Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Seinäjoki

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Spamajoki

Suomenkielinen kantaesitys 6.7. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Eric Idle
Sävellys John Du Prez ja Eric Idle
Ohjaus Mika Eirtovaara
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto Pekka Siistonen/Stone Factory Oy
Koreografia Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu Sami Lust

Rooleissa : Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Henrik Hammarberg, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Annina Rubistein, Eeva Markkinen ja Jyri Numminen

Camelotissa on pöhinää 

 Tulipahan sekin ihme itse koettua, että näki lehmän lentävän...

 Melkoista huutoa kuului täällä kun korviini kantautui ensimmäistä kertaa, että Seinäjoen Kaupunginteatteri tekisi Törnävän Kesäteatteriin Monty Pythonin Spamalot-musikaalin ensimmäistä kertaa suomeksi. Nyt olisi eeppistä kamaa tuloillaan, sikälimikäli suomennos saataisiin toimimaan näissä olosuhteissa ja muutama muukin juttu natsaamaan kohdilleen. Seinäjoella on näemmä tapana tehdä kulttimaineessa olevista jutuista omiaan (Rocky Horror Show, Vampyyrien tanssi ja nyt tämä). Ensi-iltaviikonloppuna olisi ollut paljon muutakin luvassa vaihtoehtoina Kajaani tai Salo, mutta lakeuden kutsu oli vahvin ja niin löysin itseni ensin Hotelli Sorsanpesästä ja sieltä Spamalot-polkua pitkin itse kohteeseen. Polun varrelle oli ripoteltu kaikenlaista, joista hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö saa irti vaikka mitä. Itse tosin luennoin historioitsijatyylisesti muinaisista 90-luvun Provinssirockeista "muistaakseni meidän teltta oli joskus tässä" ja "muistan istuneeni EHKÄ tässä kivellä".

Spamalot-polun alkulähteillä 

 Musikaali perustuu "Monty Pythonin hullu maailma" -leffaan vuodelta 1975 (pöhkö suomennos, joka ei kerro yhtikäs mitään itse leffasta paitsi ehkä sen, että kaikenlaisia hulluja käänteitä on luvassa). Alkuperäiseltä nimeltään leffa on "Monty Python and The Holy Grail" ja tästä voi jo vähän arvailla mikä on meininki. Musikaali Spamalot sai ensi-iltansa 2005 ja itse olen sen nähnyt Lontoossa vuonna 2013. Muistan esityksestä ainoastaan sen, että vieressäni istunut tuntematon jätkäkaksikko oli kyynärpäitään myöten suklaassa (kun toisen käsissä ollut suklaanamipussi suli siinä tohinassa epämääräiseksi velliksi), lavalla läpsittiin samaan aikaan kaloilla päin naamaa ja minä kaiken hysteerisen nauruni keskellä sain huudettua sekaan olevani itsekin Suomesta kotoisin. Mentiin heittämällä jonkun naururajan yli ja kierrokset lisääntyivät koko ajan, ja siitä eteen päin oli oikeastaan aivan sama, mitä itse lavalla tapahtui kun kaikki asiat naurattivat.

Järven Neito ja Sir Galahad 

 Leffan olen nähnyt muutaman kerran, parilla ekalla katsontakierroksella pudistellut päätäni ja miettinyt, että eihän tässä ole järjen häivääkään. Ja se se onkin leffan ja käsiksen suola ja sokeri. Järjettömyydessä piilee tietynlaisen nerokkuuden ydin silloin kun se tehdään oikein. Aluksi ihan tolkullisille hahmoille tapahtuu omituisia käänteitä, väki puhuu pöhköjä tai asiaankuulumattomia, laulaa kaikenlaista ja meno on paikoitellen absurdia ja anarkistista samaan aikaan. Ja joka väliin Terry Gilliamin animaatioita, joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Varmuuden vuoksi leffa tuli katsottua muutama päivä sitten muistin virkistämiseksi ja se aiheutti kiehtovaa kutkutusta. Ajai, mitenköhän TÄMÄ kohtaus on toteutettu Seinäjoella...

 Niin. Legendaarinen Graalin malja. Sitä lähtee komeaääninen kuningas Arthur (Juha Hostikka) kera uskollisen "ratsunsa" Patsyn (Lauri Ketonen) etsiskelemään, vaan ensin pitää haalia eeppiselle matkalle mukaan sekalainen joukko ritareita. Alussa kuullaan asioita tietysti hiukan väärin ja tanhuamiseksi ja kaloillaläiskimiseksihän se menee. Niinhän meillä täällä Suomessa on tapana. Etsintäreissulla tulee ritareiden (Sir Robin/Henkka Hammarberg, Sir Lancelot/Aku Hirviniemi, Sir Galahad/Olli Rahkonen ja Sir Bedevere/Ville Orttenvuori) lisäksi eteen kaikenlaista : varsin huomionkipeä ja sopivan överi Järven Neito (Anna Victoria Eriksson, joka pääsee revittelemään roolissa oikein kunnolla ja ääntä kyllä riittää) kera upeiden tanssijoiden (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen), laulavia ruumiita ja yksi joka ei meinaa millään kuolla, tornissaan pelastajaa odottava ja sateenkaarivärein huoneensa sisustanut eteerinen prinssi Herbert (Jyri Numminen), pensaikkokauppias, ritarit jotka hokevat NI!, Timppa-niminen savuava velho ja hirvittävin peto mitä maailma päällään kantaa.

Solvauksia satelee ja vähän muutakin 

 Oma lukunsa on sitten linnästään ränskänkieelisiä sölväyksiä hyytelevät miekkoset. "Minä pieeeräisen syyrin piirrttein sinyn syynttääsii", huutelee Hirviniemen Aku ja naurultani ehdin miettiä, jotta mahtaako pokka pettää vai irtoavatko viikset ensin. Ja sitten jo paikalle rientää can-can -tanssijaa ja kärrätäänpä mestoille myös jättikokoinen puinen pupu. Mutta miksi? Ja lehmät ja muut elikot lentelevät katsomoon asti. Jostain kaikuu kovin tutunkuuloonen Jumalan ääni vahvalla murtehella ja alkaa tehdä välittömästi mämmiä mieli. Kohdataan Musta Ritari, jota ei pieni lihashaava tunnu häiritsevän. Vaan mihin tarvitaan Pyhää Käsikranaattia ja miten tähän liittyy luku kolme (ei suinkaan neljä eikä missään tapauksessa viisi, vaan kolme)? Pysyikö urhean Sir Robinin housut puhtaana? Miksi lavalla käy Jorma Uotinen, Vesku Loiri ja eräs viisuedustaja? Varpuset ja kookospähkinät - miten nämä liittyy toisiinsa? Miten sujuu kouluratsastustyylinen liikehdintä ratsukoilta? Millainen on tällainen laulu? Ja mikä tärkeintä - löytyykö sitä hiton maljaa?

Arthur, Patsy ja NI!-ritarit 

 Elokuvan nähneet ja Monty Pythonin huumorin ystävät saavat tästä spektaakkelista kyllä eniten irti, mutta kyllä tästä kannattaa muutenkin nauttia vaikkei tietäisi ennalta yhtään mitään. Kyseessä kun on varsin toimiva musikaali täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tanssi-ja laulunumeroita, jotka pistetään paikoitellen reilusti ja räväkästi yli. Tuntuu, että jostain on salaa haalittu lisää porukkaa lavalle- niin nopeasti vaatevaihdot tapahtuvat ja mitenkäs tuo jo nyt on tanssimassa tuossa kun äskenhän tyyppi oli aivan toisenlaisissa tamineissa. Hyvin on koreografi Jyri Numminen saanut porukan joraamaan ja pistämään jalalla koreasti, ja hän itse vetelee mukana sellaisia muuveja, että niitä katsoo suurella ilolla ja nautinnolla. Muutenkin pidin suunnattoman paljon nimenomaan Nummisen lukuisista sivuhahmoista -  niistä mainittakoon mm. se tyyppi joka ei millään meinaa kuolla sekä iloisesti urhean Sir Robinin mahdollisista kohtalonkäänteistä lauleskeleva trubaduuri.

 Ihanaa, että kerrankin on panostettu kunnolla puvustukseen! Harvoin kesäteatterissa näkee näin upeita luomuksia ja näin paljon kiiltoa ja kimallusta. Bravo, Riikka Aurasmaa työryhmänsä kera! Lavastus on toimiva ja samalla jotenkin sympaattisella tavalla kotikutoinen, kun milloin mistäkin tärisevästä tornista ilmestyy hahmoa ja puita, pilviä ja jalkoja ja käsiä maljoineen rullataan esiin sieltä sun täältä. "Jostain syystä" koko ajan odotin, että lopuksi olisi yläilmoista vielä ilmestynyt valtava jalkaterä.

Troijan jänis ja hihittelyä sivummalla 

 Pakko kehua myös Mikko Koivusalon suomennosta. Moni sanaleikki meni kertakuulemalla valitettavasti ohi, muistikapasiteettini kun on rajallinen enkä tee muistiinpanoja esitysten aikana koskaan. Ihan siksi tekisi mieleni matkata uudestaankin lakeuksille tätä katsomaan, jotta saisin poimittua tekstin joukosta esimerkiksi sopivia solvausilmaisuja jatkokäyttöä varten. On todettava myös, että Mika Eirtovaaran ohjauksia katsoessani olen takuulla nauranut eniten (Näytelmä joka menee pieleen Tre ja Turku + tämä).

 Takaraivo nauramisesta kipeänä (NI!-ritareiden ja ranskalaissolvaajien aikana meinasi tuttu kärvähdys käydä) suuntasimme takaisin hotellille ja aikaisin nukkumaan, mutta niin vaan hetkeä myöhemmin löysin itseni uudestaan heilumasta tappajapupuhelistin paidankauluksesta vilkkuen kaikenlaisissa porukoissa sisällä ja ulkona. Siitä huolimatta olimme ensimmäisinä aamiaisella ja hei, uunituoretta pannaria!

 Spamalotia kannattaa tulla kauempaakin katsomaan, ja mielelläni näkisin tämän jossain sisätiloissakin myöhemmin. Ja se katosta laskeutuva jalka, pliiiiis!

ps. Koukkasimme ennen kotimatkaa tervehtimässä tätiäni ja matkalla bongasin Samburger-nimisen grillikioskin. Kas kun ei Spamburger. Niin. Miksi välijalla ei ole myynnissä spampurilaisia?

Loppukiitoskuvasta tarkkasilmäiset havaitsevat, että Aku Hirviniemihän on Jumalasta seuraava! 

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, muut kuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjöen Käypynginteätteri!)

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö

Ensi-ilta 26.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä
Ohjaus Christian Lindroos
Musiikki Pauli Hanhiniemi (Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo)
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Koreografia Osku Heiskanen
Musiikin sovitus ja harjoituttaminen Pekka Siistonen, Stone Factory Oy
Kapellimestari Timo Ristilä
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski, Wavemark Oy
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Merja Torri-Seppälä

Rooleissa : Olli Rahkonen, Maria Pere, Reeta Vestman, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Anna Pukkila, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Mikko Kesäniemi, Jenni Packalén ja Sari Jokelin

Ristilän ruutupaita - orkesteri : Timo Ristilä (kapellimestari, koskettimet), Juhani Nisula (kitara), Timo Luostari (kitara), Petri Välimäki (basso) ja Teemu Vuorela (rummut)

 Musikaali, jonka pääparina Olli Rahkonen ja Reeta Vestman! Wohooo! Kiinnostus heräsi välittömästi jo vuosi sitten, ja siinä vaiheessa välimatkalla ja musikaalin aiheella ei ollut mitään väliä. No, valehtelisin jos väittäisin, ettei Seinäjoella ja Pauli Hanhiniemen tuotannolla ole minulle mitään merkitystä. Tätini ja pari serkkupoikaani asuu Seinäjoella, ja siellä kulmilla on tullut vietettyä monia mukavia hetkiä etenkin lapsuudessa. Myöhemmin olen löytänyt itseni sukulaisvierailujen sijaan pyörimästä Provinssirockista, ja olen luultavasti nähnyt Kolmas nainen -bändinkin kerran näillä festareilla. Korostin sanaa luultavasti, koska hajanaisia muistikuvia on kyseisestä livevedosta. No, ainakin olen nähnyt bändin livenä kesällä 1989 Saarijärven Ahvenlampirockissa, josta ei myöskään sen enempää... paitsi että muistan istuneeni mm. Timo Löyvän kanssa aamuyöstä jossain sillalla.

 Parhaiten kuitenkin muistan bändin lokakuisen comeback-keikan Hämeenlinnasta vuodelta 2006. Varsin jännittynein mielin seisoimme vierekkäin ensitreffeillä erään miekkosen kanssa, ja tasan vuoden kuluttua tästä menimme naimisiin. Nyt 12 vuotta myöhemmin sama miekkonen pukeutui Seinäjoen ensi-iltaan pyynnöstäni ruutupaitaan pikkutakin sijaan, koska ensitreffien päätteeksi loihe muinoin lausumaan kuuluisat sanat "kyllä mä teatterissakin kävisin enemmän, jos olisi joku jonka kanssa käydä!". Bingo! Niille sanoille on myöhemmin naureskeltu puolin ja toisin, eli sitä saa mitä tilaa. (Pitänee myös mainita, että ensitreffien paikaksi olisi voinut muodostua myös Popedan keikka kuukautta aiemmin, mutta en koskaan saapunut paikalle...)

Kahdeksan Tirppaa samassa kuvassa!

 Lakeuden kutsu oli vahva, ja vastaanotto teatterissa heti varsin lämmin. Ruutupaitoja näkyi paikalla runsaasti, tosin lähinnä teatterin henkilökunnan päällä. Yhteinen pukeutumisteema oli oikein kiva lisä, ja muutenkin pidin koko teatterin yhtenäisestä visuaalisesta ilmeestä (liput, nettisivut ym.). Lämpiössä on muuten myös mahdollista ottaa lähituntumaa aitoihin keikkabussin penkkeihin ja tutustua Kolmas nainen -aiheisiin lehtileikkeisiin ja Pauli Hanhiniemen muihin bändikuvioihin. Me kävimme istumassa penkeillä väliajalla.

 Ensi-illoissa on aina oma kutkuttava tunnelmansa ja jännityksensä, niin esiripun edessä kuin takanakin. Minä en istu kriittisesti arvostelijalasit päässä kädet puuskassa taidepoliisina tyyliin "vakuuttakaa minut", minä istun käsiäni hieroskellen odottaen elämystä ja tunteita. Katsojana, kokijana ja Teatterikärpäsenä olen pyrkinyt menemään paikalle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esityskautta, sillä mitä kauemmin ensi-illasta on aikaa, sitä enemmän on some täynnä kaikenlaisia kommentteja, joilta ei voi täysin välttyä. Ensi-illassa on hyvä istua täysin avoimin mielin, vailla yhtäkään ulkopuolista mielipidettä - etenkin jos on kantaesityksestä kyse. Tällä on minulle yllättävän suuri merkitys. Toisaalta taas tämä pohdinta aiheuttaa ristiriitaisen olon, sillä aiheutanko minä omilla kirjoituksillani jollekin toiselle samanlaisen fiiliksen? Lähteekö joku ylistävien kommenttieni perusteella katsomaan ja pettyy, jos ei itse tunnekaan samoin? Entä jättääkö joku lähtemättä kokonaan sen takia, että minuun ei iskenyt? Tähän sanoisin, että jos esitys lähtökohtaisesti kiinnostaa jostain tietystä syystä (esim. ohjaaja, lempinäyttelijät, kiintoisa aihe, hyväksihavaittua musiikkia, erikoinen esityspaikka, tuttu ja turvallinen teos, kotimainen kantaesitys), mene ihmeessä katsomaan ja muodosta mielipiteesi vasta sitten, ihan itse. Toivon, ettei kukaan ainakaan jätä lähtemättä sen takia, että minä en täysin lämmennyt. Minulla näkemäni esityksen "hyvyys" perustuu suurimmaksi osaksi sen aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin - tunteitani en pysty feikkaamaan mitenkään. Silmät kyllä näkevät kaikenlaista hienoakin ja korvat kuulevat, mutta jos sydämessä ei läikähdä... ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.

 Hieno aasinsilta itse esitykseen, eikö? Työkkärin jonossa jaellaan lippuja ja lappuja, ja kansa raahustaa pitkin lavaa hiukan alistunein meiningein. Musakin on vielä vähän pidäteltyä, ihan kuin joku jossain odottaisi vapaaksipääsyä ja sopivaa hetkeä. Ja sittenhän niin tapahtuu! Turo (Olli Rahkonen) rynnistää lavalle nyrkit pystyssä kuin raivo härkä laulaen "mitä vittua ne luulee, mitä ne tahtoo minusta" (Liity meihin) ja tunnelma sähköistyy hetkessä. Pulssini kohoaa ja tekee mieli ottaa ryhdikkäämpi asento penkissä. No nyyyyt alkaa tapahtua! Sieluni silmin näin Turon/Ollin hakevan kierroksia ja kenties varjonyrkkeilevän kulisseissa, odottaen omaa iskuaan. Ja BOOOOM nyt mennään eikä meinata. (Vertauksen vuoksi tuli mieleeni eräs näkemäni pieni koirien agilitykisa, jossa seuraavana vuorossa ollut koiruus teppasi malttamattomana paikoillaan omaa vuoroaan odotellessaan...) Kohtalaisen täydellinen ja päräyttävä alku, ja meikä oli ihan fiiliksissä.

 Vaikka osaan muutaman Kolmannen naisen biisin ulkoa vaikka unissani, en ole täysin perehtynyt siihen, mitä kaikkea Pauli Hanhiniemen kynästä on vuosien saatossa syntynyt. Lissut ja Jartsat ovat kyllä tuttuja tyyppejä, ja siihen se sitten jääkin. Olen ymmärtänyt, että kaikki musikaalin roolihenkilöt seikkailevat jossain biisimaailmassa, minulle tuntemattomassa. Mukana on siis paljon uusia tuttavuuksia minulle, asiaan perehtyneille ei niinkään. Jännästi kyllä sanoitukset aukeavat musikaalin myötä ihan uudella tavalla ja ajatukset Hanhiniemestä taitavana sanaseppona vahvistuvat entisestään. Ihan erikseen haluan mainita kappaleen "Suolammen vettä", joka sai aikaan kylmät väreet ja tunnemuistista palautui kirkkaasti ja mieltäni liikuttavasti Työviksen "Anna Liisa", jossa kappale ja itse Paulikin oli mukana. Voikos sitä kauniimmin ja lyyrisemmin ilmaista, että elämässä tulee vastaan pettymyksiä itse kullakin?

 "Mahdatko lapseni arvatakaan miten arkoja unelmat on
kuinka ne siivilleen säikähtää pakohon hädissään ...
Saattaa saappaasi hörpätä suolammen vettä ja kellastuu sukkasi sun
sulle laihaksi lohduksi muistutan että myös vettyivät pieksuni mun..."

Lissu (Mia Vuorela) 

 Tämän musikaalin myötä saamme tutustua kolmekymppisen työttömän, elämässään paikallaanpolkevan Turon lisäksi myös hänen äitiinsä Viljaan (Maria Pere), joka tietysti toivoi pojastaan pappia ja tämän kunniaksi vetäisee toki näyttävän, mutta pitkähkön ja mielestäni täysin muualle kuuluvan steppinumeron. Yksinhuoltajaäiteeltä irtosi tanssikuviot toisaalta kyllä aikas hyvin! Sitten on sairaseläkeläinen, eloonsa ja oloonsa täysin alistunut Jari (Esa Ahonen), joka purkaa turhautumistaan nyrkein vaimoonsa Lissuun (Mia Vuorela) ja tyttäriinsä Emmaan (Reeta Vestman) ja Tirppaan (Anna Pukkila). Lisäksi on sekalainen sakki paikallisia nuoria aikuisia, jotka eivät tunnu löytävän liioin töitä eikä paikkaansa tässä maailmassa. Varsin ankeaa menoa siis ja tunnelmat sopivat niin edellisille vuosikymmenille kuin nykyhetkeenkin. Pientä valonpilkahdusta ja kauneutta on takanäyttämön puussa lumisateineen ja lumilyhtyineen, muuten on aika karua kuvastoa. Vaatetuksesta on glamour ja glitter kaukana - on tennareita, farkkua, ruutupaitaa, pipoa silmillä. Porukasta vaaleine, pitkine kutreineen ja värikkäine legginseineen erottuu Emma, mutta yhtä synkät ovat hänenkin ajatuksensa. Jännä ristiriita tässä, kun äkkiseltään kuvittelisi, että porukan säkenöivin ja sisäistä valoa hohtavin tyyppi olisi joku pelastava enkeli.

 Tokihan sitten lempi leimahtaa Turolla ja Emmalla, ehkä vähän turhankin helpolla Emma lämpenee miehen lähentelyille. Odotin, että olisi jätkä saanut liehitellä vielä vähän enemmän ja sitkeys palkittaisiin vasta lopussa! No, ainakin katsomossa tähän romanssiin ollaan tyytyväisiä, sillä tuloksena nähdään ja kuullaan illan komeimmat duetot ja rakkaudessa riutuminen irrottaa upeita, taianomaiseksi hetkeksi veretseisauttavia soolojakin etenkin Reeta Vestmanin toimesta. Jessus, mikä nainen! Nähdäänpä myös hiukan kiusalliseksi venyvä eroottisviritteinen joulukoristeidenhypistelykohtaus, josta tuli mieleeni Tabu-sarjan Juppe Puputin toteamus "nuuskittiin toisiamme piiiitkä nautinnollinen hetki".

Turo ja Emma 

 Ovelat vinot lavasteet saivat minut välillä havahtumaan siihen, että miksi katson pää kallellaan! Muutamia varsin pysäyttäviä näyttämökuvia oli tarjolla ja kirjaimellisesti myös nähdään, miten käy kun kulissit sortuvat.

 Jo väliajalla oli sellainen olo, että joku tässä nyt häiritsee. En lämmennyt sananmuunnoksille, en tanssinumeroille. Väliajan jälkeen yritin itsepintaisesti tarttua hetkeen ja antaa esityksen viedä liiat ajatukset mennessään, mutta epäonnistuin. Tuulikoneesta huolimatta ei värähtänyt sisimpäni ripsi suuntaan eikä toiseen, vaikka koskettavia tapahtumia lavalla nähtiin. Mustasukkaisuutta, rakkaudessa riutumista, epätoivoisia tekoja ja ilkeitä sanoja. Napakasti kyllä soitti bändi, tuttuja ja tuntemattomampia kappaleita, joissa osassa teki mieli vähän laulella mukana. Ehkä yritin liikaa sillä kuten totesin jo aiemmin, tunteitani en pysty feikkaamaan ja väkisin herättämään. Ihan jees fiilis jäi tästä. Ihan jees, huutomerkin kera! Se ei minulle kuitenkaan enää riitä. Joskus toivoisi, että olisin ihan tavallinen katsoja, eli hyppäisin vaan menoon mukaan ja jättäisin liiat mietinnät sikseen. No, tavallinen katsoja tietyssä mielessä olenkin, mutta "ihan tavalliseksi" olen nähnyt liikaa ja se harmittaa aika useinkin. Lääkkeeksi tähän olen yrittänyt vähentää reissujani, sillä en halua leipääntyä tähän rakkaaseen harrastukseeni.

 Menomatkalla päässäni soi "kerro missä viisaaksi tullaan" jostain syystä, paluumatkalla seuraavana päivänä soi tämä ote "Suolammen vettä"-kappaleesta :

"Kaikkia odottaa yksinäisyys ja se varmasti jokaisen saa
Siellä on seisomapaikkoja vain, ihan turha on kiiruhtaa" 

 Huoh. Kiiruhdettava oli, sillä illalla kutsui iltavuoro töissä, ja kiire jatkui vielä seuraavankin päivän niin, että iski mieletön päänsärky, josta olen nyt jotenkin toipunut. Olen päässyt tässä kirjoittaessani myös kärryille siitä, miksi esityksestä jäi vain "ihan jees!" fiilis. En pystynyt täysillä samaistumaan yhteenkään hahmoon, vaan osani jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Muistui mieleeni Veera Tyhtilän käsikirjoitus Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2006 kantaesitettyyn Teuvo-musikaaliin (Leevi and the Leavings -musiikilla höystetty), jossa oli vähän samanlainen tunnelma. Työttömyyttä, ahdistusta, rakkaushuolia, kuolemanpelkoa... Teuvo kolahti vähän liiankin voimakkaasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kävin sen katsomassa kaiketi seitsemän kertaa.

 Jotain huonoa siis siinäkin, että asiat ovat elämässä tällä hetkellä suhteellisen hyvällä mallilla!

 Näistä sekavista hölinöistäni huolimatta kannustan väkeä vähän kauempaakin Seinäjoelle katsomaan, etenkin jos kiinnostaa Hanhiniemen biisit ja yhdistelmä Rahkonen-Vestman. Se combo sai meidät liikkeelle ja sen suhteen tulimme ruutupaitamiehen kanssa kyllä tyydytetyiksi.

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen Kaupunginteatteri!)

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Euroopan kantaesitys 15.9. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Sting
Dialogi John Logan ja Brian Yorkey
Musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia Jouni Prittinen
Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto

Rooleissa : Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari, Jussu Pöyhönen, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Saari, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund sekä Jan Merilä, Tuukka Miettunen, Roope Santala, Ilkka Stolt, Virpi Laine ja Katja Lindell

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa - itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman "The Last Ship"-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia ... huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista "jes jes jes"-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että "Viimeinen laiva" saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

Telakkaväellä on pomppufiilis 

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa - aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. "Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!" Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla 

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen "nuoresta vanhaksi"-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään 

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia...

 Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, "yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan". Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari) 

 Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin "yhteisen tekemisen meininki". Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja "katsokaa minua"-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu - ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma ... joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen 

 Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

 Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen... Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa "mukana oon", niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

 Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Meg ja Gideon 

 Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika - suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. "Hyvin upposi!" iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Olli Rahkonen

 Olli Rahkosen tapasin huhtikuun alussa 2017 Ravintola Cup & Pintissa Turussa. Olli riensi paikalle Suoraa puhetta-esityksestä Logomolta ja minä Linnateatterista… Alkuperäinen tapaamispaikka (rautatieaseman baari) vaihtui lennossa, kun baari pistettiinkin kiinni nenän edestä.

”Nyt mennään!” hihkaisee Olli ja kertoo syntymävuodekseen 1987. Horoskooppimerkiltään hän on kaksonen. ”Oon kotoisin Helsingistä ja viime elokuussa muutin kiinnityksen saatuani tänne Turkuun. Sitä ennen kaiken aikani oon viettänyt ja kouluni käynyt Stadissa.”

 Mitä harrastat? ”Täällä kaikki on vähän jäänyt, kun on uudet ympyrät ja paljon töitä. Mulla on tosi pitkä urheilutausta. Oon pelannut koripalloa, se oli mun ”päälajini” yli kymmenen vuotta tuonne yläasteen loppuun asti. Olin SYK:ssä koulussa (Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu) ja siellä oli oma koripallojoukkue ja pitkät koripalloperinteet, ja kun lähdin muualle lukioon, hiipui kiinnostus lajia kohtaan samalla. Se oli yksi ajanjakso elämästäni. Jalkapalloa oon pelannut myös, harrastussarjaa Teakin ohessa. Meillä oli parhaiden kavereiden kanssa jengi nimeltään ”Ulvilantien Unelma”, ja se oli mulle henkireikä, koska koulussa uitiin välillä aika syvissä vesissä ja tehtiin tosi abstraktejakin juttuja - mikä on kyllä toisaalta ihan positiivinenkin juttu, mutta oli mahtavaa päästä tekemään jotain konkreettistakin eli pelaamaan fudista ja huutamaan kentän laidalle ”jos ei jaksa juosta niin vaihtoon!”. Musahommiakin on tullut tehtyä, laulettu ja käyty keikoillakin. Lauluharrastus alkoi jo lukiossa ja Kaartin Soittokunnassa olin inttiaikoina laulamassa, 2007.”

Olli nappasi itsestään kuvan ja minäkin mukana...

 Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Pianoa oon opetellut itse soittamaan, sekin alkoi aika myöhäisessä vaiheessa. Siskoni on soittanut koko elämänsä ja ollut musiikkiopistossa, mä vaan urheilin. 18-vuotislahjaksi sain sähköpianon, olin toivonut sitä lahjaksi ja vanhempani olivat vähän yllättyneitä toiveestani. Musikaalisuutta mulla oli, muttei sitä ennen minkäänlaista kiinnostusta. Pianolla pystyn säestämään itseäni vapaasti, mutta konsertteja en lähtisi vetämään kyllä!”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Noh… periaatteessa on niin, että mitä paremmin itsensä hyväksyy, sitä enemmän on vahvuuksia. Oon koittanut aina ajatella niin, että tietyt heikommatkin luonteenpiirteeni (esimerkiksi kärsimättömyys ja tietynlainen salonkikelvottomuus) voin kääntää tässä työssä edukseni. Ylivilkkaudestakin pystyy kanavoimaan energian oikeaan suuntaan. Vahvuuksia yritän hakea koko ajan lisää. Enemmänkin tää on matka omaan itseeni, niin kuin koko koulukin oli. Oma taiteilijuus ja mitä tarinoita haluaa kertoa ja miten oikeasti uskaltaa olla ihmisten edessä. Vahvuuteni on tiedostaa se, että pyrin koko ajan paremmaksi versioksi itsestäni – myös siviilissä. Jos nyt muuta lisään, niin musikaalisuudesta ja urheilutaustasta jos mistä on tällä alalla hyötyä. Yhdessätekemisen kulttuuri on tullut urheilupuolelta mulle jo tutuksi, ja sosiaalisuus. Hyvät piirteet on mun mielestäni vuorovaikutuksellisiakin juttuja, miten hyvä on toisten ihmisten kanssa – ja silloin pärjää tässä ammatissa kyllä helpommin”, myhäilee Olli ja iskee haarukkansa ja veitsensä kiinni eteensä tuotuun herkulliseen pizzaan.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Niitä on paljon. Realistisesti jos ajatellaan, niin haluaisin oppia soittamaan useampia soittimia ja puhumaan enemmän kieliä. Oon aina ollut kielistä kiinnostunut ja olisi hienoa, jos omaisi kuuden-seitsemän kielen pankin. Kieltenopiskelu jotenkin jäi lukion jälkeen ja Teakissa hiffasi sen, että tanssi-ja laulutaidon tavoin kielitaidollakin voi olla työllistävä vaikutus, ja ryhdyin tuumasta toimeen. Mikko Roihan kanssa oltiin Berliinissä yksi kevät, oon lukenut pitkän saksan ja koitin palautella kieltä siellä. Oon koittanut puhua ruotsia ruotsalaisten ystävieni kanssa, ja tyttöystäväni on Göteborgista kotoisin, joten kotikielenämme on ruotsi.”

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Kyllä tää Tom of Finland kaikkineen. Tää oli mulle eka ammattiteatterin päärooli ja kiire aikataulu, jossa tekninen puoli vaati pitkää hiomista. Haasteena on ollut se, että miten pystyy säilyttämään oman taiteellisen työn kaiken sen rumban ja ison talon koneiston keskellä, kun syksy oli muutenkin kiireinen ja olin monessa mukana. Ekaa kertaa olin tämmöisessä tilanteessa, koulussa kun pystyi keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Rauhan ja maltin säilyttäminen ja rooliin syventyminen kaiken hulinan keskellä on ollut haasteellista, ja mulla oli tosi kovat paineet. Ensi-iltaviikon maanantaina meillä meni läpimeno ihan päin helvettiä, jotenkin kaikki tekniset virheet meni ihon alle, ja jos mulla ei ole hyvä olo Toukon roolissa, se heijastuu kaikkeen. Rooli on hyvin vähäeleinen ja pitää vain luottaa siihen mitä tekee, mutta jos luottamus häviää, on fiilis todella kammottava. Viisi päivää ennen enskaria tulin kotiin ja aloin itkeä eteisessä, ja soitin ystävälleni ja sanoin, että tästä ei tuu hevon helvettiäkään koko jutusta. Ystävä lohdutteli mua, ja seuraavana päivänä menikin sitten paremmin ja saatiin kasattua homma. Mua on jännittänyt enskarit ja muut ennenkin, mutta tää oli jotain ihan omaa luokkaansa. Mulla oli pelko siitä, että petänkö nyt ihmisten luottamuksen ja odotukset. Pitkästä aikaa tuli todistelun tarve, ja se ei oo ikinä hyvä juttu. Kouluunpyrkiessäni piti todistella ihmisille, että musta on tähän ammattiin ja sama ajatus hiipi ihon alle nyt jotenkin. Mutta hei, siitä onneksi selvittiin!” Olli vastaa hymyillen.

Olli Touko Laaksosena (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, vanhempieni puolelta on maanviljelijäsukua. Äitini on kotoisin Kurikasta ja isä Saarijärveltä, maatalon lapsia. Insinöörejä löytyy, mutta enoni on maanviljelijä vieläkin. Siskoni on insinööri, äitini on opiskellut biologiaa. Pohjanmaan puolelta tulee kyllä laulu hyvin vahvasti, paappani eli äitini isä on director cantus -arvonimen saanut laulutaiteilija, mutta maanviljelijä hänkin ammatiltaan. Siskoni on soittanut koko ikänsä ja keikkailee edelleen a cappella -yhtyeensä kanssa, mutta koulutukseltaan hänkin on diplomi-insinööri, ja pitää musapuolta edelleen vain hyvänä harrastuksena.”

 Mikä sinut sai sitten kiinnostumaan näyttelemisestä/teatterista? ”Joku kirjoitti hienosti lopputyössään, että ”haluaa elää kohotettua elämää” ja siksi on päätynyt alalle. Normiarki on … arkea. Käydään kaupassa ja duunissa ja nukutaan, ja eihän siinä hirveesti tapahdu mitään. Teatterissa saa kokea aina sen yhden hetken, jossa kaikki tunteet on jotenkin isompia ja draama on totta hetken. Urheilussa sai vastaavasta isot kicksit pelipäivinä ja treeneissä ja siitä, että voi johonkin asiaan keskittyä ihan täysillä. Aluksi se oli vaan ajatus, että tää voisi ehkä olla mua varten, laulutunneilla oli tullut jo käytyä. 2006 hain Teakiin ensimmäistä kertaa ja kuusi kertaa hain. Ammatinvalintani selkeytyi vasta hakukertojen myötä, kun pääsi pidemmälle pääsykokeissa ja ajattelin, että ehkä tää sittenkin voi ihan oikeasti toteutua! Sitten pääsin tekemään kavereiden kanssa vähän amatööriteatteria ja Kellariteatteria ja muuta, niin homma oli selvä. Kouluun pääsin 2011 ja valmistuin keväällä 2016.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aihe lähti siitä, että ikään kuin kirjoitan itseni konkreettisesti ulos koulusta, joka on ollut tärkeä osa elämääni. Isoin hetki elämässäni on ollut Teakiin pääsy ja sitä fiilistä ei tule mikään päihittämään - paitsi lapsen syntymä menee varmasti ohi sen fiiliksen. Ihan konkreettisesti poistui joku taakka harteiltani, en ollut aiemmin tiennyt mitä se sanonta varsinaisesti tarkoittaa, mutta mulla oikeasti keveni olo – enää mun ei tarvitse todistella kenellekään sitä, että kelpaan tänne. Viisi vuotta olin hakenut kouluun ja viisi vuotta olin ollut koulussa, kymmenen vuotta oli mennyt niin, että koulu oli päivittäin ajatuksissani. Kirjoitin sitten itseni koulusta ulos ja loppusanoissa lainasin (vapaasti mukaellen) yhtä lempikirjoistani (Missä kuljimme kerran) ”Tulen aina muistamaan lämmön niillä mukulakivillä, joilla kerran kävelit”, eli tulen aina miettimään suurella sydämellä kouluaikojani ja matkaa kouluun. Oon hirvittävän kiitollinen kaikesta, mitä sieltä sain ja mitä siellä koin. Lopputyössä puhuin omasta kasvustani taiteilijana ja kerroin vähän Saksan-kokemuksista, se oli aika mullistavaa aikaa kevät siellä. Ei siellä mitään isompaa punaista lankaa ollut.”

 Taiteellinen lopputyösi taisi olla se ”Beverly Hills 90210”, jota minäkin olin katsomassa…(ohessa linkki juttuuni)? ”Ahahhah, se oli kyllä mahtavaa! Just puhuttiin, että miten erilaisista taustoista porukka on tähän Tom of Finlandiinkin tullut ja oon kiitollinen siitä, että itselläni on tausta, jossa oon saanut kokeilla kaikenlaista ja myös turhautua asioihin tyyliin ”mitä vittua mä täällä teen ja miks mulla on nää vaatteet!” Rikkautta on tietää, että oon saanut tehdä myös Beverly Hills 90210-tyylisen jutun, jossa pääsi kokeilemaan rajojaan kunnolla, ja niihin muistoihin voi aina palata. Nyt kaikki on nopeaa ja tehokasta, ja vuosi sitten oon saanut puoli vuotta leikkiä Beverly Hillsiä. Se on mulle voimavara.”

 Mullakin se oli kyllä sarjassamme ”erikoisia teatterikokemuksia kautta aikojen”? ”No se oli kyllä todella erikoinen!”

 Harmittaa vieläkin, etten rohjennut tulla paljuun mukaan Brendan ja Brandonin kanssa! ”Niin, sinne olisi voinut tulla. Kukaan ei tullut.”

 Pyörätuolissa kyllä istuin ja kelailin sen kanssa pitkin ja poikin. ”Haitko kahviakin?”

 En hakenut, mutta tupakalla kävin kokeilumielessä, vaikken edes polta. ”No niin, varsinkin silloin kun oli enemmän yleisöä, ihmiset uskalsi hyödyntää kaikkea mitä siellä voi tehdä.”

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko sinulla ollut joku vaihtoehto B takataskussa? ”Voisin olla vaikkapa nuorisotalolla töissä tai tehdä muuta nuorisotyötä. Joskus mä haaveilin opettajan hommista, mutta mulla ei varmaan hermot riittäisi siihen. Vaikeeta sanoa! Kansainvälinen markkinointi olisi ehkä kiinnostanut, samalla olisi ollut mahdollisuus puhua kieliä. Intohimo tähän ammattiin oli kuitenkin niin vahva, että kaikki vaihtoehto B:t tuli vaan suljettua pois kuvioista. Onneksi mun ei tarvinnut katkeroitua!”

 Miksi olet näyttelijä? Päästiin perimmäisten kysymysten äärelle… ”Varmaan siksi, että oon aina rakastanut tarinoita ja tiimissä tekemistä ja sitä, että on tukiverkko ympärillä. Kimpassa ollaan osa jotain suurempaa kuin mitä me itse ollaan. Kertoa tarinoita, saada ihmiset liikuttumaan ja ajattelemaan – se on isoin palkinto mulle siitä, mitä Tom of Finlandin kautta oon saanut kokea. En voi tietää katsojien elämäntarinoita tai kipupisteitä, ja kyllä se pudottaa maan pinnalle, kun ihmiset ovat tulleet kyynelsilmin kiittämään ja kertomaan, mikä kosketti. Samaan aikaan oon itse miettinyt sitä, kun joku ääni on mennyt alavireisesti, näitä pikkuasioita joita aina miettii, koska haluan tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Se koskettaa. Tuollaisten hetkien kokeminen on mulle se isoin juttu, saan olla osa jotain suurempaa. Ei tätä muuten jaksaisi tehdä.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Huolenpito ja lämpö, joita kouluaikoina sain. Muistan, kun tehtiin monologikurssia kolmosvuonna ja Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä olivat juuri aloittaneet professoreina. Olla lähellä ja niin auki… Björkmankin uutena proffana istui kanssani kaksi tuntia. Arno Kotron ”Sanovat sitä rakkaudeksi”-teoksesta olin itse dramatisoinut Ero-monologin, itselläni oli ero alla ja Björkmanilla samoin. Tuli sellainen olo, että kunpa kaikki saisi kokea saman, mitä itse nyt koen. Vieressäni oli aikuinen ihminen, jota kunnioittaa ammatillisesti ja ihmisenä, ja hän jakaa omat kokemuksensa kanssani, tunteet oli auki. Välittäminen, sitä se oli. On tosi koskettavaa miettiä kouluaikoja ja kaikkea sitä, mitä siellä sai. Ihminen antaa omaa aikaansa ja oikeasti koko sielunsa kertoessaan omaa kipeää prosessiaan, ja samalla hän on mun opettajani. Tää on ihmisläheistä työtä.”

Kaija, Touko ja Veli Tom of Finland-musikaalista (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko sinulla HP:n lisäksi muita ns. esikuvia, joita olet ihaillut tai arvostat erityisen paljon? ”Mä oon aina esimerkiksi muusikoissa diggaillut niitä, jotka on jotenkin pienen ihmisen asialla. J. Karjalainen, Tuomari Nurmio, uusista Paleface. Heissä on samanlaista välittämisen teemaa. Mä en fiilistele yhtään tätä ”haippiosastoa”, joka nyt on pinnalla. Menestymisen ja egobuustauksen meininki. Periaatteessa on positiivinen meininki, mutta hashtagit #etenee ja #hommahoidossa jotenkin tökkii. Oman itsensä korostamisen aikakausi on menossa ja se on musta kummallista, varsinkin taiteen alalla ja se, että se on samalla musaa. Tämän takia oon aina fiilistellyt niitä, jotka pitää oman linjansa ja kertoo oikeasti tärkeistä asioista eikä vain dokaamisesta ja haipista.”

 Entäs näyttelijäpuolella? ”Oon aina tykännyt Tommi Korpelasta, siihen ei edes löydy mitään selitystä eikä Tommi kyllä selityksiä kaipaakaan. Se vaan on, sellainen luonnonvoima! Hänen töistään oon aina nauttinut todella paljon ja hän on isoin näyttelijäidolini. Naisista esimerkiksi Elena Leeve on sellainen, josta oon aina tykännyt enkä osaa sanoa hänestäkään, että miksi. Joistakin vaan tykätään enemmän, niin se vaan menee ja siihen ei näyttelijä itse voi mitenkään vaikuttaa. Habitus iskee tai sitten ei.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos oikein fantasioidaan asialla? ”Varmasti Philip Seymour Hoffman, karvatnostattavan intiimiä näyttelijäntyötä teki hän. Varmaankin menisin ihan lukkoon, mutta olisi hieno seurata vierestä hänen työskentelyään. Hän menee myös sinne selittämättömät-osastolle. Uskomattoman hieno näyttelijä oli.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Anna Victoria Erikssonin kanssa aloitettiin työt samaan aikaan ja ollaan oltu samoissa jutuissa nyt. Unelmieni duetto on tulossa ensi syksynä Annan kanssa Viimeinen laiva -proggiksessa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt teatteriryhmä Sysi Ensemblessa ja sen kanssa on oltu vaikka missä soramontusta Kaapelitehtaan Pannuhalliin ja Aleksanterin teatterin kellariin. No sitten oon näytellyt ihan oikeassakin Kellariteatterissa, TeaKissa, Espoon Kaupunginteatterissa ja tietysti täällä Turussa. Niin ja sitten lisäksi vielä se Mikko Roihan Roberto Zucco -esitys, jonka ensi-ilta oli Berliinissä ja sen kanssa käytiin Kansallisteatterin Omapohjassa, Joensuun Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Oulun Kaupunginteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Tämä Tomppa tietysti on merkittävä. Haluaisin vastata kaikki kouluaikaiset työt, mutta isoin niistä oli kyllä kakkosvuonna, kun tehtiin klassikkonäytelmiä. Piia Peltolan ohjaus, Maria Jotunin ”Arkielämää”-novellista dramatisoitu juttu. Siinä olin siementäjä Filemoni Vehviläinen, mulla oli irtomaha ja maatalon työhaalarit. Mietin esityksen jälkeen (ja lopputyöhönikin kirjoitin siitä), että miksi rooli oli jotenkin niin helppoa tehdä. Heti kun laitoin puvun päälle, olin valmis. Siellä oli heinäpaalit ja kahvinkeittimet porisemassa. Puhetyyli oli tämmöinen juhlallinen (Olli näyttää mallia), ja Filemoni oli kiitollinen ja jopa liikuttunut pienistäkin asioista. Tajusin sitten näytteleväni omaa enoani käytännössä koko ajan, siksi hahmo tuntui niin kovin tutulta ja sitä ei tarvinnut juuri lämmitellä, kun vaan veti vaatteet päälle. Tiedät heti kuka olet ja mitä teet. ”Arkielämää” oli kyllä silmiäavaava kokemus kaikkineen. Sain touhuta Filemonina näyttämöllä kaikenlaista, ottaa torkut ja lämmitellä lihapiirakkaa, ja Jesse Kaikuranta soi taustalla ja sai itkeä. Ihana hahmo!”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mainitsin jo aiemmin sen, mikä mulle teatterintekemisessä on kivointa, eli ”kohotettu elämä”. Sama pätee katsojiinkin, kun pääsee irti arjesta ja pääsee kurkkimaan jonkun toisen elämää niin intiimin läheltä. Teatteri eroaa normiarjesta. Itse vaikutun katsojana kerrasta toiseen siitä, miten hienosti kollegat tekevät. Itse ei tarvitse tehdä mitään, voi vain istua ja tsiigata ja nauttia. Eipä siinä sen kummempaa taikaa ole, se on vaan niin hienoa!”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä musiikki, uudet löydöt elämässä ja ihan normaali arki. Mua inspiroi se, että on ihania vapaapäiviä tyttöystävän kanssa ja voin nähdä siskoni lapsia ja kummityttöäni. Nyt tuli mieleen HP Björkmanilta saatu hieno oppi myös, eli kun pitäisi tehdä surua näyttämöllä. Helpostihan sitä alkaa kelailemaan, että pitäisi olla jotenkin synkkää koko ajan ja sitä kautta synnyttäisi oikean tunteen. HP opetti sen, että menet näyttämölle sydän täynnä, mietit mihin uskot, mietit mitä toivot ja mietit mitä rakastat. Siihen sisältyy kaikki tunteet, myös suru. Muuta ei tarvitse miettiä. Sieltähän kaikki löytyy, lapsista ja perheestä. Muutenhan millään ei olisi mitään väliä, ellei ympärillä olisi tärkeitä henkilöitä”, Olli vastaa ja olemme tovin hiljaa.

 Podetko ramppikuumetta? ”En hirveästi, tunnen paljon pahempiakin jännittäjiä. En ole koskaan ollut hirveä jännittäjä, enkä tiedä mistä se johtuu. Välillä mua jopa naurattaa lavallemennessä koko se tilanne. Vaikka olisi todella väsynyt ja hyvä kun on jaksanut kävellä teatterille, niin siellä sitä taas ollaan sängyn sisällä odottamassa omaa vuoroa ja siitä ponkaistaan pystyyn. Taas mennään! On kiva tehdä silloin kun ei tee hommaa liian vakavissaan, silloin jälkikin on parempaa. On olemassa tärkeitä ihmisiä, jotka on ihan oikeasti tärkeämpiä kuin se yksittäinen esitys. Sen tiedostaminen vapautti mua todella, ja oli varmaan syy miksi pääsin kouluunkin. Jos en nyt pääse, en tähän kuole. Yritän oikeasti rentoutua lavalla ja oikeasti kuunnella ihmisiä, enkä vain näyttele näkeväni ja kuulevani. Siinä on vissi ero. Mitä sä muuten kysyit? Joo siis en jännitä lavalla.”

Toinenkin hieno yhteiskuva

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mulle rutiinit on tärkeitä. Urheilusuoritus aamulla, sitten päiväunet ja teatterille menen yleensä puolitoista tuntia ennen näytöstä. Juuri ennen esitystä en nyt varsinaisesti rukoile, mutta laitan kädet yhteen ja silmät kiinni ja toivon, että kaikki menisi hyvin. Pieni hiljentyminen. Väistötiloissa meno on aika kaoottista, ei ole omia pukuhuoneita esimerkiksi, ja mulle on tosi tärkeää saada se pieni hetki, 10-15 sekuntia, hiljentyä omassa päässäni.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Aika vähän niitä on sattunut… Eka näytelmä, mikä koulussa tehtiin, oli Vesa Vierikon ohjaama ”Portti pimeään”, Waltarin näytelmä. En edes muista mistä se alkoi, mutta jotenkin vaan ykskaks kaikki repesivät nauramaan. Taisi olla joku helminauha, joka hajosi. Muistan sen, että katsoi mihin tahansa, siellä oli täysin repeämispisteessä oleva naama. Esitys käytännössä keskeytyi kahdeksi minuutiksi, pokka ei pysynyt kenelläkään. Q-teatterissa olin kerran katsomassa yhtä juttua, jossa porukka repesi nauramaan pitkäksi aikaa. Taisi olla ”Jälkeenjäävät” näytelmän nimi, ja musta oli niin ihanaa huomata se, että kaikki me ollaan vaan ihmisiä! Kohtaus oli se, jossa hautausmaalla oli miespatsas isoine vehkeineen, Korpela taisi revetä ensin. Kai nekin tajusi, että me ollaan töissä täällä, aikuiset ihmiset ja improvisoivat lisää vettä myllyyn vaan. Hetki oli varsin kollektiivinen. Ihan älyttömän hauskaa!”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Kyllä se oli kouluunpääsy. Kuudetta kertaa tosiaan hain ja neljäs vuosi putkeen, kun olin päässyt viimeiseen vaiheeseen. Olin todella jännittyneessä tilassa, en pystynyt edes puhumaan. Muistan sen, kun olimme Väinö Tannerin patsaalla Haapaniemen kentän vieressä, ja ensimmäistä kertaa uskalsin mennä katsomaan tuloksia ovelta. Juotiin siinä olutta, olin ehkä juonut pari. Lähdettiin kävelemään koululle päin ja näin Essi Hellénin tuulettamassa ovella, olin hänet tuntenut jo monta vuotta. Mietin, että jos Essi tuulettaa noin, keitä muita mahdollisia tuttuja oli hakemassa samaan aikaan vai tuulettiko sille, että näki mun nimeni listassa. Nähtyäni nimeni listalla oli tunneryöppy ihan käsittämätön. Paras ystäväni oli vielä mukana ja hän kaatoi pyöränsä ja oluensa, hysteeristä itkua. Olo keveni sillä hetkellä todella paljon, painolasti harteilta oli pois sillä sekunnilla. Paras muisto ehdottomasti!”

 Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon Turun Kaupunginteatterissa Seitsemän veljeksen Aapo ja Viimeisessä laivassa Gideon Fletcher.”

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei oo. Kerran keksin hyvän, mutta oon senkin unohtanut. Eipäs kun juu, se oli Paolo Coelhon jostain kirjasta, avasin ekan sivun. Olin just miettinyt lopputyötäni ajatellen tätä menestymisteemaa ja tätä ihmeellistä itseäänpönkittävää aikakautta. Kirjassa oli sitaatti ”Menestyminen on sitä, kun voi painaa hyvällä omallatunnolla pään tyynyyn illan päätteeksi”. Itselleni tuo tarkoittaa sitä, että on ollut kiltti ihmisille eikä ole käyttäytynyt huonosti ketään kohtaan. Se voisi olla mun mottoni!”

 Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa, eli onko minulta jäänyt jotain olennaista kysymättä? ”Eipä varsinaisesti. Oon ihan tavallisen perheen poika, joka nuorena ei ollut ollenkaan taiteesta kiinnostunut. En silloin tiennyt, että tähänkin voi kanavoida energiaa. Levottomuus vei mut urheiluun. Jännästi elämä kyllä heittelee eikä ikinä tiedä mihin päätyy.”

 Osaatko imitoida ketään? ”No en todellakaan, oon ihan helvetin huono imitoimaan. Kaverit haluaa välillä nähdä mun imitaatioshowni, oon kyllä niin paska siinä että! Todella säälittävän surkea imitaattori, et uskokaan kuinka surkea mä oon! Aivan luokatonta menoa.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Pikku Myy, se on ihan mun lempparini. Pikku Myy tai Haisuli. En tiedä miksi, jotenkin ne hahmot on aina viehättäneet mua.”

 Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Ekana tuli mieleen lentäminen, se olisi hienoa osata. Mä lentelisin ja pelastaisin ainakin lapsia kiipelistä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Nyt on syystäkin tasa-arvokysymykset tapetilla, ja mä tutkiskelisin sitä. Anna Victorian puhe Suoraa puhetta -näytelmässä käsittelee sitä, että miehet ei vaan ymmärrä, mitä kaikkea nainen joutuu kokemaan. Keho seksualisoidaan ennen kuin tietää mitä seksualisoiminen edes tarkoittaa. Tutkailisin sitä, miltä tuntuu mennä baariin istumaan ja miten ihmiset kohtelee mua. Miehet ei oikeasti koe sitä samalla tavalla eikä oikeasti voi tietää, kun sitä ei tapahdu.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin läppärin ja pianon. Niillä mä viihdyttäisin itseäni pitkään. Ruuaksi siellä olisi sipsejä ja ehkä ranskalaisia. Jos nyt ihan rehellisesti vastataan, niin ranut ja pihviainekset, niillä pärjätään ja itse voisin vielä paistellakin pihvit. Juotavaksi olisi maitoa ja kahvia. Olutta ilman pärjää, mutta kahvia pitäisi ehdottomasti olla.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Maja ei olisi ensinnäkään liian korkealla, siinä ekoilla oksilla parin metrin korkeudessa suunnilleen. Se olisi vähän niin kuin meidän Kurikan mökin saunamökki, siinä olisi nukkumatila ja sauna vieressä, ja pieni kuisti. Puusauna kirjaimellisesti, kyllä! Hyvin näppäränkokoinen, kaikki olisi käden ulottuvilla. Ei mitään liian prameaa.”

 Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin katsomaan, miten omat vanhempani tapasivat! Olisi hauskaa nähdä se. Tiedän, että he tapasivat lentopallopiireissä ja miten siellä on katseita vaihdeltu sitten...”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Yle Puheen haastattelussa mun piti kuvailla itseäni ja vastasin, että oon välillä salonkikelvoton mutta sydämellinen. Toivon, että se olisi esityksen tematiikkana myös. Ei se mikään musikaali olisi, mutta kyllä siinä musiikkinumeroita olisi varmasti. Mun roolissani olisi vanha kämppikseni ja kouluunkin päässyt Jarno Hyökyvaara. Hän tuntee minut ja on alalla, eli osaa myös näytellä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä saa sut ajamaan tuhansia kilometrejä vuodessa aina uudestaan kokemaan teatteria?”

Siinäpä taas kysymys…

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Tämän jälkeen menen moikkaamaan ystävääni Akseli Hannulaa, jonka kanssa päästiin Kellariteatteriin samaan aikaan. Hän on myös ”alan miehiä” ja toimii enemmänkin dramaturgina. Mennään katsomaan Tappara-HIFK -peliä luultavasti Mallaskukko-baariin. Huomenna lähden Stadiin takaisin ja maanantaina ajan mökille. Pitkänäperjantaina lähdetään sitten TeaKin kurssikavereiden kanssa Viron-laivalle, 22h tauotonta ”viihtymistä” luvassa. Eli ensin lepoa ja sitten levon vastakohtaa. Luojan kiitos on muutama toipumispäiväkin siinä ennen kuin pitää palata takaisin töihin. Viimeisen laivan harkoilla aloitetaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ellen

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Tyttöystäväni ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Ihmisten narinaa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Nuoriso-ohjaajan työtä, lastenkodinohjaaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Vittumaisessa ammatissa kylmässä maailmassa

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!