Liisa Peltosen tapasin elokuun puolivälissä Hämeenlinnan Teatterin aularavintolassa.
Kaksosten merkeissä 1975 syntynyt Liisa on kotoisin Hyvinkäältä ja tällä hetkellä hän asuu Hämeenlinnassa. Liisa harrastaa monipuolisesti tanssia eli nykytanssia ja steppiä. Lisäksi hän harrastaa rullaluistelua ja myös purjehdusta ”sillai välikäden kautta”, eli miehensä Lasse Sandbergin kautta.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”Ehkä se on se fyysisyys ja liikunnallisuus, mulla on niin pitkä tanssi-ja akrobaatti-innostus taustalla, että ne on varmaan ne mun vahvuuteni. Laulu on ihan semmoinen kiitettävä, mutta ei erinomainen. Piirtäminen ja kirjoittaminen on sellaisia taitoja, jotka haluaisin osata paremmin”, Liisa kertoo.
Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Oon soittanut alttoviulua kahdeksan vuotta, mutta nyt se ei ole pysynyt mukana mitenkään sillai aktiivisesti enää.”
Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin Nätystä 1999, eli nelivuotinen koulu, josta valmistuin teatteritaiteen maisteriksi. Pääsin ekalla yrittämällä sisälle, vähän säikähdin ja yllätyinkin! Ennen Nätyä mä opiskelin vuoden tanssia ja kouluaikoina kävin jotain kesäkursseja, mutta sen jälkeen en ole mitään varsinaisia teatterin jatko-opintoja tehnyt, tanssia enemmänkin sitten.”
 |
| Liisa Peltonen / kuva Teatterikärpänen |
Milloin kiinnostuit nimenomaan teatterista? ”Kyllä mä varmaan yläasteella olin jo kiinnostunut, koska mä hain Kallion lukioon ja sehän on ilmaisutaitolukio. No, kävin sitten Kallion lukion, mut sitten mulla kävi siellä vähän että ”ei ehkä sittenkään”-efekti. Mä en oo koskaan harrastanut teatteria, se oli enemmänkin sellainen mystinen ja mielenkiintoinen maailma mulle. Kun olin sen vuoden sitä tanssia opiskellut, niin mä ajattelin asiaa uudestaan, että ehkä se lukio ei ollutkaan ihan sama mitä teatteri olisi todellisuudessa. Et lukio on kuitenkin lukio, vaikka siellä olisikin muutamia ilmaisutaitoaineita. Sit mä vaan päätin hakea Nätyyn! Tanssi ja teatteri oli mulla ne kärkipaikat, mutta sitten mä totesin, että ei musta olisi tanssijaksi. Olisi pitänyt olla jo parikymppisenä hirveen paljon parempi, jotta olisi voinut tulla ammattitanssijaksi. Lapsena olen leikkinyt teatteria ja leikkejä mielikuvitusmaailmassa, mutta en ole hinkunut esittämään juttuja muille, korkeintaan vanhemmille. Koulussa olin musiikkiluokalla, et tavallaan jo sen puitteissa esiinnyttiin laulamalla koko ajan. Laulaminen ei ole mulle jännittävä tilanne, jos osaan sen laulun. Se on ollut mulle pienestä asti kauhean luontevaa, meillä on aina laulettu niin kotona kuin koulussakin. Yleisön edessä puhuminen on ollut mulle vaikeempaa, ainakin silloin aluksi”, Liisa muistelee.
Miksi olet näyttelijä? ”Mä en tiennyt tästä alasta hirveästi silloin kun mä valmistuin, totta kai olin opiskellut sitä asiaa, mutta mä vasta työssä huomasin, että mä saan tästä sellaisia fiiliksiä, mitä ei mistään muusta saa. Valmistuttuani mua aluksi vähän jännitti, että saas nähdä onko musta tähän. Pikkuhiljaa siinä töitä tehdessä mulle vahvistui, että tämä on mun juttuni! Sitä ei silloin opiskeluaikoina osannut tavallaan vielä sanoa, mä olin ehkä liikaa muiden mielipiteiden armoilla et mikä mä oon ja millainen näyttelijä mä oon. Se tuli sitten tässä vasta vuosien myötä, kun oon päässyt tekemään tosi herkullisia juttuja ja sellaisia, joita on mukava muistella jälkeenpäinkin. Ne elämyksen hetket rampin puolin ja toisin...Mä muistan ne jutut mistä yleisö on tykännyt hirveesti ja sitten on paljon sellaisia itselle tärkeitä juttuja, onhan ne usein samojakin.”
Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Onneksi sitä ei ole tarvinnut miettiä, mutta kyllä sen tanssiuran lisäksi vahvimpina haaveina mulla oli liikunnanopettaja ja lastentarhanopettaja. Mä sanon kyllä, että parempi niille lapsille että en oo sillä alalla! Mutta että se olisi jotain käytännönläheistä, jotain käsillätekemistä, jotain millä ei oo mitään tekemistä tietokoneiden tai jonkun toimistotyön kanssa. Mun luonteelle ja persoonalle olisi hyvin vaikeeta istua penkissä ja olla hiljaa paikallaan”, Liisa nauraa.
Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mä haltioidun tosi monesta näyttelijästä ja kyllä näistä suomalaisista mun täytyy sanoa, että se Martti Suosalo on niin usein saanut mut toteamaan, että ”Voi että se on hyvä!” Siitä ei kyllä pääse mihinkään, siinä on yksi suuri ihailuni kohde. Sit on hirveesti muitakin. No Heikki Nousiainen, joka vierailee tuossa Perheistä parhain-näytelmässä, on aivan ihana ja siinä on yks sellainen kanssa, josta katsoo että ”tuo rauha, tuo karisma ja tuo taito samassa paketissa”. Kun mä meen teatteriin niin mä päätän, että mä haluun olla sen esityksen puolella ja mä aika harvoin petyn, mutta sit kun mä petyn niin mä petyn ihan kauheesti, koska kun mä menen katsomaan teatteria, mä haluan saada siitä sellaisen kokemuksen että tän puolesta kannattaa liputtaa ja tää on hieno laji! Jaa niin niistä idoleista vielä... Leffapuolelta Susan Sarandon ja Meryl Streep on jotenkin aina kolahtaneet, se olemus ja se karisma. Se rauha, että tietää et tässä mä oon, auki tälle tilanteelle ja elän. Silloin kun teatteri tai elokuva on kylmää, niin se jättää mut kyllä elämyksen ulkopuolelle. Mä haluan nähdä siellä jotain lämpöä, jotain inhimillistä! Vaikka kyllä maailman raadollisuuttakin voidaan näyttää ja pitääkin näyttää, mutta että siellä pitää olla jotain elämää ja lämpöäkin mukana.”
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä ja kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä Al Pacino olisi varmaan sellainen, mä en tosin tiedä uskaltaisinko mä sanoa sille yhtään mitään, mutta olisi se hienoo! Ehkä sit myös Susan ja Meryl, niissä on jotain häikäisevää. Kenen kanssa duetoisin? Hmmm, hyvä kysymys. Jos Sting haluaisi minut duettoon niin olisin kovin imarreltu, ja biisi olisi tietysti ”Mad about you”.”
Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Multa kysyttiin tätä joskus pääsykokeissa ja silloin mä vastasin Maija Poppanen. Se on kyllä siitä nyt vähän ehkä muuttunut, sitä paitsi mä näin Helsingissä niin hirveen hyvän Poppasen, et mulle tuli sellainen olo että juu tää on tässä. Ei mulla oo koskaan ollut sellaista, että ”sen kun teen ja sitten kuolen pois”. Jotenkin musta tuntuu, että sitä ei välttämättä voi tietää mikä on se paras rooli, se vaan ehkä osuu kohdalle ja sitten sen huomaa myöhemmin vasta. Mä annan aina mahdollisuuden sille seuraavalle työlleni, et mitäs jos se onkin se maailman paras? Monet jutut on yllättäneet aivan totaalisesti.”
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi parhaat roolityösi? ”Kouluaikoina olin työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja ja Tampereen Teatterissa ja heti valmistuttuani menin Seinäjoen Kaupunginteatteriin ja olin siellä vuoden. En siellä Pohjanmaalla oikein viihtynyt, vaikka olikin hieno, iso ja toimiva teatteri jossa kävi paljon väkeä. Mä muutin takaisin Tampereelle ja olin freelancerina, mutta en halunnut jäädä odottamaan kun mulla oli kova hinku tehdä töitä. Mä soitin tänne Hämeenlinnaan ja kävi aivan käsittämätön tuuri, kun täällä tarvittiin äitiyslomansijaista just silloin. Mun piti olla aluksi vain vuosi ja sit multa kysyttiin että ootko toisenkin vuoden ja kolmannen jne. ja nyt mä olen ollut täällä jo 12 vuotta! Sain tehdä heti hyviä töitä ja oli pakko ottaa vastuuta ja sillä sitä oppi. Jään nyt joululta pois, koska mä odotan vauvaa. Tulee tähän pitkään putkeen nyt kyllä tauko ja se tuntuu oudolta, mutta se tuntuu tietysti myös kauhean kivalta, koska nyt tulee elämään jotain uutta!”
”Niistä rooleista...Sieltä alkuvuosilta se ”Yksityiset tähtitaivaat” oli sellainen mikä istui mulle hyvin ja sain siitä paljon itsekin. Kyllä se Pohjantähden Elinakin onnistui hyvin, vaikka en voinut kuvitellakaan alunperin että tekisin sen roolin. Aattelin, että olen liian lyhyt ja Elina on sillai eteerisempi kuin minä. Vanja-enon Sonja oli rankka tehdä, mä en meinannut löytää sitä roolia ensin millään, mutta sitten kun kaikki loksahti kohdalleen niin siitä tuli tosi iso onnistuminen ja se oli ihana hetki! Sit pakko sanoa, että kokonaisuutena toi Tänä iltana kaikki hyvin, jossa oli Cohenin musiikkia...sitä oli järjettömän ihanaa esittää ja se oli oikeen sellainen näyttelijän nautinto. Et laulaa mut silti näytellä koko ajan – kaikki tauot, välit, välisoitot. Koko ajan oltiin tilanteessa. Tykkäsin siitä todella paljon. Hei ei näitä mitenkään pysty pistämään järjestykseen, kun jossain onnistuu tietyllä tavalla ja jossain ihan muulla tavalla. Mikä sitten on arvokkaampaa kuin toinen? Musta oli aivan mielettömän kivaa revitellä ”Ei kiitos”-näytelmässä kaikkia älyttömyyksiä, ja sit toisaalta vähän samaa mä saan tehdä tässä ”Seitsemännen portaan enkelissä”, joka kuitenkin on vähän vakavempi juttu.”
”Mua viehättää olla mahdollisimman kaukana itsestäni, ja pienenähän mä olen ollut leikeissä ja muissa usein isä, prinssi tai joku eläin. Jotenkin semmoinen liikkuva ja maanläheinen hahmo on mua enemmänkin, et jos mut laitettais korkokenkiin sipsuttamaan niin se olisi mulle hankalampaa kuin sellainen menninkäismeininki. Musta on tosi kivaa tyypitellä fyysisesti. En kuitenkaan koe olevani mitenkään komedienne, mun mielestä mun työ on kaikki alueet, jotkut niistä vaan tulee helpommin. En haluaisi lukkiutua jonkun tietyn tyypin näyttelijäksi. Stand up-koomikoksi musta ei olisi, se on mulle ihan vieras laji.”
Freelancer vai kiinnitys? ”Joskus ihmiset kysyy, että milloin sä oot telkkarissa tai jossain leffassa. Mä vaan sanon, että ”Tää on vähän niinku mun oma valinta”. Mä voisin olla freelancer, mutta mä tykkään tästä ja myös siitä, että mun työllä on jatkuvuus. Mun ei tarvii olla puolta vuotta odottamassa ja saada siinä ajassa sellaista paniikkia, että osaanko mä enää mitään! Ja sitten taas tehdä jotain ja mihis kaupunkiin seuraavaksi. Musta se olisi stressaavaa. Se, että mä stressaan siitä onnistuuko esitys, on niin erilaista kuin se, että mistä mä saan töitä. Mulle sopii kiinnitykselläolo ja mä oon viihtynyt just sen takia täällä, että mulle on annettu sitä vastuuta mitä mä olen varsinkin aluksi oikein himoinnut!”
Mikä on parasta työssäsi? ”Yhteinen ilo, silloin kun esitys onnistuu. Se on sellaista aika ainutlaatuista ja aitoa. Myös hyvä vastanäyttelijä tietysti. Hyvien ratkaisujen löytyminen on ihanaa, oikein hykerryttää välillä kun joku asia ratkeaa. Sit se, kun näkee miten yleisö nauttii silloin kun se oikein nauttii. Se on kyllä ihan mielettömän hienoa, koska noi kiitokset on sillai aika lahjomattomat, että kyllä sieltä aina jonkun verran ilmeitä näkee ja sieltä myös välittyy se, että äkkiä vaan taputukset ja sitten ulos. Sit sellainen mikä näyttelijää hivelee on, se että joskus joku tuntematon tulee kadulla kiittämään vaikkapa esityksestä joka on jo loppunut aikoja sitten. Että sanoo vaikka että se kosketti ja oli jollain tavalla merkityksellinen. Et joku jolla ei oo mitään velvoitetta tulla sanomaan... Kollegoiden tavallaan pitää aina välillä kommentoida et miten meni ja oliko kiva. Kyllä mut välillä pysäytetään tuolla ja silloin kun ihminen pysäyttää ihmisen jota se ei tunne, ainakin täällä Suomessa, niin silloin sillä on tarve sanoa ja musta se on ihanaa!” Liisa hehkuttaa.
Entäs miinuksia? ”Sanotaan nyt tää...kun ihmiset kuvittelee, että katsomossa voi höpistä ja puhua, että näyttelijät ei muka kuule lavalle. Voi kyllä sinne kuuluu! Aina aattelee, että mikä siellä nyt on hätänä ja joku kysyykin vierustoverilta kelloa. Tai että joku räpeltää kännykkäänsä pimeässä ja se valo heijastuu sen kasvoihin... Puhelimet soi enemmän ja enemmän, vaikka on niitä kuulutuksiakin. Väliajan jälkeen ihmiset unohtaa taas sulkea ne puhelimet..”
”Mä en voi sanoa miinuspuoleksi sitä, että sosiaalista elämää ei talvella ole, koska se on niin tiedossa, se on tän työn hinta! Sen takia mä en tee kesäteatteria, mä haluun että mulla on maailmaa muuallakin. Mun oma perspektiivini tähän maailmaan kyllä kapenisi siitä, jos mä en ehtisi tekemään mitään muuta kuin teatteria. Kyllä se kahden kuukauden kesäloma on mulle todella tarpeellinen, ihan levonkin kannalta.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä teksti on kauheen usein kaiken a ja o, vaikka kuka väittäis mitä! Vaikka tää kuulostaa kliseeltä, niin positiivinen työilmapiiri inspiroi. Lannistamisella ja lyttäämisellä mä en ole vielä mitään hyvää nähnyt kasaantuvan. Tympeys on vastakohta sille mikä inspiroi. Jos tuntee välinpitämättömyyttä sitä juttua kohtaan, niin pitää vaan löytää sieltä jotain mikä saa sen kuplimaan ja sujumaan. Mut sit taas työniloakaan ei voi tyhjästä nyhjäistä, ei sitä voi väkisinkään tehdä. Henkilökemiahan on sellainen säkä-juttu kyllä, mut onhan tää myös sellainen laji, että täällä on pystyttävä tekemään kaikkien kanssa töitä. Nyt taas vähän lipsuttiin...Lisäksi mua inspiroi hyvä musiikki, jutustaan innostunut ohjaaja, ideoita pursuavat ihmiset ja usein katson ympärilleni, että ompas paljon lahjakkuutta ja ja wau, saan olla mukana tässä porukassa! Kyllä mua inspiroi välillä sekin, että oon saanut levätä hyvin ja mulla on kova hinku tarttua työhön. Ja hyvä parisuhde inspiroi myös!”
Podetko ramppikuumetta? ”Siis kyllä ensi-illat kauhistuttaa aina. Yleensä sinä päivänä mä siivoon taloa raivokkaasti, et jotenkin saisin ajatukset järjestykseen tai jotenkin haluun kontrolloida sitä pelkoa siitä, että miten se näytös tulee menemään. Vaikka se juttu olisikin ihan valmis, mutta kun sitä ei voi koskaan tietää että miten se sit tulee menemään. Mä en edes ajattele sitä kautta sitä, että nyt siellä on arvostelijat, vaan että se on se alku sille koko jutulle, se startti ja sen on parasta olla hyvä!”
Onko sinulla jotain tiettyjä omia rituaaleja ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen kehittyy omansa, jota ei voi enää sitten muuttaa. On just semmoisia, että mun täytyy viedä vettä molemmille puolille niin, että mä itse tiedän et ne on siellä ja olen nähnyt ne siellä, koska muuten mä olen ihan pulassa jos mulla ei oo vesipulloja! Tai sitten on sellaisia, että mulla on yhdessä tietyssä esityksessä mukana aina jotain tiettyä evästä, esim. vaniljajugurttia. Kaikkia ihme fiksaatioita sitä kans tulee! Ei mulla kuitenkaan sellaisia taikauskojuttuja oo, että viheltelen kyllä teatterissa ja sellaista.”
Kerro joku hauska sattumus? ”No varmaan tämmöinen aika perusjuttu, eli Posteljooni Petskinin viikset oli hukassa ja ne sitten löytyi kengänpohjasta. Ne oli tippunu kesken kohtauksen ja mä olin astunut niiden päälle. Kulisseissa vasta löysin ne ja kaikkia nauratti kovasti. Sit oli tämmöinen, kun tehtiin pikkulapsille näytelmää ”Mimmi-lehmä ja varis” ja siellä oli niitä päiväkotitoppapukuhenkilöitä palloilemassa, me aina saatettiin niitä ulos. Yksi pieni poika tuli, katseli ympärilleen ja huomasi että ahaa henkilökuntaa. Se tuli mun luo sormet sillai nipistyksessä ja mä pistin käden alle, et sillä on mulle joku juttu. Se laittoi mun kädelle sellaisen roskannäköisen ja mä kysyin että mikä se on, niin se vastasi ärrää sortaen ”Rräkää”.”
Kerro joku hyvä muisto? ”Lavalta hirveen hieno hetki on ollut sellainen, kun Pohjantähdessä Vanajan laulu (kuoro) ja kaikki näyttelijät rupee mun seläntakana laulamaan moniäänisesti, se oli mielettömän kuuloista ja vielä kun oli ite mukana siinä tilanteessa, niin se oli kyllä niin hieno hetki. Kun se musiikki alkaa oikein vyörymään selän takaa, huh huh! Semmoinen oli myös haikee hetki, kun mä kävin tossa järven toisella puolella viimeistä kertaa (toim.huom. Vanha teatterirakennus ennen purkua), kiersin sen tyhjän rakennuksen vielä viimeistä kertaa ja sanoin hiljaa moikka.”
Onko sinulla mottoa? ”Ei mitään sellaista suoranaista lausetta, mutta voisin sanoa että pitäisi uskaltaa olla rohkea elämässä ja ammatissa. Että ei pitäisi pelätä, vaan yrittää rohkeasti!”
Mitä vielä haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mäkin huudan aina välillä että mä en osaa yhtään mitään, mutta sitten se tunne väistyy tuonne taka-alalle onneksi!”
Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä tutkisin miesten päänsisäistä maailmaa. Tekisin huomioita siitä, että miten se ajattelu eroaa, vai eroaako se?”
Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Tää on niin naurettavaa, mutta mulla ei tuu mitään muuta mieleen kuin Lasse! Voisin ottaa myös jonkun soittimen ja opetella soittamaan sitä. Ja evääksi joku pähkinäsekoitus.”
Jos voisit mennä menneisyydessä johonkin hetkeen aikakoneella, niin minne matkustaisit? ”Löytöretket olisi hienoa kokea, mutta kyllä mä haluaisin nähdä mammutin ja dinosauruksen ja sellaisia eläimiä, joita ei enää ole.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
Mistä sanasta pidät vähiten? - Markkinatalous
Mikä sytyttää sinut? - Ilo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys
Suosikkikirosanasi? - Perse
Mitä ääntä rakastat? - Lassen ääni
Mitä ääntä inhoat? -Laukaus
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kondyktööri
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ministeri
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Sinua odotetaan!
