Medusan huone / Q-teatteri

Medusan huone / Q-teatteri

Kantaesitys 21.2. 2019, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Teksti ja ohjaus Saara Turunen
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Ada Halonen
Pukusuunnittelu Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Koreografi Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu Aino Nieminen

Näyttämöllä : Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa

 Q-teatterin esitykset ovat usein kauden Tapauksia - ja syystäkin. Tälläkin hetkellä kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja, peruutuspaikkoja kyttäillessa saattaa hyvällä tsägällä saada vielä lippuja. Kuka tosin haluaa peruuttaa varauksensa kun kyseessä on teos, jota on ylistetty joka suunnassa? Medusan huoneesta on kirjoitettu paljon, joten mahtaako minulta irrota enää mitään uutta sanottavaa...

 "Medusan huone on hienovarainen ja unenomainen kuvaus sukupuoleen liittyvästä vallasta ja hiljentämisen käytännöistä" (ote teatterin nettisivuilta) Silmät ymmyrkäisinä ja mieli enemmän tai vähemmän sekavana/hämmentyneenä poistuimme esityksestä ystäväni kanssa. Mitä sitä oikein tuli taas nähtyä? Ystäväni ei ollut täysin vaikuttunut, mutta minua jäi sitten kaivelemaan enemmänkin ja vaikutus tuntuu korostuvan ajan myötä. Esityksen teemat hiipivät vaivihkaa mieleen uudestaan ja uudestaan, eikä kaikkea osaa mitenkään sanallistaa. Parhaat teokset tekevät niin.

 Vertasin tuoreeltaan esitystä nykytaide-elämykseen, jossa väki istuu samassa tilassa ja eteen marssitetaan erilaisia kohtauksia ja tilanteita, musiikin ja kuvien siivittämänä. Visuaalinen puoli viehättää. Kenties. Kaikki näkevät saman, mutta kokemus on aina yksityinen. Joku kyllästyy nopeasti, toinen vaikuttuu kyyneliin. Tarpeeksi kauan kun paikallaan istuu, alkaa päästä kärryille ja koko teos imaisee mukaansa salakavalasti. Enää ei voi poistua, vaikka se olisi mahdollistakin. Kesken kaiken ei voi saapua paikalle ihmettelemään, että mitäs täällä tapahtuu. Jos siis tämä olisi liikettä sisältävä taideteos jossakin huoneessa, jossa voisi vapaasti mennä ja tulla. Mutta tämä on "vain" teatteria. Ja toisaalta, tämä ei ole "vain" teatteria. Tässä on alku ja loppu, mutta silti aplodien jälkeen esityksen maailma jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja on jatkunut jo ennen esityksen alkua. Miksi annamme niin tapahtua? Tämä ajatus jäi kaivelemaan. Kaikki näkemämme ei miellytä, mutta taiteen tarkoitus ei olekaan miellyttää. Mielestäni taiteen suurin tarkoitus on vähän ravistella ja herätellä, avata silmät ympäröivälle maailmalle. Voi tulla myös äärimmäisen kiusaantunut, epämiellyttäväkin olo. "En pidä näkemästäni. Ehkä siksi, että minäkin olen kokenut tuon?" Silmiä ei voi sulkea. "Mä nyt olen vain tämmöinen", toteaa Elina Knihtilän keltamekkoinen nainen ja nauraa päälle, ja myöhemmin sama nainen suree sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi ei osaa ottaa omaa tilaansa. Niin. Miksi?

 Mieleeni jäi useitakin kohtauksia. Ämpäreitä jakeleva makea ja sulavaliikkeinen Aksinja Lommi ja vierellä Knihtilän keltamekko saman liikkeen äärellä. Tommi Korpelan jotenkin erikoisen kaunis vanhempi nainen kera elegantin kädenliikkeen. Miesporukan älämölö formulakisojen äärellä. Riettaasta kädestä toiseen kiertävä kukkamekko. Nöyryytys. Häpeä. "Nyt pyydätte molemmat toisiltanne anteeksi ja asia on sillä käsitelty!" Säkkijärven polkan tahdissa reippain askelin tanssahteleva sika (Ylermi Rajamaa) ripustelemassa valloitusten päänahkoja narulle. Vatsamakkaroita. Suklaata. Lisää vapautunutta joraamista. Jumppaamista. Nuoren tytön (Katja Küttner) kuukautiset (hämmentävän kauniisti toteutettu muuten). Äijien roisi lukupiiri ja kirjoissa piehtarointi. Hitaasti ämpärit päässään näyttämön poikki konttaava joukko (tästä tuli joku uni mieleeni). Jyväset poimittavana. Katseet. Sanaton asioiden hyväksyntä. Sulhanen tahraamassa puhtautta ja hymy päälle.

 Nyt muutama päivä esityksen näkemisen jälkeen alan ymmärtää niitä, jotka nousivat aplodeeraamaan seisaaltaan silmissään tietynlainen katse. Tietynlainen ryhti. Silloin en itse ollut ihan täysin vaikuttunut. Nyt olen. Mielelläni näkisin tämän uudelleen, mutta se lienee mahdottomuus.

 Onnea teille, jotka olette tämän jo nähneet ja teille, joilla on liput varattuna.

ps. Nyt jos koskaan varaan kirjastosta Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, molemmat kun ovat vielä lukematta.

Esityskuvat (c) Aino Nieminen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Q-teatteri!)

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2016, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografia Janina Rajakangas

Rooleissa : Laura Birn, Elina Knihtilä, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen

 Monesti olen ollut Q-teatterin ensi-illoissa mukana, tällä kertaa istuin katsomossa ensimmäisessä ennakossa, kun en saanut aikataulujani oikein muuten järkevällä tavalla järjestymään. Parkkeerasin itseni vielä reunapaikalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti rientämään junaan.

 Huomioni kiinnittyy väkisinkin harvinaisen valjuun värimaailmaan lavastuksessa. Ei vahingossakaan mitään räikeää tai joukosta erottuvaa, telkussa näyttää pyörivän repeatilla luonto-ohjelma samanlaisista linnuista. Variksia vai mitä lie olivat. Ovesta hiippailee koruttoman rauhallisesti lavastukseen sopivaan asukokonaisuuteen pukeutunut ilmeetön nainen (Laura Birn), joka lukee ääneen lehdestä kuolinilmoituksia ja niiden kauniita muistovärssyjä.

 Ja sitten se "ihan tavallinen perhe"! Jo on iloista ja rentoa porukkaa! Paljoa ei puhuta eikä juuri toimitakaan. Äidin (Elina Knihtilä) suurimpana haaveena on olla vain osa ihan tavallista perhettä ja elää normaalia, tavallista elämää. Yleisö on vähän odottavaisin mielin aika pitkäänkin, seurataan perheen puuhia (joita ei liiemmin edes ole) tarkkaavaisena ja hissuksiin. Ovesta heilahtaa välillä flamencotanssijan helmaa ja kastanjetit soi. Mieleeni tulee ajatus, että ihan kuin katsoisi kotimaista versiota Twin Peaksista. Kaikki on mahdollista ja ovesta voisi hyvinkin tulla joku rouva koivuhalko sylissään, jos se näissä piireissä koettaisi tavalliseksi ja ihan normaaliksi käytökseksi.

Iloinen perhepotretti 

 Nauruhanat aukeavat viimeistään varsin hulvattomissa häissä, joissä suurin ohjelmanumero on kahvinjuonti ja kuppien kilkuttelu lusikalla synkassa. No, toki äiti keventää tunnelmaa hauskalla leikillä, jossa hääparin pitää kääntää satunnaisia lauseita ruotsiksi. Sulhanen takeltelee ja morsian menee häpeästä pöydän alle kyykkysilleen.

 Jotenkin sydäntäni vihlaisee Elina Knihtilän paljonpuhuvat kasvot, kun hän niin tosissaan ja liikuttunein mielin ahmii berliininmunkkia ja valmistautuu niin itsenäisyyspäivän riehakkaaseen menoon kuin joulunviettoonkin. Kyynelhän siinä kohoaa silmänurkkaan itselläkin. Miten sitä haikaillaankaan toisten kulttuurien perään ja siihen, että voi kunpa itsekin uskaltaisi vähän irrotella kuten nuo toiset. Hyvänä esimerkkinä toimii visiitti discoilemaan, kaikki pönöttävät omissa nurkissaan ja tuijottavat varpaitaan. Vasta sitten uskalletaan repäistä, kun ei ole ketään näkemässä. Olisihan se hemmetin noloa jäädä kanssaeläjille kiinni irrottelusta!

Joulunviettoa riehakkaasti 

 Erilaisuutta ihaillaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Esitys saa varsin synkkiä sävyjä. Jos et ole samasta muotista kuin muut, joudut heti tarkkailun alaiseksi ja sinua on oikeus kohdella ihan miten sattuu. Normaaliuden nimissä yksikin herra (Pyry Nikkilä) pistää tuulemaan niin että höynenet pöllyävät ja hyväksynnän saa sillä, että näinhän kaikki muutkin tekevät. Tämä käytös on ihan normaalia, vaikka se on kaikkea muuta. En pysty takuulla kuuntelemaan Dirlandaata enää niin kuin ennen, kiitos vaan. (En sitä kyllä liiemmin muutenkaan kuuntele, mutta tämän jälkeen vielä vähemmän.)

 Jäin pohtimaan sitä susihahmoakin, joka muristen aina tämän tästä tupsahti paikalle. Vaara houkuttaa ja kiehtoo mieltä, näkikö nainen siinä omat tukahdetut tunteensa vaiko sellaista, mitä toivoisi muiden toimesta tapahtuvan? Hmmmmm. Ja se yksi tyyppi kanniskelemassa mattoa! Ja kalsareita lipputankoon ja mahdollista natsitervehdystä siihen kylkeen? Loppukohtaus mietityttää varsinkin, toki huvittaakin mennessään hiukan överiksi.

 Ehdin siihen junaankin ja kotomatka meni ihmetellessä, että taattua Q-teatteria oli tämä, ja ehkä vielä hitusen oudompaa mitä aiemmin. Minun makuuni siis!

 Hedelmäksi/marjaksi annan Tavallisuuden aaveelle ananaskirsikan (kuivakas ja väritön kuori, jonka alla herkullinen yllätys).

Kaikki esityskuvat (c) Pate Pesonius

Supernaiivi / Ryhmäteatteri

Supernaiivi / Ryhmäteatteri

Ensi-ilta 9.10. 2014, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramatisointi Tiina Lymi

Rooleissa : Ylermi Rajamaa, Minna Suuronen, Robin Svartström, Anna-Riikka Rajanen ja Ville Vierikko/Ville Mäkinen

 Norjalaisen Erlend Loen samannimiseen kirjaan perustuva Supernaiivi on kertomus nuoresta miehestä (Ylermi Rajamaa), jolle aika menettää merkityksensä 25-synttäreillä. Hän julistaa syntyneensä nollana, eläneensä nollana ja tätä menoa kuolevansakin nollana, jos ei elämälle löydy uutta suuntaa ja sellaista merkitystä, joka antaisi jotain tolkkua koko hommaan. Isoveljensä hulppeassa asunnossa majaillessaan hän päättää etsiä elämän tarkoituksen, ja aloittaa tietysti netistä elikkäs googlettamisesta.

 Tiedon määrä räjähtää tietysti silmille heti kättelyssä ja meininki on pian varsin kaoottista. Meno on kuin Christopher-pojalla "Yöllisen koiran merkillinen tapaus"-näytelmässä, ja juttuakin tulee taukoomatta samaan hengästyttävään tahtiin. Miekkonen rakastaa erilaisia listoja, ja ensitöikseen hän kirjoittaa listat asioista, joita hänellä jo on ja asioista, jotka vielä haluaisi. Ensimmäiseltä listalta löytyy mm. iso opintolaina, yksi hyvä ystävä, yksi huono ystävä ja hieno polkupyörä. Sekavaa olotilaa rauhoittaakseen mies tilaa netistä ensin punaisen pallon, jonka pompottelu tuo suunnattoman suuren onnistumisen tunteen ja sitten Brion nerokkaan Hakka-pelin. Miehen alitajunta tuo estradille niin tapiorautavaara/kallepäätalomaisen isoisän (Robin Svartström) kertomaan legendaarista tarinaa omenapuusta kuin itse Albert Einsteinin (Minna Suuronen) suhteellisuusteorioineen. Varsinaiseksi mentoriksi yllättäen tuleekin 6-vuotias Börre (Robin Svartström), jonka innostuneisuus ja rohkeus tuo eteen uusia tilanteita ja mahdollisuuksia.

Börren äiti, Börre ja Supernaiivi / (c) Janne Siltavuori

 Ai että! Voisi sanoa, että harvoin olen suu messingillä koko näytelmän ajan, mutta näin se vaan on. Hirmuisen, sanoisinko tavattoman sympaattinen on tämä Supernaiivi kyllä. Koska kirjaa en ollut lukenut, kaikki tuli eteeni täytenä yllätyksenä ja koin monta riemukasta hetkeä. Muutamia täysin absurdeja hahmoja (huono ystävä Kent tantraseksiaddiktioineen, jäätelönmyyjä puikkoineen, nuoret koltiaiset omenavarkaissa...) ja sitten muuten vaan huippuja tyyppejä, kuten juuri itse Supernaiivi, "popparin näköinen mutta söpömpi" Lise (Anna-Riikka Rajanen) sekä mainio Börre. Kunpa koskaan ei itsekään kadottaisi omaa börreyttään ja jaksaisi olla avoimen innostunut asioista, jotka tuovat hyvän mielen. Listaushommiin samaistuin ihan täysin, melkein tekisi mieli tässäkin luetella kaikki ne eläimet, jotka olen joskus nähnyt.

 Projisoinneilta ei vältytty tässäkään. Einsteinin selvittämä kaksosparadoksi meni sujuvasti yli hilseen, mutta piirrettynä se näytti varsin kivalta. Musavideotakin pukkasi, ja Supernaiivi tietenkin onnistui tunkemaan itsensä popparin viereen ketkuttelemaan kuvitelmissaan. Suuresti huvitti "juuu elikkäs"-isä, Power Rangers-kortinostotilaisuus sekä New Yorkin kirjastoreissu hakusanoineen. Ja ne ensitreffit, jossa muuten pariskunta kuvastui taustalle hienoina varjoina. Supernaiivi selosti antaumuksella Einsteinin teorioita hiukset suloisesti sekaisin ja olin ihan myyty.

(c) Janne Siltavuori

 Ihan erikseen pitää kyllä mainita, että Ylermi Rajamaa on niiiin loistava jälleen kerran! Mies on koko ajan äänessä ja ottaa hauskalla tavalla kontaktia yleisöön, jatkaa vähän siitä mihin Esitystalous II:ssa jäätiin. Koko ajan jonkinlaista meininkiä päällä, ja välillä erityylistä kommenttia katsomon suuntaan. Voisin seurata Ylermin menoa vaikka koko päivän, jotain spesiaalia hänen koko olemuksessaan ja näyttelijänlaadussaan on. Tällä hetkellä en osaisi edes kuvitella ketään muuta Supernaiivin rooliin.

Ylermi Rajamaa ja pallo / (c) Janne Siltavuori

 Hieno kokonaisuus kaikkineen, mehukkaita sivuhahmoja. Supernaiivi sai ensinnäkin erittäin hyvälle mielelle ja toisekseen myös pohtimaan asioita. Vähän perspektiiviä, niin hyvä tulee. Ja oma Hakka-peli, jota paukutella silloin kun oikein maailma potkii päähän elikkäs ahdistaa. Luulen, että monikin tämän nähtyään kokee pakollista tarvetta hankkia itselleen vastaavan yksinkertaisen nerokkaan jutskan.

 Koen myös pakollista tarvetta luetella tähän muutamia asioita, jotka saavat minut erityisen iloiseksi : hyvä seura, syksyn värimaailma, tuoreen pullan tuoksu, hyväntuuliset ihmiset, hamsterit, käsiohjelman hassut faktat, spontaani nauru, aitous, lämpö, Ylermi Rajamaa. Tätä kaikkea löytyi Ryhmäteatterin ensi-illasta.

 Juuu elikkäs Supernaiiville täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Lisen kuvattavana / (c) Janne Siltavuori

Haastattelussa Ylermi Rajamaa

Ylermi Rajamaan tapasin marraskuun alussa 2013 Ravintola Vltavassa Helsingissä.

Vuonna 1981 syntynyt Ylermi on horoskoopiltaan rapu. ”Mä olen ihan Helsingistä kotoisin, tarkemmin Kampista. Siellä oon asunut peräti 18 ensimmäistä vuotta elämästäni ja sit muutin ekaan omaan kämppään Kallioon. Siellä oli sitten niitä kämppiä enemmänkin. Sen jälkeen oon asunut Töölössä, eli aika pieni elämänpiiri mulla on kyllä ollut. Voisin sanoa, että mä olen tietyllä tavalla helsinkijuntti, eli en oo asunut missään muualla vakituisesti. Bändihommissa on tietysti reissattu muuallakin ja Kehä III:n ulkopuolellakin on käyty, heh. On sitä kuule nähty Suomea muualtakin!” Ylermi kertoo leppoisaan tyyliinsä.

Mitä harrastat? ”Kausittain mä harrastan lenkkeilyä. Tykkään juosta, mutta en sillai pakolla, jotta pitäisin kuntoa yllä, vaan pikemminkin sellaista zeniläistä lenkkeilyä. Meinasin ensin vastata myös musiikin tähän, mutta sitä mä en voi kutsua enää harrastukseksi, koska sitä tulee tehtyä jo niin, että saan siitä vähän palkkaakin. Sit mä rakastan mökkeilyä ja metsässä samoilua ja petanquee pelataan kavereiden kanssa. Kuulostaa muuten vähän tylsältä nää mun harrastukset! Mä haluan keksiä tähän vielä pari jotain … en siis keksimällä keksiä eli en aio valehdella, vaan koitan miettiä mitä voisi tekemisistäni vielä kutsua harrastukseksi...” pohtii Ylermi.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan soittaa montaakin soitinta, mutta en hirveen ammattimaisesti. Oon aika itseoppinut noiden soitinten suhteen. Kutsuisin itseäni enemmänkin säveltäjäksi kuin soittajaksi. Oon kyllä soittanut selloa yli kymmenen vuotta, 6-vuotiaana aloitin. Sit se vaan hiipui pois vähitellen. Sain siitä kuitenkin hyvän pohjan kaikelle sille muulle, mitä olen musiikin parissa tehnyt. Kitaraa mä osaan soittaa parhaiten ja kosketinsoittimia, ja klarinetti olisi puhaltimista eka, jonka haluaisin ottaa haltuun.”

Kerrohan niistä bänditouhuista vähän enemmänkin. ”Meillä on sellainen kaveriporukka kuin Plutonium 74, jonka kanssa aina välillä kokoonnutaan yhteen ja tehdään keikkaa. Nyt ollaan tekemässä meidän kolmatta levyä. Se on aikalailla sellaista marginaalimeininkiä, mutta on olemassa aika paljon ihmisiä, jotka tykkää siitä meidän toiminnasta – meidän itsemme lisäksi heh. Sit mulla on kaikenlaisia projekteja, jotka on enemmän tai vähemmän aktiivisia. Bändejä löytyy varmaan yli kymmenen. Yhdistävä tekijä näillä kaikilla on Rapu Records, meillä on sellainen parin kaverin, Ville Pystysen ja Joonatan Kotilan, kanssa ja me ollaan se ydinryhmä. Se on musiikintuottamisstudio, missä me äänitetään ja tuotetaan bändejä ja omia projekteja. Siihen se mun musiikkiharrastus on päätynyt, eli sitä voisi vähitellen alkaa kutsua ammattimaiseksi toiminnaksi. Omaa sooloprojektia mä oon suunnitellut myös jo pitkään, mutta siitä en uskalla sanoa sen enempää.”

Eikös tuossa Esitystalous 2:ssa ollut mukana sinun säveltämäsi biisikin? ”Kyllä vaan, siinä on mukana se Espoo-biisi, siinä on Juha Jokelan sanat ja mun sävellys. Se on aika suoraviivainen, perinteikäs ehkä vähän grunge-tyylinenkin. Ohjaaja tilasi aika simppelin biisin, ja tuommoinen siitä nyt sitten tuli.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Se muusikkous on kyllä yksi asia, joka laajentaa teatterillisessakin mielessä mun mahdollisuuksiani. En kuitenkaan koe missään tapauksessa olevani mikään musikaalinäyttelijä, vaikka se musiikkipuoli mun yksi vahvuuteni onkin. Mä koen olevani suhteellisen monipuolinen, loksahdan eri tyylilajeihin aika hyvin ja musta löytyy eri puolia näyttämöllä. Kauheen vaikeeta muuten näin suomalaisittain miettiä omia vahvuuksiaan ja kehua itteensä! Pitäishän sitä osata itteensä jotenkin promota... Uskon, että mulle on kehittynyt jonkinlainen draamantaju ja mä tuun yleensä aika hyvin toimeen ryhmässä. Se johtuu myös siitä, että mulla on käynyt tosi hyvä mäihä, eli oon päässyt tekemään mahtavien ihmisten kanssa töitä. Aika paljon se on myös kiinni ohjaajasta, et jos sillä on homma hanskassa, niin se luo kyllä sellaisen hyvän työilmapiirin. On ihan etuoikeus, et oon päässyt tekemään hyvien ohjaajien ja hyvän porukan kanssa töitä. Aika näyttää sitten, että pitääks tää seuraava paikkansa, mutta yks hyvä puoli on myös se, että mulla on ollut suhteellisen hyvä intuitio sen suhteen, että mihin juttuihin mä lähden mukaan. Tarkoitan tällä sitä, että mulla on ollut kivaa työssäni, oon päässyt tekemään erilaisia rooleja ja kiinnostavia juttuja, jotka kuitenkin poikkeaa toisistaan aika paljon. Voisi sanoa myös, että mulla on erikoinen fysiikka! Mä en oo mikään perusjampan näköinen, vaan ehkä vähän hassunnäköinen, heh. Persoonallinen!” Ylermi naurahtaa.

"Joulupuu on rakennettu..." / (c) Teatterikärpänen

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Noitahan on varmaan tuhansia, mutta jostain syystä tuli nyt ekana mieleen seinäkiipeily ja se, että kiivettäisi tosi korkealle ihan luonnossakin. Mulla on suhteellisen paha korkeanpaikankammo ja sellaisen pelon voittaminen voisi olla hyvä päämäärä. Ruoholahdessa on kiipeilyseinä, ja mä menin sinne kerran kurssikaverini Niemisen Rikun kanssa, se harrastaa sitä enemmänkin. Mun piti kokeilla ekan kerran ja jäinkin sit vaan sinne penkille istumaan, kasvot valkoisina. Riku kiipesi ylös parikin kertaa ja sit me jatkettiin matkaa. Mä en vaan pystynyt siihen, mutta se oli jo ensimmäinen askel kun menin sinne paikalle.”

Tässä välissä puhuimme pitkään Linnanmäen laitteista ja selvisi, että Ylermi kärsii korkeanpaikankammon lisäksi ahtaanpaikankammostakin, joten sopivat laitteet ovat aika vähissä...

”Mä haluaisin myös osata ajaa autoa, eli mun pitäisi mennä autokouluun ja ottaa se taito haltuun. En haluaisi täällä ajella autolla, koska täällä on niin hyvä julkinen liikenne, mutta haluaisin osata sen takia, että siitä olisi ammatillistakin hyötyä ja olisi helpompaa lähteä mökille extempore. Meillä on tuolla Porvoon suunnassa mökki, eli periaatteessa ei pitkä matka, mutta se tavaroiden roudaaminen olisi huomattavasti helpompaa autolla. Mua kiinnostaisi myös joku pidempi reissu, sitä on tullut töiden ja harrastusten takia aina lykättyä. Sellainen vuoden reissu olisi hieno, kävisi ihan joka paikassa! Vähän kliseinenkin haave. Voisi jäädä johonkin pidemmäksikin aikaa, menisi sillai fiiliksen mukaan aina. Zeniläistä matkustelua, juurikin niin! Tuo on tosin vähän hankalaa ainakin tässä elämänvaiheessa, enkä luule tän vaiheen tästä paranevan vähään aikaan. Eli pitäisi voittaa lotossa, niin sit voisi tänkin toteuttaa! Ja sit voisin rakennuttaa ittelleni oman huvipuiston, jossa on kauheeta kivaa kieputusta ilman lukitsevia turvalaitteita, maanpinnalla”, innostuu Ylermi.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Äitini, Johanna Rajamaa, on ohjaaja-dramaturgi, Teatterikorkeakoulusta aikoinaan valmistunut. Muista en oo ainakaan tietoinen. Isäni, Lassi Rajamaa, on musiikkialalla, eli läheltä liippaa sekin.”

Missä vaiheessa kiinnostuit sitten teatterista/näyttelemisestä? ”Mä olin ala-asteella eka-tokaluokalla yhdessä kesäsiirtolassa, se oli aluksi aika kauhea kokemus. Parin viikon ajan mentiin sinne aina päivisin. Siellä oli lapsia, jotka ei varsinaisesti kiusanneet mua, mutta ne oli aina mun kimpussani mun erikoislaatuisuuteni takia. Olin silmätikkuna. Ne teki sitten teatteriesityksen siellä ja kysyin, että saanko tulla mukaan. Siinä näytelmässä oli kaksi tyhmää rosvoa ja mä olin toinen niistä. Meillä oli repliikit, missä meidän piti vaan sanoa sille rosvopomolle, että noi meidän vangit pääsi karkuun. Mä siinä esitystilanteessa sitten jostain syystä improvisoin siihen repliikin, et kun se pomo kysyi, että ”Miten te saatoitte päästää ne karkuun?”, niin mä sanoin ”Kun mä olin just rautakaupassa ostamassa banaania”. Yleisö nauroi ihan kippurassa tosi pitkään ja mä en itsekään oikein tiennyt, et mistä se lause tuli ja miks mä sanoin sen siihen. Se vaan tuntui oikealta ja mulle tuli heti sellainen olo, että täähän meni ihan nappiin. Se kiusaaminenkin loppui sen jälkeen kuin seinään ja mut hyväksyttiin porukkaan täysin mukaan. Mä en sitä silloin varmaankaan tajunnut, mutta sieltä mulle jäi sellainen tunne, että tää voisi olla mun juttuni. Teatterintekeminen jäi sitten useammaksikin vuodeksi, mutta aina silloin tällöin tuli joku nuorisoproggis mihin mua pyydettiin tai mihin mä ajauduin, ja se tuntui aina kivalta vaikkakin ristiriitaiselta, kun mua jännitti niin paljon. Se oli vähän epämukavaa, mutta samalla kiehtovaa ja siistiä.”

”Koulussa oli näytelmiä ja muuta, mutta mä en jostain syystä hirveesti niissä ollut mukana. Tuolla Narrin tiloissa olin jossain nuorisoproggiksissa mukana. Meillä oli oma ryhmä siellä, sen nimi oli Teatteri Kohtaus ja siinä oli Nikkilän Jussikin mukana. Olin näyttelijänä muutamassa jutussa, mutta jostain syystä mä en ajatellut itseäni näyttelijäksi, vaan halusin muuten olla teatterin kanssa tekemisissä, tehdä musiikkia, ääniä jne. Näin meni aika pitkäänkin, kunnes kävi niin, että Masalan nuorisoteatterissa puuttui yksi näyttelijä ja mua pyydettiin siihen mukaan. Siellä sit syttyi selkeämpänä se idea, että nimenomaan tää näytteleminen oliskin se mun juttuni. Se oli mulla muhimassa alitajunnassa pitkään, mutta tuolla mä sen sitten tiesin.”

”18-vuotiaana mä hain ekan kerran TeaKiin, enkä mä silloin ihan vielä ollut varma, että onks tää nyt ”se”. Hain aika moneen muuhunkin kouluun myös. Pääsin silloin kolmanteen vaiheeseen, ja sit vedin jotenkin liinat kiinni. Aloin jotenkin liikaa suorittamaan ja menin vaan ihan lukkoon, tiedän sen nyt jälkikäteen. Se oli hyvä kokemus silti. Sit meni taas monta vuotta miettiessä, että tää ei sittenkään oo mun juttuni. Siinä välissä mä tein musiikkihommia ja kävin raksalla duunissa ja rahoitin sillä mun elämistäni. Aika sellaista repaleista meininkiä oli se, etsikkoaikaa, aina oli joku proggis käynnissä, johon piti saada rahaa. Menin viikoks raksalle ja maksoin velat pois jne. ja sellainen elämä alkoi aika nopeasti tympimään. Sit mä keksin, että jostain pitää saada työttömyyskorvausta ja sitä varten pitää hakea kouluun. Sain yhdet ennakkotehtävät valmiiksi Stadian esittävän taiteen koulutusohjelmaan ja sain kutsun pääsykokeisiin. Pääsin sit sisään kouluun ja siellä mä taas oivalsin, kun siellä oli aika tilkkutäkkimäisesti teatterin eri osa-alueilta näitä kursseja, että se TeaK on sittenkin mun ainut vaihtoehtoni. Mulla oli sitten motivaatio kohdallaan ja valmistauduin huolella pääsykokeisiin, vedin ihan täysillä ja pääsin TeaKiin sit vuonna 2005. Stadiassa ehdin olla yhden vuoden ja TeaKissa viisi vuotta, eli mulla on kuusi vuotta takana teatteriopintoja. Valmistuin vuonna 2010.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mä käsittelin kohtaamiani esteitä sillai, että voisi olla rentona lavalla ja työympäristössä. Pohdin sitä, että mistä ne esteet johtuu. Mä kirjoitin sen lopputyön aika nopeassa ajassa, mulla on tapana vähän havahtua asioihin aika myöhäisessä vaiheessa. Deadline on paras muusa … siteerasin omaa esitystäni, heh. Perustettiin muutaman luokkakaverin kanssa sellainen lopputyönkirjoittamispiiri ja kirjoitin sen sit kolmessa viikossa. Siinä ei mennä ehkä hirveen syvälle, mut sen arvon mä itse tajuan ja itselleen sitä loppujenlopuksi tekee, ja asioitahan voi tutkia myös koulunjälkeisenä aikana, ajattelen nyt sillä tavalla. Mulla on aina tapana jämähtää tiettyihin asioihin ja mun pitää riuhtaista itseni irti niistä. Kouluhan on aika turvallinen ympäristö ja sieltä lähteminen ei oo monelle muullekaan mikään selviö. Kerrankin tein jonkun asian siinä minimiajassa, ja se on kyllä hyvä!” muistelee Ylermi tyytyväisenä.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Jos saisi pysytellä silti taidealalla, niin kirjoittaminen mua kiinnostaisi. En tosin tiedä, että olisko mulla lahjoja siihen. Kyllä mua joku käsillätekeminenkin kiinnostaisi, soitinrakentaminen tai vastaava. Tai sarjakuvien piirtäminen!”

Miksi olet näyttelijä? ”Huh huh. Mä uskon, että mulla on eniten annettavaa näyttelijänä tällä hetkellä, tässä elämänvaiheessa. Näyttelijänä mä pääsen parhaiten toteuttamaan itseäni ja sitä kautta olemaan osana tätä yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota rakastan mutta jossa on kuitenkin niin paljon epäkohtia, jotka pitäisi korjata. Voi kuulostaa tosi ylevältä, mutta tää on ainakin se päämäärä, jossa mä haluan kehittää itseäni ajattelemaan ja olemaan, ja uskon että se on mulle oikea tapa tehdä tätä hommaa ja ylipäätään taidetta. On mahdollisuus muuttaa itseään ajattelemaan, että sillä on ja pitääkin olla merkitystä, mitä tekee”, pohtii Ylermi.

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet, vaikkapa siitä hetkestä kun menit TeaKiin? ”Ehkä mä ajattelin silloin, että näyttelijän työ on enemmänkin fyysistä ja se on syventynyt myös siihen, että miten tärkeetä ajattelutyö on. Ne ei oo kilpailevia osa-alueita, vaan ne pitäisi yhdistää niin, että ajattelu yhdistyy fysiikkaan. Niitä ei pidä eikä voi erotella toisistaan, ja se taas sitten yhdistyy ryhmään ja kokonaisuuteen. Kun mä menin kouluun, niin mä ajattelin, että pitää olla nöyrä näyttelijä, joka alistaa itsensä sille kokonaisuudelle, mutta sit mä toteutin sitä sillai huomaamattani aika itsekeskeisesti, et kuitenkin mun piti samalla olla tosi hyvä. Sellaisiin ristiriitoihin kompastui koko ajan, ajatteli eri tavalla kuin toteutti asioita. Nykyään mä uskallan olla näyttelijäntyössä rento ja kuunnella toisia paremmin, eikä oo fokus koko ajan itsessä. Se ajatus on tietysti aina ollut olemassa ja se prosessi on vielä kesken, mutta konkreettisesti oon pystynyt nyt toteuttamaan sitä. Et ite ei oo koko ajan etualalla omassa päässään, vaan pystyy oikealla tavalla rentoutumaan ja kuuntelemaan ohjaajaa, et mitä se oikeasti tarkoittaa. Se yhteen hiileen puhaltamisen ajatus on konkretisoitunut näkyvämmäksi omassa tekemisessä, toivon mukaan. Jotenkin rauhoittava ajatus on se, että tuut koko ajan paremmaksi tavallaan. Välillä tulee takapakkia, mutta sekin on kehitystä tietyllä tavalla. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen, koska sitä ei voi saavuttaa ikinä.”

Ylermi lähtötunnelmissa / (c) Teatterikärpänen

 Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Mulle Matti Pellonpää ja Juice Leskinen on tärkeitä. Ehkä se on siinä, että mä en ikinä voi olla ”ne”, mutta mä voin aina inspiroitua niistä. Juice teki muhun vaikutuksen jo skidinä, kun rupesin rustailemaan sen innoittamana omia sanoituksiani biiseihin, ja loppujenlopuksi mä keksin vain biisien nimiä, kun en jaksanut enää kirjoittaa niitä sanoituksia. Mulla on hirvee läjä hyviä biisien nimiä, heh! On mulla sit muitakin esikuvia toki, ne liittyy usein johonkin hetkeen, elämäntilanteeseen tai proggikseen. Sanotaan nyt Martti Suosalo esimerkiksi, se jotenkin tulee lähelle ja on niin suosalomainen aina.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta kenet tahansa? ”Nyt pistit kyllä pahan. Nyt on liikaa valinnanvaraa, kun miettii et minkä takia ja mikä juttu se olisi, olisko se joku klassikko vai Tarantinon leffan kohtaus vai … Laitetaan mietintämyssyyn tää vielä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Mulla oli itse asiassa yksi biisi-idea, jota en oo vielä saanut aikaiseksi ja yksi henkilö, jonka kanssa olen kerran tavallaan duetoinutkin, eli kurssikaverini Sara Melleri. Me laulettiin kavereiden häissä ja siellä mulle tuli idea yhteen biisiin, jonka mä haluaisin äänittää joskus. Sanotaan se!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Koulun jälkeen olen näytellyt Kansallisteatterissa, Q-teatterissa, Ryhmäteatterissa ja Espoon Kaupunginteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Tällä hetkellä voisi ekaks sanoa näin suht intuitiivisesti tai peräti zeniläisesti ajatellen, että tää Esitystalous 2, koska oon päässyt noin valtavan hienon ohjaajan/käsikirjoittajan projektiin mukaan. Se on yksinkertaisesti tosi iso ja mahtava juttu, että pääsin mukaan. Ennen tätäkin arvostin Juha Jokelaa suunnattomasti ja niitä sen juttuja. Sit vielä toi ryhmä on niin upea. Mainitaan myös sellainen näytelmä kuin ”Sukanvarsi”, se oli sittemmin Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistuneen Petra Vehviläisen Stadia - lopputyö. Hän ohjasi ja käsikirjoitti sen. Se oli yhteiskunnallinen, aika traaginen mutta samalla tosi hauska yksinhuoltajaäidin selviytymistarina. Muiden roolien lisäksi mä esitin siinä viisivuotiasta lasta, se oli rytmin ja pienen improvisaation kanssa pelaamista yleisön kanssa, ihan erilainen rooli kuin aiemmat. Siinä pääsin toteuttamaan sisäistä lastani ja hulluutta, se oli mahtavaa. Mulla oli paljon vapauksia siinä hahmossa, se lähti melkein käsistä. Sitä oli kiva tehdä ja se oli samalla merkittävää teatteria, niin kuin nyt tää Esitystalous 2:kin omalla tavallaan. Sitten haluaisin mainita Broken Heart Storyn Q-teatterista ja Ryhmäteatterin Rikoksen ja rangaistuksen. Broken Heart Story oli ihan omanlaisensa tyylilaji ja sen muodon takia varsinkin se oli opettavainen juttu, näyttelin siinä monta pikkuroolia ja se tarina kerrottiin todella kiehtovalla tavalla. Se oli siitäkin spesiaali tapaus, että yleisö otti sen hyvin vastaan ja ymmärsi sen, vaikka se ei ollutkaan mitään maailman helpointa teatterikieltä. Rikoksessa ja rangaistuksessa mulla oli vaativa päärooli, ja siihen tekemiseen liittyi myös paljon ongelmia, jotka kaikki saatiin ratkottua muuttamalla hiukan näkökulmaa.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Nummisuutareiden Esko ja Hamlet! Ja sitten tää Don Quijoten Poncho eiku mikä sen nimi nyt oli. Sancho Panza! Voi jestas, Don Quijoten Poncho! On mulla ammattimainen ote tähän teatteriin.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se yhteisöllisyys, et pääsee tekemään arvokkaita ja hienoja juttuja porukalla, ihmisten kanssa ihmisille. Siinä koko systeemissä on mukana paljon ihmisiä ja vuorovaikutusta kaikkien välillä.”

Puhutaan teatterin taiasta. Miten sinä määrittelisit tuon sanaparin? ”En mä tunne Taijaa niin hyvin, mut … Heheh! Olisko se joku sellainen hetki esityksessä, jolloin kaikki loksahtaa jotenkin paikalleen ja niin yleisö kuin näyttelijätkin ovat hetken siinä tilanteessa ja tajuavat jotain samanaikaisesti. Sen ei tarvitse olla mikään hengellinen kokemus, vaan joku vapautuminen. Kun kaikilla on yksinkertaisesti kivaa!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ainakin toiset teokset, mitä itse pääsee katsomaan – teatteri, musiikki, taidenäyttely. Samalla tavalla myös kun on itse jossain herkässä inspiroituneessa tilassa, niin mikä tahansa voi inspiroida. Kadulla kun katselee ihmisiä, niin ne inspiroi mua ehkä kaikista eniten. Ihmisten kombinaatiot. Näkee esimerkiksi kerjäläisen, jonka ohitse kulkee joku lastenvaunujen kanssa ja tää voi aiheuttaa mun sisällä jotain, mistä taas voi syntyä jotain ihan muuta.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden kyllä, mä olen aika kova jännittäjä ja se on kyllä sellainen juttu, että siitä ei varmaan ikinä pääse eroon. Sen kanssa pitää vain oppia olemaan eikä saa antaa sille liikaa valtaa. Jo aamusta mä tunnen sen vatsassani, että tänään on esitys. Sen tiedostaa heti aamulla, se on ensimmäisiä asioita mikä mulla on mielessä kun herään. Ensi-ilta on se kaikkein kuumottavin tilanne, mutta sit kun se lähtee käyntiin, niin kyllä se siitä sitten tasottuu. Ekan yleisön edessä on vielä ns. lupa olla keskeneräinen, ensi-illan nimessä on jo sellainen kaiku, et sen pitäis olla silloin valmis ja sitähän teatteri ei ole ikinä. Harva juttu on mitenkään erityisen valmis ensi-illassa, koska on mahdollisuus tehdä vielä muutoksia ja hioa sitä dramaturgiaa loppuun asti.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Kyllä mulla on, ja niitä on vähän liiankin kanssa. Yritän just päästä eroon kaikista ylimääräisistä rituaaleista, koska niitä helposti kertyy turhaankin ja mä oon just sellainen ihmistyyppi, joka helposti lähtee siihen, että tekee tietyt asiat just tietyllä tavalla ennen esitystä. Yritän rikkoa niitä rutiineja tekemällä niitä tahallani eri tavalla. Se on niin lukitsevaa, kun pitää syödä se puolikas banaani vaikkei olisi nälkäkään. Ne vaan on kehittyneet sellaisiksi siinä harjoituskaudella. Rekvisiitan mä laitan aina samassa järjestyksessä, nehän tulee siinä samalla myös sitten oikein. Riippuen vähän esityksestä mä saatan myös käydä lenkillä tai välttää lenkkiä sinä päivänä, ne on ihan energiaan liittyviä asioita.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”En tiedä täyttääkö tää legendaarisen määritelmän, mutta siinä Broken Heart Storyssa oli sellainen rikkinäinen radio, josta oli yhteys äänimiehille, et ne pystyi pistämään sieltä radioon vinkunaa ja sellaista. Se oli Laura Birnillä sit yhdessä kohtauksessa kädessä ja se puhuu aika pitkää monologia ja välillä se radio räsähtelee. Yhdessä esityksessä sitten jollain käsittämättömällä tavalla siihen radioon tuli joku häiriö ja sieltä alkoi tulla jotain aivan hillitöntä ja todella kovaäänistä mongerrusta ja vinkunaa. Yleisökin tajusi, että tää ei nyt kyl kuulu tähän. Laura yritti urheasti vaan jatkaa, ja järjestäjä mietti äänimiesten kanssa, et pitäiskö pistää poikki koko homma. Lopulta kuului sit ”Teknisten häiriöiden takia pistetään tää hetkeksi poikki” ja Laura kuuli sen ja repesi ihan hysteeriseen nauruun. Se oli niin pitkään pinnistänyt siellä, ja sit se juoksi taakse ja naurettiin porukalla muutama minuutti ihan hysterian partaalla. Ne sai sen radion sit korjattua ja yritettiin jatkaa, mut se hysteria vaan jatkui. Eihän siitä meinannut tulla yhtään mitään”, Ylermi muistelee nauraen.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Lapsena oltiin siellä meidän mökillä ja oli kavereita mukana ja lämmitettiin päiväsauna, oltiin just sen verran vanhoja, et saatiin olla siellä saunassa keskenämme. Oli kova tuuli ja tuntitolkulla me hypittiin laiturilta sinne aallokkoon ja uitiin ja sit saunaan lämmittelemään. Tätä jatkui niin kauan, et lopulta vanhemmat tuli kysymään, että pitäiskö teidän syödäkin vähän jotain. Ajantaju meni ihan täysin. Se oli hauskaa, oli jotain 20 astetta lämmintä ja silti oikein kova tuuli, muistan vieläkin sen.”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien näytöksiä? ”Nyt on ollut aika pitkään ns. kuiva kausi, pyrin käymään katsomassa kyllä. On aina tiettyjä esityksiä, jotka mä pyrin näkemään – ystävien ja kollegoiden juttuja. Olin just Takomolla katsomassa Akse Petterssonin Eldoradon, se oli puhutteleva ja hieno esitys.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjaaminen tai käsikirjoittaminen? ”Ehdottomasti! Oon miettinyt ohjaamista paljonkin, mutta en oo ollut vielä tarpeeksi aktiivinen sen suhteen. Miksei käsikirjoittaminenkin, mutta ohjaaminen sekä kiinnostaa että pelottaa mua. Pitäisi ensin saada se palo kertoa siitä tietystä aiheesta ja päästä sillä sen pelon yli.”

Onko sinulla mottoa? ”Kaltaisellani neurootikolla voisi olla vaikkapa sellainen motto, että ”kyllä se kahvinkeitin on pois päältä!” ”

Mitä muuta haluaisit itsestäsi kertoa tai onko minulta jäänyt joku oleellinen kysymys kysymättä? ”Hei, sä voisit kysyä multa, että oonko mä käynyt tänä vuonna marraskuussa uimassa.”

Heh, no ootko käynyt marraskuussa tänä vuonna uimassa? ”Joo kävin mä viikonloppuna, ihan meressä uimassa. Oli kuule kylmää vettä. Kiva kun kysyit tän, tätä multa ei oo ikinä kysytty.”

Osaatko imitoida ketään? ”Olisin varmaan aika hyvä, jos ottaisin tän taidon haltuun. Ekana tulee mieleen sellaisia ei-tunnettuja henkilöitä, jotka on mun läheisiä eli bändikavereita. Ne jäis sit kyllä inside-vitseiksi, mutta siitä voisi aloittaa tän uuden taidon hiomisen.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Ekana tuli mieleen Corto Maltese, koska se on niin cool ja se saa olla meren kanssa tekemisissä. Mä oon kyllä kaikkea muuta kuin se... mut se olisi kyllä aika kova!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin varmaan ihmisten keskuuteen tekemään jotain tutkimusta, et mä saisin mahdollisimman paljon kerättyä aineistoa, et miten tavalliset sosiaaliset tilanteet toimii paremmin tai huonommin sukupuolesta riippuen tai riippumatta. Tää on kuitenkin ollut korrekti haastattelu, eli mä en aio enkä uskalla sanoa kaikkea mitä mä aattelen, heh.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ehdottomasti ottaisin jonkun tosi paksun kirjan, vaikkapa Mikael Karvajalan. Ruuaksi ottaisin mun isän tekemää professorin spagettia, mun kaikkienaikojen lempiruokaani. Siinä on salainen ainesosa. Juomaksi jotain tosi hyvää punaviiniä ja sitten mustaviinimarjamehua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit? ”Lucky Lukeja, tää on ihan selvä homma. Sipsejä ja kaurakeksejä ja Pommacia.”

Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kuulin broidilta sellaisen tarinan, että isän puolelta sukua olisi ollut punaisissa ja äidin puolelta valkoisissa, ja ne on aika pienellä alueella rintamalla ampuneet toisiaan ne sotilaat, ja toinen kuoli ja toinen jäi henkiin. Haluaisin nähdä sen taistelun, et ampuiko ne oikeesti toinen toisiaan. En tiedä mitä mä sillä tiedolla tekisin, mutta se vaan kiinnostaa mua, koska siinä on dramatiikkaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä syömään ja sitten mulla on illalla tehtävä Espoossa!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Sammakko

Mistä sanasta pidät vähiten? - Moikkeliskoikkelis

Mikä sytyttää sinut? - Savusauna

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kontrolli

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta

Mitä ääntä rakastat? - Tuhinaa

Mitä ääntä inhoat? - Herätyskellon ääntä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kukkakauppias

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lipuntarkastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Nää onkin täällä jo kyselly!”

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri

Esitystalous 2 - tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 18.9. 2013, kesto noin 3h 30min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Rooleissa : Ylermi Rajamaa, Martti Suosalo, Ria Kataja, Tommi Korpela, Raimo Grönberg, Tommi Taurula, Henna Hakkarainen ja äänenä nauhalla Vera Kiiskinen

Taustaa : Muutama vuosi sitten Espoossa nähtiin ensimmäinen Esitystalous. Lähes samalla tekijätiimillä lähdetään nyt tutkimaan Espoon ja espoolaisten syvintä olemusta; mikä se on ja onko sitä edes. Kertojahahmo Minä (Ylermi Rajamaa) palkataan huippusummalla Espoon kaupunginjohtaja Kari Happosen (Martti Suosalo) toimesta brändityöryhmään, jonka yhteistyönä on tarkoitus saada jotain näkyvää aikaiseksi ja näytelmäkin. Kaupunginjohtajan lisäksi työryhmään kuuluu pääkaupunkiseudun kauppakamarin Espoo-vastaava, yritysjuristi Helena Partanen (Ria Kataja), Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuri (Tommi Korpela), Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevón (Raimo Grönberg), it-yrittäjä ja vannoutunut urheiluhullu Petri Huhtala (Tommi Taurula) sekä tiedotuksesta vastaava kaupunginsihteeri Ilona Koski (Henna Hakkarainen).

Martti Suosalo ja Ylermi Rajamaa / kuva Stefan Bremer

Plussaa : Perinteinen "yleisö-näyttämö" - asetelma oli rikottu heti alkuunsa. Katsomo oli kaksiosainen, kaiken keskellä käytiin neuvotteluja siten, että aina joku oli selin yleisöön. Välillä istuttiin katsomon puolellakin. Tämä ei häirinnyt yhtään, päinvastoin. Björkin Human Behaviourilla lähdettiin ovelasti liikkeelle a cappellana. Heti kättelyssä kaikki roolihahmot tuntuivat kovin tutuilta ja tunnistettavilta, nimiään myöten. Keskustelu soljui sujuvasti, jokainen pienikin repliikki tai välikommentti oli oivallisen harkittu ja unohti ihan täysin, että tässä ei nyt seurata näytelmää, vaan kärpäsenä katossa autenttista kokoustilannetta. Välillä otettiin vähän etäisyyttä kalseisiin kokoushuoneisiin ja lähdettiin käymään Nuuksiossa, puvut päällä tietenkin. Nuotion ääressä kitarointitunnelmissa oltiin asian ytimessä ja Markku Vihurikin loihe lausumaan "Mulla on sellainen tunne, että mä vedän biisin seuraavalla kerralla!" Avaudutaan pikku hiljaa, ja jokainen työryhmän jäsen pääsee hetkeksi parrasvaloihin esittämään itselleen merkityksellisen kappaleen ja siihen liittyvän tarinan, joita kaikki ei sitten kuitenkaan ihan sulata. Voiko elämästä syrjäytyneet ihmiset olla myös espoolaisia? Sehän pilaisi imagon? Mitään negatiivistahan ei saisi mainita. Kiivasta keskustelua käydään puolin ja toisin, Helena Partanen kokee tunnetasolla voimakkaasti jokaisen esityksen kohdalla, Markku Vihuri saa kicksejä Helenan "siitä liikkeestä" ja haluaisi tutustua naiseen vähän syvemmin, nippelitiedollaan pätevä Henna Hakkarainen heittelee lakonisia kommenttejaan ja korjauksiaan joka väliin, urheilumies penää kiekkokansan oikeuksien perään, puuproffa (heti alkuun Gandalfiksi ristitty) mokaa oman lauluosuutensa, jonka seurauksena kaupunginjohtaja vie häneltä puheoikeuden. Kaupunginjohtaja useinkin viittasi kintaalla asioille ja kommentoi omiaan tyylillä, jonka vain Martti Suosalo taitaa. Kaiken keskellä ja lähes jatkuvasti estradilla pohtii omaa tehtäväänsä kertojahahmo Minä, loistosuoritus Ylermi Rajamaalta. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan herkullisia muutenkin, miten joku saakin pelkän "olemisen" näyttämään niin helpolta. Ei ole tarvetta nostaa ketään ylitse muiden, kaikki olivat niin hemmetin hyviä. Tommi Korpelan miehekäs charmi teki ystävääni tosin sellaisen vaikutuksen, ettei hän ole toipunut reissusta oikein vieläkään... Näyttämö eli koko ajan, pöytiä siirreltiin liukuhihnameiningillä ja jatkuvasti joku oli menossa tai tulossa tuolilla ajellen tai muuten. Jossain muussa tilanteessa tämä olisi häirinnyt suunnattomasti, mutta ei tässä. Lattiaprojisoinnit olivat hienosti toteutettuja myös, mieleeni jäi etenkin iso hämähäkinseitti, jossa Minä saaliina istui, kun kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan ja kuherruskuukausi työryhmäläisten kanssa oli auttamatta ohi. "Misä se lukki luuraa?" kysyi ensimmäisen Esitystalouden kulttihamo OT Toivio (Martti Suosalo), OT pyydettiin apuun mutta eipä hänestä liiemmin hyötyä ollut. Harvoin näkee yli kolmetuntista esitystä, jonka loputtua jää harmittelemaan liian lyhyttä kestoa. Tätä olisi katsonut vaikka kuinka pitkään! Löytyikö tässä nyt sitten se espoolaisuuden ydin? Ihmisyyden ydin ainakin. Tämä paljasti meistä kaikista asenteita ja muuta kuin varkain.

Muut brändityöryhmän jäsenet (puuproffa puuttuu) / kuva Stefan Bremer

Miinusta : Eipä tästä mitään moitteita edes keksimällä keksi, aika lailla täydellinen teatteriesitys!

Muuta : Ennen esitystä ja väliajalla pöydille oli jaettu lappusia, joihin katsojat saivat kirjoittaa mielipiteitään Espoosta ja Espoon tulevaisuudesta. Näitä sitten esitettiin "tuoreimpina gallupkyselyn tuloksina" pitkin näytelmää. Näin yleisökin pääsi pienellä vaivalla mukaan osallistumaan, eikä siihen paljoa vaadittu. Näyttelijät myös pyörivät kansan parissa ennen esitystä roolihahmoissaan. Unohdin muuten mainita, että kuninkaan vetimissä, puisten symbolien kanssa pitkin poikin valtaistuimellaan kurvaileva kaupunginjohtaja oli aika näky...

Täydet viisi tähteä Esitystalous 2:lle *****. 

Tämä on niin äärimmäisen hyvä, että tuntee suurta ylpeyttä siitä, että on saanut olla paikalla todistamassa tätäkin spektaakkelia! Ystävän kanssa esityksen jälkeen vain hymyiltiin yhtä suurta leveää hymyä koko reilun tunnin kotimatka. Suosittelen todella lämpimästi kaikille. "Ihminen voi lähteä Espoosta, mutta Espoo ei lähde ihmisestä!"

Hullu kuningas / kuva Stefan Bremer

Nenäpäivä / Kansallisteatteri

Nenäpäivä / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.11. 2012, kesto 1h 55min väliaikoineen

Ohjaus Arto af Hällström

Rooleissa : Sari Puumalainen, Ylermi Rajamaa, Pirjo Luoma-aho, Timo Tuominen, Elena Leeve, Jani Karvinen, Pekka Autiovuori, Paula Siimes, Antti Pääkkönen ja Antti Luusuaniemi (uutistenlukijaäänenä)

Taustaa : Mikko Rimmisen Finlandia-palkinnonkin saanut Nenäpäivä-teos ilmestyi 2010. Näytelmä kertoo työttömästä Irmasta (Sari Puumalainen), joka huomaa Hakaniemen kauppahallin seinällä ilmoituksen, että muuton vuoksi annetaan ilmaiseksi viherkasveja. Keravalla. No, Irma siitä lähtee sitten suurin toivein kohti Keravaa, peikonlehti mielessään. Käypi vain niin hassusti, että hän erehtyy ovesta ja kukkien sijaan oven takaa löytyykin Jokipaltion pariskunta Irja ja Reino (Pirjo Luoma-aho ja Timo Tuominen). Irma hämmentyy hetkeksi ja sen sijaan että lähtisi pois, hän tekeytyy Taloustutkimuksen työntekijäksi ja tuppautuu kylään kyselemään pariskunnan kulutustottumuksista. Kahvitkin keitellään. Yksinäinen, juttukaveria kaipaava Irma saa tästä reissusta sellaiset kicksit, että käy sitten soittelemassa Keravalla muiden ovikelloja ja tutustuu kaikenlaisiin ihmisiin. Kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan...

Jani Karvinen, Sari Puumalainen ja Elena Leeve / kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Plussaa : Lavastukseen ei paljoa tarvittu ja se oli silti toimiva. Pari penkkiä, keittiön pöytä ja pyörivällä lavalla vaihtuvat ovet, joiden takaa paljastui sitten milloin minkäkinlaista asukkia. Näyttelijät olivat kauttaaltaan mainioita! Sari Puumalainen oli Irmana oikein kiva ja luonteva, minäkin olisin varmasti keittänyt hänelle kahvit jos olisi tänne asti tullut kyselemään. Jani Karvinen oli mainio niin puliukkona kuin keittiöhommissa twistaavana Jaanis Jalkasenakin. Isoimmat sympatiat sai Antti Pääkkösen esittämä pikkuisen alkoholisoitunut, mutta hyväsydäminen Virtanen, joka asusteli talonmiehen asunnossa. Symppis tyyppi. Myös Elena Leeve etenkin feissarityttönä oli hauska. Erikoismaininnan ansaitsee myös Pekka Autiovuori Ilmari Hätilän roolissa. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista tehdyssä elokuvassa Lihiä esittänyt Ylermi Rajamaa oli myös huippu Irman poikana. Tuommoista hermostunutta hömelöä oli hauska seurata, miten jalka teputti koko ajan. Teksti oli todella nasevaa ja täynnä mahtavia oivalluksia ja erikoista kieltä ja sanoja. Irman esitys Avaran luonnon töpöliputtaja-linnuista oli huikea! Taloustutkimuksen kysymyksetkin oli aika outoja... Kesto oli napakka, ei liikaa eikä liian vähän. Loppukohtaus oli oikein mukava, jäi sellainen hyvä olo ja hyvä mieli kyllä.

Palovaroitin piippasi / kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

kuva Stefan Bremer, Kansallisteatteri

Miinusta : Ei moitteita esityksestä, mutta tunnelmasta muuten ... vieressäni istuvalla pariskunnalla oli eväät mukana! Pieni limsapullo ja pussillinen hedelmäaakkosia, kuin elokuvissa. Niitä sitten rapisteltiin ja auottiin tämän tästä. Mies sai myös tekstarin kesken esityksen ja vielä vastasi siihen.

Muuta : Menkää ihmiset katsomaan Nenäpäivä! Hyvän mielen takuu!

Nenäpäivälle neljä tähteä **** .

Ronja Ryövärintytär / Suomenlinna

Ronja Ryövärintytär / Ryhmäteatteri,Suomenlinna,Hyvän Omantunnon linnake

Ensi-ilta 16.6. 2011 ,kesto noin 3 tuntia väliaikoineen

Ohjaus Akse Pettersson

Rooleissa : Rosanna Kemppi/Kreeta Salminen,Ylermi Rajamaa,Iina Kuustonen,Kai Vaine,Arttu Kapulainen,Sauli Suonpää,Annika Poijärvi,Heidi Kirves,Tommi Rantamäki ja Leo Honkonen

Taustaa : Astrid Lindgrenin satuklassikko (joka itsellä tyystin lukematta).Ronja (Rosanna Kemppi) syntyy ukonilmalla salaman iskiessä maahan ja isänsä,rosvoruhtinas Matiaksen (Sauli Suonpää) linna halkeaa keskeltä muodostaen valtavan Helvetinkuilun.Kuilun toiseen päähän majoittuu kilpailevan rosvojoukon,Borkan (Arttu Kapulainen) porukkaa.Ronja kasvaa ja oppii perheensä tavoille ja samalla varomaan metsän vaaroja.Eräänä päivänä Ronja tapaa metsässä Borkan pojan,Birkin (Ylermi Rajamaa),pelastaa tämän kuilusta ja nuorista tulee erottamaton parivaljakko.Vapaudenkaipuu ja rosvojoukkojen keskinäinen vihanpito vie heidät metsään asumaan yhdessä,vaikka koti-ikäväkin välillä vaanii.Lopussa selviää,voittaako viha vai rakkaus,kun kilpailevat rosvojoukkiot joutuvat ehkäpä yhdistämään voimansa...

Plussaa : ensinnäkin pidän esityspaikasta todella paljon,vaikkakin sinne on hiukan hankala huonojalkaisemman päästä.Lavastus oli hyvin pelkistetty ja jätti paljon katsojan mielikuvituksen varaan,mikä olikin hieno juttu sillä osa tehosteista oli toteutettu niin hienosti että tuijotin varsin lumoutuneena kaikkea näkemääni.Etenkin savulla ja kuplilla aikaansaadut lumisateet ja vesisade oli hieno oivallus,samoin tikkataulun tikkoihin tehdyt kukkaset.Kaiken huippu oli kuitenkin metsä ja etenkin joki ja koski!Itsekin toivoisin joskus samanmoiseen paikkaan pääseväni.Rosvojoukot olivat ihanan rähjääntyneitä,pidin etenkin rosvopäällikkö Matiaksen itkupotkuraivareista.Metsän hahmot kakkiaisineen ja männinkäisineen olivat hurmaavia,etenkin ne jotka savon murteella puhuivat... Pikku oravaa seurasin lumoutuneena ja aaltopahvi-villihevoset :) Ronja ja Birk olivat varsin reipas ja raikas pari,pidin molempien touhuista kovasti!Myös näytelmän äänimaailma oli hieno ja mieleen jäi etenkin Ronjan keväthuuto.

Miinusta : kesto oli aika pitkä.Esityspäivänä oli mieletön helle ja eka puoliaika tuntui tajuttoman pitkältä,loppu menikin sitten joutuisammin.

Muuta : iso plussa kylmistä limsatölkeistä ja maistuvista makkaroista väliajalla :) Täytynee myös korjata aukko sivistyksessä ja lukea Ronjan ja Birkin tarina kirjanakin.

Teatterikärpäseltä Ronjalle neljä tähteä ****

Esitykset jatkuvat elokuun loppuun.