Herkkua kuin heinänteko / UIT

Herkkua kuin heinänteko / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 9.5. 2019, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström
Ohjaus Sari Siikander
Koreografia Mikko Ahti
Musiikin sovitus Roope Löflund ja Jesse Vierelä
Laulujen sanoitus Sami Hintsanen, Timo Kärkkäinen ja Hannu Risku
Kapellimestari Anssi Sopanen
Orkesteri Jean S.
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tuire Kerälä

Lavalla : Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang ja Pihla Penttinen sekä tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine

Koko porukka 

Ensi-iltahulinoihin en tällä kertaa ehtinyt, mutta seuraavana päivänä sitten. Tiedättekö sen fiiliksen, kun varsinaisesti mitään ihmeitä ei päivän aikana ole tapahtunut, mutta siitä huolimatta lähestulkoon kaikki ärsyttää suunnattomasti? Sellainen oli olotila perjantaina Helsinkiin saavuttuani ja vettäkin vihmoi. Viljelimme ystäväni kanssa sarkastisia kommentteja aiheesta kuin aiheesta ja vähän oli sellainen olo, että esityksen on paree olla hyvä jotta huonohkon tuulen saa pyyhkäistyä pois. UIT:n väellä olisi vielä siis mahdollisuus saada vaaka kallistumaan positiivisemmalle puolelle... Suuri vastuu!

 Jotenkin Peacockin lava näytti nyt suuremmalta kuin ennen?! En tiedä miksi. Kävi mielessäni, että ihan kuin olisi laivalla pikkutunneilla katsomassa näyttävää yökerhoshöytä, värikäs drinksu vaan puuttui nenäni edestä. Hyvä oli nimittäinen meininki heti avausnumerossa ja huomaamattani olin vetäissyt jalkaani viihtymishousut. Mikäpä siinä sitten oli ollessa ja istuessa.

 Kun kansallispukuhenkiset naiset tulivat laulamaan Ievan polkan sävelellä täydellisistä Facebook-päivityksistä minä kiroilin hiljaa itsekseni ja mietin, että tässä on kyllä suuri korvamatovaara taas ilmassa. Hetkeä myöhemmin miesporukka lauleli samaa säveltä näppäimistöt kauloillaan ja kiitos vaan, tänään on päässä soinut tirlir littiä nättiä tyttiä ja halituli hippua.

Tanssijat 

 Puolitoistatuntinen mennä heilahti kuin siivillä ja suupielet kyllä vetivät useimmiten ylöspäin, eli paremmalla tuulella poistuttiin kuin mentiin, ja se on hyvä merkki se. Taidokasta tanssia, hauskoja sketsejä (tosin kaikki eivät ihan osuneet meikäläisen nauruhermoon) ja tykkejä biisejä - näistä aineksista oli UIT:n uusin pläjäys tehty. Erityisesti viehätyin Nina Tapiosta sekä Sinikka Sokasta, rotunaisia molemmat ja mikä lavasäteily! Parhaat naurut irrotti Pihla Penttinen (joogahommissa varsinkin), jestas mikä komedienne! Sketsipuolella parasta antia oli puhallutusratsia, jossa poliisi (Panu Vauhkonen) pisti rattijuopumusepäillyn hepun (Antti Lang) suorittamaan mitä viihdyttävämpiä temppuja aina piirakanrypytyksestä lähtien. Entäpä sitten Kai Vaine ja Sami Kuros-imitaatio... Biiseistä eniten kolahti Täydellinen elämä (ilmeisesti tämä?), jossa tanssilavan sykkeessä sydän etsi toista ja moni jäi ilman. Laulunaiheita täynnä. Jean S:n lehmipoikailoittelu oli "ihan jees", muttei tällä kertaa mikään tajunnanräjäyttäjä niin kuin joskus on ollut.

Jean S. 

 Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti, vaikka pieniä suvantokohtiakin joukkoon mahtui. Loppunumeron tultua tokaisin seuralaiselleni, että "Nytkö tämä jo loppui!" Aika todellakin kului nopeasti ja olisin voinut katsella hiukan kauemminkin liukkaita lanteita ja heiluvia helmoja, ja Antti Langia seisomassa päällään, lausumassa runoutta ja vetelemässä moonwalkia pitkin estradia. 

 Esityksiä vielä runsaasti edessä, joten kiinnostuneet tsekkaamaan esityspäiviä täältä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

Tämäkin reissu toteutui yhteistyössä Teatterimatka. fi kanssa - Teatterit yhdestä osoitteesta!

Tuhansien ämpärien maa / UIT

Tuhansien ämpärien maa / UIT, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Tomi Haustola, Helena Hyvärinen, Ilari Johansson, Timo Kärkkäinen, Ville Majamaa, Ville Tiihonen, Jaakko Saariluoma, Markku Salo, Andre Wikström ja Ray Zambino
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö
Musiikin sovitus Timo Kärkkäinen, Antti S. Paavilainen ja Jean S.
Kapellimestari Antti S. Paavilainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tiitta Stoor
Rekvisiittori Tanja Harjunen

Lavalla : Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro sekä orkesterina Jean S.

Illan tähdet

 Kuulkaa, kun ihminen erittäin lyhyiden yöunien ja stressaavan työaamuvuoron jälkeen joutuu pakon edessä suuntaamaan valokuvaamoon uutta passikuvaa varten (huomasin henkkareitteni vanhentuneen viikko sitten ja matkaan tekisi mieli parin viikon kuluttua) ja ohimennen näkee lopputuloksen, ei paljoa naurata. Onneksi ahdinkoon oli helpotusta luvassa, sillä kuvaamopiipahduksen jälkeen hyppäsin Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Pääkaupunkiseudulla satoi vettä vaakatasossa päin naamaa ja saavuimme ulkoisesti kostutettuina Linnanmäelle silti iloisin mielin. Ahdistun kovasta tungoksesta nykyään ja seuralaiseni kanssa seisoimme mielestämme hiukan syrjässä, mutta niin vaan Lenitat ja Dannyt torppasivat jutustelemaan ja kuulumisia vaihtamaan juuri meidän kohdallemme ja ryysis oli melkoinen. Jotenkin sitä tunsi kuuluvansa eliittijoukkoihin, kun katsomoon päästyämme itse Arvi Lind toivotti tuttavallisesti hyvää iltaa. Ihan siinä kävi mielessä, että onko kello jo puoli yhdeksän.

 Vaan eliittijoukkoonhan me kuuluimme! 40-vuotisjuhliaan viettävä Uusi Iloinen Teatteri eli tuttavallisemmin UIT ja etenkin sen ensi-ilta on jo käsite, jossa julkimot mielellään näyttäytyvät parhaimpiinsa tälläytyneinä ja jos saan tässä kohtaa siteerata verbaalisesti lahjakasta seuralaistani, "vahvassa Old Spicen ja tekohammasliiman tuoksussa". Mikäpäs siinä!

 Käsikirjoituspuolesta on tällä kertaa vastannut liuta stand up -koomikoita ja muutama muu omintakeisesta, vähän vinksahtaneesta huumorintajusta tunnettu tyyppi. Osui ja upposi ainakin minun nauruhermooni ja tunsin itseni varsin viihdytetyksi illan aikana (tosin alkutilanne oli niin surkea, että huonommillakin jutuilla olisi oloni saattanut kohentua). Jotenkin sitä UIT-porukkaan onnistutaan löytämään vanhojen ja ei-niin-vanhojen tuttujen lisäksi aina uutta verevää porukkaa, josta tällä kertaa suurimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi Viivi Pumpanen. Mikä monilahjakkuus! Olen aiemmin suhtautunut vahvoin ennakkoluuloin estradihommiin mieliviin ex-misseihin, mutta nyt on vihdoinkin aika lopettaa tämä ja tehdä asennemuutos, kun hyviä esimerkkejä olen jo monta nähnyt.

 Sketseissä ja lauluissa pyörivät niin ilmaiset ämpärit kuin Ähtärin pandat, suomalaisuus ja Maalaisliitto, somen ihmeet ja hääpuheet. Lavalla nähtiin myös Paavo Väyrynen (Sami Hokkanen) liukkaine tanhulanteineen Despaciton tahdissa, Juha Sipilä (Jussi Lampi) ja Hjallis Harkimo (Sami Hintsanen). Odotetusti mukana oli Mikael Saaren pysäyttävä tangoveto (tosin tanssipuolen hoitivat muut, Mikael vastasi laulusta) sekä Jean S.:n oma numero, joka ei tällä kertaa aiheuttanut hillitöntä hysteriaa. Mikit vähän pätkivät ikävästi numeron aikana, mutta hyvällä asenteella äijät kuitenkin jälleen vetelivät kuvioitaan. Vai pitäisikö sittenkin sanoa henkilöt, ei äijät...?

 Illan kovimmat aplodit taisi tempaista ansaitusti Leena Uotila, joka vetäisi uskomattomalla pokalla sellaisen puheen että oksat pois, ja sitä paitsi täyttä asiaa. The Leena Uotila, ehdottomasti. "Puhetta" hieman aiemmin edeltänyt Sari Siikanderin ja Uotilan keskustelu edellisen illan kulusta oli tämän illan helmi ja tarjosi mukavan yllätysmomentin.

 Leenan lisäksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi Sami Hokkanen, jonka rennon hyväntuulisesta  meiningistä tykkään aivan älyttömän paljon. Jos minulle soittaisi Antti Rokka lehtitarjous mielessään, lankeaisin oitis murreansaan ja ostaisin kaiken mitä tarjolla olisi. Hokkasen tapauksessa voisin lämmetä tanhuamaan Paavonkin kanssa ja mennä Arto Nybergin haastateltavaksi, jos kutsu kävisi. Niin, ja olihan se Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Hokkasen kilpalaulanta biisissä "Mä vedän paremmin kuin sä" aikamoista tykitystä ja illan paras veto. Tästä haluaisin nähdä uusinnan.

 Loppubiisissä vatkattiin keltaisissa asuissa ja aurinkoa ja värejä tässä tarvittiinkin, imin siitä valoa ja energiaa kotiinpaluuta varten, kun vettä tuli edelleen ihan maahan asti ja kännykästäkin loppui akku kesken matkan. Onko ankeampaa kuin viettää tunti ihan vain omissa ajatuksissaan! Kun en edes älynnyt ottaa ilmaista ämpäriä matkaani poislähtiessä.

 Kylläpä teki gutaa taas tämä UIT, onnea ja pitkää ikää 40-vuotiaalle! Viihdykettä kansalle jatkossakin!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

Sata lasissa! / UIT

Sata lasissa! musiikki-ilottelu / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 16.5. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Antti Paavilainen
Käsikirjoitus Seppo Ahti, Satu Rasila, Atte Järvinen, Melli Maikkula, Anna Meling ja Katariina Havukainen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen ja Elina Vättö
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja toteutus Jenny Villikka
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Valotekninen suunnittelu/valo-operointi Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Speedy Saarinen

Lavalla : Mikko Penttilä, Susanna Laine, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Kalle Lähde, Paavo Kinnunen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Sari Siikander ja Minttu Sinkkonen

Orkesteri : Jean S

 Jo vuosia ovat UIT:n esitykset olleet minulle tietynlainen merkki siitä, että nyt ollaan kesän kynnyksellä. Teattereiden esityskausi alkaa olla monessakin paikassa ohi ja itselläkin taitaa olla yleensä tässä vaiheessa kevätkausi kirjaimellisesti taputeltuna. Peacock-teatterissa on tullut parin vuoden aikana visiteerattua aika moneen kertaan HKT:n päätalon mittavan remontin vuoksi, nyt tuntui hitusen haikealta kammeta itseään viimeistä kertaa mäkeä ylös (ellen nyt sitten kesällä innostu piipahtamaan SeaLifessa tai huvipuistossa).

Hormoonisiskoksilla on asiaa 

 UIT:n ensi-ilta on käsite, ja niin salamavalot räpsyivät ahkerasti tälläkin kertaa. Saavuin seuralaiseni kanssa paikalle hieman liian varhaisessa vaiheessa, koska menossa oli vielä ennakkonäytös. Pian väkeä oli joka paikka turvoksissa, kun käytävillä tungeksivat saapuvat ensi-iltavieraat ja katsomosta poistuva ennakkokansa. Olen huomannut sen, että väenpaljous nykyään ahdistaa minua suunnattomasti. Tulee olo, että jään ihmisten jalkoihin enkä saa hengitettyä kunnolla. Onneksi odottelupaikka oli sellainen, jossa minut pystyttiin saartamaan vain kolmesta suunnasta... Olisin voinut muuten pystyttää siihen ihan oman valokuvaus-ja haastatteluständin, sen verran monta tämänkin blogin sivulta tuttua tyyppiä ohitseni riensi ja muutaman kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin.

 Ennalta vähän harmittelin sitä, että istumapaikkani oli keskikatsomon viimeisellä rivillä. Niin kaukana en ollut istunut Peacockissa koskaan, mutta onneksi silmälasit on keksitty eikä kukaan ainakaan potkiskelisi selkänojaan. Onnekkaasti suoraan edessäni ollut paikka jäi tyhjäksi ja niin minulla oli esteetön näkymä lavalle. Jännä asia on muuten sekin, että aiemmin kokemani ahdistus väenpaljoudesta katosi täysin katsomon puolella, vaikka sielläkin olin ihmisten ympäröimänä joka suunnasta. Tämän havainnon olen tehnyt monesti aiemminkin ja se on yksi vastaus siihen, miksi teatteri.

 "Sata lasissa!" on nimensäkin mukaisesti osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Lavastuksessa oli käytetty suoraa inspiraatiota Sibelius-monumentista - näyttävää kyllä, mutta ei kovin originellia, sillä vastaavanlaiset lavasteet olin nähnyt jo aiemmin keväällä Hämeenlinnan Teatterissa. Avajaispuheet ja kännyköiden sulkemismuistutukset hoiti sitten yllätysvieras varsin korkealta taholta. Oli kyllä erittäin esikuvansa näköiseksi saatu, ainoastaan koko hämäsi.

 Musiikki-ilottelu aloitettiin rouheasti rokaten ja kyllä, Jussi Lampi "oli tosi upee näky tässä esiintymisasussain". Aiempina vuosina olin moittinut sitä, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää ja kaikki puuroutuu. Vaan mitäs nyt! Oliko istumapaikalla sittenkin ratkaiseva merkitys vai mitä lie tehty, sillä nyt ongelma oli omalta kohdaltani ainakin poistunut täysin. Huraa! Pystyinkin nauttimaan esityksestä kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin, mikä on tietysti loistava juttu.

 Sketsiosastolla nykyajan ilmiöt ja vanhempi meininki kulkivat sujuvasti käsikynkkää ja pistivät yhdessä tanssiksikin. Näimme mm. suojelusenkeleitä pohtimassa sitä, kenellä on ollut haastavin tehtävä pitää suojattinsa hengissä. Kuka ansaitsee kovasta urakastaan palkinnon? Mikko Kuustosen, Iivo Niskasen, Aira Samulinin vaiko Sepon suojelusenkeli? Entä mitä mahtaa olla pääministeri Sipilällä matkalaukussaan? Tutunnäköinen nainen, jota voi riepotella pitkin ja poikin kuin räsynukkea. Tietysti lavalla nähtiin myös Trump (kukas muu kuin Mikko Penttilä) kera viehättävän vaimonsa, ja pikavisiitin teki myös eräs toinen samanlaisella kampauksella varustettu herra kera nuoren ystävättärensä. Huutonauru raikasi yleisössä ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, että naurusulakkeen kärähtämisvaara alkaa olla vaihteeksi käsillä.

Sipilä (Jussi Lampi) kera nukkensa (Minttu Sinkkonen) 

 Hirmuisen moni ohjelmanumero oli minun makuuni ja napakymppi. Hyvinä esimerkkeinä voisin mainita sketsin, jossa Lemminkäinen ja Kullervo äiteineen saapuvat rehtorin puhutteluun, kun kumpikin pojankoltiainen on tahoillaan tehnyt kaikenlaista tai jättänyt tekemättä. Löytyi syykin sille miksi Kullervo (Tuukka Raitala) ei pysty leipää syömään ja miksi Lemminkäinen (Kalle Lähde) oli kirjaimellisestikin palasina erään episodin jälkeen. Hormoonisiskot (Susanna Laine, Sanna Majuri ja Sari Siikander) lauloivat upeasti, vaikka välillä joku heistä meinasikin lässäyttää tunnelman täysin. Opettajanhuoneessa väännettiin siitä, kuka keittää seuraavaksi kahveet ja Villen (Mikael Saari) yllätyskahvit saivat melkein paraatin aikaiseksi. Korostetaan erikseen sanaa "melkein". Samainen Saari pääsi taas vetäisemään sellaisen "kohtalaisen komean" vanhan viisuballadin uusilla sanoilla, ja jottei tunnelma olisi mennyt liian hartaaksi, piti siihenkin sitten erään henkilön tulla vetämään tanssikuvioita maapallon kera. Muikeaa menoa tarjosi etenkin Sanna Majurin tepastelu lintuna sekä loppupuolen kohtaus, jossa entinen ja nykyinen tanssi-ja hittikulttuuri sekä vastakkaiseen sukupuoleen (tai miksei samaankin) kohdistuva soidinmenottelu näyttivät parastaan ja vielä menivät sekaisinkin. Jussi Lampi DJ:nä oli aikas messevä näky, kuten myös Sofia Arasola ja Minttu Sinkkonen, joiden energistä menoa katselee aina enemmän kuin mielellään.

 Melkein käsiäni hieroskellen odotin, millaisen numeron on Jean S tällä kertaa kehitellyt. Aiempina vuosina on nähty ainakin äijäbalettia, räppiä sekä miesvoimistelua. Nyt nähtiin sellainen show, että minulla meinasi katketa verisuoni päästä. Nauratti ja itketti samaan aikaan eikä tilannetta auttanut se, että vieressäni istunut nuoripari huutonauroi koko ohjelmanumeron ajan ja se nauratti minua vielä enemmän. Enpä nyt tohdi paljastaa mistä kolmesta kappaleesta esitys koostui... Tienestihommista siinä laulettiin, vähän twerkattiinkin ja eturiviin voisi lähettää sekä sydänkohtaus-että kastumisvaroituksen. Huh huh. Tämän haluaisin nähdä uudestaan!

Keimailua entisaikojen malliin 

 Lopuksi umpikonservatiivien liitto antoi lausunnon eräästä jatkuvasti tapetilla olevasta tärkeästä aiheesta ja itsekin aloin pohtia, kenen kanssa kaikista mieluiten olisin naimisissa ja tekisinkö vaihtarit. Vielä kuultiin jyhkeää mieslaulua Sibelius-monumentista ja sitten olikin jo harmillisesti viimeisen kappaleen aika. Vähän harmitti, että nytkö tämä ilottelu loppui! Nopeasti meni aika ja mielelläni olisin katsonut pitempäänkin makeita tanssikuvioita sekä sketsi-ja biisitykitystä. Tällä kertaa tuntui, että kokonaisuus oli varsin onnistunut ja viihdyin katsomossa paremmin kuin muutamana aikaisempana vuonna. Pientä Tom of Finland-viittausta jäin vähän kaipaamaan, tosin se Jean S:n ohjelmanumero täytti kyllä sen tarpeen.

 Tule sinäkin viihtymään, esityskausi jatkuu 17.6. asti joten hyvin ehtii. Lisäinfoa tästä linkistä!

 Oho, melkein unohdin mainita erikseen Paavo Kinnusen!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

ps. mainitsinko muuten Paavo Kinnusen? Jos en, mainitsen nyt.

(c) Janne Mikkilä 

Soitellen soteen! / UIT

Soitellen soteen! / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 17.5. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Timo Kärkkäinen
Käsikirjoitus Yasir Gaily, Katariina Havukainen, Atte Järvinen, Timo Kärkkäinen, Petja Lähde, Melli Maikkula, Kari Puumalainen, Juha Suihko ja Simo Talasranta
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja suunnittelu Jenny Villikka

Lavalla : Sari Siikander, Riitta Havukainen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Paavo Kinnunen, Anna Victoria Eriksson, Antton Laine, Minttu Sinkkonen, Kiira Korpi ja Kalle Lähde

Orkesteri Jean S.

 Tieni on vienyt kuluneena keväänä Linnanmäelle useampaan otteeseen ja vielä kerran mäelle oli noustava ennen varsinaisen kevätkauteni päättymistä. Edelliskerrasta oli kolmisen viikkoa, ja tässä välissä puut ja nurmet olivat alkaneet viheriöidä, huvipuistokin oli auennut ja pop corn tuoksui. Hiukan haikea mieli tuli, kun poissa oli jättikokoinen Vampyyrien tanssi-juliste ulkoseinästä ja sisälläkin sai napata itsestään selfien (tai otsien) valtaisan Shrek-kuvan edessä. Syvän huokauksen jälkeen totesin, että näin se menee, ja elämä jatkuu. Show must go on!

 UIT:n ensi-iltahan on jo käsite sinänsä. Paikalla oli julkkiksia joka lähtöön ja silmänkantamattomiin, ja sitten meitä taviksia. Siellä sitä kuitenkin sulassa sovussa istuttiin jälleen kerran, Lenita Airistokin melkein vieressäni. Onneksi ei edessäni, olisinkohan nähnyt kampauksen takaa yhtikäs mitään?

 'Soitellen soteen!' on homman nimi tällä kertaa, ja en edes ehtinyt palapelimäistä lavastusta kauheasti ihmetellä, kun jo hanuria reviteltiin ilmasta käsin moneen suuntaan, kirjaimellisestikin. Perinteisellä alkulaululla jatkettiin, ja jo siinä vaiheessa ihastelin varsinkin Antton Laineen, Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen sulavia tanssiliikkeitä (vielä en tiennyt, että hiukan myöhemmin tulisin näkemään ohjelmanumeron, joka kaikenlaisessa sulavuudessa ja aploodien määrässä peittosi ammattitanssijat mennen tullen...). Alussa oli myös hupaisa kontrasti, kun pieni ja pippurinen Minttu Sinkkonen tanssi järkälemäisen Jussi Lampin (käytetään nyt tätä taivutusmuotoa) edessä.

Deittikaveri someseuraajineen 

 Jo alussa pisti kyllä korvaan se, että laulunsanoista ei tahtonut saada selvää sitten millään! Oliko syynä istumapaikkamme (9.rivi keskellä) vai joku muu, mene ja tiedä. Vähän harmitti, sillä laulupuoli oli yhtä sekametelisoppaa ja tulikin sitten keskityttyä seuraamaan yleistä meininkiä ja tanssia, ja sitä onneksi piisasi.

 Sketsipuolella pyörittiin sote-uudistuksen, somen, hallitusleikkausten, yt-neuvotteluiden ja tosi-tv:n maailmassa. Skypen kautta hoidettiin umpisuolileikkaus ihan itse, nettitreffikumppanilla oli mukana kaikki somen seuraajat Kiira Korpea myöten, "Rakas, sinusta on tullut suvakki"-ohjelmassa persunal trainer Teuvo treenasi liian suvaitsevaiseksi ryhtyneen puolison uuteen kuosiin, tulevaisuuden koulu ei kauhean hyvältä näyttänyt. Selvisi ainakin se, että Suomenkin historiassa on ollut niinku tooosi paljon eri vuosilukuja, ja tämä riitti tarpeelliseksi tiedoksi menneistä ajoista. Jotenkin sketsiosastoa tällä kertaa vaivasi se, että niitä oli pitkitetty aivan liikaa. Liika kesto vie parhaan terän, sillä jos ei ole enää mitään uutta tarjolla, koko homma lässähtää ja alkaa haukotuttaa katsomossa. Ainakin minua. Eniten nauruhermooni osui ja upposi sketsi siitä, miten hoidettiin palaute, mielipidekirjoittelu ja viestittely ennen vanhaan. "Ps. Liitän mukaan kuvan alastomasta vaimostasi, kunhan saan sen ensin kehitettyä". Kattava otos Suomen suurmiehistä lähetteli viestejä kuriirin välityksellä ja siinä haukuttiin niin vaimot, taistelevat metsot, ravintolaruuat kuin seitsemän veljestäkin ihan paskaksi ja mukana oli myös yksi känniläppä, jota ei olisi pitänyt ottaa niin tosissaan. Vaan myöhäistä...

 Muutama viikko sitten kävin katsomassa TeaKissa impronäytelmää, ja siellä katseeni kiinnittyi Paavo Kinnuseen, joka varasti muutaman kohtauksen täysin. Nytpä olikin hauska nähdä Paavoa taas lavalla ja kyllä, kannattaa seurata nuorukaista jatkossakin. Jotenkin sympaattisella tavalla koominen perusvire-ja olemus hänestä huokuu ja vetää suupielet ihan väkisin hymyyn. Tokihan siellä nyt "parhaat päivänsä nähnyt" Lampin Jussikin sai tähtihetkensä, etenkin kun laulaa matalalta ja osaa Crash Test Dummiesin Mmmm mmmm mmmm-kappaleen kertsin sujuvasti ulkoa.

Paavo ja Jussi firman yt-keskustelussa 

 Mukavaa oli nähdä myös Anna Victoria Eriksson muuallakin kuin kylpyammeessa. Vampyyrit hiipivät mieleeni tosin pariin kertaan, kun portaita pyöriteltiin ja ei oltukaan kryptassa seuraavaksi, ja sanapari 'tieto + kirja' nosti päähäni erään harmaatukkaisen herran. Pieni nostalgiavaroitus siis lienee paikallaan, jos vampyyrifanit paikalle sattuvat.

 Vähän odotetustikin illan parhaasta ja kaikki ylisanat vievästä laulunumerosta vastasi sitten Mikael Saari. Tiktakin vanhasta 'Heilutaan'-hitistä oli sovitettu varsin mikaelsaarimaisen jylhänkaunis versio, jota kansa seurasi lähestulkoon hengittämättä. Kiira Korpi liihotti rullaluistimilla siinä Mikaelin ympärillä vielä ja oli se upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Menisin uudestaan katsomaan ihan vain tämän kappaleen takia.

Huikeat Mikael Saari ja Kiira Korpi 

 Tai sitten Jean S.-mieswoimisteluryhmän takia. Nauhojen kera voimistelu nousi nyt tämän myötä uudelle tasolle, ja ihan oikeasti näyttävä show!. Jean S. yllättää ihan joka kerta näköjään. Mitähän ne seuraavaksi keksivät. Äijäbalettia on jo ollut, ja räppiä muistaakseni.

 Puolitoistatuntinen pläjäys ilman väliaikaa oli kompakti, viihdyttävä paketti, jossa vanhemmat konkarit ja uudet kyvyt näyttivät sopivassa suhteessa osaamistaan. Mielelläni olisin kyllä kuunnellut laulujen sanojakin joukkokohtauksissa, ja olisikin kiintoisaa tietää, kuuluiko muualle paremmin vai sattuiko minulle vain kehno tuuri istuinpaikan suhteen.

 Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kivaa ja korkealta / UIT

Kivaa ja korkealta / Uusi Iloinen Teatteri, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 29.4. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus : Seppo Ahti, Katariina Havukainen, Kari Ketonen, Timo Kärkkäinen, Melli Maikkula, H. Miettinen, Markku Salo ja Simo Talasranta

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Timo Kärkkäinen

Lavalla : Niina Koponen, Vanessa Kurri, Sari Siikander, Jussi Lampi, Mikko Rantaniva, Puntti Valtonen, Sonja Sorvola, Minttu Sinkkonen, Hanna Rajantie, Kalle Lähde ja "Rouva Yllätysnumero"

 Sään perusteella oltiin synkimmässä syyskuussa, vettä oli satanut kaatamalla koko päivän. Väki kiirehti kumarassa sateenvarjot käsissään kohti Linnanmäkeä ja Peacock-teatterin ovista sisään. Ryysis oli melkoinen, esityksen alkuun oli parikymmentä minuuttia ja narikkaan/lippukassalle muodostui aikamoinen sumppu. Fiilis nousi kuitenkin nopeasti sangen korkealle, kun muutaman metrin käveltyään oli törmännyt esimerkiksi Jari Tervoon, Pirkka-Pekka Peteliukseen, Arvi Lindiin ja Viktor Klimenkoon. Kaiken keskellä minä ja seuralaiseni, kyllä siinä pieni ihminen hetkeksi hämmentyy.

 Onneksi vaalit menivät jo, hämmennystä ja huvittuneisuutta nostatti myös pääsylippumme, jossa luki isolla "oikea keskusta".

 Ilmassa oli positivista pöhinää esityksen alkua odotellessa. Ja kas, ensimmäisenä lavalle astui Vanessa Kurri, joka löi heti alkuun ällikällä kaikki laulunumerollaan. "Jes, tästä on hyvä jatkaa!" Meininki kasvoi vauhdikkaalla aloitusnumerolla, julistettiin ilolla paluuta Linnanmäelle, jonne UIT:n show kyllä totisesti kuuluukin.

Huutokaupassa (c) Mirkku Merimaa

 Esityksessähän ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi, sitä väliaikaryysistä ei olisi jaksanutkaan), joten seuraavan puolitoistatuntisen aikana näimme ja kuulimme tuttuun tapaan sketsejä ja musiikkinumeroita. Käsiohjelmassa vilisi vuoristoratoja ja samankaltainen fiilis minullekin vähän jäi. Osa sketseistä (kuten heti ensimmäisenä nähty Puntti Valtosen tähdittämä juttu perinteisestä luonto-ohjelmasta) oli vähän turhan pitkiä ja tasapaksuja, jotenkin kesyjä myös. Musiikkinumeroissa lähdettiin uuteen nousuun, ja sieltä alas tukka putkella. Cheek ja Loiri alkaa minusta olla jo aika kulunutta materiaalia, toki aika huvittava mielikuva syntyi siitä tatuoinnista, jossa olisi Vesku käsissään lautasellinen tillilihaa. Samoin hihitytti Ville Haapasalon veljen Kallen kertomus siitä, jos Suomen julkkiksia mitattaisiin erityisillä yksiköillä tyyliin "tuhat tauskia on yksi loiri".

Cheek to Cheek (Minttu Sinkkonen ja Jussi Lampi) (c) Mirkku Merimaa

 Huutokauppa-Einari -sketsissä ja pikatreffien miespuolisina ehdokkaina Mikko Rantaniva väläytteli taas muuntautumiskykyään. Mainioita hahmoja oli kyllä lavalla useampaankin otteeseen, kuten Sari Siikanderin esittämä äiti, joka hermostuksissaan rapsutteli rintojensa alta koko ajan sekä anarkistien kokouksessa nähty Puntti Valtonen vaaleassa kiltissä peruukissaan ja Slipknot-paita päällään.

 Jean S vetäisi taas numeron, joka jäi takuulla mieleen! Haloo Helsingin! (miten tuota bändin nimeä oikein taivutetaan?) Beibi-hitin tahdissa laulettiin peilille ja rivistö äijiä veti sellaiset locking-kuviot että terve ja moro! Mahtavaa heittäytymistä jälleen, ja minusta yksi koko esityksen parhaista vedoista.

 Alkupuolella nähtiin myös musiikkinumero, jonka esittäjää ei kyllä osannut odottaa lavalle. Aluksi ei edes tajunnut, että kuka sieltä tulee ja siksi en tässä hänen nimeään mainitse, jotta yllätys olisi yhtä suuri tulevillekin katsojille. Laulunumero ikään kuin kruunasi paluun Linnanmäelle.

 Varsin viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty tämä oli, se nyt ei ollut mikään yllätyskään. Joukosta puuttui kuitenkin niin tappohauska sketsi tai musiikkirepäisy, että tämän muistaisi vielä pitkään esitysten jo päätyttyä. Näin siis minun mielestäni. Porukka toi omalta osaltaan kyllä auringon muuten synkkään iltaan, joten tehtävä on siinä mielessä täytetty. Etenkin tanssia oli mukava katsella.

 Esitykset jatkuvat Peacock-teatterissa 13.6. asti. Lisäinfoa UIT:n omilta sivuilta.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Sari Siikander

 Sari Siikanderin tapasin toukokuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä, ennen UIT:n näytöstä Ilosofian oppitunnista.

Vuonna 1964 syntynyt Sari on horoskooppimerkiltään rapu. ”Syntynyt olen Valkeakoskella, joka on tehdaskaupunki siinä Tampereen kupeessa. Juuso Waldenin hengessä, jalkapallon ja paskanhajun seassa on vartuttu”, Sari naurahtaa viitaten paperitehtaiden ominaistuoksuun.

”Tällä hetkellä mä asun Nurmijärvellä, mä en olen mikään ”citytyttö” ollenkaan. Mulle sopii tuo Nurmijärvi-Klaukkala -seutu, sillä siinä on jotain samaa kuin mun syntymäkaupungissani – pieni ja yhteisöllinen paikka. Musta on ihana olla töissä täällä Helsingissä, tulla tänne ja viettää täällä vapaa-aikaakin, mutta aina mä kaipaan kotikulmille, koska luonto on siellä heti kun ovesta astuu ulos. Kyllähän mä opiskeluaikoinani asuin täällä Kalliossa ja sen jälkeenkin vielä kymmenen vuotta, mutta aina mun kaipuuni on ollut maalle. Eihän tuo Klaukkalakaan nyt ihan ”maallamaalla” ole, mutta verrattuna Helsinkiin...”

Mitä harrastat? ”En varmaankaan mitään sellaista, joka ei jollain tavalla liittyisi työhöni. Jos mä koen jotain harrastavani, niin se on tanssi. Mä jäin siitä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta totaalisesti koukkuun noihin kilpatanssilajeihin, ja niitä mä pyrin harrastamaan aina kun mulla vaan suinkin on mahdollisuus osallistua johonkin kurssille tai ottaa yksityistunteja. Se paritanssi on niin hieno laji! Tätä voin sanoa ihan harrastukseksi kyllä, koska harvemminhan teatteriesityksissä on mukana senkaltaista tanssia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Voi en! Mä oon ollut tosi laiska kouluaikoina opettelemaan nuotteja. Mulla on ollut kyllä melodika ja joskus lukioaikoina osasin sitä jopa vähän soittaakkin, mutta se taito on kaikki kadonnut ja nyt mä katson kaihoten kun lapseni soittaa nokkahuilua ala-asteella nuoteista. Opetuksen taso on kyllä huikeeta. Siitä se vaan vetelee ja minä en osaa mitään. Mulla on ihan oma tapani tulkita nuotteja ja jotenkin klaaraan sen, mutta jos tulee jotain ylennys – tai alennusmerkkejä, niin olen heti pulassa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä luulen, että tuon impron myötä (joka on mun toinen rakkauteni tämän UIT:n lisäksi) mä olen aika laaja-alainen. Vaikka komediaviittaa mun hartioilleni kovasti ripustetaankin, niin mä en itse kuitenkaan koe sitä niin, että mua pystyisi niin helposti lokeroimaan. Ja sitten impron ja siihen liittyvien koulutusten myötä mun taskuuni on jäänyt paljon sitä, että mä olen varmaankin aika hyvä työryhmässä. Mä olen sidosaine, hengenluoja ja saatan ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Mä olen myös perustunnollinen, eli teen tunnollisesti oman kakkuni, harjoittelen kiltisti ja niin edelleen.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”No ehdottomasti mä voisin vielä kehittyä sekä tanssijana että laulajana hirveästi, ja ihailen ihmisiä joille on lauluääntä suotu, koska musiikin mahdollisuus vaikuttaa ihmiseen on niin hirvittävän suuri. Sitä välillä kaihoten katsoo jossain rokkikonsertissa, että miten teatterissa voisi saada aikaan samankaltaisen pitkäkestoisen tunnemyllerryksen. Musiikki menee suoraan solutasolle ja muistoihin. Ihminen voi teatteriesityksen aikana liikuttua hetkeksi ja reagoida sen tarinan vietävänä ja saada suuria tunne-elämyksiä, mutta se palaute suhteessa esiintyjään ei ole koskaan niin suoraa kuin se, mihin musiikki pystyy. Ne on sellaisia mun ikuisuuskehittämisalueitani, joissa haluaisin olla paljon taitavampi. Taitaa tässä mulla vuodet loppua kesken... ”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole kyllä. Meidän sukuhan on käsityöläisammattipohjainen ollut kautta historian, ylioppilaitakaan meidän suvussa ei ole kuin ihan muutama. Isänpuolelta mun yhdet sukulaiset pyörii Kaustisella soittamassa viulua, heillä on sellainen perheorkesteri. Se on ainut kytkös, jonka laskisin taiteeksi.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Valkeakoskella keskikouluaikoina meillä oli äidinkielenopettaja, joka rakasti teatteria yli kaiken ja hän rupesi pitämään meille näytelmäkerhoa. Me tehtiin joulujuhlanäytelmä ja katsomossa istui Saara Mäkelä, joka oli Valkeakoskella hyvin aktiivinen henkilö. Saara oli huomannut sitten, että täällähän on paljon nuoria, jotka tykkäävät näytellä, ja pohti miksei Valkeakoskella ole nuorisoteatteria. Siltä istumalta hän sitten päätti, että yrittää perustaa sellaisen ja hänellä oli siihen Työväenopiston kautta mahdollisuuksia. Ja kas, niin Valkeakoskelle perustettiin nuorisoteatteri, johon mä sitten menin mukaan. Valkeakoskihan on teatterin kannalta hirvittävän hyvä kaupunki siinä mielessä, että siellä on edelleenkin yksi harvoista ammattijohtoisista harrastajateattereista. Silloin kun minä oli nuori, siellä oli johtajana Matti Kuikkaniemi ja tehtiin kyllä todella korkeatasoista teatteria. Se on kyllä tavallaan yksi mun keskikouluni teatterimaailmaan. Muistan, kun menin sinne purukumia jäystäen ja Kuikkaniemi sanoi mulle, että ”jos sä kuule tänne aiot tulla, niin purkka pois suusta ja opettele puhumaan.” Seuraavaksi opetettiin sitten se, että harjoituksista ei olla koskaan pois, paitsi jos on omat hautajaiset ja niistäkin on ilmoitettava etukäteen. Tietyt teatterin lainalaisuudet tuli heti kättelyssä, purkka pois ja ”ihme nuorisoässä” pois puheesta. Ja tavallaan kun mä olin siellä nuorisoteatterin puolella, niin aikuisten harrastajateatterin puolelle tuli Cabaret, mä en edes tiennyt mikä se on, mutta siihen haettiin tanssityttöjä. Minä menin sitten auditioneihin ja ikää taisi olla 13-14 silloin. Mä en tajunnut, että ne tanssitytöt oli ilotyttöjä ja mulle sanottiin, että voitko mennä kotiin kasvamaan. Mä en itse tätä muista, mutta äitini jaksaa kertoa tätä, eli olin tullut sieltä tuohtuneena ja sanonut, että ”minähän en sinne mene ennen kuin soittavat!” Äitini oli ajatellut, että siihen loppui sitten meidän Sarin teatteriharrastus, että kuka sitä nyt kotoa soittelee. Et pitääkö olla noin mustavalkoinen ja jääräpää! Mä olin niin loukkaantunut siitä, mitä mulle siellä sanottiin. No, sitten kävi niin, että teatterille tehtiin ”Niskavuoren nuori emäntä”, ja siihen tarvittiin Kustaava ja mulle tulikin se puhelinsoitto sitten! Sille tielle mä sitten jäin ihan totaalisesti. Se oli mulle ihan toinen koti se Valkeakosken harrastajateatteri.”

”Kustaavan ja TeaKin välissä tapahtui sitten sellaista, että ensinnäkin mähän hain kouluun viisi kertaa. Ne ensimmäiset kerrat meni vielä niin, että ”noh, mä olen vielä niin nuori”, olin 17-vuotias kun ekaa kertaa sinne hain. Sit mä hain Jyväskylän Kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi, siihen aikaan oli vielä ns. oppisopimuspaikkoja. Olin siellä sitten kolme vuotta ja osallistuin näyttelijäharjoittelijoiden pitkään jatkokoulutuskurssiin. Se oli hieno koulutus, me oltiin kaksi viikkoa ensin Suvirannassa ja syksyllä pari viikkoa Helsingissä, ja sitten seuraavan vuoden aikana johtavat opettajat kävivät katsomassa kaikki ensi-illat sillä paikkakunnalla, missä oltiin näyttelijäharjoittelijana, ja antoivat palautetta. Olin sitten tosiaan siellä Jyväskylässä ja mulle tuli sellainen olo, että mä en osaa! Kun ruvettiin viidettä prinsessaa vääntämään, niin mä tajusin, että mä en pysty oikeesti tekemään näistä erilaisia ja mä en osaa yhtään mitään! Päätin sitten, että vielä kerran mä haen kouluun... ja sit mä pääsin. Se oli vuonna 1990 ja valmistuin 1994. Nätyyn mä en hakenut koskaan, jotenkin se varmaan tuntui siltä, että Tampere oli liian lähellä kotia. Oli päästävä Helsinkiin.”

Sari / (c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Tunne ja totuus teatterissa”. Mua kiinnosti, ja kiinnostaa toki edelleenkin, tunneilmaisun monimuotoisuus. Mua kiinnosti se, että kuinka paljon mun pitää oikeasti itse tuntea niitä tunteita, jotta yleisö tuntisi tunteita. Vai onko se kaikki oikeesti tekniikkaa, jolla mä voin huijata yleisön tuntemaan, ja kummalla saa suuremman tunnereaktion aikaiseksi. Mulla oli siinä Diderot ja Stanislavski vastapooleina tieteelliseltä tutkimuspuolelta. Mä olin ihan suossa sen kanssa! Mä en pystynyt tekemään, enkä pystyisi vieläkään tekemään, sellaista itselleni vedenpitävää loppupäätelmää tästä aiheesta. Se on musta todella mielenkiintoinen aihe, ja se, että mikä se totuus on? En tiedä vieläkään. Mut kun mä itse istun katsomossa, niin mä paljon mieluummin katson jopa keskeneräisempää ja rösöisempää, jos siellä on havaittavissa joku lämpö ja palo, kuin sellaista, joka on kylmää ja teknisesti taitavaa. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että siinä mun lopputyössäni se peruskysymys on ollut sellainen tietty läsnäolon vaade, et mikä on se läsnäolo joka sytyttää katsojan, eikä niinkään se tunne. Mä olen varmaan ollut menossa jotain tuonkaltaista pohdintaa kohti, mutta olen ollut silloin niin nuori, etten ole sitä tajunnut. Niin, ja taiteellinen lopputyöni oli Juha Lehtolan ”Loppuun asti lystikkäät” Kino Helsingissä. ”

Onko sinulla muita mahdollisia opintoja teatteriin liittyen? ”Jotain laulukursseja on ja Suvirannan kursseja näyttelijäntyöhön liittyen, mutta mun suurin kurssittajani on varmaankin Stella Polaris, koska me tilataan sinne melkeinpä vuosittain ulkomailta itsellemme kouluttajia. Vaikka se tavallaan on meidän improesityksiä parantavaa koulutusta, niin eihän se myöskään ole millään lailla poissuljettu näyttelijäntyöllisestä koulutuksestakaan.”

Kertoisitko vähän lisää, miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? Oletko ollut heti alusta mukana? ”Mä en ollut ihan siinä alkurysäyksessä mukana, mutta yli 20 vuotta olen jo mukana ollut. Sekin on sellainen kohtalonsanelema oikku. Me oltiin just valmistuttu, ja mä olin käymässä Anna-Elina Lyytikäisen luona ja hänellä oli jokin paperilappu pöydällä. Impron toi aikoinaan Suomeen Tytti Oittinen, ja hän siinä lapussa kirjoitti, että ”Pidämme avoimen improkurssin freelancereille. Jos olet kiinnostunut, niin tervetuloa mukaan”. Minä sain siitä lapusta hirveet ”kilarit”, et miksen minä oo saanut tämmöistä kirjettä! Otin sen lappusen ja siltä istumalta soitin Tytille, joka nauraa luurin toisessa päässä. Lappu oli aluksi laitettu niille, jotka olivat jo jossain vaiheessa ilmoittaneet kiinnostuksensa improa kohtaan, ja totta kai sain mennä mukaan. Menin sitten ensimmäiselle viikonloppukurssille, ja sille tielle taas jäin. Tunsin heti, että nyt olen kotona ja tässä on jotain sairaan makeeta!”

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Silloin kun mä lähdin hakemaan kouluun viimeistä kertaa niin mä päätin, että jos en nyt pääse kouluun, niin mä lopetan koko näyttelijän ammattini, koska mä koin että musta ei voi koskaan tulla hyvää pystymetsäläisenä. Muistan, että silloin 20 vuotta sitten mua kiinnosti myös sisustussuunnittelijan ammatti ja taisin katsella vähän niitä koulutuksiakin, mutta ajattelin heti, että en voi hakea tuonne koska en osaa piirtää. Mutta jos mä nyt ajattelen, että työt loppuisi tähän, niin kyllä mä varmaan jossakin muodossa opettaisin. Ei musta varmaan ihan luokanopettajaksi olisi, mutta musta siellä on sellainen maasto, jossa tällä teatterialan koulutuksella olisi paljon annettavaa. Mua jotenkin häiritsee se, että meillä ei lapsille opeteta vuorovaikutustaitoja. Miksei se voisi olla oppiaine, niin kuin monessa Euroopan maassa on? Mua kiinnostaa myös se, miten erilaisia me ollaan. Ei olla samanlaisia oppijoita. Mulla on ollu kansakoulussa niin mahtavat opettajat, ne on antanu mun olla sellainen kuin mä oon. Mä olin ykkös-kakkosluokalla kauhean levoton enkä pystynyt olemaan tuntia paikallani. Opettajani ei koskaan kokenut sitä ongelmana. Hän näki, että mulla alkoi olla levoton fiilis ja sanoi, että ”sä voit Sari mennä tuonne luokan taakse kävelemään vähän” ja mä sain kävellä, enkä ikinä häirinnyt ketään. Seurasin opetusta kyllä, en vain pystynyt istumaan paikallani. Luulen, että nykypäivänä täntyyppinen lapsi saisi diagnoosin adhd ja passituksen erityisluokalle.”

Miksi olet näyttelijä? ”Huh, iso kysymys. Mä luulen, että mun elämäntehtäväni jollakin tavalla on tuottaa ihmisille iloa ja elämyksiä. Onnellisuushan ei ole itsestäänselvyys, ja silläkin hetkellä kun sulla on vaikeeta etkä ole onnellinen, niin jos mä pystyn tuottamaan jollekin ihmiselle kahden tunnin unohduksen, niin se jo tavallaan onnellistuttaa. En mä nyt mikään hyväntahdonlähettiläs ole, et kyllä mä sillai olen peruspuurtaja ja perustyöläinen, mutta se miksi tulee tehtyä mielellään myös komediaa ja revyytä on osittain se, että ihmiset voi saada hetken unohduksen omasta arjestaan. Ja sitten kun pääsee tekemään draamaa, niin voi sitä kautta kokea elämyksen ja katharsiksen ja puhdistautumisen. Mun mielestäni nauru ja itku kulkee niin käsi kädessä, et jos mä pystyn tuottamaan naurua tai itkua niin jeeeee.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia ammatillisessa mielessä? ”Mä en ole koskaan ollut mukana ns. fanikulttuurissa, eli on vaikeeta sanoa, että olisi yhtä tai kahta tiettyä. Enemmänkin mä arvostan ihmisiä, jotka tekee nöyrästi ja kokonaisuuden eteen töitä. Näillä aamuilla ja näillä ammattivuosilla huomaa selkeästi, että paljon enemmän vaikuttaa se kenen kanssa tekee, kuin se että mitä tekee. Viime viikollakin sanoin just yhdessä pikavaihdossa Kaisalle (Mattila) ja Puntille (Valtonen), että ”voittekste kuvitella, me ollaan muka töissä!” Ja mä oikeasti tarkoitan sitä, koska meillä on niin ihana se keskinäinen tunnelma ja vain sieltä voi mun mielestä löytyä sellaista, joka on jotain suurempaa kuin yksi plus yksi. Se tulee sieltä ihmisistä ja keskinäisestä luottamuksesta ja yhdessälöytämisen riemusta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Uuuuuuu! Ei nyt mennä näyttelijäntyöllisillä avuilla, mutta jos mä saisin haudastakin nostaa jonkun kanssani lavalle, niin kyllä mä haluaisin olla samassa kohtauksessa lavalla Marilyn Monroen kanssa. Johtuu ehkä siitä, että itse esitin häntä sata kertaa Tampereen Työväen Teatterissa ja yritin tutustua hänen sielunelämäänsä. Sen jos voisin kokea, että mikä siinä on se totuus.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä kyllä haluaisin ottaa noi kaikki meidän pojat! On oikein hieno, terävä ja metallinen musikaalisoundi joka Rantanivan Mikolla on, Puntin käheä täyteläinen rokkisoundi ja Heikki Helan ”suklaata valuu sieraimista”-soundi. Valitse noista nyt sitten!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa olin kokopäiväisenä iltanäyttelijänä ennen kuin menin Jyväskylään. Sitten olen tehnyt Kotkan kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Stella Polariksessa ja lisäksi Aleksanterin teatterissa tein sen oman juttuni ”Sellofaania”, ja sen kanssa olen kiertänyt sitten Oulussa, Turussa ja vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”No Marilyn ehdottomasti, siinä nimenomaan se komedia ja tragedia kulki niin käsi kädessä. Se on mun ainut rooli, jossa mä olen saanut suuren näyttämön loppukiitoksissa standing ovationit monta kertaa. En voi unohtaa sitä ikinä. Se oli myös mun ensimmäinen musikaaliroolini, eli siinäkin mielessä käänteentekevä. Sit jollain kummallisella tavalla mun täytyy sanoa Viivi ja Wagner, koska se vei kolme vuotta mun elämästäni. Niitä oli tosin kaksi eri juttua, mutta ne tehtiin peräkkäin. Jotenkin se oli niin kummallista näytellä kaksiulotteista sarjakuvahenkilöä ja yrittää tehdä siitä kolmiulotteinen, ja kun se henkilö ei muutu lainkaan, eli yrität saada siitä vielä mielenkiintoisen parituntisen. Kyllähän mun ensimmäinen UIT:ni on kauhean merkityksellinen myös, nythän taitaa olla jo yhdestoista kerta kun olen mukana. Löysin revyyn. Nämä mainitsen, et jos ajattelee mihin suuntaan sitä sitten kulkee. Tuo on vähän hankala kysymys muuten, koska nehän on aina rakkaimpia mitä on just tekemässä. Ja jos alkaa miettiä, että miltä kantilta kysymystä ajattelee... Esimerkiksi mun ja Neil Hardwickin ensimmäinen yhteinen juttu oli ihana, koska saimme tutustua toisiimme ja sen jälkeen ollaan tehty paljonkin yhteistyötä.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ai miten se ilmenee mulle näyttämöllä? Se on totaalinen itsensä unohdus, luottamuksen ja riemun sekamelska, johon ei mahdu yhtään ainutta omaa ajatusta. Siitä syntyy taika, joka perustuu sille, että se luottamus kanssaihmisten kesken Puntin sanoin ”meidän olohuoneessa” on niin suuri. Totaalinen pelottomuus.”

Kerro joku kommellus! ”Aina tuota kysytään, ja mun mielestä niitä ei koskaan tapahdu, heh! Ainut mitä mulla tulee mieleen on UIT:ssa tapahtunut, kun Rauli Badding Somerjoki-potpurin aikana moshattiin ja mulla lentää peruukki päästä suoraan katsomoon. Se oli tietysti juuri ”se kerta” kun se tv-taltioitiin, ja se jäi vielä lopputulokseen mukaan. Kaikilla muilla on hienosti hiukset ja mulla on vaalea sukkahousu vain päässä. Ai niin, yks toinen vielä! Ja tääkin on tapahtunut UIT:ssa. Ai kauheeta! Silloin nää kokkiohjelmat teki tuloaan ja minä ja Sinikka Sokka olimme kaksi huippukokkia. Hieno ja hyvä sketsi, ja sen lopussa oli sitten oikea tomaatti. Sen piti olla vain punch line, eli piti muka heittää se tomaatti vain, mutta mulla olikin kerran niin hikinen käsi ja se tomaatti lensi viuuuuuuuh suoraan yleisöön, ja mä näin kun se lissahti yhden rouvan valkoiseen jakkutakkiin! Mun piti sitten mennä kuuluttamaan mikkiin esityksen jälkeen, että ”arvoisa rouva, saatte pesettää takkinne UIT:n laskuun, voisitteko tulla ilmoittautumaan. Pyydämme anteeksi, se ei ollut tarkoitus eikä kuulunut esitykseen, vaan se oli näyttelijän vahinko.” Nainen sitten tuli ja oli vaan, että tämmöisiähän sattuu.”

Onko sinulla mottoa? ”Päin vaaraa ja häpeänkynnyksen yli!”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Just tällä hetkellä mä haluaisin olla Roope Ankka, jotta mulla olisi ihan hirveästi rahaa. Ihan puhtaasti taloudellisista syistä! Muuten en haluaisi olla sellainen kitupiikki, jakaisin kyllä rahojani jos olisin yhtä rikas kuin Roope, ja kavereillakin olisi kivaa.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan haluaisin tutkia sitä kliseistä väitettä, että miehen ajattelu pyörii ns. p*llu-jalkapallo-viinapullo -akselilla, koska mä en halua uskoa, että se on totta. Mun mielestä miehet on ihania, älykkäitä ja charmantteja. Mä varmaan kävisin todistamassa itselleni, että mä olen oikeassa naisena siinä, että mies on oikeasti paljon moniulotteisempi kuin mitä kliseisesti annetaan aina ymmärtää. Ja että mieskin voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kynttilän ja kirjan, koska pitää olla tunnelmavalaistus. Nykyäänhän mä tarvisin sitten myös silmälasit, mutta ehkä jos ihminen nukkuisi talviunta oikeasti, niin meillä ei olisi näitä ikänäköasioita ollenkaan. Lisäksi pitäisi olla myös Fazerin Sinistä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä se tunnelma pitää saada sinne puumajaankin, eli kyllä mä sinnekin ne kynttilät roudaisin. Tulen kanssa täytyisi olla kyllä varovaisempi. Lyhty majakaksi ikkunalaudalle. En tiedä miksi, mutta puumajaan mä ottaisin kyllä punkkua. Se johtuu ehkä siitä, että sieltä näkee kauas ja siellä voisi chillailla ja ottaa vähän punkkua. Ai kavereitakin saa ottaa! Mahtavaa! No sittenhän meillä olisi bileet. Punkkua, kavereita ja sitten ei enää tarttiskaan mitään sisustaa, kun siellä ei olla ihan itsekseen. Saa olla aika askeettinenkin maja, koska ne ihmiset luo sen tunnelman.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voi esimerkiksi muutaa historian kulkua, niin minne menisit? ”Tämä on kauhean henkilökohtainen eikä liity maailmanhistoriaan, mutta meidän suvussa on tehty sukututkimusta. Kun mun lapseni Josefiina syntyi, nämä mun viulistisukulaiseni antoi mulle sellaisen käärön, jossa oli tästä sukututkimuksesta. Ihmettelivät sitten, kun en kommentoinut mitään heti. 1800-luvulla on elänyt Josefiina Siikander, ja mä en tiennyt siitä antaessani lapselleni mun mielestäni maailman kauneinta nimeä. Niitä tarinoita alkoi sitten selviämään. Hän on ollut vanhapiika ja hän on ollut ompelija, ja kiertolainen on tullut tupaan ja kysynyt, että ”Saanks mie ruokaa?” Josefiina oli vastannut, että ”Sie saat sitten ko väki tulee pellolta jos jottain jää”. Kiertolainen oli odottanut aikansa, eikä sitten malttanut nälissään odottaa kauempaa ja oli lähtenyt soppakattilaa kohden. Josefiina oli ottanut seinältä haulikon ja sanonut, että ”Eks mie sanonu, että sie saat jos jottain jää!” Ja toinen tarina, joka on säilynyt hänestä on sellainen, että ”jos siulla on Josefiinan ompelema nappi, niin sepä ei irtoakaan koskaan”. Mä haluaisin nähdä tämän Josefiinan! Nää tarinat hänestä, miten topakka ja vahva nainen hän on ollut, on vaikuttaneet siihen, että ajattelen, miten minun pienestä Josefiinastani kasvaa yhtä vahva nainen meidän sukuun.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen meikkiin. Käynnistetään tämä työviikko tästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu

Mikä sytyttää sinut? - Himo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valehtelu

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Syvä lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Porakone

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Juristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva kun tulit!

Ilosofian oppitunti / UIT

Ilosofian oppitunti / UIT, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 24.4. 2014, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Antti Paavilainen

Lavalla : Puntti Valtonen, Heikki Hela, Kaisa Mattila, Sari Siikander, Mikko Rantaniva ja Jean S

Tanssijoina : Kiira Kilpiö, Suvi Salospohja, Katrin Vaskelainen ja Kalle Lähde

 UIT:n mainio revyy on aina varma varhaiskesän merkki ja harvinaista herkkua siinä mielessä, että UIT:n iloittelut toimivat hyvin myös television välityksellä. Kaikista esityksistä kun ei voi sanoa samaa... Ihme ja kumma on se, että olen aiempina vuosina yhtä poikkeusta lukuunottamatta tyytynyt katsomaan tämän kotosalla mukavasti olohuoneessa. No, nyt sitten olin oikein ensi-illassa mestoilla ja ilmassa oli suuren tapauksen tuntua jo ennen ensimmäistäkään tahtia. Paikalla oli ns. kaikki ja siellä minäkin salamavalojen räiskeessä ihmettelin menoa ja mietin suoraan töistä matkaan lähteneenä, että olenko nyt ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja kyllä, olinhan minä! Olin paikalla siksi, jotta voin tässä nyt kirjoittaa ja levittää tätä ilosanomaa eteen päin.

 Parastahan tämä on ihan paikanpäällä, sehän on selviö. Hävettää tosin tunnustaa, että lavastuksen kikat tajusin vasta käsiohjelmaa tutkaillessani... kirjojahan siellä oli pötköllään siellä sun täällä. Tietysti, ilosofian oppitunnista kun on kyse. Noh, parituntiseen mahtuu kaikenlaista ja muutamissa ohjelmanumeroiden yhteydessä huomasin vain tuijottavani lavan tapahtumia vain pienehkö hymynkare suupielessä. Hitler-imitaatiot (irtoviiksistä huolimatta) alkaa olla jo loppuunkaluttu juttu, samoin parisuhdekurssin kuvioille en kauheasti lämmennyt. Sekin tuntui jotenkin kovin tutulta ja jo kertaalleen nähdyltä. Enemmän nauratti vieressäni istuneen sangen tunnetun mieshenkilön spontaanit reaktiot yhden jos toisenkin hahmon edesottamuksiin. "Ponsorit" tuli esiteltyä sangen erikoisella tavalla, ja vaikka olenkin murrefani ja hurahtanut etenkin savolaistyyppeihin, pitikö oma ohjelmanumero tälle oikein saada? Ilmeisesti piti.

 Mutta sitten... koko työryhmä ensinnäkin veti sangen mainion ja ammattitaitoisen shown, nautin musiikista ja koreografioista ja siitä, että jokainen sai oman huippuhetkensä. Huomasin kuitenkin, että jo alkumetreillä kiinnitin erityishuomioni herra Puntti Valtoseen. Moni on varmaankin nähnyt sen yhden YouTube-videon, jossa jonkun rantalomakohteen zumba-vetäjä jää toiseksi eräälle tuntemattomaksi jääneelle herralle, joka samalla tavalla vie huomion ja sympatiapisteet välittömästi. Kun on rytmi veressä, on rytmi veressä ja voi että miten se tekemisen ilo ja riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pisteet Puntille ehdottomasti illan viihdyttävämmästä ja jollain tavalla liikuttavimmasta ohjelmanumerosta heti alkupuolella. Pariskunta tutkii "aarrekarttojaan" (tiedättehän nämä kartat, jokainen voi askarrella leikkaa ja liimaa -tyylillä kuvia unelmistaan ja haaveistaan) ja mies alkaa haikeana muistella lapsuuttaan, jolloin näki hurmaavan balettiesityksen. Upea Kalle Lähde siinä vielä tanssimassa, ja  tuli sellainen Billy Elliot -hetki kyllä. Mutta mitäs sitten kävikään! Bändi alkaa soittaa "Moves like Jagger"-biisiä ja hetken kuluttua Puntti liitää sulavasti pitkin ja poikin lavaa muina jormauotisina. Ei huono! Yleisökin oli ihan liekeissä, ja illan kovimmat aplodit ja hurraukset taisi tulla jo tässä kohtaa. Totesin seuralaisellenikin, että vaikka esitys lähtisi alamäkeä tästä, talletan tämän muistini arkistoihin ja palaan tähän hetkeen. Oli se sen verran komeaa! Haluan muuten nähdä äijäbalettia! Missäs sellaiseen olisi mahdollisuus? Jostain syystä tuli tämmöinen ajatus nyt mieleeni...

Puntti liitää / (c) Markku Ojala 

Kuten jo mainitsin, koko poppoo veti erittäin hyvin ja kokonaisuus oli siis sangen onnistunut. Mukanahan on aina ajankohtaisia juttuja, politiikkaa ja muuta. Osansa sai perussuomalaisten huumorimielessä tehdyt jännät tempaukset, työhyvinvointiasiat ja parisuhteen kiemurat. Arto Nyberg (Mikko Rantaniva) haastatteli Jutta Urpilaista (Sari Siikander) ja avautui siitä, että sana-assosiaatiotestiä ei ole kukaan vieraista osannut tehdä oikein. Kaksi tamperelaispariskuntaa vieraili Musiikkitalossa ja vähän takakireän oloinen opas ei meinannut oikein lämmetä Kummeli-imitaatioille. Heikki Hela oli mainio myös miehenä, joka ei oikein osannut ilmaista tunteitaan ja saikin itselleen tunnestuntin käyttöönsä. Naiset irroittelivat Erinin biisin tahdissa ja Kaisa Mattila sai kolmen miehen täydellisen huomion, ja miehet lurittelivatkin kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja muutkin tilanteeseen sopivat biisit piirittäessään naista. Ja entäs se Jean S:n veto! Suomalaiset miehetkö muka jäykkiä ja kielitaidottomia...ehei!

Arto jututtaa Juttaa / (c) Markku Ojala

Lopuksi voisin todeta, että erittäin viihdyttävä Ilosofian oppitunti! Tekisi mieleni mennä ihan uudestaankin katsomaan, oli siinä niin verrattoman hienoa menoa useampaankin otteeseen. Suosittelen siis lämpimästi, ja esityksiähän on muuallakin kuin Helsingissä. Lisätietoja esityksistä UIT:n sivuilta. 

 Annan neljä tähteä **** . Erikoismaininnat Puntille, tunnestuntin kehonkielelle ja Kalle Lähteelle.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Yksi mies,kaksi pomoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Yksi mies, kaksi pomoa / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 11.10. 2012, kesto 2h 40min väliaikoineen

Käsikirjoitus Richard Bean

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Neil Hardwick

Rooleissa : Rauno Ahonen, Tidjân Ba, Sanna-June Hyde, Markku Toikka, Iikka Forss, Sari Siikander, Santeri Kinnunen, Anna Lipponen, Sauli Suonpää, Tommi Huovinen, Antti Timonen ja Sami Paasila sekä lisäksi The Brighton Peers-yhtye

Santeri Kinnunen / kuva HKT, kuvaaja Tapio Vanhatalo

Taustaa : "Yksi mies, kaksi pomoa" perustuu Carlo Goldonin näytelmään "Kahden herran palvelija", joka yksi commedia dell´arte - tyylin taidonnäyte. Tuossa tyylilajissa oli hyvin tyypillistä, että näyttelijät viljelevät hyvin roisia puhetta, leikkivät ruualla, puhuvat suoraan yleisölle ja jopa vetävät näitä mukaan esitykseen pilkan kohteeksi. Tämä versio on tuotu 60-luvulle ja näytelmässähän herra nimeltään Francis Henshall (Santeri Kinnunen) yrittää selviytyä kunnialla siitä, että on lupautunut palvelemaan kahta pomoa samanaikaisesti ja tietäähän sen, että kommelluksitta ei selvitä mitenkään. Charlie "Ankka" Clenchin (Rauno Ahonen) luona vietetään tyttären kihlajaisia ja yllättäen paikalle saapuukin neidon aiempi sulhanen, jonka piti olla kuollut...

Tommi Huovinen, Sauli Suonpää ja Santeri Kinnunen / kuva HKT, kuvaaja Tapio Vanhatalo

Plussaa : Tässä oli sellaista samankaltaista hillittömyyttä kuin koheltavassa brittikomediassa parhaimmillaan ja hetkittäin mieleeni tuli jopa klassikkojen klassikko "Illallinen yhdelle". Aluksi tuntui, ettei näytelmä lähtenyt oikein käyntiin, mutta kun estradille saapui Santeri Kinnunen liian lyhyissä punteissaan, olin myyty. Sitä ennen olin toki ehtinyt ihastella etenkin Iikka Forssin upeaa kampausta, polkkis heilahteli hienosti puolelta toiselle ja mies kyllä klaaraa "ylinäyttelemisen" jalon taidon sopivassa kohtaa. Sari Siikander Dollyna oli varsin verevä ilmestys ja pidin myös paljon Sanna-June Hyden pirtsakasta Paulinesta. Nautin kohtauksista, joilla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä juonenkulun kanssa, esim. Pelastusarmeijan sotilaan perässä juoksentelu ja hienojen volttien teko toimi. Yleisön käyttö nosti esiin hämmennyksen tunteita lähes sydänkohtaukseen asti jatkuneen naurukohtauksen jälkeen, että olikin yhdellä miehellä sopivat leivät mukana ja Pekka & Jaakko saivat painavan matka-arkun kannettavakseen. Lavalla tapahtuu myös jotain niin uskomatonta, että se herätti kovasti kysymyksiä väliajalla ja mietitytti vielä kotonakin. En pysty/voi/halua paljastaa enempää, jokaisen on itse tultava toteamaan tämä... Yksittäisistä kohtauksista mieleenpainuvin todellakin oli ruokien tarjoilu kahteen eri kabinettiin, etenkin kun mukana oli sähläämässä iäkäs ensikertalainen tarjoilija Alfie (huippu Tommi Huovinen). Raukka putoili portaikkoon tämän tästä, sai tällejä ovesta ja perunanlohkot lentelivät yleisöön asti. Kinnusen ja Forssin lisäksi suosikkini oli Sauli Suonpää Stanley Stubbersina, että voikin mies olla samalla tyylikäs ja hillitynoloinen ja puhua sitten ihan päättömiä! ( toim.huom. ei yllättävää, jos on lukenut Saulista tekemäni haastattelun...) Askel oli välillä kuin "Hupsun kävelyn ministeriöstä" ja yleisön nauruhermoja kutkutti rakkaudessa riutuvan miehen kieriskely lattialla pitkin ja poikin. Hauskaa oli myös se, miten näyttelijä Antti Timonen partoineen jännästi huomioitiin ihan omana itsenään yhdessäkin kohtauksessa. Iikka Forss oli veitsineen myös mainio... Pidin lavastuksesta kovasti, etenkin kaukana häämöttävä laituri iltavalaistuksessa oli hyvin kaunis. Myös bändin käyttö oli oikein passeli, viihdytti yleisöä myös ennen esitystä ja väliajalla, ja näin väki pääsi sopivaan tunnelmaan. Välillä musisoitiin esityksenkin aikana ja silloin näyttelijätkin pääsivät esittelemään erityisosaamistaan mm. sähkökitaran ja pyykkilautavatsan läpsyttelyn muodossa.

Miinusta : Aluksi tuntui tosiaan, ettei homma oikein lähde käyntiin. Paikoitellen tuntui myös, että juttua tulee liikaa ja osa juonenkäänteistä menikin sitten ohi. Vähän liikaa sellaista saman asian jauhamista ja "omituista höpöttämistä". Jäin myös miettimään bändin todellista tarvetta, veihän se musa oivallisesti sopivaan aikakauteen ja sermin takana lavasteita vaihdeltiin soiton ajan, mutta kuitenkin. Odotin myös enemmänkin sellaista "ovifarssia" ...

Muuta : Muutama vuosi sitten näin "Kahden herran palvelijan" Työviksessä ja sekin kyllä oli oikein hyvä, kiintoisaa oli siis nähdä tämä nykyaikaan tuotu versiokin. Ja kyllä, tämä toimii myös mainiosti näin pikkujouluaikaan ja muutenkin!

Teatterikärpäseltä irtoaa neljä tähteä ****