Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 7.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Raija Orasen tv-sarjan pohjalta dramatisoinut Outi Keskevaari
Ohjaus Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Alkuperäismusiikit Johnny Lee Michaels
Äänisuunnittelu Jere Riihinen
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa : Juhani Laitala, Katariina Kaitue, Emmi Kaislakari, Sanni Lehto, Henrik Jansson/Eetu Järvinen/Roni Takolander, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Marika Heiskanen, Seppo Paajanen, Miika Muranen, Jenna Teinilä, Aku Sajakorpi, Susanna Kaukonen, Nelli Sinisalo ja Idalilja Raipia/Anniina Koistinen

Koko porukka yhteiskuvassa

 Viikko sitten tuli vietettyä varsinaista kesäteatteripäivää Tampereella. Ensin viihdyimme Viikinsaaressa ja illemmalla suuntasimme Tampereen Komediateatteriin. Puhtaat valkeat lakanat - telkkusarjaa tuli aikoinaan seurattua hyvinkin tiiviisti, varmaan katselin kaikki jaksot ja pidin kovasti. En kuitenkaan enää muistanut sarjan tapahtumista yhtikäs mitään, toki Eero Kurpan elikkäs tutummin Kuuro-Erpan muistin ja sen, että jotain vaatebisneksiä tässä koko ajan hiottiin ja perheen äidillä Mairella oli jonkinasteinen pakkomielle puhtaisiin valkeisiin lakanoihin.

 Muutama vuosi sitten samaisessa Tampereen Komediateatterissa tuli nähtyä legendaarinen Tankki täyteen ja kun esityksen alussa teeveestä tutut Ulla (Tuire Salenius) ja Juhana (Ilmari Saarelainen) astuivat yleisön eteen ja raikuvat suosionosoitukset alkoivat, minä pillahdin yllättäen itkuun. Jotenkin tuli sellainen järjettömän suuri nostalgia-aalto ja ykskaks tuli ikävä kaikkia edesmenneitä mummoja ja pappoja ja vaikka mitä aikoja. Henkilöhahmot olivat tulleet niin tutuiksi, ja tunne oli samanlainen kuin näkisi rakkaan ystävän pitkästä aikaa. Arvatkaas miten kävi, kun Ensio Raikas (Juhani Laitala) saapui yleisön eteen? Kyllä vaan, roskia meni taas silmään. Olen aika helppo tapaus näissä tietyissä nostalgia-asioissa.

 Tv-sarjassa saimme tutustua Raikkaan perheeseen tarkemmin. Oli vaatetusyritystä ja muotiliikettä ja sinnikkäitä kosijoita perheen tyttärillä, ay-liikettä ja sujuvasanaista porukkaa siellä sun täällä. Kesäteatteriversioon oli sitten ympätty pariin tuntiin kaikkea tätä + idänkauppaa, ja monta jaksoa yhteen putkeen pikakelauksella - eikä muuten haitannut meikäläistä yhtään! Jotenkin sulavasti uppouduin Raikkaan perheen kuvioihin ja nautin joka hetkestä värimaailmoineen kaikkineen. Kiehtovia kuoseja vilisi etenkin naisten vaatteissa ja toki miesten teryleeniasut ja samettipuvut sykähdyttivät, samoin kuin pulisongit ja valtavat kaulukset ja viikset ja kiharatkin jopa.

Nuutinen, Kurppa ja Raikas 

 Raikas oli mielessäni usein muutenkin kuin sukunimenä. Oli nimittäin aika kuuma ja raikasta vettä oli juotava pullotolkulla esitystä ennen, jälkeen ja aikana. Raikasta oli meno myös näyttämöllä, ilahduttavan paljon uusia kasvoja "vanhojen konkareiden" joukossa, eikä näyttelijäkunnassa muutenkaan ollut mitään valittamista. Ihastuin varsinkin Ireneen (Sanni Lehto), joka oli varsin pirtsakka pakkaus ja kipakkaa tekoa muutenkin. Kovasti viehätti myös Kuuro-Erppa Eero Kurppa (Janne Kallioniemi) etenkin muotinäytöksen juontajana sekä - yllätys yllätys - Nuutinen (Aimo Räsänen), joka teki kosimishommista taidetta parilla lauseella. Mikä tyyli! Jo oli ihme, ettei Sylvi (Marika Heiskanen) hetimiten lämmennyt. Risto Raivion (Miika Muranen) ujot lähentymisyritykset myös osuivat mainiosti, ja mainitsinko jo kiharat?

Sylvin lämmittelyä 

 Pari tuntia heilahti tuosta noin, ja olisin katsellut Raikkaan perheen menoa kauemminkin. Olin esityksen jälkeen suu messingillä ja aika "fiiliksissä". Hmmm, kävi mielessä, että varmaan parinkymmenen vuoden kuluttua jossain nähdään Salatut elämät pikakelauksella, ja kun Ismo ja Seppo astuvat yleisön eteen, meikäläistä viedään taas. Vaikka Salkkareita en enää vuosikausiin ole seurannut, mutta ymmärtänette pointin...

 Vielä ehtii katsomaan ja viikkailemaan lakanoita Komediateatterille, lisäinfoa löydät tästä.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.

 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Kissa kuumalla katolla / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tennessee Williams
Suomennos Juha Siltanen
Sovitus ja ohjaus Miika Muranen
Lavastussuunnittelu Reija Hirvikoski
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuire Salenius, Juha Muje, Tuukka Huttunen, Heidi Kiviharju, Miia Selin, Samuli Muje, Annika Peltola/Isla Kulmala, Elisa Heinänen/Emilia Eerola, Aapo Salonen/Severi Muje, Valtteri Lehtinen, Jari Leppänen ja Matti Pussinen-Eloranta

 Työviksen Kissa kuumalla katolla kuului minun odotetuimpien kevään ensi-iltojeni listalle heti julkistamispäivästään lähtien. Muistan nähneeni näytelmän Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa 80-luvun loppupuolella (Ilona-tietokanta kertoi tarkaksi ajankohdaksi 1988) ja itse näytelmästä en muista muuta kuin myllätyt lakanat aviovuoteessa ja Brickin roolissa olleen Mika Kujalan. Elokuvaa en ole koskaan nähnyt, ja jotenkin koko Kissa jäi kummittelemaan mieleeni vuosikausiksi. Työviksen tapauksessa mielenkiintoni herätti ensinnäkin ohjaaja Miika Muranen ja toisekseen se, että lavalla nähtäisiin kolme sukupolvea Mujeita samalla kertaa (Juha, Samuli ja Severi) - ja tietenkin Brickin roolissa nähtävä Tuukka Huttunen. Tiedättehän sen fiiliksen, kun olette vuosikausia sitten nähneet jonkun näyttelijän loistavan rajuhkossa draamaroolissa ja sen jälkeen pitkään koomisemmissa merkeissä, ja salaa toivotte mielessänne, että osuisipa taas kohdalle kunnon rytinää ja tulkintaa. Kun tietää, että tarvittaessa "täältä pesee". Ja sitten se tapahtuu ja toiveet toteutuvat vihdoinkin.

Tuukka Huttunen ja Heidi Kiviharju 

 Näyttämön keskellä on valtava vuode, joka suorastaan kutsuu peuhaamaan. Tyhjä aviovuode on kuin mörkö. Sen ympärillä kyllä kierrellään ja sen ympärillä tapahtuu kaikenlaista - itse sänky on tabu ja sitä vältellään. Heti alussa tosin nähdään sängynpäätyä vasten onnellisia hymyjä ja paljonpuhuvia katseita, helliä kosketuksia ja suudelmiakin. Brick ja pelikaverinsa Skipper (Valtteri Lehtinen). Tapahtuiko kohtaus oikeasti vai oliko sekin yksi niistä puolitotuuksista, joita pitkin näytelmää viljellään ja joita itsepintaisesti uskotellaan itselleen? Sitä sopii miettiä.

 Se katse, jonka Brick vaimolleen Maggielle (Heidi Kiviharju) suo, on kaikkea muuta kuin hellä. Se katse on tyhjää täynnä, tai ei sittenkään. Sieltä paistaa viha, inho, katkeruus, kylmyys, pettymys, luovuttaminen, surumielisyys, haikeus- kaikki kerralla ja erikseen. Se katse saa vereni kohisemaan ja palan nousemaan kurkkuun. Katse tuntuu tutulta, ja pahinta on se, että se tulee joskus myös peilissä vastaan.

 Maggie on verevä, katseenkestävä pakkaus, jonka viehättävyyden ja aistikkuuden muut miehet ovat kyllä huomioineet. Muut kyllä, mutta ei aviomies. Maggie vertaa itseään peltikatolla olevaan kissaan ja hän kyllä mouruaa ja mankuu rakkauden ja kosketusten perään, turhaan. Brick tarttuu mieluummin pulloon, on tarttunut jo kauan. Lapsia ei tälle pariskunnalle ole siunaantunut ja siinä onkin sopiva aihe, jolla halutessaan voi kuka tahansa satuttaa ihan millä hetkellä hyvänsä. Tuttua sekin. Brickin isoveljellä Gooperilla (Samuli Muje) ja vaimollaan Maella (Miia Selin) on lapsia viisi ja kuudes tulossa. Oikea perheidylli!

Juhlat käynnissä, keskellä Big Daddy (Juha Muje) 

 Näytelmässä vietetään ökyrikkaan Big Daddy Pollittin (Juha Muje) syntymäpäiväjuhlia ja koko suku on koolla. Juhlan aiheena on myös se, että lääkärireissu oli varsin onnistunut. On ilmapalloja, tötteröhattuja, musiikkia ja kuohuvaa. Jee, mahtava meininki! Lapsilauma juoksee paikasta toiseen kiljuen ja maltetaan toki esittää isoisälle ohjelmanumerokin. Big Daddyn ilme ohjelman aikana kertoo paljon, ja taas tuntuu tutulta. Olen nähnyt saman ilmeen monessakin vanhassa valokuvassa, myös itselläni. Kurkkua puristaa. Joskus tuntuu siltä, että minä hakemalla hakeudun teatteriin katsomaan ja kuulemaan tilanteita, joita voi katsomostakäsin turvallisesti seurata. Mitähän nautintoa siitäkin saa? Kun itse ei ole huutamassa tai kuulemassa totuuksia, joita ei haluaisi missään tapauksessa kuulla. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa perheessä/suvussa on asioita, joista ei vaan puhuta ja piste. Ja sitten on joku totuudentorvi, joka haluaa totuuden julki, oikein odottaa sopivaa hetkeä milloin painaa liipaisinta ja vetää muutamalla lauseella pohja pois kaikelta. Ilma on sakeana ja raikasta ilmaa ei ole tarjolla ulkonakaan, vaikka kuinka pakenisi. Itseään ja omia ajatuksiaan kun ei pääse pakoon.

 Joskus teatterissa minulle on tärkeintä se, mitä sanotaan. Joskus se, miten sanotaan. Joskus sanat eivät merkitse mitään, vaan huomioni vievät katseet, eleet, ryhti, käsien liikkeet, viiltävä hiljaisuus. Joku pauhaa näyttämön keskellä, ja huomioni vie sivummalla hiljaa seisova hahmo, jonka katse kertoo kaiken. Kyyneleet nousevat silmiini ja kädet alkavat täristä. Itkettää kun tiedän ja tunnen, miltä hiljaisesta hahmosta tuntuu. Itkettää kun olen niin onnellinen siitä, että näen näin hyvää teatteria ja loistavaa näyttelijäntyötä.

 Yksittäisiä tuokiokuvia painui mieleeni : kaskaiden kaikkea muuta kuin rauhoittava siritys, suljetut ovet ja rikotut seinät, Big Daddyn ihananällönlipevä teutarointi/huulien lipominen ja yllättävä hellä vilkutus lapsenlapselle, Gooper käärimässä hihojaan, "isänsä poika", pastorin ja lääkärin juoruakkamainen hihittely nurkissa ja paikalta liukeneminen h-hetkellä, Big Mama (Tuire Salenius) uskottelemassa, että "ei se oikeasti tarkoita sitä mitä sanoo".

Big Mama syleilemässä poikaansa 

 Puolitotuuksien keskellä pystyy kyllä jotenkuten elämään, mutta olisiko silti helpompaa kohdata koko totuus? Olisiko?

 Iso kiitos koko Kissa kuumalla katolla -työryhmälle. Kovat odotukseni täyttyivät je menivät ylikin. En odottanut lainkaan näin henkilökohtaista kokemusta, mutta hyvä niin. Ainakin minun on helpompi hengittää nyt.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri Vartiovuorella

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Musiikin sävellys Georg Riedel ja Laura Hänninen
Suomennos Leena Havukainen
Laulujen suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus ja koreografia Miika Muranen
Puvustus Marjo Haapasalo
Lavastus Elena Turja
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Pirita Linden ja Jaana Ala-Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Mikko Koskinen
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Alisa Oksanen
Musiikin sovitus, harjoituttaminen ja taustanauhat Laura Hänninen

Rooleissa : Valtteri Lehtinen, Pihla Pohjolainen, Samuli Muje, Sohvi Roininen, Maija Koivisto, Antti Lang, Miiko Toiviainen, Ville Mäkinen, Anna Pukkila, Jenni Helenius, Mikko Kauppila, Tiina Pasanen, Joonatan Perälä, Saara Sillvan ja Jarkko Kallionpää

 Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjat eivät ole minulle lainkaan tuttuja, eivät liioin Peppi Pitkätossutkaan. Lapsena taisin keskittyä kirjojen sijaan lukemaan sarjakuvia (Nakkea ja Aku Ankkaa), vaikka kirjastoautolta vinoja pinoja kirjojakin kotiin raahasin. Mitä lie opuksia ne sitten olivat, Vakoilijan käsikirjaa ja muuta varmaankin. Eemeli-aiheiset elokuvat tuli katseltua sitten hyvinkin tarkkaan ja muistan olleeni hivenen pihkassakin vilkkusilmäiseen veikeään pellavapäiseen Eemeliin, jota näytteli Jan Ohlsson. Googletus paljasti, että Jan on nykyään 54-vuotias ja pellavapäinen edelleen. Sing-duudel-dei-sing-duudel-deiii ja tietokonealalla, jotenkin lipevän näköinen tyyppi. Näin ne lapsuuteni haaveet murenivat hetkessä. Elokuvista muuten suosikkikohtaukseni oli se, kun ilkeä Komentoora putosi sudenkuoppaan ja se, kun possuressu ja kukko menivät popsimaan käyneitä kirsikoita, ja otukset toikkaroivat kännipäissään pitkin pihoja. Eri hauskaa oli pikku-Tallesta se!

Markkinameininkiä, etualalla Eemeli (Valtteri Lehtinen) 

 Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella en ollut koskaan aiemmin käynyt, Luostarinmäellä kylläkin muutaman kerran. Olisihan se pitänyt muistaa, että sisäänkäynti teatteriin on samoilta kulmilta, vaan ei. Vesisateessa lähestyin koko mestaa ihan väärästä suunnasta ja meinasi hetkittäin jo usko loppua, etenkin kun sateenvarjoni oli mennyt tuulessa ympäri muutamaankin otteeseen. Tulipahan tehtyä pieni kävelylenkki pirteässä kesäsäässä.

 Eemelin metkuja oli lähtenyt katsomaan kolonna isovanhempia lapsenlapsineen ja äitejä ja isiä piltteineen. Meikäläinen siellä taas oli kuin orpo piru ja muutama muksu katselikin minun touhujani aika pitkään kera ilmeen "omituinen täti kun on yksistään täällä". Lapsille ja lapsenmielisille tämä tietysti on, joten kohderyhmässä ollaan vahvasti! Hiukan ennen esityksen alkua itse Eemeli (Valtteri Lehtinen) ilmestyi talon katolle kurkistelemaan ja aiheutti pientä hässäkkää katsomon puolella, jossa selvästi aktivoiduttiin. Jossain takanani istui muuten tomera kommentoijapoika, joka muisti selostaa koko ajan mitä kohta lavalla mahdollisesti tulee tapahtumaan (aina ei mennyt kommentit kohdalleen, kuten se että Eemeli ei ampunut pyssyllä rosvoa päähän) ja alkuvaiheessa kuului topakka toteamus "Hei tosi paljon porukkaa täällä Vaahteramäellä!" silmäillessään ympäri katsomoa.

 Heti alusta alkaen oli selvää, että tässä esityksessä on menoa, meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin. Ja omituisia hahmoja, se tuli myös selväksi... Miika Murasen ohjauksia olen sen verran monta jo nähnyt, että osaakin odottaa sitä, että paikallaan ei juuri pönötetä vaan koko ajan on jotain liikettä meneillään ja repliikitkin huudellaan vauhdissa. Kyllä siinä hiekka pöllysi kun Kissankulman väki pisti tanssiksi ja muutenkin vipinää kinttuihin, vähän vettäkin ripsi mutta se ei meitä katoksen alla istuneita haitannut lainkaan.

Eemeli, Iida ja Pöperö-Maija 

 Tuttuja juonenkäänteitähän Vartiovuoren Eemelissä on : soppakulho jää päähän ja tohtorin luona visiteerataan (Mistä näitä hivenen outoja viiksekkäitä tohtoreita muuten sikiää? Ne ovat näemmä uusiutuva luonnonvara, tällä kertaa tohtorintakki päällä häiläsi Mikko Kauppila, joka tuli viime vuonna tutuksi Työviksen Mestaritontun seikkailujen yli-innokkaana nuoren Mick Jaggerin näköisenä prinssinä.), pikkusisko Iidaa hilataan lipputankoon ja naamaa maalataan siniseksi, Liina-piian hammasta poistetaan, käydään markkinoilla ja kaveerataan Aatu-rengin kanssa, isä astuu hiirenloukkuun ja jää jumiin ulkohuussiin ja pitoja järjestetään. Missä oli muuten veripalttu? Valtaisaa nakkimakkaralenkkiä heiluteltiin ja hupaisaa oli se, että tässä vaiheessa edessäni istuvaa porukkaa alkoi hiukoa ja kaivoivat nakkipaketin jostain esiin. Kyllä harmitti, etten itse älynnyt moista.

 Huippusöötin hymypoika-Eemelin touhuja seuratessani hokasin, että ei hän ole mikään tahallinen metkuilija! Kovastihan hän on avulias poika ja haluaa vain muiden parasta, eihän tahallaan keppostele. Mitä nyt isän saappaan kaataa täyteen vettä, jotta tulee puhdasta ja mitä nyt Iidaa hilaa lipputankoon, jotta tämä näkisi hiukan kauemmas. Itseäni harmittaa vietävästi, etten aikoinani itse älynnyt leikkiä esim. serkkupoikain kanssa lavantautia! Mikä innovaatio! Vielähän sitä ehtisi, mutta voisi töissä tulla sanomista jos istuisin kassan takana naama sinisenä.

Anttoni-iskä jumissa 

 Anttoni-isän (Samuli Muje) kärvistellessä vatsakipujen kanssa huussissa tuli taas todettua se, että pieruhuumori se kestää sukupolvesta toiseen. Voi sitä naurun määrää! Takaa-ajokohtaukset ovat myös ns. varma nakki, jolla pikkukatsomon saa villiintymään. Välillä olikin aika levotonta meininkiä katsomossa, hölinää ja välikommentteja oli niin runsaasti, etten aina edes kuullut mitä näyttämöllä sanotaan tai lauletaan. Kommentit liittyivät niin estradin tapahtumiin, rosvon mahdolliseen piilopaikkaan, pissahätään kuin myös siihen, että juuri se käsilläollut pillimehu ei tällä kertaa kelvannut. Niin välitöntä ja aitoa, vain lastennäytöksissä on näin rento meininki ja hölinä ei liiemmin häiritse vaan ikään kuin kuuluu asiaan. Täysin hiljainen lapsikatsomo on harvinaisuus ja hivenen pelottavakin ajatus.

 Pelkällä naurulla ei kylläkään selvitty, sillä tiettävästi ainakin yksi pikkuneiti pillahti itkuun aina Pöperö-Maijan (Miiko Toiviainen) nähdessään, enkä tarkoita nyt itseäni. Elokuvissa Pöperö-Maija oli vähän höppänähkö viirusilmäinen liinapäinen mummeli ja nyt kaikkea muuta! Heti kättelyssä Pöpis kiipesi katolta helmat korvissa kissa suussaan (?) ja veteli sellaisia kauhukuvia lavantaudista ja muusta, että vähemmästäkin alkoi katsomossa polvet tutista. Muori vielä muistutti herttaisen mummelin sijaan taiteilija Outi Heiskasen ja jo ikääntyneen lettipäisen Game of Thrones-lohikäärmeäidin sekoitusta, ja mukana oli myös aimo tujaus erästä uteliasta Vanha-Jaakkoa. Sen verran kiinnostuneena Pöperö-Maija tutkaili niin markkinoiden parrakasta naista kuin rempseää ja salskeaa Pulteriakin. Miiko on kyllä elementissään näissä erikoisissa hahmoissaan, siitä olen jaksanut paasata pitkin kevättä ja paasaan jatkossakin tilaisuuden tullen.

Aatu etualalla markkinoilla, parrakas nainen vihreissä vas.

 Muista hahmoista ja roolihenkilöistä varsin eläväisinä mieleeni jäivät suloinen pikku-Iida (Pihla Pohjolainen), ei-niin-pahansisuinen iskä (Samuli Muje), pöhkö tohtori (Mikko Kauppila) sekä mystinen Varpunen (Jarkko Kallionpää). Välillä tuntui, että näyttelijöitä olisi ollut määrällisesti enemmänkin kuin tämä porukka, sen verran moniin rooleihin väki taipui. Hauska oli myös Luukas-hevonen (Ville Mäkinen), ikkunoista kurkkiva mummosakki ja tohtorin odotushuoneessa istunut nainen neljän pienen nyytin kera. Mieleeni jäi myös kahvikestien hidastettu nyökyttelevä jutustelukoreografia. Olipahan muuten mahtavan kokoisia lihapullia ruokakesteillä!

 Odotin vähän, että lopuksi olisi yhteislauluna kajautettu "Vooooooooi herranjestas minkälainen lapsi oli hännnnn", mutta eipä sitä tullut ja jokainen täten laulelkoon kotonaan sydämensä kyllyydestä, siinä samalla kun maalaa pikkusiskonsa naamaa ei-vesiliukoisella tussilla siniseksi.

 Semmoinen oli meikäläisen ensivisiitti Vartiovuorelle. Kyllähän siellä viihtyy niin nuoret kuin vanhatkin. Ensi kesänä näyttämön valloittaa Rölli!

Esityskuvat (c) Viacheslav Vinokurov

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vartiovuoren väelle kutsusta!)

Katve / Ahaa Teatteri

Katve / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 15.1. 2016, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Apulanta (alkuper. säv.&san. Toni Wirtanen, sovitus Ville Leppilahti)
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Lavastesuunnittelu Juho Lindström
Valosuunnittelu Antti Kauppi
Pukusuunnittelu Sirkku Angeria

Rooleissa : Tiia Ollikainen, Seppo Paajanen, Henna Wallin ja Pekka Hänninen

 Ja tapahtui eräänä perjantaina, että Ahaa Teatterissa olisi aamulla klo 10 näytös Katveesta. Niin heräsi Teatterikärpänenkin aamukuudelta ja lähti kahdeksan jälkeen junalla kohti Tamperetta. Mitäpä sitä ei teatterin vuoksi tekisi? No, varhaiset aamuherätykset eivät ole työni puolesta minulle mikään vieras asia, mutta vapaapäivinä se jotenkin kirpaisee kohtalaisen syvältä.

 Katve on tarina kolmesta (ongelma)nuoresta, jotka ovat taustansa vuoksi valittu mukaan uudenlaiseen projektiin, jossa koulittaisiin häiriköistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia lempein keinoin. Mukana olisivat nuoresta iästään huolimatta laitoksesta toiseen kiertänyt Aki (Seppo Paajanen), ostarin kovistyttö Sini (Henna Wallin) sekä jengin hiljainen Konsta (Pekka Hänninen), joka on jostain syystä aina paikalla kun tapahtuu, vaikkei varsinaisesti osallistuisikaan. Tarkoitus olisi matkata porukalla Katve-nimiselle saarelle, jossa ei kirjaimellisesti edes kännykät toimi. Pieni kolmen hengen porukka + työharjoittelussa oleva orastava sossutäti Minttu (Tiia Ollikainen) huomaavat kuitenkin olevansa saarella ainoita. Mihin ihmeeseen muu porukka on jäänyt?

Luottamus punnitaan...

 Huomioni kiinnittyi jotenkin tietynlaiseen levottomuuteen. Väki oli jatkuvasti liikkeessä, kun kulkivat ympäri saarta sopivaa pysähtymispaikkaa etsien. Vähän se häiritsikin, se jatkuva liikkeelläolo, kunnes ratkaisin asian päässäni niin, että sellaistahan se on silloin, jos ei ole löytänyt omaa paikkaansa tässä yhteisössä ja maailmassa. On oltava jatkuvasti menossa jonnekin, kunpa vielä tietäisi minne. On selvillä se, mistä tullaan. Parhaimmillaan/pahimmillaan se lukee papereissa, mutta siellä ei lue sitä, minne ollaan matkalla. Suuntaa voi itse vielä vaihtaa halutessaan. Vai voiko?

 Jännä oli havaita se, miten ennakkoluuloisesti Minttu nuoriin suhtautui. Hänellä oli papereiden perusteella luetut valmit mielipiteet näistä, mutta ei hän silti varsinaisesti tuntenut ketään ennalta. Tutustuminen alkoi vasta saarella ja vähän yllättävälläkin tavalla, puolin ja toisin. Jokaisen nuoren taustasta paljastui vuorollaan jotain uutta, ja pidin siitä että jokainen sai vuorollaan äänensä kuuluviin - kuka kovempaa, kuka hiljempaa. Yllätyksiä piisasi.

Minttu, Aki ja Sini 

 Apulannan musiikki toimi uusina sovituksinakin hienosti ja sanat aukesivat meikäläiselle ainakin ihan uudella tavalla. Kerrankin niitä tuli kuunneltua ihan ajatuksen kanssa. Äänet soivat kuulaina avoimessa tilassa.

 Aamunäytöstä oli katsomassa muutama nuorisoryhmä ja mikä parasta, en itse ainakaan huomannut kenenkään räpeltävän kännykkäänsä esityksen aikana. Joillekin saattoi tämä kolahtaa enemmän, joillekin vähemmän. Ajatuksia se kuitenkin herätti runsaasti, ja etenkin sen, miten tärkeä sana on "anteeksi". Nopea lausua, mutta niin vaikea.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jari Kivelä

Konsta 

Suorittajat / Teatteri Siperia

Suorittajat / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 15.10. 2015, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen ja Miika Muranen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa Marika Heiskanen ja Miika Muranen

 Minulla on ollut lieviä suorituspaineita tämän kirjoittamisen suhteen, sillä yleensähän olen pyrkinyt kirjoittamaan näkemästäni esityksestä heti seuraavana päivänä ja nyt on kulunut peräti kolme päivää...  Paineet ovat siis kovat, ja jotta kirjoitushomma ei lipsahtaisi seuraavan viikon puolelle (ja jotta "to do"-listalta saisi pyyhkäistyä taas yhden homman pois), on tartuttava toimeen.

 Teatteri Siperian tilathan löytyvät nykyään samasta talosta Työviksen kanssa, ja minulla ja seuralaisellani oli lieviä perillelöytämisvaikeuksia aluksi. Olimme kuitenkin ensimmäisinä paikalla ja siinä oli jutustelun ohessa aikaa täytellä käsiohjelmasta löytynyt suorittajatesti, jonka tulos hiukan yllätti : olen nippanappa perussuorittaja, lähes alisuorittaja!

 Salin ovien auettua löysimme itsemme eturivistä ja samalla kävi mielessä, että ei kai tässä joudu jotenkin osaksi esitystä. Hetkeä ennen näytelmän alkua mielessä kävi myös aatos siitä, että nytpä näen Miika Murasen ensimmäistä kertaa näyttelemässä lavalla, kun tätä aiemmin olin tutustunut vain hänen ohjaajapuoleensa. Ajatuksissani hieroskelin käsiäni yhteen.

 Aiemminhan Teatteri Siperia pyysi ihmisiä kirjoittamaan suorittamisestaan, ja minäkin täällä blogissani tuota pyyntöä jaoin. Yllätys olikin melkoinen kun heti kättelyssä selvisi, että kirjoituksia oli tullut meilitse tasan kaksi kappaletta! Kukahan mahtoi olla se toinen, kysyn vaan? Väistämättä tuli mieleen, että olenko tosissani nyt sitten kuinkakin suuressa osassa ajatusteni kanssa osana esitystä ja tunnistanko itseni liiankin monta kertaa. No, tosiasia on kuitenkin se, että tietyt osiot kolahtivat täysillä ja samaan aikaan siellä sun täällä katsomossa hihkaistiin riemusta, eli meitä oli paikalla muitakin samankaltaisia. Huh, mikä helpotus! Minä rakastan erilaisia listoja, joita tietokoneeni on täynnä. Jos ne katoaisivat jostain syystä bittiavaruuteen, olisinko pulassa ja paniikin kourissa? En, sillä aina voisin kirjoittaa uusia. Rakastan kirjoittaa listoja ja tutkailla niitä jälkeen päin, huomata kuinka typeriä ne ovat, deletoida koko listan ja kirjoittaa uudestaan. Kalenterissani on vain työvuoromerkinnät sekä teatteririennot ja vastaavat, eikä edes värikoodattuna niin kuin eräillä...

 Esityksen alaotsikkona on 'komedia suorittamisesta'. Olikin suorastaan vapauttava tunne, kun sai nauraa etenkin niille kohtauksille, joista tunnisti itsensä edes jollain tavalla. Kunnon vertaistukea ja fiilis siitä, että hei, ei suorittaminen olekaan niin haudanvakava asia kuin alunperin luulin. Muistelen, että kirjoituksessani pidin suorittamistani enemmän tai vähemmän negatiivisena asiana, mutta se on myös merkki siitä, että tietyt asiat tulee hoidettua juuri silloin kun pitääkin ja pysyy vire päällä, kun on tekemistä. Videolla lapset, opiskelijat ja työikäiset pohtivat omaa suhdettaan suorittamiseen. Jännä havaita, miten ajatukset muuttuvat vuosien kertymisen myötä.

Kympin tyttö avautuu (c) Venla Moisala

 Näyttämöllä sitten nähdään mm. kesäteatteristakin tutun Kylli-tädin (Marika Heiskanen) paluu (tämä kohtaus meni jotenkin yli hilseen minulta), täydellisen äidin prototyyppi, leffaroolin toivossa ohjaajan ällöttävään pyyntöön mukisematta suostuva näyttelijätär sekä Miika Murasen antaumuksella tulkitsema timmikroppainen morsian. Pala nousi kurkkuun Heiskasen pullonkerääjäsedän tarinassa ja Murasen pikkupojassa, joka haluaisi futistreenien ja musiikinteorian sijaan vain tanssia tanssia, vailla mitään paineita.

Morsian (Miika Muranen) ottaa selfien (c) Venla Moisala

 Lopuksi jäimme pohtimaan paikkaa, missä ei tarvitsisi suorittaa yhtikäs mitään, olla vaan ja nauttia. Sinne palasimme Fazerin Parhaiden voimalla (jo toistamiseen tänä syksynä!) ja kiertävästä kiposta kaivelin itselleni tietysti jääkarhukarkin. Papereita rapistellessamme ja makeisia mutustellessamme saimme seurata jälleen videolta, mitä vanhempi ikäpolvi on mieltä suorittamisesta. Hiiteen mindfullness-värityskirjat ja muut, tilalle kiikkustuoli ja seinälle hitaasti mutta varmasti raksuttava mummolakello!

 Kotikulmilla rautatieasemalla bussia odotellessani havaitsin toisella pysäkillä roskista kaivelevan vanhemman miehen (olen nähnyt saman miehen useampaan otteeseen asemalla nuokkumassa reppu selässään, minne lie matkansa käynyt odotustilan sulkemisen jälkeen?). Muistin laukussani olevan tyhjän limsapullon ja kävin viemässä sen miehelle. Mies ilahtui suunnattomasti ja jatkoi matkaansa asemahallia kohti. Se olisi auki vielä reilun tunnin. Olin iloinen siitä, että päivän hyvä työ tuli näin suoritettua, mutta hetken kuluttua tulikin hyvin surumielinen olo, kun mieleeni muistui esityksen pullonkerääjäsetä.

Pullonkeräystä (c) Venla Moisala 

 Kiitos Teatteri Siperialle oivallisesta vertaistuesta ja uusistakin ahaa-elämyksistä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatteri

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim

Käsikirjoitus Hugh Wheeler

Suomennos Juice Leskinen

Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'

Ohjaus Miika Muranen

Kapellimestari Eeva Kontu

Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen

 Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.

 Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?

 Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.

 Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.

 Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.

Huh huh! (c) Kari Sunnari, TTT

 Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.

Viiksikreivin näyttävä sisääntulo (c) Kari Sunnari, TTT

 Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!

 Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Tuire Salenius ja Ronja Alatalo (c) Kari Sunnari, TTT

Tarpeettomia ihmisiä / Tampereen Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 14.1. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Antti Järvelä/Aapo Salonen, Elina Keinonen ja Arttu Ratinen

 Tein jossain vaiheessa päätöksen, etten halua nähdä samasta näytelmästä toista versiota, tai sitten esitysten välissä pitäisi olla reilusti aikaa. Tästä periaatteestani tuli lipsuttua sitten Vanja-enon kohdalla ja "Tarpeettomia ihmisiä" on sen verran jäätävä tekstiltään, että olisi ollut typerää jättää tämä näkemättä omien päähänpistojeni vuoksi. Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän näin viimeksi viime vuoden toukokuussa Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja sitä ennen vuosia sitten Porin Teatterissa. Nyt siis suuntasin kohti Tamperetta. Tutusta tekstistä huolimatta esitys onnistui tuomaan runsain mitoin uutta pureskeltavaa ja täytyy myöntää, että yöunethan siinä sitten meni. Tarkoituksenani oli nukkua yön yli kunnolla ja kirjoittaa aiheesta päivällä.

 Toisin kävi. Pyörin levottomasti lakanoissa ja yritin piiloutua peiton alle. Kahdelta yöllä huomasin tuijottavani makuuhuoneen hämärässä valossa katossa roikkuvan mobilen hahmojen hiljaista liikettä. En saanut mielestäni pienen hurmaavan pellavapäisen pojan surumielistä katsetta, ja kuudelta oli noustava ylös.

 Kari (Matti Hakulinen) on irtisanottu yllättäen työstään. Työttömyys syö miestä rotan lailla ja hiljalleen hän tuntuu menettävän itsetuntonsa lisäksi niin toivonsa, miehisyytensä kuin koko ihmisarvonsa. Vaimo Tuula (Eeva Hakulinen) on pikkukaupan myyjä ja hänelle tarjotaan mahdollisuutta myymälävastaavan pestiin. Mies ei osaa iloita vaimonsa puolesta, vaan katkeroituu entisestään työvoimapolitiikkaa, sossua, yhteiskuntaa ja koko elämää vastaan. Paha olo purkautuu väkivaltana, jota peitellään ja vähätellään sekä lyödyn että lyöjän toimesta. Kukaan ei uskalla katsoa totuutta peiliin. Kaiken näkee kuitenkin pieni Simo-poika  (ensi-illassa Aapo Salonen), jolle koti ei enää olekaan se maailman ihanin ja turvallisin paikka. Jatkuva pelko on astunut kynnyksen yli.

 Ja sitten on Tuulan lapsuudenystävä Petri (Arttu Ratinen), jolla työtä ja luottamustehtäviä kasaantuu vähän liiankin kanssa. Koko mies on burn outin partaalla ja tuntuu hukuttavan murheensa jatkuvaan kuntoiluun ja liikekannalla olemiseen. On pakko puuhata koko ajan jotain, jottei tarvitsisi jäädä liikaa omien ajatustensa kanssa. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta ja mies on täysin hukassa etenkin itseltään. Näytelmän alkupuolella nähdään kohtaus, jossa Tuula ja uusi iltakassa Sonja (Elina Keinonen) saapuvat varsin iloluontoisin mielin firman pikkujouluista Tuulan ja Karin kotiin jatkoille, jonne Petri on yön hiljaisina tunteina jostain syystä löytänyt tiensä. Sonjalla tuntuu olevan jalat maassa, hän elää hetkessä ja neidolla on mielenkiintoisia ajatuksia. Petri löytää Sonjasta itselleen kohteen avautua, ja alkaa tilitys joka tuntuu kestävän ja kestävän. En tiedä miksi tässä Petrin jorinat saivat humoristisia sävyjä ja yleisön tirskumaan. Melkoinen lapanenhan miekkonen tuntui olevan. Miesten kesken olisi ollut todella tärkeääkin keskustelemisen aihetta, mutta Petri se tuhlasi energiansa Sonjan perässä juoksemiseen. No, olihan Sonja säpäkänoloinen sanavalmis mimmi, ja mikä hurmaava nauru hänellä olikaan! Sonja myös ainoana uskalsi nostaa metelin Tuulan ja Petrin kohtalosta.

Matti ja Eeva Hakulinen / (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Jo Jyväskylän version jälkimainingeissa jäin pohtimaan näytelmän nimeä. Tarpeettomia ihmisiä. Tarpeeton = hyödytön. Tarpeeton = vailla tarpeita? Jokaisella kuitenkin hyvin voimakkaasti omat tarpeensa. Elää tavallista, normaalia elämää ja kokea olevansa turvassa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olla jotain muutakin kuin pelkkä nolla, tuntea olevansa perheelleen ja koko yhteiskunnalle hyödyksi. Tarve puhua toiselle ihmiselle, tuntea mystistä sielujen sympatiaa. Tarve elää tässä hetkessä ja nauttia, mutta myös haaveilla jostain saavuttamattomasta. Kasvaa kodissa, jonka ilma ei ole sakeana pelosta ja turvattomuudesta. Tärkeitä asioita kaikki, ja osalle meistä itsestäänselvyyksiä. Seinän takana voi asiat olla kuitenkin toisin, ja se jos mikä pistää miettimään.

 Muista näkemistäni versioista poiketen tässä oli musiikilla myös oma merkityksensä. Pidän suunnattoman paljon Haloo Helsingin! kappaleesta "Maailma on tehty meitä varten", mutta nytpä se sai aika hyytävän sivumaun etenkin lauseesta "...meil ei oo sormuksii, ei taulutelkkarii jotka kuuluu siihen kulissiin, jota peloissaan kodiksi kutsutaan ja jonne haaveet haudataan...". Huh.

 Ihan jokaisen pitäisi nähdä tämä näytelmä, ihan jokaisen. Helpolla ei katsoja tosiaankaan tule pääsemään, mutta välillä on hyvä saada kunnolla ajateltavaa ja pureskeltavaa. Valtavien suosionosoitusten jälkeen väki poistui harvinaisen hissuksiin paikalta, syvissäkin aatoksissa. Kaikki sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun, kun seuralaiseni kanssa paikalta poistuimme.

 Jokainen näyttelijä teki omalla tavallaan minuun vaikutuksen, mutta etenkin Eeva Hakulinen nousi tämän myötä ihan omiin sfääreihinsä. Etenkin vapisevin käsin maahan kaatuneiden kahvinporojen kauhominen osui sieluun. Siinä hetkessä oli kaikki. Ja Simo-poika silhuettina huoneensa oven takana hiukan myöhemmin...

 Pitkään on mietityttänyt minua se, miksi käsikirjoituksessa mainitaan erikseen se, että kaupantädit ovat juuri Siwasta. Tutussa lähikaupassa on kotoisa, välitön meininki ja kynnys astua ovesta sisään on varsin matala. Tavallisten ihmisten mutkaton kauppa. Tuttu ja turvallinen? Ehkä, ehkä ei. Olen ollut Siwassa kaupantätinä viimeiset 25 vuotta. Noihin vuosiin mahtuu hetkiä, jolloin olen vapisevin käsin soittanut poliisille ja ollut sydän kurkussa jos jonkinlaisessa tilanteessa. Myös kotonani. Aamuyöllä kattomobilen hahmoja seuraillessani katseeni osui myös pieneen virkattuun kissaan, jonka olen saanut liki 40v sitten äidiltäni. Kissan kirkkaat nappisilmät ovat myös nähneet kaikenlaista vuosien saatossa, iloisia ja vähemmäniloisia hetkiä elämästä. Ei niistä sen enempää.

 Ihmiset, pitäkää huolta toisistanne! Tämä voisi sattua ihan kenelle tahansa, ihan keneen tahansa.

 Tarpeettomia ihmisiä saa täydet viisi tähteä *****.

 Suosittelen lukemaan myös Man Made Lifestyle-sivuston kirjoituksen näytelmästä. (kirjoittanut Gekko Paavilainen)

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatteri

Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri

Suomen kantaesitys 14.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Severi Saarinen, Juha-Matti Koskela, Minna Hokkanen, Vesa Kietäväinen ja Noora Karjalainen

 Ruotsalainen Jonas Gardell on kirjoittanut näytelmänsä "Kaikki on kohta hyvin" (Ömheten) vuonna 1989. Näytelmän jälkeen Gardell kirjoitti samasta aiheesta kolmiosaisen kirjasarjan, josta myöhemmin tehtiin vielä huippusuosion saavuttanut tv-sarja "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin", joka on esitetty meillä Suomessakin, viimeksi kuluvana syksynä 2014. Uusintakierroksellaan onnistuin minäkin katsomaan sarjan.

 "Kaikki on kohta hyvin"-näytelmä sijoittuu 80-luvun puolivälin Ruotsiin, jossa miespari Rasmus (Juha-Matti Koskela) ja Benjamin (Severi Saarinen) ovat saaneet elämäänsä ei-toivotun vieraan, sillä Rasmus on sairastunut aidsiin. Pariskunnan ystävistäkin suurin osa on kuollut tautiin tai oman käden kautta, elo ja tulevaisuus hiv-positiivisena kun ei kovin ruusuiselta näytä. Media lietsoo lisää hysteriaa, "homorutto" kaataa kansaa ja tarttuu pelkästä kosketuksesta. Näinkö on? Kuolemanpelko ja epätietoisuus taudin kulusta hämmentää lisää mieltä. Entä miten kertoa vanhemmille? Benjaminin vanhemmat eivät ole missään tekemisissä poikansa kanssa, mutta Rasmuksella on sentään jonkinlaiset välit vanhempiinsa, jotka kuitenkaan eivät ole tietoisia poikansa sairaudesta. Vanhemmat ovat kuitenkin tulossa yllätysvisiitille, ja Rasmus lukittautuu kylpyhuoneeseen peittääkseen meikillä sairauden runtelemat kasvonsa. Äitiä ei kuitenkaan niin vaan meikkivoiteilla huijata, ja totuus tulee julki, halusi sitä tai ei. Väistämätöntä kohti mentäessä punnitaan vanhempien rakkaus poikaansa kohtaan ja ymmärrys toisen ratkaisuista, suvaitsevaisuus.

Juha-Matti Koskela ja Severi Saarinen / (c) Kari Sunnari, TTT

 Erityisen tyytyväinen olen siitä, että miesparia ei esitetä mitenkään stereotyyppisinä "homppeleina", vaan näyttämöllä nähdään nimenomaan kaksi toisiaan syvästi rakastavaa Ihmistä. Homoseksuaalisuutta ei mitenkään tietyllä tavalla korosteta, vaan pariskunta kiistelee tekemättömistä kotitöistä siinä missä meikäläinenkin, pistää tanssiksi mielen virkistämiseksi, kutsuu toisiaan lässyillä nimillä ja luo pitkiä helliä katseita toisiaan kohtaan. Ilmeet vetää vakavaksi totuus siitä, että miten ja milloin tämä kaikki päättyy, kun se joka tapauksessa jossain vaiheessa päättyy. Mieleeni jää soimaan akustisen kitaran kanssa vetäisty Laura Braniganin tutuksi tekemä "Self control". "I haven´t got the will to try and fight against a new tomorrow, so I guess I´ll just believe it that tomorrow never comes..."

 Vanhemmat saapuvat paikalle vähän tyypilliseenkin tapaan - äiti Sara (Minna Hokkanen) hössöttää lahjoista ja kahveista minkä ehtii, isä Harald (Vesa Kietäväinen) on vähän hämmentynyt kaikesta hösellyksestä ja murahtelee omaan tyyliinsä. Totuuden tullessa julki meinaa hedelmäsalaatit jäädä syömättä ja läksiäisiksi ei saisi edes halata, ettei vaan tauti tartu. Mistäs sen voisikaan tietää, kun tietämys aidsia kohtaan on vielä lapsenkengissään? Mieleeni jää erityisesti äidin ajattelematon kommentti "Tämänkö takia minä sinut synnytin?". Monestikin tuntuu, että tärkeintä on miten juuri "minä" tämän asian koen ja miten se minuun vaikuttaa kuin se, että miltä toisesta tuntuu ja miten tästä eteen päin. Monesti suusta pääsee sellaista, jota ei tarkoita omasta mielestään pahalla mutta silti onnistuu pahoittamaan useammankin mielen ajattelemattomuuttaan.

Vesa Kietäväinen ja Minna Hokkanen / (c) Kari Sunnari

 Alussa Rasmuksen ja Benjaminin asunto on täynnä värejä, joulunpunaista, arkista tavaraa merkkinä siitä, että täällä on elämää. Supersankarihahmo tuijottaa useammastakin paikasta. Väliajan jälkeen tunnelma on muuttunut täysin toisenlaiseksi, koska Rasmus makaa sairaalavuoteessa ja kaikki on kovin kliinistä ja sairaalanvalkoista, väritöntä. Loppu on lähellä. Missä on Supermies nyt? Väliajalle mentäessä oli muuten outo tunnelma kahvijonossa; kuin olisimme muistotilaisuudessa. Käteni vapisivat siihen malliin, että onnistuin kaatamaan kuppiini maitoa enemmän kuin kahvia.

 Mieleeni painuu ikiajoiksi murtunut isä Rasmus-nalle sylissään, Benjaminin lohduton toteamus siitä, että miten voi koskaan ylipäätään mennä enää kotiin, kun siellä odottaa vain yksinäisyys ja äidin jäätävä katse, jonka seurauksena Benjamin riisuu päältään vastalahjoitetun käsinkudotun villapaidan. Miten julmia ihmiset voivat toisilleen olla juuri silloin, kun toista eniten tarvitsee? Kysyn vaan. Kyyneleeni eivät virranneet vuolaana, vaan itku juttui jonnekin. Olo oli käsittämättömän surumielinen ja haikea. Toisaalta oli suuri tarve jutella jonkun kanssa esityksen jälkeen, toisaalta mieletön kiire kotiin tietoisena siitä, että siellä minuakin joku odottaa. Ei tarvitse olla yksin. Narikoille asti ihmiset poistuivat kovin hiljaa, joku tosin muisteli ääneen Rasmus-nallen kavereiden nimiä.

 Nostan hattua Työvikselle hienosta ohjelmistovalinnasta! Tämänkaltaisia tarinoita varten teatteri on tehty. Maailmaa ei muuteta kerralla, vaan pienin askelin. Jos edes yksikin katsoja saa tämän nähtyään uudenlaisia ajatuksia, tehtävä on onnistunut. Itsekin veisin kovin mielelläni ainakin pari henkilöä tätä katsomaan.

 Joskus muinoin homoparin esittämisestä olisi saattanut leimautua ikiajoiksi negatiivisella tavalla. Itse ainakin uskon ja toivon, että Severi Saarinen ja Juha-Matti Koskela muistetaan etenkin tästä näytelmästä. Jäätävän hienoa, herkkää työtä molemmilta. Myös Minna Hokkanen ja Vesa Kietäväinen olivat tyrmäävän hyviä, jälkimmäiseltä etenkin ehkäpä paras näkemäni roolityö. Noora Karjalaiselle jäi vähän epäkiitollinen tehtävä toimia lääkärinä, joka ei toivoa paljoa anna, mutta hyvin hän kuitenkin suoriutui. Ja kiitos Miika Muranen, jolla on taito päästä ohjauksillaan asian ytimeen.

 Istuin katsomossa Kulttuurikarppaajan vieressä. Hänen mietteitään (hieman erilaisiakin) voit lukea tämän linkin alta, ja erityisesti suosittelen myös lukemaan Gekko Paavilaisen hienon kirjoituksen Man made lifestyle-sivustolta.

 Kaikki on kohta hyvin saa täydet viisi tähteä *****.

ps. kiinnittäkääpä myös huomiota kauniiseen loppulauluun.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Jyväskylän Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Musiikki Matti Puurtinen

Koreografia Petri Kauppinen

Rooleissa : Taina Reponen, Maiju Saarinen, Neija Välilä, Jouni Innilä, Hanna Liinoja, Salli Suvalo, Joni Leponiemi, Jouni Salo, Maritta Viitamäki, Henri Halkola, Hannu Hiltunen, Jukka-Pekka Mikkonen, Julia Kärnä, Hiski Grönstrand, Hannu Lintukoski, Piia Mannisenmäki, Deniz Görsoy/Hanna Mangeloja/Reetta Mattila, Santeri Tirronen/Elias Hautaniemi/Joonas Erho, Lauri Forstén/Sisu Kiuru/Joel Martikainen, Johannes Hiltunen, Tiuku Holma, Elsa Kalervo, Roosa Karhunen, Tytti Liukkonen, Lauri Kalpio, Markus Linja, Atte Niittykangas, Elli Pulkkinen, Juha Valkama ja Joonas Vesalainen

Taustaa : Kirjailija Anni Blomqvistin viisiosainen Myrskyluoto-sarja lienee useimmille tuttu 70-luvulla dramatisoidusta tv-sarjasta, jonka ohjasi Åke Lindman ja johon musiikin sävelsi Lasse Mårtenson. Tämän musikaalin on kuitenkin säveltänyt Matti Puurtinen, ja se sai aikoinaan ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1991. Tarina kertoo nuoresta Maijasta, (Maiju Saarinen) joka vasten omaa tahtoaan naitetaan kalastaja-Jannelle (Henri Halkola) ja edessä on muutto Myrskyluodolle, keskelle saariston karua luontoa. Myrskyluodon Maija on ensinnäkin kasvutarina ; miten nuoresta ja tunteistaan ja teoistaan epävarmasta naisesta kasvaa vaimo ja äiti. Tämä on myös selviytymistarina siitä, miten pärjätä karun luonnon armoilla. Luontoa vastaan kun ei aina pysty taistelemaan ja meri ottaa kyllä halutessaan omansa. Riipaisevan kaunis rakkaustarina tämä on myös. Janne on hyvä ja rehti mies, ja pian Maija oppii rakastamaan aluksi kovin vierasta aviomiestään. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen on ainut keino selvitä karuissa olosuhteissa, silloin kun tuntuu että mikään muu ei enää jaksa kannatella. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan läsnä, ja armoton luonto.

Janne ja Maija / kuva Sami Heiskanen, JKLn KT

Plussaa : Vanha ja nuori Maija istuivat selin katsomoon jo yleisön saapuessa paikalle, pidin tästä ja siitä, että vanha Maija (Taina Reponen) taisi olla koko ajan lavalla seuraamassa hiljaa tapahtumia kauempaa, kertomassa taustoja, kommentoimassa ja antamassa ohjeita ja neuvoja nuorelle itselleen. Alussa Kuolemanhaltija (Neija Välilä) nousi kaiken keskelle ikään kuin tyhjästä ja oli heti selvää, että hänellä tulee olemaan sormensa pelissä useammassakin tapahtumaketjussa. Hieno ratkaisu, muutenkin Kuolemanhaltijan ilmestyminen sai aikaan kylmiä väreitä ja aina mietitytti, että kenen vuoro. Hänen liikekielensä oli jotenkin hypnoottista myös (esityksen päätyttyä eräs miespuolinen katsoja kokeili samaa liikettä takanani...), samalla vähän pelottavaa mutta myös rauhoittavaa, kovin tyynesti ja kiltisti hänen kädestään tartuttiin ja mukaan lähdettiin. Myös elävä meri oli mieleeni, se vei mennessään ja nostatti aaltoja, kuljetti pientä venettä eteen päin. Musiikki oli hyvin vahvassa osassa tässä. Alkupuolella vietettiin riehakasta juhannusta saariston nuorison voimin - valloittavaa sokkoleikkiä, kaipaavia katseita, kosketuksia ja varastettu suudelmakin. Ei saanut Maija Magnusta (Joni Leponiemi) sulhokseen, vaan nuorukaisen käteen tarttui eräs toinen ja Maijakin pakkonaitettiin sitten Jannelle. Häissä kuultu "Maijan ja Jannen häävalssi" on upea, sitä soisi käytettävän häissä todella usein! Maiju Saarinen nuorena Maijana tekee loistoroolin ja heittäytyy kyllä rooliinsa täysillä. Aluksi tyttö on kovin epävarma ja hiukan pelokaskin tulevasta, mutta pian hän oppii luottamaan rehelliseen ja työteliääseen Janneen ja pieni perhe muuttaa yhdessä Myrskyluodolle, luonnon armoille. "Tuuli, tuuli" oli hyvin kaunis kappale myöskin. Tämä on kyllä sellainen musiikin, tanssin, laulun ja hienon tarinan yhteinen liitto, ja katsojalle ehdottomasti yksi kokonaisvaltaisimmista elämyksistä mitä musikaaliosastolla olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kaikki toimii, ja millä tavalla! Lähes koko ajan on sellainen olo, että joku puristaa sydäntä kovaa nyrkissä. Välillä ote on hellempi ja kaikki on hetken hyvin, kunnes taas ote tiukentuu ja Kuolemanhaltija ilmestyy paikalle. Tarinan kauneus ei piile pelkästään itse kertomuksessa, vaan myös tanssin liikekielessä (esimerkiksi pieni kertomus kadonneesta merimiehestä on mielettömän hieno), musiikin herkkyydessä ("Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" on yksi kauneimmista kappaleista mitä olen aikoihin kuullut yhtään missään), lavastuksen "karuudessa" (taustalla koko ajan häämöttävä luoto on jotenkin vangitseva näky) ja myös valoissa ja väreissä. Kokonaisuus on todella onnistunut. Ikävistä tapahtumista huolimatta osataan myös iloita pienistä ja tietysti suuristakin asioista. Joulusta, uusista kengistä, saaristolaisten avuliaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, jäiden kantamisesta. Siitä, että on joku josta pitää kii.

Maija meren keskellä / kuva Sami Heiskanen

Miinusta : Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Miksi pastorin piti puhua oudolla tavalla ja ruustinnan tulkata? Useimpia tämä huvitti, mutta ei minua. Pari kappaletta tuntui joukossa jotenkin turhalta ; miesten juomalaulu ja Suutari-Ollen viisu nimittäin. Halusin kai olla koko ajan sellaisessa "pakahtuneessa" mielentilassa, enkä huvittua yhtään mistään.

Muuta : Alunperin minun piti tulla katsomaan Myrskyluodon Maijaa jo joulukuussa viime vuoden puolelle, mutta reissua edeltävänä päivänä nousikin kova kuume ja Maija jäi näkemättä sillä kertaa. Olin kuullut tästä niin paljon hyvää ja vielä kun luulin, että esitykset eivät jatku enää keväällä... Kyllä silloin harmitti kovasti ja itku pääsi! Onneksi sitten esitykset jatkuivatkin ja vihdoin pääsin katsomaan tämän. Lopputulos oli kuitenkin sama, eli itkuhan siinäkin pääsi. Eri syystä sentään kuitenkin, eli ei harmituksesta vaan siitä, että tämä oli suoraansanottuna ELÄMYS ! Olin esityksen jälkeen pitkään kuin puulla päähän lyöty, Maijan rakkauslaulu soi päässä vielä unissakin. Olen syvästi vaikuttunut. Tämä kuuluu samaan kastiin Työviksen Anna-Liisan ja Lahden KT:n Niskavuoren naisten kanssa, ikimuistoinen teatterielämys. Näitä lisää!

Myrskyluodon Maijalle täydet viisi tähteä ***** . 

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatteri

Niskavuoren naiset / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2013, kesto noin 2h 40min väliaikoineen

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Mirja Räty, Kai Vaine, Elsa Saisio, Anna Vihanto, Liisa Loponen, Anna Pukkila, Markku Haussila, Maija Rissanen, Timo Välisaari, Kai Kokko, Maarit Peltomaa, Aki Raiskio, Jorma Helminen, Lumikki Väinämö, Aada Himanen/Venla Vihanto ja Pinja Vuorinen/Elina Assiep

kuvat Lauri Rotko / Lahden Kaupunginteatteri

Taustaa : Hella Wuolijoen "Niskavuoren naiset" ilmestyi jo 1933, eli tasan 80 vuotta sitten. Suomalainen mieli on kuitenkin kuin kallio, joka ei siinä ajassa juuri mihinkään muutu, ja siten sen teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja osa suomalaista sielunmaisemaa. Yhteisön paine, rakkauden kaipuu, jalat alta vievä intohimo, pettymys, raastava mustasukkaisuus... Esitys on tosin sijoitettu nyt 50-luvulle, jolloin ohjaaja Miika Murasen mukaan se on saatu meitä hiukan lähemmäksi. Juonihan menee niin, että kylälle saapuu nuori ja kaunis opettajatar Ilona (Maija Rissanen) , jolla tuntuu olevan omaa tahtoa ja mieltä enemmän kuin muiden soisi hänellä olevan. Mokoma kevytkenkäinen naikkonen; pukeutuu housupukuun ja harrastaa öisiä kävelyretkiä yksin, eikä ole kiinnostunut liittymään kaikenmaailman kylätoimikuntiinkaan. Näytelmäkerhohan on jo kaiken huippu! Raikas tuulahdus siis, aikalailla jämähtäneeltä meno kylällä vaikuttaakin... Niskavuoren Aarnen (Kai Vaine) ja Ilonan katseet kohtaavat, ja se onkin menoa sitten. Aarne on perheellinen mies, on Martta (Elsa Saisio) ja ihanat lapset, mutta hän on kuitenkin myös isänsä poika. Niskavuoren vanha emäntä Loviisa (Mirja Räty) on aikoinaan naitu taloon rahojensa vuoksi ja kokenut karvaita pettymyksiä rakkaudettomassa liitossa, nyt itsensä kovettaneena pitää Niskavuoren kulisseja kaikin keinoin pystyssä. "Ei tästä talosta ennenkään ole miesten perään lähdetty!" Aarne on kahden tulen välissä. Valitseeko hän suvun paineen alla perhe-elämän, josta intohimon liekki on sammunut aikaa sitten, vai valitseeko hän Ilonan ja vapauden? 

kuva Lauri Rotko

Plussaa : Pidin alkuasetelmasta jo heti kättelyssä, ennen kuin esitys ehti edes virallisesti alkaa. Näyttelijät istuivat pareittain penkeillä, oli herttaista ja ihanaa ja sitten alkoikin viima käymään ja tuli ns. lunta tupaan. Katsomossakin tuli vähän kylmä. Tässä esityksessä käytettiin myös Rajaton-lauluyhtyeen lauluja ja instumentaaliversioitakin kappaleista. Lauluja korostettiin tanssin keinoin ja liikekieli oli runollista ja kaunista. Koreografiasta vastaaville ohjaaja Muraselle ja Reetta-Kaisa Ilekselle peukku ylös. Erityisen hieno ja pysäyttävä kohtaus oli se, missä naisryhmä alushameissaan tanssi ja lauloi tuskaansa ulos tyhjän aviovuoteen ympärillä. Rintaa raastava tunne oli käsinkosketeltavissa kyllä. Alussa vietettiin perinteisiä Loviisanpäiviä kahvittelun merkeissä, naiset istuivat nutturoisaan siveinä rivissä kupposet käsissään, miehet sen sijaan riehakoivat ja pistivät jalalla koreasti toisessa huoneessa ja otettiin siinä vähän miestä väkevämpääkin samalla. Kaiken tämän keskelle saapuu Ilona hiukset valtoimenaan, vaaleassa liehuvassa mekossaan ja tietäähän sen miten siinä käy. Jännää symboliikkaa oli kyllä, jättikokoisia sydänpipareita hiljaa mutustellaan ja murretaan pieniä paloja, lopulta pistetään sydän puoliksi ja murskataan pieniksi siruiksi lattialle. Loviisa häärää hopea-astioiden keskellä, hypistelee kynttilänjalkoja ja lisää koruja kaulaansa koko ajan. Vaurautta on ja kaikenlaista hienoa tavaraa on, kulissit ovat siis kunnossa ja mammonasta ei ole pulaa. Rakkaudesta ja intohimosta sen sijaan on pulaa, mutta ei Ilonan ja Aarnen välillä. Näiden kahden välillä kipinöi ja aistikasta menoa on lakanoiden välissä. Martta piehtaroi yksistään omissa lakanoissaan... Ennen väliaikaa nähtiin hieno kohtaus, jossa Martta turkissaan pedon lailla hyökkää rakastavaisten välistä mutta nämä tästä viis veisaavat, vaan kietoutuvat toisiinsa entistä tiukemmin. Naisilta etenkin upeita roolitöitä! Elsa Saisio oli uskomaton! Suorastaan huikea Martta, vahva lauluääni kantoi takuulla salin takaseinään asti ja mykisti katsojat tunnepitoisuudellaan. Ihmeellisesti sitä vaihtoi puolta katsojana, ei oikein aina ollut ihan varma että kenen puolella oli. Tärkeintä lie kai kuunnella sydämensä ääntä, vaikka joutuisi tekemään raskaita ja vaikeita päätöksiä. On sitä itse kukin välillä joutunut punnitsemaan, että kumpi painaa vaakakupissa enemmän, järki vaiko tunteet, vaikkei mitään kolmiodraamoja sentään ole aiheutettukaan... Jotenkin kävi sääliksi se Simolan isäntäkin (Timo Välisaari), kukkapuskat senkun suurenivat ja varmasti oli mukava mies hän, mutta kun ei kipinöi niin ei kipinöi. Minkäs teet. Mieleeni jäi vielä sekin, miten lapset leikkivät viattomia leikkejään, turkki päällä kontataan lattialla ja hoetaan Aarnea. Voi pieniä! Ilonan tunnustus ”kuulusteluissa” jäi myös hyvin mieleeni, ”Ei se ollut sinun miehesi. Se oli aivan toisenlainen mies...” Viulu on suosikkisoittimeni ja suureksi ilokseni tässä oli paljon viulumusiikkia mukana, etenkin instrumentaaliosuuksissa. Kyyneleet silmissä oltiin siis koko ajan. Oli sellainen olo, että tässähän pakahtuu. Loppukohtaus oli niiiiiiin upea, että luulin jo että sydän pysähtyy. Yksi hienoimmista lopetuksista ikinä! Loviisan kuuluisa lausekin sieltä tuli. Esityksen päättyessä yleensä vaihdamme matkaseuralaisen kanssa (ellen olen yksin liikenteessä) heti muutaman sanan, nyt vaihdoimme merkitsevän katseen ja siinä oli kaikki. Ei tarvittu muuta. Tämä oli kyllä upea elämys ja muistutti hyvin paljon TTT : ssä näkemääni Anna-Liisaa, joka kosketti ja liikutti todella paljon. Näin siinä käy kun perinteiseen tarinaan yhdistetään tanssia ja musiikkia – lopputulos on pysäyttävä ja jää pitkäksi aikaa takuulla mieleeni yhtenä tämän kevään hienoimmista teatterielämyksistä.

Katse kertoo kaiken... / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Musiikki pauhasi välillä liian kovaa ja en oikein pitänyt laulujen huutokohtauksista, sanoistakaan ei aina saanut selvää. Kesto oli aika pitkä, muutamaa kohtausta olisi voinut vähän tiivistää. Tiedän sen, että Telefooni-Sandran ja Serafiinan hahmot ovat tarinan koomisin osa, mutta jotenkin tässä välillä tuntui, että kerättin vain irtonauruja heillä. Yleisö kun tuntui hekottelevan etenkin Serafiinan pelkälle olemukselle ja syystäkin, mutta …

Muuta : Lavastuksesta, valoista ja puvustuksesta myös lisäpointseja, naisten mekoista ja alushameista pidin etenkin ja Niskavuoren vahvoista seinistä ryijyineen. Aika paljon näkee miesvoittoisia näytelmiä, joissa miehille on tarjolla vahvoja rooleja vaikka kuinka. Hienoa kuitenkin, että on sitten myös näitä Niskavuoria, joissa naiset vievät ja miehet vikisevät. Kiitos tästä!

Niskavuoren naisille täydet viisi tähteä ***** . Väliajalle lähdettiin vahvassa nelosessa, mutta sen verran tuli vielä tunteenpaloa, että täydet pinnat napsahti.