaa vielä sitä, että kaiken ei todellakaan tarvitse olla helposti sulavaa, mutta kyllä jää kaivelemaan kun ei oikein saa otetta. Ote taitaa alkaa lipsua tässä vaiheessa vuotta.

(TeaKin esityksen näin ilmaisella kausikorttilipulla.)

Suomi 2016 - musikaali / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Suomi 2016 -musikaali / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Ensi-ilta 13.5. 2016 Puoli-Q -näyttämöllä, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanoitus : Työryhmä
Dramaturgia ja ohjaus : Jaana Taskinen ja Anni Tani
Äänisuunnittelu : Jani Orbinski
Lavastus, puvustus ja valosuunnittelu : Tomi Flyckt
Musiikin toteutus ja soitto : Jani Orbinsi ja Tomi Flyckt
Sävellys ja sovitus (sävellys kolmea kappaletta lukuunottamatta) : Jani Orbinski

Rooleissa : Samuli Hokkanen, Meri Luukkanen, Sonja Sassi, Oliver Härkönen, Veera Wahlroos, Jalmari Pajunen, Maija Alander, Diego Salvador, Emilia Harjukangas, Meri Bäckström, Vilma Sippola, Tommi Kokkonen, Kirre Ranin, Katja Luukanen, Louisa Mäkynen, Freddie Sukura, Riia Hätönen, Carita Marin, Eugenio Colaneri, Ainu Kortelainen, Otso Aunola, Aamu Milonoff, Marikki Vasantola ja Viola Sarsila

 Viime vuonna Q-teatterin nuorisojaosto sai kunnian päättää kevätkauteni, ja tästähän tuli vahingossa näköjään perinne, sillä niin kävi myös tänä vuonna. Ei hassumpi perinne muuten! Ensi vuonna joka niemessä ja notkossa on Suomen satavuotisjuhlallisuuksia luvassa muodossa jos toisessakin, mutta Q-teatterin Nuorten Teatteri otti vähän ennakkoa ja pisti pystyyn 99v-bileet, jossa ei aiheensa puolesta kyllä kauheasti ole syytä juhlintaan. Sen verran kylmää kyytiä musikaalissa monikin asia sai osakseen!

 Edellisessä produktiossa "iskin silmäni" moneenkin tyyppiin ja ilahduin valtavasti käsiohjelmaa selaillessani, kun usempikin tuttu nimi pompahti sieltä esiin. Tapojeni mukaan olin siis paikalla reippaasti etuajassa ja visioin mielessäni, että millaistakohan tykitystä tällä kertaa onkaan luvassa, kun salista luukutettiin Raptorin "Oi beibiä" täysillä.

 Itse esitys ei suinkaan alkanut sillä, että meidät katsojat olisi päästetty saliin, ehei. Ovet kiinni ja jäimme pyörimään aulaan odottavin mielin. Jostain tupsahti sitten äänekäs brändityöryhmä, joka otti tilan ns. haltuun nousemalla pöydille ja tuoleille julistamaan. Marilyn (Veera Wahlroos) ja kovasti uhoava Donald (Jalmari Pajunen) sieltä ekana osuivat silmään. Jälkimmäinen oli Aku Ankka-puvussa, mutta aika nopsaan kävi ilmi, että "esikuva" oli eräs toinen Donald. Surullista kyllä, jutut olivat ihan sitä itseään eikä mitään muiden kirjoittamia lauseita... Kellopeliappelsiinimaisesta silmämeikistä huolimatta Alex (Samuli Hokkanen) paljasti todellisen luonteensa myöskin.

 No, päästettiinhän meidät salinkin puolelle, mutta katsomoon pääsy ei ollutkaan niin helppo juttu, vaikka Virtanen, Korhonen, Mäkinen ja Nieminen kovin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan olivatkin. Nurkassa lymyili mystinen joukko eläimiä, avaraa luontoa. Katsomo oli aidattu ja siellä olikin jo porukkaa valmiiksi. Emme olleet tervetulleita heidän sekaansa. Vaikka tilaa oli yllin kyllin, "me oltiin täällä ensin ja painukaa te vittuun täältä". Tuntuipas kivalta se! Muutamalle katsojalle tuotiin tuolit lavalle ja rohkeimmat/nopeimmat pääsivät niille istumaan. Ei tuntunut kauhean luontevalta. Me muut seisoskelimme sivummalla ja pohdimme seuraavaa siirtoa. Lopulta pääsimme varsinaiseen katsomoon, mutta ensin sieltä oli ajettava mustiinpukeutuneet, vihaa täynnä olevat hahmot pois. Seurasi vaivautunut hiljaisuus ja tuijottelua puolin ja toisin, kunnes Korhonen (Diego Salvador) älysi keittää kahvit ja tunnelma vapautui. Kahvikuppeja jaeltiin katsomoonkin ja osa oli käsissään tervetulotoivotusmainen kupponen ja toisessa kädessä "mene vittuun siitä"-lappu. Jee.

 Luvassa oli kuitenkin sellaista ryöpytystä, että huh huh. Asiaa tuli niin paljon, että olisi tämäkin pitänyt mennä uudestaan katsomaan. Mieleen nousi, että kunpa edes muutama päättäjä ja asioista vastaava näkisi, mitä mieltä nuoriso on tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei meinaan näytä tällä menolla. Kyllä kirpaisi, kun nuorisoporukka pumppasi ilmaa kumiveneeseen, jotta pääsisi opiskelemaan muualle, täällä kun vaan leikataan ja valintojen on mentävä kerralla nappiin. Oma alahan löytyy heti ensiyrittämällä, eikös vaan. Aaltojen armoille sitten vain, katsotaan minne kumivene vie vai viekö mihinkään, ja moniko edes pysyy kyydissä. Musisoinnista vastanneet Jeesus ja Mooses olivat ammatiltaan ihan jotain muuta, mutta henkensäpitimiksi pitää venyä moneen suuntaan, jotta saa leipänsä päälle muutakin kuin ylähuulen.

 Joku katsoja vertasi viimevuotista spektaakkelia Lapualaisoopperan ja Kellopeliappelsiinin sekoitukseksi, ja tällä kertaa minulle nousi hyvinkin voimakas Lapualaisooppera-fiilis. Nuorisoporukka lauloi moniäänisesti rintamassa kädet nyrkissä ja teksti oli niin rehellistä, että sielua puristi. Ei ollut tarvetta paheksua tai hyssytellä tyyliin "eihän noin voi sanoa tai laulaa", kun lauloivat siitä, että tää ja tääkin juttu vituttaa niin äärettömän paljon. Siinäs kuulitte, ja meidän ääni on nyt tämä. Aitojakin rakenneltiin ja rajaviivoja. Tätä ei saa sitten ylittää, katsomo jäi rajan ja aidan toiselle puolelle, vaiko kumminpäin? Aidon kohtaamisen se kuitenkin esti.

 Huh huh. Pitäisi tosiaan mennä katsomaan uudelleen, jotta saisi vielä enemmän irti tähän tekstiinkin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten näillä mennään. Poislähteissä oli jälleen ensimmäisenä mielessä se, että minua oli tartuttu hartioista kiinni ja vähän ravisteltu, ehkä vähän läpsitty kasvoillekin. "Hei haloooooo!" Toisena ajatuksena oli sitten se, että "Juuri näin, hienoa nuoret!"

 Ensi viikolla vielä muutamia esityskertoja jäljellä, menkää ja ihmetelkää. Tsekkaa lisää tästä.

(c) Teatterikärpänen

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2016, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografia Janina Rajakangas

Rooleissa : Laura Birn, Elina Knihtilä, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen

 Monesti olen ollut Q-teatterin ensi-illoissa mukana, tällä kertaa istuin katsomossa ensimmäisessä ennakossa, kun en saanut aikataulujani oikein muuten järkevällä tavalla järjestymään. Parkkeerasin itseni vielä reunapaikalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti rientämään junaan.

 Huomioni kiinnittyy väkisinkin harvinaisen valjuun värimaailmaan lavastuksessa. Ei vahingossakaan mitään räikeää tai joukosta erottuvaa, telkussa näyttää pyörivän repeatilla luonto-ohjelma samanlaisista linnuista. Variksia vai mitä lie olivat. Ovesta hiippailee koruttoman rauhallisesti lavastukseen sopivaan asukokonaisuuteen pukeutunut ilmeetön nainen (Laura Birn), joka lukee ääneen lehdestä kuolinilmoituksia ja niiden kauniita muistovärssyjä.

 Ja sitten se "ihan tavallinen perhe"! Jo on iloista ja rentoa porukkaa! Paljoa ei puhuta eikä juuri toimitakaan. Äidin (Elina Knihtilä) suurimpana haaveena on olla vain osa ihan tavallista perhettä ja elää normaalia, tavallista elämää. Yleisö on vähän odottavaisin mielin aika pitkäänkin, seurataan perheen puuhia (joita ei liiemmin edes ole) tarkkaavaisena ja hissuksiin. Ovesta heilahtaa välillä flamencotanssijan helmaa ja kastanjetit soi. Mieleeni tulee ajatus, että ihan kuin katsoisi kotimaista versiota Twin Peaksista. Kaikki on mahdollista ja ovesta voisi hyvinkin tulla joku rouva koivuhalko sylissään, jos se näissä piireissä koettaisi tavalliseksi ja ihan normaaliksi käytökseksi.

Iloinen perhepotretti 

 Nauruhanat aukeavat viimeistään varsin hulvattomissa häissä, joissä suurin ohjelmanumero on kahvinjuonti ja kuppien kilkuttelu lusikalla synkassa. No, toki äiti keventää tunnelmaa hauskalla leikillä, jossa hääparin pitää kääntää satunnaisia lauseita ruotsiksi. Sulhanen takeltelee ja morsian menee häpeästä pöydän alle kyykkysilleen.

 Jotenkin sydäntäni vihlaisee Elina Knihtilän paljonpuhuvat kasvot, kun hän niin tosissaan ja liikuttunein mielin ahmii berliininmunkkia ja valmistautuu niin itsenäisyyspäivän riehakkaaseen menoon kuin joulunviettoonkin. Kyynelhän siinä kohoaa silmänurkkaan itselläkin. Miten sitä haikaillaankaan toisten kulttuurien perään ja siihen, että voi kunpa itsekin uskaltaisi vähän irrotella kuten nuo toiset. Hyvänä esimerkkinä toimii visiitti discoilemaan, kaikki pönöttävät omissa nurkissaan ja tuijottavat varpaitaan. Vasta sitten uskalletaan repäistä, kun ei ole ketään näkemässä. Olisihan se hemmetin noloa jäädä kanssaeläjille kiinni irrottelusta!

Joulunviettoa riehakkaasti 

 Erilaisuutta ihaillaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Esitys saa varsin synkkiä sävyjä. Jos et ole samasta muotista kuin muut, joudut heti tarkkailun alaiseksi ja sinua on oikeus kohdella ihan miten sattuu. Normaaliuden nimissä yksikin herra (Pyry Nikkilä) pistää tuulemaan niin että höynenet pöllyävät ja hyväksynnän saa sillä, että näinhän kaikki muutkin tekevät. Tämä käytös on ihan normaalia, vaikka se on kaikkea muuta. En pysty takuulla kuuntelemaan Dirlandaata enää niin kuin ennen, kiitos vaan. (En sitä kyllä liiemmin muutenkaan kuuntele, mutta tämän jälkeen vielä vähemmän.)

 Jäin pohtimaan sitä susihahmoakin, joka muristen aina tämän tästä tupsahti paikalle. Vaara houkuttaa ja kiehtoo mieltä, näkikö nainen siinä omat tukahdetut tunteensa vaiko sellaista, mitä toivoisi muiden toimesta tapahtuvan? Hmmmmm. Ja se yksi tyyppi kanniskelemassa mattoa! Ja kalsareita lipputankoon ja mahdollista natsitervehdystä siihen kylkeen? Loppukohtaus mietityttää varsinkin, toki huvittaakin mennessään hiukan överiksi.

 Ehdin siihen junaankin ja kotomatka meni ihmetellessä, että taattua Q-teatteria oli tämä, ja ehkä vielä hitusen oudompaa mitä aiemmin. Minun makuuni siis!

 Hedelmäksi/marjaksi annan Tavallisuuden aaveelle ananaskirsikan (kuivakas ja väritön kuori, jonka alla herkullinen yllätys).

Kaikki esityskuvat (c) Pate Pesonius

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2015, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : työryhmä

Ohjaus : Jani Volanen

Lavalla : Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä, Eero Ritala ja Lotta Kaihua (sekä Ola Blick)

 Tätä on odotettu! Q-teatterin kauden uutuusnäytelmät ovat muodostuneet itselleni viime aikoina Tapauksiksi, joita ei haluaisi missata mistään hinnasta. Ensi-iltapäivänä meinasi tosin hetkeksi huumori loppua, kun junan veturi sanoi itsensä irti Jokelan kohdalla ja siinä sitten odoteltiin piinallisen pitkä aika. Matka kuitenkin jatkui ja ehdimme juuri sopivasti teatterille seuralaiseni kanssa.

 'Jälkeenjäävät' koostuu episodeista 'Häiriötekijän' tapaan, ja tällä kertaa aiheena on elämän ja kuoleman hankaluus. On eletty jollain tavalla väärin ja tuhlattu aikaa väärien ihmisten tai asioiden parissa. Kaivataan kipeästi muutosta johonkin suuntaan, ja osa roolihahmoista tekeekin aika radikaaleja päätöksiä - tapahtukoon käänne sitten Alepan kassajonossa tai illalliskutsuilla.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Meno on paikoitellen todella absurdia ja hillitöntä, huutonauru raikaa katsomossa ja spontaanit väliaploodit seuraavat toistaan. Olo on välillä jopa kiusaantunut jännällä tavalla, tuntee suurta myötähäpeää (kuin myös myotätuntoa) roolihenkilöitä kohtaan. On pakotettu ajattelemaan, miten piinavaa olisikaan itse olla tuossa samassa tilanteessa. Moni on takuulla ollutkin! Tunnistin itseni moneenkin otteeseen jännitysnäytelmäksi kohoavasta paikallisjunareissusta, jossa sitkeät vierustoverit saavat aikaan omituisiin mittasuhteisiin kohoavan tapahtumaketjun. Välillä katsomossa on sitten hiirenhiljaista ja orastava nauru juuttuu kurkkuun. Salin täyttää syvä hiljaisuus. Loppukuva on kaunis, rauhallinen.

 Parastahan tässä on se, että yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tulee. Episodien välissä valot himmenevät ja niiden sytyttyä ovesta saattaa tulla vaikkapa riikinkukkoasuinen Iippa. Seuralaiseni totesi väliajalla, ettei ihan hirveästi lämpene tämänkaltaiselle teatterille. Makunsa kullakin, mutta minä kyllä lämpenen! Tosin olen sitä mieltä, että kovin monen teatterin ei kannata vastaavaa edes yrittää. Tai miksipä ei...? Voisi olla virkistävääkin.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Mitäs kaikkea eteemme tällä kertaa sitten tuodaan? Alussa oli kovinkin tutunoloista asuntonäyttöä, joka ei ihan kaikille auennut. Gospel-henkiseen revittelyyn päättyvä 'asiallinen' keskustelu pissaavan patsaan aiheuttamista erinäisistä vakavista ongelmista hautausmaalla. Suojapuvun sisällä pörräävä paarma. Mies, joka kyllästyi olemaan Jarmo ja vapautti itsestään Pasin. 'Mies ja kitara'-henkinen hittiaineksia sisältävä loistava veto Erkosta eiku Jarkosta vai oliko se sittenkin Herkko. Voisin kuunnella repeatina Jussi Nikkilän esittämää biisiä, toisin kuin se yksi ei halunnut enää kuunnella Michael Jacksonin Beat it-hittiä. Golfaavan miehen pitämä tiedotustilaisuus perheelleen, ja sama kirjallisena. "Ja nyt viedään sitten meikäläistä!" Väliajalle mentäessä ja rap-ylläristä toipuessa ilmassa leijui kaksi lausetta : 'uskokaa unelmiin' ja 'toiset virkkaa ja toiset twerkkaa'. Jou jou.

 Taustalla vilisee monenlaista videonpätkää ja puhuvaa päätä, suurin osa näistä menee sujuvasti yli hilseen. Mieleen tosin jää yhtäläisyys elämän ensimmäisten ja viimeisten hetkien välillä. Beat it-intro taisi lähteä soimaan juuri samalla hetkellä, kun jäin pala kurkussa miettimään Robin Williamsia tarttumassa hetkeen ja poikia nousemassa pöydälle seisomaan. Lavastuksesta bongailen tuhkauurnia, eläintrofeita ja patsaita. Miljööstä on kyllä moneksi.

 Q-teatteri kyllä asettaa näillä esityksillä odotukset aika korkealle, ja täysin tyydytettynä voin jälleen todeta, että tämä porukka ei pettänyt tälläkään kertaa. On mahtava etuoikeus seurata näin läheltä näin loistavaa näyttelijäntyötä, jokainen hoitaa oman pestinsä ihailtavalla tavalla ja omalla tyylillään. Koko työryhmälle iso kiitos!

 Käsiohjelma toimii myös samalla novellikokoelmana, jossa sama teema toistuu. Lukiessani kuulin Tommi Korpelan äänen päässäni...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten teatteri, Q-teatterin iso näyttämö

Ensi-ilta 17.5. 2015, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat : Työryhmä

Ohjaus ja dramaturgia : Jaana Taskinen ja Outi Condit

Visuaalinen suunnittelu : Tomi Flyckt

Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys : Jani Orbinski

Näyttämöllä : Maija Alander, Otso Aunola, Samuli Hokkanen, Riia Hätönen, Maj Ilola, Paavo Jokinen, Kaisla Kemppainen, Tommi Kokkonen, Ainu Kortelainen, Elmeri Latvanen, Rosanna Liuski, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Riina Pitkänen, Kirre Ranin, Diego Salvador, Kerkko Sariola, Sonja Sassi, Vilma Sippola, Freddie Sukura, Sara Vapaavuori, Veera Wahlroos ja Taika Wiikari

 Olin katsomassa ensimmäistä kertaa Q:n Nuorten teatterin esitystä tasan viikko sitten, ja näkemäni esitys oli toiseksiviimeinen veto tästä. Tiesin, etten ihan heti ehdi kirjoittamaan näkemästäni ja kokemastani ja siksi olinkin heti kotiuduttuani tehnyt ihan peräti muistiinpanoja asian tiimoilta. Tätä en siis usein harrasta, silloin vain jos ihan ehdottomasti pitäisi tiettyjä asioita muistaa. Kaivelin muistiinpanot esiin vain huomatakseni, etten saa käsialastani mitään selvää! Olen kirjoittanut paperille yksittäisiä sanoja ja muistikuvia kuin pikakirjoituksella, ihan kuin olisi ollut hoppu muistaa 'vielä tämä ja tämä ja ai niin sekin vielä'! Hämmentävää, lähes tajunnanvirtaa paikoitellen. Näillä siis mennään ja katsotaan mihin se johtaa...

 Tässä ensinnäkin ote muistiinpanoistani satunnaisessa järjestyksessä : Suvivirsi. Tempautuminen. Ajassa kiinni. Ludwig Lentäjä ja Samurai. Menneet sukupolvet. Darude. Kermavaahto. Afrodite.

Tyhjä Joukko (c) Saara Suomäki, kuvankäsittely Pate Pesonius

 Viikko sitten olin paikalla reippaasti etuajassa ja näyttämön puolella vielä melskeestä päätellen haettiin kierroksia tulevaan koitokseen. 'Metsäkukkia' kajahti useampaankin otteeseen, mietin että mitä ihmettä siellä nuoriso hoilaa vanhempieni häävalssia (tänä vuonna 50v avioelämää täyteen, joten kauhean tuoreesta hitistä ei ole kyse). Näin esiintyjäjoukon mielessäni kirmailevan ympäri salia kiihtyvällä vauhdilla, täynnä energiaa. Odotukseni olivat korkealla. Sitten näyttämön puolella hiljeni ja meidät katsojat päästettiin sisälle.

 Jaahas, 'Jotain toista'-näytelmän lavasteet. Mikäpäs siinä, monitasoisuus toimii varmasti tässäkin. Parisenkymmentä nuorta astelee lavalle ja pyöritys alkaa. Tempautuminen on päivän sana ja mukana mennään, halusit tai et. Minulla tulee heti alussa jo suru puseroon, koska näyttämöllä on kerralla mielenkiintoisia persoonia ja tyyppejä ihan liikaa enkä oikein tiedä kenen menoa milloinkin seurata. 'Haa, mikä katse silmissä! Jestas mitä tuo tuolla oikein tekee! Kylläpäs on kiintoisanoloinen tyyppi tuo. Mikäs asento se tuo on' jne.

 Jos oikein ymmärsin, ollaan jonkinsorttisessa välitilassa, jossa sekalainen joukko Peter Panista tuttujen 'kadonneiden poikien' kaltaisia tyyppejä yrittää jotenkin luovia eteen päin. "Tyhjä Joukko on esitys nuoruudesta, välitilasta lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Esitys identiteetin etsinnästä ja yksinjäämisen pelosta. Halusta tulla miksi tahansa tai ei miksikään. Esitys uskosta, toivosta, rakkaudesta, totuudesta, kauneudesta ja suuruudesta." Näin esityksen nettisivut siis kertoivat. Elli-niminen neitonen on jotenkin joutunut joukon keskelle, ja Ludwig Lentäjä sekä Samurai toimivat vähän niin kuin oppaana.

 Seuraa liki puolitoistatuntinen myllytys ja ajatusten tuuletus, ilman väliaikaa. Huomaan pohtivani useampaankin otteeseen, että voi jestas miten raikkaita ajatuksia ja uudenlaista lähestymistä moneenkin eri asiaan. Välillä huomaan myötäileväni hyväksyvästi mukana tyyliin 'Juuri noinhan se menee' ja hetken kuluttua kaikki onkin taas päälaellaan ja äskeiset aatokset täysin kalkkisten hommaa. Ihailen nuorten vauhtia ja rohkeutta, herkkyyttä ja asennetta. Rakastun ihan jokaiseen vuorotellen. Haluaisin olla Sandstormin tahdissa joraamassa lavalla mukana. Lauletut kappaleet tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta, vaikka kuulen ne ensimmäistä kertaa.

 Ja sitten vauhti ykskaks hiipuu ja väki tulee katsomon puolelle ja peräänkuuluttaa 'menneitä sukupolvia' astumaan lavalle ja näyttämään, että miten homma nyt sitten tulisi muka hoitaa jotenkin paremmin. Mitä hittoa, joutuuko tässä kenties lavalle itse? Ehei, kunniakujaa pitkin saapuu kaksi herraa lavalle ja koko esitys saa absurdin käänteen jälleen kerran. Brothers of Destruction hämmentää ja huvittaa. Tuollaisiako me nyt ollaan. Metsäkukkia lähtee soimaan. Nuoriso huutelee omia kommenttejaan katsomosta, ensimmäistä kertaa älypuhelinten loimotuskaan ei minua häiritse.

 Esityksen juonta on mahdotonta kuvailla. Hirmuinen määrä erilaisia kohtauksia, jokainen vuorollaan pääsee ääneen enemmän tai vähemmän. Nautin ihan jokaisesta hetkestä. Välillä naurattaa, välillä liikutun. Ennen kaikkea vaikutun. Afrodite pistää satunnaisotannalla partioleirillä tytön ja pojan telttaan muhinoimaan saadakseen nämä rakastumaan, mutta ihan niin kätevästi se ei loppupeleissä käy. Pojat seisovat rintamassa ja kertovat vuorollaan ajatuksiaan siitä, millaista on olla mies ja mitä mieheltä odotetaan. Mies ei koskaan itke, toteaa yksikin nuorimies kyyneleet silmissään. Tytöt kertovat ajatuksiaan naiseudesta.

 Loppulaulun aikana minulle tulee fiilis, että ollapa tuolla lavalla mukana heilumassa näiden ihanien nuorten kanssa. Ja että nytkö tämä jo loppui. Niinpä. Miksi tulin katsomaan vasta loppupään esitystä? Jos olisin ollut heti ensi-illassa, olisin parhaassa tapauksessa ehtinyt vielä uusintakierrokselle, sillä näkemäni olisi vaatinut ehdottomasti toisen katsomiskerran. Niin paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa tuli lyhyessä ajassa, nopeassa tahdissa. En siis ihan pysynyt kärryillä, mutta roikuin sitkeästi mukana kuitenkin.

 Ulkona tuli samanlainen olo kuin syyskuussa Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeen. Tarve julistaa jotain asiaa maailmalle, ihan mitä tahansa! Ja tuli tunne, että olen elossa ja onnellinen siitä! Jännä olo. Takanani ovesta tuli ulos kaksi ikäistäni miestä, joista toinen sanoi esityksen olleen hänelle kuin sekoitus Lapualaisoopperaa ja Kellopeliappelsiinia. Varsin mielenkiintoinen näkökulma, ja oli pakko kääntyä katsomaan taakseen. Katsemme kohtasivat hetkeksi ja tuli jonkinsortin yhteys. Perustelut jäi häneltä kuulematta, mutta varmasti riitti heillä kotomatkalla keskusteltavaa. Minä suuntasin yksin kotiin ja märehdin asioita. Jotenkin mieleeni tuli tietyllä tavalla Kaspar Hauser, mutta myös käänteinen Vanja-eno. Nelikymppinen Vanja suree tekemättömiä hommia ja elämätöntä elämää, vuosien kulumista hukkaan. Tyhjä Joukko suree tulevaisuutta ja pelkää jämähtämistä jo ennalta. Kun pitäisi tietää jo nyt, mitä myöhemmin haluaa tehdä. Suree ja pelkää? Vai teinkö minä sen heidän puolestaan. Herätys ja lekalla päähän!

 Tällä hetkellä olen ehdottoman onnellinen ja jopa kiitollinen siitä, että kävin esityksen katsomassa. Miksen ole aiemmin käynyt Q.n nuorten juttuja katsomassa? Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan. Jotenkin koko maailma aukeni hetkeksi uudella tavalla ja tämä olikin täydellinen päätös kevätkauden teatteriesityksilleni.

Jotain toista / Q-teatteri

Jotain toista - henkilökohtaisen halun näyttämö / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Milja Sarkola

Dramaturgit Heini Junkkaala ja Henriikka Himma

Rooleissa : Iida Kuningas, Emmi Parviainen, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Sanna-Kaisa Palo ja Elena Leeve

 Tulevat teatterijutut tunkeutuvat välillä unimaailmaani, ja ensi-iltaa edeltävänä yönä näin unta, jossa yleisö istui sinapinruskeilla 70-luvun sohvilla ja kaiken edessä oli iso ja ruma sohvapöytä, jonka päällä Tommi Korpela pyllisteli värikkäissä alushousuissaan. Kuiskasin vierustoverilleni, että "Minusta tämä on vähän kiusallista katsottavaa." Hämmentävä fiilis tulikin sitten varsinaisessa esityksessä, kun aiemmin värikkäissä alushousuissa nähty Korpela sanoo toistamiseen kuullun rohkean englanninkielisen dialogin päälle kokevansa keskustelun varsin kiusallisena. Koin siis pienimuotoisen etiäisen unen muodossa!

 Heti alkumetreillä tulee selväksi, että nyt ei hissutella, vaan mennään suoraan itse asiaan. Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo käyvät englanninkielisen nautinnollisen vuoropuhelun. Korvia kuumottaa. Puheissa ei ole kuitenkaan mitään rumaa, vaikkakin keskustelu on varsin rohkeaa. Suomeksi keskustelu olisi saattanut kuulostaa hivenen kornilta? Takanani istuvaa miestä tuntuu naurattavan kovasti.

(c) Pate Pesonius 

  Kertojahahmona toimii Iida Kuningas, joka havaintojensa ja muistojensa kautta käy läpi kaikkea sitä, miltä tuntuu tuntea voimakasta vetoa samaan sukupuoleen, mistä halu toista ihmistä kohtaan kumpuaa tai mihin se latistuu. Miten täysin vieras käsi elokuvateatterin hämyssä tuntuu kihelmöivän jännittävältä ja miksi puolison kanssa läheisyys tuntuu ahdistavalta, vaikka rakastaa toista yli kaiken. Kertoja myös ohjaa ja kirjoittaa näytelmää, ja rooliin hyppää vuorotellen koko naiskaarti Emmi Parviaista lukuunottamatta. Hänellä on puolison rooli. Tommi Korpela toimii dj:nä ja jää vähän sivuhahmoksi, häntä tarvitaan mm. isän rooliin ja siihen, kun serkkujen kanssa leikitään pornoleffaa. Korpela kuitenkin pudottelee sinne tänne napakoita kommentteja, joista etenkin "ilmassa roikkuu kollektiivinen kysymys siitä, kuka vittu on Kirsti!?" saa aikaan melkoisen nauruhuutomyrskyn yleisön keskuudessa.

 Sarkolan teksti tuntuu hyvin rehelliseltä. Q-teatterin nettisivulla sai laittaa työryhmälle kysymyksiä, joista yksi meni osittain näin "Milja Sarkola, miten löysit tavan ja tyylin kirjoittaa?" ja vastaus kuului "Kun uskalsin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, ei niin kuin toivoisin niiden olevan, koin että tavoitin aiheesta jotakin olennaista." Kohtaukset tuntuvatkin todella omakohtaisilta ja aidoilta, ei lainkaan teeskennellyiltä tai keksimällä keksityiltä. Paikoitellen menikin fakta ja fiktio sekaisin kun jäi pohtimaan, että onko oikeassa elämässä käyty tämänkaltainen keskustelu kenties. Kiehtovaa ja ajatuksia herättävää.

 Q-teatteri osaa aina yllättää. Tälläkin kertaa mietintämyssyni täyttyi materiaalista, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Samalla "Jotain toista" on rohkein näkemäni näytelmä koskaan ja vaikka parissa kohtauksessa mentiin kirjaimellisesti iholle, en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Näyttelijät loistavat jälleen kerran, ja mieleeni jäi etenkin Sanna-Kaisa Palon huikea monologi lattialla kärvistellen sekä huimat Emmi Parviainen ja Iida Kuningas. Yhden kohtauksen Tsehov-heitto toi väistämättä mieleeni sen, että "siinä ne Vanja-enojen Sonjat nyt keskenään..." Pidin kovasti myös etenkin näytelmän äänimaailmasta sekä näyttelijöiden vaatetuksesta, sopivan rentoa ja "omalta tuntuvaa".

 Ensi-iltayleisöä tuntui kovasti naurattavan viittaukset teatterimaailmaan, teatterinjohtajan ja ohjaajan väliset keskustelut sekä enskaribileiden meininki. Mene ja tiedä...

 Kiitos rohkeudesta ja vapauttavista nauruista! Kotimatkalla riitti keskusteltavaa seuralaiseni kanssa.

 "Jotain toista" saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Emmi Parviainen (c) Pate Pesonius 

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

The 24 Hour Plays / Q-teatteri

Tapahtuman tuottivat Q-teatteri, Teatterikorkeakoulu ja Teatteri Takomo

21.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa, sillä se peruttiin viime hetkillä...)

 Alunperin Yhdysvalloissa Philip Naudén ja Tina Fallonin toimesta kehitetty "The 24 Hour Plays" nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Helsingissä. Suomessa tätä on aiemmin esitetty Porissa Rakastajat-teatterissa Lainsuojattomat-teatterifestivaalien yhteydessä (ainakin kesällä ´13). Toivottavasti tästä tulisi jokavuotinen tapaus, sen verran raikasta ja railakasta meininkiä nähtiin Q-teatterissa sunnuntai-illan ratoksi!

 Miten homma sitten toimii? Mukana on siis kuusi käsikirjoittajaa, kuusi ohjaajaa ja liuta näyttelijöitä. Lauantai-iltana klo 21 kello lähtee käyntiin. Käsikirjoittajat saavat jonkinsortin aiheen (ilmeisesti sanomalehtien aukeamista?), valitsevat näyttelijät ja sitten kirjoittamaan pitkin yötä. Syntyneille teoksille arvotaan ohjaajat ja sitten TeaKin tiloihin harjoittelemaan. Sunnuntaina klo 19 yleisö saapuu sisään ja edeltävien tuntien aikana valmistuneet näytelmät esitetään yleisölle. Jokainen näytelmä on kestoltaan tuollaiset 10min ja lavasteiden/rekvisiitan ym. vaihdoksien vuoksi näytelmien välillä aikaa kuluu tietysti. Klo 21 mennessä kaiken pitäisi olla siis ohi... Vaan kuinkas kävikään!?

 Bussini saapui Kamppiin hyvissä ajoin ja olin taas vähän liiankin ajoissa paikalla. Kävellessäni hekumoin lasillisesta lämmintä glögiä, mutta sitäpä ei ollutkaan tarjolla. Otin sitten lämmikkeeksi valkoviiniä, mikä olikin erittäin harvinainen tempaus. Minä kun en yleensä viineihin koske eikä maistu oikein muutenkaan, nyt vuoden viimeisen teatteriesityksen kunniaksi yllätin itseni sitten. Paikalle alkoi valumaan väkeä hissuksiin ja pian aulan täytti iloinen ja jännittynyt puheensorina, kenelläkään kun ei ollut aavistustakaan, millaista menoa kohta tultaisiin näkemään. Ei itse tekijäryhmilläkään... Sain myös todistaa pientä episodia, jonka lopputulos jäi mietityttämään. Yleisön edustajana paikalle saapunut Santeri Kinnunen oli löytänyt jostain huulipunapuikon ja ottanut tehtäväkseen etsiä sille oikea omistaja. Santeri kiersi huulipuna käsissään naisen luota toiselle. Jäi vähän vaivaamaan, että miten sille lopulta kävi...

 Lopulta odottelu palkittiin ja pääsimme saliin istumaan. Tuotantoryhmästä Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat kaikki lämpimästi tervetulleiksi ja näimme lyhyen videon h-hetkeä edeltäneistä tunneista. Ja sitten itse näytelmiin. Näimme siis kuusi näytelmää (kiitos käsiohjelman, ei tarvinnut kirjoitella mitään ylös), jotka kaikki olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Oli hyvin absurdia menoa, vakavaa pohdintaa, hassunhauskaa, nokkelaa sanailua, oopperaa... Nämä nähtiin :

1. Apoteoosi (Pasin muistolle)
- käsikirjoitus Veikko Nuutinen
- ohjaus Linda Wallgren
- rooleissa Minna Puolanto, Eeva Soivio ja Pyry Äikää
- Pasin muistotilaisuudessa lapsuudentoveri muistelee maailman parasta teatterikokemustaan, jossa hän esitti päiväkodissa käärmeenlumoojaa ja Pasi oli käärme, joka vihreät sukkahousut päässään nousisi korista. Muisteltiin myös päiväkotiaikaista hupia, jossa piti vilauttaa etu-ja takapuolta niin ettei kukaan ehdi huomaamaan. Mieleen jäi vilauttelun lisäksi varsinkin aikuista Pasia esittänyt Minna Puolanto, joka meni retein elkein iskemään yleisön joukosta kahta naista. Ja renkso tintsori!

2. Makea syyllisyys
- käsikirjoitus Marko Järvikallas
- ohjaus Susanna Kuparinen
- rooleissa Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola ja Susanna Mikkonen
- pari nuorta hytisee kylmissään asunnon edessä ja odottavat naista, joka asuu heidän äitinsä asunnossa. Äiti on kuollut ja nainen hiukan viiniinmenevä. Putosin tässä vähän kärryiltä, mutta mieleen jäi Juha-Pekka Mikkolan repliikkien alut, kun aina oltiin oltu milloin missäkin maankolkassa. Lopuksihan kolmikko kieri matolla paidatta ja lähmivät toisiaan suklaakakulla...

3. Taivas ja maa yhtä aikaa
- käsikirjoitus Ari-Pekka Lahti
- ohjaus Riko Saatsi
- rooleissa Pelle Heikkilä, Nina Palmgren ja Helena Ryti
- nuori säveltäjänalku on kirjoittanut oopperan ja siihen aarian, johon haaveilee Karita Mattilaa laulajaksi. Kas kummaa, Janne Mäkinen (tuleva uusi Sibelius) törmää baaritiskillä verevään ja valloittavaan oopperadiiva Mattilaan ja yksi asia johtaa toiseen. Jannen avopuoliso pauhaa ja mököttää kotona tekemättömiä kotitöitä ja Janne senkun yrittää tehdä unelmastaan totta, ja joutuu siinä sivussa kahden tulen väliin. Mieleen jäi etenkin Helena Ryti viettelijänä ja Pelle Heikkilä Jannena nöyränä ryömimässä huppu päässään avopuolisonsa edessä.

4. Ihmisiä suviyössä 
- käsikirjoitus Jari Juutinen
- ohjaus Piia Peltola
- rooleissa Teijo Eloranta, Tarja Heinula ja Vilma Melasniemi
- tämä se oli absurdismin huippu... oopperaversio siitä, mitä tapahtuu juhannuksena satunnaisella mökillä Suomessa! Pariskunnan mökille saapuu Henna (Vilma Melasniemi) mukana mm. bataatti pussissa ja käy ilmi, että Henna on miehen salainen rakastaja.  Grilli ei ota syttyäkseen ja makkarat jäivät kylmiksi. "Hällä väliä, syödään kylmänä!" laulaa kolmikko. Pokkahan siinä meni kaikilla ja yleisö suorastaan ulvoi naurusta.

5. Pussycat
- käsikirjoitus Marie Kajava
- ohjaus Juha Jokela
- rooleissa Leena Rapola, Paul Olin, Lotta Kaihua ja Oona Airola
- merenrantatalossa asuu malliperhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Suuresta ikkunasta huomataan, että rantaan on ajautunut jotain. Onko se tolppa, ihminen vai hylje? Isä toivoo, että se huuhtoutuisi naapurin puolelle, jottei sitä tarvitsisi mennä itse tarkemmin tutkimaan. Perheen poikaa (Lotta Kaihua) tuntuu outo hahmo kiehtovan ja hän menee ottamaan siitä tarkemmin selvää. Mieleeni jäi ideaaliperheen "ei kai vaan meillä"-tyylinen jutustelu ja tyttären naseva repliikki maailmasta ja voileivästä. Hassu lause, joka valitettavasti kotomatkalla unohtui.

6. Tekis mieli itkee, en tiedä miks
- käsikirjoitus Saara Turunen
- ohjaus Anne Nimell
- rooleissa Eero Ritala, Tapio Liinoja, Mona Kortelampi ja Minerva Kautto
- käsikirjoittaja (Ritala) tuskailee tämän projektin kanssa, kokee olevansa vahvasti kilpailuhenkinen ja haluaa olla kaikessa paras. Tutustutaan muuhun työryhmään tarkemmin. Minerva kehuu, miten kaunis nimi hänellä onkaan, kun taas Monan nimi tuo mieleen maalaisserkun ensimmäisenä. Nimihän se on, joka ohjaajalle jää näyttelijästä ensimmäisenä mieleen. Bataatti pääsee estradille tälläkin kertaa, ja soda stream-pullo. Mieleen jää Tapio Liinojan lakoniset kommentit ja toive siitä, että tässä näytelmässä olisi jokin pornografinen aspekti ja sitten katse Minervaan.

 24 minuuttia ennen iltayhdeksää koko homma on ohi! Huh huh! Olipahan tämä kerrassaan mainio ja ainutlaatuinen kokemus ja kiintoisa talletus minunkin teatterikokemuspankkiini. Tuli nähtyä monta uutta tyyppiä, joita en ole aiemmin tositoimissa nähnyt. Mikään kilpailuhan tämä ei ollut, mutta itseäni miellytti eniten tarina säveltäjästä taivaan ja maan välissä, ja se sukkahousukäärme-esitys.

 Kiitos koko porukalle, teitte ison työn! Toivottavasti tämänkaltaista nähdään jatkossakin.

 Tämä oli Teatterikärpäsen viimeinen teatterireissu vuonna 2014. Kiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta. Joulun jälkeen on luvassa vielä perinteinen kooste vuoden parhaista jutuista ja erikoismaininnoista, ja tammikuu alkaa HKT:n Vanja-enolla. Palattiin siis vielä Kinnusen Santeriin...

                                                 Rauhallista Joulua kaikille!

Dark Side of the Mime / Q-teatteri

Dark Side of the Mime / Q-teatteri 7.11. 2014

Ensi-ilta Teatteri Takomossa 30.4. 2014, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus ja dramaturgia Akse Pettersson

Säveltäjä ja muusikko Karl Sinkkonen

Valot Teemu Nurmelin

Lavalla : Marc Gassot

 Miimikosta tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleeni vanha Rowan Atkinson-sketsi "My body is my tool". Noh, tässä tuli todistettua että työkaluina voi käyttää paaaaaljon muutakin ainesta. Olin kuullut ennakkoon vähän huhuja, että jossain päin katsomoa saattaa tulla aika kuumottavat oltavat ja jätin eturivin suosiolla muille. Hipsin vaivihkaa ihan peräti viidenteen riviin koska kuvittelin, että siellä olen turvassa.

 Esitys alkaa varsin kepeästi ja perinteisin elkein. Mustiinpukeutunut miimikko ottaa reippaita kävelyaskelia ja poimii maasta kukkasen. Muusikko Sinkkonenkin loihtii koskettimistaan iloista musiikkia. Pian kuitenkin sävy muuttuu niin musiikilla kuin miimikollakin, ja kohta astutaan yli rajan josta ei ole paluuta. Pimeälle puolelle. Hahmo ottaa "sitä saa mitä tilaa"-tyylisen ilmeen ja kohta irtopäitä lentelee ilmassa. Kurkistetaan "sinne minne aurinko ei paista" ja eturivistä tempaistaan mies mukaan näyttämään ranneliikkeensä toimivuutta. Yleisöstä kuuluu hysteeristä huutonaurua sieltä sun täältä, ja meno vain kiihtyy.

 Alapääosasto tutkitaan tarkkaan niin etu-kuin takapuoleltakin ja vieressäni istuva nainen peittää kämmenillään kasvonsa ja mumisee "hyi jumalauta!" Meikäläistä hykerryttää suunnattomasti. Mitä röyhkeyttä ja irvokasta meininkiä! Ja loppujenlopuksihan kaikki tapahtuu omassa mielikuvituksessa, hahah! Hyi meitä! Meno kiihtyy edelleen. Eturivin väkeä pistetään moottorisahalla halki, poikki ja pinoon ja lopuksi muutama rivi sytytetään palamaan. Siitäs saitte. Taisi siinä joku ruumiinavauskin tapahtua.

(c) Teemu Nurmelin

 Jotenkin tässä huomasin jännittäväni enemmän kuin koskaan aiemmin katsomossa. Pieni vaaran tuntu on koko ajan läsnä ja mielenkiintoista kyllä, se tuntuu aikas kihelmöivän jännältä koska tietää, että hengissä tästä salista toivottavasti pääsee vielä uloskin. Yllättäen valon määrä lisääntyy, musiikki muuttuu pahaenteisemmäksi ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa onnistuin hermostuksissani nypertämään sormeni vereslihalle, kun herra Miimikko lähtee seikkailemaan yleisön joukkoon saalistajan ilme valkeilla kasvoillaan ( "Älä nyt vaan tule tänne!") ja vie mennessään lähes suoraan edessäni istuneen naisen. Sydän hakkaa vielä tämän jälkeenkin kauan. Nainen pääsee/joutuu mukaan kaikkien aikojen automatkalle. Eipä käy kateeksi. (Itse asiassa vähän kyllä käy...)

 Huh huh. Nyt astuttiin totisesti pimeälle puolelle ja täytyy myöntää, että se oli sen arvoista. Tahtoo lisää tämänkaltaista röyhkeää ja taitavaa menoa! Poskia kuumottaa vieläkin, vaikka esityksen päättymisestä on jo yli neljä tuntia tätä kirjoitettaessa. Oli hauska myös seurailla muiden katsojien reaktioita ja eläytymistä, "yääääk" kuului moneenkin otteeseen. Mitäs me perverssit, heh!

 Dark Side of the Mime Q-teatterissa vielä la 8.11. klo 19 ja Tampereen Teatterissa 21. ja 22.11. klo 20. Tamperelaiset, teitä on varoitettu! Niin ja esityshän on K-18.

 Ostin lippuni muuten Mesenaatti.me:n kautta, tilaahan sieltä pornomiimiä pikkujoulujen piristykseksi...

 Dark Side of the Mimelle täydet viisi tähteä *****.

Tästä vielä videonpätkää kehiin...

Ihanat ihmiset / Q-teatteri

Ihanat ihmiset / Q-teatteri

Ensi-ilta 18.9. 2014,

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala

Rooleissa : Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Elina Hietala ja Jani Volanen

 Q-teatterissa on aina jotenkin kotoisa olo. Ajatuksiini vaipuneena istuin yleisölämpiössä hetkeä ennen salin ovien aukeamista, päässäni pyöri vielä edellisiltainen Kansallisteatterin Vanja-eno. Yritin saada aatoksiani uudelle taajuudelle. Yhtäkkiä vieressäni istunut tuntematon mieshenkilö tarjoaa minulle Sisu-pastilleja. Ping. Nyt ollaan Q-teatterissa, ja sitten olikin jo aika mennä katsomon puolelle.

 Ihan ensimmäiseksi Jani-Matti Salon lavastuksesta tulee mieleeni joku muotikatalogi. Kaikki jotenkin natsaa toisiinsa ja on tyylikästä, mutta jotenkin kylmää. Lisää tyyliä saapuu paikalle avioparin muodossa (Jani Volanen ja Minna Haapkylä). Alkukohtausta otetaan uusiksi useampaan otteeseen, pienin muutoksin. Lopputulos on kuitenkin koko ajan sama, ja homma menee poseeraukseksi. Mieleeni tulee jostain syystä joku 80-luvun hieno musiikkivideo ja jopa Kellopeliappelsiini. Esitys koukuttaa heti alkumetreillä ovelalla tavalla. Ihan kuin katselisi unta, jossa outo käänne toisensa perään toistuu ja teki miten päin vaan, käänteet eivät miellytä.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Aviopari tapaa yökerhossa villin ja vapaan neidon (Elina Hietala), jonka saavat maaniteltua jatkoille luokseen. "Te olette ihania ihmisiä!" tyttö julistaa ja hetken kuluttua ihmiset ovatkin rumia. Päältä kauniita, mutta sisältä mustaa. Jatkobileissä jännitettä riittää ja mieleen hiipii ajatus, että tässä ei kyllä hyvin käy. Vai käykö? Tytön veli (Jussi Nikkilä) saapuu myöhemmin tiedusteluretkelle pariskunnan luo sattuneesta syystä. Mitä oikeasti tapahtui? Mikä ero on katsomisella ja näkemisellä? Entä kuulemisella ja kuuntelulla? Lopussa en ollut oikein varma, että mikä oli totuus ja kenen oli totuus. Ärsyttävän ovelaa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Näyttelijäntyön juhlaahan tämäkin on. On nautinnollista seurata hyvin erityylisiä tyyppejä, joista jokainen loistaa omalla tavallaan. Tarkkaa ja täsmällistä työtä, kevyttä liitelyä ja rajumpaa otetta.

 Mieleeni jäi vielä palavat lentoliput, räjähtelevät minivesimelonit, ranskankielinen puhelu, kadonnut kännykkä...

 Q-teatteri onnistuu jälleen tekemään tyylipuhtaan, mielenkiintoisella tavalla erikoisen näytelmän. Koukussa ollaan!

 Ihanat ihmiset saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kaspar Hauser / Q-Teatteri

Kaspar Hauser / Q-Teatteri

Ensi-ilta 13.2. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Akse Pettersson

Rooleissa Eero Ritala, Jussi Nikkilä ja Lotta Kaihua

 Olen tässä jo reilun viikon miettinyt, että minkälaisen tekstin meitsi tästä Kaspar Hauserista duunaisi. Tuntuu, että tästä on jo kirjoitettu niin paljon, että meikäläisellä ei yksinkertaisesti olisi enää mitään uutta sanottavaa. Sanat eivät edes riitä kertomaan kokemuksestani. Jotain on kuitenkin yritettävä, ja vältettävä mahdollisuuksien mukaan kurkkimasta tapahtumia ja päivityksiä muissa välilehdissä, jotka tälläkin hetkellä on samaan aikaan auki. Menee vaikka jotain olennaista maailmasta ohi, jos ei heti samalla sekunnilla tsekkaa.

 Olen saapunut tapojeni mukaan Q-Teatteriin jo hyvissä ajoin. Kävelymatkan aikana (Kampin suunnasta) olen tutkaillut taas kaikki mahdolliset näyteikkunat läpi ajantappomielessä ja etenkin pohtinut erään kirkon lähistöllä olevien matkamuistomyymälöiden krääsän määrää. Tuota en ainakaan ostaisi, enkä tuota. Kuka näitä yleensä ostaa? Teatterissa on vielä tyhjää, minun lisäkseni vain pari muuta. Alkaa se ainainen arpominen, että ottaisinko fetapiirakkaa vai pullaa. Limsaa vai viiniä. Koska en osaa päättää, että tekeekö mieleni suolaista vai makeaa, otan varmuuden vuoksi molempia. Käsiohjelma on värikäs mutta aika sekava. Sitä lukiessa ei paljoa kello eteen päin kulje. Onneksi on kännykkä mukana, ja onnistunkin surffailemaan useammalla sivulla siihen malliin, että kotimatkalla joutunen sittenkin tarttumaan matkalukemisekseni ottamaani kirjaan. Ykskaks joka paikka on täynnä väkeä! Kaspar Hauserista on sana kiirinyt. Olen näkevinäni Olavi Uusivirran jonottajien joukossa. Tekee mieli mennä sanomaan jotain uudesta levystä, mutta en mene. Kaikilla tuntuu olevan joku kaveri mukanaan, ollaan lähdetty oikein porukalla teatteriin. Minä nökötän sivupenkillä itseni seurassa ja mietin, miksi lähdin taas yksin tänne. Kaverin kanssa olisi paljon kivempaa. Tunnen oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kuin jossain olisi leikki kesken ja minua ei ole huolittu mukaan. Onneksi kello on pian sen mitä pitääkin. Vaellamme massana teatterisaliin. Löydän paikkani kakkosrivistä. Ja taas se tapahtuu : en ole enää yksin! Olen osa tätä kokonaisuutta, me olemme kaikki tulleet tänään tänne kokemaan jotain. Ilmassa on odotusta ja jännitystä.

 Kaspar Hauser astuu ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan ja kohtaa ensimmäistä kertaa ihmisen. Katseet kohtaavat siellä sun täällä, leikitään peiliä tai hämmästellään muuten vain. Naurattaa. Yritän saada katsettani kohtaamaan yhden kasparhauserin kanssa edes hetkeksi. Luovutan.

Ensihetket / (c) Pate Pesonius 

Reilun parin tunnin kuluttua olen kuin puulla päähän lyöty. Naamaan sattuu, koska hymy on ulottunut korvasta korvaan koko ajan, silmät ovat levinneet lautasiksi. Kämmeniä nipistelee, koska on aplodeerattu niin kovasti. Mitä oikein tapahtui!? Olen unohtanut täysin ajan ja paikan, väliajalla muistan sentään käyneeni, mutta en muista yhtään mitä siellä tein. Joku harrastaa lavalla sauvakävelyä, toinen duunaa avokadopastaa, kolmas sytyttää rauhoittavan kynttilän. Kokaa vedetään nokkaan, ei osata kertoa mitä halutaan ja osattiin kertoa mitä halutaan vähän liiankin tarkkaan, käydään mielenkiintoinen keskustelu pleikkarin äärellä. Eipä vissiin. Eturivin vanhempi herrasmies heittää yhden Kasparin kanssa yläfemmat kesken näytöksen. Ei saada unenpäästä kiinni, kun olisi niin paljon asiaa. Saadaan megalomaanisiin mittasuhteisiin nouseva harmituskohtaus siitä, että ei toista oteta kioskille mukaan ostamaan tupakkaa ja pastilleja. Hekuman huippu on suosikkisarjan uudet jaksot ja vielä tallennettuna. Pukeudutaan kaikkeen mahdolliseen kuosiin, kun ei oikein tiedetä, että mikä olisi kiva ja missä viihtyisi. Viihtyminen on tärkeää, tylsistyminen on kauhistus. Koko ajan pitää kokea uutta. Kotona on hyvä olla tukiverkosto, mutta vastuuta pakoillaan.

 Jossain vaiheessa muistan, että katseeni kohtasi parin penkin päässä olevan toisen vanhemman herrasmiehen kanssa. Mistä näitä vanhempia herrasmiehiä oikein riittääkin? Miksi se minua katsoi, eikä lavan tapahtumia? Tunsin kuitenkin suurta yhteenkuuluvaisuudentunnetta, ja olen varma että hänkin tunsi. Enää puuttui, että olisimme hyväksyvästi nyökänneet ja yksimielisesti varmistuneet siitä, että nyt ollaan asioiden ytimessä.

(c) Pate Pesonius

Kun "Show Must Go On" pamahtaa soimaan ja yhden näyttelijän kasvoille asetetaan naamio, tuntuu kuin sähköshokki menisi lävitseni. Tekee mieli huutaa maailmalle jotain, tekee mieli sulkea silmät (ja suljenkin hetkeksi), tekee mieli vuodattaa muutama kyynel. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan istua tässä ja katsoa TÄTÄ! Näiden muiden ihmisten ja toisten näytösten katsojien kanssa me olemme se onnekkaiden joukko, joka vuosikymmenien kuluttua muistelee Q-Teatterin Kaspar Hauseria keväältä 2014. Kerrankin minulla on ässä hihassani niille, jotka hehkuttavat Ryhmäteatterin Sormusten herraa. Se ja moni muu ns. "tapaus" minulta jäi näkemättä. Mutta ei tämä. Ei tämä ja se jos mikä on siistiä!

 Ennalta kuvittelin, että minä en ainakaan kuulu Y-sukupolveen. Minä tiedän kyllä mitä minä haluan, enkä haahuile päämäärättömänä paikasta toiseen. Perkele sentään. Kirosanoja kuuluu käyttää tästä kirjoitettaessa. Minä en yhtään tiedä mitä minä haluan! Paitsi yhden asian minä tiedän. Haluan lisää tämänkaltaista, suorastaan janoan. Toisaalta olen jopa vähän surullinen, koska minulla on vahva epäilys siitä, että vastaavaa ei tulla hetkeen näkemään. Kaikki tämän jälkeen on vain yritystä toistaa sama, halpa kopio. Kaspar Hauserin paluu? Turhaa. On vain yksi Kaspar Hauser, juuri tämä, juuri nyt.

 Täydet viisi tähteä ja uskallan sanoa, että kovin juttu mitä olen IKINÄ nähnyt. Piste. Huutomerkki !

 *****

(esitys nähty pressilipulla)

Kevyttä small talkia

Hämeenlinna / Q-teatteri

Hämeenlinna / Q-teatteri

Kantaesitys 12.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jussi Nikkilä

Käsikirjoitus Juha Itkonen

Rooleissa : Hannu Kivioja, Pirjo Lonka, Eero Ritala, Elena Leeve/Saara Kotkaniemi 2.10. alkaen, Lotta Kaihua, Sanna-Kaisa Palo ja Tatu Sinisalo

Taustaa : Kirjailija Juha Itkonen on käsikirjoittanut näytelmän entisestä kotikaupungistaan. Näytelmässä helsinkiläinen tähtireportteri Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) saa toimeksiannon lähteä tekemään Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen kunnon syväluotaavaa raporttia Hämeenlinnasta. Kaiken glamourin ja julkkishaastattelujen jälkeen tavallisten ihmisten kohtaaminen tavallisessa arjessa on kauhistus, ja viiltävää analyysiä pikkukaupungin elämästä syntyykin. Suurin osa suomalaisista kun asuu näissä hämeenlinnoissa...

Sanna-Kaisa Palo, Pirjo Lonka ja Lotta Kaihua / kuva Pate Pesonius, Q-teatteri

Plussaa : Roolihahmoissa riittää kirjoa heti alkuun. On Martti Tamminen (Hannu Kivioja), vankilasta vapautunut surumielinen mies, joka yrittää saada epätoivoisesti kontaktia entiseen vaimoonsa ja lapsiinsa. Asiat on aikoinaan sössitty pahemman kerran, ja nyt olisi anteeksipyynnön aika. Kukaan ei kuitenkaan kuuntele, ketään ei kiinnosta. "Lindroosin sotkut" painavat mieltä. Toivo on kuitenkin herännyt, lusimiset on lusittu ja metrilakubisnes kukoistaa nyt. On Martin ex-vaimo Päivi Paukku (Pirjo Lonka), päivittäistavarakaupan hevi-osaston vastaava. Päivi on ollut naistenlehden muuttumisleikissä mukana ja kokee olevansakin muuttunut ihminen ja valmis uuteen rakkauteen. Päivillä on kaksi tytärtä, joista nuorempi Santtu (Lotta Kaihua) on mennyt vapaaehtoisena armeijaan. Santtu on lahjakas, Santusta on vaikka mihin. Vanhempi tytär Kati (Elena Leeve) elää onnellista kotiäidin elämää. On siisti koti, kaksi ihanaa lasta ja kolmas tulossa, on ihana aviomies Jani (Eero Ritala), joka on vieläpä lääkäri ammatiltaan. Kaikki on siis kaikilla hienosti, eletään tavallista onnellista arkea. Haaveita on, tuleva risteily siintää mielessä ja yhteinen reissu Rossoon. Kaiken keskelle saapuu tähtireportteri Peltonen, joka suoltaa tekstiä sanelukoneeseensa sellaisella vimmalla, ettei voi kuin ihmetellä. Rajuhkoa analysointia hän kaupungista tekee, yleisö naurahtelee visioille tuulipukukansasta suhaamassa ostoskärryjen kanssa jättimarketin loputtomilla käytävillä. Vai analysoiko hän sittenkin omia asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan? Hissuksiin sieltä takaa alkaa paljastumaan kaikenlaista, ihan jokaiselta. Pettymyksiä niin rakkauteen, elämään, ihan kaikkeen, ennen kaikkea itseensä. Mitä jos pysähdyttäisiin joskus oikeasti ja kuunneltaisi, mitä toisella on sydämellään? Unohdettaisi asenteet, omat pettymykset, katkeruus. Annettaisi anteeksi, niin muille kuin itselleenkin. Tavallinen ihminen ja tavallinen elämä onkin jotain ihan muuta, kun pintaa vähän raapaistaan. Istuttaisi yhdessä vaikka siihen Rosson pöydän ääreen, kun vielä on mahdollista. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan hienoa. Mieleeni jäi etenkin kivikasvoinen Lotta Kaihua sekä surullisen hahmon ritari Hannu Kivioja. Hänenkaltaisiaan näkee kaupungilla liikkuessaan päivittäin ja välillä mietinkin, että mikäköhän lienee hänenkin tarinansa. Tämä oli pieni suuri kaunis tarina.

Hannu Kivioja ja Lotta Kaihua / kuva Pate Pesonius, Q-teatteri

Miinusta : Hämeenlinnalainen kun olen, korvaan särähti parikin asiaa itse tekstistä. Huvitti oikein kun huomasin tuohtuvani sille, että eihän Alko ole Prismassa vaan Citymarketissa! Onhan kaupungissa muitakin ravintoloita kuin Rosso! (itse menisin kyllä Popinon pöydän ääreen) Lavastus oli jotenkin liian tummasävyinen, mutta toisaalta, millainen sen sitten olisi pitänyt olla?

Muuta : Yöbussilla kotiin Hämeenlinnaan matkatessani mielessä pyöri kaikenlaista. "Kaikki tulee lähemmäksi, kun näyttämö on pieni". Joskus pitää lähteä vähän kauemmas nähdäkseen lähelle. Näytelmä herätti paljon ajatuksia. Katselen ehkä jatkossa kanssaeläjiäni toisin silmin. Kuuntelen, heitän ennakkoasenteet romukoppaan. Käsiohjelmassa näkyi jopa entinen työpaikkani...

Kirjoittamista rakastava kaupantäti ja teatterikärpänen antaa Hämeenlinnalle neljä tähteä ****.