Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri

Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 16.1. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Ohjaus Satu Linnapuomi
Lavastus ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki

 Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla. Yhtäkkiä ohitimme kyltin, jossa luki "Kellarpelto". Huusin kovaa "PASI!" ja sitten selostin kuskille parhaita paloja Pasi was herestä, vaikka hänkin oli nähnyt näytelmän kertaalleen Tampereen Työväen Teatterissa. Itselläni oli kokemusta myös KOM-teatterin kantaesityksestä vuodelta 2016. Aivan mahtavaa on se, että nyt on mahdollista nähdä jo kolmas ja jälleen erilainen versio samasta tekstistä.

Pasi 

 Laukaus. Helsingissä omassa kuplassaan ilmeisen tyytyväisenä (?) elelevä Hemmo (Teemu Palosaari) saa yllättäen kuulla lapsuuden-ja nuoruudenaikaisen parhaan ystävänsä Pasin (Jarkko Miettinen) lähteneen täältä oman käden kautta. Pitäisi kirjoittaa hautajaisiin jotain tyyliin "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien", mutta oikeita sanoja ei meinaa löytyä sitten millään. Jostain tupsahtaa mieleen muisto päiväkotiajoilta, kun Pasi ja Hemmo esittivät yhdessä hienon pikkuisen näytelmän käärmeenlumoojasta ja käärmeestä, jolla on päässään vihreät sukkahousut. Muistosta tulee hyvä mieli, ja Pasi on täällä taas. Ja kun oikeita sanoja ei löydä, ne voi keksiä itse. Rentso tinksori rentso.

 Hemmo ja myös helsinkiläistynyt Turnajaiskeppi (Liisa Vuori) lähtevät yhdessä nostalgiamatkalle Savon sydämeen, etsimään jotain mitä ei enää ole ja etsimään kenties myös syytä sille, miksi Pasi teki niin kuin teki. Mielessä varmaan kaihertaa tunne siitä, että olisiko teko voitu jotenkin estää... Jo matkalla tavataan varsin tyylitietoinen Lörtsymies (Tapani Kalliomäki) ja perillä koetaan mm. kummallinen keskustelu siitä, kenellä on viimeisintä huutoa oleva Kärcher-painepesuri. Omanlaisensa kupla Savonlinnassakin.

 Savonlinnassa pyöritään tutuilla kulmilla, napsitaan selfieitä ja muistellaan päiväkotiaikoja, joissa jöötä piti tarhatäti from hell, eli Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka (Tapani Kalliomäki). Täti on kuin Ilmestyskirjan peto huudellessaan savun keskeltä käskyjään ja viskoessaan kerhotossuja pitkin estradia. Kerhotossut tuntuvat huvittavan aika monta katsojaa, kenelläpä meillä ei olisi niistä jonkinlaisia kokemuksia. Omani olivat punaiset.

Sinikka pitää jöötä. Huomatkaa kauheat pipot...

 Pasi - ilkikurinen veijari, jolla aina jotain oveluutta mielessään ja katseessaan. Innostusta, elämäniloa, hulluja ideoita. Pasi oli tavallisesta duunariperheestä, jossa lauantai-iltaisin istuttiin kylpytakit päällä ja saunalimsat käsissä yhdessä katsomassa illan tv-tarjontaa eli Napakymppiä. Hemmo kadehti Pasia ja Pasin normaalia perhettä, itse kun eleli yksinhuoltajaäidin kanssa, joka sattui pahaksi onneksi olemaan vielä hullu ja yliopistolla hommissa eli tyhmä lesbo. Pasi oli luokkakuvissa aina luokan coolein jätkä. Pasin luona oli aina kivaa ja yhteistä tekemistä piisasi, milloin pelattiin Amigalla, milloin soitettiin ilmakitaraa kunnon musiikin tahdissa. Ihan toista kuin Hemmon kotona kirjojen ja äidin nolojen jumppahetkien keskellä. Pasilta oppi niin murteen kuin loves-testin, joystickien kanssa vatkaamisen kuin oudolla tavalla kiehtovan ajatuksen siitä, voisiko kaksi poikaa olla "sillai", välissä vain ohut talouspaperi...

 Pala nousee kurkkuuni, kun jotenkin matelijamaisen nihkeä opettaja (vaihteeksi T. Kalliomäki) nöyryyttää Pasia koko luokan edessä ja mieleeni nousee muutamakin muisto omilta kouluvuosiltani. Eipä silloin ollut Sepultura aiheena vaan esimerkiksi hirvi, naula ja neula. Silloin nauratti, mutta eipä naurata enää. Ei huvita myöskään se, miten pienestä joutuu epäsuosioon ja koulukiusatuksi. Ainut keino selvitä on kiusata itse - tai hankkia edes samanlaiset lenkkarit. Onko niin? Ja yllättävää kyllä, tällä kertaa tulee surullinen olo myös eeppisen Laktoosilerssin puolesta (roolissa tietysti Tapani Kalliomäki). Tyyppi odottaa kuin kuuta nousevaa tiettyä puhelua ja joutuukin Akne-Jamon toimesta karkean pilan kohteeksi. Marienhofin tunnarin tahdissa vedetään kyllä varsin näppäriä karateliikkeitä ja kurkipotkuja. En oikein tiedä ketä katsoisin, Dick Lactosen hampaat meinaavat viedä huomioni täysin. "Kick it, Dick!" Ja onhan Sarah Young (Liisa Vuori) varsin näyttävä ilmestys myös.

Hemmo ja Pasi Laktoosilerssin kiljubileissä

 Koteja, joissa on aina joku odottamassa ja valot päällä, lumi satelee kauniisti kuin lumisadepallon sisällä. Ympärillä paha maailma, mutta pallon sisällä aina kaikki hyvin ja turvallinen olo. Ei työttömyyttä, ei syrjäytymistä, ei synkkiä pannuhuoneita ja muita loukkoja. Mikä vei Pasilta elämänilon ja kaiken toivon? Surun murtama duunari-isä Savonlinnasta poistuu hiljaa näyttämöltä.

 Rakastan tätä näytelmää. Jokaisella katsomiskerralla olen löytänyt siitä uusia tasoja, uusia ajatuksia, uusia näkökulmia. Tässä Lahden versiossa pidin erityisesti lavastuksen valtavista filmirullista ja sydäntäriipaisevasta muutoksesta Pasin silmissä ja koko olemuksessa. Jotenkin hirmuisen uskottava roolisuoritus Jarkko Miettiseltä, ja Pasin ja Hemmon yhteisissä hetkissä oli juuri oikeanlaista, aitoa meininkiä. Teemu Palosaaren hymy taas valaisee synkimmänkin päivän ja sitä muistellessa pimeähkö ajomatka Lahdesta takaisin kotiin sujui tuosta noin hyvillä mielin.

 Pasi was here. Menkää nyt ihmeessä katsomaan! Saa nauraa, saa liikuttua, saa muistella omaa nuoruuttaan ja mikä parasta, saa ajatukset raksuttelemaan. Näitä paseja on Suomi täynnä. Teki mieleni kaivella vanhat luokkakuvat esiin ja miettiä, mitäköhän tuollekin mahtaa kuulua. Kaikkien nimiä ei enää edes muista. Aika moni on varmasti jo unohtanut minunkin nimeni.

 Loppuun vielä rentso tinksori.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.

 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).

 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Joe DiPietro
Suomennos Heikki Sankari, Jussi Vahvaselkä ja Kristiina Vahvaselkä
Ohjaus Ilkka Laasonen
Kapellimestari Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Anni Kajos, Teemu Palosaari, Joel Mäkinen, Annamaria Karhulahti, Saana Hyvärinen, Aarre Reijula, Paavo Kääriäinen, Veera Tapanainen, Liisa Loponen, Mikko Jurkka sekä Kia Laitakari, Matleena Junttanen, Eleonoora Martikainen ja Sami Ulmanen

 Alkoi olla pienehköä kulttuuriylikuntoa ilmassa, kun tihkusateessa ajelimme Lahteen lauantai-illan ratoksi. Kyseessä oli jo toinen Lahti-reissu viikon sisällä ja koko viikon peräti seitsemäs teatterijuttu. Jotenkin noita esityksiä vaan kertyy, ja sopivat päivät täytyy heti hyödyntää, eli vapaapäivien ja aamuvuorojen sattuessa sopivasti kohdalle meikäläinen löytyy illalla melko suurella todennäköisyydellä teatterista.

 En ollut ihan virkeimmilläni menomatkalla, mutta onneksi radiosta tuli Bohemian Rhapsody, joten siinä sitten piristyin, kuskin riesaksi asti. Elvis-musiikkia kun olisi kohta luvassa, aloin muistella ties monettako kertaa ei-niin-salaista elvispitoista menneisyyttäni, kun serkkupoikieni kanssa perustimme kultaisella 70-luvulla Matti and the Elephants-nimisen trion, joka soitti Elvis-covereita ja muitakin vastaavia. Soittimina olivat kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa (ilman lintua), jota kynällä paukutin. Solistina toimi silloin alle kouluikäinen Matti-serkkuni, ja ensimmäinen c-kasetille tallennettu hittilohkaisu oli "That´s All Right Mama". Tietysti. Olikohan tässä biisissä kohtalaisen eeppinen kukkopillisoolo, en enää muista...

Natalie (Anni Kajos) ja Chad (Joel Mäkinen) 

 Sitten asiaan tai ainakin sen viereen. Aika uinuvaista on meno 50-luvulla Jenkkilässä pikkupaikkakunnalla. Tiukkis pormestari (Saana Hyvärinen) on kieltänyt kaikensortin ilakoinnin ja kuhertelunkin. Ikävä ihminen. Kaikenlaisia haaveita on asukkailla tietysti, kuka haaveksii paremmasta elämästä jossain muualla, kuka siitä, että rakkauden kohde vihdoinkin huomaisi suuret tunteet. Natalie (Anni Kajos, jonka näin ilokseni jo toistamiseen viikon sisällä) paiskii hommia isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla ja Dennis (Teemu Palosaari) ei saa sitten millään kerrotuksi tytölle, että on korviaan myöten pihkassa. Paikalle pölähtää ykskaks kuuma prätkäkundi ja hitusen wannabe-Fonzien oloinen Chad (Joel Mäkinen), prätkä tarttisi vähän rassausta ja parin lantionvatkausliikkeen jälkeen näyttää siltä, että pienen laiton tarpeessa taitaa olla koko kaupunki, sen verran villiksi meno äityy ja väki alkaa rakastua ristiin ja rastiin, mutta aivan vääriin tyyppeihin. Natalie ottaa kovemmat konstit käyttöön, muuntautuu jätkäksi, ystävystyy Chadin kanssa ja kuinkas sitten mahtoikaan käydä...

Dennis, "Natalie" ja Chad veivaamassa 

 Joka välissä sitten lauletaan niitä Elviksen biisejä, vatkataan lannetta ja twistataan puolelta toiselle. Kuulkaas, niin energistä kuin meno onkin, minua alkoi jossain vaiheessa tympiä ja kyllästyttää se ainainen veivaaminen ja nytkytys! Varsinkin Chad alkoi ärsyttää mitä enemmän kekkuloi kitaroineen. Eipä siinä mitään, pirun hyvin kaikki kyllä lauloivat ja meno oli svengaavaa kauttaaltaan. Eniten minua ilahdutti Natalien muuntautuminen pojaksi, olisin saattanut itsekin langeta siihen kundiin! Laulupuolelta minut yllätti iloisesti Paavo Kääriäinen Deanin roolissa, häntä kun en aiemmin ole lauluhommissa kuullut, muutenkin Deanin ja Lorrainen (Veera Tapanainen) nuori lempi oli ihanan herkkistä ja hauskaa, että Dean uskalsi kapinoida tyrannimaista pormestariäitiään vastaan kunnolla.

Lorraine ja Dean 

 Lavastuksessa miellytti tyhjä huvipuisto silmääni kovastikin ja etenkin miesten puvuista tuli mieleeni, että on taidettu käydä Helsingissä Garagelandissa hakemassa ainakin inspiraatiota. Katsomo riemastui etenkin kohtauksesta, jossa Jim-iskä oli hankkinut uudet kledjut ja oli nyt niin cool että! Ja mikäs niissä uusissa kuteissa sitten oli vatkatessa.

 Tuntui siltä, että väliajalle mentäessä oli kupletin juoni jo aika selvillä ja koko shown olisi voinut pistää pakettiin nopeasti siinä vaiheessa. Vaan uusia käänteitä tulikin sitten loppupuolella eikä rakastumiset ihan niin selkeitä olleetkaan mitä aluksi luulin. Kesto oli koko musikaalilla ehdottomasti liian pitkä, liki kolmetuntinen pläjäys ei jaksa minua ihan loppuun asti koskaan pitää virkeänä ja skarppina. Olen kyllä siitä varma, että pikkujoulukansa kun katsomoon vaeltaa kohtapuoliin, saa se siitä hyvää meininkiä ja virtaa jatkosuunnitelmia ajatellen. Pahoin pelkään, että sielläkin ihastumisten kohteet eivät ihan aina osu nappiin vaikka kuinka lannetta pyörittäisi.

 Minulle jäi sellainen "Ihan kivahan tämä oli kyllä, mutta..."-fiilis, nostalgikot innostunevat varmasti enemmänkin. Ja sellaiset, jotka ei ramppaa teatterissa seitsemän kertaa viikossa. 

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Katja Krohn
Ohjaus Ilkka Laasonen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu ja nuket Niina Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus Maija Sillanpää
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Anna Pitkämäki, Saana Hyvärinen, Jari-Pekka Rautiainen, Teemu Palosaari ja Anna Andersson (jonka tilalla tosin Sipriina Kauranen tällä kertaa)

Näytelmää suositellaan kaikille 6-v täyttäneille (olimme siis kohderyhmää!)

 Aika usein huomaan löytäväni itseni katsomasta pääsääntöisesti lapsille suunnattua teatteria (ns, koko perheen teatteria). Niin on nähty nukketeatteria kuin Tuttiritari-musikaalia ja Vesta-Linneaa, ja naurettu ja viihdytty oikein kunnolla. Kaikki on mahdollista vielä enemmän silloin, kun katsomossa on paljon lapsia. Iloinen kikerrys tarttuu, tulee välihuuteluita ja kirkkaalla lapsenäänellä kajauteltuja teräviä huomioita, ja harvoinpa "aikuisten teatteriesityksissä" tarvitsee jonkun tekniikkapuolen tyypin ohjeistaa, että lavasteissa leikkiminen on kiellettyä... Voi kyllä muuten olisi itsenikin tehnyt lukuisia kertoja mieleni singahtaa lavalle pyöriskelemään ja tutkimaan tarkemmin lavasteita! Voi aikuisuus ja tylsyys sentään.

 Iso Paha Susi onnistui nähdä kolmannella yrittämällä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan sitä tammikuussa pariinkin otteeseen, mutta molemmat reissut menivät pieleen erinäisistä syistä. Joskus elämässä tulee eteen yllättäviä tilanteita, joissa teatteriesitys jää toiseksi. Onneksi kolmas yritys ei mennyt mönkään, kunnon kaatosade kylläkin siivitti matkaamme Lahteen.

 Asiaankuuluva pillimehu tuli nautittua ennen esitystä ja tutkailtua hienoa käsiohjelmaa, joka toimii myös pelinä! Vielä on pelaamatta, mutta kyllä joku päivä on pakko testata. Saliin astuessamme ajattelin "wau miten hienon näköistä!" ja ykskaks kävi mielessä, että samaa ajattelin varmasti 40 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin katsomoon jännittynein mielin katsomaan Punahilkkaa. Jännästi ympyrä sulkeutuu (ja aukeaa taas), kun susia olisi luvassa tässäkin, ja näin sitä meikäläinen viettää 40v-teatterikärpäsyysjuhlaa koko vuoden. Kas kun en ole mokomaa aiemmin tänä vuonna hokannut!

Isä ja poika ja sammakkareppu 

 Muistui myös mieleeni eräs kohtaus Hämeenlinnan Kesäteatterin "Sakespearen kootut theokset"-näytelmästä viiden vuoden takaa, jossa Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari kinastelevat siitä, kenen pitäisi esittää Hamletia. Mikko toteaa lakonisesti Teemulle "Sinähän se oot Lahdessa paljon lastenteatteria tehnyt, ja sehän on helppoa. Ei muuta ku häntä perseeseen ja lavalle". No, tuli todistettua lauantaina, että onhan se toki paljon muutakin. Häntiä kyllä myös!

 Homman nimihän on se, että Iso Paha Susi (itseoikeutetusti "vanha kiilusilmä" Tapani Kalliomäki) hotkaisee ensitöikseen alussa niin herkullisen suklaakakun kuin rouvansakin, ja heti on Ruuperi-pojalla (Paavo Kääriäinen) surku siitä, että kukas nyt lukee iltasadun, kun äitee on häipännyt ties minne. Iskä ryhtyy lukuhommiin ja kirjassa tietysti seikkailee Punahilkka, joka on viemässä mummolle kakkua ja viiniä. Nälkähän siinä tulee lukiessa, ja vedetään mutkat suoriksi ja unohdetaan kokonaan se, että lopussa sudelle käy köpelösti. Ruuperilla on muuten hauska sammakkoreppu, ja käy mielessä, että Kermit on pulskistunut sitten viimenäkemän. Ruokaa on kumminkin saatava ja koska lähistöllä ei ole yhtään Siwaa (eipä niitä ole kyllä muuallakaan sen puoleen ainakaan sen nimisinä), on lähdettävä saalistusretkelle. Ruuperi jää uinumaan, koska kasvava poika tarvitsee paljon unta jotta jaksaa mennä aamulla kouluun possujen ja kilien nälvittäväksi. Iskä haalii matkaansa mukaan vielä keikarimaisen ketun (Saana Hyvärinen) sekä karhun (Jari-Pekka Rautiainen), joka muistuttaa ulkoisesti Rasputinin ja Harry Potter-hahmon sekoitusta kaikkina karvalakkeineen.

 Punahilkan kodilla käydään kääntymässä ja saamassa kaalinlehtiä ja porkkanoita niskaansa (itseäni huvitti kovasti karhun kommentti "sano sille suorat sanat - ja sinappia kans!), ja sitten saadaan saaliiksi komeasti tepasteleva ja kumihansahelttaansa heilutteleva musta kukko (Teemu Palosaari). Tässähän on nyt sitten pistetty monta tuttua tarinaa samaan nippuun (ja musiikin puolesta myös spagettiwesternit ja villihevoset ja vaaralliset tehtävät ainakin), bongattavaa riittää ja osa menee ohikin varmasti, ellei ole skarppina. Kilejä tietysti pitää mukana olla, ja ne erityisesti viehättävät aina meikälikkaa, koskapa mieleeni tulee aina yksi Velipuolikuu-sketsi, jossa kilipienoiset vuohikultaiset seikkailevat ja savu nousee sermin takaa. Vaan millaisia kilejä ja kuttuja nyt olikaan! Nehän viänsivät savvoo! "Mää mään ny" huusi äiti, ja tätä käytämme heti kotosalla seuraavan kerran kun toinen lähtee töihin ja toinen jää kotiin. Kileillä oli myös messevät tanssikuviot ja lisää hupia toi se, että eturivistä tempaistiin mukaan tanssaamaan eräskin rouva. Vauhdikasta oli meno kieltämättä.

Kilit pistää jalalla koreasti 

 Ruuperinkin pitäisi popsia parempiin suihin kilejä ja possuja, mutta moinen ei huvita koska kyseessä on koulukaverit, vaikka aika ilkeitä tyyppejä kyllä ovatkin. Ja sitten se ihanainen Punahilkka (Sipriina Kauranen), jonka kanssa Ruuperi alkaa yllättäen kaveerata. Miten mahtaakaan käydä, kun isäsusi nälkäisine kavereineen aikoo toteuttaa sadun kuvioita ja hotkia niin tytöt kuin mummotkin (Teemu Palosaari jälleen kunnon luonneroolissa tekareitaan muljauttelemassa)? Mummon ovella riittää väkeä ruuhkaksi asti.

 Ihmeteltävää riittää moneen otteeseen, kun kilit tuosta noin katoavat pataan ja taas toisaalta putkahtelevat suden pohjattomasta vatsasta ulos. "Mihin se katosi?" kuului yleisöstä hämmästynyt ääni. Mainiohan tämä oli, ja sisälsi jokaiselle jotakin. Lapsiin tuntuu uppoavan aina kunnon takaa-ajomelske ja pierupyssyt (mikä jottei aikuistakin naurattaa moinen), meikäläinen bongaili joukosta väistämättä myös muutamia herkullisia kaksimielisyyksiä tyyliin "hunajapesän lipaisu". Ai kamala, milloin nähdään aikuisille suunnattu Iso Paha Susi? Varsin viihdyttävä oli kyllä tämäkin, ja hahmojen look oli mainio. Iso Paha Susi niittivöineen ja rokkihuiveineen, kukko kravattipyrstöineen ja niin edelleen. Kiliäidin kalsarit päässä heiluva susi oli kyllä aikamoinen näky!

Pari mummoa 

 Poislähteissä sai rohkeimmat mennä morjenstamaan Isoa Pahaa Sutta ja jonon hännillä jännitti valtavasti. Huusin kovaa etten uskalla tulla yhtään lähemmäs, mutta niin vain nappasi Susi tiukkaan otteeseen ennen kuin ehdin vastaan pyristellä. Ajatteli varmaan, että tuosta kinkusta riittää syötävää useammaksi päiväksi...

 Esityksiä on vielä mukavasti toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii katsomaan. Mukaan voi napata vaikka naapurin muksut, mutta hyvin toimii ihan ilman lapsirekvisiittaakin. Ainakin meillä oli varsin hauska reissu! Erityispointsit lopun Suklaakakkurockista, joka oli ihan silkkaa Kake Singers-kamaa ja sai rokkijalan vipattamaan.

Esityskuvat (c) Lauri Rotko

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.

 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

Sakespearen kootut theokset / Tampereen Työväen Teatteri

Sakespearen kootut theokset / Tampereen Työväen Teatteri, TTT-klubi

Ensi-ilta 30.1. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari ja Mikko Nousiainen

Äänirooleissa Petra Karjalainen, Heikki Nousiainen ja Miika Muranen

Taustaa : Jess Borgesonin, Adam Longin ja Daniel Singerin käsikirjoittama alkuperäisteos kantaa nimeä The Complete Works of William Shakespeare (Abridged) ja esitystä on versioitu useampaan otteeseen täällä Suomessakin. Juuri tämä versio nähtiin aiemmin kesällä 2012 Hämeenlinnan kesäteatterissa, samat näyttelijät mukana silloinkin. Kolme miestä esittää siis koko Shakespearen tuotannon alle parissa tunnissa ja sehän on selvä, ettei siitä urakasta nauramatta selviä.

kuva Kari Sunnari / TTT

Plussaa : Kesällä tämä esitys tuli nähtyä "sattuneesta syystä" useampaankin kertaan ja hyvinhän se toimi tämä sisätiloihin päivitetty versiokin. Kolme näyttelijää, joista jokaisella oma roolinsa tässä paletissa ... Tuukka Huttunen Teatteri Siperian operatiivisena johtajana, Mikko Nousiainen kuuluisana elokuvatähtenä ja Teemu Palosaari Salkkari-näyttelijänä, jonka nimeä ei aina edes välillä muistettu oikein. Mikko tuntee oman arvonsa, Teemu sählää ja ymmärtää tehtävänantoja väärin ja Tuukka yrittää pitää esityksen kasassa. Tuukka käy välillä yleisöäkin jututtamassa ja hakemassa vahvistusta aatoksilleen. Mikko esittelee näyttelijäntaitojaan kertojan roolissa Romeossa ja Juliassa, hiukan mennään eleissä ylikin ... "Koko maailma on näyttämö! Kukin tulee, kukin menee.." ja tässä versiossa kyllä mennään ja tullaan ja asuja vaihdetaan lennossa verhojen takana. Romeo ja Julia huipentuu poikabändimäiseen vetoon, ja Othello vetäistään räppinä. Kuningasnäytelmät esitetään urheiluversiona ja taistelu kruunusta käy hurjana. Kesällä suunnistettiin pitkin Kaupunginpuiston pusikkoja, TTT-klubilla sotkeudutaan taustaverhoihin. Macbethissa estradille saapuu kaikki Putous-hahmot yhdessä paketissa, päivitettynä uusilla hahmoilla tietenkin. Ennen väliaikaa näyttelijöille tulee kiista siitä, kuka esittäisi Hamletia ja tästä ei päästä oikein yhteisymmärrykseen. Kiista jatkuu väliajan jälkeen, ja sitä yritetään ratkaista erinäisin keinoin. Kylli-täti esittää hillittömän version Hamletin juonesta ja lopulta pistetään pystyyn Hamlet-kilpailu. Miehet keekoilevat sukkahousuissaan ja peruukeissaan, ja kukin esittää oman versionsa kuuluisasta monologista, oma taustansa huomioiden. Koko paketti huipentuu hulluuskohtaukseen, jossa näyttelijät hakevat yleisön joukosta itselleen avustajan ja jokaisella on puoli minuuttia aikaa rakentaa kylähulluhahmo säkissä olevaa rekvisiittaa apuna käyttäen. Lopuksi huutoäänestys ratkaisee kisan voittajan, joka pääsee esittämään Hamletia. Tasapuolisuuden nimissä, ja jottei kellään jäisi paha mieli, jokainen pääsee esittämään oman versionsa Hamletista. Ei voi mitään, tämmöinen hölmöily ja totaalinen heittäytyminen naurattaa minua edelleen suunnattomasti ja kylähulluhahmot ovat aivan pöljyyden huippuja. Pokka siinä meinaa mennä kaikilta näyttelijöiltäkin.

Nuo mainiot miehet sukkahousuissaan... / kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Ravintolatila esityspaikkana ei ollut ihan kaikiltaosin toimiva, jotenkin lava tuntui paikoitellen liian pieneltä miesten temmeltää ja osa tapahtui vähän hämärän peitossakin.

Muuta : Ravintolatila mahdollistaa myös sen, että jotkut katsojat ne ei vaan malta olla koko esitystä paikallaan, vaan pitää möykätä ja seilata edestakaisin joko baaritiskille tai vessaan tai tupakalle jopa esityksen aikana. Ärsyttävää! Esitys itsessään oli toimiva ja näyttelijät mainioita. Pientä hienosäätöä sisätiloihin kaipaa tosin muutama kohtaus, mutta kyseessä oli ensi-ilta ja jatkossa kaikki menee varmaan paremmin nappiin. Niin se vaan on, että esitys joka saa minut itkemään tai nauramaan niin, että meinaa taju lähteä, ansaitsee täydet pisteet!

Sakespearelle toistamiseen siis täydet viisi tähteä ***** .

Haastattelussa Teemu Palosaari

Teemu Palosaaren tapasin heinäkuun puolivälissä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa, kahden kesäteatteriesityksen välissä.

Kittilästä kotoisin oleva Teemu on syntynyt 1978 ja horoskoopiltaan hän on vesimies. Tällä hetkellä Teemu asuu Helsingissä.

Mitä harrastat? ”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tällä hetkellä en harrasta kyllä yhtään mitään!”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja onko joku sellainen taito, jonka haluaisit vielä oppia? ”Pidän itseäni sillä tavalla liikunnallisesti lahjakkaana, eli kaikki palloilulajit ja mailalla pelattavat pelit. Jääkiekko, jalkapallo, lentopallo, pallo... (naurua) Ne on mun vahvuuksiani. Ja pujottelu. Se on sellainen ominaisuus varmaan, ettei pelkää mitään uutta. Että jos jotain täytyy opetella niin suhtautuu avoimesti kaikkeen. Mä tykkään siitä, että jossain roolissa pääsee tekemään jotain sellaista, mitä ei oo aiemmin tehnyt. Se on tän suola! Hevosen selässä mä en oo ikinä ollut, eli toivon että pääsis joskus ratsastamaan.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Lahden Kansanopiston kävin ´98-´99. Sitten Teakin aloitin ´99 ja valmistuin 2003, toisella yrittämällä pääsin sisälle.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Mun teatteriharrastuksen aloittamiseen on ollut kaksi vaihetta. Toinen oli joskus ala-asteikäisenä. Sellainen henkilö kuin Taina Mäki-Iso, joka tekee klovneriajuttuja nykyään, oli silloin Lapin läänintaiteilijana ja se piti sellaista lastenryhmää ja olin siinä mukana. Sit ollessani 9-luokalla, Kittilässä oli sellainen aktiivinen tyyppi kuin Pirjo Hanhivaara ja hän veti montaa eri-ikäisille suunnattua teatteriryhmää. Alkoivat tehdä näytelmää Pikkujättiläinen (Sirkku Peltolan kirjoittama), ryhmässä oli pelkästään tyttöjä ja vähintään kaksi poikaa piti saada siihen mukaan. Mä ja mun kaveri mentiin siihen sitten ja se oli mun eka näytelmäni missä olin mukana. Pirjon ansiosta pyrin teatterikouluun, tai sain tietää sellaisesta mahdollisuudesta ja se on kyllä vaikuttanut isosti mun historiaani”, Teemu kertoo.

kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Jos miettii sitä lähtökohtaa, mikä on nuorena iskenyt näyttelemisessä lujaa, oli varmasti se, että mä koen sen kauheen vapauttavana, että yhtäkkiä oli vapaa omasta henkilökohtaisesta minästä. Muistan sen hetken kun tajusi, että täällä mä voin oikeestaan tehdä melkein mitä vaan! Sitten ammattilaisuuden myötä on tullut tärkeämmäksi se tarinankertominen, olla herättämässä ajattelemisen aihetta tai iloa tai surua tai tunteita yleensäkin.”

Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla ja oletko tehnyt muita töitä aiemmin? ”Ammatillista koulutusta mulla ei oo muuta. Seiskaluokkalaisesta aina tuonne lukioon asti olin kaupassa töissä, R-kioskilla oon ollut Tampereella, hotellisiivoojana, pizzatarjoilijana, lentokentällä turvatarkastajana... Kouluaikoina mulla oli haave, että musta olisi tullut kokki. En tiä olisko musta tullut, mutta...”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja tärkeimmät roolisi? ”Kuopion Kaupunginteatterissa, Seinäjoella, Lahdessa, Helsingissä, KOM-teatterissa, Takomossa.. Tää on mun eka kesäteatterikokemukseni. Ekana tulee mieleen sellainen ensimmäinen ns. ammattistatuksella tehty rooli Kuopiossa, ”Jessica,vapaana syntynyt”. Leea Klemola käsikirjoitti ja ohjasi sen. Olin siellä työharjoittelussa ja se oli eka sellainen ammattiteatteriin tehty, sen tiedosti hyvin voimakkaasti. Paljon muitakin tärkeitä on, mutta mä valitsen tän.”

Onko sinulla jotain tiettyjä ”rituaaleja” ennen esitystä? ”Ei oo mitään, pyrin sillai rikkomaan niitä ettei jäisi mihinkään jumiin.”

Kerro joku hyvä muisto tai hauska kommellus! ”Aika vähän oon tehnyt komediaa, niin se meidän toka ennakko täällä Kaupunginpuistossa kun oli katsomo täynnä ja ihmiset reagoi voimakkaasti ja tuli isoja nauruja, se oli kyllä aika hienoa. Oon mä ollut tietysti aiemminkin sellaisissa jutuissa mukana missä on naurettu, mutta tää on hyvin erityyppistä mitä mä oon aikaisemmin tehnyt. Tässä on paljon uusia juttuja myös itelle, että sillai kokemustasolla jää kyllä mieleen.”

kuva Teatterikärpänen

Mitä on luvassa syksyllä? ”Helsingin Kaupunginteatterissa jatkuu Ihmisen osa. Lahdessa tulee 1.9. ensi-iltaan Salainen puutarha. Sitten Uusi päivä-telkkusarjaan mä meen vierailemaan, elokuun lopussa alkaa kuvaukset.”

Teemusta lisää aiemmin täällä blogissa, koko porukan yhteishaastattelussa !

ps. Sakespearen kootut theokset-näytelmä saa ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla tammikuun lopussa 2013! Hämeenlinnan Kesäteatterissa kesällä 2012 nähty komedia saa siis uuden tulemisensa tällä kertaa sisätiloissa! Suosittelen!

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatteri

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Tommi Erkko

Rooleissa Liisa Loponen, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Kouki, Leena Kokko-Saukkonen, Teemu Palosaari, Jorma Helminen ja Aki Raiskio

Taustaa : Frances Hodgson Burnettin jo vuonna 1911 julkaistu Salainen puutarha kertoo pikkutytöstä nimeltään Mary Lennox. Tyttö asuu Intiassa ja tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Vanhemmat kuolevat traagisesti maanjäristyksessä ja Mary lähetetään Englantiin setänsä luo asumaan synkähköön kartanoon. Alkuvaikeuksien jälkeen tyttö saa uusia ystäviä ja lisää rohkeutta, ja hän löytää tiensä pitkään lukittuna olleeseen salaiseen puutarhaan. Tarina on kertomus ystävyyden ja itsensä voittamisen voimasta!

Liisa Loponen ja Teemu Palosaari / kuva Lauri Rotko

Plussaa : Ensinnäkin lavastuksesta pidin hyvin paljon ja miten valoilla ja varjoilla saatiin tunnelmia, vähän jopa pelottaviakin tuntemuksia aikaan. Maanjäristys oli toteutettu hienosti ja se, miten jylhänä ja synkkänä kartano taustalla kuvattiinkaan. Alkupuolen Mary (Liisa Loponen) oli ärsyttävä kiukuttelija ja marisija, mutta yksinäisyyttään tyttöparka huomiota haki. Liisa oli hyvin pikkutyttömäinen, tosin välillä hän taas vaikutti hyvinkin aikuismaiselta ja se sopi rooliin hyvin, sillä kasvoihan Marykin marisijasta rohkeaksi, onnelliseksi tytöksi. Rakastan "Scarborough Fair" -kappaletta ja sen käyttö monessakin kohtaa (ja etenkin soittorasiassa) nosti kyyneleet silmiin ja haikean mielen itsellenikin. Äidin hahmon kulku taustalla oli myös liikuttava. Lumikki Kouki oli todella mainio Martha-palvelustyttönä ja hänen murteensa oli herkullista makustelua. Pidin myös Teemu Palosaaren esittämästä Dickon-pojasta, hän oli hyvin kujeileva ja poikamainen veijari. Jari-Pekka Rautiainen oli myös huippu "kyhmyselkäisenä" Colin-poikana, kiukuttelevasta ja jatkuvasti suklaata mankuvasta pojasta tuli aivan toinen tyyppi voitettuaan itsensä. Maryn, Dickonin ja Colinin yhteiset hetket olivatkin näytelmän parasta antia, vaikkakin pientä mustasukkaisuutta oli havaittavissa kolmikon touhuissa... Lisäpojot myös Colinin kiharoista!

Tyynysotaa a´la Lumikki Kouki ja Liisa Loponen / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Odotin itse salaisesta puutarhasta jotain todella mykistävää ja upeaa, jotenkin se kuitenkin jäi vaisuksi. Enemmän värejä ja enemmän kukkia kiitos! Valoa ja vihreyttä ja vehreyttä kyllä löytyi, ja katsomosta kuulunut spontaani lapsen ääni "waaaaauuu!" toi hymyn huulille, mutta itselleni se ei ihan niin maaginen kokemus ollut mitä ennakkoon odotin. Avain puutarhaan löytyi myös jotenkin "oudosti".

Muuta : Näytelmä sopii kaikille kouluikäisistä ylöspäin, tämä olisi oivallinen teos mennä katsomaan vaikkapa isovanhempien kanssa?? Aika tummia sävyjä oli välillä, joten en ihan pienimmille suosittelisi. Itselläni ei isovanhempia valitettavasti ole enää elossa, kävin sen sijaan mieheni kanssa katsomassa eikä kumpaakaan pelottanut yhtään...

Salaiselle puutarhalle neljä tähteä **** !!

Haastattelussa Hämeenlinnan Kesäteatterin kolmikko

Hämeenlinnan Kesäteatterin näyttelijäkolmikkoa haastattelin heinäkuun puolivälissä Kaupunginpuistossa, kahden näytöksen välissä. Jokaisesta näyttelijästä tulossa vielä pieni oma haastattelu,mutta tässä yhteishaastattelu herroista Teemu Palosaari, Mikko Nousiainen ja Tuukka Huttunen.

Kertokaapas, että miten juuri te kolme olette tässä ”Sakespearen kootut theokset”- produktiossa mukana?

Tuukka : Tämä ryhmä on koottu pala palalta ja mietitty, että mikä olisi paras mahdollinen combo tähän juttuun. Soitin ensin Mikolle, olimme yhdessä Pohjantähti-elokuvassa ja mietimme silloin, että olisi hienoa joskus päästä tekemään jotain muutakin yhdessä. Tämä juttu on sellainen, että halusin siihen ihmisen johon voin luottaa kuin vuoreen. Mikko tuli ekana mieleen ja sit mietittiin yhdessä, että kuka tän ohjaisi. No sit tuli Miika (Muranen) mieleen, oltiin molemmat kuultu siitä pelkkää hyvää. Sitten taas Miika on tehnyt Teemun kanssa aiemmin hommia ja me ollaan Teemun kanssa vanhoja ystäviä, ja se oli sitten siinä vaiheessa aika selkee. Uskallan väittää, että mukavia työkavereita kaikki olemme ja toimimme hyvin ryhmässä, se on iso osa tätä.

Millä tavoin olette yhdessä ideoineet tätä?

Tuukka : Joku aina pistää jutun liikkeelle ja antaa tavallaan alkusysäyksen. Joku sanoo jotain ja toinen tarttuu siihen. Kyllä tää on hirveen voimakkaasti tehty ryhmätyönä, kolme näyttelijää ja ohjaaja.

Olisiko mahdoton idea tehdä jatkossakin jotain yhdessä?

Mikko : No olisi! (naurua)

Teemu : Kun enskarin jälkeen käveltiin tuonne mökille, niin mä sanoin että tää on varmasti yksi semmoinen kokemus joka jää varmasti meillä kaikilla mieleen. On ollut kyllä tosi hienoa olla mukana ja jotenkin kokee sitä yhdessä tekemistä ja sitä, että me ollaan ennen kaikkea ryhmänä tuossa. Hieno kokemus!

Tuukka, Teemu ja Mikko poseeraavat / kuva Teatterikärpänen

Ketkä ovat omia esikuvianne, eli keitä ihailette tai arvostatte eniten?

Teemu : Nyt on kyllä vaikee! On todella paljon ihmisiä, joiden saavutuksia ja uraa arvostan, mutta mulla ei oo kyllä sellaista varsinaista esikuvaa. Chaplinin tekemisistä olin jossain vaiheessa todella innoissani, otin henkilöstä enemmän selvää ja se oli tosi kiinnostava. Eli vastaan nyt Chaplin!

Mikko : Osittain mä pystyn sanomaan tähän, että isäni Heikki Nousiainen. Sitten sellainen, joka on tehnyt muhun lähtemättömän vaikutuksen Star Warsin, Indiana Jonesin ja Bladerunnerin aikoihin eli Harrison Ford. Todistaja oli kans kova leffa. Ford on semmoinen, ettei sen kilpi mitenkään haalistu.

Tuukka : Kyllähän niitä lapsena oli kun telkkarista katsoi näitä sketsiohjelmia. Kyllä tuo Pirkka-Pekka Petelius on ollut mulle sellainen esikuva ehdottomasti ja kyllä varmaan Heikki Kinnunenkin. Sitten nykyisistä oikein maailmantähdistä Robert Downey Jr, mä meen jotenkin aina ihan sekaisin kun mä nään sen!

Kuka olisi unelmien vastanäyttelijä?

Mikko : Aika paha!

Teemu : Hauskaa ja kiinnostavaa olisi näytellä esim. Brad Pittin kanssa, en tiiä mistä se tuli mieleen ekana...

Mikko : Yks sellainen, joka olisi kyllä todella kiinnostava koska se on niin mielenkiintoinen näyttelijä, olisi tuo Ian McKellen.

Tuukka : Mun on kyllä pakko sanoa, että ekana tuli kyllä joku nainen mieleen! Että jos lähtis sitä kautta miettiin... Ihan pakkohan se on sanoa, että kyllä mä olisin halunnut näytellä Marilyn Monroen kanssa!

Tutkailin ImDb:stä teidän eri roolejanne ja tuli sangen mielenkiintoisia vastauksia eteen... Tuukka on ollut poliisina ainakin neljä eri kertaa, sketsisarjoissa ja viimeksi Pussikaljaelokuvassa. Miksi?

Tuukka : Eiks Kari Heiskanenkin oo ollut paljon poliisina? On pyritty katsos siihen, että se poliisi on päässyt tekeen elokuvaa. Tv-sarjoissa se teki ensin vähän jotain sketsihässäkkää ja nyt on sitten saanut tehdä poliisin roolin suomalaisessa elokuvassa. On pistetty nyt piste sille!

Tuukka Huttunen / kuva Teatterikärpänen

Teemu taas on ollut ”murrecoachina” Napapiirin sankarit-elokuvassa. Kerro hiukan lisää siitä?

Teemu : Leffa sijoittuu sinne perukoille mistä itsekin oon kotoisin. Murrekäännöksen tekijä Marja Peura on kotoisin Pellosta ja mä oon Kittilästä, ja leffa sijoittui Kolariin, joka on siinä murrealueiden välimaastossa. Oon tehnyt Helsinki Filmsille töitä ja Dome Karukoskenkin tiesin sitä kautta, en tosin ollut hänen kanssaan töitä tehnyt. Opiskelimme samaan aikaan ja olimme tietoisia toistemme olemassaolosta. Tää homma tuli niiden yhteyksien kautta. Marja teki siis sen tekstikäännöksen ja mä tein sinne ehdotuksia ja olin mukana harjoituksissa ennen kuin kuvaukset alkoivat. Olin yhteydessä myös kuvausten aikana jos tuli jotain, mutta kuvauksissa en siis itse ollut.

Teemu Palosaari / kuva Teatterikärpänen

Mikko on esittänyt itseään Ajankohtaisessa Kakkosessa ja Arto Nybergissä, kerros hiukan niistä? Ei vaan, mikä on omista leffarooleistasi mieluisin?

Mikko : Jaa-a, en mä oikein osaa sanoa. Tietysti se ensimmäinen, ”Going to Kansas City”, oli sellainen, jossa pääsi vähän haistelemaan suurta maailmaa ja se oli kyllä aika tärkee. Sitten sellainen leffakokemus, mitä en tuu varmaan koskaan unohtamaan, oli se ”Viiden päivän sota”, se oli kokonaisuutena ja kokemuksena ykkönen. Ja sitten tuo mitä nyt kesällä kuvattiin, eli ”Rakkauden rasvaprosentti”, oli kauheen tiivis ja sitä oli tosi kiva tehdä.

Mikko Nousiainen / kuva Teatterikärpänen

Osaatko imitoida ketään ?

Teemu : Kotitarpeiksi osaan, mutta en lähtis välttämättä esittämään yleisölle Martti Ahtisaarta tai Jörn Donneria. Kun asuin Kittilässä, Lapin radiossa tuli ohjelma Elvis-osasto, jota Jope Ruonansuu veti. Pienempänä kuunneltiin niitä hahmoja sitten. Opeteltiin tavallaan niitä toisen tekemiä imitaatioita, että sillä tasolla.

Mikko : Mä en osaa imitoida ketään!

Tuukka : Osaathan sä niitä Putous-hahmoja imitoida... Se on kyllä totta, että imitaattorihan poimii ne jutut mistä voi ottaa kiinni ja sit kun on nähnyt esim. Jukka Puotilan esittävän Donneria, niin on siitä sitten napannut sen korostaen tiettyjä asioita.

(Tässä vaiheessa voi mainita, että kaikki esittivät oman versionsa Jopesta...)

Mikä supersankari haluaisit ol...

Mikko : Hämähäkkimies! Se on mun lapsuuden sankari!! (En ehtinyt kysymystä edes loppuun asti...)

Tuukka : IronMan

Mikko : Jaa Iron Maiden vai?

Tuukka : IronMan, siksi koska Robert Downey Jr on se.

Teemu : Mä oon Batman.

Miksi?

Teemu : Siksi koska mä oon se!

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit?

Seuraa yleistä naurua ja hälinää ja puhetta sukkahousuista ja synnyttämisestä. ”Rakastelisin miestäni”, vastaa joku. ”Yrittäisin...no en tiedä”, sanoo Mikko ja nauraa päälle. Mitä lie oli mielessä.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan?

Mikko ja Tuukka yhteistuumin : Hyvä tyyny, ehdottomasti. Hyvä patja ja täkki. Vois olla joku(nen) Jallu-pullokin siinä sitten vielä. Sisäfilettä, kiuas, sauna. Sisäfileet kiukaalle...

Teemu : Mä ottaisin mun vaimon varmaankin.

Muut : No niin!

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä näyttelijöille :

Mistä sanasta pidät eniten?

Teemu : rakas

Mikko : lapsi

Tuukka : kiitos

Mistä sanasta pidät vähiten?

Teemu : kyynisyys

Mikko : ihan kiva

Tuukka : idari

Mikä sytyttää sinut?

Teemu : tulitikku

Mikko : hyvä spontaani tunne

Tuukka : nainen

Mikä sammuttaa intohimosi?

Teemu : kylmyys

Mikko : Portugalin futismestaruus

Tuukka : mies... ei vaan turhamaisuus

Mikä on suosikkikirosanasi?

Teemu : saatana lähtee helpoiten kyllä

Mikko : vittu

Tuukka : vinttucarlossantana

Mitä ääntä rakastat?

Teemu : lumen narina kävellessä

Mikko : laineen liplatus ja tuulen puhina suissa eiku suhina puissa

Tuukka : oman lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat?

Teemu : liitutaulua vedetään kynnellä

Mikko : väkivallan äänimaailma

Tuukka : liian kova ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla?

Teemu : jääkiekkoilija

Mikko : jalkapalloilija

Tuukka : presidenttinä olis kiva olla hetken

Missä ammatissa et haluaisi olla?

Teemu : tuholaistorjuja tai ruumiinpesijä

Mikko : hammaslääkäri

Tuukka : patologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille?

Teemu : Tervetuloa!

Mikko : Meehän ottaan toinen kierros kun erosit kirkostakin.

Tuukka : Lämpimästi tervetuloa!

Lopuksi terveiset blogin lukijoille?

Tulkaa katsomaan esitystämme, täällä on tosi hauskaa!