Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?

 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.

 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 27. ja 28.1. 2017, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen
Sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Musiikin sovitus Jussi Vahvaselkä
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Jukka Nylund, Olli Rahkonen, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde van Loij, Tuure Boelius/Viljami Vahvaselkä ja Alisa Kujala/Lilian Salmi/Lilli Toivanen

Orkesteri : Jussi Vahvaselkä, Katariina Sallinen, Matti Moilanen/Teemu Mastovaara, Juha Keskinen, Ari Kataja, Ville Vihko, Jani Riihimäki, Kimmo Gröhn ja Jusu Heinonen/Samuli Nieminen/Kristian Lakari

 Olen tässä nyt istunut toisen ensi-illan jälkeen useamman tunnin koneen ääressä tyhjää ruutua tuijottaen, saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aluksi tuntui siltä, että Tom of Finlandista on helppo kirjoittaa. Joskus teksti ikään kuin syntyy itsekseen ja sormet liitävät näppäimistöllä, ja näkemäni esityksen maailmaan ja muistoihin on helppo sujahtaa. Minähän en tee mitään muistiinpanoja ja kirjoittaessani palaan takaisin katsomoon. Nyt paluu sinne on jotenkin hankalaa; en saa tunnelmasta kiinni näin kotioloissa millään ... ja kun tarkemmin miettii, vaikeaa se olisikin, sillä sen verran uniikista ja ennennäkemättömästä kokemuksesta Tom of Finlandin kohdalla on kyse.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En muista missä, milloin ja miten ensimmäisen kerran törmäsin Tom of Finlandin piiroksiin. Muistikuvissani on mustaa nahkaa, koppalakkia, kiinteitä pakaroita ja muhkeita housunetumuksia. Viiksiä. Luulin, että kuvissa usein näkyvä nahkahousumies on nimenomaan Tom of Finland, ja kaikki muut hahmot sen tyypin eri puolia. Kiehtovaa ja rohkeaa on kynän jälki, upeita raamikkaita uroksia, ajattelin. Luulin, että piirtäjä on joku amerikkalainen mies. Kyllä. Täytenä yllätyksenä tulikin sitten myöhemmin näkemäni dokumentti, jossa kerrottiin miehestä piirrosten takana. Touko Laaksonen! Dokumentin nähtyäni olin erittäin iloinen siitä, että mies olikin suomalainen. Waude! Oman tiensä kulkija ja ylpeä siitä. Miksi hänestä ei kohkata täällä paaljon enemmän?

 No, vierähti useampikin vuosi ja sittenhän se Tom of Finland-hehkutus alkoikin kunnon rytinällä. Pian piirroshahmoja oli lakanoissa, patalapuissa ja postimerkeissä. Ai että oli kiva lähetellä piukoilla pakaroilla varustettuja kortteja valikoiduille vastaanottajille. Tähtihetkiä koettiin Helsingin Taidehallissa viime toukokuussa, kun vietin laatuaikaa itseni ja mielikuvitukseni kanssa hartaasti kuvia tutkien ja ihastellen, uteliaana. Suuren vaikutuksen teki etenkin leikekirjaosasto, jossa oli Toukoa inspiroineita kuvia ja hahmoja vitriinikaupalla. Näyttelystä poistuttuani oli koko maailmaa syleilevä fiilis - miten kaunista ja hienoa juuri näinkään, en mitään rumaa tai likaista, piilossa kaikkien katseilta pidettävää.

Kake (Ville Erola) ja Osmo (Tuukka Raitala) 

 Uutinen Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalista (ja sitä ennen vielä leffaprojektit, joista ensimmäinen valitettavasti kariutui ja toinen on piakkoin ensi-illassa) sai minut hihkaisemaan riemusta ja putoamaan melkein penkiltä. No nyt on kovaa kamaa tulossa! Mietityttämään jäi se, että miten piirroshahmot herätettäisiin henkiin ja millä tavoin seksuaalisuus tuotaisiin eteemme niin, ettei katsoja tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Parasta tietysti olisi, jos katsomoon saisi houkuteltua myös ennakkoluuloista porukkaa, jotka sitten poistuisivat ei-niinkään-uusina-ihmisinä, vaan uusia ajatuksia pää täynnä. Näinkin voi tehdä, näinkin voi elää, rakastaa, olla onnellinen. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rakastaa. Visioin mielessäni myös pulleita etumusleivoksia sekä käsiohjelman, josta ponnahtaisi silmille ehta Kake (se nahkahousumiehen prototyyppi). Nämä jäivät toteutumatta, mutta en ollut pettynyt kuitenkaan. Unessani näin musikaalin näyttävän loppukohtauksen, jossa valtaisa raskas esirippu putoaisi ja sen takaa paljastuisi silmänkantamattomiin portaita ja kymmeniä, jopa satoja koppalakkisia nahkahousumiehiä tanssimassa synkassa (ja kaiken komeuden keskeltä laskeutui vielä silinterihattuinen Jorma Uotinen...).

 Löpinät sikseen. Vähemmästäkin on varmaan käynyt selville, että odotin musikaalin ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Perjantaisen ekan ensi-illan tiimoilta kantautui ylistäviä viestejä jo korviini ja matka Hämeenlinnasta Turkuun sujuikin lähinnä käsiä hieroskellen. "Ai että! Kohta se alkaa!" Suureksi riemukseni paikalle oli saapunut yksi todella näyttävästi mustaan nahkaan pukeutunut herra (kuulemma Mr Fetish Finland) ja ilo oli melkoinen, kun hän istuutuikin eteeni.

 Toukon lapsuudesta lähdettiin liikkeelle. Taiten oli toteutettu kiinnostuksen herääminen piirtämistä, salskeita miesvartaloita ja pitkiä saappaita kohtaan. Pian oltiikin jo sodassa (upeasti laskeutui punainen hurme katsomon yli ja näyttämön poikki), sotapoikien kuoroharjoituksissa ja pimeillä kujilla ja puistoissa pitämässä savuketta tietyllä tavalla, vihjeeksi muille. Nautin kovasti merimiesten ja kumppaneiden pukujen istuvuudesta ja ryhdikkyydestä, silkkaa materiaalia Toukon piirroksille.

Annetaanpa oikein isän kädestä... 

 Vapautunut nauru raikasi useampaan otteeseen katsomossa. Tämä ei ole totisesti mitenkään ryppyotsaisesti toteutettu ja asiat sanotaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Uuden ajan "isojen poikien lauluja" roppakaupalla! Ihanan ronskia puhetta, ja sama vielä englanniksi tekstitettynä. Markus Palin (Mika Kujala) epätoivon vimmalla laulamassa korkealta ja kovaa, että "en ole niitä!" ja sitten jostain syystä pyörimässä miestenvessan kulmilla siveyspoliisina, ja joka välissä muutenkin julistamassa omaa heterouttaan. Toukon (Olli Rahkonen) ei tarvitse julistaa yhtikäs mitään, hän vain on ja antaa kynän puhua, se riittää. Musiikkikappaleiden nimet ovat silkkaa timanttia, vai mitä sanotte esimerksi teoksista "Puistohomojen baletti I-III" sekä "Panen paperilla"? Epuilla oli jo "Tahroja paperilla", mutta tämä oli vielä stydimpää kamaa. Tähän sitten vielä asiaankuuluvat koreografiat, poseeraukset, raamikkaat miehet toistensa tekstiileissä ahnaina kiinni. Ja Toukon kynä piirtää kaiken meidän iloksemme. Eihän tuommoista voi kuin katsella silmät kiiluen.

 Hiukan ennen väliaikaa nähdään kohtaus, joka veti ainakin meikäläiseltä pasmat sekaisin koko väliajaksi ja vähän kotimatkallekin. "Tukkilaiset tulee" sai aivan uuden käsitteen ja vaalea viikinki Pekka (Jonas Saari) lasketteli kavereineen menemään keksit tanassa muuallekin kuin Physique Pictorialin (Kuntoilun kuvalehti, alan miesten makuun, toimitetaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa) kanteen. "Me tulemme taas sinä tyttöni poikani hoi"  pyöri päässäni koko väliajan enkä saanut sanottua yhtään mitään järkevää sen vartin aikana. Eipä kyllä saanut moni muukaan, ottiatuota. Miestenvessassa oli ollut kuulemma oudohko tunnelma. Ja nähtiinpä se Kakekin (Ville Erola) vihdoin ja viimein ennen väliaikaa, mutta kyllä ne tukkipojjaat jäi päälimmäisenä mieleen. Oikein sapetti kun tiedosti sen, että noiden tukkilaisten sekaan ei naisilla olisi niin mitään asiaa. Ihan kateeksi kävi.

 Ensimmäisellä puoliskolla saimme tutustua myös Veliin (Jukka Nylund), joka oli Toukon elämänkumppani liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin nopsaan tämä yhteiselo tuli kuitattua tässä ja Jukka Nylundia olisin halunnut kuunnella (ja toki myös katsella) hivenen enemmänkin. Velin kuolema tuli vähän puun takaa. Samoin Toukon sisar Kaija (Anna Victoria Eriksson) jäi hivenen outoon valoon minulle, noinko hän nyt sitten jäi vain lehdelle soittelemaan tässä?

Sisko ja sen veli ja Veli 

 Nooh, loppukohtauksessa ei ihan satoja nahkahousumiehiä kiemurrellut, mutta vähempi on enempi. Ei oikein tiennyt minne oli katsellut ja parastahan oli nimenomaan se, että silmäkarkkia riittää, katsoi sitten minne tahansa. Bileet pystyyn!

 Loppuun lyhyt tiivistys : Minulle parasta tässä oli tekemisen riemu ja ilosanoma, joka välittyi viimeiseenkin penkkiriviin asti. Monipuoliset sävellykset ja railakkaat sanat. Olen aina halunnut nähdä miespareja tanssimassa lähekkäin ja laulamassa herkkiä balladeja toisilleen - nyt tuli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tomin piirrosten henkíinherääminen isojen projisointien myötä. Tämä oli suuri suomalainen kulttuuriteko ja syystäkin Suomen satavuotisjuhlien aatelia. Andy Warhol. Osmo ja Rauni. Sanoinko jo tukkilaiset? Mitä tapahtui tullissa sermin takana...

Isoin juttu ja eniten kolahtanut pitää hehkuttaa vielä erikseen, joten onnea Turun Kaupunginteatteri siitä, että teillä on joukossanne Olli Rahkosen kaltainen tekijämies, tekijä ja mies! Mikä luontevuus ja koko olemus ja rauha ja läsnäolo ja ääni ja ja ja jne. Olen ihan myyty! Pistäisin hänet ykkösketjuun ihan joka paikkaan ja paalupaikalle ja vaikka minne. Menkää ja todetkaa tämä itse. Olli on täydellinen Touko Laaksosen roolissa, paremmaksi ei voisi enää pistää kukaan. (Toki luotto on vahva leffassa Pekka Strangiinkin, mutta elokuva on ihan toinen juttu se.)

 Musikaalin yleissivistävin osio nähtiin sitten kotona, kun kädet puuskassa muka ei-niin-vaikuttuneena puolet esityksestä vieressä tönöttänyt kuski/aviomieheni intoutui ensin kertomaan, että oli tiennyt aiemmin kyllä Tom of Finland-kuvat, muttei tiennyt yhtään kuka kuvat oli piirtänyt ja oliko tosiaan suomalainen mies ja mikäs hänen nimensä nyt taas sitten olikaan. Samaan hengenvetoon sitten loihe esittelemään hienoja mustia saappaitaan ja lähti ne jalassa ylpeänä kauppaankin tuossa sunnuntaipäivän ratoksi. Ei tuonut sentään Koskenlaskijaa tullessaan.

 Kolminkertainen eläköönhuuto Tom of Finlandille!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Kiinnostaisiko Sinua nähdä Tom of Finland-musikaali Turussa? Olen aloittanut yhteistyön Teatterimatka.fi - sivuston kanssa ja nettisivujensa kautta on helppo valita mieluisa esitys muidenkin kaupunkien tarjonnasta. Käyhän tutustumassa! Tom of Finland - musikaalista lisäinfoa tämän linkin kautta.

Love Story / Kouvolan Teatteri

Love Story / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 4.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäistarina Erich Segal
Musikaalikäsikirjoitus ja laulujen sanat Stephen Clark
Sävellys Howard Goodall
Suomennos Aino Piirola
Laulut suomentanut Anna Sirén

Ohjaus Henrik Timonen
Kapellimestari Iikka Kahri
Koreografia Seppo Välinen
Lavastus Sanna Halme
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kari Mitikka

Rooleissa : Elina Aalto, Jukka Nylund, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Veli-Matti Karén, Regina Chevakova, Sasu Junkkari ja Rebecca Viitala sekä Veera Lehtinen, Vilma Keisala ja Kasper Vuorinen

 Viikko sitten torstaina junailin itseni päivänäytökseen Kouvolaan, koska iltanäytöksestähän en olisi enää päässyt mitenkään takaisin saman päivän aikana. Kyllä oli tungosta Kouvolan Teatterin aulassa, kun paikalle oli saapunut useampi bussilastillinen hiukan vanhempaa väkeä ja joku koululuokkakin. Selvisi sitten aika nopeasti, että samaan aikaan oli alkamassa toinen näytelmä pienemmällä näyttämöllä ja se kantoi nimeä Rakkauslaulu. Selvähän se, että sekaannuksia tämä aiheutti... Aika hassua jotenkin, että ohjelmistossa on kaksi nimiltään samansuuntaista juttua ja vaikka kieli on eri, piti minunkin pari kertaa oikein tarkistaa että varmasti olen menossa oikeaan paikkaan.

 Love Story ei ollut minulle tuttu muuten kuin tunnussävelmänsä suhteen (äitini sitä on silloin tällöin antaumuksella hoilannut) ja 70-luvun alkupuolen elokuvasta olen nähnyt vain kuvia. Jotenkin on ollut sellainen kutina, että kyseessä on oikein lässynlää yltiösuperhypersiirappisromanttinen tarina, joiden ystävä en oikein ole. Olen siinä mielessä vähän kyyninen tapaus. No, ensimmäisessä kappaleessa oltiin sanattomia ja muisteltiin kaiholla edesmennyttä tyttöstä ja minulla olisi ollut ripsarit poskilla, jos käyttäisin ripsaria. Kyllä vaan, kyynelehdin kovasti heti ensimmäisen kappaleen aikana kun oli niin haikeaa ja ihanaa. Ja kaunista laulua, olen siinä uskossa edelleen että se herkisti mieleni.

Ihanat Jenny ja Oliver 

 Tarina itsessään on aika perustavaraa. Tyttö Jenny (Elina Aalto) ja poika Oliver (Jukka Nylund) tulevat hiukan eri lähtökohdista, mutta Amor kun ampuu nuolensa niin se on menoa sitten. Vain rakkaudella on väliä, ja näillä kahdella sitä kyllä riittää. Jenny on valmis luopumaan pitkäaikaisista unelmistaan musiikin suhteen, Oliver Barrett IV taas luopuu mieluummin perinnöstään kuin rakkautensa kohteesta, ja suksethan siinä menee ristiin.

 Olen tainnut nähdä Elina Aallon aiemmin HKT:n Tarzanin Janen roolissa, mutta tässä hän kyllä teki minuun kunnon vaikutuksen säteilevällä olemuksellaan ja etenkin tuikkivilla silmillään, jotka syttyivät vielä lisää neidon puhjetessa laulamaan. Sitä oli ilo seurata ja muutenkin nuoren lemmenparin välillä oli hienoa kemiaa. Joku taisi aiemmin mainita sen, että aika paljon tässä pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ja se tuntui teineihin uppoavan aika hyvin pienestä takaani kuuluneesta supinasta päätellen. Pienemmistä rooleista minuun teki vaikutuksen taustalla lempeänä ja rauhallisena tyttärensä menoa seuraileva upean punatukkainen Jennyn äiti (Regina Chevakova).

 Jossain vaiheessa aloin mietiskelemään sitä, miksi lavastuksessa on niin paljon ketjumaisia elementtejä ja lenkintapaisia yksityiskohtia. Sama teema tuntui toistuvan siellä sun täällä, ja loppupuolella sain ahaa-elämyksen (joka tosin saattoi mennä ihan metsään) , että viitattaisikohan tässä rakkauteen, joka yhdistää lenkin tavoin ja pitää nämä lujasti kiinni toisissaan. Ja kun lenkkejä on tarpeeksi monta, se yhdistää paljon enemmän kuin arvaammekaan? Kuin "silta joka kantaa". Odotin, että taustalle heijastetussa sillassa olisi roikkunut edes pieni rakkauslukko... Jennyn isä ja Oliverin vanhemmatkin joutuvat nöyrtymään nuorten rakkauden edessä, kun ei ole oikein muutakaan mahdollisuutta.

 Vähän oudoille koreografioille ja esimerkiksi ravintolan turhan elokuvamaisille tupakoitsijahahmoille en kauheasti lämmennyt. Ikävä uutinen tuli kerrotuksi vähän töksäyttäen myös, tosin lienee osalla lääkäreistä tapakin. Tahatonta komiikka minulle nostatti Jennyn isän Philin (Veli-Matti Karén) laulelu pizzalapio kädessään ja pääparin pastalaulu söpöstelykokkailuineen. Oikeasti hupaisaa oli sitten se, kun Jenny ilmoitti topakasti tuoreelle siipalleen, että "illalla ei mennä minnekään koska ilottelu loppuu avioliittoon" (tai vastaavaa) ja tässä kohtaa yleisössä joku sai tästä kiinni ja hihkaisi jotain aplodien kera. Vaikutti vanhemmalta mieheltä. Teiniosastoa sen sijaan huvitti ekstrana jonkun joukossaan päästämä hupaisa pieni aivastus. Ainakin toivon niin, että se oli aivastus.

 Eipä tämä niin siirappinen ollut kuin pelkäsin, eikä myöskään hirmuisen surullinen vaan pikemminkin lohdullinen. Vähän haikea mieli oli esityksen päätyttyä, etenkin kun tiesi taas että joku minuakin kotosalla odottaa ja sinne päästäkseni pitää vaihtaa junaakin pariin otteeseen. Joku kuitenkin odotti ja tuli asemalle vastaankin, ei siis tarvinnut palata reissultaan yksinäiseen tyhjään kotiin. Tämmöisiä ajatuksia heräsi Love Story-reissusta. Kannatti käydä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuva Marja Seppälä

The Addams Family / Tampereen Työväen Teatteri

The Addams Family / Tampereen Työväen Teatteri, Vanha päänäyttämö

Suomen kantaesitys 4.10. 2013, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Tiina Puumalainen

Rooleissa : Puntti Valtonen, Eriikka Väliahde, Laura Alajääski, Jukka Nylund, Matti Pussinen-Eloranta, Samuli Muje, Minna Hokkanen, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela ja Sami Eerola

 Addamsin perheen erikoiset tyypit seikkailivat alunperin The New Yorker-lehden sarjakuvassa, jonka piirtäjänä toimi Charles Addams. Aiemmin vailla nimeä olleet hahmot saivat oman televisiosarjan vuonna 1964 ja samassa rytäkässä hahmotkin saivat nimensä. Myöhemmin omituisen perheen käänteitä on seurattu myös elokuvissa ja videopeleissäkin.

(c) Teppo Järvinen

Oma tietämykseni tätä perhettä kohtaan rajoittuu 90-luvun elokuvajulisteeseen ja yllätys olikin melkoinen, sillä kuvittelin kyseessä olevan hyytävän kauhuelokuvan. Väärät käsitykset oiottiin heti kättelyssä musikaalin pyörteissä; Addamsin perhe on toki kaukana normaalista, mutta ulkonäkö hämää. Mustaa huumoria ja toinen toistaan omituisempia käänteitä, siitähän tässä on kyse. En tiedä miksi kirjoitan tästä vasta näin helmikuun puolivälissä, mutta tässä välissä on hyvä tunnustaa, että olin katsomassa tätä marraskuun alussa ja tarkemmin sanottuna "halloweenin" aattona. Katsomossa oli ilahduttavan paljon nuorisoakin ja heitä tämänkaltainen synkkä goottihenkinen meininki varmasti kiehtoi.

 Hautamanuja muistuttava orkesteri "The Graveyard Cowboys" saapui lavalle ja tarina lähti käyntiin. Olin jo ehtinyt ihastella upeita lavasteita, jotka saivat mielikuvituksen laukkaamaan ja ennakkofiilikset korkealle. Sitten tapahtui jotain mystistä; minulla oli suuria vaikeuksia pysyä hereillä! Olin lähtenyt aikaisin aamusta liikenteeseen, käynyt Vapriikissa katsomassa terrakottasotilaita ja viihdyttänyt äitiäni pitkin kaupunkia ja päivän huipentuman lähdettyä käyntiin olin nukahtamispisteessä jonkin aikaa, ties vaikka olisin hetkeksi torkahtanutkin!? Juoni jotenkin junnasi alussa paikoillaan eikä tapahtunut oikein mitään ihmeellistä. Perheen tytär Wednesday on rakastunut ihan tavalliseen poikaan (Juha-Matti Koskela) ja pojan perhe on tulossa vierailulle. Kuten arvata saattaa, kahden erilaisen maailman yhteentörmääminen on väistämätöntä ja vauhtiin päästiinkin siinä vaiheessa kun perhe Beineke saapuu paikalle. Pysyinkin sitten jatkossa hyvin hereillä.

Upea Morticia / (c) Teppo Järvinen

 Musiikissa oli mielenkiintoisia kikkoja, lattarirytmejä ja tangoa, ja tätä hyödynnettiin myös mukavissa tanssikuvioissa. Visuaalisuuden lisäksi kiinnitin huomioni itse hahmoihin, ja niistä ehdottomia suosikkejani olivat Pugsley Addams (Jukka Nylund) sekä äiti-Morticia (Eriikka Väliahde). Pugsley oli kyllä ärsyttävä hahmo, mutta hienosti Jukka veti roolin. En meinannut aluksi häntä edes tunnistaa puvun ja maskin takaa! Morticia oli täydellinen, mikä look ja mikä erikoinen kävelytyyli! Hekumoin ajatuksella, että nämä hahmot olisivat Halloweenin kunniaksi lähteneet näissä vetimissään ja maskeissaan hiukan kylille tuulettumaan. Paras asu palkitaan-illoista olisi kyllä tullut voitto kotiin!

 Symppis oli myös Fester-setä (Samuli Muje), joka rakastui kuuhun. Ja mikäs se Tupsu oikein oli? Lurkki (Sami Eerola) oli näyttävä hahmo ainakin kokonsa puolesta, ja luurankoporukan tanssi oli hauskasti toteutettu. Koominen puoli meni metsään ainakin minun osaltani, etenkin Mika Honkasen meininki alkaa olla jo niin nähty tämäntyylisissä rooleissa.

 Musikaali oli visuaalisesti hieno, käsiohjelmaa myöten. Omat odotukseni olivat kuitenkin jotain muuta itse toteutuksen suhteen, ja siksi annan näin jälkijunassa kolme tähteä ***. Muistutuksena itselleni tähän vielä se, että pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mahdollisimman nopeasti heti esityksen näkemisen jälkeen, koska muisti on hatara ja jotain olennaista unohtaa takuulla.

(esitys nähty pressilipulla)

Haastattelussa Jukka Nylund

Jukka Nylundin tapasin toukokuun puolivälissä 2013 kahvila Kaffilassa Tampereella.

Vuonna 1987 syntynyt Jukka on horoskoopiltaan oinas. ”Mä olen Espoosta kotoisin ja asun siellä myös. Muualla en ole asunut paitsi töiden takia, periaatteessa kotipaikkani on siis aina ollut Espoo.”

Mitä harrastat? ”Tää on aina paha kysymys kun tuntuu, että harrastukset on ammatteja nykyään. Lenkkeily on oikeestaan se ainoa säännöllisempi harrastukseni. Laskettelua harrastan talvisin, mutta valitettavan harvoin. Alpeilla kävisin mielelläni, jos vain olisi aikaa...Elokuvissa käyn myös ja ihan laidasta laitaan¨katson, en oo kylläkään mikään actionleffadiggari. Just viime viikolla kävin katsomassa Jahti-nimisen tanskalaisleffan ja jotenkin tuntuu siltä, että viimeisen kolmen vuoden aikana nimenomaan tanskalaisleffat on tehny muhun suurimman vaikutuksen. Sit mä kyllä itsekseni käyn aika paljon teatterissa myös, kai sen voisi harrastukseksi myös laskea, katsomossa istumisen nimittäin?” Jukka toteaa vähän kysyvästi ja minä nyökyttelen vieressä.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä ja ihan muutenkin? ”Ammatillisessa mielessä mun vahvuuteni on musiikki, laulaminen, pianonsoitto ja ehkä jollain tasolla myös liikunnallisuus, eli olen kykeneväinen oppimaan koreografioita vaikken varsinaisesti mikään tanssija olekaan. Ammatin ulkopuolelta sitten se, että mä olen aika hyvä laittamaan ruokaa, vaikka itse sanonkin! Siitä mä tykkään, sitäkin tosin oon päässyt ihan liian vähän tekemään, kun näissä vieraskämpissä on aika heikko tuo varustetaso. Jaa mikäkö on mun bravuurini? Mä oon aika hyvä tekeen risottoa, se on mun bravuurini. Ja erilaiset epämääräiset kasvisruoat!”, hehkuttaa Jukka.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit oppia? ”Mä aina välillä huomaan tuolla töissä ajattelevani, että vitsi kun olisin joskus 15-vuotiaana mennyt tanssitunneille, niin oikeesti ymmärtäisi sitä liikettä tanssijana. Se on niin kokonaisvaltaista ja kun tanssi on tullut elämääni vasta aikuisiällä, niin huomaa, että siinä on sellaisia asioita, jotka on todella vaikeita oppia. Motoriikka kun on kehittynyt tiettyyn vaiheeseen. Tanssi olisi juu varmaan sellainen, mutta voi olla, että se juna on mennyt jo. Jotenkin tuntuu, että on joka osa-alueella vielä opittavaa...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Ei löydy tietääkseni. Mun veljeni on sellainen puoliammattilaisrumpali, eli ei varsinaiselta työltään ole muusikko.”

Osaatko soittaa pianon lisäksi muitakin instrumentteja? ”Osaan soittaa huilua. Sitä oon soittanut lapsesta ihan ammattiopintoihin asti, mutta se on nyt kyllä jäänyt. Mun musiikkitaustanihan on se, että mä olen edelleenkin kirjoilla Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatuksen osastolla, siellä olen osana opintoja soittanut pianoa ja sit meille kuului myös pakollisena kaikki bändisoittimet.”

Milloin sitten kiinnostuit teatterista? ”Mä en edes muista sellaista aikaa, ettenkö mä olisi ollut kiinnostunut teatterista. Ne lapsuuden teatterikokemukset... Muistan sen tunteen, mikä mulla aina vahvimpana oli, että tää on hienoa ja haluaisin olla tuolla lavalla myös. Mulla on ollut tosi nuoresta asti halu selvittää, että mitä siellä lavalla oikein tapahtuu. Eka esitys, jonka varmaankin olen nähnyt, on ollut Kansallisteatterissa Punahilkka joskus 90-luvun alkupuolella. Lapsenahan se teatteri tuntui mielettömän isolta paikalta ja nykyään kun sinne menee, niin sehän tuntuu tosi ahtaalta ja pieneltä. Muistan jotenkin sen pyörivän näyttämön, sehän oli upeinta ikinä! Jännästi muistaa sellaisia visuaalisia välähdyksiä jostain näyttämökuvasta vieläkin, se on ihan mieletöntä jotenkin!”

”Sellainen tuli vielä mieleen, ja tää on joidenkin mielestä vähän noloakin, mutta mä muistan todella hyvin näytelmiä ja niiden miehityksiä ja kuka on tehnyt mitäkin ja missä. Ihan sekundäärisiä tietoja, mutta ne jää jostain syystä mun päähäni. Mä en siis mitenkään pänttää niitä, mutta esim. tuolla Työviksellä Valtosen Puntti kysyi kerran, että ”Jukka minäs vuonna mä teinkään sen ja sen” ja mä muistin heti että milloin. Mä en oo välttämättä edes nähnyt niitä esityksiä itse, mutta muistan ketä niissä on ollut. Täähän on mun salainen erikoistaitoni myös, totta!” Jukka ilahtuu.

Olitko kouluaikoina näytelmäkerhoissa tai vastaavissa? ”Joo, totta kai. Meillä oli ihan mahtava ala-asteen luokanopettaja, jota voin kiittää monestakin asiasta. Meillä oli joka perjantai näytelmätunti, välitunneilla aina harjoiteltiin ja perjantaina sitten viimeisellä tunnilla esitettiin. Nyt kun miettii, että kun sellaistakin jatkuu 4-5 vuotta, niin onhan se aikamoista taidekasvatusta aika pienellä vaivalla! Missään varsinaisessa harrastajateatterissa en oo siis erikseen ollut, et kyllä se kaikki on tapahtunut tuolla koulun piirissä ja musiikkiharrastukset on vieneet sitten sen vapaa-ajan.”

Jukka Nylund / kuva Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teatterialalta en mitään, mutta musiikkipuolelta mä viime kesänä (2012) valmistuin Sibelius-Akatemiasta musiikin kandiksi ja maisteriopinnot on siellä nyt sattuneesta syystä vielä kesken. Pikku hiljaa... Kerran oon hakenut TeaKiin, viime vuonna. Tänä vuonna en hakenut, koska tulin siihen tulokseen, että nyt kun on alkusyksystä heti kaksi ensi-iltaa, niin se on mahdoton yhtälö, että olisin edes pystynyt aloittamaan opintoja saatikka että pääsisin sinne edes. Se oli sellainen tietoinen päätös oman stressin vähentämiseksi, koska se on kuitenkin aika kokonaisvaltainen prosessi se haku. En oikein tiedä, että aionko hakea uudestaan. Mulla olisi halua opiskella näyttelijäntyötä, mutta mietin myös sitä, että tapahtuuko se mulla tällä hetkellä työn kautta vai olisko siihen jotain muita väyliä esim. ulkomailla joku musiikkiteatterikoulutus, jollaista Suomessa ei ole olemassa. Voiskin heittää tähän väliin sellaisen koulutuspoliittisen kysymyksen, eli olisko järkeä järjestää minunkaltaisille henkilöille täydennyskoulutus / joku erikoiskoulutuskurssi esim. TeaKin yhteydessä? Se on jännä tilanne, että musiikkiteatteria tuotetaan teattereissa enemmän ja enemmän ja vaatimustaso kasvaa, mutta koulutusta ei ole. Tilausta sille olisi, mutta mä vähän pelkään, että TeaKissa ei ole tahtoa järjestää sitä, koska sehän ei ole mikään salaisuus, että kaikki ei pidä musiikkiteatteria ihan samanarvoisena kuin ns. taideteatteria. Täällähän ei ole myöskään sellaista musiikkiteatteriperinnettä kuin esimerkiksi Ruotsissa, siellä riittää tekijöitä ja kilpailukin on kovempaa.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Aika paljon mä olen opiskellut laulua koulun ulkopuolella. Lontoossa olen käynyt kursseilla ja olen yrittänyt määrätietoisesti sitä puolta kehittää, koska se on kuitenkin se mun pääinstrumenttini.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”En oo mitenkään kauhean kiinnostunut matematiikasta, mutta arkkitehtuuri jostain syystä kiinnostaa mua. Ja se ruuanlaitto! Mä voisin olla kokki, sehän ei olisi ollenkaan mahdoton ajatus!” innostuu Jukka.

Oletko ollut ns. ”normitöissä”? ”Opetustöissä olen ollut, musiikki-ja laulupuolella. Lasketaanko niitä sitten normitöiksi? Joskus oon miettinyt, että pitäiskö hakee ihan vaihtelun vuoksi ”oikeisiin töihin”, vaikkapa kahvilan kassalle...”

Miksi olet tällä alalla? ”Hyvä kysymys. Aluksihan se on osittain ollut sellaista mielenkiintoa, tää teatterin maailma kiehtoo mua. Kun tähän on päässyt mukaan ja sisälle, niin sitä enemmän se mielenkiinto on kääntynyt sisäänpäin. Et millä keinoilla näyttelijä saa jonkun asian esille. Huomaan, että menen koko ajan pienempiin ja pienempiin yksityiskohtiin, jotka ei välttämättä ole teknisiä tai taidollisia (niin kuin ne esim. tanssissa ja laulussa ymmärretään), vaan sellaisia ilmaisullisia, läsnäoloon ym. liittyviä. Ja se näyttelijä, joka väittää ettei ole yhtään taipuvainen narsistisuuteen, valehtelee mun mielestä, koska kukaan ei tuu vahingossa teatterialalle. Kyllä sulla täytyy olla ensisijaisesti se halu esiintyä ja tulla ihmisten eteen tekemään asioita ja kertomaan tarinoita. Siitähän se sitten lähtee. Ja sitten se, että en tiedä montaakaan työpaikkaa, jossa olisi näin mahtavia työkavereita. Teatterintekemisessä on hyvin pitkälti kysymys kontaktista sekä vastanäyttelijöihin että siihen, miten se kaikki avataan yleisölle. Sellaisilla ihmisillä, jotka ei tiedä teatterintekemisestä yhtään mitään, on jotenkin paljon ruusuisempi kuva alasta, et tää on jotain glamouria. Suomessa sellainen tähtikultti-asia on vähän vieras...”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Hauska juttu sinänsä, kun ala-asteella luokassa kiersi niitä ystäväkirjoja, niin mä olen kirjoittanut sinne, että suosikkinäyttelijäni on Puntti Valtonen. Mahtavaa, että me tehdään nyt Puntin kanssa toista musikaalia yhdessä. Seuraan mitä ulkomailla musiikkiteatterimaailmassa tapahtuu etenkin Lontoossa ja New Yorkissa, et sieltä tulee kyllä ne suurimmat esikuvat. Pari vuotta sitten olin katsomassa Hairin Broadwaylla ja siinä oli pääosassa sellainen kaveri kuin Gavin Creel, joka teki kyllä toooosi ison vaikutuksen ja sen jälkeen oon seurannut sen tekemisiä. Yritän myös vähän seurata, että mitä uutta maailmalla tehdään, et on paljon esim. musiikkiteatterisäveltäjiä, jotka on mulle ikään kuin esikuvia. Paljon on myös sellaisia vanhempia kollegoita, joita mielelläni sanon esikuvikseni. Ja omasta ikäpolvestani esimerkiksi Samuel Harjanne, joka tekee omalla tarmolla ja innolla juttuja. Silläkin on halu uudistaa tätä musiikkiteatterikenttää ja vaikka ollaankin hyviä ystäviä, niin voin myös sanoa, että ihailen sitä intoa ja omistautumista, mikä monellakin tuntuu nyt olevan tätä alaa kohtaan. Ihmisillä on iso tahtotila saada tää homma ns. ”nextille levelille”, koska potentiaalia on. Se pitää vain saada niiden ihmisten tietoisuuteen, jotka näistä asioista päättää!” Jukka julistaa.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi merkittävimmät roolityösi? ”Jos mennään ihan kronologisessa järjestyksessä, niin Helsingin Kaupunginteatteri, Samppalinnan kesäteatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Työvis. Ensimmäinen roolihan on aina merkittävä, koska sitä kautta on päässyt alalle, eli High School Musicalista mä oon aloittanut ja sit me tehtiin siihen vielä jatko-osa. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin olihan se jotenkin epärealistista aikaa, et sieltä turvallisesta opiskeluympyrästä musiikinopiskelijana mut tempaistiin teatteriin, ja niin monet lapsuuden haaveet, sellaisetkin joita ei uskaltanut koskaan edes ääneen sanoa, olikin yhtäkkiä todellisuutta, niin olihan se ihan mieletöntä ja nyt kun vielä ajattelee, niin oon pystynyt jatkamaan tällä uralla. Jos puhutaan ihan taiteellisista ansioista, niin ei se ensimmäinen ollut kylläkään mikään taideteatterin riemuvoitto, mutta ihan pätevää musikaaliviihdettä kaiketi kuitenkin. Samppalinna tuli sitten näiden jälkeen, ja jos musikaalimieslaulajan pitäisi yksi toiverooli sanoa, niin kyllä se on West Side Storyn Tony, ja haluaisin tehdä sen vielä joskus uudestaan. Mulla voisi olla ikäni puolesta vielä kymmenen vuotta aikaa tehdä se, ja tällä kertaa sisätiloissa, kiitos. Turun Kaupunginteatterissa oli sitten seuraavaksi se ”Kesäyön hymyilyä”. Jos näytelmäkirjailijapuolelta Samuel Beckettiä pidetään jonkinlaisena uudistajana, niin Stephen Sondheim menee musiikkiteatteripuolella ihan omia polkujaan. Hänen tyylinsä on välillä jopa liiankin nerokas ja fiksu. Sanotaan näin, että isoille joukoille se ei aina välttämättä aukea, mutta näyttelijälle ja musikaalilaulajalle se on maailman herkullisinta materiaalia. Sen takia se rooli Turussa on ollut todella merkittävä. Ja sitten Next to Normal... Olin nähnyt sen aiemmin Broadwaylla ja ajattelin, että tuon haluan kyllä joskus tehdä. Sit se tehtiin Helsinkiin ja ajattelin, että se juna meni nyt sitten. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan kun Tuomas Parkkinen soitti mulle, että ”Tiedätkö musikaalin Next to Normal?” , ”Tiedän!”, ”Kiinnostaisiko sinua Gaben rooli?”, ”Kiinnostaisi, olen laulanut sen omassa olohuoneessani läpi monesti!”, ”Haluatko tulla tekemään sen Työvikseen?”, ”Haluan!”. Sitä ei tarvinnut kauaa miettiä. Ihan mieletöntä kun luulin, että se tilaisuus multa meni. Muutenkin mä koen, että nää pari vuotta Tampereella on kasvattaneet mua näyttelijänä ihan hirvittävästi. Omaan tekemiseen on tullut jotenkin ihan eri tavalla rentoutta ja uskallusta. Ehkä se tulee osittain myös siitä, että mulla on ollut sellainen olo, että täällä muhun on luotettu ei ainoastaan laulajana vaan myös näyttelijänä. Se on ollut mulle kyllä henkisestikin todella iso asia. ”

Free vai kiinnitys? ”Tällä hetkellä tuntuu siltä, että friikkuna haluaisin kyllä jatkaa. Siinä on omat hyvät puolensa, ja mä uskon että … Ensinnäkin se, että mä olen realisti siinä mielessä, että kuka teatterinjohtaja palkkaa näyttelijäkseen tällaisen kouluttamattoman tyypin ja toiseksi se, että musiikkiteatterialan freelancerina ja varsinkin laulavana miehenä ainakin tähän asti on töitä riittänyt ja on saanut vähän valitakin, että mikä tuntuu kivalta. Jos tää tilanne jatkuisi, niin ihan mielelläni oon kyllä friikkuna. Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun oon kohta kaksi vuotta reissannut täällä Tampereella ja sitä ennen vuoden Turussa, niin jossain vaiheessa olisi kyllä mukavaa olla taas pelkästään Helsingissä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä haluaisin päästä tekemään Sweeney Toddia ja siinä nimenomaan tällä hetkellä Tobiaksen roolin. Se olisi niiin hieno, mä näin sen viime kesänä Lontoossa. Muut haaveet aina vähän vaihtelee, mutta joihinkin rooleihin tulee kyllä fiksaatio. ”The Light in the Piazza”-niminen musikaali ja siinä Fabrizion rooli olisi iso haaste, astetta klasarimpaa ehkä. Mä huomaan nyt, että noi on niin laulajien musikaaleja selkeesti ja musiikillisesti todella haastavia, sellaiset jotenkin kiehtoo nyt. Ja hienot tarinat. Se on just se, että kun tehdään teos, jossa kaikki asiat on tasa-arvoisia, ettei aliarvioida sitä laulajan kykyä näytellä tai näyttelijän kykyä laulaa. Joku klassikkojuttukin Westiksen lisäksi olisi mahtavaa päästä tekemään. Hairin Claude vaikkapa…Näin sen pari vuotta sitten Broadwaylla ja sen musikaalin sanoma aukes mulle ihan uudella tavalla, kun tajusin teatterista ulos astuessani, että siinä vieressä oli armeijan värväyskeskus. Se oli jotenkin puistattava kokemus. Mikään ei oo muuttunut! Itse asiassa yks todella iso haave olisi saada tehdä joku ihan puhtaasti puhedraamarooli. Musta tuntuu, että näyttelijäntyöllisesti mulle olisi iso haaste päästä tekemään jotain, johon ei liity musiikki ja laulaminen ollenkaan. Se olisi sekä pelottavaa, että äärimmäisen kehittävää.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Joku järjetön Broadway-diiva, mitäköhän mä nyt keksisin tähän... Ei! Nathan Lane, hän on musikaaleja tehnyt paljon mm. The Addams Familyn alkuperäinen perheen isä ja The Producers-leffassa tehnyt sen Max Bialystockin roolin. Se komediantaju sillä kaverilla on jotain huikeeta. Ja sit pakko sanoa, että ei mua haittais näytellä Meryl Streepin kanssa. Hänhän vois hyvin näytellä vaikka mun äitiä jossain!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ai vitsi miten pahoja kysymyksia sulla! Mä yritän ensin keksiä sen biisin ja sen jälkeen siihen sen laulajan...Voi hitsi, se on aina jotenkin siitä kiinni, että mitä on viimeaikoina kuunnellut ja mä olen nyt kuunnellut sitä The Light in the Piazzaa niin paljon. Kyllä se sieltä olisi joku, ihan sama mikä biisi, mutta kukas mun kanssa laulaisi? Laura Alajääskin kanssa on aina kiva laulaa ja sen kanssa voisi laulaa ihan mitä vaan. Miksei me muuten lauleta yhdessä mitään, kun ollaan samoissa proggiksissakin? Maria Ylipään kanssa tietysti laulaisin myös. Täähän on ihan järjetön tilanne, että saisi ite valita kenen kanssa laulaisi! Arvostan myös ihan hirvittävästi Eija Ahvoa, jonka opetuksessakin mulla on ollut ilo saada muutaman kerran olla. Eijan kanssa duetoiminen olisi kyllä mieletöntä, koska sen naisen läsnäolossa ja äänessä on jotain todella maagista.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En mä nyt silleen...on sellaisiakin päiviä tietysti ollut, että olisi sitä varmaan helpommallakin voinut päästä. Ne muutamat hetketkin on varmaan olleet sellaisia, että vaikka freelancerina nyt on ollutkin töitä, niin se epävarmuus on kuitenkin aina olemassa, että tiedät vaikka vuodeksi eteen päin, mutta mitä sen jälkeen? Ja vaikka itse tätä juttuaan tekee, niin joku toinen kuitenkin aina päättää, että oletko sä jonkun työn arvoinen. Ei voi silloin ajatella, että mä haluan tehdä tuon ja tuon roolin, vaan että jonkun pitää luottaa suhun niin paljon, että sulle sen tilaisuuden antaa. Toisaalta myös se, että asiat on niin paljon muidenkin ihmisten käsissä – ohjaajien, teatterinjohtajien jne. Omilla taidoilla ja kyvyillä tässä pelataan, ei sillä että mitä joku toinen on esim. koelaulutilanteessa. Kateellisuudesta ei ole mitään hyötyä. Niin kauan kuin sä aattelet jostain ihmisestä, että ”vitsi kun toi on hyvä!” ja se on sulle sellainen eteenpäinvievä voima, että minäkin haluan kehittyä tuollaiseksi, niin silloin ollaan oikealla tiellä. Eniten kai tässä työssä kiehtoo juuri se, että sitä taistelee loppujen lopuksi itsensä kanssa ja sen kanssa, että minkälaisia voimavaroja omasta itsestään löytää.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Työkaverit ja työryhmät on parasta ja ikävintä myös on se, kun hyvä työryhmä hajoaa. Mä tykkään myös siitä prosessista, kun rakennetaan jotain juttua. Tykkään siitä, että välillä ahdistaa ja välillä taas tulee sellaisia ahaa-elämyksiä. Kun joku esitys päättyy, niin sitä porukkaa tulee kyllä ikävä. On aika karua, että miten nopeasti sen oppii, että nää ihmiset on tässä vaan sen määrätyn ajan ja sitten se on ohi. Ja se tunne, kun tajuaa yleisön kokevan jotain ja tajuavan jotain siitä, mitä me näyttämöllä yritetään tehdä. Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole itse kokenut. Siinä on kyse jostain energiansiirrosta, jota on vaikea pelkällä järjellä selittää. Next to Normalia tehtäessä sellaisia hetkiä oli aika usein, että sitä jotenkin tunsi sen yleisön reaktiot ja tunne-energiat sinne lavalle asti.”

Entä muita miinuspuolia? ”Nyt jotenkin kun on omasta kodistaan reissannut muutaman vuoden, niin matkustaminen on välillä vähän ankeeta. Kun lähimmät ystävät on kuitenkin siellä pääkaupunkiseudulla, niin niitä pystyy näkemään vähemmän ja luojan kiitos kaikki ystävät ei oo teatterialalta. Ite kun oon usein perjantait ja lauantait töissä, niin sen yhteisen ajan löytäminen ystävien kanssa on vähän hankalaa. Toki myös se, että aina ei ole hyvä päivä ja lavalle on kuitenkin mentävä. Välillä ääni on kunnossa ja välillä ääni on väsynyt, ja kuitenkin pitää pystyä tekemään samat asiat. Välillä se on karua, kun sitä ei vaan voi päättää, että tänään mua ei yhtään huvittaisi. Sitä vaihtoehtoa ei vaan ole! Kumma kyllä, aina kun lavalle menee, niin sen sitten unohtaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä inspiroidun siitä, kun joku ihminen uskoo 100% siihen mitä se tekee. On se sitten laulua, tanssia, ihan mitä vaan. Sitä arvostaa, että joku vaan omistautuu asialleen. Inspiroidun myös ammattitaidosta, voi vaan ihaillen katsoa kun joku ihminen hengittää koko kropallaan sitä mitä se tekee. Toiset ihmiset jaksaa paneutua asioihin ja on niistä kiinnostuneita. Se on älyttömän inspiroivaa! Sit sellaiset ”syntymähullut” ihmisethän on maailman inspiroivimpia, niin iloiset ja sekopäiset, jotka ei välitä lainkaan mitä muut niistä ajattelee. Mä myönnän olevani ite vähän sellainen stressaaja ja on käsittämätöntä, että on sellaisia ihmisiä, jotka ei vaan stressaa mistään.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Täytyy kyllä sanoa, että en juurikaan, luojan kiitos. Mä en ole koskaan ollut mikään hirveä jännittäjä. Totta kai aina pitää olla sellainen pieni kihelmöinti. Sanotaan näin, että mä jännitän esimerkiksi koelaulutilanteita huomattavasti enemmän kuin esityksiä. Kun menee yleisön eteen niin tietää mitä aikoo tehdä, mitä tahansa voi lavalla tosin tapahtua, mutta noin periaatteessa. Mutta kun menet pieneen huoneeseen ja kolme ihmistä tuijottaa kahden metrin päässä, tarkkailee ja arvioi, niin ne on musta kiusallisia tilanteita, koska siinä tulee aina sellainen olo, että tässä kahdessa minuutissa te näette musta prosentin ja teiltä jää 99% näkemättä.”

Onko sinulla omia rituaaleja tai rutiineja ennen esitystä? ”On mulla äänenavausta oikeestaan ja kropanlämmittelyä. Riippuu aina vähän esityksestäkin, että kuinka fyysinen se rooli on. Se tietynlainen rytmi tulee sillai vähän luonnollisesti, että missä vaiheessa päivää vaikkapa syö ja tietenkin vähän kalenterinkin mukaan koittaa sovittaa muita menoja niin, että säästää ääntä, jotta on sitten näytöksessä kunnossa. On tää aika kurinalaista elämää ainakin itelleni, et joutuu miettimään miten vapaa-aikaansakin viettää, ja muistaa aikatauluttaa itselleen lepoakin. Aina ei voi lähteä karaokeenkaan laulamaan vaikka mieli tekisi, heh!” nauraa Jukka.

Kerro joku hauska kommellus! ”Kaikenlaistahan on usein, et miten ihmiset unohtaa sanat ja niistä yritetään sitten selviytyä, kappaleet menee eteen päin vaikkei sieltä sitä tekstiä tuliskaan. High School Musicalissa meillä eka näytös päättyi siihen, että kermakakun piti päätyä erään roolihahmon rinnuksille, älä kysy miksi. Myöhemmässä kohtauksessa sitten putsataan sitä takkia. Sitten eräs nimeltämainitsematon nuori laulajaherra (en siis minä itse) pyörii sen kakun kanssa ja etsii henkilöä, jonka päälle se pitäisi työntää eikä sitä löydykään, ja ”no otetaan joku tästä läheltä vaan sitten”. Oikea henkilö pyyhki sitten olematonta kakkua vaatteistaan seuraavassa kohtauksessa...”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kyllä ajatukset nyt palaa sinne alkuaikoihin ja High School Musicalin koe-esiintymisiin, joissa oli melkein 900 hakijaa. Sen viikonlopun aikana alkoi pikkuhiljaa kirkastumaan se, että täältähän putoaa ihmisiä ja mä oon vielä mukana ja yhtäkkiä meitä on kymmenen. Se oli tunteena sellainen, että sitä ei ole sen jälkeen tullut. Lähdin vähän sekavin tuntein koelauluihin, että teatteri kiinnostaa kyllä kovasti ja opiskelukaveritkin hakee, mutta eihän se oo kuitenkaan realistista päästä sinne, mutta haetaan nyt kuitenkin. Ja pari päivää myöhemmin mut halutaan päärooliin! Se oli jotenkin niin absurdia. Eihän tämä nyt kuitenkaan ihan sormia napsauttamalla tapahtunut, toivottavasti kukaan ei kuitenkaan kuvittele että ilman taustaa ja työtä olisin siihen päässyt...”

Käyt siis paljon katsomassa myös muiden esityksiä? Mainitse muutama, joista olet viimeaikoina tykännyt. ”Joo, käyn kyllä. Yksi mikä oli tosi hyvä, ja mulla ei ollut mitään odotuksia sen suhteen, oli Työviksessä ”Vånkikuljetus 86”-niminen näytelmä. Mä olin aivan fiiliksissä siitä, se oli mun mielestä järjettömän hieno kokonaisuus, siinä valitussa tyylilajissa tyylipuhdasta ja kaikki teki todella hienosti töitä. Se ei ollut mitenkään helppo. Se teki muhun suuren vaikutuksen ja osittain siksi, että mulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä enkä tiennyt mitä olen mennyt katsomaan, ja sitten kun joku juttu imaisee mukaansa, niin se on menoa sitten. Sit vaikuttavimmista esityksistä tuo Helsingissä mennyt Angels in America oli hieno. Se kesti 7,5 tuntia ja se myös imaisi mut mukaansa, jaksoi hyvin katsoa. Se tila oli pieni ja erikoinen, vanha videovuokraamo, ja se oli kyllä todella erilainen teatterikokemus. Ylipäätään mä tykkään käydä katsomassa paljon ihan puheteatteria, myös aika paljon nykyteatteria. Ne inspiroi mua suuresti. Joku musiikkiteatterijuttu pitäisi tähän kyllä kans mainita...Niiden suhteen mä olen paljon kriittisempi. Mua ärsyttää muuten se kun näkee, että kuinka katsojia aliarvioidaan. Se on musta suurimpia syntejä teatterissa, et aatellaan että kyllä tää menee läpi. Halusin sanoo tän nyt tähän väliin, heh! Joo. Svenskanin Kristina från Duvemåla oli omassa tyylilajissaan hienosti toteutettu, samoin Åbo Svenska Teaterin Les Mis. Lahden Hairista mä tykkäsin nimenomaan musiikillisista ansioista, se oli järjettömän hienosti laulettu. Yksittäisistä esityksistä vielä Vincent River oli huikean hieno.”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä olen Työviksessä The Addams Familyssa ja Prinsessassa mukana. Sen jälkeen onkin kaikki ihan avoinna!”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain? ”Haluaisin ohjata. On tullut esiin useammankin kerran se, että mistä itse tykkää ja miten itse ratkaisisi jonkun asian. En nyt varmasti moneen vuoteen vielä herranjestas ohjaisi yhtään mitään, mutta kyllä mä jossain vaiheessa haluaisin ohjata ja nimenomaan musiikkiteatteria, koska haluaisin tehdä sellaista musiikkiteatteria, jossa katsojia ei aliarvioida, vaan että lähtökohta olisi se, että katsojillakin on aivot. Mä myös sävellän itse, joten jossain vaiheessa olisi suunnitelmissa toteuttaa joku omista kappaleista koostuva kokonaisuus. Kaikenlaisia ideoita on ollut, mutta vielä en ole löytänyt aikaa niiden toteuttamiselle.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että tasaisin väliajoin tulisi uusia haasteita, ettei jämähtäisi paikoilleen. En tarkoita pelkästään sellaista fyysistä jämähtämistä. Jos olisi sellainen sana, joka kuvaisi sekä jämähtämistä että kyynistymistä, niin se olisi se.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä lasketaanko tätä supersankariksi, mutta haluaisin olla Katto-Kassinen. Se on sopivan paksu mies parhaassa iässä. Pieni setä, joka lentää propelli selässä. Mun lapsuuteni idoli. Sen voisi myös laittaa sinne roolihaaveisiinkin! Pientä anarkiaa pitää ihmisessä olla, ettei aina mentäis ihan sääntökirjan mukaan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Naisille on sävelletty kaikki parhaat musikaalibiisit, tietenkin mä laulaisin kaikki ne ensin läpi. Niin kovaa ja korkeelta kuin vain pystyisin, ja isolla estradilla. Vaikka alasti! Se olisi hieno näky, vaikka keskellä tuota Keskustoria. Ja mieluiten kesällä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ruokaa ottaisin, syöminenhän on maailman parasta. Avocadoja pitäisi olla paljon. Sit ottaisin vähän punaviiniä. Pianon, jota voisin soitella. Sähköpianon. Mut sithän tarvis sähköäkin... Unohdetaan logiikka, täähän on mun fantasiapesä! Mulla olisi hyvää aikaa siellä soitella ja säveltää, ja sit mä putkahtaisin ulos sieltä ja olisin avocadojen ja punaviinin voimalla säveltänyt huippumusikaalin.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Koska sitä on niin vaikea käsittää, niin kyllä mä haluaisin nähdä, että mikä se Natsi-Saksan meininki oli Toisen maailmansodan aikana. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa sitä kohtaan siinä mielessä, mutta nyt sitä kaikkea on niin vaikea käsittää. Miten se kaikki on ollut mahdollista? Nähdä Hitler pitämässä puhetta jossain. Siinä kiteytyy ihmismielen pimeät puolet. Mutta jotain iloistakin haluaisin nähdä myös, eli voisin olla katsomassa Westiksen ensi-iltaa vuonna 1957...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Maukas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyllästynyt

Mikä sytyttää sinut? - Salaperäisyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmyys

Suosikkikirosanasi? - Perse

Mitä ääntä rakastat? - Hyvin viritetty flyygeli

Mitä ääntä inhoat? - Kun herää siihen, että naapurissa porataan

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Ihan hyvin sä vedit!”

ps. syksyllä 2014 Jukka on mukana lauluyhtye Rajattoman joulukiertueella.

Prinsessa / Tampereen Työväen Teatteri

Prinsessa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2013, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Pirjo Toikka ja Arto Halonen

Ohjaus : Arto Halonen

Sävellys : Tuomas Kantelinen

Koreografia : Reija Wäre

Rooleissa : Armi Toivanen, Ilkka Koivula, Eriikka Väliahde, Jari Ahola, Mika Honkanen, Janne Kallioniemi, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Laura Alajääski, Jukka Nylund, Jaana Oravisto, Jyrki Mänttäri, Jari Leppänen, Sami Vartiainen, Hanna Rajantie ja Markku Nenonen

Lisäksi tanssiryhmässä ja kuorossa : Haza Hajipoori, Sanna Hento, Hanna Kaskela, Katariina Lantto, Taru Miettinen, Tuovi Rantanen, Petri Ekvist, Jukka Kontusalmi, Saku Mäkelä ja Jani Rasimus

Taustaa : Prinsessa-musikaali perustuu Arto Halosen samannimiseen menestyselokuvaan, joka ilmestyi vuonna 2010 ja on voittanut lukuisia kansainvälisiä elokuvafestivaalipalkintoja. Ohjaaja Halonen on lisäksi palkittu mm. vuoden 2010 valtakunnallisella mielenterveyspalkinnolla. "Prinsessa" on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Anna Lappalaisesta (1896-1988), joka oli potilaana Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta. Anna kutsui itseään Prinsessaksi ja piti sairaalassa omaa hoviaan, ja ilahdutti värikkäällä persoonallaan sekä spontaaneilla laulu-ja tanssiesityksillään potilaita, henkilökuntaa ja kellokoskelaisia. Lääkärikunnassa hän aiheutti monelle harmaita hiuksia, ja koskapa hän oli potilaana niin pitkään, häneen ehdittiin testata tuloksetta monenmoista hoitomuotoa.

Armi Toivanen ja Eriikka Väliahde / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Olen huomaamattani alkanut tykätä enemmän ja enemmän teoksista, joissa väki ei ykskaks lähde tanssimaan, vaan tanssillisuus ja tanssin liikekieli on osa kokonaisuutta. Valtavan peilin kautta heijastuva kuva yhdessä vapaina juoksevista pareista oli huikaisevan hienoa katsottavaa, muutenkin koko kohtaus oli upeasti toteutettu. Pidin myös ovien käytöstä lavasteina. Musiikkipuolesta nautin eniten jousisoittimista (viulu toimii lähes aina) ja rockimmasta menosta, jota tarjosi etenkin Saastamoinen (Jari Ahola) pariinkin otteeseen sekä loppupuolella kuultu, sangen omalaatuiset sanat sisältänyt lääkäri Huttusen veto (Jukka Nylund). En aiemmin ole juurikaan kiinnittänyt huomiota Johanna Kurkelan tunnetuksi tekemään "Prinsessalle"-lauluun, mutta tässä se mykisti ja pysäytti kauneudellaan. Upea kappale, ja komeasti sen Eriikka Väliahde tulkitsi. Yksi kauneimmista lauluista, mitä olen ikinä musikaaleissa kuullut! Tuntui siltä kuin olisin noussut kappaleen voimasta ilmaan leijumaan. Armi Toivanen oli pääroolissa hyvä ja parhaimmillaan kohtauksissa, joissa Prinsessa pääsee toteuttamaan itseään, eli esittämässä omaperäisiä performanssejaan valikoidulle yleisölle. Prinsessan laulukohtauksista pidin myös. Väliäkös sillä, että mennään pikkaisen nuotin vierestä, pääasia että laulaa sydämestä ja nimenomaan laulamisen ilosta! Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi lobotomialeikkaus ja sen jälkiseuraukset, ja tässä teki nimenomaan Mika Honkanen rovasti Kurosena mielestäni yhden parhaista roolitöistään ikinä. Koskettavaa! Pidin myös siitä, mitä Christina von Heyrothin (Eriikka Väliahde) ja Prinsessan ystävystyminen sai aikaan, ja raastavaa oli seurata von Heyrothin syvää ahdistusta ja pahaa oloa onnistuneen Tukholmanreissun jälkeen. Mielenkiinnolla seurailin potilaiden toimia, jokaisella pieniä omia omituisuuksiaan ja sympaattisia piirteitään. Ihmisiä kaikki, omia persooniaan! Hauskasti myös Prinsessa luetteli elämänvaiheitaan ja antoi lempinimiä hoitohenkilökunnalle. Loppu oli hiukan kliseinen ja sellaista osasi odottaa, mutta jotenkin se sitten loksahti kohdalleen ja lopuksi jäi se ajatus mieleeni, että näin tämän todella pitikin loppua.

kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Ennen väliaikaa olin hyvin ristiriitaisin aatoksin. Alkupuolisko oli mielestäni erittäin sekava niin musiikillisesti kuin muutenkin, monta yksittäistä kohtausta toisensa perään. Tuntui, että tarkoituksena oli pikemminkin esitellä erilaisia hoitomuotoja vuosien varrelta kuin keskittyä itse Prinsessan hahmoon. Toivoin, että tämä musikaali olisi jotenkin syventänyt itse Anna Lappalaisen elämää ja miten hänen vaikutuksensa todella näkyi paikkakunnan menossa. Nyt kuitenkin elokuva oli yritetty kääntää suoraan näyttämölle ja siinä ei kyllä ihan onnistuttu. Lava tuntui liian suurelta moneenkin kohtaukseen, liikaa tyhjää tilaa ja pimeyttä. Missä värit ja lämpö? Kaiken aikaa yllä häilyi ahdistavuus ja seuraava hoitokokeilu ja valkotakkisten armeija. Prinsessa säteili hyvää mieltä ja valoa ympäristöönsä, miksi sitä ei sitten näytetty tässä? Teatterissa tämä olisi ollut mahdollista toteuttaa hyvinkin yksinkertaisin konstein. Ehdin jo miettiä, että tämä olisi ehkä toiminut pienellä näyttämöllä intiimimpänä. Nyt monikin kohtaus hukkui omaan massiivisuuteensa ja liialliseen musiikilliseenkin mahtipontisuuteen. Kyse on kuitenkin yksittäisestä persoonasta, jolla oli suuri vaikutus moneenkin ihmiseen. Pienempi näyttämö olisi tuonut Prinsessan lähemmäksi. Kävi jopa mielessä sekin, että miksi tämän piti olla musikaali!? Jokaisella meillä on perustarpeena tulla hyväksytyksi kaikkine vajavaisuuksineen. Tämä olisi kiteytynyt pienemmälläkin koneistolla ja vähemmän suureellisin menoin. Nouseva lava oli turhaa kikkailua, samoin filmipätkien käyttö. Ja alkuhan ei muuten toiminut yhtään! Liian nopeasti oltiin jo potilaana. Lääkärikunta ei tehnyt isompaa vaikutusta minuun, parhaiten onnistui Alfred Lonka (Janne Kallioniemi), joka ei lähtenyt ihan kaikkiin hoitovirityksiin mukaan ja sai kuninkaallisen lisänimenkin. Ilkka Koivula lauloi kyllä komeasti, mutta hänen (lääkäri Johan Grotenfelt) ja Prinsessan erikoinen suhde nousi vasta lopussa arvoonsa.

Ilkka Koivula, Janne Kallioniemi ja Vesa Kietäväinen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Muuta : Käsiohjelmasta iso plussa. Sopivasti tietoa niin Anna Lappalaisen elämästä kuin Kellokosken sairaalan historiastakin. Mielenkiintoista luettavaa. Jäin miettimään lausetta, jonka Kellokoskella työskennellyt ja Lappalaisen tuntenut Ilkka Raitasuo käsiohjelmassa kertoo: "Vapusta askel piteni ja laulu parani. Mitä pidemmälle syksyä elettiin, sitä enemmän vauhti hiipui. Vähän samalla tavallahan käy monelle niin sanotusti terveellekin, mutta Annassa tämän eron todella huomasi". Juurikin niin. Kuulostaa tutulta. Terveyden ja sairauden raja on häilyväinen. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla onnellinen ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Rehellisyyden nimissä totean, että alkupuolisko oli minulle suuri pettymys. Oli monta langanpätkää, jotka kaikki heiluivat nenäni edessä, mutta en saanut mistään otetta. Väliajan jälkeen noustiinkin sitten ihan uusiin sfääreihin ja kokonaisuus parani huomattavasti.

"Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle"

Prinsessalle
säv. Tuomas Kantelinen, san. Paula Vesala & Mariska

Prinsessalle neljä tähteä ****.

Next to Normal / Tampereen Työväen Teatteri

Next to Normal / Tampereen Työväen Teatteri, Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 9.10. 2012, kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Säveltänyt Tom Kitt

Sanoittanut Brian Yorkey

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Tuomas Parkkinen

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Puntti Valtonen, Jukka Nylund, Emmi Kaislakari, Juha-Matti Koskela ja Toni Harjajärvi

Taustaa : Yhdysvalloissa Next to Normal-musikaali on saanut kolme Tony-palkintoa sekä Pulitzerin draamapalkinnon. Musikaali kertoo keskiluokkaisesta Goodmanin perheestä, jonka menneisyydestä löytyy eräs traumaattinen tapahtuma ja siitä lähtien on äidin mielenterveys horjunut. Äiti sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja tämä heijastuu tietysti koko perheen arkeen. Mies yrittää auttaa vaimoaan kaikin tavoin, mutta tuntee suurta voimattomuutta. Tytär oireilee omalla tavallaan. Luvassa siis täysin erilainen Broadway-musikaali!

Eriikka Väliahde ja Jukka Nylund / kuva Petri Kovalainen

Plussaa : Syvälle tunteisiin vetoava musikaali, todellakin! Musikaalithan usein ovat vähän sellaista "hömppää", hyvää meininkiä ja vauhdikkaita tansseja ja sensellaista. Tässä panostettiin vahvaan tarinaan ja musiikin ja laulujen monipuoliseen sointiin, puhetta ei paljoa ollut eikä liioin tanssiakaan, mutta laulua senkin edestä. Ja jestas millaista! Enpä ole aikoihin kuullut laulullisesti yhtä vahvaa porukkaa, tyyli kuin tyyli onnistui tältä kuusikolta. Tarina ei ollut aiemmin lainkaan tuttu minulle ja se oli jälleen pelkästään hyvä asia, sillä syntymäpäivillä esimerkiksi tarjottiin todellinen uutispommi joka sai sydämeni pomppaamaan ylimääräisen kierroksen. Pidin musikaalin alusta hyvin paljon, perheen normaaleja aamutoimia ja sitten äiti alkaakin valmistamaan itselleen leipiä hiukan omituisella tavalla... Kaikki onnistuivat rooleissaan hienosti, ihanaa oli nähdä aina vakuuttava Puntti Valtonen vaihteeksi vakavassa roolissa, mies taitaa kyllä kaikki lajit ja siitä todella iso plussa. Ihana Puntti! Vähän nallekarhumainen ja liikuttava rakastavan ja huolehtivaisen isän rooli. Emmi Kaislakari Natalie-tyttärenä oli todella ihastuttava ja raikas roolityö, vaikeaa oli omaa paikkaansa tässä perheessä löytää, etenkään kun oma äiti ei tunnista tytärtään ja muutenkin hän on vähemmälle huomiolle jäänyt. Orastava teinirakkaus Natalien ja Henryn (Juha-Matti Koskela) välillä oli ihanan kutkuttavaa ja kihelmöivää, toivoin niin heidän onnistuvan löytämään yhteisen sävelen! Toni Harjajärvi oli mahtis ja täynnä asennetta lääkärinrooleissaan, ensiesiintyminen nahkahousuisena rock-lääkärinä oli mahtava ja yleisökin villiintyi. Lisää sellaisia lääkäreitä, olisin oitis varaamassa aikaa itsekin heh! Jukka Nylund Gabe-poikana oli uskomattoman hieno suoritus niin laulullisesti kuin muutenkin, hänen läsnäolossaan oli jotain "maagista" ja todella herkkää. Musikaalin tähti on kuitenkin Eriikka Väliahde perheen äiti Dianan roolissa. Hän oli niin mielettömän hyvä etten keksi edes sanoja kuvaamaan sitä! Ihailin koko ajan hänen olemustaan ja upeaa lauluaan, hänestä tuli kertaheitolla uusi suosikkini mitä tulee naispuolisiin musikaalitähtiin! Roolityö oli kauttaaltaan todella todella taidokasta, välillä käytiin aika pohjallakin mutta kuten musikaalin sanomakin kuuluu, niin pohjalta on suunta vain ylöspäin ja vaikeuksien kautta voittoon. Toivo paremmasta huomisesta elää, kunhan vain itse uskoo siihen! Natalie-tytärkään ei lopulta kaivannut ihan normaalia perhettä, vaan "vähän edes sinne päin", next to normal.
Livebändi oli myös erittäin hyvä ja soitti ihan mitä vain, niinkin pienellä porukalla. Lavastuksesta ja portaikon käytöstä pidin myös, tosin välillä vähän häiritsi sen yhden rakennelman jatkuva pyörittely puolin ja toisin.

Miinusta : ei moitteita!

Puntti Valtonen / kuva Petri Kovalainen

Muuta : Olin katsomassa ensimmäisen ennakon, eli tämän kaiken näin ja koin vielä ennen varsinaista h-hetkeä. Uskallan kuitenkin luvata kaikille, että se joka tämän menee katsomaan, kokee jotain valtavan hienoa ja puhdistavaa! Itse olin mielettömässä flunssassa juuri samaan aikaan, joten ajatuksissa välillä pyöri myös koti ja lämmin kupposellinen teetä...

Teatterikärpänen itse ei ollut ihan täydessä vedossa, joten tähtiä ennakosta "vain" neljä **** Uskoisin kuitenkin, että nyt jos menisin uudelleen, napsahtaisi täydet!

Next to Normal / kuva Petri Kovalainen

West Side Story

West Side Story / Samppalinnan kesäteatteri,Turku

Ensi-ilta 24.6.2010,kesto noin 2,5h

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa mm. Seppo Maijala,Heidi Herala,Mariko,Tatu Siivonen,Jukka Nylund,Emilia Nyman

Taustaa : yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista musikaaleista Samppalinnan juhlanäytäntönä,tarina kahden jengin välisestä jatkuvasta kähinästä ja kahden nuoren traagisesta rakkaustarinasta

Plussaa : pidin pyörivän katsomon tuomasta mahdollisuudesta saada varsin energistä menoa katsottavaksi,näyttelijät olivat liki koko ajan liikkeessä.Upeaäänisiä laulajia ja nuorta energiaa,komeita nuorukaisia ja upeita tummia rotunaisia:) Pidin etenkin Tatu Siivosen (Riff) vahvasta äänestä,samoin Jukka Nylundin (Tony),Emilia Nymanin (Maria) ja Laura Alajääskin (Anita) äänistä.Tappelukohtaukset olivat hienosti toteutettuja.Marikoa olisin halunnut kuulla enemmän

Miinusta : ehkä hiukan yllätyksetön (tuskin tästä kovin erilaista versiota onkaan koskaan tehty,yleisö odottaa kuitenkin tiettyjä juttuja)?)ja jotenkin "liian iso" juttu kesäteatteriksi.Jätti jotenkin tyhjän olon.

Muuta : näin ensimmäistä kertaa musikaalin,mutta lauluthan olivatkin hyvin tuttuja :) Lisäpinnoja toimivasta väliaikatarjoilusta,pullovedestä ja paahdetuista manteleista :)

West Side Storylle neljä tähteä ****