20 faktaa Kaisa Helasta

 Mikäs piristäisi räntäsateista sunnuntaita paremmin kuin Kaisa Helan 20 faktaa -juttu! Upean Kaisan voi tällä hetkellä nähdä Tampereen Teatterissa Mari Turusen kanssa mainiossa jutussa "Häpeä! - Nolo komedia" (vierailee myös Vantaalla) sekä komediassa "Linnan juhlat" Tampereen Komediateatterissa. Mielelläni näkisin tuon elämäkertaelokuvan... ;)

(c) Harri Hinkka 

 Voit lukea Kaisan 20 faktaa täältä.

 Jos haluat lukea Kaisasta hiukan enemmän, tutustu monta vuotta sitten tehtyyn blogihaastatteluun täällä.

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri

Häpeä! - nolo komedia / Tampereen Teatteri, Kulttuuriravintola Kivi

Kantaesitys 10.1. 2019, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Huom! K18

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen
Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Videosuunnittelu Heikki Järvinen

Estradilla : Kaisa Hela ja Mari Turunen

 Olen tehnyt galluppia tuttavieni keskuudessa aiheesta häpeä. Mikä olisi nolointa, mitä voisi sattua ja mikä hävettäisi kaikista eniten? En enää muista muiden vastauksia, mutta omani on selkeä. Unissani havahdun jostain julkisesta paikasta joko ilman housuja tai ilman paitaa. Aluksi mietin, että ei kukaan varmaan huomaa sitä, että olen tissit tai persus paljaana keskellä kaupunkia kävelemässä. Huomaa kyllä, ja yritänkin sitten epätoivoisesti jostain haalia jotain suojakseni ala- tai yläpäähän. Tässä asiassa on huojentavaa se, että näen selkounia ja koko ajan olen tietoinen siitä, että nyt ollaan unessa eikä oikeasti puolialasti. Jotain täytyisi olla pahasti vinksallaan, jos tuosta noin unohtaisin pukeutua kunnolla ja lähtisin ulos esimerkiksi ilman housuja. Ihan oikeasti minua hävettäisi kaikista eniten tilanne, joka on ollut lähellä monta kertaa ja se tässä pelottaakin, että joku kerta ns. nalli napsahtaa. Kuvitelkaa tilanne, jossa vatsassa alkaisi kiertää hurjasti kesken teatteriesityksen/elokuvissaistumisen/kadullakävelemisen ja et pystyisi hikisestä sinnittelystä huolimatta enää pidättämään, vaikka kuinka puristaisit pakaroitasi sitkeästi yhteen ja laskisit päässäsi hiljaa numeroita. Paskoisit housuusi kesken esityksen, ja paikalta olisi paha poistua vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Tämä tilanne olisi itselleni häpeän huippu, enkä kehtaisi ikinä enää liikkua missään tuon jälkeen. Toistaiseksi siis vielä liikutaan ja nyt tietysti jännittää se, milloin todellisuus lyö vasten kasvoja kun sen nyt menin kirjoittamaan julki kaiken kansan luettavaksi.

 Luulin saapuvani pääkallonpaikalle (ja pääkallokelillä, jouduin vaihtamaan sillalla kesken matkan suuntaa ja toiselle puolelle katua, kun vastaan jäätikön jälkeen tuli jumalaton lätäkkö, jossa eräs rouwa jo meinasi kaatua seljälleen sitä ylittäessään) hyvissä ajoin, mutta niin oli moni muukin päättänyt ja oikeastaan vain eturivin paikkoja oli jäljellä. Onneksi eräs tuttu ystävänsä kera bongasi minut baaritiskiltä ja pääsin soluttautumaan heidän pöytäänsä. Tohkeissani pillasin kaakaot päälleni ja pöydälle, mutta se nyt ei niin vakavaa ollut. Osaan kyllä nauraa itselleni. Tiedän kyllä yhden tutun, jota moinen sohlaus olisi hävettänyt niin paljon, että koko ilta olisi mennyt pilalle.

 Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat rotunaisia parhaimmasta päästä, se on todettu jo aikaa sitten ja sellainen kutina oli meikäläisellä, että he eivät takuulla jätä ketään kylmäksi. Nyt pistetään kaikki likoon ja mennään häpeän kynnyksen yli ja ali niin että heilahtaa. Erityisen piikikäs oli alun kisa, jossa työhistorian osumilla sivallettiin puolin ja toisin. Vahvaa Kummeli-taustaa molemmilla, ja itseäni huvitti muinainen katsojakommentti, jossa Turusta oli luultu Eero Ahoksi. Tirsk.

 Molemmat tunnustavat henkilökohtaisia asioita, jotka aiheuttavat epämieluisan olon. Tanssihommat ja Whitney Houston-tyylinen voimaballadi tyylillä, hikikarpalot kihoavat otsalle moisen ajattelustakin. Jokainen katsoja varmasti miettii mielessään omia kipukohtiaan ja mahdollisia tilanteita, joissa voisi testata omaa rohkeuttaan kohdata häpeälliseksi kokemansa tilanne silmästä silmään. Entä työhaastattelu eri tasoineen? Äidin yllättävä puhe syntymäpäivillä? Isän ronskit puheet ja suvaitsemattomuus? Artek Nyborgin haastateltavana tänään itse Häpeä (hieno asu muuten..) ja flashbackit. Viaton joululoman alku, jonka jälkeen tilanne eskaloitui irtisanoutumiseen puhelimitse keskellä yötä (Mulkku-Juissin tietty katse hihitytti kovasti meikäläistä ja muitakin). Yleisö hykertelee. Naurattaa, ei niinkään siksi, että Kaisa tai Mari on mokannut pahasti joskus vaan siksi, että minäkin olen kokenut saman, hävennyt itseni/ystävän/tuntemattoman vuoksi/puolesta silmät päästäni - ja silti olen hengissä. Ei auennut maahan valtavaa kuilua, jonne olisi pudonnut valtaisan häpeän sysäämänä eikä jostain takavasemmalta tullut montypythonmaista jalkaa, joka olisi litistänyt niille sijoilleen. Mutta miten selättää oman pään sisältä ne ajatukset, jotka estävät meitä toteuttamasta unelmiamme? Tekemästä jotain sellaista, josta on joskus pitänyt ja nauttinut, mutta nyt ei kehtaa, koska ...

Korvie/poskie ennen esitystä (c) Katri Dahlström

 Meno on paikoitellen ratkiriemukasta ja jotenkin kollektiivista, kannustavaa. Täti Moonikaa hoilataan ja ahteria hytkytetään musiikin tahdissa, tuntematon vierustoveri ojentaa toisen kapuloistaan ja yhdessä kilkutetaan niitä yhteen. Kaisa kohtaa yleisön bikinisillään, Mari pistää vielä paremmaksi. Tässä sitä ollaan. Aplodeerataan täysin hurmiossa, ja muutenkin on harvinaisen kohottunut tunnelma salissa. Sateinen ankea maanantai ja meno on kuin pikkujoulujen aikaan viikonloppuna! Whitney Houstonit ja Voguet menee tuosta noin, katsomokin on liekeissä.

 Mielettömän raikas ja railakas esitys, kera surumielistenkin sävyjen. Koko elämän kirjo samassa paketissa (kirjava kuin taustakangas). Ja mikä parasta, naisenergiaa koko lavan täydeltä! Mieleeni jäi kytemään ajatus siitä, että ehkä minäkin rohkenen vuuuuuosien tauon jälkeen uimahalliin tai kylpylään lutraamaan. Mikä minua estäisi!?

 Mari Turusesta tuli muuten mieleeni, ei niinkään Eero Aho, vaan Brienne of Tarth! Tietäjät tietää...

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Agapetus
Ohjaus Hanno Eskola
Musiikki Mikko Alatalo
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen (koskettimet)  ja Lauri Malin (rummut)

Rooleissa : Kai Vaine, Jarkko Tiainen, Anna Ackerman, Eppu Salminen ja Kaisa Hela

Viirimäki, Himanen ja emäntä 

 Mooonta vuotta sitten tein ensivisiittini Pyynikin Kesäteatteriin katsomaan tätä samaa näytelmää ihan vain siitä syystä, että näkisin miten silloinen suosikkini Kari-Pekka Toivonen juoksentelee munasillaan pitkin pusikoita. Hyvinhän se pyörivä katsomo ja Pyynikin puskat toimivat tässä tarkoituksessa, vähän pakaroita vilkkui ja taas lähti katsomo pyörimään ratkaisevalla hetkellä. Muuta en esityksestä oikein muistakaan. Hyvinkin mahdollinen vilauttelu ei tällä kerralla ollut se suurin houkutin, vaan kokonaisuus idyllisine laivamatkoineen ja mielestäni Suomen teatterikentän ehdottomasti tyylikkäin bändi soittamassa Mikko Alatalon ja Harri Rinteen kynäilemää tuotantoa. Esitin jo aiemmin hiljaisen toiveen, että mukana olisi toivottavasti muutakin kuin huumoriralleja. No, jos mummon ja moukarinheiton laittavat jatkossakin ylipäätään mihinkään mukaan, kostoksi lähden väliajalla pois jos mahdollista.

 Viime kesänä tuli Viikinsaaressa visiteerattua parikin kertaa, kävin nimittäin kurkkimassa harjoituksia ja sitten tietysti katsomassa varsinaisen esityksenkin (Mies joka ei osannut sanoa ei). Nyt oli ensi-illasta ehtinyt vierähtää jo liki kuukausi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laivamatka ei tällä kertaa mennyt hienoja maisemia ihastellen, vaan keskityin yleiseen höpötykseen sisätiloissa mm. aiheista hanurinsoitto ja ihon nihkeys. Saaressa olimme reippaasti etuajassa ja pääsimme seuraamaan ravintolan terassin aitiopaikalta keppihevoskilpailuja! Voi sitä vauhdin hurmaa ja iloa. Itsehän olisin kompastunut jo siihen matalimpaan esteeseen.

Kaisa Hela ja Eppu Salminen 

 Juu, sananen esityksestäkin, sitähän varten saareen tuli lähdettyä. Aika sekavaa kohellustahan meno on, enkä ihan ollut varma loppupeleissä siitä, oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Ja toisaalta, onko sillä nyt kuitenkaan sitten mitään väliä, pääasia että hauskaa on. No, on laivasta myöhästyvää asemapäällikkö Viirimäkeä (Jarkko Tiainen), kesävieras Himasta (Kai Vaine, joka esityspäivänä täytti sopivasti pyöreitä ja vein lämmöllävalitun lahjankin), vankikarkuria (Eppu Salminen) sekä neitokaisia Alli ja Liina (Anna Ackerman ja Kaisa Hela), ja lisäksi poliiseja ja haarniskassa koikkelehtimista. Viirimäki ja Himanen lähtevät motorisoidulla laiturinpätkällä (hauskasti toteutettu tämä) yrittämään vastarannalle, huonoin seurauksin. Uintihommiksi menee ja Himanen luopuu kaikista vaatteistaan, ja ensimmäiset ihastuneet/kauhistuneet huudahdukset kaikuvat katsomosta. Tiettyjä paikkoja peitellään jatkossa sitten mm. salkulla ja leivänkannikalla. Meikäläinen on paljasta pintaa nähnyt teatterissakin jo siihen malliin, ettei oikein tunnu missään enää. Melkeinpä odotti, että jostain puskasta kirmaa Risto Korhonen ilkosillaan ihan muuten vaan näyttämön editse.

 Jatketaan. Himanen löytää tiensä parin neidon hoteisiin, tosin aluksi naiseksi tekeytyvänä itsekin ja yöpissalla käynti melkein narauttaa sankarimme. Lisäksi näemme Allin toimesta varsin näyttävää naisvoimistelua ja tanssikuviota, tietty vähän flossaustakin. Sitten on se möreä-ääninen vankikarkuri ja häntä jahtaavat poliisit ja päänsä totaalisesti sekoittanut asemapäällikkö.

Anna Ackerman ja Kai Vaine 

 Esityksen suola ja sokeri on kyllä sitten Mikko Alatalon tuotannon monipuoliset sovitukset, ja mukana oli monta kappaletta, joita en ollut aiemmin edes kuullut. Kuten jo tuli mainittua, monessakin mielessä sangen tyylitajuinen bändi (katsokaa nyt allaolevaa kuvaakin!) kruunaa koko paketin. Viiksistä olisi tullut vielä plussaa, mutta aina ei voi voittaa. Valitettavasti mukaani tarttui sitten parikin korvamatoa, joista ei olisi ollut niin väliä. Toinen on "Leuhkat eväät" ja toinen "Jolsa jätkä", joista jälkimmäinen voisi olla Popedan tuotantoa. Näen jo mielessäni Paten vetämässä "tässä tulee jolsa jätkä, väännetäänkö kättä.." toinen jalka nostettuna kajarin päälle niin, että haarus on mahdollisimman hyvin näytillä. Väliajalla kävin tilaamassa kanttiinintäti Gekolta pullan sanoilla "anna mulle yksi pulla, anna yksi pullistasi mulle". Ei antanut, mutta möi.

Antti Paranko, Lauri Malin, Jussi Liimatainen ja Aleksi Aromaa (ja se hanurikin) 

 Missään nimessä tämä ei ollut hukkareissu, sillä aina kun paikalta poistuu hymyillen eikä otsa kurtussa, on jotain tehty oikein. Varsin onnistunut kesäteatterireissu siis. Kiiruhdimme esityksestä vielä illaksi Tampereen Komediateatterille, mutta se on taas toinen juttu se.

 Esityskausi jatkuu 11.8. asti, joten hyvin ehtii vielä Viikinsaareen tsekkaamaan iloisen menon ja parhaat pakarat. Lisäinfoa tästä näin. Edestakainen laivamatkahan kuuluu sitten lipun hintaan.

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren Kesäteatteri!)

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri, Club Capital Helsinki

Ensi-ilta 31.3. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiseltä nimeltään "I love you, you´re perfect. Now change"

Ohjaus Samuel Harjanne
Suomennos Tiina Puumalainen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografi Jari Saarelainen
Valosuunnittelu ja lavastus Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Lavalla : Riku Nieminen, Kaisa Hela, Heikki Ranta ja Ushma Karnani sekä Risto Kupiainen (piano) ja Lotta-Maria Pitkänen (viulu)

 Maaliskuuni päättyi musikaalimeiningeissä Helsingissä. Edellisiltana oli vietetty mukava ehtoo ystävän kanssa Linnanmäen vampyyrien parissa, vietetty uneton yö hotellissa, tehty kojot eli nukuttu miltei pommiin, tehty yksi haastattelu, haahuiltu silmät puoliummessa Ateneum ympäri, käyty elokuvissa katsomassa Onnenonkija (onneksi tällä blogilla ei muutenkaan tienata muuta kuin henkistä pääomaa ja valtaisaa mainetta) ja lopuksi suuntana samaisen ystävän kanssa Fredalla sijaitseva Club Capital ja siellä 'Käyttöohje kahdelle'-enskari. Yökerhoissa ei näillä kilomeetreillä ole tullut hilluttua vuosikausiin, joten mehän olimme kansainvälisestä tunnelmasta aivan pökerryksissä siellä sohvapaikoillamme. Saattoi olla kyllä silläkin vaikutusta, että yleisön joukossa seikkaili muutamakin siviilipukuinen edellisillan vampyyri... Vesi maistui, ja kuvittelin nauttivani jotain eksoottista drinksua sohvatyynyyn nojaillessani.

 Käyttöohje kahdelle voisi olla yhtä hyvin nimeltään Peliohjeet kahdelle. Taustaprojisoinnissa näkyi pelilauta ja noppaa heitettiin, sen perusteella sitten siirryttiin tilanteesta toiseen. Valtaisia noppia pyöri lavallakin, kun pelataan niin pelataan sitten kunnolla.

Kaisa, Heikki, Ushma ja Riku (c) Matti Rajala 

 Parisuhdekiemuroiden ja erinäisten rakkausasioiden ympärillä pyöritään, ja niitähän maailmassa riittää. Sketsit ja laulut vuorottelevat, se kyllä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi. Tilanteet olivat ehkäpä hiukan kärjistettyjä, mutta samalla myös hyvin tunnistettavia ja osittain omakohtaisiakin. Treffit menee automaattisesti pieleen, kun ajattelee vain ettei kuitenkaan ole tarpeeksi hottis misu vastapuolen silmissä... Entäpä ensitreffit, joilla kallisarvoista aikaa nykymaailman hektisessä menossa säästääkseen mies ja nainen siirtyvät suoraan aikaan, jossa ovat jo eronneet ja tapaavat uudestaan yllättävässä tilanteessa. Tapaamme myös mm. ärsyttäviä itseään täynnä olevia tylsiä sinkkumiehiä, toimintaleffoihin tykästyneen nuorukaisen tyttöystävineen sekä suloisen liikuttavan vanhemman herrasmiehen ja edesmennyttä tätiäni muistuttavan leskirouwan, jotka sattumalta tapaavat ties kenen hautajaisissa. "Ei haittaa, kanssas kestän sen" jäi mieleeni pyörimään. Ihan erikseen täytyy mainita Kaisa Helan vakuuttavasti tulkitsema deittipalveluvideota tekevä eronnut nainen, joka vahingossa lipsautteli asiota, joita nyt ei ihan deittivideolla kannattaisi sanoa. Vai kannattaako sittenkin? Minä ainakin ihastuin naisen rehellisyyteen ja lannistumattomuuteen, ja olisin ollut vaikka heti valmis lähtemään treffeille hänen kanssaan. Vai miesseuraako oli vailla, ei väliä, olisin lähtenyt silti.

Riku ja Ushma (c) Matti Rajala 

 Olin erityisen mielissäni siitä, miten ihan kaikkia oli ilo katsella ja kuunnella, muusikoita myöten. Samuel Harjanne on tehnyt jälleen loistavaa duunia työryhmänsä kanssa, ja näin meikäläisestäkin alkaa kuoriutua musikaalifani. Ei nyt ihan fanaatikko, mutta alan viihtyä enemmän ja enemmän tämänkaltaisissa esityksissä. Vilpitön nauru tekee aina hyvää, ja hienosta toimivasta kokonaisuudesta on helppo nauttia ilman sen kummempia analyysejä tai pohdintoja.

 Monelle katsojalle saattaa tulla yllärinä se, että Riku Nieminen on niin paljon muutakin kuin "se teeveestä tuttu hauskuuttaja". Minä olen riemukseni nähnyt Rikun lavalla aiemminkin pari kertaa ja hyvin vakuuttunut miehen kyvyistä. Kaisa Hela ja Ushma Karnani on myös nähty useampaan otteeseen ja kyllä, mielestäni näissä Naisissa on oikeanlaista asennetta ja "munaa". Heikki Ranta oli minulle sen sijaan täysin uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Jatkossakin kannattaa seurata hänen tekemisiään ehdottomasti.

Heikki ja Kaisa leffatreffeillä (c) Matti Rajala 

 Hauska kuriositeetti oli lopussa kuultu sikermä, jossa kuultiin mm. ohimennen laulettua 'pomppufiilistä' sekä sitä, että joku jo etsii muijaa seuraavaa...

 Kyllä minulta jyrän alle jäänyt olo tämän myötä katosi ja tilalle tuli hyvä mieli ja mukava fiilis. Rakkaus. Se ilmenee niin monessa muodossa eikä koskaan katoa mihinkään, kohdetta vain saattaa vaihtaa. Rakas ystävä, rakas harrastus, muutama niin mies-kuin naispuolinenkin salarakas katsomossa, oma rakas mielessä ja oi niin rakas elämä!

 Pari päivää ensi-illan jälkeen olin jälleen Helsingissä (jotenkin ne reissut tuppaa ajoittumaan aina samalle viikolle!) ja Fredrikinkadun toisessa päässä. Kadulla pyöri selvästi eksyksissä oleva nelihenkinen joukkio, ja ohittaessani heidät kuulin vain numeron '51'. Oli pakko palata takaisin ja kysyä, voisinko jotenkin auttaa. Kas, etsivät osoitetta Fredrikinkatu 51 ja siellä Club Capital! Mikä yhteensattuma! Oli helppo neuvoa pariskunnat toiseen suuntaan, ja olivat niin tyytyväisiä.

Näin meitä kaikkia tarvitaan.

 Hedelmäkorista annan tertun mehukkaita viinirypäleitä!

(Näin esityksen kutsuvieraana.)