Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 2.10. 2019 , kesto noin 2h (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi Jussi Nikkilä
Sanoitukset Jussi Nikkilä
Musiikki Työryhmä
Puku-, naamiointi ja lavastussuunnittelu Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu Jan Noponen

Rooleissa : Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Veera Railio, Anna-Sofia Tuominen ja Olli Riipinen

Pientä esimakua... 

 "Vauhdikas koko perheen seikkailu". Niin-PÄ!

 Muistan katsoneeni aikoinaan telkasta piirrossarjaa Matka maailman ympäri, ja tunnarikin lähtee heti soimaan päässä kun vähän muistin verhoja raottelee. Muistan nähneeni muinoin Hämeenlinnassa myös teatteriversion, jossa Erkki Saarela esitti niin intialaista lehmää kuin puhvelilaumaakin ja kaikkea muuta mitä matkalaisten eteen tuli. Muuta en siitä sitten muistakaan, paitsi että lopussa Phileas Fogg lauloi Popedaa. "Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan..."

 Koska kyseessä on koko perheen musiikillinen iloittelu, oli ensi-illassa paikalla lapsikatsojiakin paljon. Välittömästi esityksen päätyttyä heräsikin kysymys, että minkäköhänlaisia performansseja esityksen tiimoilta olohuoneissa illalla esitettiin. Kaivettiinko kaikki mahdolliset ja mahdottomat soittimet esiin ja fiikukset keskelle lattiaa, kammalla otsatukkaa kuosiin ja pyyhkeestä turbaania päähän ja sitten lähtee? Itse yritin jotenkin havainnollistaa näkemääni kotona, kun mieheni heräsi kolisteluuni kotiuduttuani, mutta eihän siitä mitään tullut. Häröilyksi meni, eli vähän sinne päin.

 Homman nimihän on se, että herra Phileas Fogg (Paavo Kerosuo) lyö Lontoon Reformiklubilla parrakkaiden klubitovereidensa kanssa kohtalaisen isosta summasta vetoa siitä, että ehtiikö matkustamaan maailman ympäri tietyn ajan puitteissa. Tuumasta toimeen, ja mukaan reissuun lähtee rrranskalainen otsatukastaan näemmä tarkkaa huolta pitävä palvelija Jean Passepartout (Antti Korhonen). Kaksikon perään lähtee vielä etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen), koskapa liikkeellä on myös pankkirosvo, jonka tuntomerkit ikävästi osuvat myös Foggiin. Reissun varrella tartutaan yllättävissä tilanteissa kaikensorttisiin soittimiin (Veera Railio aika monesti) ja päähän löytyy etenkin Olli Riipisellä monenlaista rekvisiittaa, ja hahmoa pukkaa.

Lisää esimakua, edessä Tuominen, takana Korhonen-Riipinen-Kerosuo

 Ja voi kuulkaa, kylläpä sitä maailmalla törmääkin kaikenlaiseen sakkiin! Alun häkellyksestä toivuttuani (huuli pyöreänä katselin alun käänteitä ja mietin, että onpa outoa menoa) koko esitys tyylilajeineen ja yllätyksineen tempaisi täysillä mukaansa ja monta kertaa mietin, että ei tämä ole todellistakaan. Oli ihan pakko pudistella päätään kaiken naurunsa lomassa. Sen verran absurdia menoa oli paikoitellen. Monenlaista hohottelua ja hihittelyä kuului sieltä sun täältä yleisön joukosta. Suurin "kiitos" tästä kuuluu ehdottomasti Olli Riipiselle, joka irrottelee lukemattomissa rooleissaan aika huolella, selvästi nauttien ja "pienin sisäisin keinoin". Oli vahvalla aksentilla puhuvaa everstiä (kaksikin eri everstiä), tuomaria joka tuntui vähän liiankin hyvin viihtyvän kosketinsoittimien äärellä ja kapteeni Speedo, jonka yli en tunnu pääsevän millään. Eikä siinä edes kaikki. Pieruhuumoriltaan ei vältytä, ja sehän valitettavasti toimii aina.

 Musiikillinen anti on erittäin monipuolista! Soittimina on erinäisiä rumpuja, huilua, viulua, rytmimunaa, tamburiinia, kiippareita, akustista kitaraa ja myös tyylilajit vaihtelevat räpäytyksestä oopperaan ja kaikkea siltä väliltä. Jokaiselle jotain, ja etenkin Anna-Sofia Tuominen pääsee kunnolla esittelemään laulutaitojaan. Veera Railio hurmaa ja huvittaa mm. norsunhoitajana, konduktöörinä ja prinsessa Aoudana, johon Fogg vähän pihkaantuu. Fogg tuntuu olevan ainoana suhteellisen jalat maassa-oleva rauhallinen hahmo, siinä missä muut häiläävät minkä ehtivät ympärillä.

 Nerokkaita oivalluksia on esitys täynnänsä ja monia viittauksia tuttuihin teoksiin joukosta bongailin tyytyväisenä. Millä tavalla Fogg palkkioita makseli ja jestas miten hengästyttävä räiskintäkohtaus (rytmimunalla sarjatulta pusikon kätköistä, jes), nyrkkeilyottelusta puhumattakaan. Laivalla mennään ja junalla, myös koiravaljakolla varsin kätevästi ja norsun kyydissä. Huh huh, ja kaikki alle parissa tunnissa.

Etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen) 

 Kuten arvata saattaa, vauhti on aikamoinen. Välillä tuli mieleeni enemmän tai vähemmän käsistä lähtevä, alunperin toisenlaiseksi suunniteltu koulunäytelmä, jossa työryhmä on saanut suhteellisen vapaat kädet ja ohjaaja Nikkilä on vähän katsonut päältä ettei ihan lähde laukalle, tai sitten on vain kannustanut lisäämään kierroksia. Epäilen jälkimmäistä. Muutaman kerran oltiin niillä rajoilla, että nyt menee jo yli ja kenellä mahtaa lavalla pettää pokka ensin. Mikä maa mikä valuutta. Olisi ollut muuten kiintoisaa olla harjoituksia seuraamassa! Ketä saa syyttää milloin mistäkin ideasta, hahah. Mieleeni nousi myös viikonloppuna Teemalta katsomani Sielun veljet-aiheinen elokuva bändin taipaleesta ja erinäisistä projekteista sen ympärillä. Tässä oli vähän samanlaiset ainekset. Yhtään ei katsoja (eikä välttämättä kaikki lavallaolijatkaan) tiedä mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, ja sehän on parasta se. Siekkareilla olisi voinut hyvinkin olla jollain kiertueellaan teemana Matka maailman ympäri 80 päivässä, ja lopputulos olisi ollut vähän samansuuntaista. Hallittua sekoilua.

 Pitää myös jälleen mainita se, että aina kun jotain varsin erikoista olen katsomassa, jotenkin siihen liittyy Miro Lopperi. Tällä kertaa hän oli lavan sijaan katsomon puolella, vaihteeksi. Jos olisikin ollut lavalla mukana, en ole varma olisinko alkuunkaan selvinnyt hepulikohtauksitta Kapsäkistä ulos. Hikikarpalot otsalla poistuin nytkin.

Esityksiä on vain viisi jäljellä, joten hopihopi lippuostoksille, lapsien kera tai ilman. Lisätietoja täältä.

Esityskuvat (c) Laura Reunanen

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki ja työryhmä!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Eva W / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Eva W - musiikkinäytelmä nyrkkeilijästä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 12.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jari Järvelä
Ohjaus Lotta Kuusisto
Sävellys Tommi Lindell
Valo-, video-, lavastus - ja pukusuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Tommi Lindell

Lavalla : Eriikka Väliahde, Ilkka Merivaara ja Netta Laurenne

Bändi : Tommi Lindell (kosketinsoittimet ja yhtyeen johto), Jaakko Suonio (kitara), Pekka Rajamäki (basso) ja Oskari Lehtonen (rummut)

Eva (Eriikka Väliahde) 

 Kaikkien miesvoittoisten Suomi100-näytelmien joukossa nyrkkeilijä Eva Wahlstömistä kertova musiikkinäytelmä on erittäin tervetullut lisä - ja yllättävä myös! Ensi-iltahurmoksen jälkeen en todellakaan miettinyt sitä, miksi juuri Evan tarina haluttiin nostaa esiin. Samanlainen innostuneen energinen olo oli nähtyäni Teatteri Jurkan Kikka Fan Clubin, ja metroasemalle kaatosateessa rientäessäni ei paljoa sateet haitanneet. Teki mieli jopa viskata sateenvarjo hiiteen ja huutaa maailmalle "Perkele, antaa tulla vaan vettä taivaan täydeltä, ei tunnu missään!"

 Olen nähnyt lukuisia ns. elämäkertajuttuja, joissa artistin elämää käydään läpi syntymästä kuolemaan ja joka välissä veivataan ikivihreitä, osittain käytössä kulahtaneitakin hittejä tai muuten lähdetään nostalgimatkalle tietyn ajankuvan maisemiin musiikillisesti. Nyt tapahtui totaalinen käänne. Piristävän erilainen alku oli tällä ainakin, sillä Eva (Eriikka Väliahde) pisteli menemään iskua iskun perään hikisessä pukkarissa kaapinovet rämisten ja julisti, että pari vuotta on jo nyrkkeilty ja tästä se tosimeininki vasta alkaakin, sanoi muut mitä tahansa. Järjen ääni -Evaa (Netta Laurenne) ei paljoa kuunnella, ja sitten koko elämä pyörii matkalaukkujen pakkaamisen, maasta toiseen lentämisen ja otteluiden välillä. Vauhtia on, ja valloittava nauru raikaa eturivistä. Itse Eva Wahlström siinä istuu nauramassa vapautuneesti itselleen.

 Kotona treenihullu poikaystävä (Ilkka Merivaara) vahtii Evan syömisiä haukan lailla, maitokahvista joutuu helvettiin ja hillosilmästä puurossa varsinkin. Totuus iskee vasten kasvoja yllättävän puhelun muodossa - elämä kuitenkin jatkuu. Olen usein kritisoinut tämänkaltaisia musiikkinäytelmiä tarinan kökköydestä ja siitä, että musiikkikohtaukset ovat pelastaneet paljon. Kuulkaa ihmiset, tässä on nyt loistava, täydellinen esimerkki siitä, miten laitetaan homma toimimaan! Tarina soljuu kiintoisalla tavalla koko ajan eteen päin ja tuo mukanaan niin onnenhetkiä kuin pysähtymisiäkin - äitiyden onnea ja huolia, sairastumisia ja mestaruusotteluita. Myös loppu jää kivasti auki, jos Evan saavutukset eivät ole ennestään tuttuja. Sitkeys ja loistava asenne huokuu Evasta - ja nauru raikaa, katsomossakin. Katseista päätellen (ja nauravista silmistä) tosielämän Ripa-valmentaja taisi istua katsomossa myös ja jotenkin jäi mieleeni pyörimään sopimus siitä, että valmentaminen päättyy tasan silloin kun nauru loppuu.

Ripa ja Eva 

 Ja musiikki ei suinkaan tullut pelastamaan tilannetta, vaan nosti koko kohtauksen aina uudelle tasolle. Koskaan ei tiennyt millaista menoa sieltä nyt tulee ja räjähtävän alun jälkeen oikein odotti, että mitähän seuraavaksi. Ei meinaan ihan mitään perinteistä settiä... Parisuhdebluesista singahdettiin haitarihumpan tahdissa Pariisiin ja "Urheilu on terve harrastus" (josta tuli myös mieleeni Kake Singersin klassikko "Nyrkkeily on hauska urheilu") tarjosi silkkaa ramopunkia yy-kaa-koo-nee - alkua myöten. Psykedeeliset kosketinsoitinsoolot veivät aatokset myös Juliet Jonesin Sydämen punkhenkisiin ralleihin. Väliajalle mentiin sellaisissa rytmeissä, että teki mieli heiluttaa nyrkkiä ilmassa ja moshata kunnolla. Jotenkin mieleeni tuli vahvasti useampikin 80-luvun megahittileffa, jossa sinnikäs sankari(tar) pumppaa, juoksee, tanssii, hyppii, iskee jatkuvalla syötöllä, musiikki pauhaa ja tehostaa jo muutenkin intensiivistä otetta katsojan sielusta. Väliajalla olo oli kuin olisi ollut pikaisesti rockfestareilla huutamassa ja pogoamassa. Mieli teki myös lausua voimasanoja, ja lausuinkin!

 Yhtään sen helpommalla meitä ei päästetty kotiinkaan lähtemään. Ensi-iltayleisö eli melkoisessa hurmostilassa koko esityksen ajan, ja väliaplodeita tuli tasaiseen tahtiin, syystäkin. Onhan tämä nyt ihan järjettömän kova juttu, ja itselläni meni heittämällä koko vuoden parhaaksi musiikkipitoiseksi jutuksi, ellei muutenkin. Mikä parasta, täysin uutta musiikkia, jota kuuntelisin milloin vain uudestaan. Huraa Tommi Lindell! Eipä olisi myöskään uskonut, että pelkistä pukuhuoneen peltisistä kaapinovista koostuva lavastus olisi niin tehokas. Märkien hikisten sukkien ja treenivaatteiden hajua en onneksi saanut päähäni loihdittua. Varsinaiset dynamot olivat tietenkin näyttelijät ja looooistava bändi. Korvatulppia tarvitaan ehkä siellä katsomon vasemmalla puolella? Erityisellä lämmöllä katselin Ripan ja Evan yhteispeliä ja luottamusta, sekä kaatosateessa suoritettua tehotreeniä, kun kaksi Evaa pisteli menemään.

 Tunnustan fanittaneeni Eriikka Väliahdetta jo vuosikausia, ja olen aina kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, miten selkeästi hän artikuloi niin repliikit kuin laulujen sanatkin. Monella olisi opittavaa tästä. Laulettavaa riittää eri tyyleillä ja nautinnollista kuultavaahan kaikki on. Upea nainen kerrassaan! Pääkaupunkiseudulla pörränneet ihmettelevät taatusti, että kuka ihme on tämä Eriikka Väliahde ja missä on piileksinyt kaikki nämä vuodet. Ei hän missään ole piileksinyt, reissu Työvikseen saattaisi valaista asiaa. Minä taas ihmettelin, että kuka on tämä loistava Netta Laurenne! Täysin uusi tuttavuus. Ilkka Merivaara oli nimenä tuttu, mutta nyt näin hänetkin ensimmäistä kertaa lavalla. Hienoa yhteispeliä kyllä kaikilta kolmelta.

Evat sohvalla 

 Kun Eva Wahlström nousi eturivistä lavalle mukaan kumartelemaan, tuntui että koko Kapsäkki räjähtää ilmaan viimeistään siinä vaiheessa. Harvoin tuollaista pääsee kokemaan. Miten onnistunut ilta, ja siinä vaiheessa ei kastuneet sukat ja yleinen väsymys paljoa painanut. Sitten vielä joku kehtaa ihmetellä, miten minä jaksan ravata teatterissa koko ajan. Mistään muusta en saa energiaa näin paljon.

PA PAM !!!

 Menkää ihmeessä katsomaan, esityksiä ei ole kovin montaa joten lippukaupoille siitä!

Esityskuvat (c) Toivo Heinimäki

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!)

Fabulous Bäckström Brothers / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Fabulous Bäckström Brothers / Kapsäkki (Spymonkey-yhteistuotanto)

Ensi-ilta 17.9. 2014, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Toby Park (Spymonkey)
Apulaisohjaaja Aitor Basauri (Spymonkey)

Rooleissa : Petri Bäckström, Jouni Bäckström ja Jukka Nykänen

 Uuden teatterivuoden alkuun tuli tehtyä jälleen pieni aluevaltaus, kun tuulisena tammikuun tiistaina löysin itseni Musiikkiteatteri Kapsäkistä vailla aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitää. Luvassa kuulemma olisi Monty Pythonin ja Marxin veljesten hengessä tehty oopperan ja komedian yhteensulatus.

 Yhteentörmäys pikemminkin! Aluksi pianisti Jukka Nykänen selostikin, että tulisimme kuulemaan ja näkemään oopperan hiukkasfysiikasta, The God Particle nimeltään. Positronit ja elektronit menivät sujuvasti ohi hilseen heti kättelyssä, sen ymmärsin että toinen on toisen vastakappale kuten kaikessa kuulemma on. Jännä fiilis! Jossain taapertaa siis minunkin vastakappaleeni, hih! Lavalle saapuivat nuo mainiot Bäckströmin veljekset oopperan päärooleja esittämään, ja pientä nokittelua oli heillä heti havaittavissa. Selostuksista en paljoakaan ymmärtänyt, mutta hauskaa oli silti. Absurdia. Eturivissä eräs herra taisi tietää hiukkasfysiikasta enemmänkin ja ilmeistä päätellen nautti vieläkin enemmän.

Petri, Jouni ja kypärä jolla taisi olla joku ylevä saksankielinen nimikin ? (c) Alejandro Lorenzo 

 Noh, veljeksistä Petrillä olisi luvassa päärooli (sankaritenorin rooli) Richard Wagnerin Siegfried-oopperassa ja sitä lähdetään työstämään Jenkkilään. Velipoika Jouni haluaa matkaan mukaan, luvassa olisi road trip halki Ameriikan ja samalla voisi tutustua lähisukulaiseen paremmin. Hyvä idea. Mukaan tietysti pitää saada pianistivelho Jukka, ja pian ollaan "on the road again". Pianostahan saa kätevästi niin auton kuin baaritiskinkin.

 Älyttömäksi touhu meni vähintään siinä vaiheessa kun Jumalhiukkas-oopperassa selvisi, että on olemassa kvarkkeja ja niitä on ihan peräti kuutta eri "makua" : up, down, top, bottom, strange ja charm. Olin ihan varma, että nyt minua vedätetään ihan täysillä ja oli pakko Wikipediasta tarkistaa tämäkin fakta! Uskomatonta, näin se oikeastikin on. Muuta en Wikipedian selostuksesta sitten ymmärtänytkään. Huvitti myös se, että kvarkki tarkoittaa alkeishiukkasen lisäksi myös maitorahkaa. Sekin selitys sopisi kyllä tähän spektaakkeliin. Kvarkit painelivat synkassa pitkin ja poikin lavaa, olihan se ihan hulvatonta seurattavaa.

 Tokihan lavalle sitten saapui myös itse Richard Wagner (Jouni Bäckström) esittelemään Siegfried-oopperaa, josta nähtiinkin tiivistetty versio neljässä eri kohtauksessa. Lavalla nähtiin niin  pellavakutrinen sankari Siegfried (Petri B) miekkoineen kuin kääpiö Mime (Jouni B), lohikäärme Fafner (Jouni B, piano ja häntänä Jukka N) ja ihana neito Brünnhilde (tuntematon nainen yleisön joukosta). Hahaa, loistavaa oopperaa muuten! Tämänkaltaisia tiivistelmiä voisin sujuvasti katsella enemmänkin. Tuli sangen ylevä olo, nyt minäkin olen nähnyt ns. korkeakulttuuria... Näistä oopperapläjäyksistä ei tosin tullut Monty Python mieleen, vaan jostain syystä minä ajattelin, että vastaavaa viihdykettä voisi joku vieraileva teatteriseurue esittää esim. Musta Kyy-sarjassa. Ei huono vertaus sekään.

 Olihan tämä sangen viihdyttävä paketti! Komeaa laulantaa nähtiin ja soitantaa myös, vauhdissa lensi pianistin silmälasitkin yleisön sekaan yhden taistelukohtauksen tiimellyksessä. Monenlaista hauskaa kikkailua, etenkin muovimukien kanssa. Siitä löytyy muuten myös YouTube-video tämän linkin alta. Kevätuhri saa siinä vähän kyytiä!

 Huhtikuun puolivälissä on vielä kolme esitystä tästä, suosittelen lämpimästi! Tässä oli jokaiselle jotakin, oopperan ystävät saavat paljon irti, hiukkasfyysikot myös ja maitorahkan lusikoijat löytävät myöskin ihan uutta ajateltavaa.

Fabulous Bäckström Brothers saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)