Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikko Rantaniva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikko Rantaniva. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. lokakuuta 2018

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Kuopion Kaupunginteatteri, Minna-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Annina Enckell
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Laulujen sanat Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Musiikillinen johto ja harjoitus Mika Paasivaara
Lavastus Eira Lähteinen
Puvustus Taina Natunen
Koreografia Antti Lahti
Valosuunnittelu Juha Westman
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Projisoinnit Jarmo Jääskeläinen

Rooleissa : Lotta Vaattovaara, Ritva Grönberg, Virpi Rautsiala, Johanna Kuuva, Mikko Rantaniva, Pekka Kekäläinen, Lina Patrikainen, Karri Lämpsä, Markus Petsalo, Mikko Paananen, Ilkka Pentti, Annamari Eerola, Waltteri Haapaniemi, Johanna Hopia, Hanna Raittila ja Jukka Väinölä

Orkesteri : Tapio Nykänen (johto esityksissä sekä piano ja harmonikka), Markku Lehikoinen/Jukka Kolehmainen (basso), Toivo Rolser (viulu) ja Marko Salmela (lyömäsoittimet)

Lotta Vaattovaara ja Virpi Rautsiala 

 Uudesta kotimaisesta musiikkiteatterista ja teatterimusiikista kannattaa pitää vähän enemmän älämölöä (vaikka aina toitotan, etten ole varsinainen musikaali-ihminen, mutta silti löydän itseni niitä katsomasta aika usein) ja tehdä reissu Hämeestä Savoon. Aika pitkään minua on Kuopion Kaupunginteatteriin houkuteltu (parina kesänä olen kaupungissa kyllä piipahtanut ja lupsakkaa on meno ollut monessakin mielessä), mutta vasta yhdistelmä Äidinmaa - Snoopi SirenMikko Rantaniva sai minut ryhtymään lupauksista tekoihin. Niinpä sitten lähdettiin lauantaiaamuna hyvin varhain ja hyvin sumussa liikenteeseen, maisemienkatselu meni täysin pieleen sillä sankka oli sumu ihan melkein perille asti.

 Jo parikymmentä vuotta tekijöiden aatoksissa kypsytelty Äidinmaa sai kantaesityksensä Espoossa keväällä 2017 ja varsin ilahduttavaa on se, että se ei jäänyt pitkäksi aikaa hautumaan, vaan koki uuden tulemisensa Kuopiossa. Perillä ehdin ensimmäisenä hämmästelemään teatterin aulan portaita. Monikohan niissä on tullut vuosien saatossa nenilleen? Saimme kammettua itsemme kahvion puolelle, pulla oli erittäin muhevaa ja makoisaa, ja pian istuimmekin jo eturivissä. Tähän reissuun sopivia ajankohtia oli tasan yksi ja jos siinä oli ainostaan eturivissä tilaa, eipä jäänyt kauheasti vaihtoehtoja. En ole myöskään mikään eturivi-ihminen (vaikka muutamaan otteeseen sinne olen väkipakolla itseni parkkeerannut), mutta tämän nurinan unohdin aika nopeasti kun siinä silmien edessä hetken kuluttua kirmasi juoksumatolla kohtalaisen hyväkroppainen miekkonen (Karri Lämpsä) ja mukaan saatiin kaikenlaista joraajaa ihanan karmeissa kasarihenkisissä kuteissa. "Nyt menee lujaa" kajahti ilmoille ja rahaakin ammuttiin etukatsomoon. Kotiinviemisiksi saimme kalakukon lisäksi siis pari viidensadan markan seteliä ja olipa mukana yksi tonnin setelikin. Tienestireissu! "Nyt menee lujaa" muuten kuultiin Espoossa vasta lopuksi ja muutenkin olin aika nopeasti sitä mieltä, että vertailut sikseen, koska tämähän on täysin erilainen versio. Ja hyvä niin, niin pitääkin tehdä!

 Aluksi ollaan vanhan kaupparakennuksen edustalla, paikalla iäkkäämpi daami Anni (Ritva Grönberg) tyttärentyttärensä Lauran (Johanna Kuuva) kanssa. Yksi lenkki sukupolvien välisestä ketjusta on poistunut ja olisi perunkirjoitusten aika. Talossa on muinoin toiminut sekatavarakauppa ja Annin koti. Kankailla peitetyt myyntitiskit ja kassakoneet muistuttavat ajasta joskus kauan sitten, ja yhtäkkiä olemmekin 30-luvun lopulla ja puodissa häärää ja määrää Annin äiti Vieno (Virpi Rautsiala), joka myy tiskin alta viinaksia janoisille. Nuori Anni (Lotta Vaattovaara) esittäytyy myös ja meikäläinen ihastuu välittömästi. Miten hurmaava neito ja mitkä hymykuopat! Vieno pitää aikamoista jöötä. Ajat ovat kovat ja kovemmaksi muuttuvat, eikä nyt ole herkistelyn aika.

Johanna Kuuva 

Ritva Grönberg 

 Kova on kuri tehtailija Aarniheimonkin (Pekka Kekäläinen) tiluksilla, poikaansa Veikkoa (Karri Lämpsä) mies nälvii erilaisin haukkumanimin eikä tytär Sofia (Lina Patrikainen) pääse yhtään sen helpommalla. Veikon kohtelu kyllä korpeaa. Miltä tuntuu jatkuvalla syötöllä kuulla oman isän suusta, että "sinusta ei ole kyllä yhtään mihinkään, senkin vätys!" Ei mikään hedelmällinen kasvuympäristö nuorelle miehelle ja itsetunnolle.

 Pientä iloa tarjoillaan sentään tansseissa, joissa haitari soi ja humppapolvea alkoi minullakin kutkuttamaan, sen verran reipasta menoa oli parketilla. Voi niitä ujoja katseita ja innosta punoittavia poskia. Paikalle ilmaantuu myös salaperäinen salskea nuorukainen Olavi (Mikko Rantaniva), johon neidot oitis iskevät silmänsä. Vaan Olavipa iskee silmänsä hymykuoppiin ja Anniin, ja pian jo käydään vähän "maanmittaushommissa" syrjemmällä. Ah nuorta lempeä! Sydän pakahtuu, ja on siitä aiheesta kaunis kappalekin hiukan myöhemmin.

 Välillä palataan takaisin tuoreimpiin kuviin, ja ehdin kyllä siinä myös miettimään, että osattiin sitä ennenkin suhtautua vihamielisesti vieraisiin, ulkomaalaisenoloisiin henkilöihin ja nuoret neidot ovat joutuneet häpeillen vaikenemaan kohtaamastaan sopimattomasta lääppimisestä. Vaikeista, kipeistä asioista ei vaan puhuta ääneen. Yllättäen olemme kuin keskellä 80-luvun musiikkivideota, kun Laura ja poikaystävänsä Antero (Markus Petsalo) vetäisevät kimpassa kohtalaisen tykin rock-henkisen biisin, ja bändikin heittää uuden vaihteen silmään. Varsin monipuolista settiä saa liveorkesteri kyllä soittaa, ja mukavasti ovat näkyvissäkin monessa kohdassa. Lava pyörii, valtava punainen kuvio taustalla projisointina ja kaiken keskellä asennemuija nro 1 Laura korkkareissaan. Tämä nainen ei ainakaan suostu miesten pompoteltavaksi, ajat ovat muuttuneet todellakin!

 Kahdessa aikatasossa sujuvasti liikutaan, ja ollaan takaisin 30-luvun loppupuolella. Sota sotkee orastavat lemmenkuviot pahemman kerran, ja ehkäpä Veikkokin pääsee näyttämään isälleen, että hänestä on johonkin? Joskus olen hekumoinut ajatuksella, että olisinpa elänyt sen ajan, kun sulho olisi rintamalla ja kaihoisat kirjeet kulkisivat kenttäpostin mukana. Lähtöhetken haikeus, viimeiset halaukset ja pitkät katseet, vielä vilkutus junan ikkunasta. Ikävä on jo nyt, kun juna katoaa näkyvistä. Kun toinen lupaa tulla takaisin, mutta syvällä sisimmässään molemmat tietävät, ettei se ole niin varmaa. Jokin tässä viehättää minua suuresti. Mieleeni nousee vanhat Suomi-filmit, nyt samaa tunteen paloa, tunnelmaa ja puvustoa näkee ihan väreissä!

Mikko Rantaniva ja Lotta Vaattovaara 

  Kirjeet katoavat jonnekin, äiti haluaa suojella tytärtään pettymyksiltä ja yksi ei palaa rintamalta lainkaan. Annikin ajautuu ratkaisuun, jossa ei hirveästi ole vaihtoehtoja. On ajoittain hyvä pysähtyä miettimään omiakin juuriaan ja sitä, miksi joistakin asioista on haluttu vaieta. Miksi on tehty niin kuin on tehty. Tai miksi sama kaava toistuu sukupolvesta toiseen. Siitä on lupa kuitenkin poiketa ja tehdä omat ratkaisunsa, kääntää suunta.

 Harmitti vähän se eturivissä istuminen, sillä kokonaisuus ja suuren näyttämön täysi hyödyntäminen jäi kieltämättä vähän paitsioon, kun jouduin paikoitellen katsomaan kuin tennisottelua puolelta toiselle. Projisoinneissa viehättivät vihreys ja koivut, valaistuksessa etenkin lumoavan kauniisti ylhäältä siivilöityvät säteet. Kylmät väreet menivät aaltoina lävitseni viimeistään siinä vaiheessa, kun porukka lähtee rintamalle ja ruoto suorana väki laulaa korkealta ja kovaa. Tuli sellainen Les Misérables-fiilis vaihteeksi. Ja mikä duetto vanhalta ja nuorelta Annilta ("Täytyykö sen tuntua tältä")! Äidinmaa on täynnä erittäin kauniita melodiota ja sanoituksia muutenkin, ja kappaleita ei pelkästään laulettu, ne tulkittiin hyvin vivahteikkaasti ja tunteella. Onnekkaasti Mikko Rantanivan Olavi riutui "Kuume"-kappaleen kourissa juuri suoraan edessäni ja olihan se aikamoista herkkua, vaikka sielua puristi samalla. Mutta kuten sanottu jo aiemmin, eniten viehätyin nuoresta Annista, Lotta Vaattovaarasta. Mikä raikkaus, luontevuus, ääni! Ilahdutti myös Ilkka Pentin näkeminen vihdoinkin livenä, häntä kun olen salaa fanittanut jo liki 30 vuotta...

Äidinmaa-juliste (c) Antti Karppinen 

 Hieno tuo juliste, eikö? Hauras kukka, vahvat juuret maassa, synkät pilvet, valonkajo kaukaa. Tunteisiinhan tämä meni, ja upeaa, että on kotimainen musikaali, jossa on näin paljon vahvoja naisrooleja. Lähihistoriaa, ja meillä jokaisella suvussa taatusti yhtä monta kiinnostavaa tarinaa. Mitä kertoisivat vanhat kirjeet? Valokuvat? Sormus?

 Kyllä kannatti ajella viisi tuntia Kuopioon eli sinne ja takaisin, ihan syystäkin on Snoopi Siren yksi lemppariohjaajistani. Paluumatkalla poikettiin perinteiseen tapaan Tiinan Tuvassa kalakukko-ja sämpyläostoksilla. Suosittelen sitäkin!

Esityskuvat (c) Sami Tirkkonen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kuopion Kaupunginteatteri!)

torstai 30. huhtikuuta 2015

Kivaa ja korkealta / UIT

Kivaa ja korkealta / Uusi Iloinen Teatteri, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 29.4. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus : Seppo Ahti, Katariina Havukainen, Kari Ketonen, Timo Kärkkäinen, Melli Maikkula, H. Miettinen, Markku Salo ja Simo Talasranta

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Timo Kärkkäinen

Lavalla : Niina Koponen, Vanessa Kurri, Sari Siikander, Jussi Lampi, Mikko Rantaniva, Puntti Valtonen, Sonja Sorvola, Minttu Sinkkonen, Hanna Rajantie, Kalle Lähde ja "Rouva Yllätysnumero"

 Sään perusteella oltiin synkimmässä syyskuussa, vettä oli satanut kaatamalla koko päivän. Väki kiirehti kumarassa sateenvarjot käsissään kohti Linnanmäkeä ja Peacock-teatterin ovista sisään. Ryysis oli melkoinen, esityksen alkuun oli parikymmentä minuuttia ja narikkaan/lippukassalle muodostui aikamoinen sumppu. Fiilis nousi kuitenkin nopeasti sangen korkealle, kun muutaman metrin käveltyään oli törmännyt esimerkiksi Jari Tervoon, Pirkka-Pekka Peteliukseen, Arvi Lindiin ja Viktor Klimenkoon. Kaiken keskellä minä ja seuralaiseni, kyllä siinä pieni ihminen hetkeksi hämmentyy.

 Onneksi vaalit menivät jo, hämmennystä ja huvittuneisuutta nostatti myös pääsylippumme, jossa luki isolla "oikea keskusta".

 Ilmassa oli positivista pöhinää esityksen alkua odotellessa. Ja kas, ensimmäisenä lavalle astui Vanessa Kurri, joka löi heti alkuun ällikällä kaikki laulunumerollaan. "Jes, tästä on hyvä jatkaa!" Meininki kasvoi vauhdikkaalla aloitusnumerolla, julistettiin ilolla paluuta Linnanmäelle, jonne UIT:n show kyllä totisesti kuuluukin.

Huutokaupassa (c) Mirkku Merimaa

 Esityksessähän ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi, sitä väliaikaryysistä ei olisi jaksanutkaan), joten seuraavan puolitoistatuntisen aikana näimme ja kuulimme tuttuun tapaan sketsejä ja musiikkinumeroita. Käsiohjelmassa vilisi vuoristoratoja ja samankaltainen fiilis minullekin vähän jäi. Osa sketseistä (kuten heti ensimmäisenä nähty Puntti Valtosen tähdittämä juttu perinteisestä luonto-ohjelmasta) oli vähän turhan pitkiä ja tasapaksuja, jotenkin kesyjä myös. Musiikkinumeroissa lähdettiin uuteen nousuun, ja sieltä alas tukka putkella. Cheek ja Loiri alkaa minusta olla jo aika kulunutta materiaalia, toki aika huvittava mielikuva syntyi siitä tatuoinnista, jossa olisi Vesku käsissään lautasellinen tillilihaa. Samoin hihitytti Ville Haapasalon veljen Kallen kertomus siitä, jos Suomen julkkiksia mitattaisiin erityisillä yksiköillä tyyliin "tuhat tauskia on yksi loiri".

Cheek to Cheek (Minttu Sinkkonen ja Jussi Lampi) (c) Mirkku Merimaa

 Huutokauppa-Einari -sketsissä ja pikatreffien miespuolisina ehdokkaina Mikko Rantaniva väläytteli taas muuntautumiskykyään. Mainioita hahmoja oli kyllä lavalla useampaankin otteeseen, kuten Sari Siikanderin esittämä äiti, joka hermostuksissaan rapsutteli rintojensa alta koko ajan sekä anarkistien kokouksessa nähty Puntti Valtonen vaaleassa kiltissä peruukissaan ja Slipknot-paita päällään.

 Jean S vetäisi taas numeron, joka jäi takuulla mieleen! Haloo Helsingin! (miten tuota bändin nimeä oikein taivutetaan?) Beibi-hitin tahdissa laulettiin peilille ja rivistö äijiä veti sellaiset locking-kuviot että terve ja moro! Mahtavaa heittäytymistä jälleen, ja minusta yksi koko esityksen parhaista vedoista.

 Alkupuolella nähtiin myös musiikkinumero, jonka esittäjää ei kyllä osannut odottaa lavalle. Aluksi ei edes tajunnut, että kuka sieltä tulee ja siksi en tässä hänen nimeään mainitse, jotta yllätys olisi yhtä suuri tulevillekin katsojille. Laulunumero ikään kuin kruunasi paluun Linnanmäelle.

 Varsin viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty tämä oli, se nyt ei ollut mikään yllätyskään. Joukosta puuttui kuitenkin niin tappohauska sketsi tai musiikkirepäisy, että tämän muistaisi vielä pitkään esitysten jo päätyttyä. Näin siis minun mielestäni. Porukka toi omalta osaltaan kyllä auringon muuten synkkään iltaan, joten tehtävä on siinä mielessä täytetty. Etenkin tanssia oli mukava katsella.

 Esitykset jatkuvat Peacock-teatterissa 13.6. asti. Lisäinfoa UIT:n omilta sivuilta.

(näin esityksen kutsuvieraana)

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 28.3. ´15

Ensi-ilta 7.11. 2014 Mikkelin Mikaelissa, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Lavalla : Mikko Rantaniva, Timo Kärkkäinen, Jussi Lampi ja Puntti Valtonen

Musiikin sovitus ja harjoitus Timo Kärkkäinen

Laulujen sanat mm. Markku Salo, Timo Kärkkäinen ja Jussi Lampi

Sketsien käsikirjoitus mm. Mikko Koivusalo ja H. Miettinen

Tuotanto UIT/Janne Jämsä

 Kuulin tästä produktiosta jo pari vuotta sitten yhdeltä työryhmän jäseneltä, siinä vaiheessa koko homma oli vasta suunnitteluasteella ja aikataulujen kanssa taisi olla eniten haastetta, meneviä miehiä kun on kvartetti täynnä. Mistä moinen nimi Hiipparikvartetti? No, Kipparikvartetti oli oman aikansa kovin poikabändi ja muistiini on painunut etenkin Teijo Joutselan möreällä bassolla laulettu "skimbadabajumbabba"-kohta elokuvassa Kaunis Veera eli balladi Saimaalta. Hiipparikvartetti taas on päivitetty versio tästä porukasta, ja mikäs siinä. Sliipparikvartettia odotellessa!

Timo, Mikko Puntti ja Jussi / (c) Aki Rask

 Olin ollut koko ajan siinä luulossa, että esitys koostuu pelkistä lauluista, mutta väärässä olin. Alunperin näin oli ollut tarkoituskin, mutta matkaan oli tullut pari muuttujaa ja homma lähti mukavalla tavalla käsistä sen suhteen. Koskapa herrat löytyvät UIT:n porukoista, sketsiosastokin muistutti melkoisesti UIT:n pläjäyksiä - tosin välillä tuntui sitä, että mitään käsikirjoitusta ei edes ole, vaan tyypit improvisoivat osan jutuista ja komiikkaahan syntyy jo herrojen keskinäisestä kemiasta. Ja sehän toimii! Tosin Puntti Valtosella lie noussut vähän hattuun toinen päärooli Kansallisteatterin Salva-spektaakkelissa (vai mikä se on nimeltään) ... valmiusasento hänellä olikin aina melkoinen ja sitä muut sitten kyllä antaumuksella kuittailivat.

 Minua huvitti kovasti sanoilla kikkailut tyyliin Pasi-Annikki ja Perä-Ilmajoki. Yksi tietty vaalea polkkatukkaperuukki huvitti myös suunnattomasti, harmi ettei irtoviiksiä taidettu nähdä. Mikko Rantaniva vetäisi päähänsä dannyhenkisen polkkiksen ja antoi palaa koko repertuaarinsa edestä. Sulavia tanssiliikkeitä esitellessään mieleeni tuli joku henkilö, jonka nimeä en saanut päähäni sitten millään. Jussi Lampi sitten totesi, että Mikko näyttää ihan Evgeni Plushenkolta (venäläinen taitoluistelija) ja sehän se oli! Mikko Rantaniva, tuo Äänekosken oma Plushenko. Tosin Mikko on paljon komeampi. Ja se baaritiskikohtaus kuuluu sarjaan "meinasin pudota sohvalta", eli kannattaa ottaa Tenat mukaan. Sketseihin liittyy myös keskinäinen naljailu, yksi hauskimmista kohtauksista oli se kun Jussi ja Puntti leikkivät "Arvaa ketä ajattelen"-jutskaa. Tuli vahvasti mieleen eräs tuttuni tästä.

 Tyylikkäitä herrasmiehiä, tyylipuhdasta laulantaa. Komeasti soivat miekkosten äänet yhteen! Lauluja oli moneen lähtöön ja yllärinä sieltä tuli myös ikisuosikkini Rotestilaulu, Jussi Lammen antaumuksella tulkitsemana. Esitys oli kaikkineen hyvin viihdyttävä ja poistuin salista kestohymy naamallani. Hiipparikvartetista tuli hyvä mieli, ja silloinhan tehtävä on täytetty.

 Hiipparikvartetin voi nähdä kevään aikana vielä Kouvolan Teatterissa 9.4. sekä äitienpäivänä 10.5. Linnanmäen Peacock-teatterissa. Syksyllä esitykset jatkuvat myös.

 Ja jos näitä herroja haluaa katsella ja kuunnella lisääkin (ja kukapa ei haluaisi), on koko poppoo nähtävissä UIT:n Kivaa ja korkealta-revyyssä (linkki tässä) ja kesällä vielä napataan Sari Siikander matkaan ja luvassa on Melkoisia muskettisotureita Äänekosken Kievarin Kesäteatterissa (linkki tässä).

 Hiipparikvartetille neljä tähteä ja Rotestilaululle plussa päälle **** +.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Ilosofian oppitunti / UIT

Ilosofian oppitunti / UIT, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 24.4. 2014, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Antti Paavilainen

Lavalla : Puntti Valtonen, Heikki Hela, Kaisa Mattila, Sari Siikander, Mikko Rantaniva ja Jean S

Tanssijoina : Kiira Kilpiö, Suvi Salospohja, Katrin Vaskelainen ja Kalle Lähde

 UIT:n mainio revyy on aina varma varhaiskesän merkki ja harvinaista herkkua siinä mielessä, että UIT:n iloittelut toimivat hyvin myös television välityksellä. Kaikista esityksistä kun ei voi sanoa samaa... Ihme ja kumma on se, että olen aiempina vuosina yhtä poikkeusta lukuunottamatta tyytynyt katsomaan tämän kotosalla mukavasti olohuoneessa. No, nyt sitten olin oikein ensi-illassa mestoilla ja ilmassa oli suuren tapauksen tuntua jo ennen ensimmäistäkään tahtia. Paikalla oli ns. kaikki ja siellä minäkin salamavalojen räiskeessä ihmettelin menoa ja mietin suoraan töistä matkaan lähteneenä, että olenko nyt ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja kyllä, olinhan minä! Olin paikalla siksi, jotta voin tässä nyt kirjoittaa ja levittää tätä ilosanomaa eteen päin.

 Parastahan tämä on ihan paikanpäällä, sehän on selviö. Hävettää tosin tunnustaa, että lavastuksen kikat tajusin vasta käsiohjelmaa tutkaillessani... kirjojahan siellä oli pötköllään siellä sun täällä. Tietysti, ilosofian oppitunnista kun on kyse. Noh, parituntiseen mahtuu kaikenlaista ja muutamissa ohjelmanumeroiden yhteydessä huomasin vain tuijottavani lavan tapahtumia vain pienehkö hymynkare suupielessä. Hitler-imitaatiot (irtoviiksistä huolimatta) alkaa olla jo loppuunkaluttu juttu, samoin parisuhdekurssin kuvioille en kauheasti lämmennyt. Sekin tuntui jotenkin kovin tutulta ja jo kertaalleen nähdyltä. Enemmän nauratti vieressäni istuneen sangen tunnetun mieshenkilön spontaanit reaktiot yhden jos toisenkin hahmon edesottamuksiin. "Ponsorit" tuli esiteltyä sangen erikoisella tavalla, ja vaikka olenkin murrefani ja hurahtanut etenkin savolaistyyppeihin, pitikö oma ohjelmanumero tälle oikein saada? Ilmeisesti piti.

 Mutta sitten... koko työryhmä ensinnäkin veti sangen mainion ja ammattitaitoisen shown, nautin musiikista ja koreografioista ja siitä, että jokainen sai oman huippuhetkensä. Huomasin kuitenkin, että jo alkumetreillä kiinnitin erityishuomioni herra Puntti Valtoseen. Moni on varmaankin nähnyt sen yhden YouTube-videon, jossa jonkun rantalomakohteen zumba-vetäjä jää toiseksi eräälle tuntemattomaksi jääneelle herralle, joka samalla tavalla vie huomion ja sympatiapisteet välittömästi. Kun on rytmi veressä, on rytmi veressä ja voi että miten se tekemisen ilo ja riemu näkyy ja kuuluu kauas! Pisteet Puntille ehdottomasti illan viihdyttävämmästä ja jollain tavalla liikuttavimmasta ohjelmanumerosta heti alkupuolella. Pariskunta tutkii "aarrekarttojaan" (tiedättehän nämä kartat, jokainen voi askarrella leikkaa ja liimaa -tyylillä kuvia unelmistaan ja haaveistaan) ja mies alkaa haikeana muistella lapsuuttaan, jolloin näki hurmaavan balettiesityksen. Upea Kalle Lähde siinä vielä tanssimassa, ja  tuli sellainen Billy Elliot -hetki kyllä. Mutta mitäs sitten kävikään! Bändi alkaa soittaa "Moves like Jagger"-biisiä ja hetken kuluttua Puntti liitää sulavasti pitkin ja poikin lavaa muina jormauotisina. Ei huono! Yleisökin oli ihan liekeissä, ja illan kovimmat aplodit ja hurraukset taisi tulla jo tässä kohtaa. Totesin seuralaisellenikin, että vaikka esitys lähtisi alamäkeä tästä, talletan tämän muistini arkistoihin ja palaan tähän hetkeen. Oli se sen verran komeaa! Haluan muuten nähdä äijäbalettia! Missäs sellaiseen olisi mahdollisuus? Jostain syystä tuli tämmöinen ajatus nyt mieleeni...

Puntti liitää / (c) Markku Ojala 

Kuten jo mainitsin, koko poppoo veti erittäin hyvin ja kokonaisuus oli siis sangen onnistunut. Mukanahan on aina ajankohtaisia juttuja, politiikkaa ja muuta. Osansa sai perussuomalaisten huumorimielessä tehdyt jännät tempaukset, työhyvinvointiasiat ja parisuhteen kiemurat. Arto Nyberg (Mikko Rantaniva) haastatteli Jutta Urpilaista (Sari Siikander) ja avautui siitä, että sana-assosiaatiotestiä ei ole kukaan vieraista osannut tehdä oikein. Kaksi tamperelaispariskuntaa vieraili Musiikkitalossa ja vähän takakireän oloinen opas ei meinannut oikein lämmetä Kummeli-imitaatioille. Heikki Hela oli mainio myös miehenä, joka ei oikein osannut ilmaista tunteitaan ja saikin itselleen tunnestuntin käyttöönsä. Naiset irroittelivat Erinin biisin tahdissa ja Kaisa Mattila sai kolmen miehen täydellisen huomion, ja miehet lurittelivatkin kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja muutkin tilanteeseen sopivat biisit piirittäessään naista. Ja entäs se Jean S:n veto! Suomalaiset miehetkö muka jäykkiä ja kielitaidottomia...ehei!

Arto jututtaa Juttaa / (c) Markku Ojala

Lopuksi voisin todeta, että erittäin viihdyttävä Ilosofian oppitunti! Tekisi mieleni mennä ihan uudestaankin katsomaan, oli siinä niin verrattoman hienoa menoa useampaankin otteeseen. Suosittelen siis lämpimästi, ja esityksiähän on muuallakin kuin Helsingissä. Lisätietoja esityksistä UIT:n sivuilta. 

 Annan neljä tähteä **** . Erikoismaininnat Puntille, tunnestuntin kehonkielelle ja Kalle Lähteelle.

(näin esityksen kutsuvieraana)

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Gabriel, tule takaisin! / Teatteri Vantaan vierailu

Gabriel, tule takaisin! / Teatteri Vantaan vierailu Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä 3.11. ´13

Ensi-ilta Teatteri Vantaan Silkkisalissa 5.10. 2012, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen)

Ohjaus Taneli Mäkelä

Rooleissa : Mikko Rantaniva, Anne Nielsen, Sara Paavolainen ja Hanna Lekander

Taustaa : "Gabriel, tule takaisin!" on Mika Waltarin kirjoittama näytelmä vuodelta 1945, ja se sai ensi-iltansa saman vuoden toukokuussa Helsingin Kansanteatterissa. Näytelmä saavutti heti suosiota, vaikka sitä pidettiinkin aluksi hyvin moraalittomana ja kyynisenä. Näytelmä kertoo kahdesta naimattomasta Angerin sisaruksesta, Kristiinasta ja Ulriikasta, jotka pyörittävät yhdessä paperikauppaa pikkukaupungissa. Samassa taloudessa asuu myös sisarentytär Raili (Hanna Lekander). Elämä on ollut hyvin tavallista, yllätyksetöntä ja kurinalaista vanhimman sisaren Ulriikan (Sara Paavolainen) tiukan komennon alla. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Kristiina (Anne Nielsen) yllättäen ilmoittaa tavanneensa Helsingin-reissulla komean ja hurmaavan Gabriel Lindstömin (Mikko Rantaniva) ja on nyt korviaan myöten rakastunut. Maineesta ja muusta viis, ja kapteeni/johtaja/mikälie onkin jo matkalla tapaamaan rakastettuaan, ja pian ovikello soikin...

(c) Kare Bonsdorff

Plussaa : Nyt ollaan ns. perusasioiden äärellä. Olen nähnyt yhden teatteriversion tästä näytelmästä ja molemmat leffaversiot, eli olin hyvinkin tietoinen siitä, mitä näytelmässä tulee tapahtumaan. Aina se vaan kuitenkin yllättää! Tässäkään ei mitään erikoiskikkoja käytetä eikä niitä edes odota, päinvastoin. Juuri tämänkaltaisena tämä pitääkin esittää ja nähdä. Hyvin pelkistetty lavastus, nasevaa dialogia ja loistavat näyttelijät. Ai ai sitä ikuista rakkauden janoa ja minkälaisiin tekoihin epätoivoiset ihmiset ovat rakkauden tähden valmiita. Raadollista, mutta ah niin hurmaavaa! Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja haluttu, ja kun polte syttyy, sitä ei pidättele sitten mikään. Ei edes kieroilu ja selkeä hyväksikäyttö... Raili napakkana tyttönä on ainut, joka huomaa Gabrielin todellisen luonteen ja tämä "villikissa" sitten vetääkin pidemmän korren. Hanna Lekander vetää roolinsa hyvin raikkaasti ja reippasti. Sisarukset ovat kerrassaan mainioita. Tyrannimainen Ulriika saa melkoista kyytiä Sara Paavolaisen käsissä, kiekuva puhetyyli etenkin on just eikä melkein. Pehmenee se kovakin kuori sitten lopulta, jos ei muuta niin ainakin punaviinin voimalla. Ihan sääliksi kävi Anne Nielsenin Kristiinaa! Miten ihanaa onkaan kohdata unelmien mies, joka sitten ilmoittaakin laittavansa suudelleessaan silmänsä kiinni, "koska olet niin ruma ettei sinua voi katsella" ja lirkuttelee avoimesti isosiskon kanssa. Gabrielista mieleni syvyyksiin on painunut ikuisesti Antti Litja tv-elokuvaversiosta, mutta kyllä nyt Mikko Rantaniva heitti melkoisen haastajan kehiin. Ihanan ja ärsyttävän niljakas tyyppi. Rantaniva taitaa kyllä tämän(kin) tyylilajin aika suvereenilla otteella. Kaikenkaikkiaan Teatteri Vantaan meininki oli erittäin hyvin toteutettua puheteatteria ilman sen kummempia krumeluureja. Katsomossa mummutkin tykkäsivät "vilkkusilmäisestä" johtajasta.

Kristiina ja Gabriel, ah nuorta lempeä! / kuva Kare Bonsdorff

Miinusta : ei moitteita, tämä oli passeli juuri näin

Muuta : Vantaalla ymmärtääkseni tätä ei enää esitetä, mutta jos sattuu vierailuesityksenä paikkakunnalle, niin suosittelen lämpimästi. Ja ottakaa paljon rahaa mukaan...

"Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!" ja neljä tähteä ****.

maanantai 12. elokuuta 2013

Haastattelussa Mikko Rantaniva

 Mikko Rantanivan tapasin kesäkuun lopussa 2013 Sappeen rinneravintolassa kahden ”Juice – taiteilijaelämää”-näytelmän välisellä tauolla.

Mikko on syntynyt 1974 ja horoskooppimerkiltään hän on oinas. ”Mä olen Äänekoskelta kotoisin ja tällä hetkellä asun Espoossa. Tampereella asuin siinä välissä aika pitkäänkin, kävin Nätyn siellä ja olin Tampereen Teatterissa 10 vuotta kiinnityksellä”, Mikko kertoo asumiskuvioistaan.

Mitä harrastat? ”Mä harrastan golfia ja kuntosalia. Golf vei viime vuonna sydämeni ihan täysin, oltiin UIT:n kanssa tuolla Powerparkissa ja osa porukasta pelasi golfia. Seurasin mukana kun ne löi sitä palloa ja ajattelin sitten kokeilla itsekin. Se on hieno laji kyllä! Frisbeegolfia olen pelannut myös, se on hauska laji, mutta en ole sitä nyt ehtinyt kun tuo golf vie niin paljon aikaa.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi noin ammatillisessa mielessä? ”En sanoisi tätä kyllä erityistaidoksi vaan pikemminkin vahvuudeksi, eli mun vahvuuteni on monipuolisuus. Mä laulan, tanssin, pystyn tekemään draamaa ja komiikkakin onnistuu. Ei mulla mitään sellaista ihmetaitoa ole, en osaa siis valitettavasti esimerkiksi lentää”, naurahtaa Mikko.

Mikä olisi lentämisen lisäksi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mulla on pitkään ollut haaveena toi kitaransoitto. Osaan soittaa sitä kyllä sillai, että pystyn säestämään itseäni, mutta siihen on vielä matkaa, että voisin oikeesti sanoa osaavani soittaa. Oon aina ihaillut ihmisiä, jotka vaan ottaa soittimet käsiinsä ja alkaa jammailla keskenään. Syvä kateus heitä kohtaan, sillai positiivisessa mielessä tietenkin. Soittaminen yleensäkin on sellainen taito, mistä olen aina haaveillut. Pitäisi jostain vain löytää aikaa sillekin...”Mikko tuumii, eikä oikein lämpene ehdotukselleni siitä, että vähentäisi golfinpeluuta...

Löytyykö suvustasi muita teatterialan ihmisiä tai taiteellisia lahjakkuuksia? ”Olin jo näytellyt aika pitkään, tai siis harrastanut näyttelemistä, kun äitini paljasti mulle salaisuuden. Olin Seinäjoen Harrastajateatteripäivillä ja tehtiin ”Kullervon tarinaa” ja mä sain siitä stipendin ja mut palkittiin siellä. Sen jälkeen äitini kertoi, että hän on esiintynyt myös samoissa paikoissa ja näytellyt. En tiennyt siitä aiemmin. Myös pikkuveljeni kokeili näyttelemistä ja kävi Lahden Kansanopiston, muttei lähtenyt teatteria sitten enempää tekemään. Muita ei sitten ole, äidin puolelta tosin löytyy sitten enemmänkin sellaisia pelimanneja.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Se kävi niin, että mä olin ala-asteella ja koululle tuli joku kiertävä teatteriryhmä, en ole varma oliko se Ahaa Teatteri vai Eurooppa Neljä. Esitystä en muista, mutta oltiin siellä liikuntahallissa katsomassa. Esitys oli sellainen, että siinä oli tapahtunut murha ja koomisesti juostiin kirves päässä, ja sitten ne kyseli lapsilta neuvoja tyyliin ”Auttakaa!”. Me kavereiden kanssa istuttiin siinä ja ne sanoi, että ”Hei siinä te Tupu, Hupu ja Lupu!” Siitä tuli mulle sellainen fiilis, että mahtava juttu, tätähän mäkin haluan tehdä! Olin silloin jotain 9v kun tuon näin, ja 11-vuotiaana päätin, että musta tulee näyttelijä. Menin sitten koulussa ilmaisutaidon kerhoon. Se oli hirmu traagista, kun oltiin tehty siellä itse lavasteet ja äiti oli ommellut mulle asunkin. ”Einokki-poika ” oli näytelmän nimi, sain heti pääroolin, ja ei keritty kuin pikkuisen treenata sitä, niin se kerhoa vetänyt opettaja sai kenkää... Siihen kuule kosahti mun ensimmäinen pääroolini! Siitä mä sitten menin harrastajateatteriin ja siitä se sitten lähti. Mulla ei ollut silloin muita vaihtoehtoja enää, päätös oli niin selkeä”, Mikko muistelee.

”Koulussa en ehtinyt sitten muissa näytelmissä olla, mutta hauskuuttajanvikaa mussa oli jo lapsena. Koulun joulujuhlassa esitettiin kerran joku laulu tonttulakit päässä ja äitini kun oli ompelija, niin mun lakkini oli sellainen, että sen hiipan sai siitä pystyyn. Se oli kaikkien mielestä tosi hauskaa!”

Mikko poseeraa / kuva Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Mä pyrin kaksi kertaa Teakiin ja kolmannella yrittämällä pääsin Nätyyn. Sitä ennen mä kävin Pohjois-Karjalan opiston kansanopiston ja sithän mä pääsin kiinnitykselle 18-vuotiaana Petroskoin suomalaiseen teatteriin. Olin siellä Venäjällä vuoden sitten. Se oli kaikin puolin kyllä kasvattava kokemus, sekä teatterillisesti että ihmisenä. Maa oli muuttunut just Neuvostoliitosta Venäjäksi ja koko plantaasi oli ihan sekaisin siellä. Nätyyn mä sitten menin 1997. En tiedä, mutta Teakista mulle jäi vähän paha maku suuhun, ja kun koko ajan olin pyrkinyt molempiin, niin sitten sinä vuonna mä päätin hakea vain Nätyyn. Samaan aikaan Ahaa Teatteri haki näyttelijöitä ja mä olin jo tavallaan saanut kiinnityksen sinne … nehän kysyi, että pyrinkö mä kouluun ja mä vastasin, että en. Ja sitten mulla ei ollut mitään paineita kun tiesi, että syksyllä joka tapauksessa pääsee tekemään töitä. Menin pääsykokeisiin tosi rentona ja sitten napsahtikin. Valmistuin sitten 2001.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”Piti just jatkaa, että valmistuin ja ”valmistuin”, kyllä ne maisterin paprut vielä siellä odottelee... Se itse asiassa jäi siihen, että en saanut sitä ruotsin kurssia suoritettua. Ihan hyvin on mennyt ilman niitä papereitakin, ja töitä on riittänyt!”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Kyllä mä olen sitä miettinyt, kun tätä kysytään multa aika usein, mutta ei mulle oikein mitään muuta ole tullut mieleen. Ehkä se olisi sitten lauluhommia tai sellaista, mutta oikeesti mulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Niin nuorena sen päätöksen tein ja siinä jäi sitten kaikki muu.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Se on ainoo mitä mä osaan! Tästä vaan saa niin paljon. Mua aina ärsyttää ennen esitystä, että mitä ihmettä mä tässä taas teen. Se kriittinen puoli tuntia ennen esitystä, oli proggis mikä tahansa. Mutta sitten kun astun lavalle, niin kaikki muuttuu. Se lavallaoleminen on niin hienoa, sitä en vaihtaisi mihinkään!” hehkuttaa Mikko.

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Siinä mielessä homma on muuttunut, että ei tää niin vakavaa ole. Osaan jo erotella, että tää on työtä. Ennen Ylioppilasteatterin aikoina Tampereella suurinpiirtein asuin siellä teatterilla ja olin niin taiteilijaa, niin taiteilijaa. Nyt on tullut sillai hyvällä tavalla rutiinit tähän hommaan, osaan nauttia niistä hetkistä kun olen töissä, mutta niitä ajatuksia ei tarvitse viedä enää kotiin. Muistan kun tehtiin Othelloa Tampereen Teatterissa, ja esityksen jälkeen kerran oli jonkun yliopistoryhmän keskustelutilaisuus ja joku kysyi tän legendaarisen kysymyksen, että jääkö rooli koskaan päälle. Mä vastasin, että ”Ei jää, mä oon vähän niin kuin isäni, joka on rekkamies, mutta en ole silti nähnyt sen peruuttavan koskaan olohuoneeseen!” Suoraansanottuna mun mielestä se, jolla jää rooli päälle on huono näyttelijä. Se on ammattitaidon puutetta se. Mä en ymmärrä, että mitä siinä voi tapahtua, että sä et voi lopettaa sitä näyttelemistä. Kun mä olen näyttämöllä, mä teen sen tosissani ja elän sen hetken, mutta en mä nyt kotiin samanlaisena lähde! Jos siitä ei pääse irti, sit tekee kyllä jotain pahasti väärin.”

Ketkä ovat mahdollisesti omia esikuviasi? ”Vesa-Matti Loiria mä olen aina ihaillut, hän on myös todella monipuolinen. Sit Martti Suosalo on aina ollut mun yksi suuri suosikkini. Se tekee aina niin hienoa työtä. Vaikka ne Loirin jutut, Uunot ja Speden touhut, ei aina ihan sitä parhainta viihdettä ole olleet, niin se erottui kyllä siitä porukasta aina.”

kuva Teatterikärpänen

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, UIT:ssa, Eurooppa Neljässä ja Vantaan teatterissa. Sitten tietysti kesäteatterit – Pyynikillä, Seinäjoella, Raumalla, Oulussa, Sappeella, Äänekoskella, Jyväskylässä...”Mikko luettelee.

”Vantaan teatterin ”Gabriel, tule takaisin” jatkuu syksyllä. Sitä on ollut kyllä hieno tehdä revyiden ja musikaalien jälkeen. Upeaa Waltarin tekstiä, Taneli Mäkelähän sen ohjasi. Pidettiin kiinni siitä, että yhtään repliikkiä ei muuteta. Vähän voidaan lyhentää, mutta sanoja ei muutella. Se on tosi kiva näytelmä ja hyväntuulinen proggis, perinteistä teatteria. Lähdetään sen kanssa muuten vähän kiertämään myös syksyllä!”

Mitkä ovat olleet omasta mielestäsi onnistuneimmat tai muuten tärkeimmät roolityösi? ”Othellon Jagon rooli oli yksi kyllä. Sit tulee mieleen erittäin mielenkiintoinen näytelmä työprosessina, eli Taksikuski. Se oli Esa Latva-Äijön kirjoittama ja se oli kirjoittanut mulle sen roolin. Yhdessä sitä treenattiin ja kokeiltiin, että mikä on se paras vaihtoehto. Käytiin kyllä kaikki mahdolliset versiot läpi. Sitten tykkäsin tosi paljon siitä ”Yksi lensi yli käenpesän”, Ansku Lyytikäinen ohjasi sen. Sen kanssa työnteko on sellaista myös, että tehdään ja samalla analysoidaan ja kehitetään sitä. Ja Anskun ohjauksessahan mä tein sen ensimmäisen ison roolini kun tulin Tampereen Teatteriin, eli Lasisen eläintarhan. Haastavin taisi sitten olla se Linnateatterin Trainspotting, kolmessa viikossa treenattiin se. Se oli aika raskas rooli, olin koko ajan näyttämöllä siinä. Anskulla ja Snoopi Sirenillä on vähän samanlainen tyyli ohjata, ne tavallaan ostaa ideoita myös näyttelijöiltä ja heille voi tarjota ja ehdottaa ideoita. Saa olla luova ja rohkea!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”En tiedä mikä siinä on, mutta alusta asti mulla on pyörinyt mielessä Rikhard III. En edes muista, mitä siinä näytelmässä tapahtuu! Shakespearea olen saanut tehdä jo paljon. Oon saanut tehdä Romeon, Jagon, Macbethin. Rikhard III on aina kummitellut mun mielessäni, kohta alkaa ikääkin olemaan jo sen verran, että voisin sen tehdä.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Kymmenen vuotta oli hyvä aika olla kiinnityksellä ja siinä oli sekin hyvä puoli, että kun siellä kävi vierailevia ohjaajia ja näyttelijöitä, niin pääsi vähän ns. verkostoitumaan. Sitten kävi niin, että mun esikoinen syntyi ja mun vaimollani on Espoossa ihan ”oikea ammatti”, niin tuli vähän pähkäiltyä, että kumman nyt kannattaisi muuttaa, ja sitten vaan kaikki napsahti kohdalleen. Heikki Vihinenkin oli just jäänyt Tampereen Teatterin johtajuudesta pois, hänhän mut sinne kiinnittikin, ja ”Pote” ehdotti, että jäisin ensin virkavapaalle ja jäinkin sitten pariksi vuodeksi. Aattelin ensin, että mä en tee yhtään mitään vähään aikaan, kun oli takana sellainen putki siellä Tampereella. Kuinka ollakkaan, sitten soi puhelin ja mua pyydettiin Työviksen Chicago-musikaaliin Billyn rooliin Mikko Nousiaista paikkaamaan. Lähdin sitten siihen ja sitten mua pyydettiin Turkuun ”Kesäyön hymyilyä”-juttuun tekemään paikkausta. Mä oon Suomen ehkä eniten paikkaava näyttelijä! Ja sit siitä mut soitettiin Tampereen Teatteriin ”I love you because”-musikaaliin, jossa Halmeen Larin piti ensin olla. Mä taidan perustaa sellaisen stunttifirman. Jollekin jo ehdotin Tampereella, että mähän voisin tehdä sillai, että mä olisin vaan kotona ja opettelisin kaikki TT:n ja TTT:n sellaiset roolit, jotka sopisi mulle. Opettelisin ne, pitäisin niitä yllä koko sen kauden ja jos jotain sattuisi, niin mulle voisi aina soittaa. Olisin aina käytettävissä ja mulle voisi maksaa kuukausipalkkaa. Noi on kyllä hauskoja noi pikapaikkaukset, niitäkin on sattunut kohdalle. Esim. Alivuokralainen, Heikki Helalle sattui jotain ja aamulla mulle soitettiin, että pystyisinkö tekeen sen roolin. Sit mä printtasin tekstit ja kerkesin opettelemaan ne siinä päivän aikana ulkoa ja sitten vaan illalla lavalle. Jännä miten se teksti jää päähän silloin kun on pakko! Pyynikiltä alkoi se paikkaaminen, yksi näyttelijä kaatui hevosen kanssa ja väliajalla tultiin sanomaan mulle, että pystynkö tekemään sen loppuun. ”Tossa on teksti!” Väliajalla opettelin repliikit ja sitten lavalle. Näytelmä oli ”Maan kämmenellä”, ei se iso rooli ollut. Sen voisi kyllä lisätä tuonne erityistaitoihin, eli teksti jää mulla paniikissa päähän! Silloinkin mä vaan kävin sitä tekstiä aluksi läpi ja heiluttelin plaria, että enhän mä ikinä näitä opi tässä ajassa! Sit vaan istuin alas ja opettelin sana kerrallaan, jännä miten sitä osasi rauhoittaa sen tilanteen. Jotkut näytelmät ei millään jää päähän, mutta silloin kun on hätä ja paniikki, niin kyllä sitten! Niin mikä se sun kysymys muuten oli? ”Mikko nauraa.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Sellaiset näyttelijät kuten Leonardo DiCaprio tai Johnny Depp … mä haluaisin tutustua niihin, koska niissä on jotain mystistä, et miten ne sen homman tekee. Varsinkin DiCaprio, sillä jätkällä on ihmeelliset kasvot. Haluaisin enemmänkin tavata heidät, en tiedä uskaltaisinko mä lähteä kummankaan kanssa näyttelemään. Suomesta sitten olisi kyllä niiiiin paljon, kenen kanssa voisin lähteä näyttelemään. Suosalo olisi kyllä hieno. Oonhan mä saanut hänen kanssaan jo näytelläkin, tehtiin Kaverille ei jätetä – sarjaa ja oltiin Lari Halmeen kanssa siinä pienissä rooleissa. Suosalo oli joku pizzanpaistaja ja se ajoi meidät haulikolla sieltä pizzeriasta pihalle”, Mikko kertoo ja taas nauretaan.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mistä sä tämmöisiä kysymyksiä oikein vedät? Nyt täytyy oikein miettiä... Adele! Se on mun mielestä kyllä mahtava artisti, sillä on niin nerokas lauluääni. Sen kanssa haluaisin laulaa dueton, jonkun sen oman biisin.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En, päinvastoin. Varsinkin sen jälkeen kun jäin freeksi. Kun on juuri sopivasti töitä, niin varsinkin silloin tää on kyllä ihan paras ammatti. Jos olisin nyt kiinnityksellä, niin periaatteessa näkisin lapsiani kunnolla vain sunnuntaisin. Kun ei ollut lapsia, niin teatteri oli mulle ”The Juttu”, lasten syntymän jälkeen nuo asiat muuttui kyllä täysin. Ja nyt kun on tullut ikää ja taitoa lisää, niin tästä osaa nauttiakin enemmän ja koko ajan oppii jotain uutta. Oot vaikka vuoden vetänyt samaa roolia lavalla ja joku päivä painotatkin jotain sanaa eri tavalla. Tulee sellainen jännä tunne, että näinhän tää pitää tehdä. Nuo on hauskoja hetkiä lavalla, sellaisia oivalluksia. Pystyt siellä yleisön tietämättä tutkiskelemaan asioita. Se on maaginen paikka! Iso salillinen ihmisiä ja sit teet jonkun eleen, jolla pystyt hiljentämään ne kaikki.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parasta on se, kun onnistut työssäsi lavalla. Katsomossa on 300-400 ihmistä, jotka on yhtä aikaa sitä mieltä, että toi menee oikein. Ne joko nauraa tai kaivaa Nessu-pakettia. Että kun sä omalla kehollas tai omalla äänelläs pystyt tekemään jotain sellaista, mikä saa sellaisen reaktion aikaan muissa ihmisissä, niin siinä on mun mielestä se juttu. Se on kyllä niin hyvässä kuin pahassakin, eli sitten kun sä et ookkaan parhaimmillasi ja yleisössä ei reagoida millään lailla ja voit suunnilleen kuulla sen kellon raksutuksen...”

Entä teatterin miinuspuolet? ”Kyllä ne on ne työajat. Silloin ollaan töissä kun muut on vapaalla. Nyt kun oon freelancer, niin se on kyllä helpottanut, että on sitä vapaatakin, mikä on mulle tosi tärkeetä.”

Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”Musta tuntuu, että noi pahiksen roolit on mulla onnistuneet, esim. Puhdistus, ja yleensäkin draamaroolit. Tässä on kyllä ilveilty UIT:ssä ja revyissä paljonkin, mutta kyllä mä noissa draamarooleissa koen olleeni omimmillani. Jos nyt pitäisi päättää, että millaisia rooleja tekisin loppuelämäni, niin kyllä se tuonne draamaosastolle vetää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työhän liittyen se, että näkee jonkun onnistuvan ja tulee itellekin sellainen olo, että ”Vitsit kuin hienoa!” Ja kun pitää silmät auki, niin siitäkin inspiroituu. Tää on hieno ammatti siitä, että koko ajan pystyy tarkkailemaan ihmisiä ja seurailemaan niitä pieniä eleitä. Rooli rakentuu välillä niin pienistä asioista, se voi olla vaikka joku käden liike tai vastaava. Onnistuminen inspiroi siis, mutta myös epäonnistuminen. Sitä ei saa pelätä, se kuuluu myös osana tähän lajiin. Teatterissa kaikki on mahdollista!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Poden sellaista positiivista jännitystä, hyvällä tavalla siis. Jos ei yhtään jännitä, niin sitten on jotain kyllä todella pahasti pielessä. Ja mä olen kyllä niin rutiinien orja! Jos mä joskus oon tehnyt jotain, niin se pitää sitten tehdä joka kerta. Jokaiseen juttuun tulee oma rituaalinsa, ja se pitää olla mukana sitten aina. Ja jos oot tehnyt jotain vaikka eri tavalla ja lavalla sattuu joku moka, mä tiedän heti muka mistä se johtuu. Sen takia oon koittanut niistä vähän eroon, pääsis nimittäin huomattavasti vähemmällä. Menis vaan lavalle ja hoitasi hommansa, eikä touhuais mitään ylimääräistä. Joku pystyis kyllä sekkarin tarkkuudella kulisseissa seuraamaan, että missä mä oon milloinkin. Huvittavaa kyllä! Vähän roolien mukaan vaihtelee sitten esimerkiksi se, että käynkö mä lenkillä ennen esitystä.”

Kerro joku kommellus, joka on sattunut näytöksessä! ”Petroskoin teatterin aikaan sattui tämmöinen... Lähdettiin Kostamukseen ja käytiin esiintymässä siellä, tehtiin Peräkylän profeetta- nimistä näytelmää siellä ja esitystä oli mennyt 20 min, kun yhtäkkiä kaikki valot meni pois. ”Tuliko sähkökatkos vai mitä oikein tapahtui!” Sit ne tuli takaisin ja jatkettiin, ja eikun hetken kuluttua valot uudelleen pois. Mentiin katsomaan valokoppiin, niin siellä venäläinen Sergei oli vähän ottanut vodkaa ja sammahtanut aina välillä ja kaatunut valopöydän päälle! Kolme kertaa tapahtui tää, heh”, Mikko muistelee naureskellen.

Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se oli todella säväyttävä hetki silloin, kun kuuli oman nimensä, että pääsi kouluun. Se oli niin mahtava tunne, kun monta vuotta oli pyrkinyt kouluun ja sitten se oli totta.”

Käytkö katsomassa myös muiden esityksiä ja mikä on viimeaikoina jäänyt erityisesti mieleesi? ”Kyllä mä välillä ehdin käydä, tekee kyllä ihan hyvää käydä katsomassa muidenkin juttuja. Joskus on kyllä vaikeuksia seurata itse näytelmää, koska mä en välillä seuraa itse tekstiä, vaan sitä mitä ne tekee ja miten ne tekee. Sitten on kyllä tosi hyvä näytelmä, jos se tempaisee mut mukaansa niin, etten jää tuijottamaan sitä pelkkää näyttelijäntyötä. Yks mikä on jäänyt erityisesti mieleeni, vaikka siitä on kyllä jo aikaa, oli Ansku Lyytikäisen ohjaaman ”Armon varassa”, se on edelleen paras näytelmä mitä mä oon ikinä nähnyt. Siinä oli niin nerokas se lavastuskin, olin ihan häkeltynyt jo siitä.”

Mitäs tulevia juttuja? ”No syksyllä se Gabriel jatkuu, ja keväällä on sitten taas UIT:tä luvassa. Syksy tulee olemaan vähän hiljaisempi töiden suhteen, mutta se on ihan hyvä. On aikaa kirjoittaa ja olla lasten kanssa enemmän. Tarkoitus olisi vähän kirjoittaa omia juttuja, kirjoitin yhden sketsin tuohon UIT:n juttuunkin.”

Kiinnostaisiko tulevaisuudessa ohjaushommat? ”Itse asiassa mä olen ohjannutkin kerran, Eurooppa Neloselle tuon Siunatun hulluuden, ja se oli kyllä tosi nasta kokemus. Voisin tehdä sitä kyllä uudelleenkin, jos aikataulut sopisivat.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kaikki käy, jos on hyvin perusteltu!”

Mistä haaveilet? ”Ihan perusasioista. Siitä, että saisi jatkaa freelancerina sillai, että olisi sopivasti hommia. En mä mistään suurista tuloista haaveile, sillai että pärjäisi. Että työ ei uuvuttaisi missään vaiheessa, liika on aina liikaa. Että saisi tehdä mahdollisimman monipuolisesti näitä hommia. Freelanceriydessä on sekin hyvä puoli, että saa tavata paljon erilaisia ihmisiä ja mennä eri paikkoihin.”

Osaatko imitoida ketään? ”Itse asiassa mä vihaan imitoimista, mutta mä olen joutunut sitä tekemään. Oon kyllä vielä huonokin imitoimaan. Mutta sitten näitä juttuja tulee eteen, että joutuu vaikka imitoimaan Dannya. Kattelin YouTubesta pari sen mahtivideota ja huomasin, että se tekee saman päänliikkeen niissä molemmissa, ja niin mäkin sitten tein. En tosiaan tykkää imitoinnista, mutta tässä Juicessakin kun teen tuon Pate Mustajärven, niin otin siltä yhden eleen ja teen se sitten isosti karikatyyriksi, siitä se lähtee. Nyt UIT:ssä jouduin tekeen Matti Nykästä. Sillä oli hieno peruukki. Siitä peruukistahan nää mun hahmot aina lähtee, sen on oltava hieno. Siihen se mulla perustuu, peruukkiin ja vaatteisiin!” Mikko nauraa.

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla näkymätön mies, voisi mennä välillä tarkkailemaan ihmisten touhuja. Vois olla niinku kärpäsenä katossa.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Soittaisin kaikille kavereille, että ”Nyt saa! Täällä on avoimet ovet!” Jaa-a, kyllä mä haluaisin kokea, että millainen on naisen orgasmi. Kyllä siinä koko päivä menisi! Kyllä mulla on muuten oikeesti sellainen haave, että saisin tehdä kunnon naisroolin, sillai oikein viimeisen päälle. Että saisi tehdä oikein hommia sen eteen. Ei siis niin, että mies esittäis naista, vaan että tekisi sellaisen oikean naisroolin.”

Jos ihminen menisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Saako sanoa perhe? Ai ne nukkuisi. No sit nukkuisin minäkin ja ottaisin hyvän tyynyn mukaan. Jaa että millä mä viihdytän itteeni, jos satun heräämään kesken kaiken? Olisinko mä ensinnäkin mies vai nainen? Mistä sä näitä kysymyksiä oikein keksit? Ei mulla oo koskaan tullut mieleenkään, että mitä mä ottaisin talvipesään jos heräänkin kesken unien. Voi jessus sentään! No jos Iphone toimii, niin sillä saa kyllä viihdykettä aikaiseksi. Sushia pitäisi olla kyllä ruokana, mutta jos talven on nukkunut ja sushit on seissy siinä vieressä niin huh huh! Joo sushia ja tulista ruokaa, mä tykkään molemmista tosi paljon. Wasabia niin että tuntuu aivoissa asti! Ja juomaksi vettä.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin paikkaan tai hetkeen, minne menisit? ”Mä olisin halunnut nähdä The Doorsin livenä, silloin kun ne oli parhaimmillaan. Oon paljon kuunnellut niitä, lukenu kirjat ja kattonu dokumentit. Val Kilmer teki kyllä tosi hyvän roolin siinä leffassa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Huomenta
Mistä sanasta pidät vähiten? - Potentiaali
Mikä sytyttää sinut? - Oikea hetki
Mikä sammuttaa intohimosi? - Hien haju
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Esikoispoikani puoliunessa 1,5v laulama Päivänsäde ja menninkäinen
Mitä ääntä inhoat? - Kirkumista
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Formulakuski
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hienostihan se meni!

 Tähän loppuun voisikin laittaa videon siitä, että miten se Danny päätään heilauttaakaan... Enjoy!

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Juice - taiteilijaelämää / Sappeen Kesäteatteri

Juice - taiteilijaelämää / Sappeen Kesäteatteri

Ensi-ilta 12.6. 2013 , kesto noin 2,5h väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Vihinen

Rooleissa : Otto Kanerva, Mikko Rantaniva, Pepe Johansson, Ari Kankaanpää, Seija Hurskainen, Anette Ekholm ja Sanette Sevón

Bändi : Tommi Rautiainen (rummut), Kari Vehkaluoto (basso), Seppo Helin (koskettimet) ja Ari Kankaanpää (kitara)

Taustaa : Juice Leskisen (1950-2006) eloa tarkastellaan niin lyhyiden välähdyksien kuin tietenkin musiikin keinoin. Musikaalin bändin kapellimestarina toimii Ari Kankaanpää, joka oli myös Juicen pitkäaikainen ystävä ja hän on sovituksissaan halunnut kunnioittaa kappaleiden henkeä. Mukana menossa myöskin herrat Pate Mustajärvi ja Martti Syrjä... ja Jumala ja Pyhä Pietarikin näyttäytyvät!

Plussaa : Otto Kanerva ei tee suoraa näköiskuvaa Juicesta eikä yritä laulullisesti häntä imitoida, mutta silti hän onnistuu roolissaan ja tekee työnsä herkästi ja pienin vivahtein. Juice latelee usein hyvin sarkastisia kommentteja aiheeseen kuin aiheeseen, ja niistä irtoaa vähän huumoriakin. Mielenkiintoinen käänne tapahtui meidän esityksessämme heti alkumetreillä. Pate (Mikko Rantaniva) ja Martti (Pepe Johansson) saapuivat lavalle uhoamaan, ja esitys keskeytetäänkin sitten vartiksi lähes välittömästi. Mieletön kaatosade nimittäin yllätti juuri silloin, repliikeistä ei saanut mitään selvää ja yhtä yleisön edustajaa kovasti tuntui säälittävän miesten kastuminen, sillä yleisön joukosta huudettiin kovaa "Menkää suojaan ja pidetään pieni tauko." Jätkät tekivät työtä käskettyä ja menivät sateensuojaan, osa rekvisiitasta hilattiin myös katoksen alle. Varsinaista lavastustahan ei ollut, sillä lavalla oli vain iso nahkainen nojatuoli ja muutamia tyhjiä kaljakoreja ja -pulloja, bändi ja taustalla keikkabussi. Sateen laannuttua jatkettiin, ja etenkin Patella oli niin rouheeta menoa, ettei voi muuta sanoa kuin "voi jumalaare!" Melkoiset elkeet... Bändi soitti todella hyvin ja soundit olivat kohdallaan, laulupuoli toimi kaikilla myös oikein hyvin. Biiseistä kuultiin muutama oudompikin kipale ja niitä tunnetuimpiakin tietysti. Yleisö lauloi mukana ja keinui musiikin tahtiin etenkin "Norjalaisen villapaidan" soidessa. Omaksi suosikikseni nousi vähän yllättäen "Outoon valoon". Yleisö tykkäsi kovasti näkemästään, sillä loppuaploodit irtosivat seisaaltaan ja tämä on aika harvinainen näky etenkin kesäteatterissa.

Martti, Juice ja Pate (Pepe Johansson, Otto Kanerva ja tässä kuvassa ja ensimmäisissä esityksissä Janus Hanski) / kuva Erkki Helin

Miinusta : Tarina oli jotenkin köyhä, jälleen kerran. Irrallisia pätkiä sieltä sun täältä ja aiheeseen sopivaa biisiä siihen väliin sitten. Vaimon rooli ihmetytti aika tavalla, tyttönen ei sopinut kuvioon mielestäni oikein kunnolla, vaikka todella komeasti Anette Ekholm lauloikin. Liikaa oli myös keskustelua Jumalan (Ari Kankaanpää) ja Pyhän Pietarin (Mikko Rantaniva) kanssa. Olisin toivonut vähän syvempää pureutumista Juicen elämään, muutakin kuin baarien luettelemista ja nojatuolissa istuskelua. Musiikkipuoli kyllä pelasti paljon, sillä se toimi lähes täydellisyyttä hipoen huonohkoista sääolosuhteista huolimatta. Kosketinsoittajan asuvalinta mietitytti myös hiukan. Jos sen oli tarkoitus olla hauska, niin meni kyllä metsään ainakin minun silmissäni.

Muuta : Aikaisempina vuosina Sappeella huseerasi Eurooppa Nelonen ja näyttelijät toimivat usein lipunrepijöinä ja väliajalla paitoja ja käsiohjelmia myymässä. Nyt kukaan ei toivottanut portilla tervetulleeksi, lippuja ei edes katsottu ja muutenkin jäi vähän sellainen outo maku suuhun tästä visiitistä, noin niin kuin järjestelyiden puolesta. Esitys itsessään oli oikein hyvää keskitasoa ja varmasti löytää yleisönsä. Minullakin kun oli aiemmat Juice-musikaaliversiot näkemättä kokonaan.

Juice - taiteilijaelämää saa Teatterikärpäsen käsittelyssä kolme tähteä ***. 

ps. Tapasin ennen esitystä Mikko Rantanivan. Haastattelu luvassa siis lähiaikoina...

perjantai 28. syyskuuta 2012

Trainspotting / Linnateatteri

Trainspotting / Linnateatterin ja Turun Ylioppilasteatterin yhteistyö, Linnateatterin teatterisali

Ensi-ilta 1.9. 2012, kesto noin 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Snoopi Siren

Käännös Aleksi Milonoff

Rooleissa Mikko Rantaniva, Miska Kaukonen, Tiina Rantanen, Linda Tavio, Mariella Nikkanen, Tuomas Pullola, Jussi Jätinvuori, Jenni Helenius, Jaakko Kanniainen, Heini Haapaniemi ja Pauliina Laaksonen-Elden

Miska Kaukonen, Jenni Helenius, Mikko Rantaniva ja Tiina Rantanen / kuva Matti Vahtera

Taustaa : Irvine Welshin kirjasta tehty kulttimainetta nauttiva elokuva tehtiin jo 1996 ja olenhan minäkin kirjan lukenut ja leffan nähnyt useampaankin otteeseen. Edellisestä kerrasta onneksi lienee jo muutama vuosi, sillä tapahtumat sinällään eivät enää olleet niin tuoreessa muistissa enkä siten sortunut vertaamaan henkilöitä enkä muutakaan leffaan. Sen sanon, että nähtyäni ensimmäisen mainoksen tästä teatteriversiosta olin välittömästi varaamassa lippua tyyliin "Tämä on PAKKO nähdä!" . Näytelmä siis kertoo erinäisistä skottinuorista, joiden elämään enemmän tai vähemmän kuuluu huumeet ja kaikenlaiset päihteet. Päähenkilönä heiluu Mark Renton, pahasti heroiiniriippuvainen nuorimies... Näytelmä siis sijoittuu Skotlantiin, vaikkakaan paikalla ei liene tässä tapauksessa suurta merkitystä. Sama voisi tapahtua nykypäivänä ihan missä vain. Ja tapahtuukin...

Plussaa : Alku lähti käyntiin vauhdikkaasti isolle valkokankaalle heijastetulla filminpätkällä ja Iggy Poppilla. Toimii! Yllättäen näyttämön sivuun tuleekin aito DJ, joka alkaa soittamaan kohtalaisen hypnoottista teknobiittiä. En kyllä ole kyseisen musiikkilajin ylin ystävä, mutta tässä se kyllä toimi ja pureutui luihin ja ytimiin asti, katsomon penkeissä asti tuntui jytinä. Samalla näyttelijät tanssivat kuin marionetit tai robotit loputonta liikettään strobovalojen loisteessa. Suunnattoman paljon pidin siitä, että välillä valot sammuivat ja niiden sytyttyä uudelleen hahmot olivat aivan eri paikassa ja toisessa tilanteessa, ikään kuin poseeraamassa. Johtotähtenä Mark Renton (Mikko Rantaniva), jonka tuijottava katse pureutui kyllä sieluun asti ja olemus oli hämäävän rento. Mies teki kyllä kauttaaltaan huipputyötä, aina vieroitusoireiden keskellä kieriskelevästä tärisevästä ihmisrauniosta kohtalaisen rivoon ja ronskiin kohtaukseen veljen arkun vierellä ja päällä. Jälkimmäinen kohtaus sopi tämän näytelmän tyyliin hyvin, tosin herkimmät siitä varmaan saivat hengenahdistusta. Ei sovi todellakaan ihan heikkohermoisille eikä herkkänahkaisille...Esitys oli muutenkin täynnä täysin vinksahtaneita ja absurdejakin kohtauksia, joista alun lakanasessio (tässä versiossa kaiken keskeltä onneksi lensi hopeatähtösiä eikä sentään "sitä ihteään" eikä edes mitään sen näköistä, täytyy myöntää että vähän jännitti kyllä...) ja leffastakin kuuluisa vessakohtaus olivat sieltä hulluimmasta päästä. Vessassa lenteli muuten aito kärpänenkin! Allisonin (Jenni Helenius) tarjoiluhommat riettaalle ja ylimieliselle mieskolmikolle menivät jo minunkin ymmärrykseni yli, mutta sitten yllättäen nainen sanookin, että "Tää oli vain läppää.Mitä te oikein kuvittelette!!?" Niin, omissa ajatuksissahan siinä mentiin liian pitkälle... Näyttelijät olivat levottomia, jatkuvassa liikkeessä ja tanssissa ja menossa tai tulossa. Järkyttävän väkivaltainen ja täynnä jatkuvaa uhoa oli Begbie (pelottavan hyvä Jussi Jätinvuori), täysin psykopaattinen hahmo jolle mikään ei ollut pyhää, lopussa murtui sitten kyllä hänkin. Millaisella vimmalla hän roolinsa veti! Naisista etenkin Jenni Helenius ja Tiina Rantanen olivat todella hyviä, muut oli varmaan tarkoitettukin enemmän taustalle. Pidin äärettömän paljon myös videoiden käytöstä, sillä sai näytettyä monenlaista lisämateriaalia ja hieno yllätys oli Pekka Laihon suoritus Rentonin isän roolissa videoiden kautta. Ammattimies on ammattimies. Olihan tässä kaikkea kyllä, kätkytkuolemasta suoneentykitykseen. Palan kurkkuun nosti kuitenkin Miska Kaukonen Tommyn roolissa. Viimeksi näin Miskan keväällä Kakola-musikaalissa ja silloin esitin hiljaisen toiveen, että haluaisin jo nähdä hänet aivan muunlaisessa roolissa. Nyt mies kyllä lunasti sen toiveen täydellisesti ja teki yhden mieleenpainuvimmista roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Tommy oli aluksi niin tyylikäs ja muutenkin skarppi, alkoholinkäytön oli saanut hyvin hallintaan ja sitten tyttöystävä jättää. Yhden kerran kokeilusta alkaa miehen väistämätön alamäki, ja mikään, ei todellakaan mikään aiemmin näkemäni ole ollut niin sydämeenkäyvän surullista kuin riutunut, sairas mies puolialastomana etsimässä suonta johon tykittää. Itselle tuli käsittämättömän surumielinen olo, ahdistunutkin. Choose life. Sitähän tässä korostettiin koko ajan, mutta yksi väärä siirto ja peli on menetetty. Muille jäi sentään toivo paremmasta, ainakin luulen niin. Suojelusenkeli oli lähempänä kuin tiesivätkään.

Miinusta : ei mitään moitteen sanaa

Muuta : Olin katsomassa päivänäytöksessä, jossa mukana pari koululuokkaa. Kännyköitä räpellettiin esityksen aikana ja aplodit olivat oudon vaisut. Hiljaiseksi kyllä silti nuorisonkin veti, poistuttaessa kuulin monenmoisia kommentteja ja tärkeintä kuitenkin oli varmaan se, että ajatuksia heräsi. Toivottavasti keskustelu jatkuu! Harmillista on se, että esityskertoja ei liene jäljellä kuin yksi ja minä kun niin olisin toivonut, että mahdollisimman moni oli tämän jälkeenkin löytänyt tiensä katsomaan tätä ja nimenomaan tätä versiota Trainspottingista. Ohjaaja ja koko työryhmä ovat tehneet kyllä uskomatonta työtä! Todellisuus lienee vieläkin karumpaa kuin tämä. Äärimmäisen ajatuksia herättävä!!

Trainspottingille täydet viisi tähteä *****

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

I love you because

I love you because / Tampereen Teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2011 , kesto 2h 20min

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa Sami Hintsanen,Mikko Rantaniva,Tomi Alatalo,Natalil Lintala,Minka Kuustonen,Elina Rintala ja bändi

Taustaa : New Yorkiin sijoittuva,"Frendien" musikaaliversioksikin sanottu uutuusmusikaali kertoo sydänsuruista ja rakkaudesta ja sen oikean etsimisestä.

Plussaa : laulupuolella hyvin vahvaa osaamista,Sami Hintsasella etenkin riittää ääntä ja voimaa vaikka minkälaisiin biiseihin.Natalil Lintala ja Minka Kuustonen olivat tosi pirtsakoita ja ihastuttavia,hyvä-äänisiä neitokaisia,en ollutkaan heitä aiemmin missään nähnyt.Mikko Rantaniva toi koomisuutta räväkällä roolihahmollaan,jolla tuntui olevan vain yksi asia mielessään.Mielelläni olisin nähnyt ja kuullut Tomi Alataloa enemmänkin,hänen roolinsa oli turhan pieni (vaikkakin sivurooleja riitti,pizzalähetti etenkin oli hulvaton ja se tanssaava hippipariskunta...)Esitys oli raikas ja viihdyttävä,sai nauraakin.Vanhempiin ihmisiin ei välttämättä kovin kolahda??Mistäs sitä tietää...

Miinusta : laulut oli ihan ok,mutta mitään ei varsinaisesti jäänyt mieleen.Musikaaleissa yleensä jää muutama kappale päähän vielä soimaan,mutta ei tällä kertaa.

Muuta : en oikein saanut kunnon otetta tästä,paketti oli kunnossa kyllä mutta jotain puuttui.En tainnut olla ihan sopivaa kohderyhmää varmaankaan...

Teatterikärpänen antaa kolme tähteä I love you because-musikaalille ***

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Sotahevonen

Sotahevonen / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 22.1. 2010

Ohjaus Tommi Auvinen

Romaanin pohjalta dramatisoineet Janne Auvinen ja Tommi Auvinen

Rooleissa mm. Mikko Rantaniva,Tatu Siivonen,Tom Lindholm,Ville Majamaa,Mari Turunen ja Heikki Hela

Heikki-hevosen nukettajat Hannu Räisä/Henrika Nieminen,Markku Tuulenkari ja Aleksi Isomäki

Taustaa : Arto Paasilinnan 1979 ilmestynyt romaani Sotahevonen on "omistettu kaikille sodissamme kaatuneitten ja kadonneitten hevosten muistolle".Tapahtumat sijoittuvat kevättalveen 1942.Tarinassa neuvostoarmeijan korpraali Vasili Kunitsin (Tatu Siivonen) ja neuvostoarmeijan lentäjäluutnantti Gennadi Savolenko (Mikko Rantaniva) jämähtävät keskelle kainuulaista korpimaisemaa polttoaineen loputtua.Alkaa seikkailu polttoaineen hankkimiseksi,samalla mm. jekutellaan paikallista nimismiestä (Tom Lindholm),tavataan muita hulvattomia hahmoja kylissä ja hankitaan Heikki-hevonenkin markkinoilta.

Plussaa : Rantaniva ja Siivonen tekevät varmaa työtä,kuten aina.Pidin paljon heidän keskinäisistä kohtaamisistaan,kaikissa ei edes sanoja tarvittu kun ilmeet ja eleet kertoivat paljon.Tom Lindholm nimismiehenä oli hulvatonta katsottavaa,jatkuva karttojen kanssa touhuaminen etenkin ja mieletön "kahvittelukohtaus",ihme että pokka pysyy kaikilla...Sivurooleissa nähtiin myös monenkirjavaa sakkia.Lavastus oli toimiva ja pidin todella paljon esim. taakse heijastetuista kuvista ja filminpätkistä.Lentokoneen nousu ja lasku oli hienosti toteutettu!Tulipahan nähtyä myös erikoisin kiuas mitä kuunaan on nähty (Pete Koskinen nimittäin).Heikki-hevonen oli niin aito että ihan kyyneleet nousi silmiin,jokainen hännänheilautus ja paikallaan astelu oli aivan täydellistä!!Villinä laukkaava Heikki-heppa Kunitsin selässään oli upeaa katsottavaa.Musiikkikin osui ja upposi.

Miinusta : ihan muutamassa kohtaa oli liikaa puhetta ja vähän toimintaa,halusin jo juonta eteen päin.Ei muuta moitittavaa!

Muuta : mietin miksi hevosen kyljessä on numero R 245.Käsiohjelmastahan se selvisi sitten : nukentekijä Hannu Räisän Eelis-isä oli haavoittunut  Karjalan Kannaksella 24.5. 1942.Liikutuin tästäkin tiedosta.Ihana,lämminhenkinen koko tarina!

Teatterikärpänen antaa Sotahevoselle neljä tähteä **** ja Heikki-hepalle viisi ***** :)

maanantai 18. tammikuuta 2010

Puhdistus

Puhdistus / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 9.10. 2009

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Kirjoittanut Sofi Oksanen

Rooleissa Tuija Vuolle,Suvi-Sini Peltola,Piia Soikkeli,Mikko Rantaniva,Esa Latva-Äijö,Heikki Nousiainen ja Ville Majamaa

Taustaa : Sofi Oksasen palkittu teos Puhdistus kertoo Viron lähimenneisyydestä ja etenkin naisten asemasta,takautumien kautta käydään läpi järkyttävää historiaa erään naisen elämässä

Plussaa : todella vahvat naisroolit ja ne tehdään sydänverellä,miesnäyttelijöistä etenkin Mikko Rantaniva jää mieleen suorastaan järkyn pelottavana hahmona (sydän hakkasi kovaa aina kun hän oli lavalla uhoamassa),järkyttävä tarina joka jännitti loppuun saakka (en ole lukenut kirjaa).Musiikkivalinnoista täydet pisteet myös,itselleni Schindlerin listan teema on se kappale jota en voi kyynelehtimättä kuunnella ja niinpä pillahdin itkuun heti alussa...

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : tämän esityksen jälkeen jäin miettimään sitä,miten vaikeaa/helppoa näyttelijöillä on palautua "normaalitilaan" näytöksen jälkeen?? Olisi kiintoisaa tietää.Väliaikapuheista päätellen moni katsoja oli lukenut kirjan ja vertasi esitystä koko ajan siihen.Minä olen monesti ensin nähnyt teatteriversion ja sitten lukenut vasta kirjan,on jotenkin helpompi seurata kun voi "avoimin mielin" istua katsomossa eikä tiedä mitä tuleman pitää.Ei ole myöskään sitten pettynyt jos joku tietty henkilö tai kohtaus puuttuu näyttämöversiosta.

Puhdistukselle täydet viisi tähteä *****