Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liisa Peltonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liisa Peltonen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 14. lokakuuta 2019

Madaamit / Hämeenlinnan Teatteri

Madaamit / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.10. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Äänisuunnittelu Harri Kuittinen
Valot Veikko Pulli

Rooleissa : Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa, Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Sauli Suonpää ja Minerva Salomäki/Kerttu Suonperä

Marika (keskellä) on tässä ollut raskaana ehkä 6 minuuttia

 Hämeenlinnan Teatterin syksyn toista ensi-iltaa pääsimme mieheni kanssa juhlistamaan erityisenä päivänä - samalla nimittäin vietimme 12v-hääpäivää! Ensimmäisten treffiemme päätteeksi tuli aikoinaan puhetta harrastuksista ja tuleva aviopuolisoni lausui kuolemattomat sanat "Teatterissa tykkään kyllä käydä ja kävisin enemmänkin, jos olisi joku kenen kanssa käydä!" Sitä saa mitä tilaa näemmä, ja aika monta teatterireissua on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut.

 "Roisi komedia Madaamit" lukee teatterin sivuilla, ja tästä saimme esimakua jo aika alussa, kun asioita ei turhaan kierrellä ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Ronskit ilmaisut tuntuivat kirvoittavan hyviä nauruja katsomossa, itseäni tosin alkoi muutaman jälkeen jo puuduttamaan, mutta asiaan...

 Ei ole Jaakolla (Sauli Suonpää) helppoa, ei. Äidin helmoista (kirjaimellisesti, äidin nimi kun on Helma ja roolissa aina upea Tuija Vuolle) ei olla kunnolla pyristelty vielä irti, kun kuvioihin mukaan tulee kertakihlauksella lisää naisväkeä. Tuore kihlattu Marika (Liisa Peltonen), tämän vierasperäisissä sanoissa sekoileva Sirkka-äiti (Johanna Reilin) sekä uhkea perhetuttu Linda (Sanni Haahdenmaa), joista jälkimmäinen on tuore äiti ja tuosta noin tempaisee varoittamatta ryntäät esiin ja imetyshommiin kesken Tupperware-kutsujen. Jaakon suu lupsuttaa mainiosti mukana myös imetyksen aikana...

 Eipä aikaakaan kun Jaakko ja Marika muuttavat yhteen ja *pim*, pian Marika odottaa lasta. Ohjeita satelee joka suunnasta. Ajassa mennään kätevästi reilu harppaus eteenpäin ja mitä kotona odottaakaan, kun väsynyt ambulanssikuski Jaska saapuu pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Odottaako kotona hehkeä kotiäiti valmiina hieromaan miehensä rasittuneita jalkoja ja tuo jääkaappikylmän oluen suoraan käteen? Ehei, kotona odottaa silmänaluset tummina ja tukka rasvaisena uupunut zombienkaltainen hahmo, joka villasukat jalassa raahustaa pyykkikorin päälle istumaan ja lähes valahtaa korin sisälle. Liisa Peltonen on tässä kohtauksessa kyllä elementissään, ja yleisön joukosta kantautuu hysteeristä naurua. Taitaa kohtaus tuoda muistoja mieleen heille, jotka ovat tai ovat olleet pienten lasten äitejä.

Väsynyttä kotoilua 

 Asunnonvaihtoa, rintamamiestalon jatkuvaa remonttia (nyt on silmänaluset tummina vuorostaan Jaakko), erouhkaa, ruuhkavuosia, Helma-äidin surumielisiä puheluita ja epätoivoisiakin yrityksiä tavata poikaansa, matkalaukun pakkaamista ja lähdön tunnelmaa. Tätä kaikkea on Madaamit. Ronskeja puheita ja otteita, teräviä, ilkeitäkin sivalluksia sanoin ja paikoin hetkiä, jotka toivat minulle jotenkin kiusaantuneen olon. En aluksi tuntunut saavan otetta oikein mistään enkä kenestäkään, enkä lapsettomana osannut samaistua äitiyspuheisiin. Vaan annas olla, loppua kohti älysin minäkin katsoa pintaa syvemmälle ja samaistumiskohtia alkoi ropisemaan laariin enemmänkin. Olenhan minäkin lapsi ja minulla on iäkkäät vanhemmat, joiden luona onneksi tuli käytyä kahvilla ja korttia pelaamassa juuri ennen ensi-iltaa. Muuten olisi alkanut omatuntoa kolkuttelemaan oikein huolella ja olisi tullut tarve kyläillä tai vähintään soittaa heti esityksen päätyttyä. Esitys siis onnistui ainakin minun kohdallani herättämään ajatuksia ja tehtävä on silloin suoritettu oikein.


 Lapsiakin näyttämöllä nähdään, mainio Ilona-neitokainen (ensi-illassa ilmeisesti roolissa Kerttu Suonperä) topakkana komentamassa ja ulkoista olemustaan myöten kuin suora kopio Marika-äidistään. Liikutukselta ei moni voi välttyä, kun "Äideistä parhain" lauletaan heleällä äänellä. Näytelmän lomaan on ujutettu ovelasti muitakin äitiaiheisia kappaleita.

 Toistetaanko sitten samaa kaavaa sukupolvesta toiseen? Siinä missä itse antoi aikoinaan pakit Fazerin pojalle, voi oma tytär antaa pakit Tapolan pojalle ja niin on joulu pilalla...

 Näyttelijöistä etenkin Sauli Suonpää pääsee revittelemään laajalla skaalalla, ja sitähän Saulilta löytyy. Mies taipuu venymään ilmeikkäästi moneen suuntaan, erityisen herkullinen on miehekäs tsemppaus kylppärin peilin edessä ja kohtaus saa ansaitut aplodit. Muutenkin oli erityisen mieluisaa nähdä "oman kylän poika" piiiitkästä aikaa kotikulmillaan estradilla.

 Ensimmäiset aplodit irtosivat kuitenkin sille ihmeelle, että Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämölle on rakennettu pyörönäyttämö! Huraa, ja hieno onkin! Ensimmäinen liikkeellelähtö sai aikaan spontaanit aplodit ja siinä oli jotain suuren maailman meininkiä.

 Biologiselle kellolle, väriävaihtavalle mekolle ja haikaralle pisteet kotiin myös.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Helma-äiti pien´, yksin koko maailmassa...

maanantai 2. lokakuuta 2017

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

torstai 23. helmikuuta 2017

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Sovitus Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Pukusuunnittelu Satu Suutari

Rooleissa : Liisa Peltonen, Lasse Sandberg ja Petri Keinonen

The Hämpton Dixieband : Petri Keinonen, Jussi Keinonen ja Jussi Harju

 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen, vanhan totuuden..." (Rakkauslaulun alkusanat)  Minulla on ollut äärimmäisen helppoa kirjoittaa esityksistä, joissa ei liikuta liian syvissä vesissä. On ollut helppoa kertoa omasta yksityisestä teatterikokemuksestani ja verrata sitä omaan elämääni, ja tekstin myötä paljastaa välillä itsestäni ja elämästäni enemmän kuin on ehkä ollut tarvis. Nyt on myönnettävä, että tämän näytelmän kohdalla täytyy vetää jonkinmoinen raja siihen, mitä kirjoittaa. Koska meitä on kaksi, enkä halua lähteä tässä ruotimaan mitenkään omaa avioliittoani. Voi miten mieli tekisi, mutta...

 Olen nähnyt Pasi Lampelan ohjaaman version tästä näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Rooleissa olivat silloin loistavat Eero Aho ja Merja Larivaara. Muistan, miten muutamissa kohdissa yleisössä naureskeltiin mielestäni oudoissa kohdissa. "Eivät naureskelisi noin, jos tietäisivät." Tällä kertaa yleisössä naureskeltiin ainakin sille, että tietoa nimenomaan on. Useampikin tunnisti sieltä omat puheensa tai vastapelurin. Nauru juuttui kuitenkin kurkkuun, mitä pitemmälle kohtausten myötä edettiin.


Verstas-näyttämön ovet avataan vain hetkeä ennen näytelmän alkamisaikaa. Sisään astuessani minut valtaa hämmästys, ihastus ja tyytyväisyys - lava kun sijaitsee kaiken keskellä ja penkit kiertävät sen ympärillä. Näin kauan piti tätäkin näyttämöratkaisua odottaa! Tosielämänkin pariskunta Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen seisovat kuin kylävieraita vastaanottamassa lavan molemmin puolin. Tulee mieleen myös nyrkkeilykehä, josta on laidat napattu pois. Ottelu on kohta alkamaisillaan. Ottakaa mukavat paikat ja rentoutukaa, sillä kohta se on myöhäistä. Kohta mennään ylös ja alas vuoristoradalla, jota myös elämäksi kutsutaan.

 Haastattelija (Petri Keinonen) jututtaa kymmenen vuotta aviossa ollutta paria. Kaikki näyttää olevan loistavasti. Kehuja satelee, elämä ja etenkin avioelo on auvoisaa. Sanahelinää, sillä kehonkieli kertoo jotain aivan muuta. Kumpikin vastailee lavan vastakkaisilta puolilta ja välttelevät toistensa katseita. Mikseivät istu lähekkäin ja vastaile toinen toisiaan tukien? Sitä sopii miettiä. Katsomossakin voisi aviopuolisot istua vaikkapa käsi kädessä, yhteisen asian äärellä. Ensi-illassa on runsaasti pariskuntia liikkeellä. Jotenkin olo tuntuu siltä, että "tirkistelee" toisten elämää ja onko nyt sopivaa näin arkaan paikkaan tupata tähän katsomaan ja kuuntelemaan. Mihin tahansa katsookin, näkee muita ihmisiä samoissa puuhissa ja osa miettii varmaan samaa. "Nuo tuolla vastapuolella näkevät meidät, ja mieheni istuu vieressäni kädet puuskassa, haukotteleekin." Näyttelijät ovat todella, todella lähellä. Jalkojaan pitää siirtää, ettei kukaan vain kompastuisi. Täysin uusi tunne Hämeenlinnassa. Vastaavaa en ole pystynyt kokemaan kuin korkeintaan Teatteri Jurkan piskuisessa huoneteatterissa. Mahtava tunne!


 Kohtausten edetessä panokset kovenevat. Johan pudottaa melkoisen pommin, joka vie pohjan Mariannen elämältä. Yhteiselo on jo vuosia ollut kuulemma pelkkää piinaa, lapset ärsyttäviä hemmoteltuja kakaroita. "Olen vihannut sinua monta vuotta!" Katsomossa on hiirenhiljaista. Tarpeen vaatiessa otetaan megafonikin käyttöön, jos oma ääni ei ole tarpeeksi kantava.

 Vierastin aluksi kovasti ajatusta siitä, että mukana olisi juurevaa musiikkia soittava The Hämpton Dixieband. "Voi ei, pitääkö joka paikkaan tunkea musiikkia!" oli ensimmäinen ajatukseni. Eikö pelkkä loistava teksti ja upeat näyttelijät riittäisi kerrankin? Käsiohjelmassa Petri Keinonen on tituleerattu tirehtööriksi. Melkoista sirkusta tämä esitys paikoitellen onkin. Oman elämänsä nuorallatanssijoita, pellejä ja leijonankesyttäjiä tulvillaan. Vaivihkaa musiikki vie kuitenkin mennessään minutkin, kappaleet rytmittävät kohtauksia ja korostavat päällevyöryvää tunnelmaa. Soittajat jalkautuvat eri puolille salia, ja on mielenkiitoista seurata heidän työskentelyään ihan lähietäisyydeltä.


 Näyttelijöitä on äärimmäisen kiehtovaa seurata niin läheltä, että melkein kädellä voisi koskettaa (istuin eturivissä). Kaikki katseet, otsanrypyt, kulmien kohotukset (Liisa Peltonen on tässä lajissa mestari), hikikarpalot otsalla ja kimmeltävät silmät näkyvät tuskallisen hyvin. Mitään ei pysty peittelemään. Ollaan niin auki kuin olla ja voi, ja sieluun sattuu. Tätä on odotettu, tämä on oikein. Näin teatteria tehdään.

 Ennen väliaikaa Marianne ei kestä meteliä yhtään enempää, ja soittimetkin saavat kyytiä. Valo leikkaa trumpettiin keskelle näyttämöä. Vaikuttavaa.

Kierroksia lisätään väliajan jälkeen. Musiikki on muuttanut muotoaan, nyt maalaillaan taustoja ja koko Verstas-näyttämö otetaan haltuun pystysuunnassakin. Ääni kuuluu jostain kaukaa yläpuoleltani ja hetkessä jostain aivan muualta. Nerokasta. Juuri näin. Tuli palaa hiljaisella liekillä, niin kuin rakkauskin. Palaa kuitenkin.


 Äkkiseltään laskeskelin, että vuonna 1997 hurahdin Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa tähän jaloon taidemuotoon oikein kunnolla. 20 vuotta, jonka aikana olen nähnyt hyvin erilaisia ja hyvin eritasoisia esityksiä, luultavimmin noin 160. Näiden vuosien varrella olen yrittänyt parhaani mukaan pitää lippua korkealla "oman kotiteatterini" puolesta, välillä on tehnyt mieli vajota maan alle myötähäpeästä, välillä tanssia riemusta pitkin katuja. Toisista esityksistä olen pitänyt suunnattoman paljon, vaikka suuri yleisö ei ole samaa mieltä kanssani ollutkaan. Tänään, "Kohtauksia eräästä avioliitosta"-näytelmän ensi-illan jälkeisenä aamuna voin rehellisesti ja täydestä sydämestäni vilpittömin mielin sanoa, että olen nyt nähnyt sen kaikista kovimman ja vahvatekoisimman teoksen ikinä tässä kaupungissa, ja korkealle mennään ihan valtakunnallisestikin. Ei siihen tarvita prameita lavasteita eikä näyttävää visuaalista tykitystä. Siihen tarvitaan jotain aivan muuta - sellaista, jota ei pelkästään näe vaan myös tuntee. Kiitos Liisa ja Lasse, olette parhautta! Kiitos koko työryhmä.

Lienee turhaa sanoa, että suosittelen esitystä. Kaikille. Seurusteleville, sinkuille, perheellisille, perheettömille, eronneille, eroa suunnitteleville, aviopareille. Tämä on tehty ihmisiltä ihmisille, suurella liekillä ja vielä suuremmalla sydämellä.

ps. Aamulla päässäni soi Haloo Helsingin kappale "Rakas". "Rakas ollaan vaan hiljaa..."

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri! Minun teatterini!) #munteatteri

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.


 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Hutiklubi / Tehdas tanssii, Off/Balance

Hutiklubi / Tehdas tanssii-festivaalit, Off/Balance, HML:n Teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta Jyväskylän Kesä-festivaaleilla 8.7. 2015, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Koreografia Jukka Tarvainen
Tanssijat Jaakko Nieminen ja Jukka Tarvainen
Muusikko Lauri Kallio
Vieraileva esiintyjä Liisa Peltonen
Tuotanto Off/Balance

 Hämeenlinnassa on nyt hyvä pöhinä päällä mitä kulttuuritapahtumiin tulee. Lasten taidefestivaali Hippalot päättyi juuri ja heti perään (ja osittain samaan aikaankin) alkoi Tehdas tanssii-festivaali, Verkatehtaan alueella sekin. Pian on luvassa Elomessuja, Taiteiden yötä, Kirjan aika-tapahtumaa, Keskiaikamarkkinoita...

 Hutiklubi ei aluksi nimenä sanonut minulle yhtikäs mitään. Onneksi sitten tutustuin tarkemmin siihen, mitä nimen takaa paljastui ja voihan jee, kyseessä olisi improvisaatioon ja yleisöltä tulleisiin ehdotuksiin perustuvaa tanssia - improtanssia siis! Meikäläinenhän on jo vanha konkari mitä improjuttuihin tulee, sillä olen nähnyt niin improttuja kokoillan näytelmiä, sketsejä kuin musikaalinkin. Tanssin puolellekin on esityksissä välillä lipsahdettu (etenkin TeaKin keväisessä improssa) ja olihan se hienoa, kun porukka keinui kuin yhteisestä sopimuksesta vesiputouksen tavoin, ja silti vailla ennakkosuunnitelmia. Kiinnostukseni tätä Off/Balance-ryhmän tuottamaa ja kehittämää esitystä kohtaan heräsi viimeistään siinä vaiheessa kun huomasin, että parin tanssin ammattilaisen ja virtuoosimaisen muusikon lisäksi vierailevana improilijana nähtäisiin Hämeenlinnan Teatterin näyttelijä Liisa Peltonen (jolla on myös tanssitaustaa), ja eikun lippuja hankkimaan.

Liisa Verstaan kulmilla 2012 (c) Teatterikärpänen 

 Ennen esitystä pääsin vihdoin ja viimein ostoksille Pyöräkiska Inkiväärillekin, se kun oli parkkeerattu Verstaan oven tuntumaan. Club Mate Cola ei kyllä oikein iskenyt makuhermooni ja tuli mieleeni muinainen sokerirasitustesti. Verstaalle loppujen lopuksi saapui tiistai-illaksi ihan kiitettävä määrä uteliaita, ja tunnelma oli odottavan kutkuttavan jännittävä. Mitähän kohta oikein nähtäisiin?

 Toistan itseäni, mutta voihan jee miten hauskaa ja taidokasta menoa saakin aikaan alle tunnissa! Katsojilta pyydettiin pieniä apuja esim. laatusanojen ja arkisten askareiden suuntaan. Olisin kyllä halunnut nähdä improtun tanssin pyllynpyyhkimisestä, mutta halonhakkaamiseksihan se sitten meni. Muusikko Lauri Kallio loihti soitinarsenaalistaan erikoisia äänimaailmoja ja rytmejä, ja oli varsin kiehtovaa seurata, miten koko tarina hiljalleen heräsi eloon tanssin liikekielen ja erinäisten liikeratojen myötä. Varsin kokonaisvaltaista meininkiä, ja lisäksi sai näyttämään kaiken niin helpolta! "Että tuosta noin itsekin kokeilen tuota liikettä kotona illalla tästä inspiroituneena"  - ja löydän itseni ensiavusta varmaan hitusen myöhemmin niskat nurin ja nivelsiteet poikki.

(c) Off/Balance 

 Ja Liisahan ei ollenkaan jäänyt ammattitanssijoiden varjoon! Ehkäpä parasta antia oli pieni tanssin keinoin toteutettu tarina, jossa yleisön toiveiden mukaan oli alkuun mysteeriä, rakkautta tietysti, yllättävä sairaus, yllätysbluesia ja lopuksi synkkyyttä. Miten samaan tanssiin saikin mahdutettua niin monenlaisia elementtejä : herkkyyttä, huumoria, räjähtävää alkuvoimaa, kaipausta... Ah!

 Tarinan lisäksi näimme ja koimme myös musiikkiteoksen Lasihelmipeli (joku ehdotti teoksen nimeksi myös Marttia!), humpan tahdissa tanssatun maksakirroosin, tanssibattlen aiheena kallis vs. kiiltävä ja vaikka minkälaista sooloilua. Loppuhuipennukseksi vielä tanssi. jonka aiheena oli päänahan leikkaus eli skalpeeraus hattulalaisen intiaaniheimon tyyliin. Voitte kuvitella...

 Verstas ei ole suurensuuri näyttämöksi, mutta juuri passelinkokoinen tämänkaltaisille vierailuille. Koko tilaa käytettiinkin sitten hienosti hyödyksi, välillä kun käytiin seinillä ja lattianpinnassakin hakemassa lisää kierroksia. Hikihän siinä tuli itsellekin menoa katsellessa. Kiinnitin myös huomiotani siihen, miten tärkeä osuus tanssissa on liikkeellä ja ei-liikkellä, vastavoimilla. Yksi liike päättyy tuohon ja aivan toinen liike alkaa. Vaikuttavaa.

 Inspiroiduimme esityksestä isännän kanssa kovasti ja suunnittelimmekin, että "otollisella hetkellä" (tai pikemminkin otollisen hetken jälkeen) minä saan kuulemma soittaa olohuoneen sohvalla kazoo-pillillä monenmoisia säveliä ja isäntä ottaa tilan haltuun nykytanssin keinoin. Tätä odotellessa, jonkinsorttista tanssimeininkiä (ja sirklausnäytös) on tässä vuosien saatossa olkkarin matto jo päässyt todistamaan. Ehkäpä itsekin innostun näyttämään parhaita muuvejani.

 Kiitos Hutiklubille piristävästä, viihdyttävästä, inspiroivasta ja erittäin taidokkaasta iltahetkestä! Tahtoo lisää!

 Nettisivuilta bongattua : Off/Balance on kahden tanssin ammattilaisen (Elina Häyrysen ja Terhi Kuokkasen) vuonna 2009 perustama jyväskyläläinen nykytanssiryhmä. Ryhmän taiteellisina johtajina Kuokkanen ja Häyrynen kutsuvat ryhmään vierailevia taiteilijoita teoskohtaisesti, ja siten ryhmä ei profiloidu yhden koreografin taiteellisen näkemyksen tai tyylin ympärille. Näin ryhmälle on rakentunut raikas ja ennakkoluuloton ohjelmisto. Lisää infoa ryhmän kotisivuilla.

torstai 20. marraskuuta 2014

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Haastattelussa Liisa Peltonen



 Liisa Peltosen tapasin elokuun puolivälissä Hämeenlinnan Teatterin aularavintolassa.

 Kaksosten merkeissä 1975 syntynyt Liisa on kotoisin Hyvinkäältä ja tällä hetkellä hän asuu Hämeenlinnassa. Liisa harrastaa monipuolisesti tanssia eli nykytanssia ja steppiä. Lisäksi hän harrastaa rullaluistelua ja myös purjehdusta ”sillai välikäden kautta”, eli miehensä Lasse Sandbergin kautta.

 Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”Ehkä se on se fyysisyys ja liikunnallisuus, mulla on niin pitkä tanssi-ja akrobaatti-innostus taustalla, että ne on varmaan ne mun vahvuuteni. Laulu on ihan semmoinen kiitettävä, mutta ei erinomainen. Piirtäminen ja kirjoittaminen on sellaisia taitoja, jotka haluaisin osata paremmin”, Liisa kertoo.

 Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Oon soittanut alttoviulua kahdeksan vuotta, mutta nyt se ei ole pysynyt mukana mitenkään sillai aktiivisesti enää.”

 Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin Nätystä 1999, eli nelivuotinen koulu, josta valmistuin teatteritaiteen maisteriksi. Pääsin ekalla yrittämällä sisälle, vähän säikähdin ja yllätyinkin! Ennen Nätyä mä opiskelin vuoden tanssia ja kouluaikoina kävin jotain kesäkursseja, mutta sen jälkeen en ole mitään varsinaisia teatterin jatko-opintoja tehnyt, tanssia enemmänkin sitten.”

Liisa Peltonen / kuva Teatterikärpänen

 Milloin kiinnostuit nimenomaan teatterista? ”Kyllä mä varmaan yläasteella olin jo kiinnostunut, koska mä hain Kallion lukioon ja sehän on ilmaisutaitolukio. No, kävin sitten Kallion lukion, mut sitten mulla kävi siellä vähän että ”ei ehkä sittenkään”-efekti. Mä en oo koskaan harrastanut teatteria, se oli enemmänkin sellainen mystinen ja mielenkiintoinen maailma mulle. Kun olin sen vuoden sitä tanssia opiskellut, niin mä ajattelin asiaa uudestaan, että ehkä se lukio ei ollutkaan ihan sama mitä teatteri olisi todellisuudessa. Et lukio on kuitenkin lukio, vaikka siellä olisikin muutamia ilmaisutaitoaineita. Sit mä vaan päätin hakea Nätyyn! Tanssi ja teatteri oli mulla ne kärkipaikat, mutta sitten mä totesin, että ei musta olisi tanssijaksi. Olisi pitänyt olla jo parikymppisenä hirveen paljon parempi, jotta olisi voinut tulla ammattitanssijaksi. Lapsena olen leikkinyt teatteria ja leikkejä mielikuvitusmaailmassa, mutta en ole hinkunut esittämään juttuja muille, korkeintaan vanhemmille. Koulussa olin musiikkiluokalla, et tavallaan jo sen puitteissa esiinnyttiin laulamalla koko ajan. Laulaminen ei ole mulle jännittävä tilanne, jos osaan sen laulun. Se on ollut mulle pienestä asti kauhean luontevaa, meillä on aina laulettu niin kotona kuin koulussakin. Yleisön edessä puhuminen on ollut mulle vaikeempaa, ainakin silloin aluksi”, Liisa muistelee.

 Miksi olet näyttelijä? ”Mä en tiennyt tästä alasta hirveästi silloin kun mä valmistuin, totta kai olin opiskellut sitä asiaa, mutta mä vasta työssä huomasin, että mä saan tästä sellaisia fiiliksiä, mitä ei mistään muusta saa. Valmistuttuani mua aluksi vähän jännitti, että saas nähdä onko musta tähän. Pikkuhiljaa siinä töitä tehdessä mulle vahvistui, että tämä on mun juttuni! Sitä ei silloin opiskeluaikoina osannut tavallaan vielä sanoa, mä olin ehkä liikaa muiden mielipiteiden armoilla et mikä mä oon ja millainen näyttelijä mä oon. Se tuli sitten tässä vasta vuosien myötä, kun oon päässyt tekemään tosi herkullisia juttuja ja sellaisia, joita on mukava muistella jälkeenpäinkin. Ne elämyksen hetket rampin puolin ja toisin...Mä muistan ne jutut mistä yleisö on tykännyt hirveesti ja sitten on paljon sellaisia itselle tärkeitä juttuja, onhan ne usein samojakin.”

 Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Onneksi sitä ei ole tarvinnut miettiä, mutta kyllä sen tanssiuran lisäksi vahvimpina haaveina mulla oli liikunnanopettaja ja lastentarhanopettaja. Mä sanon kyllä, että parempi niille lapsille että en oo sillä alalla! Mutta että se olisi jotain käytännönläheistä, jotain käsillätekemistä, jotain millä ei oo mitään tekemistä tietokoneiden tai jonkun toimistotyön kanssa. Mun luonteelle ja persoonalle olisi hyvin vaikeeta istua penkissä ja olla hiljaa paikallaan”, Liisa nauraa.

 Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mä haltioidun tosi monesta näyttelijästä ja kyllä näistä suomalaisista mun täytyy sanoa, että se Martti Suosalo on niin usein saanut mut toteamaan, että ”Voi että se on hyvä!” Siitä ei kyllä pääse mihinkään, siinä on yksi suuri ihailuni kohde. Sit on hirveesti muitakin. No Heikki Nousiainen, joka vierailee tuossa Perheistä parhain-näytelmässä, on aivan ihana ja siinä on yks sellainen kanssa, josta katsoo että ”tuo rauha, tuo karisma ja tuo taito samassa paketissa”. Kun mä meen teatteriin niin mä päätän, että mä haluun olla sen esityksen puolella ja mä aika harvoin petyn, mutta sit kun mä petyn niin mä petyn ihan kauheesti, koska kun mä menen katsomaan teatteria, mä haluan saada siitä sellaisen kokemuksen että tän puolesta kannattaa liputtaa ja tää on hieno laji! Jaa niin niistä idoleista vielä... Leffapuolelta Susan Sarandon ja Meryl Streep on jotenkin aina kolahtaneet, se olemus ja se karisma. Se rauha, että tietää et tässä mä oon, auki tälle tilanteelle ja elän. Silloin kun teatteri tai elokuva on kylmää, niin se jättää mut kyllä elämyksen ulkopuolelle. Mä haluan nähdä siellä jotain lämpöä, jotain inhimillistä! Vaikka kyllä maailman raadollisuuttakin voidaan näyttää ja pitääkin näyttää, mutta että siellä pitää olla jotain elämää ja lämpöäkin mukana.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä ja kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä Al Pacino olisi varmaan sellainen, mä en tosin tiedä uskaltaisinko mä sanoa sille yhtään mitään, mutta olisi se hienoo! Ehkä sit myös Susan ja Meryl, niissä on jotain häikäisevää. Kenen kanssa duetoisin? Hmmm, hyvä kysymys. Jos Sting haluaisi minut duettoon niin olisin kovin imarreltu, ja biisi olisi tietysti ”Mad about you”.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Multa kysyttiin tätä joskus pääsykokeissa ja silloin mä vastasin Maija Poppanen. Se on kyllä siitä nyt vähän ehkä muuttunut, sitä paitsi mä näin Helsingissä niin hirveen hyvän Poppasen, et mulle tuli sellainen olo että juu tää on tässä. Ei mulla oo koskaan ollut sellaista, että ”sen kun teen ja sitten kuolen pois”. Jotenkin musta tuntuu, että sitä ei välttämättä voi tietää mikä on se paras rooli, se vaan ehkä osuu kohdalle ja sitten sen huomaa myöhemmin vasta. Mä annan aina mahdollisuuden sille seuraavalle työlleni, et mitäs jos se onkin se maailman paras? Monet jutut on yllättäneet aivan totaalisesti.”


 Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi parhaat roolityösi? ”Kouluaikoina olin työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja ja Tampereen Teatterissa ja heti valmistuttuani menin Seinäjoen Kaupunginteatteriin ja olin siellä vuoden. En siellä Pohjanmaalla oikein viihtynyt, vaikka olikin hieno, iso ja toimiva teatteri jossa kävi paljon väkeä. Mä muutin takaisin Tampereelle ja olin freelancerina, mutta en halunnut jäädä odottamaan kun mulla oli kova hinku tehdä töitä. Mä soitin tänne Hämeenlinnaan ja kävi aivan käsittämätön tuuri, kun täällä tarvittiin äitiyslomansijaista just silloin. Mun piti olla aluksi vain vuosi ja sit multa kysyttiin että ootko toisenkin vuoden ja kolmannen jne. ja nyt mä olen ollut täällä jo 12 vuotta! Sain tehdä heti hyviä töitä ja oli pakko ottaa vastuuta ja sillä sitä oppi. Jään nyt joululta pois, koska mä odotan vauvaa. Tulee tähän pitkään putkeen nyt kyllä tauko ja se tuntuu oudolta, mutta se tuntuu tietysti myös kauhean kivalta, koska nyt tulee elämään jotain uutta!”
 ”Niistä rooleista...Sieltä alkuvuosilta se ”Yksityiset tähtitaivaat” oli sellainen mikä istui mulle hyvin ja sain siitä paljon itsekin. Kyllä se Pohjantähden Elinakin onnistui hyvin, vaikka en voinut kuvitellakaan alunperin että tekisin sen roolin. Aattelin, että olen liian lyhyt ja Elina on sillai eteerisempi kuin minä. Vanja-enon Sonja oli rankka tehdä, mä en meinannut löytää sitä roolia ensin millään, mutta sitten kun kaikki loksahti kohdalleen niin siitä tuli tosi iso onnistuminen ja se oli ihana hetki! Sit pakko sanoa, että kokonaisuutena toi Tänä iltana kaikki hyvin, jossa oli Cohenin musiikkia...sitä oli järjettömän ihanaa esittää ja se oli oikeen sellainen näyttelijän nautinto. Et laulaa mut silti näytellä koko ajan – kaikki tauot, välit, välisoitot. Koko ajan oltiin tilanteessa. Tykkäsin siitä todella paljon. Hei ei näitä mitenkään pysty pistämään järjestykseen, kun jossain onnistuu tietyllä tavalla ja jossain ihan muulla tavalla. Mikä sitten on arvokkaampaa kuin toinen? Musta oli aivan mielettömän kivaa revitellä ”Ei kiitos”-näytelmässä kaikkia älyttömyyksiä, ja sit toisaalta vähän samaa mä saan tehdä tässä ”Seitsemännen portaan enkelissä”, joka kuitenkin on vähän vakavempi juttu.”
 ”Mua viehättää olla mahdollisimman kaukana itsestäni, ja pienenähän mä olen ollut leikeissä ja muissa usein isä, prinssi tai joku eläin. Jotenkin semmoinen liikkuva ja maanläheinen hahmo on mua enemmänkin, et jos mut laitettais korkokenkiin sipsuttamaan niin se olisi mulle hankalampaa kuin sellainen menninkäismeininki. Musta on tosi kivaa tyypitellä fyysisesti. En kuitenkaan koe olevani mitenkään komedienne, mun mielestä mun työ on kaikki alueet, jotkut niistä vaan tulee helpommin. En haluaisi lukkiutua jonkun tietyn tyypin näyttelijäksi. Stand up-koomikoksi musta ei olisi, se on mulle ihan vieras laji.”

 Freelancer vai kiinnitys? ”Joskus ihmiset kysyy, että milloin sä oot telkkarissa tai jossain leffassa. Mä vaan sanon, että ”Tää on vähän niinku mun oma valinta”. Mä voisin olla freelancer, mutta mä tykkään tästä ja myös siitä, että mun työllä on jatkuvuus. Mun ei tarvii olla puolta vuotta odottamassa ja saada siinä ajassa sellaista paniikkia, että osaanko mä enää mitään! Ja sitten taas tehdä jotain ja mihis kaupunkiin seuraavaksi. Musta se olisi stressaavaa. Se, että mä stressaan siitä onnistuuko esitys, on niin erilaista kuin se, että mistä mä saan töitä. Mulle sopii kiinnitykselläolo ja mä oon viihtynyt just sen takia täällä, että mulle on annettu sitä vastuuta mitä mä olen varsinkin aluksi oikein himoinnut!”

 Mikä on parasta työssäsi? ”Yhteinen ilo, silloin kun esitys onnistuu. Se on sellaista aika ainutlaatuista ja aitoa. Myös hyvä vastanäyttelijä tietysti. Hyvien ratkaisujen löytyminen on ihanaa, oikein hykerryttää välillä kun joku asia ratkeaa. Sit se, kun näkee miten yleisö nauttii silloin kun se oikein nauttii. Se on kyllä ihan mielettömän hienoa, koska noi kiitokset on sillai aika lahjomattomat, että kyllä sieltä aina jonkun verran ilmeitä näkee ja sieltä myös välittyy se, että äkkiä vaan taputukset ja sitten ulos. Sit sellainen mikä näyttelijää hivelee on, se että joskus joku tuntematon tulee kadulla kiittämään vaikkapa esityksestä joka on jo loppunut aikoja sitten. Että sanoo vaikka että se kosketti ja oli jollain tavalla merkityksellinen. Et joku jolla ei oo mitään velvoitetta tulla sanomaan... Kollegoiden tavallaan pitää aina välillä kommentoida et miten meni ja oliko kiva. Kyllä mut välillä pysäytetään tuolla ja silloin kun ihminen pysäyttää ihmisen jota se ei tunne, ainakin täällä Suomessa, niin silloin sillä on tarve sanoa ja musta se on ihanaa!” Liisa hehkuttaa.

 Entäs miinuksia? ”Sanotaan nyt tää...kun ihmiset kuvittelee, että katsomossa voi höpistä ja puhua, että näyttelijät ei muka kuule lavalle. Voi kyllä sinne kuuluu! Aina aattelee, että mikä siellä nyt on hätänä ja joku kysyykin vierustoverilta kelloa. Tai että joku räpeltää kännykkäänsä pimeässä ja se valo heijastuu sen kasvoihin... Puhelimet soi enemmän ja enemmän, vaikka on niitä kuulutuksiakin. Väliajan jälkeen ihmiset unohtaa taas sulkea ne puhelimet..”
 ”Mä en voi sanoa miinuspuoleksi sitä, että sosiaalista elämää ei talvella ole, koska se on niin tiedossa, se on tän työn hinta! Sen takia mä en tee kesäteatteria, mä haluun että mulla on maailmaa muuallakin. Mun oma perspektiivini tähän maailmaan kyllä kapenisi siitä, jos mä en ehtisi tekemään mitään muuta kuin teatteria. Kyllä se kahden kuukauden kesäloma on mulle todella tarpeellinen, ihan levonkin kannalta.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä teksti on kauheen usein kaiken a ja o, vaikka kuka väittäis mitä! Vaikka tää kuulostaa kliseeltä, niin positiivinen työilmapiiri inspiroi. Lannistamisella ja lyttäämisellä mä en ole vielä mitään hyvää nähnyt kasaantuvan. Tympeys on vastakohta sille mikä inspiroi. Jos tuntee välinpitämättömyyttä sitä juttua kohtaan, niin pitää vaan löytää sieltä jotain mikä saa sen kuplimaan ja sujumaan. Mut sit taas työniloakaan ei voi tyhjästä nyhjäistä, ei sitä voi väkisinkään tehdä. Henkilökemiahan on sellainen säkä-juttu kyllä, mut onhan tää myös sellainen laji, että  täällä on pystyttävä tekemään kaikkien kanssa töitä. Nyt taas vähän lipsuttiin...Lisäksi mua inspiroi hyvä musiikki, jutustaan innostunut ohjaaja, ideoita pursuavat ihmiset ja usein katson ympärilleni, että ompas paljon lahjakkuutta ja ja wau, saan olla mukana tässä porukassa! Kyllä mua inspiroi välillä sekin, että oon saanut levätä hyvin ja mulla on kova hinku tarttua työhön. Ja hyvä parisuhde inspiroi myös!”

 Podetko ramppikuumetta? ”Siis kyllä ensi-illat kauhistuttaa aina. Yleensä sinä päivänä mä siivoon taloa raivokkaasti, et jotenkin saisin ajatukset järjestykseen tai jotenkin haluun kontrolloida sitä pelkoa siitä, että miten se näytös tulee menemään. Vaikka se juttu olisikin ihan valmis, mutta kun sitä ei voi koskaan tietää että miten se sit tulee menemään. Mä en edes ajattele sitä kautta sitä, että nyt siellä on arvostelijat, vaan että se on se alku sille koko jutulle, se startti ja sen on parasta olla hyvä!”

 Onko sinulla jotain tiettyjä omia rituaaleja ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen kehittyy omansa, jota ei voi enää sitten muuttaa. On just semmoisia, että mun täytyy viedä vettä molemmille puolille niin, että mä itse tiedän et ne on siellä ja olen nähnyt ne siellä, koska muuten mä olen ihan pulassa jos mulla ei oo vesipulloja! Tai sitten on sellaisia, että mulla on yhdessä tietyssä esityksessä mukana aina jotain tiettyä evästä, esim. vaniljajugurttia. Kaikkia ihme fiksaatioita sitä kans tulee! Ei mulla kuitenkaan sellaisia taikauskojuttuja oo, että viheltelen kyllä teatterissa ja sellaista.”

 Kerro joku hauska sattumus? ”No varmaan tämmöinen aika perusjuttu, eli Posteljooni Petskinin viikset oli hukassa ja ne sitten löytyi kengänpohjasta. Ne oli tippunu kesken kohtauksen ja mä olin astunut niiden päälle. Kulisseissa vasta löysin ne ja kaikkia nauratti kovasti. Sit oli tämmöinen, kun tehtiin pikkulapsille näytelmää ”Mimmi-lehmä ja varis” ja siellä oli niitä päiväkotitoppapukuhenkilöitä palloilemassa, me aina saatettiin niitä ulos. Yksi pieni poika tuli, katseli ympärilleen ja huomasi että ahaa henkilökuntaa. Se tuli mun luo sormet sillai nipistyksessä ja mä pistin käden alle, et sillä on mulle joku juttu. Se laittoi mun kädelle sellaisen roskannäköisen ja mä kysyin että mikä se on, niin se vastasi ärrää sortaen ”Rräkää”.”

 Kerro joku hyvä muisto? ”Lavalta hirveen hieno hetki on ollut sellainen, kun Pohjantähdessä Vanajan laulu (kuoro) ja kaikki näyttelijät rupee mun seläntakana laulamaan moniäänisesti, se oli mielettömän kuuloista ja vielä kun oli ite mukana siinä tilanteessa, niin se oli kyllä niin hieno hetki. Kun se musiikki alkaa oikein vyörymään selän takaa, huh huh! Semmoinen oli myös haikee hetki, kun mä kävin tossa järven toisella puolella viimeistä kertaa (toim.huom. Vanha teatterirakennus ennen purkua), kiersin sen tyhjän rakennuksen vielä viimeistä kertaa ja sanoin hiljaa moikka.”


 Onko sinulla mottoa? ”Ei mitään sellaista suoranaista lausetta, mutta voisin sanoa että pitäisi uskaltaa olla rohkea elämässä ja ammatissa. Että ei pitäisi pelätä, vaan yrittää rohkeasti!”

 Mitä vielä haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mäkin huudan aina välillä että mä en osaa yhtään mitään, mutta sitten se tunne väistyy tuonne taka-alalle onneksi!”

 Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä tutkisin miesten päänsisäistä maailmaa. Tekisin huomioita siitä, että miten se ajattelu eroaa, vai eroaako se?”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Tää on niin naurettavaa, mutta mulla ei tuu mitään muuta mieleen kuin Lasse! Voisin ottaa myös jonkun soittimen ja opetella soittamaan sitä. Ja evääksi joku pähkinäsekoitus.”

 Jos voisit mennä menneisyydessä johonkin hetkeen aikakoneella, niin minne matkustaisit? ”Löytöretket olisi hienoa kokea, mutta kyllä mä haluaisin nähdä mammutin ja dinosauruksen ja sellaisia eläimiä, joita ei enää ole.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
 Mistä sanasta pidät vähiten? - Markkinatalous
 Mikä sytyttää sinut? - Ilo
 Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys
 Suosikkikirosanasi? - Perse
 Mitä ääntä rakastat? - Lassen ääni
 Mitä ääntä inhoat? -Laukaus
 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kondyktööri
 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ministeri
 Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Sinua odotetaan!

tiistai 4. joulukuuta 2012

Cohenia, Mysteeriota ja Les Misiä

Tehdäänpä pieni blogikirjoitus myös parista viime viikolla Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä nähdystä mieleenpainuvasta jutusta ja ensi syksyn suurproduktiosta Tampereella.

Muutama vuosi sitten Sokos Hotel Vaakunassa Hämeenlinnassa pyöri hyvin suosittu Tänä iltana kaikki hyvin-musiikkinäytelmä, jossa ei ollut puhuttuja repliikkejä lainkaan. AP Sarjanto oli esitystä varten suomentanut Leonard Cohenin kappaleita ja niitä sitten bändin säestyksellä esitti valikoitu porukka loistavia laulajia ja tulkitsijoita Hämeenlinnan teatteristakin. Kävin sen silloin kertaalleen katsomassa ja vaikken koskaan mikään Cohen-fani ole ollutkaan, sanoitukset ja tulkinnat tekivät vaikutuksen. Muutama kuukausi sitten sama porukka esitti Porvoossa konserttiversion esityksestä Cohen-aiheisen taidenäyttelyn avajaisten yhteydessä ja onneksi esiintyjille jäi vielä sellainen palo, että päättivät järjestää yksittäisen konsertin kappaleista Hämeenlinnan teatterin päänäyttämölle.
Loppuunmyyty sali todisti sitten viime viikolla jotain todella ainutkertaista ja itselleni jäi ainakin sellainen "once in a lifetime"-kokemus ja elämys vailla vertaa tästä. Haikeuttakin oli ilmassa, sillä porukasta kaksi oli teatterin palveluksessa toiseksiviimeistä päivää ja yksi oli jäämässä äitiyslomalle. Estradilla siis nähtiin Maija Sydänmaanlakka, Lasse Sandberg, Liisa Peltonen, Aleksi Aromaa ja AP Sarjanto sekä bändissä Antti Paranko, Olli Vänskä, Kalle Penttilä, Jussi Koskinen ja Lauri Malin. Kappaleita kuultiin kaikenkaikkiaan 17 ja encoret vielä päälle. En edelleenkään ole Cohen-fani, mutta jestas miten upeita versioita kappaleista kuultiin! Olin todella vaikuttunut ja yleisö kyllä aiheestakin aplodeerasi kaikille seisaaltaan konsertin päätteeksi. Jokainen kappale oli omanlaisensa ja sai yleisön hurmioon, itseäni kosketti eniten Aleksi Aromaan esittämä "Hallelujaa". Konserttia seuranneena päivänä oli viimeinen esitys iki-ihanasta "Seitsemännen portaan enkeli"-musiikkinäytelmästä ja sama työryhmä siis siinäkin. Siihen loppui sitten Aleksin ja Maijan pesti Hämeenlinnan teatterin palveluksessa ja Liisa Peltosen äitiysloma alkoi. Kiinnostuneille tiedoksi, että sekä Lasse Sandbergin että Liisa Peltosen haastattelut ovat tulossa tännekin kaiken kansan luettavaksi ! :)

Viime perjantaina sitten vieraili Erkki Saarela Mysteerio Buffonsa kera täällä. Saarela on kiertänyt jo 30 vuotta tämän monologiesityksensä kanssa, jonka Dario Fo on käsikirjoittanut Raamattu-aiheisten keskiajan kiertävien näytelmien pohjalta. Mysteerio Buffo koostuu neljästä pienoisnäytelmästä Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen sekä Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen. Olin vuosia sitten nähnyt televisiosta KOM-teatterin lavalta napatun taltioinnin ja silloin minuun teki syvän vaikutuksen Saarelan kikkailu eri roolien välillä. Liput olikin heti varattava kun kuulin, että esitys vierailee näilläkin kulmilla. Sain kyllä sen mitä lähdin hakemaankin, eli vertaansa vailla olevan esityksen. Saarela on kyllä todella virtuoosimainen ja vaikka mies on esittänyt 30 vuotta tätä, ei ollut kyllä havaittavissa minkäänlaista leipääntymistä hommaan. Itse Dario Fo on antanut hänelle suitsutusta ja ihan syystäkin, äkkiseltään on hyvin vaikeaa kuvitella ketään muuta esittämässä tätä Suomessa. Onkohan kukaan muu tätä Suomessa edes esittänyt, olisi kiintoisaa tietää? Ja kenestä kenties olisi manttelinperijäksi? Muutamia nimiä nousee kyllä mieleeni... Taitavasti Saarela rytmittää esitystä ja puheitaan - eleet, ilmeet, kehonkieli. Kaikki on hallussa. Näistä neljästä pienoisnäytelmästä oma suosikkini oli Lasaruksen herääminen, sillä siinä Saarela esitti väkijoukkoa, joka oli saapunut katsomaan tätä ihmettä hautausmaalle. Monenlaista tyyppiä paikalla oli...Myös paavi Bonifacius VIII oli herkullinen ja paavin jatkuvasti laulama veisu jäi kyllä soimaan päähän. Täydet pisteet muuten Mysteerio Buffolle! Suosittelen varaamaan liput, jos vierailu sattuu omalle paikkakunnalle.

Viime viikolla oli Tampereen Teatterissa pressitilaisuus syksyn 2013 musikaalin tiimoilta. Valitettavasti en päässyt paikalle. Luvassa on siis Les Misérables, tuo ehkäpä kaikkien aikojen musikaali. Nyt itselläni on sellainen "kutina" päällä, että miten oikein maltan odottaa ensi syksyyn! Vuosikausia sitten näin musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa ja rakastuin niin tarinaan kuin musiikkiinkin. Silloin pääroolissa Jean Valjeanina vuorottelivat Jari Leppänen, Veeti Kallio ja Pentti Hietanen. Näin musikaalin pariin kertaan ja niin Leppäsen kuin Hietasenkin versiot, pidin kyllä molemmista. Les Misérables on myös ainut musikaali, joka on tehnyt niin kovan vaikutuksen että olen hankkinut levyn kotonakuunneltavaksi! Musikaalin työryhmää tutkiessani sydäntäni lämmittää etenkin se, että mukana on kolme minun haastattelemaani taituria ja se on osasyy myös siihen, miksi odotan tulevaa niin paljon. Pääroolissa vuorottelee Petja Lähde, Eponinena Saara Lehtonen ja ensemblessa vielä mukana Heikki Mäkäräinen. Saaran ja Petjan haastattelut ovat vielä julkistamatta, mutta tulossa ovat nekin. Kiintoisaa on muuten myös se, että Tomi Metsäketo oli Marius jo Helsingin versiossa ja taisi siitä aikoinaan nousta pinnalle? Javertin roolissa oli silloin myös Sören Lillkung, mutta näkemissäni esityksissä roolissa taisi olla joku toinen mies.

Les Mis-työryhmää, Saara alarivissä keskellä, Petja takana toinen oikealta / kuva Harri Hinkka,TT

maanantai 10. syyskuuta 2012

Ymmärrättehän / Hämeenlinnan teatteri

Ymmärrättehän / Hämeenlinnan teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012 , kesto noin 1,5h (ei väliaikaa)

Teksti Claudio Magris

Suomentaja Hannimari Heino

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Näyttämöllä Liisa Peltonen

Taustaa : Claudio Magris on italialainen kirjailija ja kulttuurifilosofi. Monologin puhujana on runoilijan vaimona ja muusana elänyt vanha nainen, joka vanhainkodissa muistelee rakastettuaan ja elettyä elämäänsä. Muistot heräävät eloon. Näytelmä myös sivuaa Antiikin legendaa Orfeuksesta ja Eurydikestä. Orfeus lähti noutamaan kuollutta puolisoaan manalasta, mutta menetti hänet, koska kielloista huolimatta katsoi taakseen.

Plussaa : Liisa Peltonen on järjettömän hyvä! Hän kuuluu ns. "luottonäyttelijöihini", eli hänen roolitöistään olen aina pitänyt nimenomaan hänen muuntautumiskykynsä ja tarkkojen, oivaltavien eleiden ja ilmeiden takia. Odotukset olivat korkealla tämän Liisan ensimmäisen monologin suhteen, ja hän täytti ja jopa ylitti ne. Aluksi lavalla nähtii hauras vanhus, joka haikaili menneitä ja tepasteli saappaissaan ja sukissaan. Nyppi sängyn päiväpeittoa, joka ele oli harkittu. Monologin edetessä lavalla onkin hetken kuluttua nuori nainen kukkeimmillaan, rakkauden huumassa. Upeasti Liisa tulkitsi häntä ja eri tunnetilojaan. Elämä ei runoilijan vaimona ja muusana takuulla ollut helppoa, oli jatkuvasti ihailijoita ja muita naisiakin. Nainen kuitenkin luotti ja uskoi siihen, että hänen kanssaan kaikki oli erilaista, koska heidän välillään oli aitoa rakkautta, ei pelkkää hetken huumaa ja hekumaa. Rakkaus on raadollista, haikeutta oli havaittavissa yleisönkin joukossa ja kyynelten pyyhkimistä. Jokaisella meillä on tarve tulla rakastetuksi, eikä ikääntyminen poista seksuaalisuutta.Teemana on myös yksinäisyys ja se, että meillä kaikilla on varmasti oma tarinamme kerrottavana. Näytelmän musiikista pidin paljon ja minimalistisesta lavastuksesta. Kaikki oli valkoista vaatetusta myöten - oviaukko, sänky, tuoli ja pöytä tavaroineen. Kesto oli sopiva ja intensiivinen, onneksi ei ollut väliaikaa. Tarina piti kyllä otteessaan.

Liisa Peltonen / kuva Terho Aalto,HMLn teatteri

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta :  suosittelen kaikille, erityisesti niille jotka ovat saaneet rakastaa

Monologille täydet viisi tähteä *****

kuva Terho Aalto / HMLn teatteri

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Seitsemännen portaan enkeli

Seitsemännen portaan enkeli / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 23.2. 2012 , kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Rooleissa : Maija Sydänmaanlakka, Liisa Peltonen, Aleksi Aromaa, Ilkka Koivula, Lasse Sandberg

Muusikot : Tommi Viksten, AP Sarjanto, Kalle Penttilä, Tuula Penttilä, Tom Nyman

Taustaa : Frank McCourtin omaelämäkerrallinen, kiitetty ja palkittu romaani sai maailman kantaesityksensä Hämeenlinnassa. Tarina kertoo pienen Frank-pojan kasvusta aluksi New Yorkin Brooklynissä ja Irlannin Limerickissä. Köyhät olot, viinaanmenevä isä, katolilaisuus, perheen ilot, surut, haaveet, toivo ja ennen kaikkea musiikki siivittävät pojan elämää ikimuistoisella tavalla.

Plussaa : Tarinan tuonti näyttämölle on kulttuuriteko!! Lavastukselliset yksityiskohdat luovat tunnelmaa, ränneistä valuva vesi, taivaalla lentävät linnut, Irlannin vihreys ja vehreys. Katsomo elää ja hengittää näyttelijöiden ja muusikoiden mukana. Tarinan kertojina toimivat Frankit (lapsena Aleksi Aromaa, aikuisena Lasse Sandberg) tuovat kohtauksia esiin erilaisina takautumina, välillä hypätään tapahtumiin mukaan. Kaikilla näyttelijöillä on useampia rooleja, joista herkullisimpina ehkä Liisa Peltosen esittämä mummo ja Ilkka Koivulan tiukka opettaja. Kaikki näyttelijät ovat kerrassaan loistavia, elämä on yhtä ilon ja surun vuoristorataa. Musiikin ja laulamisen avulla selvitään tilanteista. Muusikot ja musiikki on hyvin vahva osa tätä esitystä, ja loistavaa musiikkia onkin! AP Sarjannon suomentamat irlantilaislaulut ovat upeita ja luvassa on kauniita balladeita ja tietysti räväkämpääkin menoa. Mieluisia olivat etenkin rouva Murphyn soppaan oudosti joutuneet haalarit, naisten laulu vanhemman miehen kanssa naimisiinmenemisestä ja kivinen tie Dubliniin. Isä (hienon roolin tekevä Ilkka Koivula) tulee kapakasta kotiin laulaen erinäisiä taistelulauluja. Pikku-Frank Aleksi Aromaa laulaa kuin enkeli, itkuiset silmät jäävät mieleen ikuisesti. Kyyneleet katsojillakin silmissä liikutuksesta ja nauramisesta. Selviääpä näytelmässä sekin, miten irlantilainen tanssi sai aikanaan alkunsa...

Miinusta : ei minkäänlaista moitittavaa, paitsi se että esityksen ei olisi halunnut loppuvan ollenkaan!

Muuta : esityksen nähtyäni tuli suuri halu kuunnella lisää irlantilaista musiikkia, ostaa pokkarina "Seitsemännen portaan enkeli" vaikka sen aiemmin olin lukenutkin ja haaveilla taas matkasta Irlantiin!  Suosittelen esitystä kaikille erittäin lämpimästi!

Täydet viisi tähteä !! *****

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Luoteisväylä

Luoteisväylä / Hämeenlinnan teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 15.9. 2011 , kesto noin 2h 30min

Ohjaus Hannu Matti Tyhtilä

Musiikki Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen,Birgitta Putkonen,Lasse Sandberg,Jani Koskinen,Turkka Mastomäki,Kai Vaine,Ilkka Koivula,Sinikka Salminen,Henna-Maija Alitalo ja muusikot Antti Paranko ja Kalle Penttilä

Taustaa : nuori Teina (Liisa Peltonen) etsii omaa paikkaansa maailmassa.Koulun päästötodistus ei paljoa lupaa,isän malli puuttuu ja tytön äiti (Birgitta Putkonen) kokee kovia paineita työpaikallaan Ultima Thule-projektin parissa.Samaan aikaan Kapteeni (Lasse Sandberg) miehistöineen etsii Luoteisväylää ja yrittää saavuttaa omia unelmiaan.Jokainen etsii omaa reittiään niin elämässä yleensä kuin töissäkin.

Plussaa : visuaalisesti hieno esitys,nopeilla siirroilla saatiin aikaan laiva miehistöineen,tähtitaivas,avaruus ja Teinan huone koko ajan läsnä kaikessa.Liisa Peltonen jatkaa vakuuttavaa linjaansa,erittäin raikas teinityttökuvaus vaatetusta ja olemusta myöten.Pidin myös kovasti Ilkka Koivulan rujosta yksikätisestä merimiehestä,alkupuolella kuultu laulu Ilkan vetona oli todella komeaa kuultavaa.Turkka Mastomäki osoitti muuntautumiskykynsä etenkin firman tietokonenörttinä,josta paljastuu lopuksi yllättäviä puolia.Antti Parangon musiikki oli uutta ja erilaista,hienosti soivat laulut ja etenkin moniääninen stemmalaulanta onnistuu näyttelijöiltä napakymppinä.Esitys on täynnä hienoja ajatuksia,joita olisin halunnut makustella hiukan pitempäänkin kuin vain nopeina lauseina.Äidin ja tyttären välinen kemia toimi loistavasti.

Miinusta : näytelmästä jäi hiukan sekava jälkimaku,asiaa ja puhetta oli tosiaan aika paljon ja sitä tuli siihen malliin,että omat ajatukset menivät välillä ihan sekaisin.Jostain syystä en pitänyt ollenkaan äidin työyhteisöön liittyvistä kohtauksista.Moni hieno ajatus unohtui tosiaan samantien liian informaatiotulvan alle :( Roolihahmoista en oikein pitänyt firman johtajasta enkä laivapoikatyttö Ponista.

Muuta : uusi kotimainen musiikkinäytelmä on aina tervetullut ja toki toivon kovasti katsojia Luoteisväylälle,itselleni ei ihan täysillä tämä kuitenkaan kolahtanut.Vähän jopa harmittaa se.

Teatterikärpänen antaa Luoteisväylälle kolme tähteä ***

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Pieni arvostelurypäs teatteripäivän kunniaksi

Maailman teatteripäivän kunniaksi minäkin taas aktivoiduin tänne kirjoittamaan pikaiset arvostelut muutamasta näkemästäni esityksestä...

Sitä ennen kuitenkin mahtisuuret onnittelut Hämeenlinnan teatterille!!Thalia-gaalassa hieno voitto sarjassa "Lasten ja nuorten teatteriteko" ja voittajana tietysti Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö.Huraaaaa!!

Keväällä olen toistaiseksi nähnyt aika vähän esityksiä,mikä on tietysti sääli,mutta laatu on onneksi korvannut määrän tässäkin asiassa.

Pari lastenteatterijuttua haluan ensinnäkin nostaa esille,eli Tampereen Komediateatterin "Hyvää yötä,Herra Hakkarainen" oli varsin hulvaton ja vauhdikas esitys.Olin katsomassa kummityttöni kanssa ja hän rallattelee tunnuslaulua vielä tänäkin päivänä.Hämeenlinnan teatterissa nähty "Kuka lohduttaisi Nyytiä" oli myös oikein ihanaa katsottavaa,hieno värimaailma ja hauskoja yksityiskohtia tulvillaan.Esitys oli sopivan mittainen ja sopii siten mainiosti perheen pienimmillekin katsojille.Mörkökin oli esityksessä mukana...

Hämeenlinnan teatterissa tuli nähtyä myös "Niskavuori",joka olikin aika huikea kokemus.En ole aiemmin ollut oikein niskavuorien ystävä,mutta tämä muutti mieleni ihan täysin.Upeita roolisuorituksia etenkin naisten puolelta - Liisa Peltonen nuorena Loviisana,Katariina Kuisma Hetana ja Ritva Oksanen vanhana Loviisana tekivät etenkin syvän vaikutuksen.

Toinen Hämeenlinnassa nähty näytelmä eli "Tätini on toista maata" olikin sitten lievä pettymys.En tiedä mitä oikein odotin,mutta mielestäni esitys oli aika sekava.Muutamia hienoja näyttelijäsuorituksia tässäkin toki oli (Johanna Reilin varsinkin sekä Arttu Kapulainen) ja pidin kovasti muutamista kohtauksista sekä näytelmän musiikkimaailmasta,mutta lähdin esityksestä aika sekavin mielin.

Tampereen Työväen Teatterissa näin upean "Fanny & Alexander"-näytelmän.Lavastus oli henkeäsalpaavan upea ja näytelmän jaksoi seurata loppuun pitkästä kestostaan huolimatta.Erikoispinnat Puntti Valtoselle!

Tampereella tuli myös nähtyä Chicago-musikaali.Olin varsin vaikuttunut esityksen jälkeen siitä osaamisesta,jota Tampereelta löytyy.Etenkin pääpari Velma ja Roxy (siinä esityksessä Petra Karjalainen ja Petra Saaristo) onnistuivat laulullisesti ja tanssillisesti oikein hyvin,pidin myös Jari Aholan asianajajasta sekä monesta ovelasti tehdystä kohtauksesta.Musikaalissa on useampi eri miehitys,olisi kiintoisaa nähdä mitä muut saavat samoissa rooleissa aikaan.

Kevään suurimmat yllätykset sen sijaan löytyvät Riihimäeltä ja Helsingin Linnanmäeltä!!Ankean työviikon päätteeksi Riihimäellä nähty "William Shakespearen kootut teokset" oli aivan mielettömän hauskaa katsottavaa ja pelasti koko viikon!!Markku Toikka,Esko Rissanen ja Jani Johansson urakoivat kolmistaan koko tuotannon ja vaikka yleisöä oli harmillisen vähän,äijät vetivät ihan täysillä.Kevään parhaat naurut irtosivat takaperin esitetystä Hamletista ja tennissukka-aaveesta:)

Linnanmäellä maaliskuun alussa nähty Muskettisoturit - rock-komedia räjäytti sitten pankin!!Lisää näitä esityksiä tänne,musiikki toimi täydellisesti ja mitä uroita lavalla,huh huh!!Esityksessä riitti silmäniloa sekä naisille että miehille.Kovimmat pisteet Porthoksena kekkaloivalle Ismo Apellille,hiukan hupsulle kuninkaalle Miska Kaukoselle,Buckinghamin herttua Tomi Alatalolle,Nikki Sixx-look-a-likelle Aramis Juho Markkaselle ja upeaääniselle D´Artagnan Jussi Mikkolalle.Biisit soivat päässä vielä seuraavanakin päivänä.Hopi hopi katsomaan kaikki,esityksiä ei ole kauhiasti enää jäljellä.

Syksyn ohjelmistoja alkaa pikku hiljaa ilmestymään ja hyvältä vaikuttaa...kaikenlaista mielenkiintoista luvassa.Sitä ennen on vielä kuitenkin monta esitystä näkemättä kevätkaudesta ja sitten on tuo kesäkin vielä välissä...

lauantai 18. syyskuuta 2010

Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö

Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö / Hämeenlinnan teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 16.9. 2010 , kesto noin 2h 15min

Käsikirjoitus Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa mm. Aku Hirviniemi,Ilkka Koivula,Jani Koskinen,Lasse Sandberg,Liisa Peltonen,Katariina Kuisma,Johanna Reilin,Raimo Viitanen,Harri Ekonen,painijoita,breakdance-tanssijoita ja musiikista vastaa Safka Pekkonen

Taustaa : Ilmari Jauhiainen on 12v poika,joka keräilee pulloja.Pojan äiti on kuollut ja isä halvaantunut liikenneonnettomuudessa vuosia sitten.Ilmari löytää sattumien kautta painin maailman,tutustuu menneiden aikojen painijalegenda Lauri Koskelaan ja kokee monenlaista elämäänsä mullistavaa lyhyen ajan sisällä.

Plussaa : vauhdikas,energinen näytelmä joka pistää myös ajattelemaan vakavasti.Erilainen mihin on moni tottunut,mikä on pelkästään positiivista.Tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta alkaen,painikohtaukset rytmittävät hienosti.Näyttelijöistä pidin etenkin Aku Hirviniemen Ilmarista,miten pienillä eleillä ja ilmeillä saakaan ilmaistua niin paljon.Samoin iso plussa Liisa Peltoselle,joka painijatyttö Eduna tekee hienon roolin.Ilkka Koivulan jämäkkä painivalmentaja ja Lasse Sandberg legendaarisena Lauri Koskelana olivat myös mieleeni,kuten myös pyörätuolissa istuva,katkeroitunut Ilmarin isä Jani Koskinen.Takaumat menneisyyteen olivat hienosti toteutettuja,uusi näyttämö pääsi heti oikeuksiinsa.Plussaa myös vanhoista filmeistä ja Safkan taidokkaasta musisoinnista,loi tunnelmaa moneen suuntaan.

Miinusta : ei juurikaan moitittavaa,ihmettelen vain sitä miksi Katariina Kuisman hahmo oli tehty niin "tyypilliseksi" entiseksi alkoholistiksi.Lopun laulu oli hiukan outo myös...

Muuta : olin katsomassa esitystä koeyleisössä viikkoa ennen ensi-iltaa,silloin jo oli aivan valmis paketti.Myöhemmin menen katsomaan uudestaan ja näen kenties jotain vieläkin parempaa?Niin,ja se teräksinen takavyö on muuten eräs painiote,johon pätee sama vinkki kuin elämään yleensä ,"Täytyy varoa ettei itse jää alle".

Teatterikärpänen antaa Ilimari Jauhiaaselle täydet viisi tähteä *****

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ei kiitos

Ei kiitos / Hämeenlinnan kaupungin teatteri

Ensi-ilta 28.11. 2009 Vanhalla päänäyttämöllä

Anna-Leena Härkösen kirjan pohjalta

Ohjaus ja dramatisointi Heikki Paavilainen

Musiikki Reino Nordin

Rooleissa Katariina Kuisma,Lasse Sandberg,Reino Nordin,Liisa Peltonen ja Tuula Mathlin

Taustaa : näytelmä kertoo saksanopettaja Helistä,jonka mies "pihtaa" niin ajatuksiaan kuin seksiäkin.Heli ottaa itselleen rakastajan itseään huomattavasti nuoremmasta Jarnosta.

Plussaa : upea rohkea Katariina Kuisma,hieno vaativa roolityö "puutteessa riutuvana" naisena,nallehousuissaan hiippaileva Matti (Lasse Sandberg) herkkä rooli,Reinon rento tyyli ja hienot musisoinnit ja laulut,Liisa Peltosen useat toinen toistaan koomisemmat roolit toivat vakavaan aiheeseen huumoria mukaan.Roisi kielenkäyttö ei minua häirinnyt tippaakaan,osasin sitä odottaa ja olisinkin ollut pettynyt jos näytelmässä olisi puhuttu eri tavalla.Videot taustalla toimivat hienosti,etenkin himmennettyjen valojen kanssa jolloin taustalle piirtyivät vain ihmisten silhuetit.

Miinusta : ei moitittavaa :)

Muuta : yleisön joukossa paljon kunnon naurunremakoita,joku toppuutteli että "olkaas vähän hiljempaa".Minusta silloin pitää nauraa kun naurattaa ja jos itkettää niin itkee!!Taisivat olla vaan kateellisia kun eivät itse uskaltaneet "revitellä" kunnolla...

Teatterikärpänen antaa Ei kiitokselle täydet viisi tähteä *****

Esitykset jatkuvat huhtikuun lopulle 2010 asti.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Viulunsoittaja katolla / Hämeenlinna

Viulunsoittaja katolla / Hämeenlinnan kaupunginteatterin vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2009

Kirjoittanut Joseph Stein

Säveltänyt Jerry Bock

Ohjaus Matti Kuikkaniemi

Rooleissa mm. Matti Nurminen (vier.),Johanna Reilin,Turkka Mastomäki (vier.),Joni Leponiemi (vier.),Birgitta Putkonen,Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg

Taustaa : yksi maailman rakastetuimmista musikaaleista (mukana mm. upeat laulut "Rikas mies jos oisin" sekä "Nousee päivä,laskee päivä") kertoo pienestä ukrainalaisesta Anatevkan kylästä,jossa muutoksen tuulet puhaltavat ja perinteet pistetään uusiksi.Maitokuski Tevje tyttärineen muutosten keskellä.

Plussaa : ihana musiikki ja laulut,viulunsoittajanukke,mukavaa huumoria,kauniit lämpimät maanläheiset värit niin kyläläisten vaatteissa kuin lavastuksessakin,tuli "kotoisa" olo katsomossa.Näyttelijöistä pidin etenkin Johanna Reilinin Golde-vaimosta,Liisa Peltosen Hodel-tyttärestä,Joni Leponiemen Motel-räätälistä sekä Lasse Sandbergin Lazar Wolf-teurastajasta.Turkka Mastomäki Perchikinä oli myös vakuuttava ja tietysti Matti Nurminen Tevjenä,sehän on selvä.

Miinusta : sangen onnistunut paketti,ei moitittavaa minun mielestäni.Unikohtaus oli aika kaoottinen (sellainen sen tarkoitus kai onkin) ja kaikista repliikeistä ei aina saanut selvää.

Muuta : olen nähnyt aiemmin Jyväskylän version tästä musikaalista ja pidin kyllä tästä "omasta" enemmän juuri siitä huokuvan lämmön vuoksi.Huvittava yksityiskohta se,että piruuttani käytin Google translatoria esityksestä lukiessani ja sen mukaan rooleissa esim. Turkka Masthill:)

Teatterikärpänen antaa Viulusoittajalle täydet viisi tähteä ***** :)