Kolme sisarta / Kansallisteatteri

Kolme sisarta / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

- moderni klassikko -

Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä

Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula

 Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. Paavo Westerbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!

 Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.

 Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!

***

 Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.

***

Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.

 "Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.

 Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.

 Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.

 Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...

 ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen ja Anna-Maija Tuokko 

Haastattelussa Olavi Uusivirta

 ”Yleisön pyynnöstä” minulta toivottiin juttua Olavi Uusivirrasta, ja suureksi ilokseni tapaaminen onnistui lokakuun loppupuolella 2012. Olavin tapasin Kansallisteatterin Lavaklubilla Helsingissä, ennen HOMO!-näytelmän alkua. Kiirehän siinä tuli ja muutama kysymys lopusta on laitettu perässä sähköpostin muodossa.

Helsingissä 1983 syntynyt Olavi on horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä olen helsinkiläinen hyvin vahvasti identiteetiltäni. Olen täällä syntynyt ja 16 vuotta olen asunut täällä. Siinä välissä tuli asuttua myös Kotkassa ja Karkkilassa. Siellä Karkkilassa mä kävin koko ala-asteen, se on kyllä myös jättänyt minuun jälkensä. Mutta kyllä mä sillai stadilaiseksi itteni tunnen ja koen.”

Mitä harrastat? ”Tähän on vähän hankalaa vastata, että missä minkäkin raja menee. Ehkä lukeminen voisi olla sellainen, minkä mä niinkun voisin kokea harrastukseksi. Kirjoittaminen aina silloin tällöin on työtäni myös. Muutenkin ehkä tällä alalla, jos mietin että mä olen näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä-kirjoittaja, niin se työn ja vapaa-ajan välinen ero on hyvin häilyvä. Ehkä sit taas toisaalta saunominen … mä oon Saunaseuran jäsen, Lauttasaaressa Vaskiniemessä on sellainen mahtava saunakompleksi, jossa on viisi puulämmitteistä saunaa ja kaksi savusaunaa ja uintimahdollisuus ympäri vuoden, että aina kun on mahdollisuus niin mä menen sinne.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä oon hyvä apinoimaan, se on mun erityistaitoni. Kyllä mä sitten olen omasta mielestäni myös aika lupaava jazz-rumpali, tai ehkä mä oon niin innokas, että se tavallaan peittää ne tekniset vajavaisuudet. Mä en oo mikään sellainen, että osaisin mitään käsilläkävelyä ja semmosta...” Olavi naureskelee.

Minkä taidon haluaisit osata? ”No kyllä itseasiassa venäjän kieli olis sellainen taito kyllä ja miksei saksa ja ranskakin, niitä osaan välttävästi ja niitä voisi teroittaa. Kyllä se liittyy noihin kieliin, mä kadehdin niitä, jotka osaa sujuvasti seitsemää kieltä.”

Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”No siinä mielessä joo, että mun isäni on valmistunut myös Teatterikorkeakoulusta aikoinaan dramaturgilinjalta, samana vuonna kuin synnyin, mutta hän ei ole nyt viime vuosina tehnyt varsinaisesti teatterialan töitä. Kyllä mun mutsikin on ollut Ylioppilasteatterissa aikoinaan ja hän on innokas laulunharrastaja. Mun serkku Jiri Kuronen soittaa mun yhtyeessäni koskettimia, että sillai. Vanha kunnon Jiri-serkku!”

Mitä soittimia osaat soittaa? ”Osaan soittaa näitä niin sanottuja bändisoittimia riittävässä määrin niin että toimeen tulee, eli siis rummut, kitara, basso ja piano. Niillä mä pärjään kyllä riittävän pitkälle.”

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mä luulen että se on kyllä tullut sellaisessa aika varhaisessa vaiheessa. Silloin kun me asuttiin Kotkassa, niin faija oli siellä kaupunginteatterissa duunissa ja siellä tuli kyllä notkuttua aika paljon ihan parivuotiaana, ja sit myöhemmin Karkkilassa kun asuttiin mun ala-astevuosina, niin mun äiti piti siellä semmoista teatterikerhoa Karkkilan Työväenopistolla. Me valmistettiin itse siellä omia esityksiä, pari vuodessa. Myöhemmin sit ehkä lukiossa, Kallion lukiossa, jossa näyttämöilmaisu oli yksi näistä ilmaisutaitoaineista. En muista, että Karkkilassa olisi koulussa ollut sellaisia koulunäytelmiä, mitä kaikissa leffoissa on aina. Että äidit ja isät menee sinne ylpeinä katsomaan kun tytär näyttelee puuta, mut siis samaan aikaan oli just näitä Työväenopiston teatterikerhon näytelmiä, joissa mä mm. näyttelin Martti Ahtisaarta. Tai itse asiassa se oli Sahtivaari. Me tehtiin jo silloin tällaista varhaista poliittista satiiria. Mun paras kaveri Ode oli Illalliskivi, nää presidentinvaalit ´94 oli silloin just ajankohtaiset. Meillä oli nää pääehdokkaat siellä lavalla niinkun, ja ite oltiin 11-vuotiaita.”

Milloin sitten kiinnostuit musiikista? ”Rumpuja mä aloin soittaan 8-vuotiaana, mua kiinnosti soittaminen sinne lukioikäiseksi asti. Sen mä muistan, että laulamisesta mä innostuin varmaan siinä vaiheessa kun tuli äänenmurros, eli joskus yläasteaikana, mut en mä silloinkaan vielä tehnyt omia biisejä, ei mua kiinnostanut laulujentekeminen. Ensimmäiset lauluni mä tein sitten lukiossa ja tähänkin liittyy tämä Jiri-serkkuni, joka toimi sellaisena kannustavana mentor-hahmona siinä asiassa. Jirillä oli muutamia sävellyksiä, joissa ei ollut tekstiä ollenkaan ja sit se antoi mulle minidiscillä biisejä, että ”Mitä jos sä kokeilisit tehdä näihin tekstejä?” ja siitä se ajatus sitten oikeestaan lähti, mä innostuin sitä kautta sitten myöhemmin tekemään kokonaan omia biisejä. Se tapahtuikin sitten aika nopeesti, niihin aikoihin perustettiin tän nykyisen bändin esiaste. Itseasiassa Jiri soitti siinä jo silloin, eli kymmenen vuotta sitten ja myöskin meidän basisti Jaakko Kämäräinen oli myös hyvin varhaisessa vaiheessa mukana. Näin se on, että lukiossa se kipinä syttyi!”

Poseerausta á la Olavi / kuva Teatterikärpänen

Mitä teatterialan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin keväällä 2012 teatteritaiteen maisteriksi. Mä pääsin sisään kolmannella yrittämällä. Muistan, että pyrin silloin heti lukion jälkeen vuonna 2002 ekan kerran ja silloin mä pääsin kolmanteen vaiheeseen. Sit meni kaksi vuotta etten pyrkinyt ollenkaan, kun tuli näitä musakuvioita sitten enemmän kehiin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua taas mielekkäältä se ajatus siitä, että mitäs jos taas pyrkisi sinne. Sit 2005 mä pyrin taas ja pääsin silloin vikaan vaiheeseen ja sit siinä mä jotenkin päätin, että nyt kun tavallaan jäin niin kalkkiviivoille, niin mä pyrin vielä yhden kerran. Nyt se päti kerrankin se sanonta, että kolmas kerta toden sanoo! Vuonna 2006 aloitin sitten Teakissa.”

”Ennen Teakia ei ollut varsinaisesti mitään muuta kuin niitä lukion juttuja, ja tehtiinhän me myös yläasteella omia produktioita. Mä olin Kruunuhaan yläasteella musiikkiluokalla, ja me tehtiin Kansallisoopperan ja Keski-Uudenmaan Musiikkiopiston kanssa yhteistyössä sellainen musiikkiteatteriproduktio, jonka nimi oli ”Underground” ja lukiossa tehtiin sellainen ”Hotelli Huosta”-niminen musikaali. Ne oli kyllä hyviä proggiksia ja jääneet mieleen sellaisina mukavina kokemuksina kyllä.”

Jos et olisi tällä alalla (näyttelijänä tai muusikkona), niin millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä en itse ajattele, että tässä on nyt ne asiat, joita tulen tekemään koko loppuelämäni. Kyllä mä esimerkiksi ensi vuonna (2013) oon ajatellut jättää aikaa taas kirjoittamiselle enemmän. Mä jotenkin pyrin kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni, intuitiota, että mihin suuntaan sitä lähtis. Mä pyrin välttämään semmoista, että ajautuis niinku sellaiseen kierteeseen tai putkeen, jossa yhtäkkiä kuluu 10v ja huomaa, ettei itse oo pystynyt todellisesti valitsemaan niitä asioita vaan on jotenkin ulkoaohjautuvasti päätynyt aina seuraavasta projektista seuraavaan. Helposti käy niin, että kalenteri täyttyy ja nyt ekaa kertaa mä oon pyrkinyt sillai vähän suunnittelemaan etukäteen ja vetämään kalenterista kaikki yli, että tähän mä en ota mitään vaikka mitä tulis. Mutta kun kysyit, että mitä mä tekisin, niin sit mä varmaan kirjoittaisin tai sitten mä viljelisin jossain porkkanoita. Kaikki on mahdollista, mä oon jotenkin pyrkinyt välttään sellasten viisivuotissuunnitelmien tekemistä”, Olavi summaa.

Onko sinulla omia esikuvia? ”On varmaan moniakin, ei mulla näyttelijöistä sillai oo kun en edes kauheasti tunne... Tajusin tässä just, että mä oon hirveen huono kasvojen kanssa, eli jos mulle näytetään kymmenen Hollywoodin tunnetuinta näyttelijää, niin mä en osaa nimetä keitä ne on. Ehkä Suomesta joku Jorma Tommila voisi olla sellainen, sen jutuista oon aina tykännyt. Ja sit kun oon vierestä saanut seurata myös tuota Hannu-Pekka Björkmania, se on kyllä tosi mielenkiintoinen ja tavallaan ihan omanlaisensa taiteilijasielu ja vähän semmoinen ”outolintu”. Tuleva professori ja mies paikallaan kyllä! Muusikkopuolella sitten varmaan toi, siis mä ajattelen usein enemmänkin rock-lyyrikkoja kun aattelen omia esikuviani, niin varmaan ekana tulee Morrissey ja sit tietenkin Bob Dylan, suomalaisista ehkä Gösta Sundqvist. Jotenkin sellaiset tyypit, jotka on kaikki ollu aika tinkimättömiä tyyppejä! Mä oon monta kertaa miettinyt sitä Göstan radikaaliakin päätöstä, jonka hän teki jo joskus uransa alkuvaiheilla, että hän lopetti haastattelujen antamisen kokonaan eikä sen koommin antanutkaan. Se oli tehnyt haastatteluja ja todennut, että hän ei tunnista itseään niistä ja hänhän teki myös sen päätöksen, että Leevi and the Leavings ei keikkaile. Nehän ei sitten keikkailleet ollenkaan ja sekin oli aika rohkee veto kyllä. Se ei menoa haitannut, laulut on löytäneet yleisönsä ja niillä lauluilla on valtavasti ystäviä edelleen. Et joskus sitä miettii, että onko se niin välttämätöntä aina antaa 85 haastattelua kun tulee uusi levy. Mitä jos antaskin vaan yhden?” Olavi pohtii.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Oiva Lohtander tietysti!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä luulen, että ehkä Patti Smith voisi olla semmoinen. Mikäs me voitas laulaa sen kanssa … ehkä joku Louis Armstrongin ja Ella Fitzgeraldin joku näistä duetoista, niitä on monia. Nyt eikun Pattille puhelua vaan kehiin!” Olavi innostuu.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on hauska kysymys, koska mä muistan että joskus vuosia sitten joku kans kysyi tätä, niin mä vastasin että mä haluaisin näytellä Hitleriä. No nyt mä oon päässyt ja kohta pääsen taas kun meen lavalle. Onhan niitä moniakin, jos lähtis oikein ajattelemaan ja miettimään, siis mielekkäitä ja mielenkiintoisia rooleja. Varmaan se liittyy enemmänkin juttuihin, joissa olisi joskus kiva olla mukana esim. toi ”Kuka pelkää Virginia Woolfia” olis semmoinen. Se on varmaan aika monen näyttelijän märkä päiväuni päästä siihen mukaan, se on kaikille niille neljälle roolille kiitollinen juttu.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä mä luulen, että parasta on se yhteisöllisyys ja sellainen family-meininki, joka parhaimmillaan proggiksessa vallitsee. Ehkä myös se, että ne työporukat vaihtuu ja saa tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä erilaisten ihmisten kanssa töitä. Toisaalta siinä kiehtoo myös se katoavaisuus, että jos tekee levyn tai elokuvan tai taulun, niin ne jää elämään, mutta esittävissä taiteissa on se, että siinä on se hetken esityskausi ja sitten sitä esitystä ei enää tavallaan ole. Siitä tulee sellainen ainutkertaisuuden tunnelma, että jos pääset katsomaan niin hyvä sulle.”

Entä miinuspuolia? ”No siis toistohan on kyllä sellainen iso haaste, tätä Homoakin me ollaan nyt veivattu 80 kertaa ja on tosi iso haaste saada aina motivoitua itsensä ja saatikka se koko kollektiivinen henki, ei sitä voi kieltää etteikö se mitenkään vaikuttaisi, että tässä on nyt 79 esitystä takana ja että se muuttuu jollain tavalla. Ei se välttämättä tarkoita sitä, että se aina jotenkin lässähtäisi tai löystyisi, totta kai siinä tulee eteen ohjaajan vastuu ja se pitää sitä hengissä ja valvoo sitä, ja esiintyjien vastuulla on tavallaan itsekin pitää sitä hengissä, keksiä se uudestaan aika-ajoin. Onhan se musahommissakin sama juttu, että jos sä lähdet miettimään vaikka sitä, että monta kertaa Maarit on vetänyt Jäätelökesän , niin siinä on ihan sama problematiikka. Siihen pitäisi saada puhallettua sellainen hehku, että ikään kuin se vedettäisi ensimmäistä kertaa. Totta kai siinä auttaa aina just se kun tietää, että yleisö on aina uusi ja suurin osa kokee sen ensimmäistä kertaa. Se helpottaa. Itse asiassa lopputyössäni heitin ilmoille sellaisen kysymyksen, että mikä siinä on että esim. sinfoniaorkesterit ei toista sitä esitystä kymmeniä kertoja, vaan ne soittaa yhden kerran, ehkä joskus kaksi. Kun niillä on joku konserttikokonaisuus, niin ne soittaa sen korkeintaan kolme kertaa. Miksi? Miksi ne ei soita 30 tai 300 kertaa? Siinä on varmaan joku syy. Ehkä se syy on se, että ne kokee että se esitys kärsii siitä, joku sellainen terä katoaa siitä siinä vaiheessa kun sitä alkaa paukuttaa kymmeniä kertoja. Välillä ihmettelee näitä teatteriesityksiä, että onko hyvä toistaa tappiin asti? Siinäkin on niin monta koulukuntaa, jotkut on sitä mieltä, että 20-30 esitystä on hyvä, se ”esityskaari” on näkyvissä. Et tää on tän pituinen esityskausi ja koko ajan tietää, että tuolla on se päätepiste. En tiiä, ite mä tykkään siitä että on tavallaan sellaiset lyhyet ja näpäkät esityskaudet. Että se on tossa! Siinä just korostuu se ainutkertaisuus.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”No enhän mä oo vielä ihan älyttömästi kerinnyt...Mä tein tuolla Puoli-Q:ssa eli Q-teatterin pienellä puolella mun harjoittelun ”Orlando”-näytelmässä ja sitten on ollut koulun juttuja ja sitten on ollut kaksi juttua täällä Kansallisteatterissa. Sit me oltiin Universum-teatterissa Nylén & Linkola – monologijutun kanssa, keväällä mennään Turun Kaupunginteatterin Sopukkaan vierailemaan sen kanssa. Et ei näitä montaa oo tässä vaiheessa vielä kyllä ollut. Nyt se Kokkolan teatteritalo on tullut myös tutuksi kun oon tehnyt siellä sitä musahommaa, ”Suomi uuteen nousuun”, kotimainen kantaesitys. Mun toimenkuvaan kuuluu, että mä sovitan olemassaolevaa musiikkia ja sävellän jonkun verran uutta musaa ja johdan sitä bändiä. En oo itse esityksissä muusikkona, mutta siellä on kolmihenkinen bändi paikallisia mainioita tyyppejä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, erilaiset uudet ihmiset. Ja vanhatkin, heh! Totta kai siis taide kaikkinensa. En mä oikeestaan pysty sanomaan, että oonko mä enemmän kiinnostunut kuvataiteesta vai kirjallisuudesta vai arkkitehtuurista. Nyt klassinen nykymusiikki ja nykykuvataide on jotenkin jäänyt niinkun vähemmälle ja mä oon monesti miettinyt, että onko se silleen että mä en halua mennä sitä kohti, et se ei tavallaan kutsu mua luokseen, vaikka jollain alitajuisella tasolla se tuntuu, että mä jotenkin aattelen, että aina olisi mielenkiintoista tutustua ja ottaa ne haltuun, mutta sitten mä vaan oon käyttänyt kuitenkin aikani toisin.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Kyllä, usein ensi-illan alla varmaan aika tyypillisestikin, mutta se helpottaa kyllä sitten roimasti. Kyllä mua jännittää ensi-illat aina, ei se varsinaista ”ramppikuumetta” oo ehkä, mutta kyllä sen yöunissa huomaa. Aina kun on mikä tahansa stressaava juttu edessä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Mulla on muutamia tavallaan äänenavauksellisia juttuja, hengitysharjoituksia ja tommosia. Ei oo itseasiassa mitään sellaista vakituista, jonka tekisin aina. Riippuu se toki esityksestäkin, joka esityksellä on vähän erilaiset jutut. Kun tehtiin sitä Nylén & Linkolaa, niin silloin saatoin tehdä jonkun pienen lenkin päivälläkin, mutta että just ennen sitä esitystä juoksen siinä sisäpihalla tasan kymmenen minuuttia. Totta kai aina pitää olla energinen ja lämmin ja sillai valmis astumaan lavalle, mutta esitykset on niin erilaisia keskenään ja ne vaatimukset on myös erilaisia.”

Onko sinulla mottoa? ”Parempi överit kuin vajarit.”

Mitäs tulevia hommia on luvassa? ”Mä haluun nyt lukea ja kirjoittaa, tässä on nyt painettu tukka putkella viimeiset viisi vuotta, mulle sopii nyt että pidän pienen breikin ja katon mitä tulee eteen. Vähän saunonkin tietysti.”

Mitä sellaista haluaisit kertoa itsestäsi, mitä kukaan ei ole koskaan älynnyt kysyä? ”Ihmisillä on sellainen sosiaalinen ja helpostilähestyttävä ja iloluontoinen kuva musta, ja itse koen ja näen itseni eri tavalla. Mä koen olevani jotenkin enemmän tummamielisempi tyyppi. Totta kai olen erilainen sosiaalisessa tilanteessa, mutta...”

Tässä vaiheessa tulikin sitten lavalle hoppu ja loput kysymykset on kysytty meilitse.

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan musiikistasi, tai nähtyään sinut jossain roolissa? ”Ei tunnista kun olen niin hyvä naamioitumaan. Viime aikoina olen naamioitunut pohjoisenglantilaiseksi maanviljelijäksi.”

Näytöksissä on varmasti sattunut joskus jotain hassua tai käsikirjoitukseen kuulumatonta. Kerro jokin ”legendaarinen” kommellus tai sattumus! ”Kaikkea pientä sattuu lähes joka esityksessä. Viimeisimpänä esimerkkinä Nylen & Linkola – monologiesityksessä Turussa multa oli kitaraefektistä loppunut patteri ja se katkaisi koko kitarasignaalin etenemisen vahvistimeen, niin että kitarasta ei lopulta kuulunut yhtään mitään. Lähdin siinä sitten setvimään ongelmaa, vaihtamaan pattereita ja piuhoja samalla kun jatkoin puhumista. Kaaosteorian lakien mukaan kaikki muutkin asetukset olivat menneet uusiksi ja siinä kohdassa kun pitäisi laittaa euroviisudisco pystyyn, epävireisestä kitarastani lähti hyvin avantgardistista äänimaisemaa. Siihen päälle lauloin sitten Loreenin Euphoria-kappaletta ja yritin näyttää siltä, että kaikki tämä kuuluisi asiaan. Läpi se taisi mennä.”

Kerro joku erityisen hyvä muisto! ”Lämpimimmät muistoni liittyvät jouluaattoihin mummolassa Hämeenlinnassa.”

Oletko koskaan tavannut teatterin kummitusta? ”En ole. Kokkolan Kaupunginteatterissa on kuulemma aktiivisimmat kummitukset.”

Käytkö itse seuraamassa teatteria ja mikä on ollut mieleenpainuvin näkemäsi esitys? ”Käyn aina kun ehdin. Mielenkiintoisinta teatteria näkee Teatterikorkeakoulussa, joka vuotuisten ensi-iltojen määrässä mitattuna on Suomen suurin teatteri. Viimeisimpänä herkkuna Piia Peltolan ohjaama ja Paula Vesalan dramatisoima Arki elämää (sic) Jotunin Arkielämää-teoksen pohjalta sovitettuna.”

Jos esim. elokuvarooli vaatisi esim. 30 kg:n lihottamista roolia varten, niin olisitko valmis tekemään sen? ”Jos juttu olisi muuten mielekäs, niin miksikäs ei.”

Jos saisit viettää päivän naisena, niin mitä tekisit? ”Kiusaisin miehiä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Dijon-sinappia ja kissan.”

Jos saisit mahdollisuuden matkata aikakoneella menneisyyteen, minne menisit? ”Menisin 20-luvun Helsinkiin. Nauttisin arkkitehtuurista, jota 60-luku ei ole vielä ehtinyt tärvellä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Epäkohta

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ämmässuo

Mikä sytyttää sinut? - Pilke

Mikä sammuttaa intohimosi? - Mamba

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Ruotsinlaivan pilliä

Mitä ääntä inhoat? - Herätyskelloa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viemärisukeltajan ammattia

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viemärisukeltajana

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Nyt stikataan noppa kutoselle!

Olavin kotisivut löytyvät tämän linkin alta.

On niin helppoo olla onnellinen :)

ps. Toiveita otetaan edelleen vastaan, yritän saada haastiksia järkättyä...

HOMO! / Kansallisteatteri

HOMO! / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta ja kantaesitys 21.9. 2011 , kesto väliaikoineen noin 3h 15min

Ohjaus Pirkko Saisio

Sävellys Jussi Tuurna

Rooleissa : Juha Muje, Rea Mauranen, Kristiina Halttu, Anna Paavilainen, Johannes Holopainen, Katariina Kaitue, Seppo Pääkkönen, Riku Nieminen, Markku Maalismaa, Antti Luusuaniemi, Timo Tuominen ja Olavi Uusivirta

Taustaa : Pirkko Saision käsikirjoittama ja ohjaama anarkistinen musiikkifarssi HOMO! kulkee myös alanimikkeellä "outojen ooppera". Sitä tämä totisesti kyllä oli... Tarinan kulkuhan on kutakuinkin niin, että ensinnäkin Veijo Teräs (Juha Muje) on naimisissa kansanedustaja Hellevi Teräksen kanssa (Rea Mauranen). Perheen au-pairina toimii nuori ja salskea, kadulta löytynyt Moritz (nuori ja salskea Johannes Holopainen), joka myös kerää homoista ja heidän riiteistään aineistoa Hellevin poliittisiin tarkoitusperiin. Moritz törmää öisillä retkillään mm. Tom of Finlandiin ja Pisuaarin ritarikuntaan (josta herkkä laulukin...) , Veijo taas tuntee oudohkoa vetoa Moritziin ja lisäksi törmää menneisyydessä tapaamaansa vänrikkiin ja mm. William Shakespeareen. Hellevin omatunto (Kristiina Halttu) taas puolestaan lähtee omille teilleen ja esiintyy milloin missäkin valepuvussa pitkin kaupunkia. Tarinassa tietysti seikkailevat Hitlerit, Stalinit, Mikkelin piispat, H.C. Andersenit ja pienet joutsenet jotka esittävät tanssin. Lopussa perustetaan Homolandiaa jonnekin Pohjanmaan perukoille, tietenkin.

kuva Laura Malmivaara

Plussaa : Tästähän joko pitää tai sitten ei, varmasti jakaa mielipiteet aika tarkkaan. HOMO! valittiin viime vuonna Vuoden näytelmäksi ja kyllähän tässä tietysti ansionsa oli, menin vähän sillä asenteella katsomaan että vastaan voi tulla ihan mitä vaan ja niin siitä totisesti kävikin. Hyvät näyttelijät tietenkin houkuttelivat myös, etenkin kun oli vihdoinkin mahdollista nähdä livenä niin Timo Tuominen, Antti Luusuaniemi kuin Olavi Uusivirtakin. En ollut aiemmin myöskään nähnyt Riku Niemistä livenä, ja hän tarjosikin positiivisimman yllätyksen. Hän osoitti olevansa todellakin muutakin kuin tv:stä tuttu pelleilijä, etenkin fyysinen puoli ja äänen käyttö oli huippuluokkaa. Olihan se kiintoisaa nähdä näitä uroksia nahkavetimissään ja muissa tiukoissa asusteissaan, että ihan senkin puolesta kannatti mennä katsomaan... Alku oli mainio! Näyttämöllä vain ovi, josta Juha Muje tuli tiukahkoissa trikoissaan ja alkoi puhua Lumikki-juttuja. Pidin kovasti orkesterin jatkuvasta läsnäolosta näyttämöllä ja musiikki muutenkin oli sangen monipuolista ja aika yllättävääkin. Kaikesta mahdollisesta sitä herkkiä balladeja saakin aikaan! Lavastusta ei juurikaan ollut, mutta lasiarkusta putkahti Lumikkia myöten milloin mitäkin ja se yläilmoissa kulkeva ramppiviritelmä oli oikein toimiva. Miesrivistöt marssimassa siellä tahdissa ja välillä pistettiin poskivalssiksikin. Moritzin ja Atikin (Olavi Uusivirta) yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kemiaa ja värinää, samoin pidin yllättäen kohtauksesta jossa alokas Teräs (Riku Nieminen) pääsee kunnolla käskyttämään vänrikkiä (Timo Tuominen). Historiasta putkahtaa milloin ketäkin estradille ja näiden mahdollisia homoyhteyksiä spekuloidaan. On Albert Speeriä ja Churchilliä, DaVincistä lähtien. Käsiohjelman henkilögalleria huvitti, sieltä kun löytyy kaikkea aina jääkiekkoilijoista ja kääpiöistä homoihin piknikillä. Olen aina tykännyt Anna Paavilaisesta ja pidin jälleen, perheen tytär Rebekka oli oivallinen roolityö ja Anna-fanitus siis jatkuu edelleen vielä voimakkaampana. Huumoria esityksessä oli tietysti mukana ja selkeää provosointia ja ironiaa, Juha Muje otti yleisön haltuun pelkillä eleillään ja ilmeillään välillä. Kyläilyreissu homopariskunnan luo tomutti monenkin ajatusmaailmaa varmasti. Lopun kokoontuminen lavalle roolihahmojen ulkopuolella oli jännä ja toimiva veto,ainakin minun mielestäni. "Olis jossakin maa" liputti suvaitsevaisuuden ja vapaamman rakkauden puolesta ja oli hieno kappale loppuun.

Johannes Holopainen  ja Olavi Uusivirta / kuva Laura Malmivaara

Miinusta : Ehdottomasti liian pitkä kesto. Teatterin tosifanillekin kolme tuntia ja rapiat alkaa olla sietokyvyn äärirajoilla, siinä alkaa istumalihakset olla kyllä kovilla. Olihan tämä myös aika sekametelisoppa, joka loppujen lopuksi kaikessa sekavuudessaan kääntyi positiivisen puolelle.

Muuta : HOMO!n viimeinen esitys oli viime lauantaina 27.10. Onneksi ehdin näkemään, tiedänpähän mistä viime vuonna etenkin kohistiin ja vieläpä aiheesta. Välillä kyllä kannattaa käydä katsomassa tämmöisiä "hieman erilaisia" vetoja! Yleisö kyllä tykkäsi kovasti ja porukka bändiä myöten sai arvoisensa hurraavat suosionosoitukset!

HOMOlle neljä tähteä ****

Selin Riku Nieminen, edessä Juha Muje / kuva Laura Malmivaara