Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö
Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala
Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti
"Minä olen sinun ykkösfanisi!"
Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...
Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?
Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.
Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.
Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.
Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Mikkola. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Mikkola. Näytä kaikki tekstit
lauantai 5. lokakuuta 2019
tiistai 2. huhtikuuta 2019
Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri
Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri, päänäyttämö
Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)
Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola
Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella
Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.
Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?
Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.
Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!
ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.
Kuva (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)
Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola
Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella
Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.
Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?
Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.
Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!
ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.
Kuva (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)
maanantai 20. marraskuuta 2017
Virgo 20v -kekkereissä
Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.
Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...
Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.
Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!
Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.
Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.
No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.
Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.
Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.
Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.
Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?
Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.
Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.
Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...
Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.
Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista. |
Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!
Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.
Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.
No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.
Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.
Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen |
Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.
Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.
Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?
Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.
Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.
perjantai 1. syyskuuta 2017
Huojuva talo / Tampereen Teatteri
Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö
Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala
Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.
Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.
Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.
Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.
Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.
Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.
Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala
Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.
Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.
Eero ja Lea kohtaavat |
Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.
Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.
Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.
Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.
Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.
Esityskuvat (c) Harri Hinkka
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Teatterikesäni ja vähän Hippaloitakin
Minun tämänvuotista Teatterikesääni voisi myös kutsua tynkä-teatterikesäksi, viime vuonna näin sentään peräti kolme esitystä ja tänä vuonna puolitoista. Joka vuosi olen myös suunnitellut pitäväni osan kesälomasta Teatterikesän aikaan, hankkisin liput todella moneen erilaiseen esitykseen, hotellihuoneet ja muut hyvissä ajoin ja sitten oikein uppoutuisin tunnelmaan. Suunnittelun asteelle on sitten jäänyt kaikki, lomat tuli pidettyä jo toukokuussa ja VR:n aikataulu-uudistus sotki sitten loputkin kuviot. Esityksistä olin monia jo ehtinyt näkemään (mm. Grimm Book of Horrors, Onnellisuuden tasavalta, Tavallisuuden aave, Play rape), mutta monta kiintoisaa jäi näkemättä iltavuorojen ja aikataulusurkeuksien vuoksi. Eniten jäi harmittamaan "Eeva Kontu feat. Lauri Viita"-konsertin missaaminen.
Teatterikesäni alkoi maanantaina 1.8. Pakkahuoneelta Ruusu Haarlan kirjoittamalla ja ohjaamalla "RUSKA - rakkauden kuvia"-tragikomedialla. Esitys oli aiemmin nähty TeaKissa ja näyttämöllä olivat Aksa Korttila, Heikki Ranta ja Sonja Salminen. Esityksessä puitiin Ruska-tytön (Sonja Salminen) havaintojen kautta lapsuutta, äitisuhdetta, itsetuntoa, perhettä ynnä muuta. Myönnän, etten oikein missään vaiheessa saanut minkäänsortin otetta koko esityksestä ja tragikoomiseksi kääntyi koko maanantainen reissuni, sillä esitys tuntui venyvän ilmoitettua paljon pitkäkestoisemmaksi (tämä on muuten yksi asia joka myös ketuttaa) ja jouduin lähtemään väliajan lopussa jo rautatieasemalle, jotta varmasti ehdin siihen kuuluisaan viimeiseen junaan. Jos esitys olisi ollut huippukiinnostava, olisin ottanut riskin ja katsonut loppuun asti, mutta nyt jätin leikin kesken. Tietysti jäi vähän mietityttämään, miten perheelle loppujenlopuksi kävi.
Lauantaina suuntasin ensin Hippaloille (Hämeenlinnassa järjestettävä lasten taidefestivaali) ja siellä kohteena "Clip!" ja lavalla vain yksi mies (kanadalainen Philippe Trépanier). On kyseessä kansainvälinen konferenssi, ja tämä miekkonen on tekemässä lavalla hienosäätöä, jotta puhujia varten kaikki mahdollinen olisi varmasti paikoillaan. Kuten arvata saattaa, kohkaamiseksihan se menee heti kättelyssä, kun avaimia ei löydy sitten mistään. Sähelletään tikapuiden ja vaatetelineen kanssa, edes jugurttipurkkia mies ei saa ongelmitta auki. Tasaisin väliajoin ilmiömäisen showmiehen elkeet puskevat kuitenkin pintaan ja mies kyllä käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen vähän tanssia mopin kanssa ja jammailla muutenkin. Jotenkin tuli Robbie Williams miehen tyylistä mieleeni... Hommatkin hoituvat aikanaan ja nämä mies kuittaa "Professionell!"-heitolla. Ammattimies on ammattimies. Käy ilmi, että hän on hakenut sirkukseen töihin mutta saanut pakit. No, eittämättä miehen lahjakkuus menee järjestäjänä kyllä hukkaan. Lasten taidefestareista kun on kyse, oli katsomo täynnä lapsia vanhempineen ja oli siellä muutama ilman lapsia (kuten minä) ja voi sitä kikatuksen ja välihuuteluiden määrää! Aikuisellekin "Clip!" tarjosi mitä parhainta nauruterapiaa pitkään aikaan, ja lopussa nähtiin myös valtavan hieno ja taidokas diabolonpyörittelynumero. Professionell! Esitys on muuten nähtävissä joulukuun alussa Espoon Kaupunginteatterissa, suosittelen lämpimästi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. Esityksen kesto oli tunnin.
Hippaloilta talsin rautatieasemalle ja lueskelin odotusaulassa kirjaa reilun tunnin (Juha Hurmeen "Hullu", tulossa Teatteri Telakalle joulukuussa). Henkilöjunalla Tampereelle ja jutuista päätellen melkein kaikki muut olivat matkalla Eppu Normaalin juhlakeikalle Ratinaan. Junassa kuulin keskusteltavan myös siitä, ettei Tampereelta pääse iltaisin enää pois, öhöm. Tampereelle saavuttuamme alkoi järjetön kaatosade ja vaikka aikaa esityksen alkuun oli reilusti, oli otettava taksi ja sillä huristelin kohti Tampereen Työväen Teatteria.
Minun pääohjelmistoni ainoa näytös oli Seinäjoen Kaupunginteatterin "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", jota piti mennä jo keväällä katsomaan, mutta aikataulut eivät millään osuneet kohdalleen. Harmitti ihan älyttömästi, mutta onneksi esitys tuli valituksi Teatterikesään (ja näkee sen marraskuussa Espoon Kaupunginteatterissakin!). Vuonna 1996 kantaesityksensä Työviksen Kellariteatterissa saanut Jouko ja Juha Turkan näytelmä oli oman aikansa teatteritapaus ja muistan sen, että äitini kävi kyseistä esitystä katsomassa ja jälkeenpäin sanoi, että se oli surkeinta ikinä. Mielenkiintoni heräsi tietysti heti! Itse en tuohon aikaan teatteria juuri seurannut kuin satunnaisesti ja Jouko Turkastakin oli muiden mielipiteiden pohjalta syntynyt jonkinlainen mielipide.
Ja nyt siis olimme jälleen Kellariteatterissa, mistä kaikki lähti. Takanani istui Eila Roine (joka oli mukana alkuperäisessä näytelmässä), saliin saapuessa vitriinissä oli Jouko Turkan valokuvan edessä kynttilä palamassa (samalla viikolla oli julkaistu tieto siitä, että Turkka on menehtynyt heinäkuun lopulla.) Jotenkin jännä tunnelma. Esitys alkoi 10min myöhässä, koskapa pari katsojaa seikkaili jossain ihan muualla. Varttia myöhemmin katsomosta kuului monenlaista pulinaa ja minun päässäni ainut ajatus siinä vaiheessa oli, etten tule ikinä ehtimään siihen viimeiseen junaan, mutta kesken en täältä lähde, en missään tapauksessa.
Reilut pari tuntia myöhemmin oloni on sellainen, kuin olisi tullut kuljettua mankelin läpi ja sitten pyöritelty tehosekoittimessa ajatukset mullinmallin. Teatterissa kun on oikeastaan parasta se, että tulee täysin yllätetyksi ja vieläpä huijatuksi, ja että joutuu vaivihkaa muuttamaan mielipiteensä jostakin henkilöstä tai asiasta. Näimme roolinsa menettäneen vanhemman naisen, nuoren filosofi Himasen, vimmaisen vääpelin ja ilman pikkuhousuja keekoilevan Herun, Turkan oppilaita videolla, kermavaahtoa, kalsareihin tungettuja kirjoja ja c-kasetteja, hikeä ja kyyneleitä, kyseenalaista dreijausta, tulisia katseita, kiviä, huutoa ja uhoa. Mitä koimme, se onkin sitten taas ihan toinen juttu. Olin jonkin aikaa rypenyt eräänlaisen henkilökohtaisen teatterikriisin keskellä, kun syystä tai toisesta olin lyhyen ajan sisällä joutunut perumaan neljä eri esitystä ja yhdestä lähtenyt kesken kaiken pois. Oli päällä ajatus, että jätän kohta koko leikin kesken, kun mistään ei tule yhtikäs mitään. Ja sitten tulee tämä "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", joka pisti ajatukset täysin uuteen järjestykseen monenkin asian suhteen. Itse esitys ja toteutus pisti sen verran sanattomaksi, etten osaa muuta sanoa kuin että TÄTÄ ON TEATTERI PARHAIMMILLAAN!! Perkele! Juuri näin! Kiitos!
Ohjaus ja sovitus Antti Mikkola, valo-ja videosuunnittelu sekä lavastus Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Leena Rintala, äänisuunnittelu Sami Silén, alkuperäinen videotaltiointi Raimo Mikkola ja Juhani Heikkonen, rooleissa Anna Ackerman, Topi Kohonen, Jukka Puronlahti ja Mia Vuorela.
Alunperin esityksen piti päättyä klo 20.20 ja se päättyi noin 20.45. Sehän tarkoitti sitä, että kipitin läpi puiston ja painelin liikennevaloista piittaamatta Keskustorille, jossa olin klo 20.55 ja hyppäsin taksiin ja kerroin, että pitäisi ehtiä 21.07 lähtevään junaan. Eikun menoksi. Jäimme jokaisiin liikennevaloihin jumiin, mutta ihmeen kaupalla ehdin junaan. Jäi vielä minuutti hengähdysaikaakin, tosin veren maku suussa. Jos en olisi ehtinyt, olisin varmaankin tullut taksilla Hämeenlinnaan. Tai sitten seuraavalla junalla Helsinkiin ja sieltä bussilla kotiin. Kumpi olisi painanut vaakakupissa enemmän, aika vai raha? Se jäi nähtäväksi.
Kotona katselin Yle Areenasta sopivasti esitettyä Jouko Turkka-aiheista dokkaria, jossa mies pisti nuoria teatterikoululaisia esittämään milloin mitäkin tunnetilaa (paikalla mm. Mari Rantasila, Sari Mällinen, Mikko Kivinen, Jari Pehkonen, Kai Lehtinen ja Martti Suosalo). Minuun teki edelleen suuren vaikutuksen se Turkan silmissä loistanut into ja palo. Toivon itsekin näkeväni sellaista, joka saisi samanlaisen liekin syttymään katseeseen. "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa" oli juuri sellainen, ja teatterikriisini on ohi ainakin toistaiseksi.
Teatterikesäni alkoi maanantaina 1.8. Pakkahuoneelta Ruusu Haarlan kirjoittamalla ja ohjaamalla "RUSKA - rakkauden kuvia"-tragikomedialla. Esitys oli aiemmin nähty TeaKissa ja näyttämöllä olivat Aksa Korttila, Heikki Ranta ja Sonja Salminen. Esityksessä puitiin Ruska-tytön (Sonja Salminen) havaintojen kautta lapsuutta, äitisuhdetta, itsetuntoa, perhettä ynnä muuta. Myönnän, etten oikein missään vaiheessa saanut minkäänsortin otetta koko esityksestä ja tragikoomiseksi kääntyi koko maanantainen reissuni, sillä esitys tuntui venyvän ilmoitettua paljon pitkäkestoisemmaksi (tämä on muuten yksi asia joka myös ketuttaa) ja jouduin lähtemään väliajan lopussa jo rautatieasemalle, jotta varmasti ehdin siihen kuuluisaan viimeiseen junaan. Jos esitys olisi ollut huippukiinnostava, olisin ottanut riskin ja katsonut loppuun asti, mutta nyt jätin leikin kesken. Tietysti jäi vähän mietityttämään, miten perheelle loppujenlopuksi kävi.
Lauantaina suuntasin ensin Hippaloille (Hämeenlinnassa järjestettävä lasten taidefestivaali) ja siellä kohteena "Clip!" ja lavalla vain yksi mies (kanadalainen Philippe Trépanier). On kyseessä kansainvälinen konferenssi, ja tämä miekkonen on tekemässä lavalla hienosäätöä, jotta puhujia varten kaikki mahdollinen olisi varmasti paikoillaan. Kuten arvata saattaa, kohkaamiseksihan se menee heti kättelyssä, kun avaimia ei löydy sitten mistään. Sähelletään tikapuiden ja vaatetelineen kanssa, edes jugurttipurkkia mies ei saa ongelmitta auki. Tasaisin väliajoin ilmiömäisen showmiehen elkeet puskevat kuitenkin pintaan ja mies kyllä käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen vähän tanssia mopin kanssa ja jammailla muutenkin. Jotenkin tuli Robbie Williams miehen tyylistä mieleeni... Hommatkin hoituvat aikanaan ja nämä mies kuittaa "Professionell!"-heitolla. Ammattimies on ammattimies. Käy ilmi, että hän on hakenut sirkukseen töihin mutta saanut pakit. No, eittämättä miehen lahjakkuus menee järjestäjänä kyllä hukkaan. Lasten taidefestareista kun on kyse, oli katsomo täynnä lapsia vanhempineen ja oli siellä muutama ilman lapsia (kuten minä) ja voi sitä kikatuksen ja välihuuteluiden määrää! Aikuisellekin "Clip!" tarjosi mitä parhainta nauruterapiaa pitkään aikaan, ja lopussa nähtiin myös valtavan hieno ja taidokas diabolonpyörittelynumero. Professionell! Esitys on muuten nähtävissä joulukuun alussa Espoon Kaupunginteatterissa, suosittelen lämpimästi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. Esityksen kesto oli tunnin.
(c) Renald Laurin |
Hippaloilta talsin rautatieasemalle ja lueskelin odotusaulassa kirjaa reilun tunnin (Juha Hurmeen "Hullu", tulossa Teatteri Telakalle joulukuussa). Henkilöjunalla Tampereelle ja jutuista päätellen melkein kaikki muut olivat matkalla Eppu Normaalin juhlakeikalle Ratinaan. Junassa kuulin keskusteltavan myös siitä, ettei Tampereelta pääse iltaisin enää pois, öhöm. Tampereelle saavuttuamme alkoi järjetön kaatosade ja vaikka aikaa esityksen alkuun oli reilusti, oli otettava taksi ja sillä huristelin kohti Tampereen Työväen Teatteria.
Minun pääohjelmistoni ainoa näytös oli Seinäjoen Kaupunginteatterin "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", jota piti mennä jo keväällä katsomaan, mutta aikataulut eivät millään osuneet kohdalleen. Harmitti ihan älyttömästi, mutta onneksi esitys tuli valituksi Teatterikesään (ja näkee sen marraskuussa Espoon Kaupunginteatterissakin!). Vuonna 1996 kantaesityksensä Työviksen Kellariteatterissa saanut Jouko ja Juha Turkan näytelmä oli oman aikansa teatteritapaus ja muistan sen, että äitini kävi kyseistä esitystä katsomassa ja jälkeenpäin sanoi, että se oli surkeinta ikinä. Mielenkiintoni heräsi tietysti heti! Itse en tuohon aikaan teatteria juuri seurannut kuin satunnaisesti ja Jouko Turkastakin oli muiden mielipiteiden pohjalta syntynyt jonkinlainen mielipide.
Ja nyt siis olimme jälleen Kellariteatterissa, mistä kaikki lähti. Takanani istui Eila Roine (joka oli mukana alkuperäisessä näytelmässä), saliin saapuessa vitriinissä oli Jouko Turkan valokuvan edessä kynttilä palamassa (samalla viikolla oli julkaistu tieto siitä, että Turkka on menehtynyt heinäkuun lopulla.) Jotenkin jännä tunnelma. Esitys alkoi 10min myöhässä, koskapa pari katsojaa seikkaili jossain ihan muualla. Varttia myöhemmin katsomosta kuului monenlaista pulinaa ja minun päässäni ainut ajatus siinä vaiheessa oli, etten tule ikinä ehtimään siihen viimeiseen junaan, mutta kesken en täältä lähde, en missään tapauksessa.
Jukka Puronlahti ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen |
Reilut pari tuntia myöhemmin oloni on sellainen, kuin olisi tullut kuljettua mankelin läpi ja sitten pyöritelty tehosekoittimessa ajatukset mullinmallin. Teatterissa kun on oikeastaan parasta se, että tulee täysin yllätetyksi ja vieläpä huijatuksi, ja että joutuu vaivihkaa muuttamaan mielipiteensä jostakin henkilöstä tai asiasta. Näimme roolinsa menettäneen vanhemman naisen, nuoren filosofi Himasen, vimmaisen vääpelin ja ilman pikkuhousuja keekoilevan Herun, Turkan oppilaita videolla, kermavaahtoa, kalsareihin tungettuja kirjoja ja c-kasetteja, hikeä ja kyyneleitä, kyseenalaista dreijausta, tulisia katseita, kiviä, huutoa ja uhoa. Mitä koimme, se onkin sitten taas ihan toinen juttu. Olin jonkin aikaa rypenyt eräänlaisen henkilökohtaisen teatterikriisin keskellä, kun syystä tai toisesta olin lyhyen ajan sisällä joutunut perumaan neljä eri esitystä ja yhdestä lähtenyt kesken kaiken pois. Oli päällä ajatus, että jätän kohta koko leikin kesken, kun mistään ei tule yhtikäs mitään. Ja sitten tulee tämä "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", joka pisti ajatukset täysin uuteen järjestykseen monenkin asian suhteen. Itse esitys ja toteutus pisti sen verran sanattomaksi, etten osaa muuta sanoa kuin että TÄTÄ ON TEATTERI PARHAIMMILLAAN!! Perkele! Juuri näin! Kiitos!
Ohjaus ja sovitus Antti Mikkola, valo-ja videosuunnittelu sekä lavastus Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Leena Rintala, äänisuunnittelu Sami Silén, alkuperäinen videotaltiointi Raimo Mikkola ja Juhani Heikkonen, rooleissa Anna Ackerman, Topi Kohonen, Jukka Puronlahti ja Mia Vuorela.
Mia Vuorela ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen |
Alunperin esityksen piti päättyä klo 20.20 ja se päättyi noin 20.45. Sehän tarkoitti sitä, että kipitin läpi puiston ja painelin liikennevaloista piittaamatta Keskustorille, jossa olin klo 20.55 ja hyppäsin taksiin ja kerroin, että pitäisi ehtiä 21.07 lähtevään junaan. Eikun menoksi. Jäimme jokaisiin liikennevaloihin jumiin, mutta ihmeen kaupalla ehdin junaan. Jäi vielä minuutti hengähdysaikaakin, tosin veren maku suussa. Jos en olisi ehtinyt, olisin varmaankin tullut taksilla Hämeenlinnaan. Tai sitten seuraavalla junalla Helsinkiin ja sieltä bussilla kotiin. Kumpi olisi painanut vaakakupissa enemmän, aika vai raha? Se jäi nähtäväksi.
Kotona katselin Yle Areenasta sopivasti esitettyä Jouko Turkka-aiheista dokkaria, jossa mies pisti nuoria teatterikoululaisia esittämään milloin mitäkin tunnetilaa (paikalla mm. Mari Rantasila, Sari Mällinen, Mikko Kivinen, Jari Pehkonen, Kai Lehtinen ja Martti Suosalo). Minuun teki edelleen suuren vaikutuksen se Turkan silmissä loistanut into ja palo. Toivon itsekin näkeväni sellaista, joka saisi samanlaisen liekin syttymään katseeseen. "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa" oli juuri sellainen, ja teatterikriisini on ohi ainakin toistaiseksi.
lauantai 4. heinäkuuta 2015
Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatteri
Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö
Ensi-ilta 11.5. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus L. Frank Baumin kirjan pohjalta Teemu Ojala
Ohjaus Antti Mikkola
Musiikki ja laulujen sanat Tony Sikström
Rooleissa : Ronja Alatalo/Sanni Lehto (Dorothyn roolissa), Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Veera Herranen, Miia Räikkönen ja Soile Sivonen
Tuotanto Suomen Teatteriopisto
Ikäsuositus 3-vuotiaista ylöspäin
Sateinen kesäkuu vaihtui helteiseksi heinäkuuksi, ja mitäpä sitä kauniina aurinkoisena päivänä muuta tekisi kuin matkaisi Tampereelle katsomaan teatteria ja vieläpä sisätiloihin. Paikalle oli saapunut runsaasti mummuja ja pappoja lastenlapsiensa kanssa, äitejä ja isiä innokkaine jälkikasvuineen ... ja meikäläinen! Välillä tuntui vähän orvolta, mutta hyvin selvisin eikä paljoa edes pelottanut.
Täytyy tunnustaa, että Ihmemaa Ozista en ole tiennyt muuta kuin sen, että Dorothy-neitokainen taivaltaa jonnekin keltatiilistä polkua pitkin kera leijonan, variksenpelätin ja peltiheikin, ja jossain välissä luikautetaan kappale, jossa haikaillaan sateenkaaren tuolle puolen. Kirja on lukematta ja elokuvakin on näkemättä, mutta onneksi on teatteri! Näin tuli tämäkin asia hoidettua kätevästi. Kiitos teatterin, minäkin tiedän miksi Tsehovin kolme sisarta kaipailee Moskovaan ja nyt tämä Dorothy takaisin Kansasiin.
Maaseudulla Em-tätinsä luona asustava Dorothy (Ronja Alatalo) joutuu yllättäen myrskytuulten riepoteltavaksi koiransa Toton kanssa ja tuulten laannuttua ollaankin jossain ihan muualla kuin Kansasissa. Ollaan Ihmemaa Ozissa. Kas kummaa, samassa rytäkässä on talo pudonnut Idän pahan noidan päälle ja tästä kiitokseksi Pohjoisen hyvä noita (Miia Räikkönen) antaa Dorothylle pahisnoidan kengät. Paikalla häärää myös sangen hassua kansaa, maiskisia. Tyyppien puheesta ei saanut mitään selvää, mutta varsin veikeitä olivat he. Dorothy haluaa takaisin kotiin, mutta se onnistuisi vain astelemalla keltatiilistä polkua pitkin Smaragdikaupunkiin ja pyytämään apua herra isoherra päävelho Ozilta. Asia selvä. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen (Veera Herranen), joka haluaisi itselleen aivot. Seuraavaksi mukaan lyöttäytyy Peltimies Peltinen (Henry Pöyhiä), jolta puuttuu sydän ja kovin pelokas Leijona (Pekka Louhimo), joka haluaisi "sitä rohkeutta hei". Matkalla kohdataan Lännen ilkeä noita (Miia Räikkönen), lauletaan reippaasti muutama kappale ja lopulta kohdataan se suuri ja mahtava Ozkin.
Hehee, alusta asti olin ihan fiiliksissä! Miten mainioita tyyppejä ja ilmeikkäitä näyttelijöitä kaikki tyynni! Lapset hihittelivät katsomossa omiaan ja minä hihittelin silkasta mielihyvästä. Tykästyin erityisesti Variksenpelättimen, Peltimiehen ja Leijonan pukuihin ja omanlaiseensa liikekieleen. Yhdessä vaiheessa huomasin hiukan närkästyväni, kun kuulin metallista hurinaa ja ajattelin, että taas joku unohtanut sulkea kännykkänsä ja nyt se soi ja hurisee jossain laukussa. Tajusin sitten, että äänihän lähteekin Peltimiehen liikkeistä...hups. Bonuksena Soile Sivonen näytti mallia siitä, miten esitetään oikein ilkeää hahmoa ns. "pahat mielessä", tuli mieleeni siitä itse Rowan Atkinsonin muinainen lavashow.
Hauskalla tavalla esitykseen oli luotu aitoa teatterin taikaa. Valoilla oltiin ykskaks vihreässä Smaragdikaupungissa, Toto-koiruus jaksoi räksyttää ja meni jo täydestä, että eläväinen koirahan se siinä - ja sitten otuksen patterit tsekattiin vaivihkaa. Ja miten Lännen ilkeä noita tuosta noin vaan suli pois silmiemme edessä! Waude! Mahtoi lapsilla olla ihmettelemistä siinä... Taika myös ovelasti rikottiin, etenkin kun Ozin velhon salaisuus paljastui.
Lisäksi lumouduin täysin Ronja Alatalosta Dorothyn roolissa. Joskus reippaus ja pirtsakkuus menee överiksi ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta toisin kävi nyt. Seurasin haltioituneena, miten nuori neito suorastaan liiteli pitkin lavaa, lauloi kuin enkeli ja hurmasi minut ainakin ihan täysin. Hänestä kuullaan vielä, ja odotan jo seuraavaa kohtaamista Työviksen syksyn Desirée-musikaalissa.
Paikoitellen oli aika jännääkin, siipisimpanssien kohtalo oli ainakin liikaa yhdelle pienelle katsojalle. Enimmäkseen katsomossa itkun sijaan kuitenkin hihiteltiin Variksenpelättimen irtoilevalle kädelle, rasvaa kaipaavalle jumiin jäävälle Peltimiehelle (joka yhdessä laulussa vähän räppäsikin) ja omaa varjoaankin pelkäävälle, komeita aarioita vetävälle Leijonalle.
Puolitoistatuntisen jälkeen oli oikein hyvä mieli minulla eikä harmittanut tippaakaan, että vietin päivän parhaat hetken sisätiloissa. Paistaa se aurinko myöhemminkin (ja on paistanutkin).
Esitykset jatkuvat elokuun alkuun asti, lisätietoja tämän linkin takaa.
Ensi-ilta 11.5. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus L. Frank Baumin kirjan pohjalta Teemu Ojala
Ohjaus Antti Mikkola
Musiikki ja laulujen sanat Tony Sikström
Rooleissa : Ronja Alatalo/Sanni Lehto (Dorothyn roolissa), Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Veera Herranen, Miia Räikkönen ja Soile Sivonen
Tuotanto Suomen Teatteriopisto
Ikäsuositus 3-vuotiaista ylöspäin
Sateinen kesäkuu vaihtui helteiseksi heinäkuuksi, ja mitäpä sitä kauniina aurinkoisena päivänä muuta tekisi kuin matkaisi Tampereelle katsomaan teatteria ja vieläpä sisätiloihin. Paikalle oli saapunut runsaasti mummuja ja pappoja lastenlapsiensa kanssa, äitejä ja isiä innokkaine jälkikasvuineen ... ja meikäläinen! Välillä tuntui vähän orvolta, mutta hyvin selvisin eikä paljoa edes pelottanut.
Täytyy tunnustaa, että Ihmemaa Ozista en ole tiennyt muuta kuin sen, että Dorothy-neitokainen taivaltaa jonnekin keltatiilistä polkua pitkin kera leijonan, variksenpelätin ja peltiheikin, ja jossain välissä luikautetaan kappale, jossa haikaillaan sateenkaaren tuolle puolen. Kirja on lukematta ja elokuvakin on näkemättä, mutta onneksi on teatteri! Näin tuli tämäkin asia hoidettua kätevästi. Kiitos teatterin, minäkin tiedän miksi Tsehovin kolme sisarta kaipailee Moskovaan ja nyt tämä Dorothy takaisin Kansasiin.
Peltimies, Dorothy ja Leijona (c) Peero Lakanen |
Maaseudulla Em-tätinsä luona asustava Dorothy (Ronja Alatalo) joutuu yllättäen myrskytuulten riepoteltavaksi koiransa Toton kanssa ja tuulten laannuttua ollaankin jossain ihan muualla kuin Kansasissa. Ollaan Ihmemaa Ozissa. Kas kummaa, samassa rytäkässä on talo pudonnut Idän pahan noidan päälle ja tästä kiitokseksi Pohjoisen hyvä noita (Miia Räikkönen) antaa Dorothylle pahisnoidan kengät. Paikalla häärää myös sangen hassua kansaa, maiskisia. Tyyppien puheesta ei saanut mitään selvää, mutta varsin veikeitä olivat he. Dorothy haluaa takaisin kotiin, mutta se onnistuisi vain astelemalla keltatiilistä polkua pitkin Smaragdikaupunkiin ja pyytämään apua herra isoherra päävelho Ozilta. Asia selvä. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen (Veera Herranen), joka haluaisi itselleen aivot. Seuraavaksi mukaan lyöttäytyy Peltimies Peltinen (Henry Pöyhiä), jolta puuttuu sydän ja kovin pelokas Leijona (Pekka Louhimo), joka haluaisi "sitä rohkeutta hei". Matkalla kohdataan Lännen ilkeä noita (Miia Räikkönen), lauletaan reippaasti muutama kappale ja lopulta kohdataan se suuri ja mahtava Ozkin.
Variksenpelätin ja Dorothy (Sanni Lehto) (c) Peero Lakanen |
Hehee, alusta asti olin ihan fiiliksissä! Miten mainioita tyyppejä ja ilmeikkäitä näyttelijöitä kaikki tyynni! Lapset hihittelivät katsomossa omiaan ja minä hihittelin silkasta mielihyvästä. Tykästyin erityisesti Variksenpelättimen, Peltimiehen ja Leijonan pukuihin ja omanlaiseensa liikekieleen. Yhdessä vaiheessa huomasin hiukan närkästyväni, kun kuulin metallista hurinaa ja ajattelin, että taas joku unohtanut sulkea kännykkänsä ja nyt se soi ja hurisee jossain laukussa. Tajusin sitten, että äänihän lähteekin Peltimiehen liikkeistä...hups. Bonuksena Soile Sivonen näytti mallia siitä, miten esitetään oikein ilkeää hahmoa ns. "pahat mielessä", tuli mieleeni siitä itse Rowan Atkinsonin muinainen lavashow.
Hauskalla tavalla esitykseen oli luotu aitoa teatterin taikaa. Valoilla oltiin ykskaks vihreässä Smaragdikaupungissa, Toto-koiruus jaksoi räksyttää ja meni jo täydestä, että eläväinen koirahan se siinä - ja sitten otuksen patterit tsekattiin vaivihkaa. Ja miten Lännen ilkeä noita tuosta noin vaan suli pois silmiemme edessä! Waude! Mahtoi lapsilla olla ihmettelemistä siinä... Taika myös ovelasti rikottiin, etenkin kun Ozin velhon salaisuus paljastui.
Lisäksi lumouduin täysin Ronja Alatalosta Dorothyn roolissa. Joskus reippaus ja pirtsakkuus menee överiksi ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta toisin kävi nyt. Seurasin haltioituneena, miten nuori neito suorastaan liiteli pitkin lavaa, lauloi kuin enkeli ja hurmasi minut ainakin ihan täysin. Hänestä kuullaan vielä, ja odotan jo seuraavaa kohtaamista Työviksen syksyn Desirée-musikaalissa.
Paikoitellen oli aika jännääkin, siipisimpanssien kohtalo oli ainakin liikaa yhdelle pienelle katsojalle. Enimmäkseen katsomossa itkun sijaan kuitenkin hihiteltiin Variksenpelättimen irtoilevalle kädelle, rasvaa kaipaavalle jumiin jäävälle Peltimiehelle (joka yhdessä laulussa vähän räppäsikin) ja omaa varjoaankin pelkäävälle, komeita aarioita vetävälle Leijonalle.
Puolitoistatuntisen jälkeen oli oikein hyvä mieli minulla eikä harmittanut tippaakaan, että vietin päivän parhaat hetken sisätiloissa. Paistaa se aurinko myöhemminkin (ja on paistanutkin).
Esitykset jatkuvat elokuun alkuun asti, lisätietoja tämän linkin takaa.
perjantai 14. marraskuuta 2014
Romeo ja Julia / Seinäjoen Kaupunginteatteri
Romeo ja Julia / Seinäjoen Kaupunginteatterin suuri näyttämö
Ensi-ilta 25.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Suomennos Lauri Sipari
Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Topi Kohonen, Anna Ackerman, Liisu Aurasmaa, Jani Johansson, Jelena Jokelin-Muilu, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Mari Pöytälaakso, Jukka Puronlahti ja Sari Jokelin
Torstaiaamuna seisoin Hämeenlinnan rautatieasemalla klo 7 ja mietin, että miksi ihmeessä lähden Seinäjoelle teatteriin ja vielä tähän aikaan aamusta (esitys oli alkamassa klo 12) ! Kymmenen tuntia tämän jälkeen olin takaisin Hämeenlinnassa taas yhtä kokemusta ja elämystä rikkaampana. Siksi.
Oli minulla tietysti muutama hyväksihavaittu syy lähteä juuri tätä versiota katsomaan. Ensimmäinen niistä on Antti Mikkola, jonka ohjaukset ovat aina tarjonneet hienoja yllätyksiä. Heti esityksen alussa tulee selväksi, että ihan perinteisin keinoin ei Veronaan lähdetä. Itse Shakespeare tulee pitämään alkujuontoa sukkahousuissaan, mutta nuorisojoukko muiluttaa miehen hyvin nopeasti mopoautolla lavalta pois. Näyttämölle myös heijastetaan video, jossa paikalliset nuoret kertovat omia ajatuksiaan siitä, mitä on rakkaus ja millaista on rakastaa. Esityksen varhaisen alkamisajan syynä on se, että katsomossa istuu monta koululaisryhmää. Videon aikana kuuluu tirskuntaa muutaman kerran. Joku on ilmeisesti heittänyt noloa läppää tallenteella. Aikuiskatsojan näkökulmasta puheet ovat ihanan naiiveja, mutta rehellisiä ja aitoja.
Tapahtumapaikkana on Verona, uusi ja hieno asuntomessualue Seinäjoella. Tietysti. Asunnot ovat valkoisia tiilitaloja toisensa perään, tämä käy lavastuksestakin heti ilmi. Montaguet (Esa Ahonen ja Mari Pöytälaakso) ovat lähdössä etelän maille viettämään laatuaikaa keskenään, sieltä sitten skypen kautta kysellään Romeo-pojan (Topi Kohonen) kuulumisia. Siparin suomennos ja nykykieli kulkevat nerokkaasti käsi kädessä. Romeoon ei tahdo saada millään yhteyttä, pojalla on siis akku loppu tai muuten seilaa katvealueella. MS-tautia sairastava Mercutio (Jani Johansson) kulkee epävarmasti keppien kanssa, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Benvolio (Liisu Aurasmaa) on erittäin uskottava angstinen hupparijäbä. Shakespearen aikaan miehet näyttelivät kaikki naisroolitkin, nykyään tämänkin voi heittää ympäri vakuuttavasti. Rokkipappi Lorenzo (Jukka Puronlahti) on wannabe-rockstarba, joka etsii kadonnutta sieluaan nuorisopappina ja siinä sivussa ylläpitää erinäisiä viljelmiä nuorisonkin käytettäväksi. Pelkästään näillä ainesosilla olin jo tyytyväinen näkemääni ja olin vakuuttunut siitä, että reissu kauemmaksi kannatti.
Capuletien valtaisan autokaupan avajaisissa Romeon ja Julian (Anna Ackerman) katseet kohtaavat ensimmäistä kertaa ja se on menoa sitten. Tilanteesta pitää tietysti napata selfiet. Anna Ackermanin Juliasta tuli väistämättä mieleeni Kylie Minogue "Where the wild roses grow"-videolla, samanlaista viatonta ja eteeristä kauneutta. Eipä käynyt neidolle hyvin siinä videossakaan. Älypuhelimiin pitää tallentaa kaikki onnenhetket välittömästi ja jakaa samantein muillekin. Eipä olisi Romeo ja Julia mitään ilman legendaarista parvekekohtausta. Julia kiemurtelee kuulokkeet korvillaan Romeon kurvatessa paikalle. Rakkauden valoja vannotaan vaikka sitten mopoauton katolle polvistuen.
Kuuluisan rakkaustarinan lisäksi tämä versio nostaa esiin myös vanhempien toimintaa. Montaguen ja Capuletin riidan alkulähde tulee esiin. Rouva Capulet (Mia Vuorela) kertoo raastavasti äitiytensä alkuvaiheen ongelmista, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Isä taas pitää tyttärelleen puheen, ja tähän varsin "hedelmälliseen keskusteluun" tuntuu ainakin itse olevan kovin tyytyväinen. Nuorisolta kukaan ei kysy mitään. Asiat päätetään toisten puolesta ja loppujen lopuksi vanhemmilla ei ole mitään käryä siitä, mitä lapsoset puuhaavat.
Seinäjoen Romeo ja Julia on täynnä helmiä. Etenkin Tiiti Hynnisen valo-ja videosuunnittelu on jälleen rautaa. Hidastettu tappelukohtaus, Shakespearen paluu näyttämölle Julian vuodetta työntäen, Sanna Majanlahden huikea ammattitaito (pikapaikkauksella imettäjän roolissa sairastuneen Sari Jokelinin tilalla), Topi Kohosen selkeä äänenkäyttö, lumisade. Katsomossa pamahti kännykkäkin soimaan kesken esityksen ja ensimmäistä kertaa elämässäni se ei häirinnyt tippaakaan. Nykyaika tuli silmille konkreettisesti loppukohtauksessakin.
Olisi mielenkiintoista kuulla, millä lailla teinivoittoinen yleisö tämän otti ja millaista keskustelua se myöhemmin aiheutti. Nuoriin neitoihin iätön rakkaustarina tuntui ainakin uponneen narikassa nähdyistä valuneista ripsareista päätellen. Rautatieasemalle kävellessäni liikennevaloissa minut ohitti parikin mopoautoa ja mielessä kävi, että paikalliset roomeot siinä kurvaavat kylille tyttöjä hurmaamaan. Oi nuoruus!
Romeo ja Julia saa neljä tähteä **** ja paljon extraplussaa.
ps. viisi vuotta sitten näin Riihimäen Nuorisoteatterissa myös version tästä. Romeon roolissa hurmasi eräskin Topi Kohonen, ja tämä oli toinen syy miksi tämän version halusin ehdottomasti nähdä.
Näytelmän juliste on niin upea, että laitetaan sekin vielä tähän!
Ensi-ilta 25.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Suomennos Lauri Sipari
Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Topi Kohonen, Anna Ackerman, Liisu Aurasmaa, Jani Johansson, Jelena Jokelin-Muilu, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Mari Pöytälaakso, Jukka Puronlahti ja Sari Jokelin
Torstaiaamuna seisoin Hämeenlinnan rautatieasemalla klo 7 ja mietin, että miksi ihmeessä lähden Seinäjoelle teatteriin ja vielä tähän aikaan aamusta (esitys oli alkamassa klo 12) ! Kymmenen tuntia tämän jälkeen olin takaisin Hämeenlinnassa taas yhtä kokemusta ja elämystä rikkaampana. Siksi.
Oli minulla tietysti muutama hyväksihavaittu syy lähteä juuri tätä versiota katsomaan. Ensimmäinen niistä on Antti Mikkola, jonka ohjaukset ovat aina tarjonneet hienoja yllätyksiä. Heti esityksen alussa tulee selväksi, että ihan perinteisin keinoin ei Veronaan lähdetä. Itse Shakespeare tulee pitämään alkujuontoa sukkahousuissaan, mutta nuorisojoukko muiluttaa miehen hyvin nopeasti mopoautolla lavalta pois. Näyttämölle myös heijastetaan video, jossa paikalliset nuoret kertovat omia ajatuksiaan siitä, mitä on rakkaus ja millaista on rakastaa. Esityksen varhaisen alkamisajan syynä on se, että katsomossa istuu monta koululaisryhmää. Videon aikana kuuluu tirskuntaa muutaman kerran. Joku on ilmeisesti heittänyt noloa läppää tallenteella. Aikuiskatsojan näkökulmasta puheet ovat ihanan naiiveja, mutta rehellisiä ja aitoja.
Tapahtumapaikkana on Verona, uusi ja hieno asuntomessualue Seinäjoella. Tietysti. Asunnot ovat valkoisia tiilitaloja toisensa perään, tämä käy lavastuksestakin heti ilmi. Montaguet (Esa Ahonen ja Mari Pöytälaakso) ovat lähdössä etelän maille viettämään laatuaikaa keskenään, sieltä sitten skypen kautta kysellään Romeo-pojan (Topi Kohonen) kuulumisia. Siparin suomennos ja nykykieli kulkevat nerokkaasti käsi kädessä. Romeoon ei tahdo saada millään yhteyttä, pojalla on siis akku loppu tai muuten seilaa katvealueella. MS-tautia sairastava Mercutio (Jani Johansson) kulkee epävarmasti keppien kanssa, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Benvolio (Liisu Aurasmaa) on erittäin uskottava angstinen hupparijäbä. Shakespearen aikaan miehet näyttelivät kaikki naisroolitkin, nykyään tämänkin voi heittää ympäri vakuuttavasti. Rokkipappi Lorenzo (Jukka Puronlahti) on wannabe-rockstarba, joka etsii kadonnutta sieluaan nuorisopappina ja siinä sivussa ylläpitää erinäisiä viljelmiä nuorisonkin käytettäväksi. Pelkästään näillä ainesosilla olin jo tyytyväinen näkemääni ja olin vakuuttunut siitä, että reissu kauemmaksi kannatti.
Capuletien valtaisan autokaupan avajaisissa Romeon ja Julian (Anna Ackerman) katseet kohtaavat ensimmäistä kertaa ja se on menoa sitten. Tilanteesta pitää tietysti napata selfiet. Anna Ackermanin Juliasta tuli väistämättä mieleeni Kylie Minogue "Where the wild roses grow"-videolla, samanlaista viatonta ja eteeristä kauneutta. Eipä käynyt neidolle hyvin siinä videossakaan. Älypuhelimiin pitää tallentaa kaikki onnenhetket välittömästi ja jakaa samantein muillekin. Eipä olisi Romeo ja Julia mitään ilman legendaarista parvekekohtausta. Julia kiemurtelee kuulokkeet korvillaan Romeon kurvatessa paikalle. Rakkauden valoja vannotaan vaikka sitten mopoauton katolle polvistuen.
(c) Jukka Kontkanen |
Kuuluisan rakkaustarinan lisäksi tämä versio nostaa esiin myös vanhempien toimintaa. Montaguen ja Capuletin riidan alkulähde tulee esiin. Rouva Capulet (Mia Vuorela) kertoo raastavasti äitiytensä alkuvaiheen ongelmista, joilla on kauaskantoisia seurauksia. Isä taas pitää tyttärelleen puheen, ja tähän varsin "hedelmälliseen keskusteluun" tuntuu ainakin itse olevan kovin tyytyväinen. Nuorisolta kukaan ei kysy mitään. Asiat päätetään toisten puolesta ja loppujen lopuksi vanhemmilla ei ole mitään käryä siitä, mitä lapsoset puuhaavat.
Mercutio ja Tybalt ottavat yhteen (c) Jukka Kontkanen |
Seinäjoen Romeo ja Julia on täynnä helmiä. Etenkin Tiiti Hynnisen valo-ja videosuunnittelu on jälleen rautaa. Hidastettu tappelukohtaus, Shakespearen paluu näyttämölle Julian vuodetta työntäen, Sanna Majanlahden huikea ammattitaito (pikapaikkauksella imettäjän roolissa sairastuneen Sari Jokelinin tilalla), Topi Kohosen selkeä äänenkäyttö, lumisade. Katsomossa pamahti kännykkäkin soimaan kesken esityksen ja ensimmäistä kertaa elämässäni se ei häirinnyt tippaakaan. Nykyaika tuli silmille konkreettisesti loppukohtauksessakin.
Olisi mielenkiintoista kuulla, millä lailla teinivoittoinen yleisö tämän otti ja millaista keskustelua se myöhemmin aiheutti. Nuoriin neitoihin iätön rakkaustarina tuntui ainakin uponneen narikassa nähdyistä valuneista ripsareista päätellen. Rautatieasemalle kävellessäni liikennevaloissa minut ohitti parikin mopoautoa ja mielessä kävi, että paikalliset roomeot siinä kurvaavat kylille tyttöjä hurmaamaan. Oi nuoruus!
Romeo ja Julia saa neljä tähteä **** ja paljon extraplussaa.
ps. viisi vuotta sitten näin Riihimäen Nuorisoteatterissa myös version tästä. Romeon roolissa hurmasi eräskin Topi Kohonen, ja tämä oli toinen syy miksi tämän version halusin ehdottomasti nähdä.
Näytelmän juliste on niin upea, että laitetaan sekin vielä tähän!
tiistai 29. lokakuuta 2013
Viidakkokirja / Ahaa Teatteri
Viidakkokirja / Ahaa Teatteri
Kantaesitys 10.9. 2013, kesto noin 1h 35min väliaikoineen
Alkuperäisteksti Rudyard Kipling
Suomennos Helmi Krohn
Dramatisointi ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Suvi Leppänen, Karoliina Vanne, Marja Skaffari, Jukka Väinölä, Ilona Chevakova ja Pekka Hänninen
Taustaa : Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin tekstiin pohjautuva hieno kasvutarina Mowgli-pojasta, joka joutuu vauvana eroon vanhemmistaan ja sudet ottavat hänet kasvattilapsekseen. Poika kasvaa ja oppii viidakon tavoille ja eläinten kielen, ja hyvin pian hän oppii myös viidakon lain. Joukossa liikkuu niin hyviksiä kuin pahiksiakin, aivan kuten ihmisten maailmassakin. Mowgli sukkuloi kahden maailman välillä ja on hieman hämillään tunteistaan, sillä olo ei tunnu oikein kotoisalta missään. Mieltä jäytää kaipuu jonnekin, mutta minne.
Plussaa : Saliin astuessa mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, sillä näyttämön keskiössä ollut kehikko suorastaan kutsui kiipeilemään ja temppuilemaan eri tavoin. Valoilla ja äänimaailmalla saatiin vielä hienosti luotua sopivat olosuhteet viidakkoseikkailulle. Eläinhahmot olivat liikkuvuudessaan loistavia! Välillä hiivittiin, välillä singahdeltiin ja roikuttiin milloin missäkin. Mieleeni jäi etenkin Bagheera-pantteri (Marja Skaffari), joka kissamaisen sulavasti loikoili ylärakenteissa, kohtauksessa muutenkin hyödynnettiin itse tilaa hienosti. Myös Shere Khan-tiikerin (Jukka Väinölä) olemuksesta pidin kovasti. Oma lukunsa olivat sitten hauskat ja ketterät apinat (Karoliina Vanne, Ilona Chevakova ja Jukka Väinölä). Melkoista meininkiä apinakolmikolla oli, yleisöön otettiin kivasti kontaktia ja erityisen huvittava oli sen isomman apinan rento banaaninmutustelu. Suvi Leppänen teki hienon roolityön Mowgli-poikana. Miten hän aluksi maailmaa ja ympäristöään tarkkaili hiukan arkana mutta kuitenkin uteliaana, ja roolihenkilössä tapahtui selkeä kasvu, kun hän sai lisää itsevarmuutta. Suvi teki roolinsa hyvin herkillä kasvoilla ja kehonkielellä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Itse tarinahan on myös hieno, ja ohjaaja-dramatisoija Mikkola on nostanut tärkeitä asioita esiin. Kaiken ulkopuolisuuden keskelläkin voi löytää oman paikkansa, kunhan on edes joku henkilö tai paikka, jonka läheisyydessä tuntee olevansa turvassa. Nämä ajatukset sopivat hyvin nykymaailmaankin, jossa moni nuori tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Erilaisuus on myös rikkaus, jonka voi kääntää voimavarakseen. Pitää vaan löytää oikea keino. Tie voi olla pitkä ja vaaroja täynnä, mutta onnistuminen lopulta palkitsee ja selviytyy voittajana. Tarinan pahisten takaa löytyi pelkoa ja epävarmuutta, joka sitten suunnattiin ilkeytenä ja kieroiluna muita kohtaan. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Minun mielestäni tämä kuitenkin sopii parhaiten hiukan vanhemmille katsojille, sillä tarinan opetus ei välttämättä ihan nuorille aukea. Kanssani samaan aikaan oli katsomassa "kohtalaisen energinen" koululaisryhmä, ja mukava lisä oli se, että koululaisetkin saivat osallistua hiukan mukaan ja purkamaan energiaansa tömistelemällä antaumuksella. Eläinhahmot myös ottivat kontaktia yleisöön ja sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Tässä on kuitenkin vaarana se, että yleisö innostuu liikaa ja homma karkaa käsistä. Nyt eläimet tutkailivat väkeä vähän uteliaina, mutta pitivät tietyn etäisyyden kuitenkin, ja hyvä niin.
Miinusta : Sanna Ponkin puvustus nosti minussa esiin sekä ihastelua että vihastelua, vähän ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta yllättävistäkin palasista tehdyt asut olivat hyvinkin nerokkaita, etenkin kun lähietäisyydeltä huomasi mitä kaikkea puvuissa mukana on. Toisaalta sitten esimerkiksi kojootin ulkomuoto toi mieleeni lähinnä hyvin sairaan ja kapisen, "räjähtäneen" otuksen. Ihmetystä herätti etenkin Kaa-käärmeen olemus! Hitaasti poispäin luikerteva ruumis oli vänkä, mutta itse käärme muuten... Pään muodosta tuli mieleeni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni mitenkään sitten pois. Ihmettelin myös ison apinan pääkalloaurinkolaseja. Ehkä sisääntullessa olisi voinut korostaa eläimellistä äänimaailmaa vielä lisää ja siten yleisö olisi ikään kuin itsekin lipunut viidakkoon.
Muuta : Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut toteutus tärkeästä aiheesta. Toivottavasti keskustelu jatkuu koululaisryhmissä esityksen näkemisen jälkeenkin, ja kaikki saisivat jollain konstilla ilmaistua omia tuntemuksiaan. Ahaa Teatteri saattaa nostaa ahaa-elämyksen jos toisenkin!
Viidakkokirjalle neljä tähteä ****.
Kantaesitys 10.9. 2013, kesto noin 1h 35min väliaikoineen
Alkuperäisteksti Rudyard Kipling
Suomennos Helmi Krohn
Dramatisointi ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Suvi Leppänen, Karoliina Vanne, Marja Skaffari, Jukka Väinölä, Ilona Chevakova ja Pekka Hänninen
Taustaa : Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin tekstiin pohjautuva hieno kasvutarina Mowgli-pojasta, joka joutuu vauvana eroon vanhemmistaan ja sudet ottavat hänet kasvattilapsekseen. Poika kasvaa ja oppii viidakon tavoille ja eläinten kielen, ja hyvin pian hän oppii myös viidakon lain. Joukossa liikkuu niin hyviksiä kuin pahiksiakin, aivan kuten ihmisten maailmassakin. Mowgli sukkuloi kahden maailman välillä ja on hieman hämillään tunteistaan, sillä olo ei tunnu oikein kotoisalta missään. Mieltä jäytää kaipuu jonnekin, mutta minne.
Kuva Petri Kivinen |
Plussaa : Saliin astuessa mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, sillä näyttämön keskiössä ollut kehikko suorastaan kutsui kiipeilemään ja temppuilemaan eri tavoin. Valoilla ja äänimaailmalla saatiin vielä hienosti luotua sopivat olosuhteet viidakkoseikkailulle. Eläinhahmot olivat liikkuvuudessaan loistavia! Välillä hiivittiin, välillä singahdeltiin ja roikuttiin milloin missäkin. Mieleeni jäi etenkin Bagheera-pantteri (Marja Skaffari), joka kissamaisen sulavasti loikoili ylärakenteissa, kohtauksessa muutenkin hyödynnettiin itse tilaa hienosti. Myös Shere Khan-tiikerin (Jukka Väinölä) olemuksesta pidin kovasti. Oma lukunsa olivat sitten hauskat ja ketterät apinat (Karoliina Vanne, Ilona Chevakova ja Jukka Väinölä). Melkoista meininkiä apinakolmikolla oli, yleisöön otettiin kivasti kontaktia ja erityisen huvittava oli sen isomman apinan rento banaaninmutustelu. Suvi Leppänen teki hienon roolityön Mowgli-poikana. Miten hän aluksi maailmaa ja ympäristöään tarkkaili hiukan arkana mutta kuitenkin uteliaana, ja roolihenkilössä tapahtui selkeä kasvu, kun hän sai lisää itsevarmuutta. Suvi teki roolinsa hyvin herkillä kasvoilla ja kehonkielellä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Itse tarinahan on myös hieno, ja ohjaaja-dramatisoija Mikkola on nostanut tärkeitä asioita esiin. Kaiken ulkopuolisuuden keskelläkin voi löytää oman paikkansa, kunhan on edes joku henkilö tai paikka, jonka läheisyydessä tuntee olevansa turvassa. Nämä ajatukset sopivat hyvin nykymaailmaankin, jossa moni nuori tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Erilaisuus on myös rikkaus, jonka voi kääntää voimavarakseen. Pitää vaan löytää oikea keino. Tie voi olla pitkä ja vaaroja täynnä, mutta onnistuminen lopulta palkitsee ja selviytyy voittajana. Tarinan pahisten takaa löytyi pelkoa ja epävarmuutta, joka sitten suunnattiin ilkeytenä ja kieroiluna muita kohtaan. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Minun mielestäni tämä kuitenkin sopii parhaiten hiukan vanhemmille katsojille, sillä tarinan opetus ei välttämättä ihan nuorille aukea. Kanssani samaan aikaan oli katsomassa "kohtalaisen energinen" koululaisryhmä, ja mukava lisä oli se, että koululaisetkin saivat osallistua hiukan mukaan ja purkamaan energiaansa tömistelemällä antaumuksella. Eläinhahmot myös ottivat kontaktia yleisöön ja sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Tässä on kuitenkin vaarana se, että yleisö innostuu liikaa ja homma karkaa käsistä. Nyt eläimet tutkailivat väkeä vähän uteliaina, mutta pitivät tietyn etäisyyden kuitenkin, ja hyvä niin.
Mowgli (Suvi Leppänen) / kuva Petri Kivinen |
Miinusta : Sanna Ponkin puvustus nosti minussa esiin sekä ihastelua että vihastelua, vähän ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta yllättävistäkin palasista tehdyt asut olivat hyvinkin nerokkaita, etenkin kun lähietäisyydeltä huomasi mitä kaikkea puvuissa mukana on. Toisaalta sitten esimerkiksi kojootin ulkomuoto toi mieleeni lähinnä hyvin sairaan ja kapisen, "räjähtäneen" otuksen. Ihmetystä herätti etenkin Kaa-käärmeen olemus! Hitaasti poispäin luikerteva ruumis oli vänkä, mutta itse käärme muuten... Pään muodosta tuli mieleeni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni mitenkään sitten pois. Ihmettelin myös ison apinan pääkalloaurinkolaseja. Ehkä sisääntullessa olisi voinut korostaa eläimellistä äänimaailmaa vielä lisää ja siten yleisö olisi ikään kuin itsekin lipunut viidakkoon.
Muuta : Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut toteutus tärkeästä aiheesta. Toivottavasti keskustelu jatkuu koululaisryhmissä esityksen näkemisen jälkeenkin, ja kaikki saisivat jollain konstilla ilmaistua omia tuntemuksiaan. Ahaa Teatteri saattaa nostaa ahaa-elämyksen jos toisenkin!
Viidakkokirjalle neljä tähteä ****.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri
Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö
Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen
Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin
Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?
Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan. Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.
Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!
Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.
Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****.
Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen
Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin
Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?
Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto |
Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan. Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.
kuva Terho Aalto |
Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!
Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.
Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Hämeenlinnan teatterin syksy 2013
Tuoreita terveisiä Hämeenlinnan teatterin syyskauden pressitilaisuudesta! Enpäs ottanut tilaisuudessa valokuvia, surkealla kamerallani ne eivät olisi kuitenkaan onnistuneet, enkä liiemmin tehnyt mitään muistiinpanojakaan. Fiiliksen ja muistikuvien (ja syysesitteen) mukaan siis tulee tämä kirjoitus...
Aluksi nykyinen teatterinjohtaja Heikki Paavilainen (jonka haastattelu on muuten vielä julkistamatta täällä, jostain syystä panttaan sitä) toivotti kaikki lämpimästi tervetulleiksi, ja kertoi olevansa lavalla esittelemässä tulevaa kautta viidettätoista ja samalla viimeistä kertaa. "Maailman parhaan teatterinjohtajan" hakuprosessihan alkaa olla loppusuoralla ja kolme johtajakandidaattia on enää jäljellä. Paavikin valittiin paljon nopeammassa tahdissa! Lopullinen valinta julkistetaan parin viikon kuluttua. Haluaisin tietää jo nyt! Syksyllä Heikin saappaissa on joku toinen, ja se saattaa olla yksi tänäänkin paikallaolleista. Jännää!
Syyskauden aloittaa 4.9. "The Pianist"-vierailu Verstas-näyttämöllä. Kyseessä on klovni Thomas Moncktonin sooloteos, jossa yhdistetään klassista klovneriaa ja nykysirkusta. Luvassa on siis "pianokonsertti", jossa itse artisti ei tunne soitinta lainkaan ja alkaa tutustua siihen mitä moninaisin keinoin. Varmasti on temppuilua luvassa ja sanatonta viestintää, mimiikkaa luulisin. Kuulostaa kiintoisalta! The Pianistista on luvassa neljä esitystä heti syyskuun alkupuolella.
Syyskuun puolivälissä 12.9. saa ensi-iltansa Snoopi Sirenin ohjaama "Pojat", Paavo Rintalan teoksesta tehty musiikkiteatteriversio. Mikko Niskanenhan ohjasi siitä myös elokuvan, jonka pääosassa nuorena Jake-poikana nähtiin läpimurtoroolissaan Vesa-Matti Loiri. Unohtumaton tarina, sydämessäni läikähti kun näin ensimmäistä kertaa ohjelmistolehtisen. Ohjaajan mukaan tuleva esitys pysyy ajalle ja paikalle uskollisena, eli tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ouluun. Se on yhtä aikaa dramaattinen ja järkyttävä, mutta toisaalta hauska ja ilkikurinenkin kasvukertomus poikajoukosta. Siihen pyritään hakemaan vähän Pertsa ja Kilu - tyylistä seikkailumeininkiä ja huumoria sodan raadollisuuden keskelle. Uutta tässä esityksessä tulee sen sijaan olemaan se, että mukana on myös musiikkia. YUP-yhtyeestäkin tuttu, väkevänä lyyrikkona ja omintakeisena säveltäjänä tunnettu Jarkko Martikainen vastaa musiikkipuolesta. Jarkon ja Snoopin jutustelua oli hauska kuunnella, juttua olisi piisannut varmaan iltaan asti. Näytelmässä on mukana Hämeenlinnan teatterin vakkarinäyttelijöitä ja lisäksi syksyllä näyttelijäharjoittelijana aloittava Mikko Töyssy ja lisäksi kolme nuorta teatterikoululaista. Tätä jään todella odottamaan mielenkiinnolla! Jarkko lauloi toimittajan pyynnöstä pätkän yhdestä juomalaulustakin ex tempore, ja sama kuullaan myös saksaksi... Niin, ja Siren vertasi tätä kokonaisuutta vähän Billy Elliottiin, eli nenäliinat mukaan sitten!
Lokakuun alussa 2.10. ensi-iltansa saa Arja Pessan ohjaama "Näyttelijätär", joka kulkee myös alaotsikolla "Ritva Oksanen 50 vuotta näyttämöllä". Tässä Ritva Oksanen päästää katsojan kurkistamaan näyttelijäntyön ytimeen, ja luvassa on otteita ja lauluja hänen roolitöistään vuosikymmenten ajalta. Kapellimestarina ja miehen rooleissa nähdään "taitava miimikko" Pedro Hietanen. Takuuvarma hitti siis! Ritva esitti pätkän monologia ja lauloi, ja kertoi tarinan julisteessakin nähtävästä hienosta valokuvasta, jossa hän nousee ylös järvestä. Hän kun oli aamukahdeksalta täydessä tällingissä kotonaan, jotta kuvaan saataisi heti aamusta mukaan autenttinen järven usva, ja samoihin aikoihin paikalle saapui loka-autonkuljettaja täyttynyttä p-kaivoa tyhjentämään. Kuski oli tokaissut, että Ritva se vaan on hyvin säilynyt. Pressitilaisuudessa Ritva vielä lauloi pätkän Iitin Tiltua ja Pedro tyytyi myhäilemään viiksiensä takana ja tokaisemaan pari lausetta omaan humoristiseen tyyliinsä.
Lokakuun puolivälissä 17.10. nähdään vielä yksi kantaesitys, kun Antti Mikkolan käsikirjoittama ja ohjaama "Kuningas näyttämöllä" saa ensi-iltansa. Näytelmä juhlii samalla Harri Ekosen 30-vuotista taivalta näyttämöllä. Harjoitukset ovat jo käynnissä ja luomistyö on vielä kesken, eli esitystä kirjoitetaan samaan aikaan, joka jo itsessään tekee jutusta hyvin kiintoisan. Näytelmässä teatterissa harjoitellaan Kuningas Lear-näytelmää, jonka pääosassa on Harri Ekonen. Harri Ekonen myös esittää narria sekä fiktiivistä hahmoa Harri Ekosta. Mitä kaikkea näyttelijän pään sisällä tapahtuu näytöksen ja harjoitusprosessin aikana, ja näyttelijöillä alkaa tulla keskenäänkin kaikenlaista skismaa, samaan tapaan kuin itse näytelmässäkin. Siskokset tappelevat lavalla ja takahuoneessa jne. Pressitilaisuus pidettiin päänäyttämöllä, jossa oli samaan aikaan tämän näytelmän lavastusta valoineen. Valtava aurinkokello kuvastamassa ajan kulumista. Tuttujen näyttelijöiden lisäksi tässä mukana vahvistusta Tampereen Nätyltä, josta saapuu nuori mies Panu Hietalahti mukaan remmiin.
Teatterikärpänen odottaa syyskautta hyvin paljon! Luvassa on Paavilaisen mukaan vielä muutama vierailu ehkä, mutta niistä ilmoitetaan sitten tarkemmin. Eräskin Aku Hirviniemi saattaa olla tulossa monologinsa kera visiitille...
Lopuksi näyttelijä Henna-Maija Alitalo kertoi tulevasta kesäprojektista, eli kesäkuun alkuun on luvassa alakoululaisille kursseja, joissa lapset pääsevät tutustumaan teatteritaloon ja teatteri-ilmaisuun. Kurssin ohjaajana toimii Henna-Maija itse.
Hämeenlinnan teatterin sivuille pääset tästä linkistä.
Aluksi nykyinen teatterinjohtaja Heikki Paavilainen (jonka haastattelu on muuten vielä julkistamatta täällä, jostain syystä panttaan sitä) toivotti kaikki lämpimästi tervetulleiksi, ja kertoi olevansa lavalla esittelemässä tulevaa kautta viidettätoista ja samalla viimeistä kertaa. "Maailman parhaan teatterinjohtajan" hakuprosessihan alkaa olla loppusuoralla ja kolme johtajakandidaattia on enää jäljellä. Paavikin valittiin paljon nopeammassa tahdissa! Lopullinen valinta julkistetaan parin viikon kuluttua. Haluaisin tietää jo nyt! Syksyllä Heikin saappaissa on joku toinen, ja se saattaa olla yksi tänäänkin paikallaolleista. Jännää!
Kuningas näyttämöllä / kuva Tommi Kantanen, HMLn teatteri |
Syyskauden aloittaa 4.9. "The Pianist"-vierailu Verstas-näyttämöllä. Kyseessä on klovni Thomas Moncktonin sooloteos, jossa yhdistetään klassista klovneriaa ja nykysirkusta. Luvassa on siis "pianokonsertti", jossa itse artisti ei tunne soitinta lainkaan ja alkaa tutustua siihen mitä moninaisin keinoin. Varmasti on temppuilua luvassa ja sanatonta viestintää, mimiikkaa luulisin. Kuulostaa kiintoisalta! The Pianistista on luvassa neljä esitystä heti syyskuun alkupuolella.
Syyskuun puolivälissä 12.9. saa ensi-iltansa Snoopi Sirenin ohjaama "Pojat", Paavo Rintalan teoksesta tehty musiikkiteatteriversio. Mikko Niskanenhan ohjasi siitä myös elokuvan, jonka pääosassa nuorena Jake-poikana nähtiin läpimurtoroolissaan Vesa-Matti Loiri. Unohtumaton tarina, sydämessäni läikähti kun näin ensimmäistä kertaa ohjelmistolehtisen. Ohjaajan mukaan tuleva esitys pysyy ajalle ja paikalle uskollisena, eli tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ouluun. Se on yhtä aikaa dramaattinen ja järkyttävä, mutta toisaalta hauska ja ilkikurinenkin kasvukertomus poikajoukosta. Siihen pyritään hakemaan vähän Pertsa ja Kilu - tyylistä seikkailumeininkiä ja huumoria sodan raadollisuuden keskelle. Uutta tässä esityksessä tulee sen sijaan olemaan se, että mukana on myös musiikkia. YUP-yhtyeestäkin tuttu, väkevänä lyyrikkona ja omintakeisena säveltäjänä tunnettu Jarkko Martikainen vastaa musiikkipuolesta. Jarkon ja Snoopin jutustelua oli hauska kuunnella, juttua olisi piisannut varmaan iltaan asti. Näytelmässä on mukana Hämeenlinnan teatterin vakkarinäyttelijöitä ja lisäksi syksyllä näyttelijäharjoittelijana aloittava Mikko Töyssy ja lisäksi kolme nuorta teatterikoululaista. Tätä jään todella odottamaan mielenkiinnolla! Jarkko lauloi toimittajan pyynnöstä pätkän yhdestä juomalaulustakin ex tempore, ja sama kuullaan myös saksaksi... Niin, ja Siren vertasi tätä kokonaisuutta vähän Billy Elliottiin, eli nenäliinat mukaan sitten!
Lokakuun alussa 2.10. ensi-iltansa saa Arja Pessan ohjaama "Näyttelijätär", joka kulkee myös alaotsikolla "Ritva Oksanen 50 vuotta näyttämöllä". Tässä Ritva Oksanen päästää katsojan kurkistamaan näyttelijäntyön ytimeen, ja luvassa on otteita ja lauluja hänen roolitöistään vuosikymmenten ajalta. Kapellimestarina ja miehen rooleissa nähdään "taitava miimikko" Pedro Hietanen. Takuuvarma hitti siis! Ritva esitti pätkän monologia ja lauloi, ja kertoi tarinan julisteessakin nähtävästä hienosta valokuvasta, jossa hän nousee ylös järvestä. Hän kun oli aamukahdeksalta täydessä tällingissä kotonaan, jotta kuvaan saataisi heti aamusta mukaan autenttinen järven usva, ja samoihin aikoihin paikalle saapui loka-autonkuljettaja täyttynyttä p-kaivoa tyhjentämään. Kuski oli tokaissut, että Ritva se vaan on hyvin säilynyt. Pressitilaisuudessa Ritva vielä lauloi pätkän Iitin Tiltua ja Pedro tyytyi myhäilemään viiksiensä takana ja tokaisemaan pari lausetta omaan humoristiseen tyyliinsä.
Lokakuun puolivälissä 17.10. nähdään vielä yksi kantaesitys, kun Antti Mikkolan käsikirjoittama ja ohjaama "Kuningas näyttämöllä" saa ensi-iltansa. Näytelmä juhlii samalla Harri Ekosen 30-vuotista taivalta näyttämöllä. Harjoitukset ovat jo käynnissä ja luomistyö on vielä kesken, eli esitystä kirjoitetaan samaan aikaan, joka jo itsessään tekee jutusta hyvin kiintoisan. Näytelmässä teatterissa harjoitellaan Kuningas Lear-näytelmää, jonka pääosassa on Harri Ekonen. Harri Ekonen myös esittää narria sekä fiktiivistä hahmoa Harri Ekosta. Mitä kaikkea näyttelijän pään sisällä tapahtuu näytöksen ja harjoitusprosessin aikana, ja näyttelijöillä alkaa tulla keskenäänkin kaikenlaista skismaa, samaan tapaan kuin itse näytelmässäkin. Siskokset tappelevat lavalla ja takahuoneessa jne. Pressitilaisuus pidettiin päänäyttämöllä, jossa oli samaan aikaan tämän näytelmän lavastusta valoineen. Valtava aurinkokello kuvastamassa ajan kulumista. Tuttujen näyttelijöiden lisäksi tässä mukana vahvistusta Tampereen Nätyltä, josta saapuu nuori mies Panu Hietalahti mukaan remmiin.
Teatterikärpänen odottaa syyskautta hyvin paljon! Luvassa on Paavilaisen mukaan vielä muutama vierailu ehkä, mutta niistä ilmoitetaan sitten tarkemmin. Eräskin Aku Hirviniemi saattaa olla tulossa monologinsa kera visiitille...
Lopuksi näyttelijä Henna-Maija Alitalo kertoi tulevasta kesäprojektista, eli kesäkuun alkuun on luvassa alakoululaisille kursseja, joissa lapset pääsevät tutustumaan teatteritaloon ja teatteri-ilmaisuun. Kurssin ohjaajana toimii Henna-Maija itse.
Hämeenlinnan teatterin sivuille pääset tästä linkistä.
torstai 4. lokakuuta 2012
Kuningatarleikit / Teatteri Telakka
Kuningatarleikit / Teatteri Telakka
Ensi-ilta 20.4. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen
Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen ja Tanjalotta Räikkä
Taustaa : Näytelmä kertoo kolmesta naisesta, jotka kaikki tavalla tai toisella joutuvat luopumaan naiseudestaan. Päähenkilöinä ovat kansanedustaja, huippuhiihtäjä ja murhaaja. Kaikki ovat juuri jäämäisillään kiinni jostakin. Esityksen pohjalla ja innoituksena ovat olleet Maria Stuartin ja Elisabet I:n elämät. Kaksi kuningatarta kilpailivat vallasta tapaamatta kuitenkaan kertaakaan toisiaan. Elisabet I piilotti sukupuolisuutensa kyetäkseen hallitsijaksi, kun taas Maria Stuart ei koskaan kyennyt luopumaan naisellisuudestaan ja halustaan löytää elämänkumppani. Lopulta toinen mestautti toisen. Esitys on sekoitus historiaa, fiktiota ja sukupuolirooleja.
Plussaa : Olin ensimmäistä kertaa Teatteri Telakalla. Mielenkiintoinen talo, mielenkiintoinen tila. Kaikki näyttelijät olivat mielettömän hyviä, heistä aiemmin olin nähnyt vain Karoliina Kudjoin livenä. Ovelasti oli toteutettu se, miten näyttelijä seisoi näyttämöllä hiljaa ja katsojat tavallaan kuulivat hänen ajatuksensa. "Tässä näyttelijä Antti Mankonen ja seuraavaksi aion tehdä noin ja näin". Sukupuoliroolit todellakin pistettiin uusiksi, sillä Antti esitti myös naishiihtäjää hyvin herkällä tavalla, kun taas Tanjalotta Räikkä oli hänen karski aviomiehensä. Näytelmän hahmoilla oli esikuvansa todellisuudessakin. Jännästi jäi kyllä mietityttämään se, miten esim. poliitikkoihin suhtautuu täysin eri tavalla sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat. Vallankahvaan pyrkivä nainen ei pääse kuitenkaan eroon "tyttöydestään" vaikka kuinka yrittäisi. Kaikki kolme tarinaa olivat hyvin koukuttavia, pidin siitä että sukupuolirooleilla leikiteltiin. Aluksi ei voinut kuvitellakaan parrakasta Antti Mankosta naishiihtäjänä, mutta piru vieköön miten taitavasti hän sen roolinsa teki ja vei kyllä pisteet kotiin. Olen pitänyt Tanjalotta Räikkää aina vähän maskuliinisena naisnäyttelijänä ja niin hän oli tässäkin, mutta upeasti myös toi esille sitä herkkyyttään etenkin murhaajan roolissa. Hienoa työtä kaikilta kolmelta, ja kiitokset käsikirjoittaja/ohjaaja Mikkolalle mielenkiintoisista näkökulmista! Huumoriakin oli mukana sopivasti, naisten (ja miestenkin) käytös meni välillä tosi överiksi huvittavuuteen asti, ja tarkoituksellisen hölmöt ihmisten nimet huvittivat myös. Toimittajan nimi taisi olla Pekka Vittunen, jos en väärin muista? Lavastus oli erittäin toimiva kokonaisuus, samoin äänimaailma ja valot. Loppukohtauksen haarniskoista vielä iso plussa! Niin aina on jotenkin hämmentävää, jos yhdellä roolihenkilöistä on sama etunimi kuin minulla...
Miinusta : Hätäpuhelukohtauksessa oli liikaa vilkkuvia valoja ja meteliä ja huutoa, tuntui että pääni halkeaa ihan just. Varmasti vähemmälläkin melskaamisella asia olisi tullut selväksi.
Muuta : Kuningatarleikit vieraili loppukesästä arvostetuilla teatterifestivaaleilla Meksikossa ja sai valtavan suosion. Esityshän oli ensi-illassa jo keväällä, minä pääsin näkemään toiseksiviimeisen näytöksen nyt syksyllä ja tällä hetkellä esitys ei ole enää Teatteri Telakan ohjelmistossa. Varmasti tämä tullaan näkemään jossain muuallakin, eli suosittelen lämpimästi vähän erilaisena teatteriesityksenä kaikille. Pisti kyllä ajatukset liikkeelle oikein kunnolla! Tuomitsemmeko naiset samasta rikkeestä eri tavalla kuin miehet? Kyllä...
Kuningatarleikeille neljä tähteä ****
Ensi-ilta 20.4. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen
Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola
Rooleissa : Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen ja Tanjalotta Räikkä
Taustaa : Näytelmä kertoo kolmesta naisesta, jotka kaikki tavalla tai toisella joutuvat luopumaan naiseudestaan. Päähenkilöinä ovat kansanedustaja, huippuhiihtäjä ja murhaaja. Kaikki ovat juuri jäämäisillään kiinni jostakin. Esityksen pohjalla ja innoituksena ovat olleet Maria Stuartin ja Elisabet I:n elämät. Kaksi kuningatarta kilpailivat vallasta tapaamatta kuitenkaan kertaakaan toisiaan. Elisabet I piilotti sukupuolisuutensa kyetäkseen hallitsijaksi, kun taas Maria Stuart ei koskaan kyennyt luopumaan naisellisuudestaan ja halustaan löytää elämänkumppani. Lopulta toinen mestautti toisen. Esitys on sekoitus historiaa, fiktiota ja sukupuolirooleja.
Plussaa : Olin ensimmäistä kertaa Teatteri Telakalla. Mielenkiintoinen talo, mielenkiintoinen tila. Kaikki näyttelijät olivat mielettömän hyviä, heistä aiemmin olin nähnyt vain Karoliina Kudjoin livenä. Ovelasti oli toteutettu se, miten näyttelijä seisoi näyttämöllä hiljaa ja katsojat tavallaan kuulivat hänen ajatuksensa. "Tässä näyttelijä Antti Mankonen ja seuraavaksi aion tehdä noin ja näin". Sukupuoliroolit todellakin pistettiin uusiksi, sillä Antti esitti myös naishiihtäjää hyvin herkällä tavalla, kun taas Tanjalotta Räikkä oli hänen karski aviomiehensä. Näytelmän hahmoilla oli esikuvansa todellisuudessakin. Jännästi jäi kyllä mietityttämään se, miten esim. poliitikkoihin suhtautuu täysin eri tavalla sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat. Vallankahvaan pyrkivä nainen ei pääse kuitenkaan eroon "tyttöydestään" vaikka kuinka yrittäisi. Kaikki kolme tarinaa olivat hyvin koukuttavia, pidin siitä että sukupuolirooleilla leikiteltiin. Aluksi ei voinut kuvitellakaan parrakasta Antti Mankosta naishiihtäjänä, mutta piru vieköön miten taitavasti hän sen roolinsa teki ja vei kyllä pisteet kotiin. Olen pitänyt Tanjalotta Räikkää aina vähän maskuliinisena naisnäyttelijänä ja niin hän oli tässäkin, mutta upeasti myös toi esille sitä herkkyyttään etenkin murhaajan roolissa. Hienoa työtä kaikilta kolmelta, ja kiitokset käsikirjoittaja/ohjaaja Mikkolalle mielenkiintoisista näkökulmista! Huumoriakin oli mukana sopivasti, naisten (ja miestenkin) käytös meni välillä tosi överiksi huvittavuuteen asti, ja tarkoituksellisen hölmöt ihmisten nimet huvittivat myös. Toimittajan nimi taisi olla Pekka Vittunen, jos en väärin muista? Lavastus oli erittäin toimiva kokonaisuus, samoin äänimaailma ja valot. Loppukohtauksen haarniskoista vielä iso plussa! Niin aina on jotenkin hämmentävää, jos yhdellä roolihenkilöistä on sama etunimi kuin minulla...
Miinusta : Hätäpuhelukohtauksessa oli liikaa vilkkuvia valoja ja meteliä ja huutoa, tuntui että pääni halkeaa ihan just. Varmasti vähemmälläkin melskaamisella asia olisi tullut selväksi.
Muuta : Kuningatarleikit vieraili loppukesästä arvostetuilla teatterifestivaaleilla Meksikossa ja sai valtavan suosion. Esityshän oli ensi-illassa jo keväällä, minä pääsin näkemään toiseksiviimeisen näytöksen nyt syksyllä ja tällä hetkellä esitys ei ole enää Teatteri Telakan ohjelmistossa. Varmasti tämä tullaan näkemään jossain muuallakin, eli suosittelen lämpimästi vähän erilaisena teatteriesityksenä kaikille. Pisti kyllä ajatukset liikkeelle oikein kunnolla! Tuomitsemmeko naiset samasta rikkeestä eri tavalla kuin miehet? Kyllä...
Kuningatarleikeille neljä tähteä ****
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Haastattelussa Antti Mikkola
Antti Mikkolan tapasin heinäkuun puolivälissä Valkeakoskella Ravintola Karpuzissa.
”Umpitamperelainen” Antti on syntynyt Tampereella 1978 ja on horoskooppimerkiltään oinas.
Mitä harrastat? ”Kai mä sitten musiikkia jotenkin niinku harrastan, aika vähän mulla on sellaisia ”harrastusharrastuksia” selkeesti, olis helppo sanoa että elokuvat ja näin. Tää on sen takia niin kiva ammatti, että kaikki aina pyörii jotenkin tän teatterihomman ympärillä, että varsinaisesti en harrasta mitään muuta kuin tätä”, Antti selventää.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä olen kauhean laaja-alainen, mulla ei oo mitään sellaista mitä mä en voisi tehdä. Mä en oo keskittynyt oikeestaan ihan perusdraamaan, sitä mä oon halunnut kaikkein eniten tehdä, mutta mua on elättänyt aika paljon nää musikaalit nyt sitten kuitenkin, että siinä on varmaan mun sellainen erityisosaamiseni. Olen myös sillai koomisesti orientoitunut myöskin, ja ohjaan ja käsikirjoitan.”
Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata maalata ja piirtää, siinä mä oon tosi huono!”
Onko suvussasi muita tällä alalla olevia? ”Oikeestaan ei. Mun isä on tehnyt elämäntyönsä TV2:lla järjestäjänä ja tuottajana, mä oon kasvanut aika lähellä isän työpaikkaa Tohloppia. Mä oon nähnyt pienestä pitäen tätä alaa ja teatterin maailma ei oo koskaan ollut mulle vieras, että se on tullut mulle kyllä ihan kotoa. Kaikennäköisiä näyttelijöitä on punkannut meillä välillä ja sillai”, Antti nauraa.
Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Kitaraa oon soittanut, valitettavasti se on jäänyt vähän vähemmälle ja harmittaa, etten panostanut siihen nuorempana enemmän.”
Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teakiin hain 1998 ja pääsin ensiyrittämällä sisään, valmistuin sieltä 2002. Virgo-musikaali oli mulle tavallaan sellainen preppauskoulu sinne Teakiin, siitä sai paljon kannustusta ja varmaan sen ansioista pääsin sisään heti. Sain koreografi Ari Nummiselta niin paljon hyviä vinkkejä, että mitä siellä pääsykokeissa kannattaa tehdä.”
Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Virgo oli selkeesti askel siihen, että teatteri alkoi niin paljon kiinnostaa että mietin, että sitä mä voisin tehdä. Toinen oli sellainen, että olin Pyynikin kesäteatterissa avustajana. Se oli todella hieno kokemus! Täällä Pohjantähden alla, se oli aivan huikea esitys ja sai katsoa sitä Kalle Holmbergin ohjausta ja siinä oli Suomen kärkinäytteljöitä, olihan se hirvittävän iso etuoikeus olla siinä mukana ja nähdä miten ne työskentelee. Huikea porukka, samaa ryhmää ei saatais enää tänä päivänä yhtäaikaa lavalle, on senverran kovatuloista sakkia! Sitten kun pääsin sinne Virgoon ja pääsi oikeesti tekeen jotain ja sit pääsin kouluun, niin siitähän se sitten lähti”, Antti muistelee.
Olitko koulussa näytelmissä mukana nuorempana? ”Kova olin lukiossa järjestään kaikkee! Kaikki koulun perinteet oli jostain syystä unohtunut, eli ei ollu kunnon penkkareita eikä potkiaisia esimerkiksi. Me pistettiin sitten kavereiden kanssa haiseen ja laitettiin kaikki sillai viimeisen päälle ja järjestettiin kaikkee. Esiinnyttiin niissä, oli kaikenlaista sketsiä ja bändiä, kaikkee tosi hauskaa.”
Miksi olet näyttelijä? ”Ompas paha … Tänä päivänä koen olevani yhä enemmän ja enemmän teatterintekijä, kirjoitan ja ohjaan. Sit ollaan perustettu toi oma teatteri, Teatteri Siperia. Mä oon niin kauheen laaja-alaisesti mukana, etten mä aina oikein erotakaan sitä, että oonko mä nyt näyttelijä vai mikä mä oon. Mä tykkään tarinoista ihan mielettömän paljon, tykkään niitä kertoa ja jakaa tunteita. Se on mulle kauhean tärkeetä ja se, että saa olla mielikuvituksen kanssa tekemisissä. Mielikuvitus on mulle se kaikkein tärkein asia! Yks elämän suola on mielikuvitus ja ilman sitä ei oltais ihmisiä, jos oikein tarkkoja ollaan. Se erottaa meidät eläinkunnasta. Se on niin alati kiehtovaa ja hienoa! Kaikki näytteleminenhän on just sitä, mielikuvitellaan ihmisen elämä ja mitä se vois olla, ja pystytään vielä näyttelijöinä kuvittelemaan ja käyttämään sitä mieltä siellä näyttämöllä. Ihan vaan senkin takia mä oon tällä alalla.”
Entä jos et olisi tällä alalla, millä alalla olisit? ”Mua kyllä kiinnostaa kouluttaminen, sitä oonkin jo tehnyt teatterinkin kautta, että kai sitä sitten kouluttaisi edelleen. Tai itse asiassa tähän onkin helppo vastata. Mä olisin muusikko. Kyllä! Miksen mä sitä heti tajunnut...Varmaan sen takia, että se menee niin läheltä. Joo, mä tekisin kappaleita joka päivä!” Antti innostuu.
Oletko tehnyt muita töitä? ”En oo oikein kerennyt. Lapsesta asti oon tehnyt näitä hommia, kun isä oli siellä Tohlopissa töissä niin mähän olin juontajana Kasmasiinissa. Ainoo mun sellainen kesäduuni, jolloin olin ns. oikeissa töissä, oli yks hienoimpia kokemuksiani. Olin Hatanpään sairaalassa ihan tämmöisenä huoltomiehenä. Se oli kovaa hommaa, välillä joutui kohtaamaan sairaita ja kuolleitakin. Se oli kesällä ´98, hurja kokemus. Työhön kuului esim. vainajien kuljettaminen ja sellainen, se oli aika tervekin kokemus. Se teki kauheen hyvää! Sehän on meidän elämässä ja arjessa kauheen syrjään sysätty aihe, kuolema.”
Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Vaasassa, Hämeenlinnassa ja Teatteri Siperiassa."
Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Kyllähän niitä on tietysti monta, mutta mä huomaan että aika moni niistä on tällai samalla lailla laaja-alainen teatterintekijä kuin minäkin, Leea Klemola, Kari Heiskanen... Kari Heiskanen ehdottomasti miesnäyttelijöistä, arvostan häntä kovasti sekä ohjaajana että näyttelijänä. Hän tekee sangen taiteellista teatteria, mutta kuten hyvin tiedetään, hän osaa olla myös koominen. Olis niin kivaa, kun vois itekin toimia tässä maailmassa sillai, että vois tehdä vähän kaikkee. Ettei ryytyis mihinkään eikä jäis toisteleen liian pitkäks aikaa samoja juttuja!”
Kuka olisi unelmiesi vastanäytteljä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Jotenkin ei viittis nyt millään sinne Hollywoodiin mennä, mutta olishan se nyt makeeta Marlon Brandon kanssa näytellä. Toi näytteleminenhän kuitenkin on sitä, että näyttämöllähän on aina kaks ihmistä jotka aloittaa sen homman aina alusta. Se on tässä kans niin hieno piirre, että vaikka kuinka kokenut kehäkettu oot, niin jokainen työ on aina uusi. Se epävarmuus ja sellainen on aina siinä läsnä, vaikka olisit kuinka kauan tehnyt näitä hommia. Tietysti tärkeintä on sellainen näyttelijä, jonka kanssa viihtyisi siellä. Mitä paremmin viihdyt vastanäyttelijän kanssa siellä näyttämöllä, sitä parempi juttu tulee. Nyt tuli mieleen, että tosi kova olis Ralph Fiennes, englantilainen metodinäyttelijä, tekee mielestäni pelkästään hyvää jälkeä. Todella syviä roolitöitä. Lisäksi sanon, että kyllähän noissa mun kurssikavereissa oli kans upeita tyyppejä!”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Haluaisin isoja, klassisia draamarooleja. Mitä isompi kakku, sen isompi trippi se on joka kerta. Sitä aina rukoilee kohdalleen, että saisi sellaisen ison työn tehdä, koska siinä on aina sekin, että se myöskin opettaa paljon, se tekee susta vaan entistä paremman. Haastaa niin paljon! Niin kuin Amadeuksessakin olin kolme tuntia näyttämöllä, koko ajan puhetta ja menoa ja meininkiä. Markiisi de Saden roolin haluaisin joskus muuten tehdä! Monet näistä hienoista rooleista on sellaisia, että niitä pitää ainakin kymmenen vuotta vielä kypsytellä.”
Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No täähän on jo yks unelmien täyttymys kun olen saanut Sanin kanssa laulaa dueton! Se on aivan upee juttu, en mä mitään parempaa osais toivoakaan!”
Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ” En ikinä.”
Parasta työssäsi? ”Tossa edellä sitä vähän kuvasinkin, eli just siitä mielikuvittelua, tunteita ja niiden jakamista. Mä tykkään kyllä hirveesti kans harjoitella! Joskus mä tykkään enemmän siitä harjoittelemisesta kuin siitä esittämisestä, se on just niin kiinnostavaa, kun siinähän ne justiin tapahtuu ne kaikki oivallukset. Sit se hetki kun tulee ymmärretyksi sen yleisön kanssa, hieno hetki.”
Entä miinuspuolia? ”Kyllä valitettavan paljon tehdään huonoa teatteria. Kun mitä tahansa työtä tehdään huonosti, syntyy huonoa jälkeä. Onhan se siis järkyttävä paikka, jos sä joudut näyttelijänä sellaiseen tilanteeseen ja joudut näyttelemään 50 kertaa sellaista. Oon ollut niin onnekas, että oon toistaiseksi välttynyt niiltä, mutta olen mäkin niistä osani saanut, kaikki saa. Mutta kun taidetta tehdään, ei pidä pelätä epäonnistumisia! Muutenhan ei tuu mitään! Se on vähän niin kuin pituushyppääjä. Jos se jo pelkää valmiiksi yliastumista, niin eihän siitä tuu yhtään mitään siitä hommasta!”
Millaisessa roolissa olet kaikkein omimmillasi? ”Omasta mielestäni oon aika tunnevoimainen näyttelijä ja teenkin mielelläni sellaisia, missä mä pääsen isosti ilmaisemaan tunteita. Muistan kun äitini kävi kattoon jotain ensimmäisiä rooleja mitä tein ja se sanoi, että ”Niin Antti, kyllä sä varmaan oikealla alalla oot kun sulta noi kyyneleet on aina tullu niin helposti!” Kai siinä on joku sellainen, että tykkään niitä tunteita käsitellä. Tykkään kyllä siitä myös, että on älyä mukana.”
Podetko koskaan esiintymisjännitystä? ”Joo kyllä, ei siitä varmaan kukaan koskaan vapaaksi pääse. Joskus poden enemmän, joskus vähemmän. Jaa miten se ilmenee mulla? No positiivinen jännitys on sellaista, että mä huomaan höpöttäväni hirveesti ja oon vähän kierroksilla ja ylitilassa. Se on sellaista mukavaa ja kutkuttavaa, mä en sitä välttämättä kutsuis edes jännittämiseksi, mutta kyllähän se varmaan sitä on. Pahin on sellainen jännitys, mikä saattaa joskus tulla ennen ensi-iltaa eli niinku sillai lamaantuu, ei mistään kauhusta, mutta huomaa että on vähän semmoinen veltto olo, se pitäisi saada ravistettua itsestään jotenkin pois!”
Onko sinulla jotain ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Joka jutussa tulee luotua rutiinit ja kyl mä sitten teen ne ihan samalla tavalla. Jos mulla on jossain jutussa ollut se, että mä teen etunojapunnerruksia ennen esitystä, niin kyllä sitä on kauheen vaikee jättää enää pois! Tai et jos on ollut tapana juoda kuppi kahvia, niin jos on myöhässä eikä kerkiäkään, niin on tosi tärähtänyt olo että mites tää nyt meneekään tää homma”, Antti nauraa.
Kerro jokin hassu kommellus! ”Yksi tilanne jota vieläkin ihmettelen on sellainen, että Rikhard III:ssa Vaasassa esitin Rikhardia ja sen käsi on vääntynyt ja se kulkee tosi pahassa ryhdissä ym. ja ohjaaja halusi, että mä oon siinä esityksessä vasenkätinen. Sit siinä on sellainen erittäin kuuluisa repliikki, jossa Rikhard III ottaa tikarin, antaa sen naiselleen ja sanoo ”Tässä. Upota se uskolliseen sydämeeni”. Mä sanoin ”Tässä” ja pistän käden taskuuni, jossa piti olla perhosveitsi ja se ei ookkaan siellä! Mä aattelin, että oon oikeakätisenä laittanutkin sen vasempaan povariin. Kun käsi menee povariin mä tajuan, että sitähän ei ole mulla ollenkaan, vaan se on siellä mun maskihuoneen pöydällä. Se näyttämö on aivan tyhjä, ei oo mitään mitä mä voisin antaa ja mähän oon jo päästänyt suustani sen ”Tässä”-sanan. Sit mä huomaan, että siinä on pieni tuikkukynttilä pöydällä ja sen alla on lautanen. Heitin sen kynttilän veke ja sen lautasen löin rikki pöytään, annoin siitä ne lasinsirut sille naiselle käteen, ”Upota se uskolliseen sydämeeni”. Siitä tuli tosi loistava! Siinä ei mennyt paljoa aikaa koko jutussa, et miten voi ne neljä sekuntia tuntua niin järjettömän pitkiltä! Et on tavallaan jo sellaisessa kauhun vallassa ja toisaalta taas se, että mistä ihmeestä se tuli, ihan kuin joku olisi kuiskannut mun korvaan että tee näin. Mä en siinä toiminut, vaan joku muu.”
Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se oli mahtavaa kun me oltiin oma teatteri perustettu ja sali on täynnä omassa teatterissa ja sitten aina kun yleisö on lähtenyt pois, niin me jäätiin aina näyttelijöiden kanssa purkaan se esitys, kannettiin lavasteita yömyöhään semmoisessa vähän ihmeellisessä mielentilassa. Se oli jotenkin niin mahtavaa, että me onnistuttiin!”
Kun joku rooli loppuu, jäätkö ikävöimään sitä? ”Tietysti sellainen haikeus jää, toisaalta kaiken pitää loppua joskus. Yks näytelmä loppui kyllä liian aikaisin, Vaasassa sellainen kuin Huojuva talo. Siitä tuli pirun hyvä esitys. Esityksiä oli vain 14 ja se oli aina täynnä, mutta kun se oli pienen puolen juttu niin sitä ei kantsinut sit enää jatkaa.Se kyllä kismitti silloin!”
Mitä sinulla on syksyllä luvassa? ”Loppukesä menee hulinaksi, kun mulla on se oma ”Devising Hitler”-esitys, se lämmitetään nyt Teatterikesän Offiin, sehän on mun oma teksti ja ohjaus. Sitten Teatteri Telakalla oma teksti ja ohjaus, tää ”Kuningatarleikit” lämmitetään kanssa ja se jatkaa elämäänsä siellä. Me saatiin myös kutsu Meksikoon isoille teatterifestivaaleille tällä esityksellä, et me lähdetään nyt elo-syyskuun vaihteessa sinne. Sit mä varmaan kirjoitan lisää koko syksyn ja oon koti-isänä”, kertoo Antti tulevista projekteistaan.
Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi ja haluatko lähettää terveisiä blogin lukijoille? ”Mielikuvitusta kehiin vaan, sekä taiteeseen että viihteeseen niin hyvin menee! Ja kun teatterissa käy, niin se on mun mielestäni vähän niin kuin jalkapallomatsi. Muistaa vaan sen, että välillä näkee heikkoja matseja, mutta rakkaus lajiin silti säilyy. Sama teatterissakin, että sitä timanttiahan me katsojina metsästetään, sitä joka joskus sytytti sen liekin!”
Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Taikaviitta! Ja Superhessuhan on kans hieno, koska nehän on semmoisia epäonnistujia elämässään molemmat ja se on jotenkin ihanaa kun ne saa ne supervoimat ja saavat sen tähtihetkensä. Ne on niin sympaattisia!”
Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Voi että! Mä ottaisin äkkiä jonkun miehen ja olisin sille niin järjettömän hyvä kuin voi olla. Että näin pitää miehelle puhua ja näin pitää miehen kanssa olla, olisin oikein hyvä vaimo!”
Mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Hirveesti kirjoja ja musiikkia ja erittäin ison pullon hyvää konjakkia!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :
Mistä sanasta pidät eniten? - Isi
Mistä sanasta pidät vähiten? - Tase
Mikä sytyttää sinut? - Haasteet
Mikä sammuttaa intohimosi? - Laiskuus
Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Kun oma lapsi sanoo isi
Mitä ääntä inhoat? - Taustahälymusiikki
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Iso johtaja musa-tai leffabisneksessä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Verovirastossa töissä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Kyllä mä nään mitä sä yrität!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)