20 faktaa Puntti Valtosesta

Puntti ei paljoa esittelyjä kaipaa, sen verran on "leikkiä, laulua ja tanssia" ollut pitkin ja poikin Suomea. Useimmiten Puntin voi bongata Tampereen Työväen Teatterista, jossa mies on monessa esityksessä mukana. Teatterimatka.fi haastatteli jälleen.

(c) Kari Sunnari, TTT

Puntin 20 faktaa voi lukea tämän linkin kautta. Nauttikaa!

Kiinnostaako lukea pitempi blogihaastattelu Puntista? Löydät sen täältä.

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.

 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kantaesitys 5.10. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti perustuu Kimmo Oksasen samannimiseen kirjaan

Ohjaus ja sovitus : Kari Paukkunen
Musiikki : Safka Pekkonen ja Puntti Valtonen
Lavastus : Jarkko Räsänen ja Kari Paukkunen
Videosuunnittelu : Jarkko Räsänen
Äänisuunnittelu : Tuomas Fränti
Valosuunnittelu : Lari Palander
Pukusuunnittelu : Anu Pirilä
Maskeeraus : Tuija Luukkainen
Naamiot : Ilmo Paukkunen
Metallityöt : Hannu Räisänen

Näyttelijät : Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen

 Joskus keväällä 2016 silmiini osui sattumalta Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Kasvonsa menettänyt mies" ja kirjan vieressä oli lappunen "Henkilökunta suosittelee". Ensimmäinen ajatukseni oli se, että millainen mahtaa olla mies, joka on menettänyt kasvonsa. Miten hän on nolannut itsensä tai miten hänet on nolattu tai muuten saatu tähän tilaan? Pörräsin pokkarikauppaa ympäri ja palasin uudelleen tämän kirjapinon eteen, tartuin teokseen, vilkaisin kansikuvaa ja aloin lukea esittelyä takakannesta. Nopeasti kävi ilmi, että tämä mies, Kimmo Oksanen, on menettänyt kasvonsa ihan oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Uteliaisuuteni heräsi, vähän jopa tirkistelynhalun kaltaisesti. Ostin kirjan ja kotiinpaluumatkalla luin siitä suuren osan. Välillä oli laskettava kirja polville ja tuijoteltava maisemia, vaikka pimeästä junan ikkunasta ei mitään tarkkaa näkynytkään. Vain ohiviliseviä valoja ja sitten pelkkää pimeyttä. Omat ongelmat tuntuivat äkkiä kovin mitättömiltä. Ahmin kirjan läpi parissa päivässä ja sen jälkeen se on kiertänyt usealla lukijalla, aina samanlaisen palautteen kera. Onpa hurja tarina, ja vielä totta, ei fiktiota.

 Eipä mennyt kovin kauaa kun sattumalta kuulin, että kirjasta oltiin sovittamassa myös pientä teatteriversiota, jossa lavalla olisivat Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen, tuo monissa liemissä kokoonkeitetty veijarimainen parivaljakko. Olin nähnyt aiemminkin Puntin ja Safkan yhteistyön hedelmiä ja nauttinut niistä isoin haukkauksin. Olin jo ennalta vakuuttunut sitä, että tulossa olisi pienimuotoinen, naurua kyynelten läpi-tyylinen juttu, jossa musiikilla olisi myös oma roolinsa. Luottamus oli siis vahva.

Safka ja Puntti (c) Johnny Korkman

 Ja tapahtui niinä päivinä sitten lokakuun alussa, että meikäläinen suuren jännityksen vallassa matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa yksin lähijunalla (kyllä vaan) Kannelmäkeen, jossa esityspaikka sijaitsi. Asemalaiturilla vielä varmistelin nuorelta äidiltä, että missähän mahtaa sijaita Kanneltalo. No, muutaman askeleen päässä asemalta se sijaitsi ja vähän jo huvittikin, että ennalta niin jänskätti se, mahdanko löytää paikalle... Sattumalta samaan esitykseen oli tullut bloggaajakollega Katri, joten seurasta ei ollut puutetta. Kanneltalo vaikutti äkkiseltään oikein viihtyisältä paikalta, paikallisten olohuoneelta ja kaikenlaisen kulttuurin kehdolta.

 Varsin mukavasti oli yleisöä paikalla. Vieressäni istunut rouwashenkilökaksikko pohti suureen ääneen käsiohjelmaa selatessaan, että miten jonkun etunimi voi olla Safka. Puntti nimenä sen sijaan kuulosti hyvinkin luontevalta, koska siihen eivät kiinnittäneet juuri huomiota. Raivostuttaa edelleen se, että jotkut ihmiset ne vaan eivät tajua, milloin suu kannattaa laittaa suppuun ja keskittyä esitykseen. Näyttelijät olivat jo lavalla kun takanani vielä pulistiin niitä näitä, ja vieressäni istunut mies sanoi heille topakasti "Olkaa hiljaa!" Minulle esitys alkaa siitä kun valot himmenevät, ei siitä kun ensimmäiset repliikit lausutaan, ja näin sen käsittääkseni kuuluisikin olla. Moni ei vaan edelleenkään tunnu sitä hiffaavan ja tästä tulen nurisemaan varmaankin maailman tappiin.

 "Se alkoi silmästä". Niinhän se alkoi. Kasvonsa menettänyt mies. Kimmo Oksasen silmäkulmaa alkoi oudosti kutittaa eräänä lauantai-iltana. Miehen kehossa jo valmiiksi piileskellyt virus oli salakavalasti aktivoitunut. Vastaavasta oli kuitenkin ennenkin selvitty. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin. Bakteerivihulainen hyökkäsi myös kimppuun, ja hyvin lyhyessä ajassa miehen kasvot olivat rakkuloiden peitossa ja paisuneet muodottamaksi möykyksi. Alkoi vuosia kestänyt ralli sairaalasta ja hoitohuoneesta toiseen. Kokeneimmatkin lääkärit olivat sitä mieltä, että selviäminen olisi suoranainen ihme. Ihme kuitenkin tapahtui, mutta siitä se kamppailu vasta alkoikin, toisenlaisessa muodossa vain. Ja sitä paitsi jokainen meistähän on pieni ihme jo valmiiksi!

 Esityksessä käydään hienolla, inhimillisellä otteella eri tunnetiloja ja tunnemuistoja läpi. Äidin hymyilevät kasvot hyväksynnän merkkinä vastasyntyneelle. "Minuakin hymyilyttää, koska kelpaan äidille varmaankin." Tuutulaulu erilaisista kelloista - sen turvin on turvallista nukahtaa ja leijuskella jossain ihanassa autuudessa. Tekisi mieli jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Silmät muurautuvat umpeen, enää ei näe valoja eikä sitä mukavaa Anne Borgströmin näköistä hoitsua. Korvat muurautuvat umpeen kaikenlaisesta sälästä, mitä ihmiskeho tuottaa poikkeustilassa. Alat nähdä tanssivia possuja ja muita ihmeellisyyksiä, muut aistit aktivoituvat. Puntti huutaa tuskaa kitaran säestyksellä, Safka komppaa haitarilla. Välillä katsotaan peiliin. Mitä siellä näkyy? Miten määrittelemme itsemme peilin kautta, ja toisemme sen mukaan mitä silmät näkevät? Miten ja miksi?

 Kasvonsa lisäksi tämä mies menettää paljon muutakin. Hänelle ei voi sanoa, että "mä ymmärrän miltä susta tuntuu". Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei uskalla tulla kovin lähelle, vaan mieluummin istuu viereisessä huoneessa piirtämässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Menet minne vaan, olet kummajainen, joka kuuluisi mieluummin sirkukseen kanssaihmisten pällisteltäväksi ja siunailtavaksi. Jumalaton määrä kysymyksiä joka suunnasta. Miten tuo on mahdollista? Sattuuko se? Tai miltä mahtaa tuntua, kun baaritiskillä nainen katsoo ensin pitkään ja sitten tokaisee "Onneks mä panin sua silloin kun olit vielä hyvännäköinen!" ja lähtee lanteet keinuen pois.

 Aiheesta saisi helposti aikaiseksi melkoisen valitusvirren siitä, miten asiat ovat koko ajan huonolla tolalla ja pahempaan suuntaan mennään. Tähän ei onneksi kuitenkaan sorruta, sillä ilonpilkahduksia tarjoavat tämän tästä herrat Valtonen ja Pekkonen jo ihan pelkällä omalla olemuksellaan. Lennokasta on Puntin meno miehen liitäessä tanssikuvioitaan pitkin parkettia, kun näkökyky palautui. Safka taas on jo vähän luonnostaankin sekoitus klovnia, hajamielistä professoria ja jotain mykkäfilmiaikojen hahmoa, joka ilmaisee itseään muutenkin kuin repliikkien kautta. Tässä tosin oli puhettakin Safkalla ja tulin hyvin vakuuttuneeksi siitä, että mies on taitava myös näyttelijänäkin.

 Kasvonsa menettänyt mies on selviytymistarina ja herättää takuulla monenlaisia ajatuksia ihmiselosta. Suosittelen esitystä lämpimästi kaikille, ja kirjakin kannattaa lukea. Jännä muuten, miten kirjaa lukiessa kuvitteli mielessään eri vaiheita ja silti valkokankaalla nopeasti vilahtaneet aidot valokuvat onnistuivat yllättämään. Positiivisella tavalla! Tyyliin "eihän tuo nyt niin pahalta näytä mitä ajattelin", ja sitten jo miettii, että miksi taas ajattelin noin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä miltä toisesta tuntuu ja se on ihan toinen juttu se. Aina voi kuitenkin yrittää.

 Kansa poistui salista takuulla uudenlaisia ajatuksia pää täynnä, hymy suupielessä. Silmäkulmassa kiilteli kuitenkin jotain aika monella, niin myös minulla.

 Kiitos työryhmälle ja kiitos varsinkin Kimmo Oksaselle!

 Esityshän kiertää siellä sun täällä, tässä vielä esityskalenteria tutkittavaksi.

Slava! Kunnia. / Kansallisteatteri

Slava! Kunnia. / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Laura Jäntti

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Musiikki Jussi Tuurna

Rooleissa : Annika Poijärvi/Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström

Orkesteri : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

Kuoro (kaksoismiehitys) : Juuli Hyttinen, Linda Hämäläinen, Samuli Kakko, Panu Kangas, Petri Knuutila, Noora Koivumies, Sini Koivuniemi, Siiri Kononen, Katariina Lantto, Ville Mäkinen, Peter Nyberg, Elina Peltonen, Konsta Reuter, Markus Saari, Taru Still ja Juho Vornanen ( Kuoro muodostuu Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoista.)

 Joskus huomaan olevani ennakkoluulojeni vanki. Keväällä olin sitä mieltä vahvasti, että taitaapa jäädä Slava! näkemättä, Venäjä sitä ja Venäjä tätä ja blaablaablaa ja ei kiinnosta pätkääkään. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi hissukseen luettuani varsin erikoisia kommentteja ja arvosteluja esityksen tiimoilta, ja niin Slava! valikoitui syyskauden avauksekseni. Varsin kunniakas alku siis...

 Olen nähnyt viime vuosina 'aika paljon' (lue = todella paljon) teatteria ja niistä suurin osa on ollut varsin onnistuneita, vaikkakin yllätyksettömiä vetoja. Päässäni on muhinut jo kauan ajatus, että voi kunpa tulisi sellainen esitys vastaan, joka yllättäisi minut positiivisessa mielessä niin totaalisesti, että menisin melkein sanattomaksi. Avoimin mielin siis Slavaa! katsomaan, ja persus puutuneena yli kolme tuntia myöhemmin olin taputtanut kätenikin puuduksiin ja olin samantein valmis katsomaan koko spektaakkelin heti uudestaan, samalta istumalta. On mahtava tunne huomata olevansa niin väärässä kuin olla ja voi ennakkoluulojensa kanssa ja ajatella, millaisia ylläreitä onkaan jäänyt näkemättä ihan vaan siksi, että en ole uskaltanut astua mukavuusalueeni ulkopuolelle!

(c) Stefan Bremer

 Alusta asti en yrittänytkään miettiä, että 'miksi' tässä tehdään näin ja noin, vaan käänsin aatokseni suuntaan  'miksei!' Teatterissahan mikä vain on mahdollista. Juri Gagarin voi nousta haudasta ja nousta ylös sfääreihin yhdessä kimaltavapukuisen Conchita Wurst-Kristuksen kanssa. Laika-koiraa jäin vähän kaipaamaan. Myös Iivana Julma ja Katariina Suuri nähdään lavalla, kuten myös Gerard Depardieu, Kim Jong-Un sekä Bolshoin balettipojat sipsuttamassa täysissä varusteissa. Olin täysin haltioitunut Juha Mujeen (Popeda) ja Puntti Valtosen (Obeda) sulavasta yhteispelistä, Volodjan (Timo Tuominen) letkeästä kävelytyylistä ja paikoitellen huvittavan raivokkaasta meiningistä, Obedan vaimon (Annika Poijärvi) uskollisesta kauppakassista, Julija Teen (Tiina Weckström) punaisista saapikkaista, huikeista kuorokohtauksista, mustiinpukeutuneista äideistä Tuonelan virralla ja Ville Leppilahdesta orkesterin puolella loihtimassa monenmoisia elektronisia ääniä. Musiikki muutenkin oli todella upeaa, monipuolista, vauhdikasta, yllätyksiä täynnä.

Volodja vauhdissa (c) Stefan Bremer

 Joillekin kylmät väreet ovat merkki jostakin inhottavasta ja puistattavasta, minulle ei. Minulle ne ovat merkki siitä, että tuntuu kuin pieniä siipiä kasvaisi selkään ja nousisi penkistä ylös. Tätä tapahtui esityksen aikana monta kertaa. Henkinen orgasmi potenssiin kymmenen, sanotaan vaikka näinkin. Oli suuri nautinto seurata esitystä. Unohdin heti alussa, että tästä pitäisi osata jotain kirjoittaa myöhemmin. En välittänyt, nautin vain ja se oli mielettömän vapauttavaa. Sieltä ja täältä katsomosta kuului hekotusta ja vieressäni istunut mies totesi jossain kohtaa seuralaiselleen "Ei helvetti miten nerokasta! Että piti tuokin omin silmin nähdä ja kokea!" ja olin tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan.

 Koko porukasta minulle nousi parikin uutta suosikkia : Leo Honkonen sekä Tiina Weckström, joista jälkimmäisen taisin nähdä nyt vasta lavalla ensimmäistä kertaa. Mikä ihana, tumma ääni hänellä onkaan!

 Slava! menee heittämällä Vuoden Yllättäjä-osaston kärkeen ja nyt taas odottelen, kuka tai mikä minut seuraavaksi tällä lailla löisi ällikällä. Etukäteenhän sitä ei onneksi voi tietää, muutenhan  koko touhusta katoaisi 'se jokin'.

 Kampin bussiterminaaliin teki mieli vetää slaavikyykyssä hypellen koko matka.

(näin esityksen pressilipulla)

Äitien kuoro (c) Stefan Bremer

Popeda ja Obeda (c) Stefan Bremer

Kivaa ja korkealta / UIT

Kivaa ja korkealta / Uusi Iloinen Teatteri, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 29.4. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus : Seppo Ahti, Katariina Havukainen, Kari Ketonen, Timo Kärkkäinen, Melli Maikkula, H. Miettinen, Markku Salo ja Simo Talasranta

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Timo Kärkkäinen

Lavalla : Niina Koponen, Vanessa Kurri, Sari Siikander, Jussi Lampi, Mikko Rantaniva, Puntti Valtonen, Sonja Sorvola, Minttu Sinkkonen, Hanna Rajantie, Kalle Lähde ja "Rouva Yllätysnumero"

 Sään perusteella oltiin synkimmässä syyskuussa, vettä oli satanut kaatamalla koko päivän. Väki kiirehti kumarassa sateenvarjot käsissään kohti Linnanmäkeä ja Peacock-teatterin ovista sisään. Ryysis oli melkoinen, esityksen alkuun oli parikymmentä minuuttia ja narikkaan/lippukassalle muodostui aikamoinen sumppu. Fiilis nousi kuitenkin nopeasti sangen korkealle, kun muutaman metrin käveltyään oli törmännyt esimerkiksi Jari Tervoon, Pirkka-Pekka Peteliukseen, Arvi Lindiin ja Viktor Klimenkoon. Kaiken keskellä minä ja seuralaiseni, kyllä siinä pieni ihminen hetkeksi hämmentyy.

 Onneksi vaalit menivät jo, hämmennystä ja huvittuneisuutta nostatti myös pääsylippumme, jossa luki isolla "oikea keskusta".

 Ilmassa oli positivista pöhinää esityksen alkua odotellessa. Ja kas, ensimmäisenä lavalle astui Vanessa Kurri, joka löi heti alkuun ällikällä kaikki laulunumerollaan. "Jes, tästä on hyvä jatkaa!" Meininki kasvoi vauhdikkaalla aloitusnumerolla, julistettiin ilolla paluuta Linnanmäelle, jonne UIT:n show kyllä totisesti kuuluukin.

Huutokaupassa (c) Mirkku Merimaa

 Esityksessähän ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi, sitä väliaikaryysistä ei olisi jaksanutkaan), joten seuraavan puolitoistatuntisen aikana näimme ja kuulimme tuttuun tapaan sketsejä ja musiikkinumeroita. Käsiohjelmassa vilisi vuoristoratoja ja samankaltainen fiilis minullekin vähän jäi. Osa sketseistä (kuten heti ensimmäisenä nähty Puntti Valtosen tähdittämä juttu perinteisestä luonto-ohjelmasta) oli vähän turhan pitkiä ja tasapaksuja, jotenkin kesyjä myös. Musiikkinumeroissa lähdettiin uuteen nousuun, ja sieltä alas tukka putkella. Cheek ja Loiri alkaa minusta olla jo aika kulunutta materiaalia, toki aika huvittava mielikuva syntyi siitä tatuoinnista, jossa olisi Vesku käsissään lautasellinen tillilihaa. Samoin hihitytti Ville Haapasalon veljen Kallen kertomus siitä, jos Suomen julkkiksia mitattaisiin erityisillä yksiköillä tyyliin "tuhat tauskia on yksi loiri".

Cheek to Cheek (Minttu Sinkkonen ja Jussi Lampi) (c) Mirkku Merimaa

 Huutokauppa-Einari -sketsissä ja pikatreffien miespuolisina ehdokkaina Mikko Rantaniva väläytteli taas muuntautumiskykyään. Mainioita hahmoja oli kyllä lavalla useampaankin otteeseen, kuten Sari Siikanderin esittämä äiti, joka hermostuksissaan rapsutteli rintojensa alta koko ajan sekä anarkistien kokouksessa nähty Puntti Valtonen vaaleassa kiltissä peruukissaan ja Slipknot-paita päällään.

 Jean S vetäisi taas numeron, joka jäi takuulla mieleen! Haloo Helsingin! (miten tuota bändin nimeä oikein taivutetaan?) Beibi-hitin tahdissa laulettiin peilille ja rivistö äijiä veti sellaiset locking-kuviot että terve ja moro! Mahtavaa heittäytymistä jälleen, ja minusta yksi koko esityksen parhaista vedoista.

 Alkupuolella nähtiin myös musiikkinumero, jonka esittäjää ei kyllä osannut odottaa lavalle. Aluksi ei edes tajunnut, että kuka sieltä tulee ja siksi en tässä hänen nimeään mainitse, jotta yllätys olisi yhtä suuri tulevillekin katsojille. Laulunumero ikään kuin kruunasi paluun Linnanmäelle.

 Varsin viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty tämä oli, se nyt ei ollut mikään yllätyskään. Joukosta puuttui kuitenkin niin tappohauska sketsi tai musiikkirepäisy, että tämän muistaisi vielä pitkään esitysten jo päätyttyä. Näin siis minun mielestäni. Porukka toi omalta osaltaan kyllä auringon muuten synkkään iltaan, joten tehtävä on siinä mielessä täytetty. Etenkin tanssia oli mukava katsella.

 Esitykset jatkuvat Peacock-teatterissa 13.6. asti. Lisäinfoa UIT:n omilta sivuilta.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 28.3. ´15

Ensi-ilta 7.11. 2014 Mikkelin Mikaelissa, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Lavalla : Mikko Rantaniva, Timo Kärkkäinen, Jussi Lampi ja Puntti Valtonen

Musiikin sovitus ja harjoitus Timo Kärkkäinen

Laulujen sanat mm. Markku Salo, Timo Kärkkäinen ja Jussi Lampi

Sketsien käsikirjoitus mm. Mikko Koivusalo ja H. Miettinen

Tuotanto UIT/Janne Jämsä

 Kuulin tästä produktiosta jo pari vuotta sitten yhdeltä työryhmän jäseneltä, siinä vaiheessa koko homma oli vasta suunnitteluasteella ja aikataulujen kanssa taisi olla eniten haastetta, meneviä miehiä kun on kvartetti täynnä. Mistä moinen nimi Hiipparikvartetti? No, Kipparikvartetti oli oman aikansa kovin poikabändi ja muistiini on painunut etenkin Teijo Joutselan möreällä bassolla laulettu "skimbadabajumbabba"-kohta elokuvassa Kaunis Veera eli balladi Saimaalta. Hiipparikvartetti taas on päivitetty versio tästä porukasta, ja mikäs siinä. Sliipparikvartettia odotellessa!

Timo, Mikko Puntti ja Jussi / (c) Aki Rask

 Olin ollut koko ajan siinä luulossa, että esitys koostuu pelkistä lauluista, mutta väärässä olin. Alunperin näin oli ollut tarkoituskin, mutta matkaan oli tullut pari muuttujaa ja homma lähti mukavalla tavalla käsistä sen suhteen. Koskapa herrat löytyvät UIT:n porukoista, sketsiosastokin muistutti melkoisesti UIT:n pläjäyksiä - tosin välillä tuntui sitä, että mitään käsikirjoitusta ei edes ole, vaan tyypit improvisoivat osan jutuista ja komiikkaahan syntyy jo herrojen keskinäisestä kemiasta. Ja sehän toimii! Tosin Puntti Valtosella lie noussut vähän hattuun toinen päärooli Kansallisteatterin Salva-spektaakkelissa (vai mikä se on nimeltään) ... valmiusasento hänellä olikin aina melkoinen ja sitä muut sitten kyllä antaumuksella kuittailivat.

 Minua huvitti kovasti sanoilla kikkailut tyyliin Pasi-Annikki ja Perä-Ilmajoki. Yksi tietty vaalea polkkatukkaperuukki huvitti myös suunnattomasti, harmi ettei irtoviiksiä taidettu nähdä. Mikko Rantaniva vetäisi päähänsä dannyhenkisen polkkiksen ja antoi palaa koko repertuaarinsa edestä. Sulavia tanssiliikkeitä esitellessään mieleeni tuli joku henkilö, jonka nimeä en saanut päähäni sitten millään. Jussi Lampi sitten totesi, että Mikko näyttää ihan Evgeni Plushenkolta (venäläinen taitoluistelija) ja sehän se oli! Mikko Rantaniva, tuo Äänekosken oma Plushenko. Tosin Mikko on paljon komeampi. Ja se baaritiskikohtaus kuuluu sarjaan "meinasin pudota sohvalta", eli kannattaa ottaa Tenat mukaan. Sketseihin liittyy myös keskinäinen naljailu, yksi hauskimmista kohtauksista oli se kun Jussi ja Puntti leikkivät "Arvaa ketä ajattelen"-jutskaa. Tuli vahvasti mieleen eräs tuttuni tästä.

 Tyylikkäitä herrasmiehiä, tyylipuhdasta laulantaa. Komeasti soivat miekkosten äänet yhteen! Lauluja oli moneen lähtöön ja yllärinä sieltä tuli myös ikisuosikkini Rotestilaulu, Jussi Lammen antaumuksella tulkitsemana. Esitys oli kaikkineen hyvin viihdyttävä ja poistuin salista kestohymy naamallani. Hiipparikvartetista tuli hyvä mieli, ja silloinhan tehtävä on täytetty.

 Hiipparikvartetin voi nähdä kevään aikana vielä Kouvolan Teatterissa 9.4. sekä äitienpäivänä 10.5. Linnanmäen Peacock-teatterissa. Syksyllä esitykset jatkuvat myös.

 Ja jos näitä herroja haluaa katsella ja kuunnella lisääkin (ja kukapa ei haluaisi), on koko poppoo nähtävissä UIT:n Kivaa ja korkealta-revyyssä (linkki tässä) ja kesällä vielä napataan Sari Siikander matkaan ja luvassa on Melkoisia muskettisotureita Äänekosken Kievarin Kesäteatterissa (linkki tässä).

 Hiipparikvartetille neljä tähteä ja Rotestilaululle plussa päälle **** +.

Ilosofian oppitunti / UIT

Ilosofian oppitunti / UIT, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 24.4. 2014, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Antti Paavilainen

Lavalla : Puntti Valtonen, Heikki Hela, Kaisa Mattila, Sari Siikander, Mikko Rantaniva ja Jean S

Tanssijoina : Kiira Kilpiö, Suvi Salospohja, Katrin Vaskelainen ja Kalle Lähde

 UIT:n mainio revyy on aina varma varhaiskesän merkki ja harvinaista herkkua siinä mielessä, että UIT:n iloittelut toimivat hyvin myös television välityksellä. Kaikista esityksistä kun ei voi sanoa samaa... Ihme ja kumma on se, että olen aiempina vuosina yhtä poikkeusta lukuunottamatta tyytynyt katsomaan tämän kotosalla mukavasti olohuoneessa. No, nyt sitten olin oikein ensi-illassa mestoilla ja ilmassa oli suuren tapauksen tuntua jo ennen ensimmäistäkään tahtia. Paikalla oli ns. kaikki ja siellä minäkin salamavalojen räiskeessä ihmettelin menoa ja mietin suoraan töistä matkaan lähteneenä, että olenko nyt ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja kyllä, olinhan minä! Olin paikalla siksi, jotta voin tässä nyt kirjoittaa ja levittää tätä ilosanomaa eteen päin.

 Parastahan tämä on ihan paikanpäällä, sehän on selviö. Hävettää tosin tunnustaa, että lavastuksen kikat tajusin vasta käsiohjelmaa tutkaillessani... kirjojahan siellä oli pötköllään siellä sun täällä. Tietysti, ilosofian oppitunnista kun on kyse. Noh, parituntiseen mahtuu kaikenlaista ja muutamissa ohjelmanumeroiden yhteydessä huomasin vain tuijottavani lavan tapahtumia vain pienehkö hymynkare suupielessä. Hitler-imitaatiot (irtoviiksistä huolimatta) alkaa olla jo loppuunkaluttu juttu, samoin parisuhdekurssin kuvioille en kauheasti lämmennyt. Sekin tuntui jotenkin kovin tutulta ja jo kertaalleen nähdyltä. Enemmän nauratti vieressäni istuneen sangen tunnetun mieshenkilön spontaanit reaktiot yhden jos toisenkin hahmon edesottamuksiin. "Ponsorit" tuli esiteltyä sangen erikoisella tavalla, ja vaikka olenkin murrefani ja hurahtanut etenkin savolaistyyppeihin, pitikö oma ohjelmanumero tälle oikein saada? Ilmeisesti piti.

 Mutta sitten... koko työryhmä ensinnäkin veti sangen mainion ja ammattitaitoisen shown, nautin musiikista ja koreografioista ja siitä, että jokainen sai oman huippuhetkensä. Huomasin kuitenkin, että jo alkumetreillä kiinnitin erityishuomioni herra Puntti Valtoseen. Moni on varmaankin nähnyt sen yhden YouTube-videon, jossa jonkun rantalomakohteen zumba-vetäjä jää toiseksi eräälle tuntemattomaksi jääneelle herralle, joka samalla tavalla vie huomion ja sympatiapisteet välittömästi. Kun on rytmi veressä, on rytmi veressä ja voi että miten se tekemisen ilo ja riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pisteet Puntille ehdottomasti illan viihdyttävämmästä ja jollain tavalla liikuttavimmasta ohjelmanumerosta heti alkupuolella. Pariskunta tutkii "aarrekarttojaan" (tiedättehän nämä kartat, jokainen voi askarrella leikkaa ja liimaa -tyylillä kuvia unelmistaan ja haaveistaan) ja mies alkaa haikeana muistella lapsuuttaan, jolloin näki hurmaavan balettiesityksen. Upea Kalle Lähde siinä vielä tanssimassa, ja  tuli sellainen Billy Elliot -hetki kyllä. Mutta mitäs sitten kävikään! Bändi alkaa soittaa "Moves like Jagger"-biisiä ja hetken kuluttua Puntti liitää sulavasti pitkin ja poikin lavaa muina jormauotisina. Ei huono! Yleisökin oli ihan liekeissä, ja illan kovimmat aplodit ja hurraukset taisi tulla jo tässä kohtaa. Totesin seuralaisellenikin, että vaikka esitys lähtisi alamäkeä tästä, talletan tämän muistini arkistoihin ja palaan tähän hetkeen. Oli se sen verran komeaa! Haluan muuten nähdä äijäbalettia! Missäs sellaiseen olisi mahdollisuus? Jostain syystä tuli tämmöinen ajatus nyt mieleeni...

Puntti liitää / (c) Markku Ojala 

Kuten jo mainitsin, koko poppoo veti erittäin hyvin ja kokonaisuus oli siis sangen onnistunut. Mukanahan on aina ajankohtaisia juttuja, politiikkaa ja muuta. Osansa sai perussuomalaisten huumorimielessä tehdyt jännät tempaukset, työhyvinvointiasiat ja parisuhteen kiemurat. Arto Nyberg (Mikko Rantaniva) haastatteli Jutta Urpilaista (Sari Siikander) ja avautui siitä, että sana-assosiaatiotestiä ei ole kukaan vieraista osannut tehdä oikein. Kaksi tamperelaispariskuntaa vieraili Musiikkitalossa ja vähän takakireän oloinen opas ei meinannut oikein lämmetä Kummeli-imitaatioille. Heikki Hela oli mainio myös miehenä, joka ei oikein osannut ilmaista tunteitaan ja saikin itselleen tunnestuntin käyttöönsä. Naiset irroittelivat Erinin biisin tahdissa ja Kaisa Mattila sai kolmen miehen täydellisen huomion, ja miehet lurittelivatkin kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja muutkin tilanteeseen sopivat biisit piirittäessään naista. Ja entäs se Jean S:n veto! Suomalaiset miehetkö muka jäykkiä ja kielitaidottomia...ehei!

Arto jututtaa Juttaa / (c) Markku Ojala

Lopuksi voisin todeta, että erittäin viihdyttävä Ilosofian oppitunti! Tekisi mieleni mennä ihan uudestaankin katsomaan, oli siinä niin verrattoman hienoa menoa useampaankin otteeseen. Suosittelen siis lämpimästi, ja esityksiähän on muuallakin kuin Helsingissä. Lisätietoja esityksistä UIT:n sivuilta. 

 Annan neljä tähteä **** . Erikoismaininnat Puntille, tunnestuntin kehonkielelle ja Kalle Lähteelle.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Puntti Valtonen

 Puntti Valtosen tapasin marraskuun alussa 2013 Tampereen Työväen Teatterin henkilökunnan tiloissa ennen The Addams Family – musikaalin alkua.

Vuonna 1961 syntynyt Puntti on horoskoopiltaan vaaka, ”tasapainoisuuden huipentuma”.

Mistä olet kotoisin? ”En mistään, ja kaikkialta! Jos näin fyysisiä lähtöominaisuuksiani katsotaan, niin syntymäkaupunkini on Kemi, ja sen jälkeen oon asunut Tampereella, lyhyen pätkän Tukholmassa ja Helsingissä noin niinku ”virallisesti”. Mikään paikkakunta ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut sellaiselta, että ”wau, tämä ja ehdottomasti tämä”, vaan mä olen tavallaan koko ikäni ollut matkalla. Ex-avovaimoni asuu nuoremman poikani Akun kanssa Helsingin Lauttasaaressa ja siellä olen aina kun mulla on aikaa, sitten mulla on oma pieni kaksio Helsingin Käpylässä, jossa olen myöskin aina kun mulla on aikaa, ja lisäksi majailen täällä Tampereella rakkaani luona aina silloin kun on aikaa, eli olen kolmen asunnon loukussa tavallaan. Plus tietysti keikoilla vietetyt hotellituokiot, joista en osaa kyllä tuumailla niin, että ovatpas ahdistavia kokemuksia. En ymmärrä mitä tarkoittaa hotellikuoleminen, koska aina on kirjoja, kuntosalia... Aikoinaan tuli ryypiskeltyä paljon, enää ei sitäkään. Elämä on hienoa ja matkustaminen on upeeta! Olemme matkalla!” Puntti hehkuttaa heti alkuun.

Mitä harrastat? ”Kaikkea tuota edellämainittua, heh! Sikäli onnekkaasta tilanteesta voi puhua, että en koe olevani töissä, koska mä pidän teatterista ja musiikista ja rakastan kaikkea sitä mitä mä teen. Se on mun harrastukseni ja tapani olla olemassa. Jos huomaan, että näyttäisi siltä että kalenteri on tyhjä (ja vaikkei näyttäisi edes siltä) , niin mä mietin heti, että missä ja miten voisi toteuttaa tietynlaista kokoontumista sen ja sen kaverin kanssa. Esimerkiksi tulossa on yksi kvartettijuttu, jonka kanssa aiotaan temmeltää ympäri Suomea musiikkipitoisesti. Se tosin tähtää vasta syksyyn 2014, koska mukana on neljä heppua (minä, Timo Kärkkäinen, Mikko Rantaniva ja Jussi Lampi), jotka kaikki on omalla tahollaan sitoutuneita mihin on, ja sen vuoksi yhteisen aikataulun parsiminen kasaan on melkoista ristipistoa. Niin mikä sulla muuten oli se kysymys, en muista enää. Juu harrastukset! Musiikki, lukeminen ja liikunta.” (Edit. huhtikuu 2014. Kvartetin nimi on Hiipparikvartetti.)

Mitä eri soittimia osaat soittaa? ”Kitaralla olen aloittanut koko tämän touhun, se on mun pääsoittimeni. Jos tarvis vaatii, niin toki pystyisin soittamaan myös bassoa ja hyvin niukalti pianoa. Ja sitten tämä mölyäminen eli lauleskelen hyvin mielelläni.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi/vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Sen täytyy kyllä liittyä jotenkin siihen tuntemukseen, että mun mielestä näyttämö on mun kotini. Se on ainoa paikka, missä mun ei tarvitse näytellä. Siellä kaikki on toistaiseksi tuntunut luontevalta ja luonnolliselta, joukkueesta ja jutusta riippuen enemmän tai vähemmän – juuri näin tämä tarina kerrotaan ja mitä vähemmän on sellaista oloa, että tarvii näytellä, niin sitä paremmin se menee. Luulen, että se on se. Ehkä sitä ei voi sanoa asenteeksi, se on se suhtautuminen tähän toimeen. Se varmaan on mun vahvuuteni, ja mä olen kyllä myös hyvä joukkuepelaaja”, pohtii Puntti.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata enemmän tanssia. Mä olen hyvin liikunnallinen ollut koko ikäni, mutta tanssittu on niin vähän, että näillä aamuilla se oppiminen alkaa olla sen verran hitaahkoa. Sitä olisin halunnut tehdä enemmänkin vuosien saatossa, mutta tällä hetkellä en niin kauheasti enää. Auttavasti temmellän tuolla kyllä kun juttuja tehdään.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Tietääkseni ei, eli olen tällä osastolla siis suvun musta lammas. Äiti sanoi joskus veljeni vaimolle, että hän olisi nuoruudessaan halunnut näytellä ja on ollut kauhean tyytyväinen siitä, että saa seurata mun tekemisiäni sitten näyttämöllä. Isäkin on joskus ollut nuoriso-ohjaajana ja ties missä kuvioissa, ja on kuulemma aina ajautunut näyttämölle, mutta varsinaisesti tässä ammatissa ei ole sukulaisistani ketään.”

Missä vaiheessa sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? Oliko se ennen Juice-aikoja vai miten? ”Itse asiassa kuvio meni sillä tavalla, että mä en edes tiennyt että musta tulee näyttelijä ennen kuin mä pyrin kouluun. Silloinkin mä pyrin vuonna ´85 ja meillä oli just Saimaa-risteily menossa ja sieltä kävin viimeisessä vaiheessa pääsykokeissa enkä tiennyt vielä silloinkaan, että tuleeko musta näyttelijä. Mä pääsin ekalla yrittämällä Nätyyn. Jos en olis päässyt, niin en edes tiedä olisinko yrittänyt toista kertaa. Mä olin tasan kaksi kertaa käynyt teatterissa ennen kuin menin kouluun. Kuusivuotiaana näin Kemin Kaupunginteatterissa Öljyköljy ja pensapensa – nimisen näytelmän ja sitten vuonna ´83 Kesäyön unelman Pyynikin Kesäteatterissa. Mulla ei siis ollut teatterista minkäänlaista käsitystä, eli tulin pyrkineeksi kouluun josta en tiennyt yhtään mitään. Kyllähän se ajatus ihan mun omassa huterassa pääkopassani sitten syntyi, siihen tosin vaikutti tuttavuuteni Matti Pellonpään kanssa jo 80-luvun alkupuolella ja sitä kautta myöskin tulin törmänneeksi ihmisiin, jotka tuntui olevan samanhenkisiä. Tunsin oloni kotoisaksi siinä seurakunnassa, jonka myötä oli sitten luontevaa hakeutua senkaltaiseen yhteisöön ja ympäristöön. Tosin en näyttelemisestä mitään tiennyt, mutta Grand Slamin kanssa oltiin sellainen estradihörhölauma ja siinä näyttämölläoleminen tuli sillä tavalla tutuksi, että se oli kiehtovaa. Ja sitten pyrin, pääsin ja tässä olen. Teatteri tuli kuvioihin vähän takavasemmalta, en sitä sillai osannut aiemmin edes aatella. Mun ainoa haave, mitä mulla on töiden suhteen ollut, on ollut rockmuusikko ja sit yllättäen kaikki toteutui hirvittävän nopeasti. Ne haaveet toteutui, jotka oli naiivissa mielessään sanoiksi pukenut ja joutui tavallaan jopa tyhjän päälle, että mitäs nyt kun nää onkin tässä. Onneksi kuitenkin pyrin kouluun, kyllä mä tässä tunnen enemmän olevani kotona kuin soittimen kanssa. Nää on kaikki kuitenkin tukeneet toisiaan, eli periatteessa samaa asiaa mä teen edelleenkin, oon mä sitten näyttämöllä laulamassa, soittamassa, kertomassa tarinaa tai tanssimassa. Yritän kertoa jotain. Niin ja koulu loppui 1989, mä en tehnyt lopputyötä koskaan eli en ole valmistunut.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Oon spekuloinut sitä itsekseni monesti. En oikeasti edes tiedä! Vaikee sanoa, mulla ei oo selkeetä mielikuvaa siitä, että mitä olisin. Teatterikoulu muutti niin merkittävästi tän mun koko touhun, ja tää tosiaan tuntuu niin luontevalta. Suoraansanottuna mulla ei oo tähän kysymykseen vastausta!”

Vauhdikkaasta miehestä vauhdikas kuvakin... / (c) Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Se tuntuu äärimmäisen luonnolliselta tavalta katsella tätä maailmaa ja vielä kun saa olla tekemisissä ihmisten kanssa, joista 99% on hurmaavia. Matkalle mahtuu kovin vähän kokemuksia epämieluisista kollegoista. Toki niitäkin on, koska ihmisiä tässä ollaan. Edellisestä vastauksestani päätellen mä en tiedä, mitä muuta mä voisin tehdä. Tää juttu tuntuu omalta”, summaa Puntti.

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien saatossa? ”Siitä nuoren ihmisen uhosta, siitä miten tärkeetä tää on ja miten tärkeä ite on, niistä onneksi oon jo aika etäällä. Elämä on läiminyt karvaisella tassullaan aina välillä, että ei tämäkään niin tärkeetä oo, jonka seurauksena siis suhtautuminen on muuttunut paljon rennommaksi. Siitä taas on ollut välitön apu kaikkeen tähän tekemiseen, mitä tämän alan ympärillä tapahtuu. Rentouden löytäminen on ollut suurin ero ja suurin muutos. Joskus mä jännitin niin paljon, että mä oksensin ennen ensi-iltoja ja joskus muuten vaan ennen esitystä jännityksen myötä, ja koin aina suuren rauhoittumisen kun kävelin näyttämölle. Huomasin, että siellä onkin hyvä ja rauhallinen paikka olla. Kyllä se rentoutuminen ja egosentrisyydestä ulospääseminen on ollu ne suurimmat muutokset, liekö tuo nyt sitten ihan puhtaasti iän tuomaa seesteisyyttä vaiko mitä.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Niitä on oikeesti aika paljon ja myös se, että kun suhtautuminen tähän hommaan on muuttunut, niin ei oikein tee mielikään nostaa ketään hirveesti jalustalle. Suomessa on olemassa vaikka kuinka paljon loistavia näyttelijöitä joiden kanssa olisi ja on ilo tehdä töitä. Ja mä en erityisesti ”seuraa” ketään, sellaisen seurannan merkitys on häipynyt mulla ihan olemattomiin. Tässä ja nyt merkkaa niin paljon enemmän.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Monessa on tullut oltua, mutta kiinnityksellä mä oon ollut Tampereen Teatterin Musta rakkaus – teatteriryhmässä heti koulun jälkeen ´89 syksystä ´92 kevääseen ja sitten Helsingin Kaupunginteatterissa. Syksyn ´92 olin Tukholmassa Finska Riksteaternissa ja sieltä sitten HKT:lle, jossa olin 7 vuotta kiinnityksellä ja siitä kaksi vuotta virkavapaalla. Lisäksi oon vieraillut Turun Kaupunginteatterissa ja Työviksessä virallisesti. Ja UIT tietysti! Sitten on oltu eri puolilla Suomea (Hämeenlinna, Espoo...) ja kesäteattereissa myös”, Puntti luettelee.

Yksi kotimaisista suosikkielokuvistani on Markku Pölösen ohjaama ”Emmauksen tiellä”. Kerrotko vähän sen synnystä. ”Suurin oppimuksellinen asia oli se, että se oli täydellinen alleviivaus ja allekirjoitus sille, miten tätä työtä tehdään. Sehän kuvattiin päivässä. Sitä treenattiin ensin stunthenkilöiden kanssa ja mä oon kuvissa varmaan 80 % siitä leffasta ja ajattelin ensin, että ei tästä tuu yhtään mitään, mä en pysty tätä leffaa tekemään, tää ei vaan kanna! Mutta eräänä kauniina päivänä kollegat tuli sitten paikalle ja mulle tuli ”ai niin, eihän mun tarvi olla ittestäni kiinnostunut, vaan noista muista!” ja sitten kuvattiin. Tämän työn ja tekemisen ydin on siinä, että on kiinnostunut muista ja siitä syntyy se vuorovaikutus, mikä näkyy näyttämöllä ja elokuvissa ja joka paikassa. Emmauksen tiellä oli hurmaavaa tehdä, tykkäsin siitä paljon ja herra Pölösen kanssa on erittäin mukavaa toimia. ”

Mitä sinulle tuo mieleen sanapari ”teatterin taika”? ”Muiden puolesta en osaa sitä sanoa, mutta se tuntuma syntyy vaan siitä yhteisestä tekemisestä, varsinkin jos itse on katsomossa. Joskus syntyy sellainen todellinen tuntu, että unohtaa katsovansa teatteria ja seuraakin vaan, että mitä noille ihmisille käy ja tapahtuu, ja se on mun mielestä teatterin taikaa, kun teatterin lumo on tullut katsomoon saakka ja tarinassa on tosiaan niin mukana, ettei enää ajattele olevansa teatterin tilassa, jossa joku mulle esittää jotain. Se on hienointa mitä on, ja mä koen sen niin.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei ole sellaisia, jotka ikään kuin menisi paikasta toiseen, vuodesta toiseen ja jutusta toiseen. Ne syntyy jutun myötä; joskus täytyy laittaa rekvisiittaa tai tulla maskiin tiettyyn aikaan tai jotain muuta valmistautumista siihen alkavaan esitykseen. Siitä kaikesta muodostuu jonkunnäköinen rituaalintapainen, mutta mitään siihen juttuun liittymätöntä mä en kyllä tunnista tekeväni.”

Kerro joku kommellus. ”Tehtiin aikoinaan Frenckell-näyttämölle Tulitikkuja lainaamassa ja pikkupossu tietysti karkasi katsomoon, sitä sitten yritettiin metsästää ja hakea ja se oli hyvin jännittävää. Yritettiin epätoivoisesti vielä kehitellä tekstiä, joka olisi ollut jutussa oikeasti mukana. ”Katso vielä tuolta toisen ojan takaa!” Sitten Helsingin Kaupunginteatterissa oli farssi ”Korvia kuumottaa” ja sanoin iskurepliikin, jolla Leena Uotilan piti tulla näyttämölle. Mitään ei tapahdu eikä häntä kuulu, jolloin klassisesti yritän ”Mitä, kuulinko oikein? Onko tuolla oven takana joku?” ja menen katsomaan siitä ovesta, josta Nennen pitäisi tulla. Siellä kaksi naisnäyttelijää Heidi Herala ja Leena Uotila iloisesti juttelevat keskenään ja katsovat närkästyneinä minuun päin, että miksi tuo tuossa on. Ja sitten syntyykin säpinää! Se hetki jäi kyllä mieleeni kun muistelee, miten riemullista on viettää näyttämöllä tuokio yksikseen nopeassa farssissa, joka perustuu siihen, että väärä henkilö tulee ovesta sisälle ja ajoitushan on kaiken a ja o”, nauraa Puntti.

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Keski-Uudenmaan Teatteriin tulee Jamppa Tuomisesta kertova Aamu toi, ilta vei – juttu, ensi-ilta on helmikuun alussa 2014 Kerava-salissa. Maaliskuun alussa alkaa sitten UIT:n harkat ja siellä on ensi-ilta huhtikuun loppupuolella. Syksystä en ole vielä sopinut mitään, mahdollisesti tulee se kvartettijuttu ja sitten meillä on sellainen Kelvottomat 4 – merkkinen joukkue, jossa on Jussi Lampi, Tuomas Uusitalo, Antti Tammilehto ja minä, ja sitäkin on aateltu jatkaa, ja Henrya ja Alicea Jaana Saarisen kanssa. Uutta ei oo siis tässä vaiheessa sovittuna.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen tilaisuus? ”Relaa, ei tää oo niin kauhean vakavaa. Se vakavuus tuntuu nuoria aina riepovan, kun kaikki on alussa niin pelottavaa, et kuinka selviää jne. Kyllä se nuori kaverikin aika altis innostumaan oli, ja se mahdollisti kyllä sitten kaikenlaista. Mutta että rennomminkin tätä pystyy tekemään ilman, että tarvii pelätä sitä, etteikö viesti mene perille.”

Onko sinulla mottoa? ”Kattellaan!”

Osaatko imitoida ketään? ”Urheiluselostaja Ilmo Lounasheimoa tulee imitoitua tuossa Henry ja Alice – näytelmässäkin. Jos sitä harjoittaisi ja harrastaisi enemmänkin, niin kyllä mä muutamaa henkilöä pystyisin imitoimaan.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Kapteeni Haddock! Loistava hahmo ja äkkipikaisuudessaan hurmaava. Aikoinaan oli myös tällainen sarjis kuin Teräsmiehen poika, jossa oli sitten Aurinkopoika, jolla oli auringon voimat ja se kuumensi tarpeentullen viholliset pois jaloistansa. Se mä haluaisin myös olla.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Viettäisin sen päivän luultavasti kattellen! Mä yrittäisin ymmärtää ja kokea sen mitä tää on, siitä nyt on kovin vähän tietoa. En osaa sanoa mitä mä erityisesti tekisin, kun mun mielestä me tehdään samoja asioita, ollaan samojen asioiden äärellä ja sukupuolikysymystä en oo ajatellut muuta kuin kohteena. Hurmaavia olette! Luultavasti se päivä menisi havaintojen ja aistimusten kartoittamiseen, ymmärtämiseen ja kokemiseen. Osaisin varmaan myös meikata sen jälkeen paremmin.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta että heräät kesken kaiken? ”Kirjoja pitäisi olla paljon, ja kaikenlaisia kirjoja! Nykyään yrittää ja onnistuukin syömään aika terveellisesti, et ruokapuoltakin pitäisi olla kaikenlaista siellä. Puuroa, salaattia, hedelmiä … ja tietenkin konvehteja! Niillä pärjäisin hyvin, ja ihanaa leipää tietysti pitäisi olla myös.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Nuo samat, heheh. Noilla eväillä ja kirjoilla pääsee pitkälle.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaan menisin johonkin 50-60 – luvulle. Oon syntynyt ´61, mutta sitä aikakautta ymmärtäisi paremmin, jos sitä katselisi nyt.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen vessaan ja sen jälkeen laitan piilolinssit päähän ja alan laittaa maskia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toistaiseksi

Mistä sanasta pidät vähiten? - Joku kieltosana, ”älä”

Mikä sytyttää sinut? - Uteliaisuus, kuunteleminen, lämpö, positiivisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylimielisyys, halveksunta

Suosikkikirosanasi? - Mä käytän niitä kaikkia, välillä vahvasti ja välillä liudentaen

Mitä ääntä rakastat? - Rakas hengittää vierelläni

Mitä ääntä inhoat? - En kaipaa naapurin poran ääntä hirveesti

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ei liity kysymykseen ja ammattiin mitenkään, mutta tuli mieleen että ulkomailla haluaisin asua joskus pitempään.

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi, en tiedä kestäisinkö sitä, että pitäisi olla jatkuvasti ihmisen pahuuden kanssa tekemisissä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa puupää!

Musiikkinäytelmä Jamppa - Aamu toi, ilta vei / Keski-Uudenmaan teatteri

Musiikkinäytelmä Jamppa - Aamu toi, ilta vei / KUT, Keuda-talo, Kerava

Ensi-ilta 7.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Toni Wahlström

Käsikirjoitus Heikki Lund

Rooleissa : Puntti Valtonen, Anu Sinisalo, Susanna Roine, Seppo Halttunen, Jari Pahkin, Teemu Aromaa ja Heikki Lund

 Jossain vaiheessa ajattelin, että omalta osaltani nämä todellisiin henkilöihin perustuvat musiikkinäytelmät alkaa olla jo nähty ja kuultu. Olavi Virrat, Irwinit ja Baddingit ovat saaneet kaikki omat tähtihetkensä etenkin kesäteattereiden ohjelmistossa, viime kesänä myös Topi Sorsakoski sai oman musikaalinsa. Monia näitä yhdistää tietynlainen julkisuus, viinan kanssa läträäminen, uran nousut ja laskut ja etenkin se, että tästä maailmasta on poistuttu unohdettuna, sammuneena tähtenä ja vasta kuoleman jälkeen on tajuttu henkilön ainutlaatuisuus ja merkitys suomalaiselle musiikkikentälle. Viime vuonna tuli kuluneeksi 15 vuotta Jamppa Tuomisen kuolemasta, ja tämä mies jos kuka ansaitsi vihdoinkin saada tarinansa näyttämölle. Siksipä minäkin seikkailin lähijunalla Keravalle Keuda-taloon. Muistan kyllä Jampan uran traagiset käänteet lööpeistä, joista tuli lähinnä surullinen olo, nimenomaan miehen puolesta.

Anu Sinisalo ja Puntti Valtonen / (c) Heli Tiensuu

Näytelmän alussa ja lopussa ollaan samassa vuodessa, 1998. Jamppa (Puntti Valtonen) istuu tutkintavankeudessa Espanjassa syytettynä lapsen hyväksikäytöstä. Epätoivoinen mies keskustelee ajatuksissaan sisarensa kanssa ja kaipaa suunnattomasti lapsiaan ja Suomeen. Itse näytelmä on läpileikkaus Jampan noususta Suomen iskelmätaivaan huipulle, josta todisteena 12 kultalevyä. Silloin taotaan kun rauta on kuumaa ja Jamppa ei ehdi kotona käydä kuin kääntymässä. Suosio ja menestyksen paineet aiheuttavat tietysti monenlaista skismaa kotijoukoille ja terveydellekin. Pitäisi siirtyä vesilinjalle ja ottaa vähän iisimmin muutenkin, mutta uutta kultalevyä on tehtävä ja tanssilavoja kierrettävä. Ei ole helppoa olla julkinen eläin.

 Kaihon karavaani kiersi Suomea jo 70- ja 80- luvuilla, suurin osa Jampan tunnetuimmista kappaleistahan on silkkaa mollia ja surumielistä herkistelyä ja niiden tahdissa on takuulla monet perjantaipullot narautettu auki ja itketty elämän valttikorttien ja jonkun ihanan Merjan tai Marjan menetyksen perään. Mutta jotain taikaa niissä kuitenkin on! Itse huomaan osaavani lähes kaikki tässäkin musiikkinäytelmässä esitetyt kappaleet ulkoa alusta loppuun, vaikkei meidän perheessä tiettävästi koskaan omistettu yhtään Jamppa Tuomisen c-kasettia. "Jos ystävään luottaa voit" - kappaleen pamahdettua ilmoille silmiini nousee yhtäkkiä kyyneleet ja näen itseni pikkutyttönä istumassa vanhempieni kanssa saunan jälkeen olohuoneen sohvalla limsalasi kädessäni katsomassa Lauantaitansseja. Kappaleen poljento on sellainen, että näen jo tanssikansan pyörivän linssiluteina kameran edessä ja melkein kuulen Heikki Hietamiehen äänen sanovan "Oikein hyvää iltaa hyvät ihmiset". Pieni nostalgiatrippi siis tuli tehtyä.

(c) Heli Tiensuu

Puvustus ja peruukit olivat myös ajan hengen mukaisia, "ihania ruskean sävyjä" ja teryleenejä. Peruukeista sopisi eräänkin nimeltämainitsemattoman teatterin ottavan vähän oppia... Lavastus ei nyt kummoinenkaan ollut, mutta eipä tämänkaltaisessa esityksessä muita virityksiä juuri kaipaisikaan. Laulut ja henkilöt puhukoot puolestaan.

 Puntti Valtonen on oivallinen valinta Jamppa Tuomiseksi ja hän kyllä piirtää herkän kuvan miehestä, joka ei sitten loppupeleissä ollut edes varma oliko valinnut oikean tien. Muut urakoivat useammassa roolissa, naiset hoitavat vaimot, toimittajat ja fanit ja miehet asianajajat, keikkamyyjät ja tietenkin muusikot. Ja näissä tämänsortin näytelmissähän kuuluu olla ainakin yksi irtovitsejä viljelevä venkula miekkonen, ja Teemu Aromaa hoitaa tämän pestin kyllä omaan suvereeniin tyyliinsä. Tässä niitä oli kyllä useampikin hahmo. Muusikkovitsejä oli tosin hiukan liikaa ja vitsiosasto olisi tullut selväksi vähemmälläkin tarinankerronnalla.

 Esityksestä kokonaisuutena pidin hyvin paljon. Koska en juurikaan ole asiaan perehtynyt, en tiedä että antoiko tämä oikeanlaista kuvaa Jampasta nimenomaan ihmisenä, eli menikö kaikki juuri näin. Erilaisen lopun olisin minäkin miehelle suonut.

 Aamu toi, ilta vei - musiikkinäytelmälle neljä tähteä. ****

(näin esityksen pressilipulla)

 Haluan lopuksi kertoa pienen muiston Jamppaan liittyen. Taisi olla 90-luvun alkupuolta kun Hämeenlinnassa järjestettiin tapahtuma, jossa ensin pelattiin jalkapalloa ja sen jälkeen sekalainen joukko muusikoita kokoontui illalla jamittelemaan erääseen yökerhoon. Tapahtuman juonsi Kauppaneuvos Paukkunakin tunnettu näyttelijä Matti Tuominen ja paikalla olivat ainakin Sakari Kuosmanen, Neumann - ja Jamppa Tuominen. Iltakekkereissä muusikot esittivät omia ja toistensa biisejä lomittain ja limittäin ja lavalla nähtiin sangen sekalaisia kokoonpanoja. "Jostain syystä" en muista illasta mitään muuta kuin sen, kun kesken Levottoman tuhkimon Jamppa Tuominen singahtaa lavalle saksofonin kanssa ja vetäisee tuosta noin niin jäätävän fonisoolon, että oksat pois. Yleisö meni ihan pähkinöiksi, ja syystäkin! Olipahan veto!

 Loppuun vielä yksi YouTube-video, jossa Juhani Markola, Fredi ja Jamppa potpuroivat toinen toistensa kappaleita. Kiinnittäkää huomiota etenkin koreografioihin, mutta kun tätä oikein vakavissaan katselee niin hei, onhan tää aika hemmetin komeaa kuultavaa!