Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Farssi paluukonsertin paineista

Kantaesitys 30.1. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Sakari Hokkanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Lavastus Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Joonas Outakoski
Naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen
Riimit Sakari Hokkanen ja Ilpo Kehminen

Rooleissa : Peter Kanerva, Sauli Suonpää, Minna Koskela, Janna Räsänen ja Eija Vilpas

 Aaaa (matalalla äänellä), ja siihen päälle parit muuvit. Näin syksyllä unta, jossa istuin yksistäni penkillä ja edessäni Sauli Suonpää esitti freestyle-tyylillä räppiä aikamoisten käsiliikeiden kera. Hyvin piti Saulin pokka, minun ei. Muistan nauraneeni unessa vedet silmissä. Tätä se mun uneni sitten tiesi, kun Comeback - räpätessä roiskuu sai ensi-iltansa Arena-näyttämöllä... Täytyy tunnustaa, että räp ei todellakaan ole sieltä suosituimmasta päästä mitä musiikkimakuuni tulee, mutta niin sitä silti löysin itseni enskarihuumasta seuraamasta, miten käy kun Suomen suosituin räppäri Biiffi (Peter Kanerva) valmistautuu ilmeisen odotettuun paluukonserttiinsa. On siis vain ajan kysymys...

Biiffi ja Mela

 Hotellihuoneessa odottelu on kuin tulisilla hiilillä pomppimista, keikan alkuun enää vaivaiset kolme tuntia ja tunnelma alkaa tiivistyä. Biiffin manageri Taina (tai tässä tapauksessa mamageri, Minna Koskela) yrittää kaikin tavoin tsempata suojattiaan, joka ei malta millään pysyä paikoillaan ja vatsassakin kiertää ikävästi. Kenelläpä ei kiertäisi tärkeän hetken alla, ei Biiffi elikkäs tuttavallisemmin Pasi pysty moiselta välttymään. Varsin inhimillistä siis, ja tällä hän osoittaa olevansa ihan tavallinen kuolevainen eikä mikään jumala. Aaaa. Tietenkin hotellihuoneeseen singahtaa Suomen toiseksi kovin räppäri Mela (Sauli Suonpää) vilkkuvissa kengissään ja parit riimit siinä jo heitetään kimpassa. Minulle tulee vahva déjà vu -fiilis uneeni ja hihityttää kivasti. Melkein edessäni istuva Paleface nyökyttelee tahdissa hyväksyvästi päätään. Toimii. Mela on varsin liikkuvainen tyyppi noin muutenkin, parvekkeella käydään ja sohvalla pompitaan, ja Biiffi tietty ravaa vessassa koko ajan. No, enää ei tarvita kuin yli-innokas piccolo Hanna (Janna Räsänen), joka sattuu samalla olemaan myös suosittu tubettaja ja joka osaa kaikki Biiffin ja Melan biisit ulkoa mennen tullen. Lisäksi yksi tekomummo, yksi oikea mummo, nahkiaisia, flossausta, kylpytakkeja viittoja, vaippoja, hajonneita parvekkeenkaiteita, vähän kristallia ja Spinal Tap -henkistä pienoismallia lavasteista, tuhansista kyyhkysistä ja vierailevista artisteista. Santeri Edelweiss ja Molli Lundholm jäivät mieleeni. Noise of Finland ja Vain kyyneliä -ohjelmat, heheh.

Manageri ja Mela 

 Alkupuoli on silkkaa hysteriaa ja huutonaurua. Jotenkin jäi sellainen olo, että parodian puolelle mennään oikein kunnolla, mutta silti hahmot ovat sydämellä tehtyjä ja mukana on myös kunnioitusta tiettyä skeneä, maneereita ja jotain elämää suurempia tyyppejä kohtaan? Posketonta menoa. Varsin absurdeja tilanteita on luvassa eikä mitään perinteistä ovikohellusta, tässä tapauksessa hauskuus syntyy siitä, millaisia oletamme suosikkiräppäreiden olevan kulissien takana. Kun on pidettävä luomuksestaan ja maineestaan kiinni vaikka housut nilkoissa ja vaikka perhealbumin kuvat uhkaisivat päätyä julkisuuteen. Loppupuolella vauhti jotenkin lässähti ja jännitettäväksi jäi enää se, tuleeko paluukonsertista yhtikäs mitään ja keitä kaikkia lavalle asti loppupeleissä päätyy.

Hanna näyttää mallia 

 Peter Kanerva oli kyllä aikamoisessa vedossa, suorastaan liekeissä. Varsin uskottava ja inhimillinen Biiffi! Hyvin oli maneerit hallussa, sen verran olen minäkin nähnyt räppäyshommista. Sauli Suonpää osoitti taas elastisuutensa ja hiki meinasi nousta pintaan jo omallekin otsalleni. Minna Koskela oli varsin mainio manageri, joka joutui myös varsin kyseenalaisiin hommiin, puhetyyli etenkin huvitti minua suuresti. Ja jumankauta Janna Räsänen mitä settiä! Timanttista menoa ja riimiä! Kovin ketterästi muuten Nakkilan mummona Eija Vilpas pyörähti lattialla ympäri kalsarit vilkkuen. Illan yllätysmomentti.

Pasi ja mummo 

 Olisin halunnut nähdä Melan pahispuolta (Melankolinen) kauemminkin, miehellä selkeästi Jekyll & Hyde -tyylinen puolisko, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen irti.

 Varsin virkistävä veto noin kokonaisuutena ja mukaansatempaavia biisejä, joista ihme kyllä tässä tilanteessa tykkäsin. Kaikesta kohkauksesta huolimatta mukana myös ajateltavaa siitä, millaista on olla kuuluisa, kun kaikki tekemiset saattaa päätyä nettiin ja kuka tahansa voi napata kännykällä kuvan ja lähettää juorulehteen palkkion toivossa. Ei ole helppoa ei!

 Lopussa minäkin käsi ilmassa heiluin, eihän siltä voinut välttyä mitenkään. Tähän loppuun vielä ote tulevasta hittibiisistä Bodattu mut yksin :

Mun sydän on jäässä mut riimit pyörii päässä
Mä seilaan eteenpäin ku laiva myrskysäässä 
Nää mimmit sanoo mulle etten osaa rakastaa 
Mut osaan kyllä penkata ja kyykätä ja mavettaa 

Aaaa

 Katsotaanpa sitten muutaman vuoden kuluttua, ehkä kohtaamme uudelleensyntyneenä Hänet!

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Vuoden perhe / Teatteri Takomo

Yhteistuotanto Teatteri Takomo ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / Dramaturgian koulutusohjelma

Ensi-ilta 25.4. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Aino Pennanen
Ohjaus Riikka Oksanen
Valo-, tila - ja pukusuunnittelu Sofia Palillo
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen
Maskeerauksen suunnittelu ja toteutus Elina Niskala

Rooleissa : Janna Räsänen, Tuomas Rinta-Panttila, Katja Küttner ja Miiko Toiviainen sekä ääninä nauhalla Riikka Oksanen, Ilkka Tolonen ja Heikki Ranta

 Jännitys tiivistyy. Edessämme on valaistu kuutio, jonka seiniin kahdelle eri puolelle (katsomo on kaksiosainen) heijastetaan pätkä dialogia, jonka tulisimme ilmeisesti jossain vaiheessa kuulemaan. Ei ihan idylliseltä vaikuta. Kuution sisällä säleverhojen takana istuu Vuoden perhe onnellisena hymyilemässä yhteisen ruokailuhetken äärellä. Käypä mielessä, että mitenköhän tämä meriitti on hankittu? Onko jossakin ollut äänestys, ja mitä kuuluu edellisen vuoden voittajille, ja mitä puuhaavat seuraavan vuoden titteliä hamuavat saadakseen "kultaa ja kunniaa"?

 Äänisuunnittelija kertoo, että "tähän kohtaa tulisi sitten linnunlaulua" ja muutenkin äänimaailma aluksi avautuu sanojen kautta. Ruokapöydässäkin käydään keskustelua maailman asioista, tosin perheen isä (Janna Räsänen) määrää aiheen. Keskusteleva ilmapiiri, mutta tietyin rajoituksin. Tytär Lauraa (Katja Küttner) kovasti kiinnostaisi Suomen ympärille rakennettu muuri ja sen takana asuvat ihmiset, mutta tämä aihe ei ole sovelias lainkaan. Isä tuntuu määräävän tahdin muutenkin. Aluksi huvittaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kylmää. Pikku-Petrukselle (Miiko Toiviainen) pilkotaan sapuskat sopiviksi suupaloiksi ja siltikin joku pala on aina "liian ito". Kunnon lässytystä kun sille päälle satutaan, vaikka ihan normaalipuhettakin osataan. Pojan hurmaavalle hymylle ja puheille on helppo heltyä, ja vanhemmat katsovatkin toisiaan rakastavasti ja huokaavat yhteen ääneen "Voooooi". Meidän ihana poikamme.

Äiti ja isä 

 Vaikka lueskelin ennakkoon käsiohjelmaa, en huomannut rooleissa mitään kummallista. Jännästi sitä valmiiksi odotti, että tietysti Tuomas Rinta-Panttila olisi isän roolissa, mutta eihän se aina niin menekään, ja hyvä niin. Miten niin tietysti? Äkkiäkös siihen tottui, että hän hääräileekin äitinä hartaana asettelemassa ruokailuvälineitä oikeille paikoilleen, myötäilee isän puheita ja harrastaa mindfullnessia lautasliinojentaittelun parissa. Sängyssä ollaan seljällään tassut taivasta kohti alistuneen koiran lailla ja hetken hurmion jälkeen uusi päivä koittaa.

 Vahva me-henki on läsnä ja sitä korostetaan hiukan ylikin, isä tarvitsee lettujenpaistolle kunnon yleisön ja kannustuksen. Tämän kuplan ulkopuolelta kuitenkin kaikuu pahaenteisiä uutisia. Naapurissa on erottu ja syitä arvuutellaan illan hiljaisina tunteita, kun lapset ovat nukkumassa (Pikku-Petrus mussuttaa tuttia ja inisee koiranpennun lailla unissaan, Laura käy netissä salaisia keskusteluja Nuoren Radikaalin kanssa). Kun on näitä perhesurmiakin, ja muurin ali on kuulemma väkeä päässyt tunkeutumaan läpi ja lähistöllä ulkovajaan on tunkeuduttu ja pöllitty moottorisaha. Isä hakee sankarin elkein omasta vajastaan moottorisahan ja tuo sen keskelle keittiön pöytää. Meille ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Tytär kyselee liikoja ja "typeriä" ja joutuu kotiarestiin. Poika kiroilee ja öisin valojen sammuttua laittaa tutin takaisin naulaan ja touhuilee omiaan. Idylli alkaa hiljalleen rakoilla, ja taustan äänetkin ovat alkaneet aikoja sitten kuulumaan oikeasti. Linnunlaulut, ovien pamaukset...

 Kuukaudet ja sesongit vaihtuvat, äiti koristelee hartaana moottorisahaa aina sopivan teeman mukaan. Alkupuolen huvittavalta tuntuvat puheet ja elkeet eivät enää juurikaan naurata, tunnelma alkaa muuttua jotenkin painajaismaiseksi ja alkaa miettiä, että noinko tämä Vuoden perhe mahtaa pysyä koossa loppuun asti vai keittääkö jollakulla yli. Joulu on monelle koettelemusten paikka, etenkin jos perinteitä ei osata arvostaa ja kunnioittaa, ja helposti koko juhlan tunnelma on pilalla. Niin nytkin.

 Sisustuslehtimäisistä puitteista ja valkeista väreistä huolimatta ydin on mustaakin mustempi. Säleverhojen välistä kurkkimalla näkee onnea ja seesteistä auvoa ja täydellisen perheen (tosin koira puuttuu), mutta kun vetäistään verhot kunnolla sivuun ja tutustutaan tarkemmin, alkaa monenlaista kuonaa paljastumaan. Osittain ihan normaaliakin käytöstä, kukaanhan ei ole täydellinen. Jossain tikittää pommi, valmiina räjähtämään ja lennättämään kaiken synkän sisällön päin naamaa. Välillä on pakko nauraa kun ei muutakaan voi.

Pikku-Petrus 

 Minusta tämä "Vuoden perhe" oli monessakin mielessä yksi kevätkauden positiivisimmista yllätyksistä ja nerokkaimmista teoksista. Janna Räsäsen kylmä katse, Tuomas Rinta-Panttilan hartaina toistuvat puuhastelut, Katja Küttnerin huolenrypyt otsalla ja uskallus sanoa vastaan sekä Miiko Toiviaisen kaikumaiset huutelut sängystä ja tietyn asian jankkaaminen eri äänenpainoilla... Täydellinen kombinaatio ja menisin uudestaankin katsomaan, jos olisi mahis.

 Ensi-illasta on ehtinyt vierähtää jo lähes kaksi viikkoa ja esityksiä on jäljellä enää pari viikkoa, taitaa olla enää hajalippuja jäljellä (jos niitäkään). Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

Paha äitipuoli / Kansallisteatteri

Paha äitipuoli / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 18.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka
Lavastus ja pukusuunnittelu Katri Rentto
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Äänisuunnittelu Mikki Noroila
Musiikki Riikka Talvitie
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Sari Puumalainen, Juha Varis, Janna Räsänen, Fanni Noroila, Pirjo Lonka ja Karin Pacius (ja videolla Harriet Abrahamsson, Kirsti Kuosmanen, Mikki Noroila, Harri Nousiainen ja Olli Porkka)

 Joistakin esityksistä on helppo kirjoittaa, joistakin ei. Tämä kuuluu jälkimmäiseen osastoon. Halutessani saisin tästä hyvinkin henkilökohtaisen kirjoitelman aikaiseksi, mutta silloin tulisi ruodittua itseni lisäksi parin muunkin ihmisen elämää julkisesti, ja siihen minä en sentään lähde. Puolikkaana äitinä oleminen kun on minullekin tuttua hommaa, tulee vähän ehkä yllätyksenäkin muutamille.

 Paha äitipuoli-näytelmässä omilla tahoillaan kertaalleen eronneet Sari (Sari Puumalainen) ja Otso (Juha Varis) ovat törmänneet toisiinsa kosteissa merkeissä, kemiat tahi tarpeet ovat kohdanneet ja Sari löytää itsensä Otson kämpiltä seuraavana aamuna. Tuttu tarina monelle. Sari on juuri soittamassa taksia (kunhan ensin selvittää osoitteen) ja poistumassa vähin äänin paikalta, kun Otso saapuu lakanoihin kääriytyneenä paikalle eikä siitä tilanteesta sitten niin vain lähdetäkään. Aika nopeasti sitten ollaankin jo muuttamassa saman katon alle. Otsolla on teini-ikäinen tytär Rosa (Fanni Noroila) ja Sarilla pari vuotta nuorempi Roosa (Janna Räsänen), neidoilta ei paljon kysellä kun rakkaus vie.

 Sarilla varsinkin on hyvin auvoiset kuvitelmat siitä, mitä yhteiselo tulee olemaan. Totuus on kuitenkin se, että pelkkä ihana miesystävä ei riitä siinä vaiheessa, kun saman katon alla asuu kaksi naisenalkua, joista vanhemmalle nuorempi on kuin ilmaa, ja pakkaa sekoittaa visiiteillään niin Otson ex-vaimo Agneta (Pirjo Lonka) kuin Sarin vähän höperö äiti Mirjami (Karin Pacius). Edesmennyttä ystävääni lainaten "elämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa". Hattara sitä paitsi sulaa sormille ja tahmaa ihan kaiken, todistettavasti.

 Näytelmässä pohditaan paljon sitä, mitä ja keitä perheeseen kuuluu. Tämä käy ilmi etenkin Roosan koulutehtävän kautta, hän haastattelee läheisiä ihmisiään ja kysyy kaikilta samat kysymykset, joihin ei sitten olekaan niin helppo vastata miltä aluksi tuntuisi. Luojan kiitos minua ei ole kukaan koskaan haastatellut tästä aiheesta! Ties mitä suusta lipsahtaisi. Tytärten eli sisarpuolten (?) suhde toisiinsa oli mielestäni kiehtovinta antia ja hienoa, että se näkökulma oli näytelmässä myös mukana. Hyvänä esimerkkinä alkupuolen kohtaus, jossa koko perhe on "nauttimassa" yhteisestä retkestä luonnonhelmassa ja Rosa pyytää isältään tämän lupaamaa parikymppistä, kun on suostunut teeskentelemään ja ylipäätään lähtemään reissuun mukaan. Tulee itselleni mieleen yksi jouluaatto...no ei siitä sen enempää! Rosa (Fanni Noroila) on napakka pakkaus, hyvin (jopa ärsyttävän) määrätietoinen ja myös laatutietoinen shoppailuholisti, Roosa (Janna Räsänen) taas hiljainen, alistuva ja huolissaan ihan kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu. Rosa kuitenkin näyttää yllättävällä tavalla sen, että välittää toisesta sittenkin.

Luontoretkellä koko perhe

 Fanni Noroilan mahtava asenne teki minuun suuren vaikutuksen, mutta kyllä herkullisimman roolityön tarjosi Pirjo Lonka boheemina kirjailijana ja Otson ex-vaimona. Mitä ilmeitä ja hienovaraisia eleitä, joista näki kyllä että nyt ollaan ihan muuta mieltä oikeasti, mutta skarppina koitetaan olla. Kovasti tuntui ensi-iltayleisöä naurattavan jopa huutonauruun asti tietyt sanailut ja kommentit, minua ei jostain syystä kuin vähän hymähdyttänyt. Vähän kiukuttikin. Ja loppukohtaushan se meni sitten korostetun överiksi (kunnon härdelli puhdistaa kyllä ilmaa, se on selvä) ja pallokin heitettiin katsojille, että päättäkääs itse miten tässä loppujenlopuksi kävi.

Äidit kohtaavat lämpimissä tunnelmissa 

 Väliajalla saimme vierustoverini, bloggaajakollega Isan ja seuralaisensa kera aikaiseksi kiintoisan keskustelun aiheesta. Minä jäin itsekseni pohtimaan vielä sitä, että jos tämä näytelmä olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, olisin kaksi kertaa miettinyt mihin soppaan lusikkani itse pistän. Ainakin nostan peukkua keskustelulle, pelisäännöille, avoimuudelle ja ties mille. Ne kun tuli itse sössittyä, ja jälkikäteen on hyvä viisastella. Kuviot toimivat tai sitten ei, meitä kun on niin moneen junaan. Jotenkin "Pahasta äitipuolesta" jäi vähän tunkkainen maku suuhun, paljon miellyttävämmän (ja puhdistavamman) kokemuksen sain Aleksanterin teatterissa viime vuonna, kun kävin katsomassa samaa aihetta käsittelevää Suomen Komediateatterin esitystä "Uusioperh(s)e".

 Reissun paras ja yllättävin anti oli muuten se, että yleisön joukossa istui Jani Volanen, jonka arvostan kohtalaisen korkealle tällä hetkellä ranking-listallani. Juu, sellainen on. Ei-julkinen.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

 Hedelmäksi annan kumkvatin.

(c) esityskuvat Tuomo Manninen