Sara ja Erik / Tampereen Työväen Teatteri

Sara ja Erik / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Kantaesitys 30.8. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirjo-Riitta Tähti
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastus-, video-, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio
Kampauksien ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen

Rooleissa : Teija Auvinen, Ilkka Heiskanen, Kristiina Hakovirta, Minna Hokkanen, Jukka Saikkonen ja Matti Pussinen-Eloranta (lisäksi ääninä Auvo Vihro ja Emmi Kaislakari)

 Joku on sanonut, että torstai on toivoa täynnä (John Steinbeck ainakin). Minun tapauksessani torstai oli täynnä vesisadetta! Olin onnistunut valitsemaan oikein kauniin syyssään tälle teatterireissulle, Hämeenlinnassa paisteli aurinko enkä ottanut edes päällystakkia mukaan. Sateenvarjon onneksi otin. Puolivälissä matkaa alkoi sade, joka kiihtyi Tamperetta lähestyttäessä. Perillä tuulenpuuskat riepottelivat sateenvarjoni ympäri muutamaan kertaan jo ennen Koskikeskusta, ja lopulta saavuin Työvikseen housunpuntit ja sukat märkinä, laukku ja villatakki kosteina. Ei paljoa mieltä lämmittänyt.

 Sara ja Erik? Ei mikä tahansa pariskunta. Sara Hildénin taidemuseon tiesin (häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan siellä käynyt), taiteilija Erik Enrothista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Joku saattaa siellä nyt miettiä, että miksi mennä katsomaan esitystä, jonka päähenkilöistä ei ole aiemminkaan mielenkiinto herännyt? Miksi vaivautua? Vastaus on yksinkertainen : juuri siksi. Teatterin parissa olen ennenkin saanut ahaa-elämyksiä ja tutustunut henkilöihin, joiden historia on ollut minulle täysin vieras. Näyttämöllä nämä henkilöt ovat muutakin kuin nimiä historiikeissa ja ihmisten puheissa. Näyttämöllä nämä henkilöt saavat hahmon ja äänen - vielä kun nimirooleissa ovat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, joista kumpaakin olen seurannut jo pitempään erityisellä lämmöllä.

Sara ja Erik tanssin pyörteissä 

 Hiukan harmittelin mielessäni sitä, että paikkani oli lähes takimmaisella rivillä. Pohdin, että noinko tunteiden palo välittyisi ihan sinne perimmäisille riveille asti, kun oli vielä saatava itsensä jotenkin lämpiämään. Tuo pelko poistui heti ensimmäisestä repliikistä, kun Erikin ja Saran katseet kohtasivat tanssiparketilla ja Ilkka Heiskanen kysyy "Saanko luvan?" "Oi kyllä, kyllä saat!" vastasin mielessäni ja sieltä takapermannon keskeltä aukesi suora väylä näyttämölle ja unohdin kokonaan, että katsomossa istui muitakin. Sali taisi olla muuten loppuunmyyty, mutta siitä huolimatta koin olevani siellä yksistäni. Jännä tunne, jota ei ihan joka kerta toistu.

 Erik tanssittaa Saraa takinliepeet vauhdin pyörteissä heiluen, ja niin saa alkunsa intohimontäyteinen rakkaustarina. Sara lupaa Erikin saavan kaiken, ihan kaiken, kunhan tämä vastikkeeksi maalaisi taulujaan hänelle ja vain hänelle. Hyvä diili? Tanssitaidon ja vahvojen siveltimenvetojen lisäksi mies vielä osaa tehdä täydellisiä lihapullia. Minä saattaisin lämmetä jo pelkille lihapullille, mutta Saralla oli muut mielessä. Taulujen lisäksi hän halusi omistaa myös ihmisen taiteensa takana, eikä se ollutkaan niin yksiselitteinen juttu, kuten ei taidekaan ole. Maalaat vahvoja värejä ja ääriviivoja, mutta mitä piilee varjoissa? Erik tarttui pulloon tämän tästä ja alkoholi tuntui toimivan luomisvimman ja inspiraation polttoaineena, ilman ryyppyä tylsistyy nopeasti ja menojalkaa polttelee. Syvä rakkaus ja kiihko kantaa pitkälle, mutta kuinka kauan? Sara Hildénillä (heittomerkillä ehdottomasti, johan sen tiesi eräskin rouva Vilén...) oli vaatekauppansa ja bisneksensä ja taulunsa ja Erikinsä - Erikillä ei aina edes vaatteita, koska ne oli piilotettu. Taiteilijanvapaus ja taiteilijan vapaus, siinä vissi ero.

 Minuun teki valtavan vaikutuksen taustalle heijastetut Erik Enrothin maalaukset. Mietin, minkä kokoisia ne oikeasti ovat ja missä näitä voisi katsella ihan itse, upota syvälle oranssiin väriin ja kurkistaa talojen voimakkaiden kulmien taakse. Sara Hildénin säätiölläkö tosissaan jemmassa kaikki, ei toisten katseltavissa? Vaikutuksen teki myös kohtaus, jossa Sara pyysi Aunea (Kristiina Hakovirta) ja Rutia (Minna Hokkanen) kokeilemaan tiettyjä takkeja päälleen. Miten naiset hehkuivatkaan, ja se silmiin syttynyt loiste!

 Minusta oli ihana katsoa, miten Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen herättivät eloon kahden aikuisen välisen suhteen. Läsnäolo, lämpö, kokemus, hehku, herkkyys, tunteet, aitous. Siinä tiivistelmä näistä kahdesta upeasta näyttelijästä. "Saanko luvan"-kysymykseen vastaisin molemmille kyllä enkä aikailisi yhtään.

 Näytelmän jälkeen heräsi ajatus siitä, että aion pistää Museokorttini viuhumaan ja vihdoinkin käydä Sara Hildénin taidemuseossa ja katsoa hiukan tarkemmin erästä tuolia, joka toivottavasti jostain sieltä löytyy.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työväen Teatteri)

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 29.8. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Pohjautuu Pauliina Rauhalan romaaniin "Taivaslaulu"

Dramatisointi Seija Holma
Ohjaus Heidi Räsänen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Tj Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Jukka Saikkonen, Suvi-Sini Peltola, Miia Selin, Jari Ahola sekä Mesihelmi Mänttäri/Saana Koivula, Akusti Mänttäri/Emilia Eerola ja Niilo Kallio

 Kestipä pitkään ennen kuin menin katsomaan kovasti kiitettyä Taivaslaulua. Noh, alunperin taas tuumailin pää täynnä ennakkoluuloja, että jätän tämän väliin. Mitä lie hihhuliaatoksia päässäni olikaan, esityksen yhtenä teemana kun olisi lestadiolaisuus ja sen vanhoillisempi suuntaus. Onneksi mieleni muuttui ja esityksestä poistuessani päässäni oli jotain ihan muuta kuin hihhulimeininkiä.

 Pari kertaa jouduin aikataulusyistä vaihtamaan katsomisajankohdan päivämäärää ja tälläkin kertaa oli vaihto hilkulla, kas kun olin samana aamuna saapumassa Tukholman-risteilyltä kotiin. En kuitenkaan kehdannut kolmatta vaihtoa tehdä ja koskapa meikäläisellä ei ole se bailaaminen enää ykkösasiana laivareissuilla, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Yöunet tosin jäivät aika vähiin, koskapa merenkäynti oli melkoinen ja sängyssä pötköttely oli kuin huvipuistolaitteessa olisi ollut.

 Vähän salaa toivoin, että paikkani olisi jossain hiukan taaempana, jotta voisi tarvittaessa vähän ummistaa silmiä kun aika pitkä kestokin näytelmällä. Minulla oli kuitenkin eturivin paikka, joten skarppina oli pysyttävä. Lavasteista muodostui valtaisa risti ja automaattisesti istuin kädet ristissä kuin kirkossa. Tämän tajutessani oli vähän vaikeuksia mihin ja miten käteni laittaisin, jostain syystä ne hakeutuivat kuitenkin yhteen. Oli kai jotenkin harras olo siinä.

 En koe olevani mitenkään uskonnollinen ihminen, eikä kyllä tämän kanssa ollut mitään väliä sillä mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääasiaksi nousi mielestäni rakkaus, naisen asema, oma jaksaminen. Siinä sitä on purtavaa ihan tarpeeksi itse kullekin.

 Lyhyestä virsi kaunis. Tässä vaiheessa vuotta alkaa sanaisen arkkuni pohja häämöttämään, eikä sieltä löydy enää mitään kauhean omaperäistä tai erikoista sanottavaa. Mieleeni jäi muutamia seikkoja, jotka haluan erikseen mainita. Pihalla räpistelevät suruvaipat (joita luulin linnuiksi, vasta käsiohjelma valaisi asiaa.). Pienen tytön (Suvi-Sini Peltola) suuret murheet maailmanlopusta ja äidin menettämisestä. Viljan (Eriikka Väliahde) ja Aleksin (Tommi Raitolehto) ihana rakkaustarina ja kilvoittelu sylikkäin. Ihan kateeksi kävi. Äidin ja isän tyyneys ja sitä kautta Teija Auvisesta ja Auvo Vihrosta huokuva rauha. Rippikoululaisteini Jari Aholan jäykähkö ujohko semivaivaantunut nuorukainen virsiä veisaamassa... Miksi lapsilla oli perhosen siivet? Hmmmmm.

Vilja ja Aleksi (c) Kari Sunnari, TTT

 Eräs päivä töissä soi koko päivän "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen" ja sitä ääneen tapani mukaan etenkin maitokaapissa laulelin. Juuri kun olin saanut tämän korvamadon päästäni, lauletaan sitä Taivaslaulussakin. "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on..."

 Poistuin paikalta syvästi vaikuttuneena etenkin Eriikka Väliahteen roolityöstä (ja ihanista pirtsakoista lyhyistä hiuksista) sekä sydän täynnä ymmärrystä tiettyjen asioiden suhteen. Kaikki ei ole niin kuin on kuvitellut, asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Käsiohjelma valaisi ajatuksia myös lisää. Ihmisiä (etenkin naisia) jäi katsomoon istumaan pitkäksi aikaa, keskustelemaan intensiivisesti. Vieressäni istunut nuori nainen taisi jämähtää penkkiin kiinni kyyneleet silmissään. En pystynyt/osannut samaistua yhtään mihinkään lavalla nähtyyn ja koettuun tapahtumaan, mutta silti tunsin jotain sellaista, jota en osaa sanoiksi edes pukea. Liittyykö se sitten naiseuteen, uskonasioihin, ihmisten erilaisuuteen ja silti samanlaisuuteen, vaiko mihin. En tiedä, ja onko sillä edes väliä.

 Vielä rautatieasemalla huomasin parin naisen jutustelevan syvällisiä esityksen tiimoilta. Tämä takuulla herättää ajatuksia ja keskustelua, ja siksi itsekin koin hyvin tärkeänä sen, että rohkenin mennä katsomaan jotain, joka ei alunperin tuntunut olevan aiheeltaan "minun juttuni".

 Kiinnostaisi lukea Taivaslaulu-kirjakin.

(näin esityksen pressilipulla)

Avioliittosimulaattori / Pyynikin Kesäteatteri

Avioliittosimulaattori / Pyynikin Kesäteatteri

Kantaesitys 12.6. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Auvinen

Dramatisointi Veera Niemisen kirjan pohjalta Tommi Auvinen ja Seija Holma

Rooleissa : Mari Turunen, Ville Majamaa, Ola Tuominen, Tommi Auvinen, Samuli Muje, Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Miia Selin, Tommi Rantamäki sekä Jenna Vehka-Aho

 Pyynikille ehdin sen verran myöhäisessä vaiheessa esityskautta, että muutamia henkilövaihdoksia oli tapahtunut sitten ensi-illan. Esko Roineen tilalla Jussin Erkki-setänä nähtiin Tommi Auvinen ja Ainon äitinä Mirjana Teija Auvinen (roolissa alunperin Eija Vilpas).

Jussi ja Aino / (c) Leena Klemelä

 Kaksi ihmistä kun rakastuu, niin sitähän ei sitten pidättele mikään! Jussi (Ville Majamaa) on kotoisin Mynämäeltä, Aino (Mari Turunen) taas Liperistä. Itä ja länsi siis kohtaavat herkullisesti. Aino lähtee Jussin kotikulmille ja tiluksille testaamaan, olisiko hänessä ainesta morsmaikuksi. Ainon aiemmat suhteet ovat olleet hyvin lyhyitä ja kaatuneet milloin mihinkin, eikä tämäkään orastava lempi kovin ruusuiselta aluksi näytä, vaikka pari on umpirakastunut. Varsinainen kulttuurishokkihan se on, kun jatkuvasti höpöttävä Aino kohtaa Jussin hiljaisempaa sorttia olevat sukulaiset. Unto-isä (Ola Tuominen), tämän veli Erkki (Tommi Auvinen) ja Jussin pikkuveli Jaakko (Samuli Muje) puhuvat vain jos on asiaa, jos silloinkaan. Jussin ja Jaakon äiti on menehtynyt pikkuveljen synnytykseen ja tästä etenkin Jaakko tuntee syvää syyllisyyttä. Isä Unto ikävöi vaimoaan ja vaalii tämän muistoa mm. käyttämällä vain ja ainoastaan tietynsortin kahvikuppeja ja kelpuuttaa vain itsetehdyt pullat kahviin topattavaksi. Aino se tietysti erehtyy kantamaan kahvepöytään kaupasta ostettua kääretorttua ja yks jos toinenkin pahoittaa mielensä...

 Jotenkin koin vahvaa samaistumista tähän eri murrealueiden kohtaamiseen, kun hämäläisenä tein muinoin ensivisiitin anoppilaan Kesälahdelle, Kiteen kupeeseen. En mikään tuppisuu itsekään ole, mutta kyllä siinä hyvin nopeasti jäätiin pulinassa toiseksi, kun anoppi alkoi kertoa siitä, että ihan on Kitteeltä kotoisin tämä Nitvissi-pändi. Huumorintajuani testattiin mitä erilaisin keinoin ja ilmeet lopulta paljastivat, että nyt miniäkokelasta vedätetään oikein huolella. En tätä koskaan kokenut minkäänlaisena ongelmana, päinvastoin. Erilaiset luonteenpiirteethän ovat rikkaus, ei mikään uhka vaan mahdollisuus! Sitä vähän ihmettelinkin, että miksi Aino oli niin herkkänahkainen ja oli jo alkuvaiheessa valmista kauraa kävelemään takaisin Liperiin. No, näytelmähän olisi tietysti lässähtänyt heti kättelyssä, jos kaikki olisi alusta asti sujunut kuin Strömsössä ja kaikki olisivat istuneet sulassa sovussa saman pöydän ääressä, lusikalla iloisesti kupinreunoja kilkutellen.

 Moni on hehkuttanut erityisesti mörökölliveljesten eli Unton ja Erkin 'meininkiä'. Minä sen sijaan tykästyin erityisen paljon Tom Lindholmin pitelemättömään ja täysin omanlaiseen tyyliin. Ainon Martti-isä oli kerrassaan mainio hahmo eikä Tompan neroutta osaa edes oikein selittää edes. Se vaan ON ja sillä siisti. Minulla meni miehen touhuja seuratessa täysin ohi se, että mihin hemmettiin se polkupyöräkin ykskaks katosi. Kovasti pidin myös Samuli Mujeen AC/DC-paita päällä synkistelevästä velipojasta, joka tunsi sielujen sympatiaa Ainon kanssa ja oli ensimmäisenä juoksemassa tämän perään, kun neito meinasi häippästä paikalta. Jotenkin ymmärsin sen Jaakon tarpeen paikasta, jossa saisi olla ihan rauhassa edes hetken. Melkoinen moniosaaja oli Rami (Janne Kallioniemi), joka korjasi painepesurit ja piti salaista kotileipomoakin. Oivallista sulhasainesta siis! Ja olihan se Jussi nyt ihana, minäkin olisin halunnut pick-upin lavalle miehen kainaloiseksi. Erityisesti täytyy nostaa hattua Teija Auviselle, joka taisi vetää Mirjan roolin ensimmäistä kertaa aiemmassa päivänäytöksessä. Kyläreissu Mynämäelle oli mainiota seurattavaa ja etenkin piirakoiden esittely. (Itsekin olen muuten tullut Kesälahdelta junalla kotiin, mukanani sata aitoa karjalanpiirakkaa joten Mirja kyllä tiesi mistä puhui!)

Luukkuleikkiä / (c) Leena Klemelä

 Mukavan kepeä, hyväntuulinen ja kesäinen komediahan tämä oli ja viihdyimme loistavasti niin katsomossa kuin väliajallakin. Sääkin suosi ja helli meitä auringolla. Lavastuksessa pidin kovasti aukeavista luukuista (edesmenneestä Tipistä keskustelu varsinkin oli hauska!). Loppukohtaus oli oikein kaunis, kun pariskunta seisoo kivellä sylikkäin ja taustalla hieno kesäinen järvimaisema. Siinä oli tenhoa ja taikaa!

 Samalla tuli opittua muutamat uudet sanat, kuten trekolit ja tikkelperit. Se jäi vähän kaivelemaan, että miksi haitaristi veteli joukkoon mm. Robbie Williamsia?

 (näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Haastattelussa Teija Auvinen

Teija Auvisen tapasin kesäkuun alussa 2014 anoppinsa Eila Roineen luona kahvittelun merkeissä.

Vuonna 1959 syntynyt Teija on horoskooppimerkiltään Kalat.

- "Olen syntynyt Oulussa. Olen evakkoperheen lapsi eli sukuni on lähtöisin Karjalasta ja isäni puolelta on lisäksi viitteitä venäläisestä perimästä. Kotini on Kemissä ja sieltä lähdin aikanaan tänne Tampereelle, 18-vuotiaana.”

Mitä harrastat? - ”Harrastan liikkumista. Aika tahtoo välillä kiristää. Lisäksi teen paljon käsitöitä ja luen. Rakastan elämäkertoja. Dekkarit laiturilla kuuluvat kesään. Mieheni Tommi osti taannoin sellaisen e-kirjojen lukulaitteen ja pilkkasin sitä siitä, koska kädessä kuuluu olla kunnon kirja! Oltiin sitten reissussa ja multa loppui kirjat, mutta hän vaan jatkoi. Ylimielisenä lainasin sitä laitetta, ja hemmetti, sehän olikin kätevä. Siinä oli se taustavalokin yön hämäriin hetkiin. Hankin sitten itsellenikin sellaisen. Sinne on ladattu nyt kaikenlaista luettavaa yhden klikkauksen päähän!”, Teija kertoo tyytyväisenä.

Osaatko soittaa jotain soitinta? - ”Ikävä kyllä en, ja se kyllä kaihertaa. Lapsena olisin halunnut pianotunneille, mutta vielä enemmän halusin balettikouluun. Olin vähävaraisesta kodista, enkä voinut saada molempia. Piti valita ja tietysti valitsin baletin.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? - ”Tuntuu siltä, että joku toinen osaisi vastata tähän paremmin... Sanotaan näin, että olen aika fleksiibeli näyttelijä, eli taivun aika moneen, enkä tarkoita pelkästään fyysisiä ominaisuuksia! En sano heti "ei"…ainakaan kokeilematta. Olen hyvä joukkuepelaaja. Voisiko sanoa, että olen herkkä ja herkkä huumorille. Naurun ja itkun raja on aina yhtä mielenkiintoista. Rohkeuden ja eräänlaisen elämänhulluuden tunnen löytäneeni vasta iän kautta. Se on löytynyt elämällä.”

Mikä olisi sellainen taito (soittotaidon lisäksi), jonka haluaisit osata? -”Kyllä se sinne laulupuolelle menee. Jossain vaiheessa jopa pelkäsin omaa äänenkäyttöäni. Tottakai ikä ja kokemus tuo lisää rohkeutta, mutta kuitenkin. Pidin itseäni aina sellaisena piipittäjänä, mutta työssä roolin karaktäärin kautta olen saanut itsestäni paljonkin ääntä ulos! Uskomatonta, mutta olen laulanut operetissa "Viktorian husaari" O Lia Sanin roolin… älä vaan kysy multa vuosilukua. Kävin tosi uutterasti laulutunneilla ja treenasin ääntäni ja sanotaan näin, että rimassa roikkuen sen roolin tein, mutta tein kuitenkin.”

Entä ammatin ulkopuolelta joku taito, jonka haluaisit osata? -”Haluaisin olla viiltävän hyvä matematiikassa. Eli olen siis tosi huono. Perheeni vinoilee siitä iloisesti…Luulen, että puhtaasta armosta en saanut koulussa ehtoja. Muistan huutaneeni matematiikanopettajalleni, että hommaan sellaisen ammatin, jossa matematiikkaa ei tarvita. ”Sellaista sinä et löydä!” vastasi opettaja. Tavallaan löysinkin, mutta aina se tulee silti vastaan ja tämän suhteen olen jo luovuttanut. Siksi laskukone on ystäväni.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? - ”Ei löydy. Äitini kyllä kirjoittaa, eli kirjallista osaamista löytyy…Noista vahvuuksista muuten vielä, eli kirjoittaminenhan on mun vahvoja puoliani. Tai se on aina ollut jotenkin luonnollista mulle. Koulussa rakastin kirjoittaa aineita ja aina niitä luettiin luokalle ja tunsin, että niitä tykättiin kuunnella. Mutta sitten lukiossa äikän opettajani alkoi hehkuttaa minua "ällän kirjoittajana" ja otin siitä tosi rankkoja paineita. Mutta nyt, kyllä, nautin kirjoittaa. Olen kirjoittanut kaksi näytelmää, jotka on kantaesitetty TTT- ssa. ”Korsetti” oli näytelmä viidelle naisnäyttelijälle naisnäyttelijän elämästä. Ohjasin sen myös itse ja tein koreografian. Tapio Parkkisen kanssa kirjoitettiin yhdessä tanssimonologi ”Martta eli perhonen piilossa”. Se liittyi baletin maailmaan ja erään balettisuvun elämään. Rakastin näytellä ja tanssia Martan tarinaa ja kaikkia niitä monia, hulluja sukulaisia isoäidistä rakastettuun. Esitykset katkesivat, kun eturistisiteeni katkesi. Mutta muisto elää vielä kropassani. Kirjoittaminen kulkee koko ajan mukanani. Ainakin suunnittelen, jos en kirjoita.”

(c) Kari Sunnari

 Milloin olet kiinnostunut näyttelemisestä/teatterista ja onko siihen vaikuttanut joku henkilö tai asia? - ”Ei kukaan henkilö erityisesti. Ajauduin teatteriin tanssin kautta. Muistan hyvin, kun näin televisiosta Joutsenlammen. Olin reilusti alle kouluikäinen. Se oli järisyttävä kokemus. En tiennyt mitä se oli, mutta siitä lähtien tanssin aina ja joka paikassa. Puukengillä, että pääsin varpailleni. Tokaluokkalaisena pääsin monen itkun ja rukoilun jälkeen balettikouluun. Olin täysin varma, että minusta tulisi isona balettitanssija. En epäile, etteikö minulla jonkinlaisia edellytyksiä olisi ollutkin. Olisimmepa vain asuneet etelämpänä.

Kaivoin tietoa Oopperan balettikoulusta, jonne suunnittelin pyrkiväni. Balettiopettajanikin kannusti hämmentyneen varovaisena. Epätoivoistahan se tietysti oli, mutta touhusin kovasti! Olisin jopa voinut asua tätini luona Helsingissä. Äitini sitten puhalsi pelin poikki, ja kyllähän minä sen ymmärsin…myöhemmin aikuisena ja äitinä. Myöhemmin balettikoulu loppui Kemissä, mutta jatkoin Oulussa. Kahtena päivänä viikossa, välillä kolmenakin, junailin koulupäivän jälkeen Ouluun balettitunneille ja yöjunalla takaisin kotiin. Olin kyllä hirvittävän tarmokas.

Sitten Kemin teatteri haki tanssijoita musikaaliin "Cabaret". Ruth Matso Tampereelta vieraili koreografina ja Päivi Istala ohjasi. Pääsin mukaan ja siellä sauhusin ilotyttönä Kit-Kat-Klubilla…Sittemmin Päivi Istala muisteli, että oli tuntenut kauhunsekaista ihailua suorituksestani. Herranen aika, taisin olla kuudentoista! Joku mulla kuitenkin siellä naksahti ja ajattelin, että waude, tämä on sitä mitä haluan tehdä. Siis,että minähän voin olla näyttämöllä kuka tai mikä vaan. Mahdollisuudethan olisivat rajattomat! Muistan sen ajatuksen vieläkin hyvin kirkkaana.

Tämän jälkeen sain aika suuren puheroolin ”Sahankarilaiset”-näytelmästä. Matti Miikkulainen ohjasi. Muistan, että mulla oli näytelmässä monologi, jossa kerroin painajaisunen vanhalla keminmurteella. Sillä samalla monologilla pyrin myöhemmin teatterikouluun. Kemin teatterissa nimittäin kertoivat, että Tampereella olisi haut ja kehoittivat mua pyrkimään, jotta tietäisin millaista se sitten on, kun myöhemmin haen oikeasti teatterikouluun. Minä lähdin pyrkimään enkä kyllä tiennyt mistään mitään. Todellisena umpukkana menin vaan ja varmaan sen takia pääsinkin sisään. Enhän mä edes tiennyt mitä improvisaatio on. Ei mulla ollut muuta kokemusta kuin ne balettikoulun kevätnäytökset ja Kemin teatterissa pari juttua. Ihan intuition voimalla mentiin niin teatterissa, kuin pääsykokeissakin. Toiseen vaiheeseen mennessäni olin hädissäni lainannut Kemin kirjastosta junamatkalla luettavaksi teoksen ”Draaman estetiikka” enkä tajunnut siitäkään mitään. Jo Oulun kohdalla paiskasin kirjan pois.”, Teija muistelee nauraen.

”Tampereen IV:lle Näyttelijäkurssille, eli nykyiselle Nätylle, pääsin vuonna 1977 ja valmistuin 1981. Samalla kurssilla olivat kanssani Ritva Jalonen, Tiina Weckström, Anneli Ranta, Aliisa Pulkkinen, Seppo Pääkkönen, Ilpo Hakala, Jukka Rantanen, Markku Maasilta, Markku Hokkanen, Esko Vatula ja Tommi Auvinen (nykyinen mieheni, vaikkakin niihin aikoihin huitelimme ihan eri ympyröissä!)”

Entä muut mahdolliset teatteriin liittyvät opinnot? - ”Ei mulla varsinaisesti muuta ole. Joskus takavuosina olen käynyt TeaKissa laulun ja puheen kesäkursseilla. Tanssiin liittyen on sitten enemmänkin opintoja. Olen opiskellut tanssia Kuopiossa ja Lontoossa eripituisilla kursseilla, mm. Laban- centerissä ja teatterikouluaikoina tietysti täällä Tampereella. Täällä oli silloin hirveän hyviä tanssiopettajia. Minähän olin päässyt kuin taivaaseen.”

Jos et olisi nyt tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? - ”Kyllä se varmaan jollakin tavalla liittyisi kirjoittamiseen tai historiaan. Miksei myös jotain, joka liittyy käsillä tekemiseen. Koen sen vastapainona tälle nykyiselle työlleni, koska heti näet kättesi jäljen ja tuloksen, oli se hyvä tai huono.”

Miksi olet näyttelijä? - ”Mä olen fatalisti, eli kohtalo kuljettaa. Satuin pääsemään ensiyrittämällä teatterikouluun, enkä voi tietää, olisinko pyrkinyt toisen kerran. Minusta ei tullut koskaan ylioppilasta, koska pääsin kesken lukion teatterikouluun. (Tyttölyseon kasvattina se on ikuinen trauma, se lakittomuus Vappuna!) Jos minusta olisi tullut ylioppilas, olisinko sittenkin jossain muualla… En voi tietää. Luulen, että tämä on mun kohtaloni ja sen takia olen näyttelijä! Mutta kyllä mä myös rakastan työtäni. Minulla on ollut hyvin vaikeitakin aikoja urallani ja olen miettinyt, että jatkanko vai enkö.

Puolet mun sydämestäni sykkii tanssille ja jos mulla ei olisi ollut sitä vaihtoehtoa mukana niihin aikoihin, niin en tiedä olisinko mä näyttelijä tällä hetkellä. Minun on ollut mahdollisuus hengittää vapaammin tanssin ja kirjoittamisen kautta. Se on niin monisyinen kudelma…miksi olen näyttelijä. Ei siihen ole vain yhtä vastausta.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? - ”Pohjalla on se sama ahaa-elämys kuin silloin "Cabaret"n tanssityttönä eli vain taivas on rajana! Paitsi ei se niin yksinkertaista ollutkaan.

Joka kerta, kun saa uuden pääkirjan käsiinsä, on alussa ja uuden edessä. Mutta nyt, kun on enemmän elettyjä vuosia takana, materiaaliakin on enemmän ja työ on sillä tavalla helpompaa. Silti se ei ole aina helppoa. Ja vaikka se on joskus kauhean jännittävää, niin silti se on myös rennompaa ja nautittavampaa. Vaikka työ onkin joskus raastavaa ja rankkaa, nautin suunnattomasti työstäni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja keneltä/mistä se on tullut? - ”En osaa sanoa ketään tiettyä erityisesti, paitsi että tuo anoppi tuolla viereisessä huoneessa (eli Eila Roine) on sellainen. Hän lähestyy työtään sillä tavalla, jonka allekirjoitan täysin. Ajattelen saman suuntaisesti ja sen takia hänen kanssaan on helppoa tehdä töitä. Tommin kanssa ajattelemme teatterista myös samalla tavalla. Totaalinen rehellisyys ja se, että olet avoin työllesi – se on se juttu.”

Onko sinulla mahdollisesti ollut omia ammatillisia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisesti? - ”Mä tykkään Eilan tavasta tehdä töitä, samoin Maria Aro, Tuire Salenius...jos ajatellaan näin läheltä ja Suomesta. Muistan myös, että Eeva-Kaarina Volanen teki minuun suunnattoman vaikutuksen. Hän hehkui jotain käsittämätöntä iättömyyttä! Ulkomaalaisista ihan ehdottomia ovat Judy Dench ja Maggie Smith.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? - ”Naisista Judy Dench. Miehistä jo edesmennyt Veijo Pasanen. Anthony Hopkins.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? - ”Apua! Ewan McGregorin kanssa tekisin koko "Moulin Rouge"-elokuvan uudestaan…en siis uusiksi, koska se on yksi täydellisimmistä elokuvista, joita olen nähnyt.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? - ”Tampereen Teatterissa 1981- 1985 ja Tampereen Työväen Teatterissa olen ollut vuodesta- 85. Koreografioita olen tehnyt sitten monessakin eri teatterissa TTT:n lisäksi, mm. TT:ssa, Seinäjoella, Turun ruotsalaisessa teatterissa ja kesäteattereissa Turun Samppalinnassa ja Pyynikillä. Niin, ja Komediateatterille olen ohjannut yhden lastennäytelmän.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. - ”Jännää muuten, että se ei välttämättä liity siihen, että onko iso vai pieni rooli.

TT:n Frenckell-näyttämö valmistui vähän sen jälkeen, kun olin valmistunut teatterikoulusta ja siellä ranskalainen Michel Dubois ohjasi ”Epärakkautta”-nimisen näytelmän. Se oli oikeastaan kooste eri näytelmäkirjailijoiden teksteistä. Siinä käsiteltiin rakkaudettomuuden lisäksi myös uutta teatterirakennusta monelta eri kantilta. Yleisö siirtyi paikasta toiseen näyttelijöiden mukana. Roikuin hirressä ja kerroin kohtalostani sisääntuloaulan lasikaapissa…muunmuassa.

TTT:ssa Arturo Corso ohjasi Dario Fo´n ”Mysterio Buffo”-ilveilynäytelmiä ja meitä oli suurella näyttämöllä miehiä ja naisia, tyhjä näyttämö, keppejä, tuoleja ja pöytiä. Siinä oltiin puhtaimmillaan teatterintekemisen äärellä.

Ja sitten Jirí Suchýn ohjaama Revyy Faust, jonka tarina sijoittui Prahaan toisen maailmansodan aikaan. Olin siinä revyylaulaja, ja oli suuri onni, että pääsin siihenkin mukaan. Työviksessä Tommin ohjaama ”Veriveljet” oli tärkeä juttu – olin siinä Linda, eli tyttö johon molemmat veljekset rakastuvat.”

”Mietin myös sellaisia roolitöitä, jotka on tavallaan etappeja ja nytkäyttäneet mua eteenpäin. Juha Malmivaara ohjasi ”Puukkojunkkarit” ja mukana oli myös koreografikaksikko Tanssiteatteri Eri:stä, ja oli mahtavaa kokea se tapa, jolla Malmivaara houkutteli minut saamaan itsestäni irti asioita, joita en ollut koskaan näyttämöllä tuonut esiin. Liikkeen kautta mentiin ja löysin tietynlaisen hulluuden itsestäni ja rohkeuden! Sen jälkeen mä olen ollut paljon rohkeampi ja olen uskaltanut antaa itsestäni paljon enemmän ulos. Se sysäsi mut tavallaan luovaan myllerrykseen, ja tuon jälkeen mä kirjoitin sen ”Korsetin” ja tanssimonologinkin. Ja tietysti viimeisimmistä töistäni ”Hiljaiset sillat” tulee varmasti olemaan mun ikuinen rakkaani. ”Elokuu” oli myös aivan ihana ja ”Puheluita”. ”Pieni raha”, ja ”Grace ja Glorie” tietysti! Eilankin kanssa ollaan oltu samoissa näytelmissä paljon, muttei koskaan kunnolla vastakkain, kunnes sitten 2008 tuli tuo ”Grace ja Glorie”. Siitä tuli menestys. Päästiin sen kanssa Teatterikesään ja keikkailtiin paljon Ruotsia myöten”, Teija muistelee lämmöllä.

Onko sinulla tai onko ollut jotain roolihaavetta? - ”Aikoinaan olisin hirveästi halunnut tehdä ”Romeon ja Julian” Julian, mutta sitten tapahtui yksi helpottava juttu Savonlinnan Oopperajuhlilla, jossa näin Romeo ja Julia-baletin. Se oli niin mieletön kokemus, että sen jälkeen ajattelin, että tuossa se nyt oli, mun ei tarvitse tuota enää tehdä! Siinä esityksessä ei tarvittu sanoja, ja mä vapauduin siitä roolista. Joskus tulee se hetki, kun saa kuulla jonkin tietyn näytelmän tulevan ohjelmistoon…sydänalassa kouraisee, ja sitä vaan tietää, että siinä olisi mun roolini. ”Hiljaiset sillat” ja Francesca oli juuri sellainen rooli. En siitä kenellekään puhunut, vaan se oli hiljainen toive ja mä olin niin onnellinen kun kuulin, että saan sen tehdä.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? - ”Sekä katsojana, että tekijänä parasta on se, että saat hetkeksi upota jonkun toisen ihmisen tarinaan ja elämään. Teatteri on leikkiä. On ihanaa olla se pari tuntia ihan toisessa maailmassa ja toisen ihmisen nahoissa.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? - ”Se liittyy vähän tuohon edelliseen vastaukseen. Kun katsoja ja teatterin tekijä hengittävät samaa ilmaa ja samaan tahtiin. Kun katsojana unohdat sen, että olet katsoja. Luulet olevasi mukana näytelmässä. Itselleni on käynyt niin katsomossa ja sen tuntee silloin myös näyttämöllä oleva. Se on taianomainen hetki, kun sydämet sykkii samaan tahtiin. Se on maagista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? - ”Mua inspiroi arki ympärilläni. Inspiroidun hyvin monenlaisista asioista, pienistäkin. Toisen ihmisen nauru vaikkapa kaupan kassalla... On hirveän ihanaa istua jossain kahvilassa ja seurailla ihmisiä ja arkea ympärillä. Kuuntelen myös paljon musiikkia. Luonto inspiroi ja veden läheisyys. Lapset ja vanhukset. Ihan tavallinen arki saa mut sitten kehittelemään tarinoita päässäni.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? - ”Kyllä poden, mutta näihin vuosiin mennessä olen jo ymmärtänyt sen, että kaikki on käytävä läpi eikä siitä mihinkään pääse. Kyllä se sitten helpottaa, kun pääsee näyttämölle. Pukuhuonekaverini Hokkasen Minnan kanssa aina huokaillaan, että kuinka me taas ollaan itsemme tämmöiseen tilanteeseen laitettu!

Kyllä mua jännittää, mutta enää se ei ole paniikin paikka. Omaistenkenraali on mulle pahempi paikka kuin ensi-ilta. Ensimmäinen yleisökontakti on aina yhtä jännittävää, koska silloin ollaan totuuden edessä, että toimiiko tämä.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat tekeväsi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? - ”Muistan, että minulla oli jossain vaiheessa sellaisia lähes pakkomielteenomaisia rituaaleja, joista tietoisesti pyristelin pois huomattuani, että nyt tämä ei edesauta mun oloani vaan päinvastoin. Nyt mulla on ajatuksen tasolla asioita, joita teen tai keitä ajattelen.”

Kerro joku kommellus. -”Juuri eilen oli Eilan kanssa puhetta pukijoista. TTT:ssa on rautaisia pukijoita. Aina ei silti mene putkeen…Isolla puolella pyöri näytelmä Urpo Lahtisesta, ”Lehtikeisari” nimeltään ja mä esitin siinä Urpon vaimoa. Lopussa vietettiin Urpo Lahtisen hautajaisia ja mulla oli minkkiturkki päällä hautajaissaattueessa. Edellisestä kohtauksesta oli salamannopea vaihto ja mulla ei ollut sen turkin alla muuta kuin alusvaatteet ja korkeakorkoiset nahkasaappaat, ja pukija laittoi mulle ne kengät. Reidar Palmgrenin käsipuolessa menin sitten hautajaissaattueessa pää painuksissa ja yllättäen huomaan, että ne kengät sojottaa miten sattuu, eli mulla oli ne väärissä jaloissa! Mua alkoi naurattaa ihan kauheasti ja peitin kasvoni käsilläni ja hytkyin siinä. Sain naamioitua sen itkuksi, mutta kyllä oli piinallisia ne minuutit siinä!” Teija nauraa.

Kerro joku hyvä muisto. - ”Mä suhtaudun ihmisten nimiin intohimoisesti ja mietin, miksi juuri tuo nimi on annettu juuri tuolle ihmiselle…Se ei ole pikku juttu.

Nuorimmaisemme nimi on Eilamaija Amelia, ja häntä kutsutaan Ameliaksi. Hän syntyi kuukautta liian aikaisin ja sektiolla. Emme tienneet, kumpi sieltä olisi tulossa ja pojan nimi oli sitäpaitsi ollut kauan valmiina. Tuli vähän kiire. Varmaa oli, että ensimmäiseksi nimeksi tulisi Eilamaija, mutta pohdittiin ankarasti sille jatkoa. Hyvä ettei riidaksi mennyt…Näin sitten leikkausta edeltävänä yönä unta, jossa sain tytön, jonka nimi on Amelia. Siinä se oli! Esikoisemme on Vili Valtteri, keskimmäinen Juulianna Alina. Voi, niilläkin on omat tarinansa. Mä olen nimifriikki.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? - ”Tällä hetkellä harjoitellaan ”Vanhan naisen vierailua”, mulla on siinä parikin roolia ja se on ensi-illassa lokakuun puolivälissä. Ensin tulee kuitenkin syyskuussa ensi-iltaan ”Pekka Töpöhäntä”, ja siihen olen tehnyt koreografian ja näyttelen myös.”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi?- ”Facebookissa pyöri sellainen testi, että mikä Disney-hahmo olisit. Tyttäreni Juuliannan mielestä mä olen Pocahontas, ja se mä haluaisin kyllä ollakin. Intiaanit ovat kiehtoneet aina. Heidän uskontonsa, tapansa, yhteytensä luontoon…heidän kohtalonsa. Ja nyt tarkoitan ihan faktaa.”

Jos sinulla olisi jokin supervoima, mikä se olisi? - ”Haluaisin osata lentää. Unissani lennän usein.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? - ”Mä toivoisin, että se mies joutuisi tilanteeseen, jossa sillä olisi leikki-ikäisiä lapsia ja se lähtisi harjoituksista, kävisi kaupassa, hakisi lapset tarhasta, tekisi ruuan ja pistäisi huushollin kuntoon ja lähtisi sitten takaisin töihin. - Näin. Kaikki ei tiedä millaista pyöritystä tämä välillä on ollut. Mies mun kotonani tietää, mutta moni ei tiedä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? - ”Ottaisin hyvän ja niskaa tukevan tyynyn sekä dekkarin ja elämäkerran. Evääksi hyvää punaviiniä ja ihanaa muhevaa ruokaa. Ja kynttilälyhdyn!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? - ”Luettavaa pitäisi olla ja käsitöitä. Joku vanha ristipistomalli!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? - ”Mä haluaisin mennä katsomaan Globe-teatteriin jotain esitystä, vaikkapa "Romeon ja Julian" kantaesitystä. ”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden tästä Nokialle meidän tontille katsomaan, että mitä ne on saaneet aikaiseksi siellä talonrakennushommissa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyyninen

- Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

- Suosikkikirosanasi? - Luvattoman usein v-sana

- Mitä ääntä rakastat? - Kissan kehräystä

- Mitä ääntä inhoat? - Lusikka osuu kivilautaseen

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Vaate- tai korusuunnittelua

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Matematiikanopettaja, heh! 

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

 Huom. Tammikuussa 2015 tulee TTT:ssä ensi-iltaan "Valokuvavarkaat"-niminen näytelmä, jossa Teijalla on kuvataiteilijan rooli. Omat kuvani olivat valaistukseltaan hiukan huonoja, joten siksi käytän tässä Kari Sunnarin ottamia kuvia.

Hiljaiset sillat / Tampereen Työväen Teatteri

Hiljaiset sillat / Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Dramatisoinnin kantaesitys 3.9. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa Teija Auvinen, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari ja Samuli Muje

 Hiljaiset sillat on minulle ja monelle muullekin tuttu lähinnä Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämästä tunteikkaasta elokuvasta. Odotukset teatteriversion suhteen olivatkin sangen korkealla ja mietinnät myös siitä, että mahtaako tämä mennä liiankin intiimiksi Kellariteatterin pienellä näyttämöllä, ja miten elokuvan lähes taianomainen tunnelma saadaan taittumaan lavalla...

Teija Auvinen ja Auvo Vihro / (c) Petri Kovalainen, TTT

Perheelleen syvästi omistautunut Francesca (Teija Auvinen) elelee pienessä maalaiskaupungissa, päivät toistuvat samankaltaisina ja arki on tavallista, onnellista, ilman suuria mullistuksia. Kaikki kulkee omalla painollaan. Eräänä päivänä muu perhe on lähtenyt toisaalle maatalousnäyttelyyn muutamaksi päiväksi, ja nuo päivät tulevat mullistamaan koko Francescan loppuelämän. Paikkakunnalle saapuu National Geographic - lehden valokuvaaja Robert (Auvo Vihro) kuvaamaan kauniita puusiltoja. Mies on matkustanut paljon maailmalla, nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Kuin varkain Francesca ja Robert salamarakastuvat, ja mikään ei ole enää entisensä...

 Vuosikausia myöhemmin äitinsä kuoltua lapset Carolyn (Emmi Kaislakari) ja Michael (Samuli Muje) tulevat kotitalolleen vielä viimeisen kerran ja tavaroiden joukosta löytyy yllättäen valokuvia, dioja, kirjeitä ja päiväkirjoja. Äidin elämästä paljastuu asioita, joita aluksi varsinkin Michaelin on vaikea sulattaa. Tytär on heti ymmärtäväisempi. Äidin päiväkirjamerkintöjä yhdessä lukiessaan he kuitenkin oivaltavat jotain todella suurta, joka auttaa tekemään omia, vaikeitakin ratkaisuja.

 Lavastus oli hyvin toimiva, samassa tilassa elettiin niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin ja kohtausten päähenkilöt siirtyivät syrjemmälle tarvittaessa, lapset etenkin tarkkailivat sivummalla menneitä tapahtumia. Olin erityisen vaikuttunut etenkin Samuli Mujeen roolityöstä tarinan edetessä, hän kävi kyllä koko tunneskaalan läpi ja se välittyi hienolla tavalla katsomoonkin.

 Mutta nämä rakastavaiset... Täytyy tunnustaa, että en ole mikään romantikko, joka ahmisi rakkausromaaneja viltin alla tai katselisi "nyyhkyleffoja" nenäliinapaketti käsissään, mutta nyt kyllä nämä ihanat aikuiset rakastavaiset saivat kyllä minunkin muurini murtumaan! Voi miten hiipivän aistillista ja kaunista oli salakavalasti heräävä rakkaus, ja Teija Auvinen suorastaan hehkui. Kaunis hän oli jo valmiiksi, ja miten hän vielä sitten puhkesi täyteen kukoistukseen niin kuin upea, aikuinen nainen vain osaa ja voi. Auvo Vihro tarjosi tähän vielä oivallisen, hiukan rosoisen vastaparin. Nautinnollista seurattavaa. Jännä muuten huomata, että moni (etenkin naispuolinen) katsoja seuraili tapahtumia hiukan pää kallellaan ja käsi poskella. Eihän sitä muutakaan voi, kun pakahduttaa niin kovin. Väistämättä kävi mielessä, että millaisiakohan elämänkohtaloita löytyisi katsojienkin joukosta. Luopumisen tuskaa ja heräävät muistot?

Huh huh. Silmät punaisina lähdettiin tästäkin esityksestä. Päässäni soi Ismo Alangon ääni "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..."

 Erityiskiitos vielä käsiohjelman mustavalkoisista kuvista, joissa oli kaunis häivähdys menneestä ajasta.

Hiljaiset sillat saa vahvat neljä tähteä ****

(näin esityksen pressilipulla)

Vånkikuljetus nro 86 / Tampereen Työväen Teatteri

Vånkikuljetus nro 86 / Tampereen Työväen Teatterin Vanha Päänäyttämö

Ensi-ilta 5.2. 2013 , kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Juha Malmivaara

Säveltäjä Kari Mäkiranta

Rooleissa Pentti Helin, Tom Lindholm, Tuire Salenius, Teija Auvinen, Jari Leppänen, Heidi Kiviharju ja Marko Keskitalo

Sello Harri Topi

Taustaa : Ahvenanmaalaisen Leo Löthmanin alkuperäisteos "Fångtransport nr. 86" on ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Näytelmä on railakas ja vauhdikas reissukomedia kahden erilaisen miehen matkasta Urjalasta Tukholmaan ja yllättävästä ystävyyden voimasta. Toinen miehistä on "kuljetusalan vapaa ammatinharjoittaja" Gustav Gustavsson (Pentti Helin), joka vie papinsurmasta teloitettavaksi tuomittua vankia Yrjö Janatuista (Tom Lindholm) Tukholmaan mestattavaksi. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, pelataan korttia ja hierotaan kauppoja, tavataan uusia ihmisiä. Miten mahtaa reissussa käydä?

Taustalla Tuire Salenius ja Marko Keskitalo, edessä Tom Lindholm / kuva Jyrki Tervo ,TTT

Plussaa : Ennen esityksen alkua tuli taas tutkailtua lavastusta, jonka hailakkaasta, unenomaisesta värimaailmasta pidin kovasti. Katonreunassa kulki teksti "Ecce homo". Katso ihmistä. Teksti kuitenkin katosi sieltä heti alussa... Kattokruunu, jossa roikkui pääkallonkuvia...sinkkiämpäreitä, trapetsinkaltaisessa virityksessä roikkuvia kahleita. Näyttelijöiden astuttua lavalle täysvalkoisissa vaatteissa ja kasvot maalattuina tuli ensimmäisenä mieleen jopa Cirque du Soleil! Sellisti asettui näyttämön kulmaan, musiikki lähti soimaan. Mieletön hölkkäys ja sinkoilu lavalla, kahleissa paikallaan juokseva vanki, "taustakuoro" jatkuvassa liikkeessä ja erilaisilla musiikki-ja laulutyyleillä leikittelemässä. Ensimmäisen vartin olin kirjaimellisesti huuli pyöreänä siitä, mitä oikein lavalla tapahtui. En aluksi pitänyt näkemästäni yhtään. "Liian erikoista!" ajattelin. Sitten muistin omat neuvoni. "Pois omalta mukavuusalueelta, avoimin mielin, anna kaikille esityksille edes mahdollisuus!" Ja kas, tämä auttoi suunnattomasti ja nosti kokemukseni ihan uusiin sfääreihin. Pentti Helinin Gustavsson oli karski ja ronski hahmo, vähän hölmökin. Tom Lindholm toi jotenkin mieleeni Asko Sarkolan, hyvällä tavalla. Tarkkaa, herkkää, jotenkin koskettavaa eläytymistä jälleen kerran. "Kuorosta" mieleeni olivat etenkin milloin kanaa, milloin hyljettä esittävä kaunisliikkeinen Heidi Kiviharju ja majatalonpitäjä-leskirouvana loistanut Tuire Salenius. Teija Auvinen replikoi selvästi ja oli hienosti läsnä koko ajan, ja Marko Keskitalo osoitti ketteryystaitojaan useampaankin otteeseen. Koko nelikko lintuina oli hieno näky, oli kiva seurata miten eri tavoin lintuhahmoksi muututtiin. Pieniä eleitä ja liikkeitä. Kuoroporukka veti kyllä fyysisesti aikamoiset jumpat, paikoillaan ei juuri oltu. Musiikki oli yllättävää ja erikoista, sellosta pidin etenkin. Jari Leppäsen haitari toi mukavaa tunnelmaa lisää. Lauluissa aiheina olivat jopa ruokaohjeet keuhkomuusin ja hylkeenveripaltun valmistukseen. Sanoista ei tosin aina saanut selvää. Yksittäisistä kohtauksista mieleenpainuvin oli merimatka ja korttirinki engelsmannien kanssa. "Janssoniksi" Gustavssonin kutsuma vanki olikin aika ovela ja viisas mies loppupeleissä. Pidin myös valoista ja äänimaailmasta ja siitä, miten eri tavoilla niitä ämpäreitä käytettiin. Iloinen loppulaulu jäi soimaan päähäni, "min vän och jag".

Merimatkalla / kuva Jyrki Tervo, TTT

Miinusta : Ensimmäisen näytöksen kesto oli pitkähkö ja väki lähti aika hämmentynein mielin väliajalle. Jotenkin jäi epäselväksi minulle se, että miksi tämä näytelmä piti toteuttaa juuri tällä tavalla. Rohkeasta ja erikoisesta toteutuksesta kuitenkin pointsit, kaiken ei aina tarvitsekaan olla valmiiksipureskeltua ja selkeää. Lavastuksen symboliikka ei myöskään kokonaan auennut minulle ihan täysin. Musiikki soi välillä liian kovalla ja peitti kaiken alleen, repliikeistä ja laulujen sanoista ei tahtonut saada aina selkoa. Esitystä mainostetaan myös komediana, mutta taisi katsojat olla sen verran pöllähtäneitä näkemästään vielä että komiikkapuoli jäi unholaan? Koomisuutta kyllä löysi monenkin hahmon elkeistä ja puheista, ei niinkään tapahtumista.

Muuta : Olin katsomassa ennakkonäytöstä, joten näkemäni perustuu siihen ja esitykseen on saattanut tulla pieniä muutoksia tämän jälkeen. Ecce homo - katso ihmistä. Se jäi päälimmäisenä mieleen. Ei pitäisi tuomita ketään ennen aikojaan, ja sama pätee myös näihin erikoisempiin esityksiin. Avoimin mielin, ennakkoluulottomasti eteen päin!

Rohkeudesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja oudosta elämyksestä täydet viisi tähteä, mutta kokonaisuus oli jotenkin sekava ja "liikaa kaikkea", joten loppumetreillä Vånkikuljetukselle kolme tähteä *** .

Anna-Liisa

Anna-Liisa / Tampereen Työväen Teatterin 110-v juhlanäytös

Ensi-ilta 2.9. 2011, kesto noin 2h 45 min

Ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa Suvi-Sini Peltola,Petra Ahola,Jari Ahola,Toni Harjajärvi,Jyrki Mänttäri,Petra Karjalainen,Mika Honkanen,Teija Auvinen,Eriikka Väliahde,Janne Kallioniemi,Harri Rantanen,Pauli Hanhiniemi,Hehkumo-yhtye ja Tanssiteatteri Tsuumi

Taustaa : Minna Canthin klassikko oli ensimmäistä kertaa Tampereella esitettävänä syyskuussa 1901,nyt 110 vuotta myöhemmin neljättä kertaa ja musikaaliksi muutettuna versiona.Tarina kertoo nuoresta Anna-Liisasta,joka on menossa naimisiin nuoren Johanneksen kanssa.Tytön mieltä painaa suuri salaisuus.Juuri häiden alla mies menneisyydestä palaa takaisin hakemaan Anna-Liisaa itselleen ja jollei tyttö suostu,uhkaa hän kertoa kaikille salaisuuden.Rankka näytelmä aiheeltaan,lopussa tyttö tekee oman ratkaisunsa kilpakosijoidensa suhteen.

Plussaa : nyt on kyllä Työvis saanut arvoisensa juhlanäytelmän!Esitys oli huikean upea kokonaisuus.Tapahtumapaikkana metsä,taustalla suuret puut välillä huojuivat,valojen ja varjojen leikkiä jatkuvasti.Upea järvimaisema.Pidän kovasti Hehkumo-yhtyeen musiikista ja kansanmusiikista yleensäkin,ja laulu-ja tanssikohtaukset saivat aikaan mielettömän vauhdin ja vimman näyttämölle.Työvis on täynnä ihan mielettömiä laulajia ja tähän päälle vielä ikisuosikkini Pauli Hanhiniemi,joka veti biisinsä omaan suvereeniin tyyliinsä.Mikä karisma!Laulut sopivat hyvin tunnelmaan,kauniita sanoja ja siihen sitten vielä viulut ja kanteleet päälle niin se on menoa meikäläisellä... Suvi-Sini Peltola oli todella loistava Anna-Liisa,viaton ja kiltti ja tarpeen tullen täynnä vihaa ja raivoa.Upeaa näyttelijäntyötä!Anna-Liisan pikkusisko Pirkko (ihana Petra Ahola) oli kuin villivarsa,koko ajan menossa ja täynnä nuoruuden viattomuutta ja iloa ja lapsenmielisyyttä.Johannes (Toni Harjajärvi) oli täynnä intoa ja vilpitöntä rakkautta Anna-Liisaa kohtaan,herkästi tulkitsi nuoren miehen tunteita.Johanneksen laulama "Siksi" jäi soimaan haikeana päähäni pitkäksi aikaa.Mikko,mies neljän vuoden takaa (Jari Ahola) oli röyhkeä ja ärsyttävän ihana ja itsevarma siitä,että voittaa tytön itselleen.Jarin ääni senkun paranee ja syvenee vaan entisestään,komeaa kuultavaa!Mikon äiti Husso (mahtava Mika Honkanen) toimi pahanilmanlintuna ja suupalttina juoruilijana.Pidin myös kovasti Petra Karjalaisen roolityöstä Anna-Liisan äitinä.Esitys vei mukanaan täysin,unohdin ajantajun kokonaan ja pitkästä kestostaan huolimatta ei missään vaiheessa kyllästyttänyt,päinvastoin.Katsomossa pyyhittiin silmäkulmia monesti,itse vain tuijotin lavaa lumoutuneena pala kurkussa.Koko tunneskaala käytiin läpi kyllä.Reippaat tanssikohtaukset ja musiikki toivat iloa ja pirteyttä esitykseen,taustalla koko ajan silti pelko siitä että kohta tapahtuu jotain järkyttävää.Loppuaplodeissa sitten oli kuin olisin sähköiskun saanut,tuntui että happi loppuu ja vapisin kauttaaltani.Kädet tärisi vielä puolen tunnin kuluttua esityksen päättymisestä enkä pystynyt kunnolla edes puhumaan.

Miinusta : ei moitteita!

Muuta : ehdottomasti yksi parhaimmista näytelmistä mitä olen koskaan nähnyt!Harvoin olen joutunut noin suuren tunnekuohun valtaan.Aion mennä katsomaan vielä uudestaan tämän,myöhemmin.Kunhan olen toipunut tästä ensimmäisestä kerrasta.

Teatterikärpänen antaa täydet viisi tähteä Anna-Liisalle.Täydellistä!!! *****

Pieni raha

Pieni raha / TTT:n Kellariteatteri

Ensi-ilta 7.10.2009

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa Aimo Räsänen,Tuire Salenius,Teija Auvinen,Toni Harjajärvi,Petra Saaristo,Antti Seppä ja Valentin Salo/Joel Nachtigall

Taustaa : Pieni raha kertoo aikamiespoika Jasonista (Aimo Räsänen),joka asustelee maalla jo huonokuntoisen äitinsä kanssa.Jason on hiukan yksinkertainen,lapsekas mies,jolle rutiinit ovat tärkeitä ja viikon kohokohta on kauppareissu bussilla aina tiistaisin.Äiti on riippuvainen poikansa askareista,muuten esim. mökissä olisi kylmä.Jason saa vastuuta käymällä pankkiautomaatilla äidin kortilla.Eräänä tiistaina kaikki muuttuu,kun Jason tapaa puistossa Mikin ja Vanessan (Toni Harjajärvi ja Petra Saaristo).

Plussaa : Pieni on kaunista.Yksinkertaisilla lavasteilla saatu miljöö hienosti kuvatuksi.Pidin paljon etenkin Aimo Räsäsen työskentelystä,ilmeet ja katseet olivat mahtavia!Mukavaa sanailua kaikilta,puheessa erikoisia kikkoja ja sanoja joita ei muuten kuulisi.Pala kurkussa sai jännätä,miten Jasonin ja muiden käy.Tarina vei eteen päin ja hienoja käänteitä.Nauratti ja itketti vuorotellen,Jason oli "tosi sulkku" ja liikuttava hahmo.

Miinusta : en pitänyt rääkyvästä musiikista joka välillä pauhasi,samoin baarin karaokevedot olisi voinut jättää poiskin

Muuta : huomaan pitäväni päivä päivältä enemmän näistä näytelmistä,joissa vain muutama näyttelijä.Hyvä tarina on aina hyvä tarina,se vie eteen päin ilman mitään hienoja lavasteita ja suuria joukkokohtauksia.Tästä esityksestä jäi todella surumielinen olo,positiivisessa mielessä."Loppuviimetteeksi,sitä vartenhan me lapset ollaan"

Täydet viisi tähteä jälleen kerran *****