Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Tuplapäivän satoa : Saatanan teatteri ja Joulutarinoita

Napsahti taas vaihteeksi tuplapäivä Helsingissä (viikko sitten sama juttu) ja ensin tuli ihmeteltyä TeaKin Teatterisalissa nähtyä Saatanan teatteria. Näissä TeaKin jutuissa on se yhteinen piirre, että yhtään ei etukäteen tiedä mitä tuleman pitää ja sitten esityksen nähtyään on (useimmiten) ollut positiivisella tavalla hämmentynyt olo ja päässä risteilee monenlaisia värejä ja sama kysymys siitä, että mitä sitä oikein tulikaan nähtyä. Tämänkertaistakin kokemustani on vaikeaa sanallistaa sen tarkemmin. 1h 50min taukoamatonta yllätysten ja eri tavalla vaikuttavien kohtausten tykitystä, lavalla kaikki kaksitoista näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmoskurssilaista. Musiikkia, tanssia, absurdeja/kiehtovia/liikuttavia/riemastuttavia kohtauksia toinen toisensa perään. Mikä määrä nuoria lahjakkuuksia ja uusia "bongauksia" sekä energiaa, kiihkoa ja röyhkeyttä. Suretti välillä kun ei oikein tiennyt, että minne olisi katsonut, kun joka puolella tapahtui ja kaikkia teki mieli seurata erityisen tarkkaan, yhdessä ja erikseen. Voi kunpa olisin nähnyt tämän heti ensi-illassa, silloin minulla olisi ollut pienoinen mahdollisuus nähdä esitys uudestaankin! Nyt jäi sellainen "once in a lifetime"-olo ja suuri riemu siitä, että onnistuin tämän näkemään. Tuli myös vähän kaihoisa olo siitä, etten ole enää nuori ja vetreä. Ulkokuoreni hämäsi tälläkin kertaa, sillä pääni sisällä oli esityksen aikana melkoiset bileet. Vinkiksi muillekin : jos alkaa kulttuurikunto tökkiä ja tuntuu jotenkin jämähtäneensä paikoilleen, pieni visiitti TeaKin esityksiä katsomaan niin johan jaksaa taas! Tätä lisää! (Etenkin jäi mieleeni näin äkkiseltään muisteltuna tummat naamiohahmot, kaalinpäätyyppi catwalkilla, poliittisia kannanottoja osa 1 ja 2 sekä moninainen liikekieli. Teatterikärpäsen "tarkkailulistalle" pääsi/joutui aika monta tyyppiä...)

Saatanan teatteri, ensi-ilta 27.11. 2017, kesto 1h 50min (ei väliaikaa), vastuuopettajat Jenni Nikolajeff, Markku Luuppala ja Elina Kivioja, äänisuunnittelu Lauri Malin, valosuunnittelu Anniina Veijalainen, pukusuunnittelu Nina Paakkunainen

kaikki kuvat (c) Aapo Juusti 

Näyttämöllä : Alex Anton, Veera Herranen, Joel Hirvonen, Jutta Järvinen, Emil Kihlström, Elviira Kujala, Pyry Kähkönen, Sara Paasikoski, Aapo Puusti, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni (kaikki N3) sekä Pauliina Kauppila SibA - Royal Academy of Music Aarhus (RAMA)/Nordic Master of Global Music (GLOMAS)

 Päivä jatkui ensin haastattelun merkeissä, jonka jälkeen suuntasin KokoTeatteriin katsomaan Porttiteatterin "Joulutarinoita"-esitystä. Porttiteatteri on ammattitaiteilijoiden ohjaama rikostaustaisten henkilöiden teatteriseurue, jolta olen parisen vuotta sitten nähnyt Kiasma-teatterissa Vapauden kauhu-nimisen esityksen (yhteistyössä Kansallisteatterin sekä Kiasma-teatterin kanssa). Tällä kertaa keskityttiin joulumuisteloihin ja jouluisiin lauluihin. Millaista on lukea jouluevankeliumia muille vangeille kirkossa? Muistavatkohan lapset jouluna kortilla? Miksi kaikki joulussa on ihan perseestä? Toiko pukki toivotun Matchboxin autoradan? Minne äiti katosi? Millainen on joulun paras tuoksu?

 Rosoista, rehellistä, kaunistelematonta. Liikutuin kyyneliin muutamankin kerran, toki hymykin nousi huulilleni. Ei minullakaan joulunvietosta pelkkiä hyviä muistoja ole, mutta enimmäkseen onnellisia muistikuvia etenkin lapsuudesta. Kiitos Porttiteatteri joulumuistoista ja kiitos kutsusta esitykseen!

Joulutarinoita, ensi-ilta 6.12. 2017 (esityksiä 13.12. asti) Ohjaaja Tuija Minkkinen, äänidramaturgi Sanna Salmenkallio, dramaturgi Titta Minkkinen, lavalla Porttiteatterin väki 

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri ja Kärpäset ja herrat / TeaK

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri

Kantaesitys 15.9. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala
Dramaturgi Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Maskeerausuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografi Reija Wäre

Rooleissa : Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä ja Pia Andersson

 Q-teatterin ensi-ilta menee aina heittämällä must see-listalleni, oli aihe sitten mikä hyvänsä. Lavalta (toki myös ohjaus/käsikirjoituspuolelta) kun löytyy lähes poikkeusetta timantinkova porukka, ja etenkin tällä kerralla olin varsin innostunut, sillä mukana olisi Jani Volanen, jonka jälleennäkemistä olin odottanut jo jonkin aikaa. Menoni olin ajoittanut sopivasti ensi-illan jälkeiselle viikolle, joten ehdin samalla reissulla hankkimaan tuoreen kirjan "Q - Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin" (kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö, kustantaja LIKE). Ihana järkäle, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen kunnolla uppoutumaan kirjan maailmaan.

 Tommi Korpela/Jani Volanen/Jussi Nikkilä Fan Clubin Hämeenlinnan alajaosto lähti siis syksyiseen Helsinkiin toiveikkain mielin, aatoksissa kevyttä mielihyvää... Sitä saimmekin heti alkuun koko rahan edestä, kun istuimme eturiviin ja Korpela saapui koko komeudessaan suoraan eteemme ensimmäiseen kohtaukseen. Lavastuksesta tuli heti mieleeni "Ihanat ihmiset" parin vuoden takaa, sama kliinisyys jotenkin loisti valkeista seinistä ja kalusteista.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Korpela on mies, joka hakee apua hypnoositerapiasta (terapeuttina Pia Andersson), koska epäilee todellisuuden olevan manipulaatiota. Hukassa ollaan. "Anteeksi, nyt en ymmärrä" sanoo terapeutti, ja minä ajatuksissani komppaan hetken kuluttua mukana useampaankin kertaan. Valaistus muuttuu kiehtovalla leikkauksella aivan toiseksi, ja pian olemme illanvietossa kera veljen (Jussi Nikkilä), tämän vaimon (Minna Haapkylä) sekä epämääräisen miehen (Jani Volanen), joka on vain tarttunut mukaan kauppareissulla. Ja sama uusiksi, muutamaa repliikkiä ja askelta muuttaen. Ja taas uudelleen. Katselemme vierustoverin kanssa toisiamme vähän haparoiden silmiin, kuin hakien vahvistusta sille, että onko tuokin yhtä pihalla kuin minä. Lavalla ei päästä puusta pidemmälle. Teki niin tai näin, sanoi niin tai näin - lopputulos on aina sama. Vai onko? Olo oli koko ajan kuin olisi katsellut sekoitusta omasta absurdista unesta, Twin Peaksista ja Päiväni murmelina-leffasta. Epätodellinen olo. Punainen lanka heilui jossain käsieni ulottumattomissa.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Väliajalla vähän henkäistään ja tutkaillaan uutta kirjaostosta ja haetaan käsiohjelmasta vähän apuja, tuloksetta. Takaisin eturiviin, ja hetken kuluttua suuri tanskalainen illusionisti (Jani Volanen) tulee kertomaan jotain vielä enemmän hämmentävää. Loppuajan odotan ja pelkään sormien napsautusta. Koko ajan odotin jotain suurta oivallusta ja lampun syttymistä päässäni, ja odottelen vieläkin. Viikko oli muutenkin mennyt totaalisessa aivosumussa, joten en päässyt helpolla tästä. En sitä kyllä kieltämättä odottanutkaan, sillä ikävää ja tylsää olisi jos kaiken sujuvasti ottaisi vastaan ilman minkäänlaista uutta ajatusta. Ilo oli katsella karismaattisia, lahjakkaita ja kiinnostavia näyttelijöitä lähietäisyydeltä, mutta muuten nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi. Ei-niin-kevyttä mielihyvää oli tämä. Ei sieltä helpoimmasta päästä, mutta kokemus se tämäkin.

Jani Volanen (c) Pate Pesonius, Q-teatteri 

 Seuraavana päivänä olin katsomassa TeaKin Teatterisalissa TeaKin viidennen kurssin opiskelijoiden (Anna Kankila, Verneri Lilja, Mari Naumala, Chike Ohanwe, Manoel Pinto, Heikki Ranta, Sohvi Roininen, Janna Räsänen ja Sonja Salminen, joista viimeksimainitun taiteellinen opinnäyte) sekä virolaisen ohjaajan (Juhan Ulfsak) yhteistyössä toteuttamaa esitystä "Kärpäset ja herrat", joka pohjautuu William Goldingin klassikkoromaaniin "Kärpästen herra". Esitys (osittain myös performanssi) oli kestoltaan 1h 40min ja minulle suurimmaksi osaksi täyttä hämmennystä. Totta kai näin omin silmin mitä edessäni tapahtui ja vaikutuin nuorten primitiivisestä energiasta sekä eri elementtien häpeilemättömästä käytöstä (hiekassa pyörimistä, vedessä virkistäytymistä, ilmavirrassa kuivattelua, tulen ympärillä maanista tanssia), myös musiikin läsnäolosta koko ajan tapahtumissa. Esitys oli täynnä alkuvoimaa ja oivalluksen iloa. Pääni oli taas melkoisessa pyörityksessä ja olo oli kuin lingon läpi olisi mennyt Sielun Veljien keikalla. Vaikuttava katsoa, mutta nostan tämänkin kohdalla kädet pystyyn. Hyvin porukka veti, ei siinä mitään. Päähäni jäi soimaan "Welcome to the Jungle".

 Sellainen kulttuuriviikko oli tämä. Varsin haasteellinen siis, mutta mielenkiintoinen! Ei muuta kuin kohti uusia, toivottavasti seuraavaksi vähän "helpompia" kokemuksia. Haluan korostaa vielä sitä, että kaiken ei todellakaan tarvitse olla helposti sulavaa, mutta kyllä jää kaivelemaan kun ei oikein saa otetta. Ote taitaa alkaa lipsua tässä vaiheessa vuotta.

(TeaKin esityksen näin ilmaisella kausikorttilipulla.)

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Teatterisali

Ensi-ilta 26.4. 2016, kesto noin 2h 15min (ei väliaikaa)

Yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / ohjauksen, näyttelijäntaiteen, valo-ja äänisuunnittelun koulutusohjelmat sekä Aalto ARTS

Ohjaus ja käsikirjoitus Piia Peltola
Dramaturginen apu ja tekstitys Hannah Gullichsen
Pukusuunnittelu Susanna Suurla
Lavastus Sari Paljakka
Valosuunnittelu Eero Erkamo
Äänisuunnittelu Eero Auvinen

Näyttämöllä : Eino Heiskanen, Julia Lappalainen, Olli Rahkonen ja Miila Virtanen

 Beverly Hills 90210, tuo ysäriaikojen suosikkisarjani nro 1. Näin jälkikäteen muistellen parhaiten on mieleeni jäänyt koukuttava tunnari ja siinä pari "iskua", Dylanin sänkykamarisilmät, kaikkien kaveri unelmavävy Brandon, Donnan ja Davidin sänkypuuhat eli niiden puute, alku-ja lopputeksteissä vilahtava hassu nimi Aaron Spelling (!?) ja Donnan roolissa nähdyn tytär Tori Spellingin jotenkin kroppaan nähden luonnottoman kokoinen pää. Äitini kutsuikin häntä Isopääksi. Jotenkin sitä jaettiin näiden nuorten huolet ja murheet ja ilonaiheet vuosien ajan, enkä kyllä yhtään muista miten koko sarja edes päättyi (ja pääsikö David ns. kastamaan kärkeä lainkaan Donnan kanssa).

 Kun hokasin, että TeaKissa pyörähtää käyntiin Beverly Hills 90210 - aiheinen näytelmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan vaikka kesäloman ensipäivinä heti aikaisin aamusta. Esityksen teksti on koostettu sarjan käsikirjoituksia suomentamalla ja dramatisoimalla leikkaa-liimaa -periaatteella, ja lopputulos on täysin uusi teos eli päällekirjoitus. Uusi sana minulle. Esitys on myös Piia Peltolan taiteellinen opinnäytetyö, samoin kuin näyttelijöistä Heiskasen, Rahkosen ja Virtasen.

 Esityksen jälkeen otan Teatterisalin ovilla Reinoja pois jalastani ja totean salskealle pinkkiminihameiselle miehelle, jotta tuskin osaan kirjoittaa tästä riviäkään. Mutta jospa yritetään kuitenkin, koskapa kyseessä oli ainakin katsomiskokemuksena varsin virkistävä ja halolla päähän-tyylinen kokemus.

(c) Eino Heiskanen

 Palataan siis ajassa 2,5h taaksepäin ja siihen hetkeen, kun astuimme Teatterisalin ovista sisään... Hetkeä aiemmin oli ohjeistettu, että esityksessä ei ole väliaikaa, kengät pitää riisua ja vetäistä jalkaan laarista löytyvät sopivat tossut. Salissa saa vapaasti liikkua koko esityksen ajan ja myös käyttää kahvilaa, vessaa ja tupakkapaikkaa sekä tehdä ostoksia Kellyn avaamassa vaateputiikissa, sitten kun sen aika on. Okei. Mielenkiintoista. Ehkä intoutuisin tupakkapaikalle? Vedin Reinot jalkaani, ovi aukesi ja käsipäivää ovella seisoneelle nuorukaiselle, joka sanoi "Hei, minä olen Brandon Walsh." Heipä hei. Sisällä laukut ja pakaasit säilytykseen, lisää brandoneita parran kera ja ilman, sekä selkeästi erilaisia tiloja, joissa voisi tapahtua jotain. Selässäni käy ensimmäinen vihlaisu, koska pelkkä seisoskelu on pahasta. Mietin, että "mitähän v*ttua" ja tulee pitkä parituntinen. Kukaan ei puhu mitään, touhuilee omiaan. Yleisö haeskelee paikkaansa. Ensimmäinen lähtee kohti pumpputermaria ja kahvikuppeja, ja liuta muita perässä! Massan mukana sitä mennään, paitsi minä. Pitääkö sitä aina tehdä just niin kuin muut? Käyn vaivihkaa hakemassa Kahvila Persikasta yhden kovan namusen suuhuni, paitsi että sitä ennen visiteeraan tupakkapaikalla ja vetäisen teatterisavukkeesta henkoset. Yäk! Olen vähän pihalla siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu ja kuka on kuka. Loppujenlopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, kuka vetää mitäkin roolia - ja silti sillä on isokin merkitys. Perinteiset roolit heitetään romukoppaan heti alkajaisiksi. Käsittämättömän nerokkaat pimppikalsarit jalkaan (kyllä, luitte oikein!) ja menoksi. Katsojan kannalta on merkitystä sillä, miten lähellä/kaukana tapahtumia katselee. Rohkeana voisi mennä pötköttelemään nurtsille tuttujen nuorten viereen, osallistua pyjamabileisiin ja Halloween-juhlintaan. Välillä katselen hyvinkin kaukaa kokonaisuutta seisoskellen koko paketin takana, välillä taas huomaan istuvani kaiken keskellä siellä missä tapahtuu. Loppuajan istun pyörätuolissa ja rullailen sillä kätevästi pitkin salia, kunnes Kelly minua pyytää kohteliaasti siirtymään tuolista pois, koskapa tarvitsee sitä itse. Hiljakseen huomaan sen, että poissa on se alkuvaiheen puudutus ja aika kuluu kuin siivillä.

 Aluksi tuntui vähän siltä, että "nää leikkis nyt niinku Beverly Hillsiä ja tää olis niinku se Brandon ja nää olis just muuttanu uuteen paikkaan" (tai Daavid tai Steve, lausutaan kuten kirjoitetaan) "ja tää olis Donna ja tää niinku vetäis perässään pahvilootaa joka olis niinku koira". Leikkiin oli helppo lähteä mukaan tyyliin "tää olis niinku katsoja joka olis tosi kiinnostunut tästä kaikesta". Äkkiväkkiä kaikki tuo unohtui, tarina ja henkilöthän veivät mennessään ihan täysin, aivan kuten sarjassakin! Huolet ja murheet olivat yhteisiä jälleen. Hormoonit tosin tuntuivat hyrräävän aika tavalla kaikilla, jännästihän sarjan perusvire oli jotain aivan muuta ja moniakin erilaisia, kipeitäkin asioita, mutta siellä taustalla kolkutti takuulla ihan kaikilla se, että annanko ja milloin annan, ja kenelle annan ja miten, ja saanko koskaan ja leimaudunko huonoksi ihmiseksi/tyttäreksi/hutsuksi/välinpitämättömäksi heti kättelyssä. Ei-toivotut raskaudet, HIV, raiskaus, moraalisaarnat, itsesäälissä kieriskely, suoranainen vimmainen kiima ja oman käden kosketus. Hämmentävää katsella moista menoa ihan vierestä, mutta minkäs teet, itsepähän saliin ihan vapaaehtoisesti astelin. Eikä siinä mitään sen ihmeellisempää kyllä ollut, jokainen on joskus ollut nuori ja epävarma ja kokenut ns. kevään heräämisen. Hitusen absurdi olo vaan oli, kun herrat Heiskanen ja Rahkonen painivat lattialla antaumuksella (toinen oli Kelly, toinen ehkäpä Dylan vaiko peräti Brandon) ja antautuivat viettien ja eri asentojen vietäväksi, ja meikäläinen siinä vieressä vahtaa silmät kiiluen pyörätuolissa istuen!

 Mieleeni jäi myös ruskettunut Valerie (Miila Virtanen) "suitsukkeita" polttelemassa ja heti hameen alle tunkemassa kahden kostutetun sormen kanssa. Paljubileet ja Brandonin raiskaus. Paljasta pintaa. Kelly ja Brandon aistikkaalla, virkistävällä yöuinnilla. Sähkökitara. Kukkahattuinen kiinteistövälittäjä. Salin ovien avaus, pallon heitto ovesta. Rimpuilu ja tempoilu, "en halua lähteä". Kellyn minihame, pitsitoppi ja asenne. Donnan ja Davidin häät, "aasinhäntä-leikki uutena versiona", ujo tanssi yleisön edustajan kanssa, tiivis katsekontakti ja hymy. Minäkin olisin lähtenyt hitaille, ihan kenen kanssa tahansa. Yhtä rakkaiksi nämä hahmot muodostuivat, ja lyhyemmässä ajassa. Ei ole helppoa olla nuori.

 Riisuin Reinot jalastani ja vedin tennarit jalkaan. Olo oli hyvällä tavalla hämmentynyt ja kiitollinen. Matkalla rautatieasemalla kiitin itseäni siitä, että menin tätä katsomaan. Ja samalla soimasin, koska miksi ihmeessä nyt vasta olen aktivoitunut katsomaan TeaKin esityksiä! Näistähän jää pääkoppaan paljon enemmän, aina ei tarvitse kaikkea edes ymmärtää. Riittää, että on paikalla, nauttii ja vaikuttuu. Että noinkin voi tehdä, näinkin voi katsella. Itse pidin kovasti siitä, että ei istua pönötetty selkeässä erillisessä katsomossa, vaan katsomiskokemus ja -kulma vaihtui sen mukaan, mistä katseli. Näitä lisää, kiitos!

ps. huomasin vasta lopussa, että näytöllä pyöri englanninkielinen tekstityskin...

 (näin esityksen TeaKin kausikutsulla)

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Ihminen välissä - improvisoitu näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Studio 4

Ensi-ilta 20.4. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus Tiina Pirhonen
Muusikko Hannu Risku
Valosuunnittelija Anniina Veijalainen

Näyttämöllä : Paavo Kinnunen, Joonas Kääriäinen, Mari Naumala, Sohvi Roininen, Sonja Salminen ja Miiko Toiviainen

 Mitä saadaan, kun päästetään irti kuusi näyttelijäopiskelijaa, muusikko ja valosuunnittelija, yleisö antaa aiheen ja sitten startataan? Lopputuloshan tulee aina yllätyksenä niin katsojille kuin näyttämöllä huhkivillekin, ja sehän tässä improilussa niin herkullista onkin. Olen huomannut sen, että mitä enemmän jostakin esityksestä tiedän ennalta, sitä suuremmat ennakko-odotukset minulla on ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä tulen pettymään rankasti, etenkin jos tietää jännimmät juonenmutkat etukäteen. (Poikkeuksiakin toki on, kuten esim. Jyväskylän KT:n Ruokahissi, mutta noin niin kuin yleisesti.) Haluan, että minut yllätetään! No, improjutuissa tätä vaaraa ei ole, sillä tiedossa ei ole edes esityksen nimeä ja kaikki tapahtuu meille kaikille ihan just nyt. Ja huomenna kupletin juoni on täysin toisenlainen, eli pitäisi siis mennä katsomaan nämäkin kaikki...

Jännän kolmiulotteinen kuva... (c) Teatterikärpänen

 Ihme kyllä, olin elämäni ensimmäistä kertaa TeaKissa katsomassa esitystä! Ovesta sisään olin toki astunut pari kertaa aiemminkin käydessäni muutama vuosi sitten kritiikin mestarikurssia, jonka jätin kesken ja siksi tämmöisiä jorinoita joudutte lukemaan jatkossakin. Tämä esitys nähdään Studio 4:ssä, joka sijaitsee aulan perällä. Löydätte kyllä perille, sillä minäkin löysin ja se on jo paljon se.

 Ovet aukenivat muutamaa minuuttia ennen esityksen alkua ja pari ensi-iltalaista sieltä tupsahti jakamaan lappusia, joihin saisi kirjoittaa tulevan näytelmän nimen. Pistettiin aivoriihi käyntiin ja kynät suihkivat. Minulla ei sytyttänyt sitten millään, jännä miten tositilanteessa ei tule mitään järkevää mieleeni! Lopulta päästiin katsomoon ja tunnelma oli kuuma kuin löylyssä, muutama jo vähensi vaatetustaan ennen kuin esitys ehti edes alkaa ja professori Björkmanin päälaki kiilteli edessäni lupaavasti jo tässä vaiheessa. Valot valmiiksi, muusikko Hannu Risku soittimensa ääreen ja intoa ja jännitystä täynnä olevat illan tähdet kehiin. Voi sitä silmien loistetta! Lappusista lueskeltiin ehdotelmia ja pohdittiin, minkä kohdalla lamppu pään päällä eniten syttyisi. Oli mm. "Kolmas perhe vasemmalta"-ehdotus, muitakin mainioita jotka tosin painuivat unholaan. Tämän näytelmän nimeksi tuli "Elämännälkä", ja yleisöltä pyydettiin vielä yksi ehdotus tulevaksi tapahtumapaikaksi. Vähän yllättäen se oli baari.

Miiko, Paavo ja Sohvi (c) Auli Karra 

 Ensimmäisen puoliskon aikana näimme mm. papuja viljelevän sulttaanin puolisoineen (Paavo Kinnunen ja Sohvi Roininen) kera nöyrien palvelijoidensa, jotka oli aikoinaan orporaasuina pienokaisina kadulta pelastettu. Palvelusväki yllätti isäntäväen pienellä lauluesityksellä, jossa tuntui korostuvan "lämmin käsi ja lämmin sydän" ainakin toistoista päätellen. Etuoikealla edessäni istunut proffa hytkyi tuolissaan. Muutenkin oli esityksen edetessä hauska seurata yleisön reaktioita, vähän stalkkaajaluonne kun olen. Jotkut nojautuivat uteliaina tuolissaan eteen päin, pari hekottajaakin oli joukossa ja se meinasi ainakin minua naurattaa vielä enemmän, ja meikäläinenhän lähtee hepulikohtauksen reunamilla valumaan tuolilta alas. Oli aika lähellä eilenkin se.

 Lisäksi nähtiin tähtinäyttelijä Kari Mattinen (Miiko Toiviainen) kera lukihäiriöisen vaimonsa Saaran (Mari Naumala) tutkimassa uuden levysoittimen äärellä kokoelmaa, ja sieltä iski silmään levyharvinaisuus vuosien takaa, Mad Bunchin esikoislevy! Bändi tietenkin tuli lavalle vetämään hittibiisiään ja 'Anna mennä, Rico!' - kehoituksesta pääsolisti Rico (Paavo Kinnunen) alkoi vetää sellaista settiä, että itse Remukin olisi ollut ihmeissään. Minusta tuntui, että kohta katkeaa verisuoni päästä kun nauratti niin paljon. Jollain tavalla myös itketti, kun tiesi että tätäkään ei enää nää koskaan?

(c) Auli Karra 

 Eikä siinä vielä kaikki. Kari nähtiin meikkaamassa pukkarissa kera Simpan ja Harrin (Joonas Kääriäinen ja Paavo Kinnunen), näillä kun oli teatteriryhmä Vanhat Ahvenet ja hiukan erilainen tulkinta Kolmesta sisaresta. Moskova tuli mainittua ainakin ohimennen. Tutustuimme myös baarinpitäjään (Sonja Salminen) ja uskolliseen asiakaskuntaan. Nurkkapöydässä istui sympaattinen vanhus (Paavo K), joka paljastui kuuluisaksi näyttelijäksi, siitä telkan kurkkumainoksestakin tutuksi... Vaikutti hivenen tutulta tämä, heh.

 Väliajalla otettiin kaikki vähän happea, ja homma pistettiin pakettiin sitten lopuksi. Sulttaanin pavuissa oli outo sivumaku ja selvisi, että epätoivoinen mies oli mennyt yhdistämään viemäriverkon viljelyksien kasteluveteen ja pavut maistuivat ties mille. Tästä suivaantuneena mies pisti sikalansakin palamaan ja possut kärventyivät hengiltä ihan siinä meidän silmien alla. Näimme myös uskomattoman kauniin ja monimuotoisen vesiputouksen, ja tässä vaiheessa lipsahdettiin nykytanssin puolelle. Mitä liikkeiden harmoniaa ja sulavuutta! Todella kaunista katsottavaa, oikeasti! Sinne virran vietäväksi olisin itsekin mielelläni pulahtanut, kuten sulttaanin vaimokin teki.

 Entäs se Kari? No, Hesarin ilkeä kriitikko oli mennyt haukkumaan miehen täysin luuseriksi ja elämänjanonsa ja -nälkänsä menettäneeksi, ja mies sortui uhkapeleihin ja sai potkut teatterista. Vaan kannatti mennä baariin kuulemaan palautetta fanilta ja viisauksia vanhemmalta kurkkumainoksesta tutulta näyttelijäkollegalta, joka tunsi aikoinaan Tauno Palon ja Tauno Suuri saapuikin paikalle kertomaan jotain todella tärkeää. Tämän voimin Kari sai uutta virtaa ja tajusi, mikä elämässä on arvokasta.

 Illan kruunasi tietysti Mad Bunchin paluukeikka ("Hittoako minä näitä tuoleja lavalle tuon kun nyt ollaan keikalla!" tuumasi Kari) ja "Anna mennä, Rico!" kun kajahti ilmoille, en tiedä olisiko itkenyt vai nauranut. Kertosäe "I love you more than I should" tarttui illan korvamadoksi ja soi päässä vieläkin. Hittiainesta ja niin herkkää. Enää puuttui, että yleisö olisi kaivanut sytkärit esiin ja olisi tehty kädet ilmassa aaltoja. Tunnelma oli katossa.

 Tähänhän olisi voinut alkuun laittaa, että "sisältää juonipaljastuksia". Väliäkös sillä, koskapa samanlaista ei tulla onneksi/valitettavasti enää koskaan näkemään. Vieressäni istunut pariskunta pudisteli päätään, pyyhki silmäkulmiaan ja totesi "on nää uskomattoman ihania!" ja tuohon oli minunkin helppo yhtyä.

Joonas ja Sonja herkistelee (c) Auli Karra 

 Loppukommentit : olihan siellä muutamakin kuollut hetki ja tilanteita, joissa jäätiin hiukan junnaamaan, mutta hienoja pelastuksia ja käänteitä myös näiden vastapainoksi. Minuun teki jälleen kerran vaikutuksen into, poskien hehku ja silmien loiste, heittäytyminen tilanteen vietäväksi. Impro on vaikea laji, se on todettu jo aiemminkin. Nyt kyllä nähtiin muutama niin briljantti kohtaus, että haluaisin nähdä saman uudestaankin, jos olisi mahdollista. Se vesiputous etenkin, ja Mad Bunchin energinen keikka...

 Esityksiä huhtikuun loppuun, lisäinfoa tämän linkin kautta.

(näin esityksen TeaKin kausikortilla)