Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni ja James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Sini Pesonen
Koreografia Kira Riikonen
Kapellimestari Lasse Hirvi/Jari Puhakka
Lavastussuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Joel Mäkinen, Maria Lund, Eino Heiskanen, Pekka Hiltunen, Julia Högnabba, Taina Reponen, Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Henri Halkola, Jukka-Pekka Mikkonen, Aaro Vuotila, Ringa Aflatuni, William Nazareno, Roosa Karhunen, Hannu Rantala, Niko Dahlblom, Ayla Brinkmann, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, Pablo Delaney, Lauri Kalpio, Piia Mannisenmäki ja Hannu Lintukoski

Woof (Eino Heiskanen) on muuten pihkassa Bergeriin 

 Istun kirjoittamassa tätä pelkkä nilkkapituinen puuvillainen kauhtana päälläni ja päässäni soi "Aquarius". Kirjoittamisesta ei meinaa tulla oikein mitään, sillä mieli tekee laittaa Hairin musiikkia soimaan ja heilua aurinkolasit päässä, paljasjaloin, kädet ilmassa musiikin tahdissa vapautuneesti ilman huolta huomisesta. Peace and love! Voitte makustella tätä mielikuvaa hetken, onneksi olkoon vaan.

 Olen nähnyt Hair-musikaalin tasan kerran aikaisemmin, kuusi vuotta sitten Lahden Kaupunginteatterissa marraskuussa räntäsateisen surkean päivän piristyksenä. Siitä versiosta jäi jonkinlainen muistikuva, lähinnä kokonaisuuden energialatauksesta ja Hectorin sääristä. Jyväskylän ensi-ilta oli jo aika pitkällä ja minulla kävi mielessä, että tämä on täysin eri teos vaikka silti sama. Että saadaankin näin erilainen meininki aikaan, ja se jos mikä on teatterin suola.

 Claude (Joel Mäkinen) ilmestyy kirjaimellisestikin paljaana, puhtaana värikylläisen hippiyhteisön pariin, jotenkin vapaana kaikesta. Vietnamin sotaan käy nuorukaisen tie lopussa, yhtä riisuttuna. Siinä välissä tehdään parituntinen trippi ja olen hämmennyksestä sekaisin, hyvällä tavalla. Pössyttelyä, kukkia, liehuvia kutreja ja helmoja, paljasta pintaa, teltan heiluntaa, nurmella avoimesti muhinointia, vedessä lutaamista, hikistä ihoa lähietäisyydeltä, antropologin vierailu ja vilautus, leveitä lahkeita, suudelmia, kaipaavia katseita, koko idyllin romahtaminen, loikkia, aseita, Scarlett ja Rhett, WTC:n palavat tornit televisiossa, helkkarin komeasti laulettuja biisejä.

 Miten tämän kokemuksen osaisi sanallistaa? Ei mitenkään. Tämä pitää kokea itse! Olo oli kuin olisi virtuaalilasit päässä ollut keskellä Woodstockia, melkein haistoi marisätkän tuoksun leijumassa ilmassa. Kokemus kaikille aisteille, kauniita ihmisiä jatkuvassa liikkeessä tai raukeudessa, aseiden pauhua, strobovaloja, hikinen Claude yläkroppa paljaana keekoilemassa metrin päässä kasvoistani...

 Väliajalle mentäessä harmitti se, ettei minulla ollut pitkiä hiuksia (olisi ollut hienoa vähän heilauttaa fledaa) eikä leveitä lahkeita ja kerroin seuralaiselleni, että mieli tekisi ottaa paita & rintsikat pois ja kulkea hiukan vapautuneemmin. Ei tullut lupaa ja hyvä niin ihan kaikille.

 Olipas kokemus, en osaa oikein muuta sanoa! Hienosti veti koko porukka, aiemmista proggiksista tuttuja tyyppejä silmä tottuneesti haki (Eino Heiskanen, Saara Jokiaho, Maria Lund ja jotenkin mystisen elastinen Joel Mäkinen) ja ilo oli bongailla täysin uusiakin tuttavuuksia (erityisesti Pekka Hiltunen Bergerin roolissa ja Ringa Aflatuni sekä Aaro Vuotila jäivät mieleeni). Pidin hirveän paljon liikekielestä, porukka sykki ja liehui yhdessä sekä erikseen, kuin lavan (ja lavan sivut) täyttävä elävä organismi - ja liike loppuu kuin salamaniskusta ja lava tyhjenee yhtä nopeasti. Upea yksityiskohta oli myös moninaiset julisteet katsomon vieressä sekä loppupuolen marssivat varjot strobovaloineen ja savuineen. Vaikuttava näky!

Claude (Joel Mäkinen) keskellä 

 Mieleeni jäi kaivelemaan Clauden jotenkin syyttävä, pistävä katse videolla tukkaa ajellessa. Muutenkin hiukan hämäsi se, että Claude oli jo valmiiksi lyhyttukkainen ja rintakarvaton (lähietäisyydeltä näin, muistatte kai) ja silti mies julisti ylistyslaulua runsaille karvoille ja hiuksille. Mystistä symboliikkaa tässä kyllä. (Edit. Hippeys on muutakin kuin karvoja ja hiuksia, sellaista mitä ei ulospäin näy.) Pitäisi nähdä uudestaan, jotta osaisi bongata paljon muutakin. Aina kun ei oikein tiennyt minne, ketä ja mihin olisi katsellut.

 Rauhaa ja rakkautta ei ole maailmassa koskaan liikaa, edelleenkään.

Sheila (Maria Lund) 

Ihailtavan paljon oli ensi-iltayleisö pukeutunut hippihenkisesti. Pointsit siitä.

ps. Yövyimme Forenom Hostellissa ihan teatterin nurkilla. Olipa kokemus sekin, ja positiivinen! Alkuhämmennyksen jälkeen huone imaisi mukaansa (aivan kuten tämä esityskin) ja uni maistui. Ovikoodin näpelöityämme oven takaa paljastui pikkiriikkinen lattiatila, porras ja sänky. Ei muuta. Sängyn alta/portaan vierestä löytyi vielä jääkaappi ja astioita. Seuraavalla kerralla kaupan kautta ja yhteiskeittiöön kokkaamaan! Yhteisöllisyys on pop sopivassa suhteessa!

Esityskuvat (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Laulutekstit Heikki Salo
Musiikki Iiro Rantala
Ohjaus Fiikka Forsman
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Minttu Minkkinen
Koreografia Sonja Pakalén
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Tarja Matilainen, Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Maija Andersson, Piia Mannisenmäki, Anne-Mari Alaspää, Hanna Liinoja, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Jouni Salo, Anna-Leena Järvi sekä Pasi Hanhisalo, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen, Sara Seppänen ja Anna Kinnunen

 Ansa - Musikaali liian hyvästä ihmisestä. Onko sellaisiakin? Musikaali sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2007 Patukkaooppera-nimisenä ja muutama vuosi sitten se nähtiin Lahden Kaupunginteatterissa Kun tyttö on hyvä -nimisenä. Jotenkin se "patukkaooppera" ei nimenä minua aikoinaan houkutellut lainkaan ja niin jäi näkemättä sekä Työviksen että Lahden tuotannot. Lankesin nyt sitten ansaan oikein kunnolla, sillä tein kohtalaisen radikaaleja päätöksiä ensi-iltaan liittyen. Minulla oli nimittäin liput loppuunmyytyyn Vuonna 85-konserttiin Työvikseen, mutta menin ne myymään ja valitsimme lauantai-illan kohteeksi kuitenkin Ansan. Ironista kyllä, myöhään perjantai-iltana pienen työpaikkani neljästä työntekijästä kaksi makasi kovassa kuumeessa kotona ja näytti siltä, että kauppa menee lauantaina klo 15 kiinni, koskapa ei ole ketään iltavuoron tekijäksi. Entinen minäni olisi perunut menonsa ja mennyt kiltisti töihin (olisi vähän ehkä harmitellut pieleen mennyttä reissua ja jo maksettua hotellia), nykyinen minäni soitti esimiehelleen, että "hankippa joku illaksi töihin" ja lähti teatterireissulle Jyväskylään vailla huonon omantunnon häivääkään. Entinen minäni ei osannut koskaan sanoa ei ja löysi itsensä milloin mistäkin oudosta tilanteesta, töihinkin liittyen. Oli muuten opettelemista siinä sanassa!

Etualalla Ansa Vallittu (Tarja Matilainen) 

 Musikaalin nimiroolin Ansa (Tarja Matilainen) on lapseton kissan kanssa elelevä nainen, joka on tehnyt pitkän työuran ensin siivoojana ja nyt myslipatukkatehtaalla. Ansa viihtyy työssään ja työporukka on mukavaa sakkia, vaikka välillä hän tunteekin itsensä ulkopuoliseksi, kun jutut pyörivät paikoitellen lasten ja somepäivitysten ympärillä. Töiden jälkeen Ansalla riittää vielä virtaa kastelemaan paljon matkustelevan naapurinsa kukkia ja vähän siivoilemaankin, auttamaan omalla tavallaan asunnottomia ja vierailemaan vanhainkodissa äitiään ja muita senioreita katsomassa. Kuoroharjoituksiinkin pitäisi vielä ehtiä ja työkaverin lapsia hoitamaan, jotta Tuulikki (Saara Jokiaho) pääsee vähän rentoutumaan. Ja eikun aamulla takaisin sorvin ääreen, tosin tässä tapauksessa patukkalinjastolle hääräämään.

 Tehtaalla on vauhdikas meininki, kuhinaa on kuin muurahaispesässä. Kaikki ovat joko tulossa tai menossa, viedään tavaraa ja siirrellään paikasta toiseen valmista settiä. Hommat hoituvat, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Liukuhihnatyötä. Samanlaisista työvaatteista huolimatta erilaiset persoonallisuudet on helppo erottaa joukosta, meitä kun on moneen lähtöön. Joukossa on niin yksinhuoltajaa, rempseää vanhempaa naista, maahanmuuttajaa... Kaikilla meillä on oma paikkamme ja tehtävämme niin työssä kuin elämässä ylipäätään, eikä elämää eletä kuin liukuhihnan päällä kulkien vain tiettyyn suuntaan. Usein kohdalle tulee jotain, joka saa pomppaamaan takuuvarmalta reitiltä pois, ja se joku on useimmiten toinen Ihminen - vaikkapa ystävyyden, rakkauden tai yllätyksen muodossa. Niin käy Ansallekin.

Erkki Ranto hurmaa väkeä 

 Muutos saapuu paikalle varsin näyttävästi konsultti Erkki Ranton (Sauli Suonpää) muodossa ja ensi-iltayleisöstäkin lähtee spontaanit aploodit, sen verran päräyttävä on Erkin sisääntulo. Erkki on varsin sulavaliikkeinen ja karismaattinen sekä omaa komian ulkonäön lisäksi myös puhelahjoja. Mies vetää väkeä puoleensa magneetin lailla. Nyt pitäisi yhdistää työ-ja vapaa-aika ja antaa kaikkensa. "Kaikki peliin!" on konsulttifirman slogan. Työtehoa lisää ja hyvän meiningin tilalle vielä parempi meininki. Ansa kokee ikään kuin uskonnollisen herätyksen ja alkaa sisäistää Erkin puheita kaikista tehokkaimmin, kohtalokkain seurauksin. Enpäs paljasta enempiä, vaikka Totuus pitäisi kertoa. Ei kuitenkaan tässä tapauksessa.

 Esityksen jälkeen olin vähän otsa kurtussa. Pidin tarinasta ja henkilöhahmoista kovin, mutta musiikki kuulosti minun korviini liian sekavalta. Mukana oli kaikenlaista, ja suureksi harmikseni en saanut joukkokohtausten laulunsanoista mitään selvää. Heikki Salon tekstiä kuuntelisin mielelläni, nyt osaa lunttasin käsiohjelmasta ja harmittelin, että ai siinä laulettiin noin! Näyttelijäkaartille Iiro Rantalan monipuolinen musiikki on takuulla mukava haaste, ja lauluja pääsee tulkitsemaan hiukan eri tavalla kuin on totuttu. Tämä siis noin mutu-tuntumalta, mikään musikaaliekspertti kun en ole. Joukossa oli kuitenkin muutama herkkupala, mieleeni jäi etenkin Saara Jokiahon upeasti laulama "Onni ja muita tekosyitä". Tuli myös todistettua, että sauvakävelystäkin saa näyttävän musikaalinumeron, ja lopun kuorokohtaus oli hengästyttävän hieno.

 Roolihahmoista mieleeni jäi taatusti Sauli Suonpään liukasliikkeinen konsultti sekä Tarja Matilaisen vähäeleisesti tulkitsema nimirooli. Maailma on täynnä Ansan kaltaisia ihmisiä, jotka eivät tee itsestään sen suurempaa numeroa ja joita on sitten helppo pompotella paikasta toiseen ja uskotella asioita kirkkain silmin kovien arvojen puolestapuhujien toimesta. Mieleeni jäivät myös vanhainkodin Kaarina (Jukka-Pekka Mikkonen) sekä Mauri (Jouni Innilä), jonka tarinan olisin kyllä halunnut kuulla. Oikeastaan voisin luetella ihan kaikki tähän, koska valaistui sellainen asia, että jokainen meistä on osa kokonaisuutta, jotain suurempaa. Toiset piipahtavat elämässäsi hetken vain, toiset kauemmin. Sillä asenteella painelin Jyväskylän reissusta suoraan iltavuoroon töihin. Työelämässä mikään ei ole varmaa, ja muutoksen tuulet puhaltavat minunkin työpaikallani. Konsultti on jo käynyt vähän toisenlaisessa muodossa, seuraavia ovestatulijoita jännityksellä odotellessa...

...Nordic Nordic Walk...

 Iltavuoron jälkeen isäntä oli saanut kotona sillä aikaa ahaa-elämyksen. Jyväskylässä viriteltiin kuulemma monenlaista ansaa ja kaikki niihin lankesivat vuorollaan, tavalla tai toisella. Tarkemmin kun miettii, niin yhtä ansaahan tämä koko elo meillä on. Kokonaan toinen juttu on se, että osaako niitä vältellä vai meneekö aina saman kaavan mukaan.

 Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 21.1. 2016, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Teksti Harold Pinter
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Sini Moila
Apulaisohjaaja Jussi Moila
Lavastus ja puvut Karmo Mende
Valot Asko Konttinen
Äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Maskeeraus ja kampaukset Minttu Minkkinen

Rooleissa : Henri Halkola ja Sauli Suonpää

 Ruokahissi oli itselleni ehkäpä se kevään odotetuin näytelmä. Olen nähnyt tämän Pinterin absurdin jännärin vuosia sitten hämeenlinnalaisen, nyt jo edesmenneen Teatteri Figuurin esittämänä ja koin mielettömän valaistumisen juuri sen näytelmän aikana. Olen tässä viime aikoina hullaantunut muutamiin musikaaliproduktioihin, näyttäviin lavastuksiin, pukuihin, lauluihin ja suureen ensembleen. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin enemmän pienten, intiimien esitysten ystävä. #MunTeatteri on ennenkaikkea koukuttavaa tekstiä, näyttelijöiden välistä saumatonta yhteispeliä sekä luottamusta ja sitä, että tunnelma vie mennessään niin, että unohtaa hengittää.

 Voi kunpa kanssakatsojatkin hiljalleen ymmärtäisivät sen (niiden riivatut puhelimien sulkemisten lisäksi!), että esitys alkaa jo siitä kun valot himmenevät, ei siitä milloin ensimmäinen repliikki lausutaan. Itse olin jo hiljalleen matkalla esityksen tunnelmaan, kun jossain takanani vielä käytiin kovaäänistä pulinaa ja eturivissähän tietysti pamahti puhelinkin soimaan hiukan myöhemmin ja sitä suljettiin armottoman höpinän siivittämänä. Niin raivostuttavaa, etenkin Ruokahissin kaltaisessa näytelmässä, jossa hiljaisuus ja tiivis tunnelma on suuri osa näytelmän rakenteesta.

Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) 

 Minulle teatteri on paljon  muutakin kuin edellämainituista (lavastus, puvustus, laulut, musiikki) ja lausutuista repliikeistä muotoutuvaa kokonaisuutta. Se on myös odotusta, taukoja, eleitä, katseita, hiljaisuudessa tiivistyvää tunnelmaa, joka minulla tuntuu välillä sydämen sykkeenä kaulalla niin, että tuntee kuristuvansa ja mieli tekisi höllätä itsekin paidankaulusta, jos se olisi mahdollista. Se saa kädet vapisemaan tai menemään vaistomaisesti nyrkkiin, se saa silmäkulmat kostumaan ja näkymättömän käden puristumaan sydämen ympärille. Jännittää, pelottaa, välillä huvittaa, liikuttaa. Eikä siihen tarvita yhtään repliikkiä. Tarvitaan ensinnäkin teksti, ohjaaja joka luottaa näyttelijöiden kykyyn luoda se tunnelma omalla läsnäolollaan ja tässä tapauksessa kaksi näyttelijää Henri Halkoja ja Sauli Suonpää, joista molemmista näkee että tässä ollaan ajatuksen kanssa mukana. Ei vain pönötetä lausumassa jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä. Molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta he osaavat pitää salaisuuden loppuun asti ja sen ylikin. Katsojan tehtävänä on virittää aistinsa äärimmilleen ja ainakin minulla lähti mielikuvitus laukkaamaan, vaikka olin nähnyt näytelmän jo aiemmin. Tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojia. Miksi-kysymys heräsi moneen otteeseen. Miksi juuri nämä miehet juuri tuossa huoneessa, miksi tulitikut ja omituiset ruokahissin tuomat lappuset, miksi Ben pysähtyi risteykseen matkalla paikanpäälle. Miksi. Miksei. Siksi-vastausta ei koskaan tule, ja esitys jättää rattaat pyörimään ja huolenrypyn otsalle.

 Näytelmässä siis kaksi miestä Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) odottavat huoneessa toimeksiantajansa jatkokäskyä. Se voi tulla milloin vain ja mahdollinen uhri voi saapua ovesta sisään aivan millä hetkellä hyvänsä. Miehet ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja he ovat yksi linkki tapahtumaketjussa, jossa toiset hoitavat suunnittelun ja toiset sotkujen siivouksen. Ben ja Gus hoitavat tekemisen. Ben on miehistä kylmähermoisempi, vanhempi ja vahvempi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Gus on puolestaan levoton, hermostunut kyselijä ja jankkaaja, selvästi herkempi, hiukan koominenkin hahmo. Minulle Gus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin koominen, vaikka tietynlainen kohkaaminen kyllä suupielet ylöspäin vetikin. Gus sai minulla palan nousemaan kurkkuun ja koko ajan yritin olla kyynelehtimättä. Tunnelman tiivistyessä Benistäkin paljastuu, ettei hän niin rauhallinen luonne olekaan, mitä alkuun saattaisi luulla. Laatutyötä molemmilta.

 Jotkut näyttelijät ajautuvat tahtomattaan (tai tahtoen) tietyntyyppisiin rooleihin. "Sinä olet hyvä näissä, laitetaanpas sinut taas tämmöiseen rooliin!" Henri Halkolaa olen Jyväskylässä nähnyt vuosien saatossa onneksi monenlaisissa rooleissa, mutta Sauli Suonpäätä siellä sun täällä lähinnä farsseissa ja koomisena temppuilijatyypinä, joka varastaa kohtauksen kuin kohtauksen välillä pelkällä läsnäolollaan. Minulla on kuitenkin aina ollut vahva luottamus siihen, että hän on sellainen kameleontti, että oikean hetken koittaessa nauru hyytyy kurkkuun. Nyt se hetki koitti, kiitos Ruokahissin. Sauli vetäisi sellaisen kokonaisvaltaisen roolityön, että sillä mentiin kirkkaasti kärkeen tämänvuotisessa "Vuoden Roolityö"-skabassa (jos sitä nyt edes kilpailuksi voi sanoa, eihän tämä laji mikään paremmuuskisa ole)  ja taisi mennä Top 10-osastoon ihan kaikista näkemistäni. Kyllä. Kylmä hiki otsalla veti mies vahvalla energialla alusta loppuun, loppukumarrustenkin yli. Lopun musiikki ei yhtään helpottanut surumielistä oloani salista poistuttaessa. Kiitollinen olo oli kuitenkin, ja on edelleen vielä päiviä tämän näkemisen jälkeen.

 Nöyrä kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille siitä, että otitte Ruokahissin ohjelmistoon. Tämänkaltaista teatteria toivoisin näkeväni paljon enemmän, paljon paljon enemmän. Pidän siitä, että katsoja haastetaan käyttämään omiakin hoksottimiaan, vaikka aprikoinnit metsään menisivätkin. Mitään ei kanneta eteen valmiilla tarjottimella, vaan kaikki jujut pitää itse sieltä poimia. Mitään suuren yleisön kassamagneettejahan nämä eivät ole, kun toimivat parhaiten pienissä, intiimeissä tiloissa. Voi miten palkitsevaa katsojalle kuitenkin, ja taatusti näyttelijöillekin.

 Sellaista hedelmää ei olekaan, joka Ruokahissiin sopisi. Tämä menee yli kaikkien luokitusten, joten jätetään hedelmät koriin tällä kertaa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.1. 2016, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Kaisa Korhonen
Pirkko Saision romaanin pohjalta dramatisoinut Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Lavastussuunnittelu Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Merja Levo (alkusoiton pukusuunnittelu Tuovi Räisänen)
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Musiikin suunnittelu ja sovittaminen Lasse Hirvi
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Niina Mattola

Rooleissa : Anneli Karppinen, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski (jota paikkasi näkemässäni esityksessä Antti Niskanen), Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jouni Innilä. Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maija Andersson, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Jorma Böök, Matti Ekman ja Roosa Karhunen

 Muistan nähneeni pariinkin otteeseen Pirkko Saision romaanista tehdyn kolmiosaisen tv-sarjan, jonka ohjasi Åke Lindman. Sarjan ensiesitys oli vuonna 1978 ja uusintana se on viimeksi nähty kymmenen vuotta sitten. Hyvin jäi mieleeni tavallisen työläisperheen elo sodanjälkeisessä Suomessa ja varsinkin vahvat naisroolit (Ritva Oksanen, Seela Sella ja Susanna Haavisto). Näillä pohjatiedoilla sitten suuntasin kohti Jyväskylän Kaupunginteatteria talvilomani loppumetreillä.

Eila ja Marja ottavat yhteen 

 Lavastus muodostuu lukuisista ikkunoista, joista jokaisen takana olisi oma tarinansa kerrottavana. Hiljaisia ja vakavia miehiä palaa rintamalta päät painuksissa, sodan kauhut eivät jätä nukkuessakaan rauhaan. Arjen on kuitenkin pyörittävä ja elämän jatkuttava. Lapset kirmailevat kerrostalojen sisäpihoilla, talkkari huolehtii jonkinlaisesta järjestyksestä pihamailla ja naiset, äidit pitävät jöötä seinien sisäpuolella. Kuri on kova ja Eila Nieminen (Anneli Karppinen) topakka, verevä nainen, joka hoitaa varmoin, ronskein ottein niin kodin, kolme lasta kuin hiukan tossukan miehensä Alponkin (Antti Niskanen). Ei mikään pullantuoksuinen äitihahmo todellakaan. Eilassa henkilöityy tietynlainen lannistumattomuus, ylpeys ja kovuus - pinnan alla kuitenkin herkkyyttä ja kaipuuta uskomaton määrä. Vahvan äitihahmon varjossa kasvaa sitten nuori Marja (Anne-Mari Alaspää) ja yrittää löytää omaa paikkaansa tämän auringon alla.

 Kasvutarinan keskeltä minulle nousi esiin myös se yhteisöllisyys, josta on enää vain rippeet jäljellä. Katsottiin pihan muidenkin lapsien perään ja autettiin tarvittaessa (ja turhia kyselemättä, pelkkä katse riitti osoittamaan ymmärrystä) niin lastenkaitsemishommissa kuin rahallisestikin. Opettajalla oli jonkinsortin auktoriteettiä, leppoisan talkkarin käskyjä noudatettiin ilman mitään haistatteluita. Katsomo oli täynnä juuri tämän aikakauden ihmisiä, jotka varmasti peilasivat omia kokemuksiaan ja muistojaan tähän tulkintaan. Itsekin 70-luvulla lapsuuteni työläisperheessä viettäneenä muistan hyvin sen, miten me kerrostalon lapset kirmailimme pitkin pihoja ja metsiä, äidit huutelivat ikkunoista "Syömään!", isät tulivat töistä ja ensimmäiseksi istahtivat hengähtämään lehden ääreen ja omaan rauhaan. Kaikkia haluamiaan leluja ja muita kotkotuksia ei saanut ja jouluun mennessä isoimmat toiveet olivat jo unohtuneet. Siitä huolimatta tuntui siltä, ettei ollut puutetta mistään.

Lempi ja Marja 

 Hienon aikalaiskuvauksen lisäksi tämä Elämänmeno tarjosi myös paljon sälää, josta en niin perustanut. Pitääkö joka paikkaan ympätä musiikkia ja lauluja mukaan? Lauluyhtye Ekmans ja Huulipunatytöt Linnanmäen tansseissa oli virkistävä veto kylläkin. Lisäksi oli popliinitakkisia neitoja, painijoita, Pelastusarmeijaa, vähän omituisia koomisia heittoja. Näillä eväillä syntyi melkoinen sillisalaatti, ja se vei kokonaisuudelta pisteitä ainakin tämän katsojan silmissä. Oltaisi reilusti keskitytty olennaiseen eikä ripoteltu extraa sinne tänne. Kestostakin olisi saatu napattua ylimääräiset pois. Elämän koko kirjo on toki pitkäkestoinen projekti, mutta kolme tuntia alkaa olla meikäläisellä kipuraja katsomossa skarppina pysymiseen.

 Anneli Karppisen ja Anne-Mari Alaspään huikeiden roolisuoritusten (ja turhan sälän) lisäksi mieleeni jäi onneksi myös muutama erityisen hieno kohtaus. Marjan saama kirje isältään, yhteiset hetket kummitäti Lempin (Hanna Liinoja) kanssa, äidin ja tyttären sovintohetki keittiön pöydän ääressä ja miten kevätjuhlanäytelmän pieni toukasta muuttunut perhonen sai Marjankin silmät aukeamaan ja levittelemään omia siipiään. Levoton Tapparikin (Miikka Tuominen) rauhoittui ja löysi oman paikkansa, ensirakkaus ja lapsuudenystävä Raikkakin (Joni Leponiemi) oli sitten perheellinen mies. Näin se elämä kulkee ja kantaa.

Tytär ja äiti

 Yksi pointti kirjaimellisesti piirtyi kuitenkin parhaiten mieleni sopukoihin. Aluksi me kaikki olemme pelkkiä ääriviivoja ja hahmotelmia, kunnes hiljalleen ajan myötä saamme lisää sävyjä ja varjostumia matkalla omaksi itseksemme. Hetken olemme kokonaisia, jonka jälkeen piirteet vähitellen himmenevät ja haihtuvat, jäljelle jää vain pelkät ääriviivat ja lopulta ei sitäkään. Tyhjä paperi, johon joku toinen sitten voi itsensä hahmotella. Sellaista se on, elämänmeno.

 Lopuksi pitää antaa erityismaininta Antti Niskaselle, joka normihommistaan teatterin kuraattorina oli hypännyt Alpo Niemisen saappaisiin muutaman esityksen ajaksi. Täydestä olisi mennyt ilman etukäteisilmoitustakin, sen verran suvereenisti mies tonttinsa hoiti. Nostan hattua kyllä!

Esityskuvat (c) Kari Junnikkala

(näin esityksen vapaalipulla)

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.10. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alan Ayckbourn
Suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus Leena Havukainen
Lavastus Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen

Rooleissa : Jukka-Pekka Mikkonen, Maija Andersson, Hannu Lintukoski, Jorma Böök, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Sauli Suonpää, Jouni Salo ja Anneli Karppinen

 Tässäpä oivallinen esitys, jos suunnittelette pikkujouluohjelmaa. Väkeä kokoontuu perinteiseen tapaan joulunviettoon Belindan (Piia Mannisenmäki) ja Nevillen (Hannu Lintukoski) luokse. Mukana juhlahumussa on niin ystäviä kuin sisaruksiakin, ja aika tavalla tunnistettavia tyyppejä. Yksi tykkää maistella kaikenlaisia juomia, yksi tuijottaa telkkarista väkivaltaviihdettä (jouluna!), yksi on koko ajan rassailemassa erinäisiä laitteita ja yksi haluaa jälleen kerran järjestää nukketeatteriesityksen lapsosille. Paikalle odotetaan vielä saapuvaksi "kuuluisa kirjailija" Clive (Sauli Suonpää), jolla on ollut jonkinsorttista sutinaa Belindan hiukan erikoisen siskon Rachelin (Anneli Karppinen) kanssa. Selvähän se on, että tarpeeksi monta päivää kun sama porukka saman katon alla viettää, ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä.

Belinda, Clive ja Rachel 

 Odotin vauhdikasta farssia - ja alkupuoliskolla meinasin nukahtaa. Näyttämöllä jaariteltiin monenmoista, mutta ei varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista. Jouluvalmisteluiden seuraaminen ei ole mielestäni kauhean mielenkiintoista katseltavaa. Ajattelinkin, että tässä nyt alustetaan tulevaa ja hiljalleen alkaa tyypeistä paljastua uusia puolia. Silmä lepäsi kyllä tyylikkäissä vaatteissa ja pulisongeissa. Rattaat lähtivät pyörimään kunnolla vasta Cliven saavuttua paikalle. Jestas, mikä staili nuorella miehellä olikaan! Hänen ja Rachelin keskinäiset keskustelut olivat herkullista seurattavaa, Rachel kun oli varsinainen ryhtiriitta ja käytti vähän omalaatuista elekieltä sanojensa painikkeeksi. Parhaat naurut alkupuoliskolla irrotti kuitenkin joulupaketista paljastunut rummuttava ja pilliin viheltelevä patterikäyttöinen nalle, jonka rytmiä tapailtiin sitten koko väliaika ja vähän kotimatkallakin viihdykkeeksi.

 No, suurena nukketeatterin ystävänä pelkäsin/odotin sitä, että Bernardin (Jouni Salo) nukkeshow lähtee käsistä tai ei mene muuten ihan putkeen, ja onneksi niin sitten kävikin. Saimme nähdä aivan poskettomat kenraaliharkat kolmesta pienestä porsaasta. Mukana oli monenlaista possua ja sekoilua siitä, kuka milloinkin on vuorossa sekä posteljooni ja iso paha susi Häntyli-nimisen koiransa kanssa. Aivan käsittämätöntä menoa ja puhetyylejä! Olin pissata housuihini kun nauratti niin paljon. Ihme, että näyttelijöillä ja Bernardilla etenkin piti pokka. Harjoitusaika lienee ollut melkoisen hupaisaa? Nuket varastivat kyllä koko shown.

Posteljooni ja ensimmäinen porsas tapaavat

 Kyllähän juhlissa sitten muutamia erikoisia käänteitä tuli vastaan, mutta ei ihan sellaista menoa mitä odotin. Ihan niin kuin oltaisi jääty lähtökuoppiin ja juuri kun on saatu vauhti päälle, aletaankin hidastella loppukaarteessa ja sitten ollaankin jo maalissa. Luulenpa kuitenkin, että pikkujoulukansaan tämä uppoaa, etenkin jos on nautiskeltu muutama terästetty glögi ennen esitystä.

 Pointsit rummuttavalle lahjapaketille, nukketeatterille sekä Cliven kokonaisvaltaiselle lookille hiuksia ja kävelytyyliä myöten.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!

 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Lainahöyhenissä / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Jerry Herman

Teksti Harvey Fierstein

Ohjaus Timo Rissanen

Rooleissa : Joni Leponiemi, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Saara Jokiaho, Hanna Liinoja, Tarja Matilainen, Jukka-Pekka Mikkonen, Taina Reponen, Ville Kiljunen, Sami Hult, Santra Juoperi, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Iida Kinnunen, Pietari Pentikäinen, Heini Rasanen, Kalle Seppänen ja Joonas Vesalainen

 Lainahöyhenissä-musikaalissa (alkuperäiseltä nimeltään La Cage aux Folles) näemme jo parikymmentä vuotta kimpassa olleen miesparin, joista toinen (Georges, roolissa Jouni Innilä) pyörittää kyseenalaista mainetta kantavaa yökerhoa ja toinen (Albin, roolissa Joni Leponiemi) loistaa ravintolan säkenöivimpänä tähtenä Zazana. Georgesin poika Jean-Michel (Miikka Tuominen) ilmoittaa menevänsä naimisiin ihastuttavan Anne Dindonin kanssa (Saara Jokiaho), ja tytön vanhemmat ovat tulossa tsekkaamaan vävykokelaan taustat. Tuleva appiukko sattuu vielä olemaan arvostettu poliitikko, joka liputtaa perinteisten perhearvojen puolesta, joten katastrofin ainekset ovat ilmassa. Olisihan se suuri järkytys, jos paljastuisi, että poika on varttunut ja kasvatettu perheessä, joista toinen tykkää pukeutua naiseksi ja toinen on "tavallinen himpula".

Georges ja Albin / (c) Jiri Halttunen

 Luulenpa, että vielä muutama vuosi sitten tämä musikaali olisi nostattanut aikamoisen kohun. Vaikkakin sen kantaesitys on ollut Ameriikan mailla jo vuonna 1983, ei meillä Suomessa olla vastaavaan kovin usein törmätty, vaikka taidokkaita drag-artistejakin maastamme löytyy. Saattaapa joku näytöstä edes katsomatta tästäkin mielensä pahoittaa, tai jos on ikään kuin vahingossa eksynyt katsomoon tietämättä yhtään mitä tuleman pitää. "Mitäs läksit, niin!" Onhan se nyt hirvittävää ja moraalitonta nähdä mies meikkaamassa ja miespari luomassa helliä katseita toistensa suuntaan, kulkemassa käsi kädessä onnellisena. Vai onko sittenkään? Me kaikki emme (luojan kiitos) ole samasta muotista ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on ja tulla hyväksytyksi sitä kautta. Meillä jokaisella on oikeus onnellisuuteen, oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mieleen tulee taas väkisinkin Itävallan upea viisuvoittaja Conchita Wurst, joka hurmasi kansaa rajoja rikkoen.

 Olen tässä viime aikoina huomannut, että on ihmisiä, jotka ovat henkeen ja vereen musikaalifaneja ja sitten on ihmisiä, jotka saavat enemmän irti kunnon draamasta. Itse taidan kuulua jälkimmäiseen porukkaan. Tässäkin musiikkipuoli oli mukavan soljuvaa ja kepeän perinteistä ja tanssit/tanssijat näyttäviä ja värikkäitä (iso kiitos pukusuunnittelusta vastanneelle Tuovi Räisäselle), jostain syystä en kuitenkaan hirmuisesti niille syttynyt. Fakta on kuitenkin se, että tämä on Joni Leponiemen show ihan täysin! Hänen Zazansa ei ole mikään friikki, vaan hyvin herkkä ja tunteellinen Ihminen. Erittäin uskottava roolityö jälleen, ja vieläpä kadehdittavan kaunis nainen kaiken muun lisäksi. Hän suorastaan hehkuu, jumalainen Zaza! Erityisen paljon pidin myös hurmaavasta Saara Jokiahosta, joka liihotteli punaiset hiukset valtoimenaan pitkin estradia ja valaisi hymyllään pimeimmänkin päivän. Satusilvomainen rotunainen Jaqueline (Tarja Matilainen) teki myös vaikutuksen minuun.

Zaza rulettaa! (c) Jiri Halttunen

 Muutamille voi tulla yllätyksenä se, että tanssijoista puolet on miehiä. Mitä sääriä! Varsinainen Setä Pitkäsääri oli hovimestari-sisäkkö Jacob (Henri Halkola), jonka yksi asukokonaisuus toi mieleeni Dame Ednan, ja Tina Turnerina hän oli melkoinen amatsoni...

 Kokonaisuudelle en ihan täysin syttynyt, mutta esityksen päätyttyä ulkona kummasti laulatti ja tanssitti ja päässäni soi "Siis tartu tuokioon ja elä, rakasta kuin päihtynyt!"

 "On onni juuri tässä nyt!"

 Lainahöyhenissä saa kolme tähteä ***, Joni Leponiemelle täydet viisi *****.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Jiri Halttunen

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppamatkustajan kuolema / Jyväskylän Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2014, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa : Jorma Böök, Raisa Vattulainen, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Hiltunen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Taina Reponen, Saara Jokiaho ja Marjo Vihavainen

 Olen nähnyt Kauppamatkustajan kuoleman Helsingin Kaupunginteatterissa vuosia sitten (Willy Lomanin roolissa loisti Esko Salminen) ja näytelmä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni draamaklassikoita. Tuosta on kulunut kuitenkin sen verran kauan aikaa, että muistin perukoille ei ole kyseisestä näytelmästä jäänyt juuri muuta kuin se, että loppukohtauksessa katsomossa soi puhelin ja siihen vielä vastattiin... Huh huh!

 Tähtitaivasko eteemme avautuu? Ei, vaan tarkemmin katsottuna siinähän on kerrostaloja, joiden ikkunoissa siellä täällä loistaa valo. Ihmisiä pienissä kodeissaan, jokaisella oma tarinansa kerrottavana. Kaiken keskellä pieni talo, jonka kiinnelainaa on hartaudella maksettu ja pian koittaisi vapaus. Pieni talo, joka on samalla koti - paikka, jonne niin isä kuin pojatkin palaavat reissuiltaan. Yksinäinen kauppamatkustaja (Jorma Böök) astuu esiin laukkuineen. Joku miehen olemuksessa saa heti liikuttumaan ennen kuin yhtäkään repliikkiä on lausuttu. Mies vaikuttaa uupuneelta, mutta kasvoilla paistaa toivo ja ammattiylpeys.

Jorma Böök ja Raisa Vattulainen / (c) Jaakko Manninen

 Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on ensiesitetty jo vuonna 1949, mutta pelottavan ajankohtainen sekin vaan on edelleen. Koko elämä on uhrattu työlle ja maineen ja kunnian tavoittelulle, siinä sivussa on unohdettu se, että olisi tärkeämpääkin kuin raha ja bisnekset. Puheet ovat täynnä ilmaa ja valhetta, unelmat toisten unelmia. Mitä MINÄ haluan elämältäni ja kuka minä oikeastaan edes olen? Tärkeitä asioita ja hienoja ajatuksia virtaa mieleni perukoille koko ajan. Ihmisarvo, markkinavoimien mahti, menneisyys ja tulevaisuus, omat ja toisten haaveet, menetetyt tilaisuudet. Myös läsnäolon ja kuuntelun taito sekä rakkaus, niin myötä -kuin vastamäessäkin.

 Tummanpuhuvasta lavastuksesta pidin kovasti. Synkkiä sävyjä esitys on tulvillaan, ainoat valonpilkahdukset nähdään ihmisten kasvoilla. Takaumissa pojillakin on tulevaisuus edessään, silmät loistavat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Myöhemmin ilme on vakavoitunut ja katsekin on painunut alas. Tärkeää olisi löytää oma paikkansa tässä maailmassa ja olla kunniaksi niin itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta sepä ei olekaan niin yksinkertaista. Pojista nuoremmalla, Happylla (Miikka Tuominen) on huikeita visioita, mutta aika tuntuu kuluvan juhlimisen parissa ja naisia pyöritellessä. Vanhemmalla veljellä, Biffillä (Joni Leponiemi) on jokin kipeä salaisuus, joka painaa mieltä. Kunpa osaisi valita oikeat sanat oikealla hetkellä, sille jonka ehdottomasti pitäisi osata kuunnella.

Joni Leponiemi, Miikka Tuominen ja Jorma Böök / (c) Jaakko Manninen

 Surumielinen musiikki puree luihin ja ytimiin. Joskus on tapahtunut niin, että minulle tulee katsomossa kesken kaiken suorastaan pakottava tunne mennä lavalle roolihenkilöiden luokse ja rutistaa oikein kovaa ja kuiskata korvaan samalla, että "kaikki järjestyy!" Jospa se olisikin niin helppoa! Ja silläkö voisi saada roolihenkilöt tekemään kenties toisin? Pöh. Nyt se tunne tuli taas. Jorma Böök on loistava Willy Lomanin roolissa, pieni ihminen suuressa maailmassa. Hienovaraista, pienieleistä, ja siksi aitoa ja koskettavaa. Erityisen tarkalla silmällä seurasin Joni Leponiemen vahvaa työskentelyä. Kovasti hän on ollut mieleeni aiemminkin, mutta nyt mies on löytänyt tulkintaansa jotain aivan uutta vaihdetta ja sävyjä. Hienoa! Ohjaaja on totisesti luottanut tekstiin ja näyttelijöihin, kiitos siitä.

 Näytelmän jälkeen olo oli kuin Samuli Edelmannilla viimeviikkoisen Vain elämää-jakson pyörteissä. Olo oli kovin raskas, mutta hyvällä tavalla. Pari viikkoa sitten huikean Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeenhän pelkäsin myös, että sen jälkeen mikään ei tunnu miltään eikä missään. Voin nyt huojentunein mielin todeta, että kyllä tuntuu. Kauppamatkustajan kuolema osui suoraan sieluun ja sydämeen, juuri oikealla tavalla.

 "Ihminen ei ole kuin omena, josta voi haukata parhaat palat ja loput voi sitten heittää pois".

 Kauppamatkustajan kuolemalle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 24.10. 2013, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa Henri Halkola, Salli Suvalo, Joni Leponiemi ja Tiia Ollikainen (Näty)

 Reko Lundánin kirjoittama Tarpeettomia ihmisiä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2003 ja on tekstinä edelleen pelottavan ajankohtainen ja siksi ajaton, ei siis ihme että näytelmää esitetään tälläkin hetkellä useammassakin teatterissa. Jyväskylän Kaupunginteatterin versiosta onnistuin näkemään viimeisen näytöksen, ja onneksi edes sen. Siitäkin on jo liki kaksi kuukautta aikaa enkä ole näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä tämän kirjoittamisen suhteen. Halusin kuitenkin näin jälkijunassa hieman kirjoittaa näytelmästä ja sen aiheuttamista tunnelmista, koska itse esityshän oli loistava.

 Olen nähnyt Tarpeettomia ihmisiä aiemmin Porin teatterissa vuosia sitten, ja varsin erikoisissa merkeissä. Kyseessä oli nimittäin lämmitysharjoitus ennen syyskauden alkua ja pääsin "suhteilla" katsomon puolelle istumaan. Oli siis olemassa mahdollisuus siitä, että ohjaaja keskeyttää homman milloin tahansa, mutta tätä ei sitten tapahtunutkaan ja näin kokonaisen esityksen ilman katkoja. Muistan sen, miten vaikuttunut olin esityksen päätyttyä enkä oikein edes saanut sanaa suustani. Onneksi tästä oli jo useampi vuosi aikaa ja siten näytelmä ei ollut kovin tuoreessa muistissani.

 Kojeistoasentaja Kari (Henri Halkola) saa täysin yllättäen potkut työpaikaltaan. Pätevä, ammattitaitoinen mies muuttuu ensin työnsä suhteen täysin tarpeettomaksi ja ajan kuluessa menettää arvonsa niin miehenä kuin ihmisenäkin. Hän syyttää itseään kaikesta mahdollisesta ja katkeroituminen purkautuu lopulta perheväkivaltana. Vaimo Tuula (Salli Suvalo) saa ylennyksen Siwan myymälävastaavaksi ja urheasti yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin kaikista mustelmista ja muista ruhjeista huolimatta. Tuulan ystävä Petri (Joni Leponiemi) taas on kaikinpuolin mallikansalainen, opettajana riittää töitä ja luottamustoimia joka suunnassa. Mies on burn outin partaalla, liika vastuu painaa ja millään ei jaksaisi hoitaa kaikkia pestejä. Yksi asia kuitenkin jaksaa kiinnostaa ja siihen oivallinen kohde on Siwan uusi kassaneiti Sonja (Tiia Ollikainen). Sonjalla tuntuu olevan tunneälyä enemmän kuin monilla muilla ja järkeviä mielipiteitä, jalat maassa. Suhde varattuun mieheen koituu kuitenkin hänen kompastuskivekseen ja heikko kohta löytyy hänestäkin.

Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola) / (c) Riku Suonio

 Tarpeettomia ihmisiä. Näin jälkikäteen olen hoksannut, että tuonkin sanan voi ajatella kahdella eri tavalla. Hyödyttömiä ihmisiä tai ihmisiä, joilla ei ole tarpeita. Sekä että. Tarpeitahan nimenomaan kaikilla oli. On edelleen. Kuten jo aiemmin totesin, näytelmä on kipeän ajankohtainen tänäkin päivänä. Yhteiskunnan rattaiden pitää pyöriä koko ajan ja kiihtyvällä tahdilla, ihme ettei siinä pieni tavallinen ihminen meinaa niillä rattailla omin voimin pysyä ja kun pudotaan, pudotaan usein todella syvälle ja seuraukset ovat arvaamattomat.

 Kaikista lavastuksellisista ratkaisuista en oikein pitänyt, mutta tässähän teksti ja näyttelijät kantavat. Näyttelijäthän olivat huikean hyviä kaikki, enkä pysty kenenkään suoritusta sieltä erikseen nostamaan. Tasaisen varmaan työtä kaikilta! Hienoa oli se, että esitys oli tuotu pienelle näyttämölle ja kaikki oli jotenkin niin lähellä, että hyvä kun muisti välillä edes hengittää. Moni laittoi hämmennyksestä kättä suunsa eteen, ei uskonut näkemäänsä todeksi. Eipä Tuulakaan näytelmässä oikein uskonut, vaan luotti siihen, että kaikki kyllä muuttuu parhain päin ja pysyy sitkeästi miehensä tukena, vaikka hänestä ei ollut keskustelemaan kuin nyrkkien välityksellä.

Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen) / (c) Riku Suonio

 En tiedä, miksi näytelmässä ollaan nimenomaan Siwassa, ja sitähän ei voi Reko Lundánilta enää kysyä (rip). Ehkäpä se tuntuu jotenkin maanläheiseltä, helposti lähestyttävältä, tutulta ja turvalliselta? Ja kuitenkin siitä huolimatta niidenkin seinien sisäpuolella sattuu ja tapahtuu, ihan niin kuin kodissakin, jonka pitäisi olla myös tuttu ja turvallinen paikka. Tämä puoli näytelmästä on kolahtanut erityisellä tavalla, sillä itsekin olen kyseisessä ketjussa töissä, olin jo silloin kun ensimmäistä kertaa tämän Porissa näin. Tietysti miettii muutamia asioita niin, että "eihän meillä noin tehdä" eikä myymälän arki ole tuollaista, mutta mitä sitten? Sehän tässä ei ole tärkeintä, vaan nämä ihmiset ja heidän tarinansa ja kohtalonsa.

 Esityksen päätyttyä katsomossa oli pitkään hiirenhiljaista. Aplodien vaimennuttua seurassani ollut mieheni katsoi minua pitkään vakavana ja sanoi "huh huh, olipahan se".

 Olipahan se. Täydet viisi tähteä *****.

Jyväskylän esitykset tosiaan jo päättyneet, mutta tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti tsekata, jos sattuu missä tahansa muualla kohdalle.

(näin esityksen pressilipulla)

Kauppa-Lopo / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Kauppa-Lopo / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.1. 2014, kesto noin 2 h (väliaikoineen)

Ohjaus Tuija Töyräs

Rooleissa : Taina Reponen, Tytti Vänskä, Jouni Salo, Salli Suvalo, Raisa Vattulainen, Hannu Lintukoski, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jorma Böök, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä ja Andrey Katanadov/Jani Lak/Juho Toijanniemi ja viulistina Ville Ojanen

 Minna Canthin kirjoittama Kauppa-Lopo on tarina huonoksi irtolaisnaiseksi leimatusta Kauppa-Loposta (Taina Reponen), joka matkaa kotikaupungistaan Kuopiosta Jyväskylään kaupustelemaan. Sattumalta hän kuulee, että Jyväskylässä asuu kuopiolaissyntyinen Augusta Kortman (Salli Suvalo), jonka hän on Kuopiossa asuessan tuntenut tämän ollessa nuori tyttö. Augusta on joutunut leskeksi ja on hankalahkossa elämäntilanteessa, ja tämä herättää Lopon myötätunnon. Säätyläisyhteiskunnan pohjasakkaan kuuluva Lopo pistää kaikki taitonsa peliin auttaakseen nuoren lesken ahdinkoa ja onnistuukin aikeissaan. Tätä kautta Lopo kuvittelee saavansa edes jonkinlaista hyväksyntää ns. paremmalta säädyltä, mutta joutuu jälleen pettymään. Vanha leima on ja pysyy, vaikka mitä tekisit. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei niin vain rikotakaan.

Ville Ojanen ja Taina Reponen / (c) Jiri Halttunen

 Näytelmä sisältää paljon kansanmusiikkia ja laulujen teksteinä kuullaan kansanrunoja. Tapahtumien keskellä meininkiä elävöittää pelimannihengessä viulisti Ville Ojanen yhdessä näyttelijöiden kanssa.

 Saliin mennessämme koin ns. Mr Bean-hetkiä aidoimmillaan, suurin osa yleisöstä kun oli vähän huonojalkaisempaa porukkaa ja kolmekin mummelia painoi portaita alas rinta rinnan. Meillä oli kakkosrivin paikat, ja sattuneesta syystä totesimme heti alkuun, että väliajalla on turha yrittää yhtään mihinkään, sillä väliaika ehtii varmaan jo loppumaan ennen kuin ehtisimme edes salista yleisölämpiön puolelle... No, tämä ei varsinaista ärsytystä tällä kertaa aiheuttanut eikä liioin sekään, että melkoinen pulina kuului yleisöstä esityksen aikanakin. Ehkäpä juureva meininki ja tutut rallatukset herättivät ihmisissä muistoja menneiltä ajoilta, ja se jos mikä on aina kunnioitettavaa.

 Esityksen alkua odotellessamme näyttelijät olivatkin lavalla jo valmiina ja menossa oli jyväskyläläistä markkinatunnelmaa. Mukavan tunnelman saivatkin aikaiseksi, musiikki soi ja jalalla pistettiin koreasti. Oli vähän sellainen hilipatipippaa-meininki, rinkeliä tarjottiin eturiviläisillekin. Siitä sitten varsinainen esitys lähti käyntiin kuin varkain, ja heti tuli selväksi, että Kauppa-Lopo on melkoinen likka! Varsin sanavalmis, rempseä nainen ja Taina Reponen oli pääroolissa kyllä oikein mainio. Laulut lähtivät tuosta noin ja sympatiat olivat kyllä hänen puolellaan oitis.

 Muista roolitöistä kovasti mieleeni olivat Maritta Viitamäki Sauna-Ullana sekä Hannu Lintukosken esittämä melkoinen venkula Kennun Ville. Suomalaista kansannäytelmää ei kyllä pysty sivuuttamaan ilman kunnon ryyppäjäisiä, ja varsin mukavaa seurattavaa oli myös vauhdikas kohtaus, jossa Kauppa-Lopo näytti taitonsa kunnon myyntimeiningistä.

Kennun Ville, Sauna-Ulla ja Kauppa-Lopo / (c) Jiri Halttunen

 Lavastuksesta tykkäsin kovasti myös, etenkin Augustan keittiö oli varsin hieno ja täynnä yksityiskohtia. Niitä muukin yleisö varmaan ääneen hämmästeli esityksen aikana. Kaksituntinen meni kuin siivillä ja mielelläni olisin kuunnellut pelimannimeininkiä ja lauleloita enemmänkin.

 Kauppa-Lopolle neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Shrek-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Shrek-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.9. 2013, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat : David Lindsay-Abaire

Musiikki : Jeanine Tesori

Ohjaus ja suomennos : Kari Arffman

Koreografia : Sari Louko

Kapellimestari : Jyrki Heikkilä

Rooleissa : Otto Kanerva, Maria Lund, Henri Halkola, Joni Leponiemi/Kari Arffman, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Mikael Taivassalo, Salli Suvalo, Jouni Innilä, Helmi Huhtaniemi/Ellenoora Koponen/Emma Mangeloja, Jouni Salo, Piia Mannisenmäki, Tytti Vänskä, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Lintukoski, Laura Suonperä, Lauri Kalpio, Elsa Kalervo, Rasmus Tirronen, Neija Välilä, Roosa Karhunen, Joonas Vesalainen, Kimmo Riikonen ja Raisa Vattulainen

Fiona, Shrek ja "yhteinen sävel" ? / kuva Sami Heiskanen, JKT

Taustaa : Shrekin tarina on saanut alkunsa vuonna 1990, jolloin ilmestyi amerikkalaisen William Steigin kirjoittama kirja vihreän jätin seikkailuista. Dreamworks loi Shrekistä animaatiohahmon vuonna 2001 ja elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin vuonna 2002. Ensimmäinen musikaaliversio esitettiin New Yorkin Broadwaylla 2008, ja sittemmin sitä on esitetty mm. Englannissa, Puolassa ja Ranskassa. Musikaalihan kertoo jätti Shrekistä, jonka ilkeämielinen lordi Farquaad passittaa pelastamaan tornista kaunista Fiona-prinsessaa. Lordi kaavailee Fionasta itselleen vaimoa, ja näin hänestä tulisi kuningas. Tornia vartioi vielä lohikäärme, joten tehtävä ei tule olemaan helppo. Onneksi Shrek saa avukseen puheliaan Aasin. Toisaalla taas joukko satuhahmoja on edelleen Farquaadin toimesta karkoitettu kotikaupungistaan Dulocista, ja hahmot nousevat kapinaan. Onnistuuko Shrek tehtävässään ja saako Farquaad haluamansa? Jännää...

Shrek (Otto Kanerva) ja lordi Farquaad (Joni Leponiemi) / kuva Sami Heiskanen, JKT

Plussaa : Kyllä ei jää kenellekään epäselväksi, että värikästä menoa tulee olemaan luvassa. Näyttämön peittää valtaisa vihreä esirippu, ja sitten jo mennäänkin. Shrekin vanhemmat lähettävät 7-vuotiaan poikansa maailmalle kertoen kaikista suuren maailman ihanuuksista, mikä lopuksi kuitataan lauseella "Ei vaineskaan". Laulujen sanat ja repliikit sisältävätkin kaikenlaisia nokkeluuksia ja koko ajan täytyykin olla vähän skarppina. Nuori Shrek aiheuttaa kyläläisissä pelkoa ja iljetystä ulkonäöllään, ja niin jätti muuttaa asustelemaan yksistään suolle. Vihreä sankarimme ei juuri kainostele, ja röyhtäilee ja piereskelee antaumuksella. Kukkaset nauraneet ei... Otto Kanerva on kyllä niin nappivalinta päärooliin! Puhuva Aasi (Henri Halkola) on taas oma tapauksensa, tältä "karvanavigaattorilta" tulee juttua koko ajan. Mainio tapaus! Monet hörönaurut irtosi kyllä ensi-iltayleisöltä, tekstiin kun oli tungettu kaikenlaista aina Matista ja Teposta Vermon ravihevosiin ja Loton virallisista valvojista V. Keskisen kauppaan. Nuori Fiona lauloi todella kauniisti (kuka neitokainen mahtoikaan ensi-illassa olla hänen roolissaan?) ja malttamaton prinsessa ei satukirjasta kaikkia kohtia tylsistymisen vuoksi edes viitsinyt lukea. Päivät kuluvat ja pelastajaa ei saavu. Maria Lund on täydellinen Fiona, niin ulkonäöltään kuin muutenkin. Räiskyvä persoona ja sopivan kipakka, ja taitaa niin tanssiaskeleet kuin laulupuolenkin. Takanani istunut nuorukainen kommentoi väliajalla laittavansa lehteen ilmoituksen, jossa lukee "Etsitään Fionan näköistä naista tyttöystäväksi". Toimii! Porukka on täynnä hulvattomia hahmoja, joista suosikkini olivat naisten vaatteisiin mieltynyt susi (Jouni Salo) ja ikisuosikki Piparkakkupoika (Tytti Vänskä), joka irrotteli laulunumerollaan kunnolla. Ehdoton ykkönen oli kuitenkin lyhyenläntä suuruudenhullu ja teatraalisesti elehtivä lordi Farquaad (Joni Leponiemi). Mies kipitti minkä kerkesi pikku jaloillaan pitkin näyttämöä ja esitti muutaman hallitun tanssikuvionkin. Komeasti lordi myös lauloi ja taisi saada illan komeimmat aplooditkin balladillaan. Täyden kympin suoritus ja yksi parhaista Jonin roolisuorituksista muutenkin. Pidin kovasti musikaalin värimaailmasta, ihanista isoista auringonkukkasista ja hiirulaisten tanssista pillipiipari-Fionan tahdittamana. Nauruahan tässä riittää ja jokaiselle jotakin. Lapset nauravat eri jutuille ja aikuisille aukeaa toiset jutut. Yksi on varmaa; pieruhuumori toimii kaikissa ikäluokissa. Kappaleet eivät kauheasti jääneet mieleeni, mutta pierulaulu kylläkin noin niin kuin muuten. Hyväksyviä katseita moni pariskunta yleisössä loi toisiinsa, naurun kera. Juuri näin! Se joka pierua pidättää, sillä on muutakin salattavaa ja yhteinen "sävel" löytyy yllättävästä paikasta. Tämä ei ole kuitenkaan tarinan opetus vaan se, miten tärkeää onkaan ystävyys, rakkaus ja hyväksyntä. Pelkkää ulkokuorta ei pidä tuijottaa.

Aasi ja Shrek sillalla / kuva Sami Heiskanen, JKT

Miinusta : Kuorokohtauksissa laulu hukkui monesti musiikin alle, enkä ainakaan minä saanut välillä mitään selvää siitä, että mistä lauletaan. Muutamilla hahmoilla myös tuntui olevan kovin kiire repliikkien kanssa ja puhe meni puuroiseksi. Ensi-iltajännitystä taisi olla vähän ilmassa. Rauhallisesti vain niin hyvä tulee!

Muuta : Oli tämä kyllä mainio musikaali! Hienoa Jyväskylä! Miehenikin pysyi hereillä koko shrektaakkelin ajan, ja se on jo melkoinen suoritus. Kesto oli muuten yllättävänkin pitkä, jäi vähän mietityttämään, että kuinkahan perheen pienimmät mahtavat malttaa paikoillaan koko esityksen ajan.

Epäilijät voivat syödä nyt hattunsa. Homma toimii, yleisö nauttii ja lavalla oli erittäin hyvä meininki. Hienoa, että saatiin Shrek Suomeenkin! Puvustus ja lavastus ansaitsevat myös isot kiitokset.

Shrekille neljä tähteä ****. 

Shrekin omat sivut löytyvät täältä  ja videomateriaalia nähtävillä tämän linkin alta.

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Musiikki Matti Puurtinen

Koreografia Petri Kauppinen

Rooleissa : Taina Reponen, Maiju Saarinen, Neija Välilä, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Salli Suvalo, Joni Leponiemi, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Julia Kärnä, Hiski Grönstrand, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Deniz Görsoy/Hanna Mangeloja/Reetta Mattila, Santeri Tirronen/Elias Hautaniemi/Joonas Erho, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Joel Martikainen, Johannes Hiltunen, Tiuku Holma, Elsa Kalervo, Roosa Karhunen, Tytti Liukkonen, Lauri Kalpio, Markus Linja, Atte Niittykangas, Elli Pulkkinen, Juha Valkama ja Joonas Vesalainen

Taustaa : Kirjailija Anni Blomqvistin viisiosainen Myrskyluoto-sarja lienee useimmille tuttu 70-luvulla dramatisoidusta tv-sarjasta, jonka ohjasi Åke Lindman ja johon musiikin sävelsi Lasse Mårtenson. Tämän musikaalin on kuitenkin säveltänyt Matti Puurtinen, ja se sai aikoinaan ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1991. Tarina kertoo nuoresta Maijasta, (Maiju Saarinen) joka vasten omaa tahtoaan naitetaan kalastaja-Jannelle (Henri Halkola) ja edessä on muutto Myrskyluodolle, keskelle saariston karua luontoa. Myrskyluodon Maija on ensinnäkin kasvutarina ; miten nuoresta ja tunteistaan ja teoistaan epävarmasta naisesta kasvaa vaimo ja äiti. Tämä on myös selviytymistarina siitä, miten pärjätä karun luonnon armoilla. Luontoa vastaan kun ei aina pysty taistelemaan ja meri ottaa kyllä halutessaan omansa. Riipaisevan kaunis rakkaustarina tämä on myös. Janne on hyvä ja rehti mies, ja pian Maija oppii rakastamaan aluksi kovin vierasta aviomiestään. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen on ainut keino selvitä karuissa olosuhteissa, silloin kun tuntuu että mikään muu ei enää jaksa kannatella. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, ja armoton luonto.

Janne ja Maija / kuva Sami Heiskanen, JKLn KT

Plussaa : Vanha ja nuori Maija istuivat selin katsomoon jo yleisön saapuessa paikalle, pidin tästä ja siitä, että vanha Maija (Taina Reponen) taisi olla koko ajan lavalla seuraamassa hiljaa tapahtumia kauempaa, kertomassa taustoja, kommentoimassa ja antamassa ohjeita ja neuvoja nuorelle itselleen. Alussa Kuolemanhaltija (Neija Välilä) nousi kaiken keskelle ikään kuin tyhjästä ja oli heti selvää, että hänellä tulee olemaan sormensa pelissä useammassakin tapahtumaketjussa. Hieno ratkaisu, muutenkin Kuolemanhaltijan ilmestyminen sai aikaan kylmiä väreitä ja aina mietitytti, että kenen vuoro. Hänen liikekielensä oli jotenkin hypnoottista myös (esityksen päätyttyä eräs miespuolinen katsoja kokeili samaa liikettä takanani...), samalla vähän pelottavaa mutta myös rauhoittavaa, kovin tyynesti ja kiltisti hänen kädestään tartuttiin ja mukaan lähdettiin. Myös elävä meri oli mieleeni, se vei mennessään ja nostatti aaltoja, kuljetti pientä venettä eteen päin. Musiikki oli hyvin vahvassa osassa tässä. Alkupuolella vietettiin riehakasta juhannusta saariston nuorison voimin - valloittavaa sokkoleikkiä, kaipaavia katseita, kosketuksia ja varastettu suudelmakin. Ei saanut Maija Magnusta (Joni Leponiemi) sulhokseen, vaan nuorukaisen käteen tarttui eräs toinen ja Maijakin pakkonaitettiin sitten Jannelle. Häissä kuultu "Maijan ja Jannen häävalssi" on upea, sitä soisi käytettävän häissä todella usein! Maiju Saarinen nuorena Maijana tekee loistoroolin ja heittäytyy kyllä rooliinsa täysillä. Aluksi tyttö on kovin epävarma ja hiukan pelokaskin tulevasta, mutta pian hän oppii luottamaan rehelliseen ja työteliääseen Janneen ja pieni perhe muuttaa yhdessä Myrskyluodolle, luonnon armoille. "Tuuli, tuuli" oli hyvin kaunis kappale myöskin. Tämä on kyllä sellainen musiikin, tanssin, laulun ja hienon tarinan yhteinen liitto, ja katsojalle ehdottomasti yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä mitä musikaaliosastolla olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kaikki toimii, ja millä tavalla! Lähes koko ajan on sellainen olo, että joku puristaa sydäntä kovaa nyrkissä. Välillä ote on hellempi ja kaikki on hetken hyvin, kunnes taas ote tiukentuu ja Kuolemanhaltija ilmestyy paikalle. Tarinan kauneus ei piile pelkästään itse kertomuksessa, vaan myös tanssin liikekielessä (esimerkiksi pieni kertomus kadonneesta merimiehestä on mielettömän hieno), musiikin herkkyydessä ("Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" on yksi kauneimmista kappaleista mitä olen aikoihin kuullut yhtään missään), lavastuksen "karuudessa" (taustalla koko ajan häämöttävä luoto on jotenkin vangitseva näky) ja myös valoissa ja väreissä. Kokonaisuus on todella onnistunut. Ikävistä tapahtumista huolimatta osataan myös iloita pienistä ja tietysti suuristakin asioista. Joulusta, uusista kengistä, saaristolaisten avuliaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, jäiden kantamisesta. Siitä, että on joku josta pitää kii.

Maija meren keskellä / kuva Sami Heiskanen

Miinusta : Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Miksi pastorin piti puhua oudolla tavalla ja ruustinnan tulkata? Useimpia tämä huvitti, mutta ei minua. Pari kappaletta tuntui joukossa jotenkin turhalta ; miesten juomalaulu ja Suutari-Ollen viisu nimittäin. Halusin kai olla koko ajan sellaisessa "pakahtuneessa" mielentilassa, enkä huvittua yhtään mistään.

Muuta : Alunperin minun piti tulla katsomaan Myrskyluodon Maijaa jo joulukuussa viime vuoden puolelle, mutta reissua edeltävänä päivänä nousikin kova kuume ja Maija jäi näkemättä sillä kertaa. Olin kuullut tästä niin paljon hyvää ja vielä kun luulin, että esitykset eivät jatku enää keväällä... Kyllä silloin harmitti kovasti ja itku pääsi! Onneksi sitten esitykset jatkuivatkin ja vihdoin pääsin katsomaan tämän. Lopputulos oli kuitenkin sama, eli itkuhan siinäkin pääsi. Eri syystä sentään kuitenkin, eli ei harmituksesta vaan siitä, että tämä oli suoraansanottuna ELÄMYS ! Olin esityksen jälkeen pitkään kuin puulla päähän lyöty, Maijan rakkauslaulu soi päässä vielä unissakin. Olen syvästi vaikuttunut. Tämä kuuluu samaan kastiin Työviksen Anna-Liisan ja Lahden KT:n Niskavuoren naisten kanssa, ikimuistoinen teatterielämys. Näitä lisää!

Myrskyluodon Maijalle täydet viisi tähteä ***** . 

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Saituri / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Leena Havukainen

Rooleissa : Jouni Salo, Hiski Grönstrand, Maiju Saarinen, Joni Leponiemi, Salli Suvalo, Jouni Innilä, Piia Mannisenmäki, Jukka-Pekka Mikkonen, Hannu Lintukoski, Hannu Hiltunen, Henri Halkola, Timo Smedberg, Antti Soininen ja Sanna Vähämaa

Taustaa : Molière oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi etenkin komedioiden kirjoittajana. Hän kuvasi näytelmissään usein ihmisten heikkouksia, kuten tekopyhyyttä, sovinismia ja pihiyttä. Hänen komediansa ovat edelleen hyvin suosittuja ja niitä esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Saiturikin on kirjoitettu liki 350 vuotta sitten, mutta hämmästyttävän hyvin se yhä toimii. Näytelmässä pääroolissa häärää äärimmäisen saita mies Harpagon (Jouni Salo), joka on iskenyt silmänsä nuoreen ja kauniiseen Marianeen ( Salli Suvalo). Valitettavasti myös Harpagonin oma poika Cléante (Hiski Grönstrand) on ihastunut samaan tyttöön, ja niin isä ja poika joutuvat kilpakosijoiksi. Harpagon on myös naittamassa tytärtään Éliseä (Maiju Saarinen) salaperäiselle rikkaalle Anselmelle (Jouni Innilä) tietämättä lainkaan sitä, että tytär on rakastunut Harpagonin hovimestariin Valèreen (Joni Leponiemi), joka taas on hännystelyn ja mielistelyn mestari. Valère joutuu vakuuttamaan Éliselle Harpagonin nähden, että isän sopima naimakauppa on järkevä ja samalla vakuuttamaan tytölle, että omat tunteensa tyttöä kohtaan ovat aitoja. Selkeää, eikö? Ei tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä juonitteleva nainen ja kaiken keskellä siis häärää hömelö itaruuden perikuva Harpagon, jonka suurin murhe on se, että joku varastaa häneltä edes jotain. Pahin mahdollinen tapahtuukin, suuri aarre katoaa ja kaikki ovat epäiltyjä (yleisöä myöten) kunnes toisin todistetaan. Lopussa paljastuu muutama ylläri ja tarina saa onnellisen lopun, mutta sitä ennen on monenlaista juonittelua ja paljon puhetta.

Jouni Salo ja Hiski Grönstrand / kuva Studio Luomansivu

Plussaa : Ensinnäkin puvut olivat upeita, niin miehillä kuin naisillakin. Värikästä ja koristeellista ja monenlaista yksityiskohtaa, olisi ollut mahtavaa päästä tutkailemaan pukuosastoa vähän tarkemmin ja lähempää. Eniten minua miellytti eleet ja liikkeet. Élise ja Harpagon pokkuroivat toinen toisilleen ja vuorotellen syvempään niiaten ja kumartaen. Cléante oli varsinainen keikari ja vaatteillaan ja ulkoisella olemukselleen koreilija, lainarahoillahan kaikki oli hankittu... Huvitti se, miten itara Harpagon suhtautui esim. peruukinkäyttöön. Järjetöntähän se on laittaa rahojaan moiseen, ainakin niin kauan kuin päässä kasvaa omat hiukset. Valère oli mainio mielistellessään pomoaan, koko olemus muuttui puhetyyliä myöten. Kaikenlaisia korulauseita sitä pystyykin käyttämään riitatilanteessa! Myös "takinkääntäjä" mestari Jacques (Hannu Lintukoski) oli oivallinen tyyppi, hän kun toimi niin kokkina kuin ajurinakin ja roolinsa mukaan käänsi sitten aina takkinsa toisinpäin. Olisin toivonut näkeväni hiukan enemmän vielä Harpagonin lakeijoita (Timo Smedberg ja Antti Soininen), toisella kun oli tahra housuissa kriittisessä paikassa ja toisella taas housut takaa rikki. Ohjeita käyttäytymiseen annettiin siihen malliin, että luulin tästä revittävän enemmänkin huumoria irti. Pari roolihahmoa oli kuitenkin ylitse muiden. Ensinnäkin itse saituri Harpagon, Jouni Salo. En ole miestä aiemmin lavalla nähnyt, mutta uskallan väittää, että taitaa mies olla unelmaroolissaan. Täydellinen suoritus olemuksineen ja puhetyyleineen! Kohtaus, jossa Harpagon huomaa rahakirstunsa kadonneen on niin huippuunsa viritetty että katsoja ei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kovasti mieleeni oli myös Cléanten palvelija La Flèche (Jukka-Pekka Mikkonen), hyviä eleitä ja ilmeitä myös hänellä, vaikka toisaalta toi kasvoillaan mieleeni myös kuuluisan kivikasvon, Buster Keatonin. Vaatteiden tarkastus mahdollisen ryöstösaaliin varalta oli hauskaa seurattavaa. Loppupuolen yllätyksellisyys oli sopiva huipennus, tosin lopulta sitten vähän ennalta-arvattavissakin olevia käänteitä.

Hannu Lintukoski, Jouni Salo ja Joni Leponiemi / kuva Studio Luomansivu

Miinusta : Puhetta oli aika tavalla ja vaati katsojaltakin vähän keskittymistä enemmän, jotta pysyi mahdollisissa käänteissä mukana. En tiedä kuuluuko se tähän nimenomaiseen komedian tyylilajiin, että puhutaan osittain aika selkeästi yleisön suuntaan ja haetaan sieltäkin vähän vahvistusta puheille? Mielestäni yleisöön olisi voitu ottaa kontaktia vieläkin enemmän ja pistää vielä enemmän överiksi muutama kohtaus... Vähän olin myös pettynyt, että lakeijoita ei juurikaan näkynyt ja se juonitteleva nainen ei mielestäni päässyt oikein kunnolla revittelemään kyvyillään. Ja suurista illallisista kohistaan ja niitä ei sitten kuitenkaan näytetä. Itse kirjailijalle tästä kaiketi miinus siis...

Muuta : Omaa hölmöyttäni tämä, mutta alunperin nähtyäni ohjelmistoon tulevan Saiturin, mietin ensin että miksi tähän aikaan vuodesta tätä esitetään, kun sotkin sen Saiturin jouluun... Tästä Jyväskylän versiosta on jälkellä enää yksi näytös ja se on perjantaina 17.5. Vielä ehtii, jos pitää kiirettä. Oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen ja etenkin Jouni Salo. Muutama katsojakin nousi aplodeeraamaan seisaaltaan loppukumarruksissa ja ihan aiheesta.

Saiturille neljä tähteä **** .