Ensi-ilta 17.8. 2018 La Stradassa Tampereella, kesto noin 1h 15min (väliaikoineen)
Ohjaus ja käsikirjoitus Arvo Jean-Michael Saarinen
Koreografiat Arvo Jean-Michael Saarinen, Iiro Heikkilä ja Saara Pohjoismäki
Äänisuunnittelu Arvo Jean-Michael Saarinen
Valosuunnittelu Heikki Tavilampi
Pukusuunnittelu Elvira Aaltonen
Puvustuksen toteutus Annlis Aaltonen ja Miina Kahiluoto
Maskeeraus Annlis Aaltonen
Tuotanto Sanni Lehto ja työryhmä
Rooleissa : Riikka Nyrhilä, Antti Kerosuo, Minna Immonen, Petronella Lehtiniemi, Juuso-Matias Maijanen, Teemu Sytelä, Anne Tarvus, Hanna Lahtinen, Annlis Aaltonen ja Kira Heinonen
Tästähän tulikin ihan vahingossa meikäläiselle eräänlainen juhlanäytelmä. Olen pitänyt kirjaa näkemistäni teatteriesityksistä (sellaisista joista minulla on jonkinsorttisia muistikuvia) ja tämä Tyttö ja Herra K sai kunnian olla teatteriesitys nro 1000! Vuodesta 1977 olen täten nähnyt ainakin tuhat eri produktiota siellä sun täällä (ennen ja jälkeen olen myös nähnyt muutamia lastennäytelmiä, joista ei ole virallisia tilastoja, joten siksi luku ei ole ihan tarkka). Tuhat olisi mennyt täyteen jo aiemmin tänä kesänä, ellen olisi joutunut perumaan muutamaa juttua automme huoltoreissun vuoksi. Täytyy kyllä sanoa, että tähän tuhannen joukkoon mahtuu monenlaista, osaa en haluaisi muistaa lainkaan mutta yhtäkään reissua en silti kadu! Ei muuta kuin kohti uusia tuhatlukuja...
Tästä näytelmästä kiinnostuin ennakkoon monestakin asiasta, mutta etenkin siitä, että kyseessä olisi mustavaloteatteria. Moista en ollutkaan aikaisemmin nähnyt ainakaan livenä (jos ei lasketa mukaan muinaisia yökerhoreissuja, jolloin tietyssä valossa tanssiparketilla kaikki hilseet ja pölyhiukkaset ja hampaat ja vaatteiden valkoiset kohdat loistivat pimeässä hienosti ja vähemmänhienosti, ja saivat aikaan hysteerisiä naurukohtauksia).
Näytelmässä Irina-tyttönen (Riikka Nyrhilä) on lähdössä pienelle ulkomaanreissulle siskonsa Liljan (Petronella Lehtiniemi) sekä vanhempiensa (Minna Immonen ja Juuso-Matias Maijanen) kanssa. Ensin pitää kuitenkin nukkua ja ummistaa silmät. Yöllä Irinan huoneeseen ilmestyy synkähkö huppupäinen hahmo (Antti Kerosuo), jota sitten jatkossa kutsutaan tuttavallisesti vain nimellä Herra K. Hiljattain kaikki Potter-leffat katsoneena mieleeni hiipi tästä tyypistä myös mielikuva ankeuttajasta... samanlainen vähän pelottava, mystinen vähäeleinen hahmo. Ja mikä tuijotus!
Herra K:n seurassa päästään myös matkalle erinäisiin paikkoihin ja välimaailmoihin, joissa sitten tavataan monenlaista hahmoa niin viikinki Haraldr Hardradasta (huh mikä nimi, koittakaapas lausua nopeasti ja etenkin humalassa, jälkimmäistä en tosin yrittänyt) Rasputiniin ja Ilmattaresta julkisuuskipeään näyttelijättäreen, ja kaikkea siltä väliltä. Kansanperinteitä ja mystiikkaa. Monenlaista seikkailua ja näyttävää taistelua on tuloillaan, ja Irina sekä Herra K ovatkin varsin peloton ja toimiva kaksikko.
Mustavaloteatteria totisesti on luvassa, ja siinä missä juonenkuljetus on heittänyt minut vähän kärryiltä pois, saa pimeässä hohtavat elementit suun loksahtamaan auki ja miettimään, että tämänkaltaista en kyllä ole koskaan aiemmin nähnyt missään, en edes siellä yökerhon tanssiparketilla. Leiskuvia virvatulia, taistelevia luurankoja, ilmassa leijumista, kuin tyhjästä ilmestyviä miekkoja ja valtavia silmiä. Kaikki tämä hämmensi sen verran, että unohdin välillä keskittyä puhuttuun tekstiin ja sen sisältämiin viisauksiin ja huumoriin. Odottelin vain, että mistähän lävestä seuraavaksi ilmestyy outoja tyyppejä.
Pidin tanssillisuudesta ja liikekielestä kovasti, ja oli erittäin mieluisaa nähdä hurjan monta uutta mielenkiintoista tyyppiä lavalla. Teemu Sytelän olin aiemmin nähnyt Spring Awakeningissa ja olisiko mahdollista, että Antti Kerosuo olisi joskus ollut mukana Riihimäen Nuorisoteatterissa? Kovasti mieleeni olivat molemmat herrat sekä lisäksi etenkin Rasputin (Minna Immonen) sekä näyttelijätär (Hanna Lahtinen).
Niin. Herra K:han on itse Kuolema, ja mieleeni jäi tästä matkasta etenkin se, että hänessä ei ole loppupeleissä mitään pelättävää. Luotettava ystävä, rinnallakulkija, mahdollistaja. Pelottava ulkoisesti, mutta sisältä lämminhenkinen. Melkein tekisi mieli nähdä esitys uudestaan, jotta pystyisin keskittymään myös tekstipuoleen tarkemmalla syynillä. Kävi vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Muumien tai Pikku Prinssin kanssa. Ensilukemalla eivät kaikki tekstin tasot ja hienoudet aukene, vaan niihin pitää palata aina uudelleen ja uudelleen, ja jokaisella lukukerralla löytää aina jotain uutta. Teatterisalissa kun ei valitettavasti (tai onneksi) pysty ottamaan samaa kohtaa uusiksi tyyliin "olipa hienosti sanottu, otetaanpas uusinta jotta muistaisi paremmin ja oivaltaisi uutta".
Lisäinfoa tästä linkistä.
Kiitos Teatteri Iris tästä kokemuksesta!
Julistekuva (c) Satu Kiintonen, esityskuvat (c) Arvo Jean-Michael Saarinen
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Iris!)
