Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.

 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).

 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo
Ohjaus Tapani Kalliomäki
Lavastus ja puku- sekä valosuunnittelu Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Projisoinnit ja videotrailerit Antti Rautava

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Miettinen ja Maiju Saarinen sekä Emma Wirtanen ja Aarre Reijula

 Minulla on erityisen paljon muistoja liittyen bändiin The Everlast. Kävin katsomassa näytelmän kantaesityksen ennakkoa KOM-teatterissa ja kesän 2014 vietin Hämeenlinnan Kesäteatterin kahvilassa melko tiiviisti ja melkein jo opin replatkin ulkoa, niin moneen kertaan esitys tuli nähtyä tavalla tai toisella. Suuri yleisö ei nerokkaan tekstin hienouksia kesäteatterista löytänyt ja alkoi melkoinen loanheitto, jota puitiin yleisönosastokirjoituksia myöten. Minäkin jouduin useampaan otteeseen pitämään puolustuspuheita "salaviisaan tekstin" ja näyttelijöiden puolesta, mutta kun palaute alkoi mennä henkilökohtaisuuksiin, loppui minulta konstit. The Everlastin tykkikeikka jäi Hämeenlinnan Kesäteatterin historian viimeiseksi näytelmäksi ja minä vannoin, että nyt sai kyllä Orkesterit riittää vähäksi aikaa.

 No, parin vuoden mittaiseksi tuo paussi sitten jäi, kiitos Lahden Kaupunginteatterin. Olihan tätäkin versiota lähdettävä katsomaan. Eero-näyttämön ovella meidät vastaanotti hääpari juhlatamineissaan ja viimeistään siinä vaiheessa ajattelin, että nyt on vähän toisenlainen meininki, kun päräyttävässä alkuvideossa The Everlast saapuu näyttävästi paikalle lentokoneella, katseita vaihdellaan lähikuvissa ja taustalla soi piinaavaa musiikkia elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Orkesteri - The Everlast koko komeudessaan

 Totuus paljastuu esiripun takaa. Hulppean esiintymisareenan sijaan ollaan työväentalon takahuoneessa kaukana luxuksesta. Oven toisella puolella on meneillään hääjuhla ja kohta olisi bändin aika astua lavalle ja nostaa tunnelma kattoon. Takahuoneessa makoilee uteliaan lapsen ja pörrötukkaisen peikon sekoitus Halla (Hiski Grönstrand) leopardikuvioisissa housuissaan ja bootseissa, ja kuuntelee ajankulukseen radiota, josta tuntuu tulevan Sipilän puhetta, halusi tai ei. Tunnelma on varsin odottava. Muutkin orkesterin jäsenet alkavat valua paikalle, mutta missä on Jaze (Jarkko Miettinen), bändin liideri? Jazekin suvaitsee saapua paikalle ja hänelläpä onkin mahtavia uutisia. Paikalle on tulossa entinen Idols-voittaja ja nykyinen kuuluisuus Simone Päiväperhonen (Maiju Saarinen), joka tulisi vetämään lavalle yllärinä The Everlastin vanhan (ja ainoan) hitin "Lentoon lähdit". Samalla koko bändi saisi uutta nostetta lässähtäneelle uralleen ja olisi vain ajan kysymys, milloin lähdettäisi kiertueelle Dänemarkia myöten. Halla ei tästä ajatuksesta oikein pidä, koskapa Simone sattuu olemaan hänen lähisukulaisensa, joka tulisi ja sotkisi vaan kaiken.

 Simone saapuu paikalle ovet paukkuen näyttävästi ja siinä menossa "levikset repee" aika monella. Ja kuten arvata saattaa, Halla oli täysin oikeassa siinä, että neidon saavuttua alkaisi kaaos. Herää valtaisa määrä kysymyksiä : Minne katosi hääväen karjalanpaisti? Saako jaffaa ottaa ja kuinka monta pulloa? Kuka maksaa hätäkeskussoitot? Missä on pussukka, jossa Timin (Paavo Kääriäinen) palkka? Missä on Ranen (Jori Halttunen) putkikassi? Minne on kadonnut solidaarisuus? Ja tärkeinpänä kaikista : se pienitissinen lammilainen morsian, miksi käyttäytyi kuten käyttäytyi?

Morsian, karjalanpaisti ja Simone 

 Katsoja kysyy vielä, että miten ihmeessä päädytään hetkessä tilanteeseen, jossa yksi on panttivankina ja poliisit odottavat ulkopuolella valmiina iskuun? Sääliksi käy orkesterin jäseniä. Tämänkin piti olla vain tavallinen peruskeikka, ei mitään ihmeitä ja kikkailuja. Mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään, ne totisesti lähtevät ja katsomossa ei voi muuta kuin seurata hämmentyneenä. Tekstin tasollahan tässä paljon liikutaan, sillä takahuoneessa ei periaatteessa paljoa tapahdu ainakaan alkupuolella. Ohjaaja Kalliomäki on pistänyt kuitenkin liikettä niveliin ja niin koko esitys vaikuttaa paljon nopeatempoisemmalta kuin aiemmat näkemäni.

Tarinan hienoushan on siinä, että tämä ei kerro vain yhdestä kulahtaneesta orkesterista suurine haaveineen. Tämä kertoo ihan mistä tahansa työyhteisöstä erilaisine yksilöineen. Uskallan väittää, että ihan jokaisella työpaikalla on Rane (Jori Halttunen), ns. vanhan liiton tyyppi, joka on ollut alalla kauan, jolla on vahva työmoraali, joka haluaa välttää ristiriitoja ja uudistuksia, joka haluaa vain että kaikilla on hyvä fiilis. Tai Timi (Paavo Kääriäinen), kera vähäisen työkokemuksen mutta teoriapuoli on hallussa, nuoruuteen vedoten helposti höynäytettävissä. Entäpä Halla? Symppis kaveri, tekee kyllä duuninsa mutta hiukan omalaatuinen ja lähes kaikki pitää vääntää rautalangasta tai toistaa, jotta varmasti menee perille, jos silloinkaan. Tai Jaze, puhuu paljon ja saa supliikillaan ihmiset kuuntelemaan ja puolelleen, vaikka jutuissa olisi paljon ilmaa ja suurin osa olisi oman egon nostatukseksi. Yhdessä kaikki kuitenkin ovat paljon enemmän kuin osiensa summa, hommat hoituu vaikka helpommallakin pääsisi. Ja sitten paikalle tulee joku ulkopuolinen (tässä tapauksessa Simone) totuuden torvi, joka osaa havainnoillaan iskeä arkaan paikkaan ja sotkee kaikkien kuviot.

 Aiemmissa versioissa Halla oli kohtalaisen rasittava jankkaaja, jonka hölmöys huvitti ja jonka seurassa minulla menisi hermot alta aikayksikön. Hiski Grönstrandin antaumuksella tulkitsema Halla sen sijaan oli jotain aivan muuta. "Silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen" vetosi jotenkin minuun, ja ehkä myös ne trikoiden alta paljastuneet pitkät kalsarit. Tämä Halla oli sellainen, että teki ihan mieli istua viereen ja sanoa, jotta rauhoitutaanpas nyt ja näytähän sitä muistikirjaasi minullekin. Keitetäänpäs kahvit ja vähän jutellaan, kyllä se siitä kuule. Tässä olisi nippu Lucky Lukeja, luetaanpas niitä yhdessä ja ääneen.

 Orkesterin jäsenten persoonien erot korostuivat entisestään ja hokasin, että nämähän edustavat myös eri aikakausia, arkipukeutumistaan ja hiustyylejään myöten. Tyylikkäin hetki mielestäni oli Ranen hieno puhe siitä, millaista on olla työyhteisön jäsen ja mitä kaikki tämä hänelle merkitsee. Hommia ei todellakaan tehdä rahankiilto silmissä, takana on niin paljon muutakin.

 Viimeinen yllätys säästettiin vielä ihan loppuun, kun The Everlast vihdoin pääsee vetäisemään hittinsä "Lentoon lähdit" (sävel ja sanat muuten Olavi Uusivirran kynästä) ihan oikeastikin. Ja taas pieni vertaus aiempiin versioihin, joissa hyvin useasti mainittiin se, mitä soittimia kukakin soittaa. Tietysti olin ajatellut nytkin esim. Timin rumpujen taakse ja Hallan basistiksi, vaan toisin kävi ja olin iloisesti yllättynyt.

 Orkesteri - The Everlast sai minut miettimään tarkemmin me-henkeä ja jokaisen vastuuta yhteishengestä - ja karjalanpaistia! Tärkeitä juttuja kaikki.

 Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

 Teatterin sivuilla voit käydä kurkkaamassa trailerin sekä kuunnella hittibiisin, joka muuten myös käsiohjelmana toimi hienosti! Linkki ohessa.  Erityiskiitos vielä fläppitaulusta!

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.

 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Maiju Saarinen

 Maiju Saarisen tapasin heinäkuussa 2013 Jyväskylän keskustassa sijaitsevassa Wilhelmiina-kahvilassa.

Vuonna 1987 syntynyt Maiju on horoskoopiltaan leijona. ”Mä oon niin paljasjalkainen tamperelainen kuin olla voi. Oon myynyt mustaamakkaraa Tapolalla ja kannatan Tapparaa henkeen ja vereen! Tällä hetkellä mä asun Jyväskylässä, mutta elokuun alussa muutamme Lahteen avopuolisoni Hiski Grönstrandin kanssa.”

Jostain kumman syystä haastattelu lähtee jo tässä vaiheessa ns. lapasesta ja päädymme puhumaan mm. Pyynikin Häräntappoaseesta. Nauramme hysteerisenä ja takaisin maan pinnalle meidät palauttaa vieressä ”virallisena valvojana” toiminut mieheni ”No niin mennäänpäs tytöt takaisin asiaan”-kommentilla...

Mitä harrastat?

”Tanssi on kulkenut mulla aina mukana ja yritän harrastaa sitä aina kun ehdin. Laulutunneilla mä käyn säännöllisen epäsäännöllisesti. Lenkkeily on myös mun juttu. Joskus soitin kitaraakin päivittäin, mutta hektisyyden takia se on jäänyt kokonaan taka-alalle.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä?

”Erityistaitona: laulu, tanssi, (ehkä soitto). Ja sit vahvuutena mä sanoisin: into, heittäytyminen, energia, fyysisyys, tunne.”

Minkä taidon haluaisit osata?

”Haluaisin oppia ratsastamaan ja tanssimaan flamencoa. Ja olisi ihan mahtavaa oppia se telinevoimistelun flik flak-sarja. Se on mun haave, joku päivä mä sen vielä teen! Ehkä!”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia?

”Ei ole kyllä muita. Edesmennyt isäni oli nuoriso-ohjaaja ja äitini on nuoriso-ohjaaja/lähihoitaja/urheiluhieroja, eli mä tuun tavallaan tämmöisestä tavisperheestä. Äitini on kylläkin nyt innostunut draamakasvatuksesta.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä?

”Mulla ei ole yhtä tiettyä hetkeä, vaan se on monen asian summa. Kaikki alkoi siitä, kun aloin isosiskoni jalanjäljissä harrastaa tanssia. Puolen vuoden välein oli aina tanssiesitys, joten sitä tavallaan kasvoi semmoseen ajatteluun, että treenataan jotain juttua intensiivisesti ja tähdätään aina siihen esitykseen.

Ala-asteella meillä oli vierailemassa pari teatteriesitystä. Toinen oli sellainen improshow ja toinen oli sooloesitys, jossa Jerry Mikkelinen kikkaili jonkun huumorihahmon kanssa. Muistan, että silloin mä ekaa kertaa ajattelin, että ”vitsi toi olis maailman siistein ammatti, mutta kun niillä on niin hirveet työajat!”. Kipinä oli kuitenkin syttynyt ja päätin hakea luovanilmaisu-painotteiselle ylä-asteelle, jonne myös pääsin. Se oli huippua aikaa elämässä. Kuin olisi päässyt omien luokse. Teatteri alkoi tuntua mun jutulta. Päätin hakea TTT:lle avustajaksi 15-vuotiaana ja pääsin Peter Pan -musikaaliin. Sen jälkeen olin mukana myös Suruttomissa, Tuhkimossa ja Vuonna 85:ssa, kunnes pääsin Tampereen Yliopiston Näyttelijäntyönlaitokseen (Nätyyn) 2006.
Täytyy kyllä sanoa, että se oli maailman siisteintä, kun pääsi sinne ammattiteatterin lavalle. Mä muistan sen hetken, kun oli eka yleisö Suruttomissa. Ykkösnäytös loppui meidän lauluun mustalaisleirissä: ”Mitä on rakastaa!”. Siinä hetkessä mä ajattelin, että tätä se on. Tätä mä rakastan. Tähän hetkeen kiteytyy kaikki. Tätä mä haluan tehdä. Teatteri tuntui ja tuntuu elämää suuremmalta!”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena?

”Se oli otsikolla ”Naissukupuoleton rooli”. Mä tein kouluaikoina tosi paljon miesrooleja. Oli todella vapauttavaa esittää miestä. Mun oma mielikuva naisesta näyttämöllä on jotenkin suppea ja rajattu. Sain itsestäni enemmän irti, kun esitin miestä. Tuntui, että voin tehdä mitä vain. Siitä sitten syntyi eräänlainen työkalu.
Tosi usein esimerkiksi vanhoissa klassikkonäytelmissä nuorelle naiselle kirjoitetut roolit ovat yksipuolisia. Hahmon tehtävä tarinassa on vain olla kaunis ja herkkä. Jotta siihen hahmoon saisi jotain mielenkiintoa ja särmää, niin mä pyrin unohtamaan, että esitän naista. Ja lähden sitä kautta etsimään jotain kiinnostavaa kulmaa. Tietysti riippuu ohjaajasta, että kuinka paljon voi lähteä viemään sitä rooliaan toiseen suuntaan. Joskus ilmeisin ratkaisu on toimivin.”

Maiju Jyväskylän Kaupunginteatterin edustalla / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli onko olemassa vaihtoehtoa B?

”Mä hain tanssijaksi samaan aikaan kun hain Nätylle, että ehkä se olis ollu sellanen kakkoshaave. Tai musiikki. Olis ihan huippua elättää itsensä sillä. Se vaan on täällä Suomessa aika vaikeaa. Mutta siis yks mitä oon miettinyt, on aivan toisesta ääripäästä: floristi! Mä rakastan kukkasia ja pakkaamista. Silloinkin kun mä olin sitä mustaamakkaraa myymässä Tammelantorilla, niin mä rakastin sitä paketointia. ah, se paperin rapina. Hei yks B-vaihtoehto tuli vielä mieleen. Lampaiden tai lehmien kasvatus! Perustan semmosen maatilamatkailufirman, ”Kukkia ja lehmiä ja makkaraa”. En mä kyl niistä lehmistä sitä makkaraa tekisi, haluaisin vaan silitellä niitä. Rahantuloo ei voi estää...” Maiju hihittää.

Miksi olet näyttelijä?

”Siks kun ei oo niitä lampaita, hahhahaa! Ei vaan, sen takia, että mä rakastan teatteria. Kyl se varmaan myös johtuu tästä mun persoonallisuudestani. Mä rakastan elää täysillä ja tunteella. Ja mä rakastan tarinoita. Musta on ihanaa mennä toisen ihmisen nahkoihin, jotta voi olla jotain muutakin kuin mitä itse on. Se on kauheen tervehdyttävää. Jokaisesta roolista voi parhaimmillaan löytää jotain hyvää siirrettävää itseensä.
Kaikista ihaninta teatterissa on yhteisöllisyys. Se että luodaan, kokeillaan ja leikitään yhdessä. Jokaisen työpanosta tarvitaan. Jokainen on tärkeä. Myös yleisö. Ne hetket on maagisia, kun esitys virtaa ja yleisön kanssa hengitetään samassa rytmissä. Se flown tunne.

Hyvien ja tärkeiden tekstien tekeminen on olennaista koko hommassa. Se, että joku esitys voi muuttaa ihmistä. Ja parhaimmillaan maailmaa.
Mutta kyllä se tää mun into ja vimma on se kaikkein suurin syy. Vimma, mä rakastan sitä sanaa! Ja leikkimielisyys. Sanon vielä, että mun mielestä teatterissa on hienoa se, että se on väylä purkaa ja tuntea. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden. Teatterissa on lupa tuntea!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella?

”Laitosteatteri on opettanut mulle rentouden. Kun koko ajan proggikset vaihtuu ja esitykset vilisee, niin pääsee semmosesta vakavuudesta eroon. Olen huomannut, että kaikista parhaimmat tulokset yleensä tulee silloin, kun suhtautuu ”kevyemmin” siihen tekemiseensä ja luottaa intuitioon.”

Onko sinulla omia esikuvia?

”Mä pidän Petra Karjalaisen ja Tanja-Lotta Räikän tavasta näytellä ja tulkita. Heissä on se tunteen palo, se vimma. Ja uskallus viedä asiat tarpeeksi pitkälle ja loppuun asti.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale?

”Ohhoh, mitä kysymyksiä sulla! Mähän oon siis hevinaisia ennen kaikkea, eli olishan se mahtavaa vetää Deftonesin laulajan kanssa joku biisi. Molemmat vois laulaa ja rääkyä, ah se olisi ihanaa! Hexagram-biisi!”, innostuu Maiju.

Missä eri teattereissa olet näytellyt?

”Tampereen Työväen Teatterissa avustajana, Pyynikin kesäteatterissa, Kotkan kaupunginteatterissa, Jyväskylän kaupunginteatterissa ja seuraavaksi menen Lahden kaupunginteatteriin.”

Mainitse muutama roolityö urasi varrelta.

”Myrskyluodon Maijan rooli Jyväskylän kaupunginteatterissa. En osaa edes kuvailla, miten tärkeä juttu se on mulle ollut. Siinä hahmossa oli niin paljon mua itseäni. Se oli mulle kaikki kaikessa. Se oli/on mun elämäni rooli.

Ainon rooli Rauta-ajassa Pyynikin kesäteatterissa. Oli hienoa olla mukana siinä proggiksessa. Upea teksti, mielenkiintoinen tulkinta ja ensemble-meininki. Mun Aino oli semmonen hevostyttö, joka mm. kävi psykologilla ja lopulta hukuttautui ämpäriin.

Amatsoonisoturi Penthesilean rooli zeitKleist-esityksessä Teatterimontussa. Se rooli oli kaikkea muuta kuin mitä mä oon. Äärimmäisen vihainen ja ahdistunut tyyppi, joka ei pysty tunteisiin, ja lopulta tappaa itsensä. Oli hienoa tehdä sellainen rooli, jossa todella sai/joutui menemään toisen ihmisen nahkoihin.”

Free vai kiinnitys, ja miksi?

”Nätyn jälkeen halusin kiinnitykselle, jotta saisin sitä hyvää rutiinia, oppia, varmuutta, ja että pääsisin tekemään monenlaisia juttuja. Ja sitä laitosteatteri onkin antanut. Sen takia ollaan nyt menossa kiinnitykselle Lahteenkin. Kyllä mulla silti on sellainen haave, että jossain vaiheessa freeksi, koska toi työtahti on aika kova. Siinä äärimmäisen väsymyksen keskellä se luovuuskin kärsii. Tai sit mun vaan täytyy opetella tekemään näitä hommia vähän rauhallisemmin. Mutta minkäs teet, kun innostut. Myös se on unelma, että vois joskus perustaa oman teatteriryhmän”, Maiju pohtii.

Onko sinulla jotain roolihaavetta?

”Lady Macbeth. Ronja. Suruttomien Johanna tai Homsantuu. Haluaisin olla mukana myös Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen-musikaalissa.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi?

”En ole. Mutta kadun sitä, että olen leikkinyt terveydelläni teatterin vuoksi. Mä sain itteni tosi pahaan kuntoon syksyllä 2012, kun en suostunut lepäämään, vaikka olin ylikunnossa ja kipeä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua?

”Luonto. Mä voin mennä vaikka tuntikausiksi vain tuijottamaan vettä johonkin ja se antaa mulle niin paljon. Musiikki tietysti, mä käyn paljon kuuntelemassa keikkoja. Tietysti kaikki taideteokset inspiroi, ja tarkoitan tällä myös esityksiä. Aina voi ammentaa muiden työstä jotain. Oon just menossa Helsinkiin katsomaan luokkakaverini Emilia Kokon esitystä, ”Päätön nainen” ja Jyväskylään katsomaan Circus Uusi Maailman esitystä ”Rajatila”.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä yleensä?

”Kyllä mä jännitän. Mulle ensimmäinen yleisö on aina jännityksen paikka. Mutta jännitys ei ole mulle semmonen ahdistava asia, vaan energianlähde. Nätyllä meidän hahmometodiopettaja sanoi, että ”pelkäämisen ja jännittämisen välillä on hengitys”. Eli tärkeintä on muistaa hengittää! ”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä?

”Kyllä mä yleensä lämmittelen kropan ja venyttelen. Taiji-harjoitteet on hyviä, koska niillä saa pään tyhjäksi, kun keskittyy vaan siihen liikkeeseen ja hengittämiseen. Mä tykkään yleensä tulla hyvissä ajoin teatterille ja valmistautua rauhassa. Roolivaatteiden pukeminen on merkityksellinen hetki. Silloin on jo kosketuksissa hahmoon, jota tulee esittämään. Sitten 10 min ennen esitystä mä alan yleensä hölöttään. Se on mun tapa keskittyä, et ensin ihan rauhassa ja sitten meininki päälle!”

Kerro joku kommellus!

”Yks hauskimmista sattui kyllä siinä Peter Panissa. Siinä oli sellainen taistelukohtaus, jossa mun piti hypätä merirosvon kimppuun hajareisin. No, kerran sillä merirosvolla oli asevyö ihan väärin päin. Aseen piippu osoitti kattoon. Ja mä tietysti hyppäsin sen aseen päälle ja se meni mun persiiseen. Siinä sitte mietin, että mites tästä päästään pois. Hahhhahh! Se oli aika legendaarista!” kertoo Maiju ja molemmat nauramme hysteerisinä.

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta?

”Oon. TTT:llä. Jäin sinne saunomaan, talo oli jo laitettu lukkoon ja valot sammutettu. Mä olin yksin siinä pukkarissa ja sit semmoinen musta hahmo viitassa vilahti oviaukossa. Tuli sellainen olo, että nyt äkkiä ulos. En tiedä, saattaa olla mielikuvitusta, mutta en silti halunnut ottaa riskiä. Siinä talossa on kuitenki tapahtunut paljon kauheuksia kansalaissodan aikoina.”

Kerro joku oikein hyvä muisto.

”Ekana tulee mieleen yksi metsäkokemus, joka tapahtu äskettäin. Mä olin vaan niin onnellinen siellä. Oli ollut raskas kevät takana ja me vuokrattiin mökki Hiskin kanssa. Siellä ei toiminu tietokoneet, puhelimet eikä telkat, ja oli ihanan hiljaista. Se hetki, kun oot vaan siinä luonnon äärellä: Valoisa, lämmin kesäyö, joutsenet lipuu hiljaa ihan vierestä. Siinä hetkessä oli kaikki. Luonnossa musta tulee jotenki kokonaisempi. Siellä on helppo päästää irti.”

Käytkö seuraamassa paljon muiden esityksiä?

”Haluaisin käydä enemmän. Käyn niin paljon kuin ehdin, mutta aika vaikeetahan se on kun on itse koko ajan töissä”

Tulevia roolejasi?

”Lahdessa näyttelen West Side Storyssa Consuelaa, Kissa kuumalla katolla:ssa Polly Pollittia ja Kun tyttö on hyvässä Piritaa.”

Kiinnostaisiko sinua ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse tulevaisuudessa?

”Ohjaaminen olisi huippua. Mut ei mitään ison näyttämön juttuja. Vaikka joku taidepläjäys. Pienelle näyttämölle. Fyysistä teatteria tai vaikka performanssi, heh, mistä kukaan ei tajuisi mitään. En edes minä itse! Mun isäni kirjoitti aikoinaan tosi paljon runoja, musta olisi hienoa tehdä niistä runoesitys.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi?

”Hihii! Ehkä mä olisin Batman sit kuitenkin, koska mä tykkään kauheasti semmoisesta synkästä goottiestetiikasta. Nahkaa ja lepakoita!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit?

”Kyllähän mä tietysti ensin tutustuisin uuteen kehooni. Olis pakko kokeilla helikopteria! Kiitos innoittajani: Hannu Lintukoski.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken unien?

”Kyllä varmaan joku soitin olisi mukava ja kauheesti suklaata. Juomaksi Magnersia. Vetäisin yksinäni kalsarikännit siellä ja soittelisin kitaraa. Kyniä ja paperia pitäisi myös olla kuningasideoita varten.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit?

”Ajatus laukkaa villisti ja mistään en saa kiinni! Hei – Macbethin kantaesitys.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus (mutta oikeesti hääyöaie, se soljuu kivasti)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu, vaikka mä käytänkin sitä ja yritän päästä siitä eroon...Se vaan lipsahtaa, kai se on mulla mielessä sit koko ajan. Ai kauheeta! Hahhahhahhh! Ilmankos ne miesroolit mua kiinnostikin kouluaikoina!!

… hysteeristä naurua jonkun aikaa...

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä itsevarmuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Millä se nyt sammuu, ei millään!! Sanotaan ilkeät ihmiset.

Suosikkikirosanasi? - Perkele kuulostaa hienolta, saatana on kans hauska.

Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuuden ääni, veden liplatus

Mitä ääntä inhoat? - Mopojen pärinää

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyöntekijä tai asfalttityöntekijä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mä ymmärrän mitä sä ajoit takaa.” eikun ”Hyvin yritetty!”

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Musiikki Matti Puurtinen

Koreografia Petri Kauppinen

Rooleissa : Taina Reponen, Maiju Saarinen, Neija Välilä, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Salli Suvalo, Joni Leponiemi, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Julia Kärnä, Hiski Grönstrand, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Deniz Görsoy/Hanna Mangeloja/Reetta Mattila, Santeri Tirronen/Elias Hautaniemi/Joonas Erho, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Joel Martikainen, Johannes Hiltunen, Tiuku Holma, Elsa Kalervo, Roosa Karhunen, Tytti Liukkonen, Lauri Kalpio, Markus Linja, Atte Niittykangas, Elli Pulkkinen, Juha Valkama ja Joonas Vesalainen

Taustaa : Kirjailija Anni Blomqvistin viisiosainen Myrskyluoto-sarja lienee useimmille tuttu 70-luvulla dramatisoidusta tv-sarjasta, jonka ohjasi Åke Lindman ja johon musiikin sävelsi Lasse Mårtenson. Tämän musikaalin on kuitenkin säveltänyt Matti Puurtinen, ja se sai aikoinaan ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1991. Tarina kertoo nuoresta Maijasta, (Maiju Saarinen) joka vasten omaa tahtoaan naitetaan kalastaja-Jannelle (Henri Halkola) ja edessä on muutto Myrskyluodolle, keskelle saariston karua luontoa. Myrskyluodon Maija on ensinnäkin kasvutarina ; miten nuoresta ja tunteistaan ja teoistaan epävarmasta naisesta kasvaa vaimo ja äiti. Tämä on myös selviytymistarina siitä, miten pärjätä karun luonnon armoilla. Luontoa vastaan kun ei aina pysty taistelemaan ja meri ottaa kyllä halutessaan omansa. Riipaisevan kaunis rakkaustarina tämä on myös. Janne on hyvä ja rehti mies, ja pian Maija oppii rakastamaan aluksi kovin vierasta aviomiestään. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen on ainut keino selvitä karuissa olosuhteissa, silloin kun tuntuu että mikään muu ei enää jaksa kannatella. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, ja armoton luonto.

Janne ja Maija / kuva Sami Heiskanen, JKLn KT

Plussaa : Vanha ja nuori Maija istuivat selin katsomoon jo yleisön saapuessa paikalle, pidin tästä ja siitä, että vanha Maija (Taina Reponen) taisi olla koko ajan lavalla seuraamassa hiljaa tapahtumia kauempaa, kertomassa taustoja, kommentoimassa ja antamassa ohjeita ja neuvoja nuorelle itselleen. Alussa Kuolemanhaltija (Neija Välilä) nousi kaiken keskelle ikään kuin tyhjästä ja oli heti selvää, että hänellä tulee olemaan sormensa pelissä useammassakin tapahtumaketjussa. Hieno ratkaisu, muutenkin Kuolemanhaltijan ilmestyminen sai aikaan kylmiä väreitä ja aina mietitytti, että kenen vuoro. Hänen liikekielensä oli jotenkin hypnoottista myös (esityksen päätyttyä eräs miespuolinen katsoja kokeili samaa liikettä takanani...), samalla vähän pelottavaa mutta myös rauhoittavaa, kovin tyynesti ja kiltisti hänen kädestään tartuttiin ja mukaan lähdettiin. Myös elävä meri oli mieleeni, se vei mennessään ja nostatti aaltoja, kuljetti pientä venettä eteen päin. Musiikki oli hyvin vahvassa osassa tässä. Alkupuolella vietettiin riehakasta juhannusta saariston nuorison voimin - valloittavaa sokkoleikkiä, kaipaavia katseita, kosketuksia ja varastettu suudelmakin. Ei saanut Maija Magnusta (Joni Leponiemi) sulhokseen, vaan nuorukaisen käteen tarttui eräs toinen ja Maijakin pakkonaitettiin sitten Jannelle. Häissä kuultu "Maijan ja Jannen häävalssi" on upea, sitä soisi käytettävän häissä todella usein! Maiju Saarinen nuorena Maijana tekee loistoroolin ja heittäytyy kyllä rooliinsa täysillä. Aluksi tyttö on kovin epävarma ja hiukan pelokaskin tulevasta, mutta pian hän oppii luottamaan rehelliseen ja työteliääseen Janneen ja pieni perhe muuttaa yhdessä Myrskyluodolle, luonnon armoille. "Tuuli, tuuli" oli hyvin kaunis kappale myöskin. Tämä on kyllä sellainen musiikin, tanssin, laulun ja hienon tarinan yhteinen liitto, ja katsojalle ehdottomasti yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä mitä musikaaliosastolla olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kaikki toimii, ja millä tavalla! Lähes koko ajan on sellainen olo, että joku puristaa sydäntä kovaa nyrkissä. Välillä ote on hellempi ja kaikki on hetken hyvin, kunnes taas ote tiukentuu ja Kuolemanhaltija ilmestyy paikalle. Tarinan kauneus ei piile pelkästään itse kertomuksessa, vaan myös tanssin liikekielessä (esimerkiksi pieni kertomus kadonneesta merimiehestä on mielettömän hieno), musiikin herkkyydessä ("Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" on yksi kauneimmista kappaleista mitä olen aikoihin kuullut yhtään missään), lavastuksen "karuudessa" (taustalla koko ajan häämöttävä luoto on jotenkin vangitseva näky) ja myös valoissa ja väreissä. Kokonaisuus on todella onnistunut. Ikävistä tapahtumista huolimatta osataan myös iloita pienistä ja tietysti suuristakin asioista. Joulusta, uusista kengistä, saaristolaisten avuliaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, jäiden kantamisesta. Siitä, että on joku josta pitää kii.

Maija meren keskellä / kuva Sami Heiskanen

Miinusta : Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Miksi pastorin piti puhua oudolla tavalla ja ruustinnan tulkata? Useimpia tämä huvitti, mutta ei minua. Pari kappaletta tuntui joukossa jotenkin turhalta ; miesten juomalaulu ja Suutari-Ollen viisu nimittäin. Halusin kai olla koko ajan sellaisessa "pakahtuneessa" mielentilassa, enkä huvittua yhtään mistään.

Muuta : Alunperin minun piti tulla katsomaan Myrskyluodon Maijaa jo joulukuussa viime vuoden puolelle, mutta reissua edeltävänä päivänä nousikin kova kuume ja Maija jäi näkemättä sillä kertaa. Olin kuullut tästä niin paljon hyvää ja vielä kun luulin, että esitykset eivät jatku enää keväällä... Kyllä silloin harmitti kovasti ja itku pääsi! Onneksi sitten esitykset jatkuivatkin ja vihdoin pääsin katsomaan tämän. Lopputulos oli kuitenkin sama, eli itkuhan siinäkin pääsi. Eri syystä sentään kuitenkin, eli ei harmituksesta vaan siitä, että tämä oli suoraansanottuna ELÄMYS ! Olin esityksen jälkeen pitkään kuin puulla päähän lyöty, Maijan rakkauslaulu soi päässä vielä unissakin. Olen syvästi vaikuttunut. Tämä kuuluu samaan kastiin Työviksen Anna-Liisan ja Lahden KT:n Niskavuoren naisten kanssa, ikimuistoinen teatterielämys. Näitä lisää!

Myrskyluodon Maijalle täydet viisi tähteä ***** . 

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Leena Havukainen

Rooleissa : Jouni Salo, Hiski Grönstrand, Maiju Saarinen, Joni Leponiemi, Salli Suvalo, Jouni Innilä, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Lintukoski, Hannu Hiltunen, Henri Halkola, Timo Smedberg, Antti Soininen ja Sanna Vähämaa

Taustaa : Molière oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi etenkin komedioiden kirjoittajana. Hän kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia, kuten tekopyhyyttä, sovinismia ja pihiyttä. Hänen komediansa ovat edelleen hyvin suosittuja ja niitä esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Saiturikin on kirjoitettu liki 350 vuotta sitten, mutta hämmästyttävän hyvin se yhä toimii. Näytelmässä pääroolissa häärää äärimmäisen saita mies Harpagon (Jouni Salo), joka on iskenyt silmänsä nuoreen ja kauniiseen Marianeen ( Salli Suvalo). Valitettavasti myös Harpagonin oma poika Cléante (Hiski Grönstrand) on ihastunut samaan tyttöön, ja niin isä ja poika joutuvat kilpakosijoiksi. Harpagon on myös naittamassa tytärtään Éliseä (Maiju Saarinen) salaperäiselle rikkaalle Anselmelle (Jouni Innilä) tietämättä lainkaan sitä, että tytär on rakastunut Harpagonin hovimestariin Valèreen (Joni Leponiemi), joka taas on hännystelyn ja mielistelyn mestari. Valère joutuu vakuuttamaan Éliselle Harpagonin nähden, että isän sopima naimakauppa on järkevä ja samalla vakuuttamaan tytölle, että omat tunteensa tyttöä kohtaan ovat aitoja. Selkeää, eikö? Ei tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä juonitteleva nainen ja kaiken keskellä siis häärää hömelö itaruuden perikuva Harpagon, jonka suurin murhe on se, että joku varastaa häneltä edes jotain. Pahin mahdollinen tapahtuukin, suuri aarre katoaa ja kaikki ovat epäiltyjä (yleisöä myöten) kunnes toisin todistetaan. Lopussa paljastuu muutama ylläri ja tarina saa onnellisen lopun, mutta sitä ennen on monenlaista juonittelua ja paljon puhetta.

Jouni Salo ja Hiski Grönstrand / kuva Studio Luomansivu

Plussaa : Ensinnäkin puvut olivat upeita, niin miehillä kuin naisillakin. Värikästä ja koristeellista ja monenlaista yksityiskohtaa, olisi ollut mahtavaa päästä tutkailemaan pukuosastoa vähän tarkemmin ja lähempää. Eniten minua miellytti eleet ja liikkeet. Élise ja Harpagon pokkuroivat toinen toisilleen ja vuorotellen syvempään niiaten ja kumartaen. Cléante oli varsinainen keikari ja vaatteillaan ja ulkoisella olemukselleen koreilija, lainarahoillahan kaikki oli hankittu... Huvitti se, miten itara Harpagon suhtautui esim. peruukinkäyttöön. Järjetöntähän se on laittaa rahojaan moiseen, ainakin niin kauan kuin päässä kasvaa omat hiukset. Valère oli mainio mielistellessään pomoaan, koko olemus muuttui puhetyyliä myöten. Kaikenlaisia korulauseita sitä pystyykin käyttämään riitatilanteessa! Myös "takinkääntäjä" mestari Jacques (Hannu Lintukoski) oli oivallinen tyyppi, hän kun toimi niin kokkina kuin ajurinakin ja roolinsa mukaan käänsi sitten aina takkinsa toisinpäin. Olisin toivonut näkeväni hiukan enemmän vielä Harpagonin lakeijoita (Timo Smedberg ja Antti Soininen), toisella kun oli tahra housuissa kriittisessä paikassa ja toisella taas housut takaa rikki. Ohjeita käyttäytymiseen annettiin siihen malliin, että luulin tästä revittävän enemmänkin huumoria irti. Pari roolihahmoa oli kuitenkin ylitse muiden. Ensinnäkin itse saituri Harpagon, Jouni Salo. En ole miestä aiemmin lavalla nähnyt, mutta uskallan väittää, että taitaa mies olla unelmaroolissaan. Täydellinen suoritus olemuksineen ja puhetyyleineen! Kohtaus, jossa Harpagon huomaa rahakirstunsa kadonneen on niin huippuunsa viritetty että katsoja ei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kovasti mieleeni oli myös Cléanten palvelija La Flèche (Jukka-Pekka Mikkonen), hyviä eleitä ja ilmeitä myös hänellä, vaikka toisaalta toi kasvoillaan mieleeni myös kuuluisan kivikasvon, Buster Keatonin. Vaatteiden tarkastus mahdollisen ryöstösaaliin varalta oli hauskaa seurattavaa. Loppupuolen yllätyksellisyys oli sopiva huipennus, tosin lopulta sitten vähän ennalta-arvattavissakin olevia käänteitä.

Hannu Lintukoski, Jouni Salo ja Joni Leponiemi / kuva Studio Luomansivu

Miinusta : Puhetta oli aika tavalla ja vaati katsojaltakin vähän keskittymistä enemmän, jotta pysyi mahdollisissa käänteissä mukana. En tiedä kuuluuko se tähän nimenomaiseen komedian tyylilajiin, että puhutaan osittain aika selkeästi yleisön suuntaan ja haetaan sieltäkin vähän vahvistusta puheille? Mielestäni yleisöön olisi voitu ottaa kontaktia vieläkin enemmän ja pistää vielä enemmän överiksi muutama kohtaus... Vähän olin myös pettynyt, että lakeijoita ei juurikaan näkynyt ja se juonitteleva nainen ei mielestäni päässyt oikein kunnolla revittelemään kyvyillään. Ja suurista illallisista kohistaan ja niitä ei sitten kuitenkaan näytetä. Itse kirjailijalle tästä kaiketi miinus siis...

Muuta : Omaa hölmöyttäni tämä, mutta alunperin nähtyäni ohjelmistoon tulevan Saiturin, mietin ensin että miksi tähän aikaan vuodesta tätä esitetään, kun sotkin sen Saiturin jouluun... Tästä Jyväskylän versiosta on jälkellä enää yksi näytös ja se on perjantaina 17.5. Vielä ehtii, jos pitää kiirettä. Oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen ja etenkin Jouni Salo. Muutama katsojakin nousi aplodeeraamaan seisaaltaan loppukumarruksissa ja ihan aiheesta.

Saiturille neljä tähteä **** .