Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Veriruusut / KOM-teatteri

Veriruusut / KOM-teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Markku Pätilä
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo
Ohjaajan assistentti Eero Leichner

Rooleissa : Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 Veriruusut pohjautuu Anneli Kannon vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, joka kertoo tavallisista työläisnaisista, jotka perustivat naiskaartin Valkeakoskelle kansalaissodan aikaan. Samaan teokseen perustuu myös Tampereen Työväen Teatterin "Tytöt 1918" -musikaali, jota en ole vielä ehtinyt katsomaan. Viime vuonna ilmestynyt Anneli Kannon "Lahtarit" tuli napattua kirjastosta ohimennen matkaan ja luin sen parissa yössä. Kirjan palautusreissulla palautuneiden hyllystä silmiini osui juurikin tämä Veriruusut ikään kuin tilauksesta, ja sekin tuli luettua saman viikon aikana. Täytyy myöntää, että pikkuisen tuli lukuähkyä, mutta hyvin vaikuttavia molemmat kirjat olivat. Mielenkiintoista on myös se, että Veriruusuja lukiessani KOM-teatteri julkisti samoihin aikoihin tämän kevään ohjelmistonsa, ja alkoi piinaava odotus...

 KOM-teatteri oli järjestänyt pienimuotoisen bloggaajatapahtuman esityksen yhteyteen, ja paikalle oli kutsuttu niin kirja-kuin teatteribloggaajia. Tapasimme teatterin vieressä sijaitsevassa Pontus-ravintolassa (entinen KOM-ravintola, miksiköhän nimeä piti muuttaa?), napostelimme alkupaloja ja nautiskelimme fiinisti viiniä (tämä tosin kostautui, sillä minulle ei kyllä viinit sovi lainkaan! Ennen esitystä olin oudohkossa mielentilassa teatterin aulassa, otsa tulikuumana - onneksi olotila meni ohitse yhtä nopeasti kuin tulikin). Paikalle oli kutsuttu myös itse kirjailija Kanto, jota jututti teatterin tiedottaja Kaisa Paavolainen. Yleisökysymyksiäkin sateli muutama. Tilaisuudessa piti alunperin olla mukana myös ohjaaja Lauri Maijalan, mutta hän olikin estynyt. Laurin sijaan meitä tervehtimään tuli näyttelijä Vilma Melasniemi. Viereisessä pöydässä istumisestani huolimatta en kuullut suurinta osaa vastauksista, sillä ravintola oli normaalisti auki ja hälinä hetkittäin melkoinen. Tämä pikkuisen harmitti, mutta oli silti kiinnostavaa kuulla teoksen taustoista ja syntyhistoriasta. Mieleeni jäi etenkin se, miten hienolta tuntuu nähdä "omien" romaanihenkilöiden heräävän näyttämöllä eloon ja havainnot siitä, miten eri kohtauksia on ratkaistu.

 Mennäänpä sitten asiaan. Näyttämöllä ei tällä kertaa varsinaisia lavasteita nähdä juuri lainkaan, ja katsomoonkin kuljetaan näyttämön läpi. Keskellä on valtava ihmisvoimin pyöritettävä lava - ja kun se lähtee pyörimään, ei pieni ihminen voi muuta kuin mukana mennä ja yrittää sovittaa askeleensa sopivaan vauhtiin. Paperitehtaan työläisten mieletön vauhti hengästyttää - pyörät on pidettävä pyörimässä koko ajan ja tahti ei saa hidastua missään vaiheessa. Välillä tulee tunne, että katselen jotain vangitsevaa musiikkivideota livenä!

 Tähän myllytykseen joutuu sitten juuri koulunsa päättänyt nuori Sigrid (Helmi-Leena Nummela) työelämään astuessaan, lempeän ja ymmärtäväisen Frans-isän (Juho Milonoff) palkka ei mitenkään riitä enää perheen elättämiseen ja ja tytär pistetään työnhakuun paperitehtaalle. Paikka löytyykin, mutta samalla Sigrid saa kokea elämän raadollistakin puolta, kun johtaja Forsström (hyytävän upea Ursula Salo) käy heti käsiksi sopivan tilaisuuden tullen. Hiukan muuten kylmäsi, kun takanani istuneet naiset nauroivat tehtaan työläisten kertoessa toisilleen Forsströmin sopimattomasta käytöksestä. Huh. Mitä huvittavaa siinä on? Ujoa ja kokematonta Sigridiä pomon käytös hävettää suunnattomasti, mutta olo helpottuu kun tietää, ettei ole yksin.

Sigrid ja Forsström, taustalla Hilja (Vilma Melasniemi) 

 Matka aikuisuuteen tuntuu kovin tutulta - vaihdellaan ystävien kesken muotivinkkejä, kerrotaan ihastumisista ja käydään tansseissa, vaihdellaan ujoja katseita tiettyjen poikien kanssa. Maijan (Oona Airola) kanssa on mukava olla ja hänen perheessään nauru raikaa vapautuneesti. Yhdessä myös ryhdytään naiskaartilaisiksi, seurauksista viis kun saa paljon parempaa palkkaa kuin tehtaalta ja perheelle riittää ruokaa. Varsin inhimillinen syy liittyä joukkoon mukaan. Eipä sitä aina osaa ajatella, miten radikaali teko aikanaan on naisella ollut pukeutua housuihin ja leikata hiuksensa lyhyeksi. Heti tuli haukuttua huoraksi ja syntiseksi, ja vielä oman äidin suusta. Suunnaton häpeä! Mikä sitten on muuttunut sadassa vuodessa? Housut ja lyhyet hiukset eivät enää kohua aiheuta, mutta nostapa ääntäsi esimerkiksi tasa-arvon puolesta ja jo alkaa tytöttely ja kaikensorttinen hiljentäminen.

 Pyörivän lavan vauhti hidastuu tapahtumien edetessä, ja valot leikkaavat eteemme pysäyttäviä kohtauksia. Liinoilla peitellyt uhrit, taustalla itkevät äidit, jalastaan loukkaantunut Martti (Antti Autio) soittopeleineen ja hiljainen laulu. Aution lauluäänessä on jotain hyvin koskettavaa, ihastuin siihen jo Meriteatterin proggiksissa.

 Sigridin muodonmuutos varpaisiinsa tuijottelevasta ujosta tyttösestä oman arvonsa tuntevaksi pystypäiseksi naiseksi on huikeaa katsottavaa. Ihan sitä itsekin ryhtiään korjasi katsomossa, kun syytä on! Mieleni sopukoihin jäi myös Lyyti (Eeva Soivio), joka kaikin tavoin halusi olla hyödyksi ja mukana tapahtumissa. Voi Lyyti! Soivio tekee hienon roolin myös Sigridin jyrkkänä äitinä, jolla oli outo tapa ilmaista välittämistään ja sitä, että tytär on tärkeä. Tarkalla silmällä tutkailin myös Inka Reyesin kivikasvoista Saimaa sekä Maijan sulhoa Antonia. Tuplaroolissa nähtiin myös Ursula Salo, joka Forsstömin lisäksi vakuutti Maijan äidin roolissa.

 Loppulaulu veriruusuista jää kuulaana kaikumaan portaikkoon ja aulaan, ovet jäävät kutsuvasti auki ja valo siivilöityy kauniisti sisään teatterisaliin. Äänet hiljenevät, mutta jäävät takuulla pyörimään katsojien mieliin. Hiljaisuuden vallitessa poistuimme salista ja varoimme tallomasta ruusuja. Hienoa, että tämä tarina tuli kerrotuksi viimeistään nyt.

 "Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOM-teatteri!)

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 27. ja 28.1. 2017, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen
Sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Musiikin sovitus Jussi Vahvaselkä
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Jukka Nylund, Olli Rahkonen, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde van Loij, Tuure Boelius/Viljami Vahvaselkä ja Alisa Kujala/Lilian Salmi/Lilli Toivanen

Orkesteri : Jussi Vahvaselkä, Katariina Sallinen, Matti Moilanen/Teemu Mastovaara, Juha Keskinen, Ari Kataja, Ville Vihko, Jani Riihimäki, Kimmo Gröhn ja Jusu Heinonen/Samuli Nieminen/Kristian Lakari

 Olen tässä nyt istunut toisen ensi-illan jälkeen useamman tunnin koneen ääressä tyhjää ruutua tuijottaen, saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aluksi tuntui siltä, että Tom of Finlandista on helppo kirjoittaa. Joskus teksti ikään kuin syntyy itsekseen ja sormet liitävät näppäimistöllä, ja näkemäni esityksen maailmaan ja muistoihin on helppo sujahtaa. Minähän en tee mitään muistiinpanoja ja kirjoittaessani palaan takaisin katsomoon. Nyt paluu sinne on jotenkin hankalaa; en saa tunnelmasta kiinni näin kotioloissa millään ... ja kun tarkemmin miettii, vaikeaa se olisikin, sillä sen verran uniikista ja ennennäkemättömästä kokemuksesta Tom of Finlandin kohdalla on kyse.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En muista missä, milloin ja miten ensimmäisen kerran törmäsin Tom of Finlandin piiroksiin. Muistikuvissani on mustaa nahkaa, koppalakkia, kiinteitä pakaroita ja muhkeita housunetumuksia. Viiksiä. Luulin, että kuvissa usein näkyvä nahkahousumies on nimenomaan Tom of Finland, ja kaikki muut hahmot sen tyypin eri puolia. Kiehtovaa ja rohkeaa on kynän jälki, upeita raamikkaita uroksia, ajattelin. Luulin, että piirtäjä on joku amerikkalainen mies. Kyllä. Täytenä yllätyksenä tulikin sitten myöhemmin näkemäni dokumentti, jossa kerrottiin miehestä piirrosten takana. Touko Laaksonen! Dokumentin nähtyäni olin erittäin iloinen siitä, että mies olikin suomalainen. Waude! Oman tiensä kulkija ja ylpeä siitä. Miksi hänestä ei kohkata täällä paaljon enemmän?

 No, vierähti useampikin vuosi ja sittenhän se Tom of Finland-hehkutus alkoikin kunnon rytinällä. Pian piirroshahmoja oli lakanoissa, patalapuissa ja postimerkeissä. Ai että oli kiva lähetellä piukoilla pakaroilla varustettuja kortteja valikoiduille vastaanottajille. Tähtihetkiä koettiin Helsingin Taidehallissa viime toukokuussa, kun vietin laatuaikaa itseni ja mielikuvitukseni kanssa hartaasti kuvia tutkien ja ihastellen, uteliaana. Suuren vaikutuksen teki etenkin leikekirjaosasto, jossa oli Toukoa inspiroineita kuvia ja hahmoja vitriinikaupalla. Näyttelystä poistuttuani oli koko maailmaa syleilevä fiilis - miten kaunista ja hienoa juuri näinkään, en mitään rumaa tai likaista, piilossa kaikkien katseilta pidettävää.

Kake (Ville Erola) ja Osmo (Tuukka Raitala) 

 Uutinen Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalista (ja sitä ennen vielä leffaprojektit, joista ensimmäinen valitettavasti kariutui ja toinen on piakkoin ensi-illassa) sai minut hihkaisemaan riemusta ja putoamaan melkein penkiltä. No nyt on kovaa kamaa tulossa! Mietityttämään jäi se, että miten piirroshahmot herätettäisiin henkiin ja millä tavoin seksuaalisuus tuotaisiin eteemme niin, ettei katsoja tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Parasta tietysti olisi, jos katsomoon saisi houkuteltua myös ennakkoluuloista porukkaa, jotka sitten poistuisivat ei-niinkään-uusina-ihmisinä, vaan uusia ajatuksia pää täynnä. Näinkin voi tehdä, näinkin voi elää, rakastaa, olla onnellinen. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rakastaa. Visioin mielessäni myös pulleita etumusleivoksia sekä käsiohjelman, josta ponnahtaisi silmille ehta Kake (se nahkahousumiehen prototyyppi). Nämä jäivät toteutumatta, mutta en ollut pettynyt kuitenkaan. Unessani näin musikaalin näyttävän loppukohtauksen, jossa valtaisa raskas esirippu putoaisi ja sen takaa paljastuisi silmänkantamattomiin portaita ja kymmeniä, jopa satoja koppalakkisia nahkahousumiehiä tanssimassa synkassa (ja kaiken komeuden keskeltä laskeutui vielä silinterihattuinen Jorma Uotinen...).

 Löpinät sikseen. Vähemmästäkin on varmaan käynyt selville, että odotin musikaalin ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Perjantaisen ekan ensi-illan tiimoilta kantautui ylistäviä viestejä jo korviini ja matka Hämeenlinnasta Turkuun sujuikin lähinnä käsiä hieroskellen. "Ai että! Kohta se alkaa!" Suureksi riemukseni paikalle oli saapunut yksi todella näyttävästi mustaan nahkaan pukeutunut herra (kuulemma Mr Fetish Finland) ja ilo oli melkoinen, kun hän istuutuikin eteeni.

 Toukon lapsuudesta lähdettiin liikkeelle. Taiten oli toteutettu kiinnostuksen herääminen piirtämistä, salskeita miesvartaloita ja pitkiä saappaita kohtaan. Pian oltiikin jo sodassa (upeasti laskeutui punainen hurme katsomon yli ja näyttämön poikki), sotapoikien kuoroharjoituksissa ja pimeillä kujilla ja puistoissa pitämässä savuketta tietyllä tavalla, vihjeeksi muille. Nautin kovasti merimiesten ja kumppaneiden pukujen istuvuudesta ja ryhdikkyydestä, silkkaa materiaalia Toukon piirroksille.

Annetaanpa oikein isän kädestä... 

 Vapautunut nauru raikasi useampaan otteeseen katsomossa. Tämä ei ole totisesti mitenkään ryppyotsaisesti toteutettu ja asiat sanotaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Uuden ajan "isojen poikien lauluja" roppakaupalla! Ihanan ronskia puhetta, ja sama vielä englanniksi tekstitettynä. Markus Palin (Mika Kujala) epätoivon vimmalla laulamassa korkealta ja kovaa, että "en ole niitä!" ja sitten jostain syystä pyörimässä miestenvessan kulmilla siveyspoliisina, ja joka välissä muutenkin julistamassa omaa heterouttaan. Toukon (Olli Rahkonen) ei tarvitse julistaa yhtikäs mitään, hän vain on ja antaa kynän puhua, se riittää. Musiikkikappaleiden nimet ovat silkkaa timanttia, vai mitä sanotte esimerksi teoksista "Puistohomojen baletti I-III" sekä "Panen paperilla"? Epuilla oli jo "Tahroja paperilla", mutta tämä oli vielä stydimpää kamaa. Tähän sitten vielä asiaankuuluvat koreografiat, poseeraukset, raamikkaat miehet toistensa tekstiileissä ahnaina kiinni. Ja Toukon kynä piirtää kaiken meidän iloksemme. Eihän tuommoista voi kuin katsella silmät kiiluen.

 Hiukan ennen väliaikaa nähdään kohtaus, joka veti ainakin meikäläiseltä pasmat sekaisin koko väliajaksi ja vähän kotimatkallekin. "Tukkilaiset tulee" sai aivan uuden käsitteen ja vaalea viikinki Pekka (Jonas Saari) lasketteli kavereineen menemään keksit tanassa muuallekin kuin Physique Pictorialin (Kuntoilun kuvalehti, alan miesten makuun, toimitetaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa) kanteen. "Me tulemme taas sinä tyttöni poikani hoi"  pyöri päässäni koko väliajan enkä saanut sanottua yhtään mitään järkevää sen vartin aikana. Eipä kyllä saanut moni muukaan, ottiatuota. Miestenvessassa oli ollut kuulemma oudohko tunnelma. Ja nähtiinpä se Kakekin (Ville Erola) vihdoin ja viimein ennen väliaikaa, mutta kyllä ne tukkipojjaat jäi päälimmäisenä mieleen. Oikein sapetti kun tiedosti sen, että noiden tukkilaisten sekaan ei naisilla olisi niin mitään asiaa. Ihan kateeksi kävi.

 Ensimmäisellä puoliskolla saimme tutustua myös Veliin (Jukka Nylund), joka oli Toukon elämänkumppani liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin nopsaan tämä yhteiselo tuli kuitattua tässä ja Jukka Nylundia olisin halunnut kuunnella (ja toki myös katsella) hivenen enemmänkin. Velin kuolema tuli vähän puun takaa. Samoin Toukon sisar Kaija (Anna Victoria Eriksson) jäi hivenen outoon valoon minulle, noinko hän nyt sitten jäi vain lehdelle soittelemaan tässä?

Sisko ja sen veli ja Veli 

 Nooh, loppukohtauksessa ei ihan satoja nahkahousumiehiä kiemurrellut, mutta vähempi on enempi. Ei oikein tiennyt minne oli katsellut ja parastahan oli nimenomaan se, että silmäkarkkia riittää, katsoi sitten minne tahansa. Bileet pystyyn!

 Loppuun lyhyt tiivistys : Minulle parasta tässä oli tekemisen riemu ja ilosanoma, joka välittyi viimeiseenkin penkkiriviin asti. Monipuoliset sävellykset ja railakkaat sanat. Olen aina halunnut nähdä miespareja tanssimassa lähekkäin ja laulamassa herkkiä balladeja toisilleen - nyt tuli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tomin piirrosten henkíinherääminen isojen projisointien myötä. Tämä oli suuri suomalainen kulttuuriteko ja syystäkin Suomen satavuotisjuhlien aatelia. Andy Warhol. Osmo ja Rauni. Sanoinko jo tukkilaiset? Mitä tapahtui tullissa sermin takana...

Isoin juttu ja eniten kolahtanut pitää hehkuttaa vielä erikseen, joten onnea Turun Kaupunginteatteri siitä, että teillä on joukossanne Olli Rahkosen kaltainen tekijämies, tekijä ja mies! Mikä luontevuus ja koko olemus ja rauha ja läsnäolo ja ääni ja ja ja jne. Olen ihan myyty! Pistäisin hänet ykkösketjuun ihan joka paikkaan ja paalupaikalle ja vaikka minne. Menkää ja todetkaa tämä itse. Olli on täydellinen Touko Laaksosen roolissa, paremmaksi ei voisi enää pistää kukaan. (Toki luotto on vahva leffassa Pekka Strangiinkin, mutta elokuva on ihan toinen juttu se.)

 Musikaalin yleissivistävin osio nähtiin sitten kotona, kun kädet puuskassa muka ei-niin-vaikuttuneena puolet esityksestä vieressä tönöttänyt kuski/aviomieheni intoutui ensin kertomaan, että oli tiennyt aiemmin kyllä Tom of Finland-kuvat, muttei tiennyt yhtään kuka kuvat oli piirtänyt ja oliko tosiaan suomalainen mies ja mikäs hänen nimensä nyt taas sitten olikaan. Samaan hengenvetoon sitten loihe esittelemään hienoja mustia saappaitaan ja lähti ne jalassa ylpeänä kauppaankin tuossa sunnuntaipäivän ratoksi. Ei tuonut sentään Koskenlaskijaa tullessaan.

 Kolminkertainen eläköönhuuto Tom of Finlandille!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Kiinnostaisiko Sinua nähdä Tom of Finland-musikaali Turussa? Olen aloittanut yhteistyön Teatterimatka.fi - sivuston kanssa ja nettisivujensa kautta on helppo valita mieluisa esitys muidenkin kaupunkien tarjonnasta. Käyhän tutustumassa! Tom of Finland - musikaalista lisäinfoa tämän linkin kautta.

Seili / Turun Kaupunginteatteri

Seili / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-ilta 3.10. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa : Jukka Aaltonen, Minna Hämäläinen, Anna-Maija Jalkanen, Mika Kujala, Ulla Koivuranta, Petja Lähde, Helmi-Leena Nummela, Riitta Salminen ja Kirsi Tarvainen

Tanssijat : Sofia Arasola, Antti Kankainen, Kiira Kilpiö, Taru Miettinen ja Elina Pohjonen

 Turun Kaupunginteatteri on remontin vuoksi jalkautunut niin Linnateatterin kuin Logomonkin tiloihin. Logomo oli minulle aiemmin vain nimenä tuttu, nyt sitten tuli Seilin ensi-illan kunniaksi korkattua sekin paikka. Jalkautumiseksi meni meidänkin etenemisemme ja matka hotellilta tuntui piinallisen pitkältä, onneksi ei sentään satanut. Paikalla olimme hyvissä ajoin, jo tuntia ennen h-hetkeä ja siinä jäikin kivasti aikaa juhlistaa Fresita-lasillisella omaa pientä etappiani. Seilin myötä tulisi tiettävästi 600 eri esitystä nähtyä... Jäi myös sopivasti aikaa tutustua Fotarit-opintoryhmän "Seili - yksinäisyyden kuvia"-valokuvanäyttelyyn, joka on Logomon aulassa esillä vuoden loppuun. Suosittelen tutustumaan, vaikuttavia otoksia ja musikaalin nähtyä avautuvat vielä eri kulmasta.

 Pari vuotta sitten Turussa nähtiin lähestulkoon saman tekijäryhmän Kakola-musikaali, jossa liikuttiin vankilamaailmassa ja näkökulma oli miesten. Musiikki oli turkulaismuusikoiden kynästä lähtöisin, tuttuja kappaleita. Seilissä naiset pääsevät kertomaan tarinansa, ja musiikkina käytetään suomalaisten naisartistien kappaleita (mukana mm. Chisua, Jenni Vartiaista, Jannaa ja Mariskaa). Seili on Turun saaristossa sijaitseva saari, jonne satoja vuosia sitten eristettiin leprapotilaita. Sittemmin saarella toimi mielisairaala ja 70 viimeistä vuotta nimenomaan naiset passitettiin saarelle, josta ei ole paluuta. Mielisairaala suljettiin 1962 ja tällä hetkellä saarella toimii Turun Saaristomeren tutkimuslaitos. Lähihistoriaa siis, ja taatusti monelle paikallisellekin uutta tietoa.

Seiliin soudetaan... / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Musikaalin tapahtumat ajoittuvat kauas taakse, yli sadan vuoden päähän. Nuori nainen Sofia (Helmi-Leena Nummela) pakenee omista häistään, koska ei halua mennä naimisiin isänsä valitseman sulhasen kanssa. Karkureissullaan hän sattumalta törmää Johannes-nimiseen mieheen (Petja Lähde) ja heidän välilleen syntyy outo yhteys. Lempi leimahtaa, ja yhdessä matkataan Turusta Vaasaan. Kiihkeän yön (jota siivittää kaunis tanssikohtaus) jälkeen Johannes on kadonnut mystisesti. Yksinäinen Sofia on heti pulassa ja häntä syytetään irtolaisuudesta. Rahapula ei tarjoa paljoa vaihtoehtoja. Neito tulee epähuomiossa tappaneeksi ensimmäisen asiakkaansa ja hänet passitetaan Seilin saarelle mielisairaana. Sofia on kuitenkin varma, että hänen ei siellä kauaa tarvitse virua, sillä Johannes tulee hänet piakkoin kyllä noutamaan. Henkilökunta ja muut asukit ovat kyllä toista mieltä...

 Musikaalin alaotsikko "tarina hullusta rakkaudesta" ja isot julistekuvat pääparin läheisistä hetkistä ovat vain osa tarinaa. Itselleni jäi kyllä päällimmäiseksi asiaksi kaikkea muuta kuin rakkaus. Naiskohtalot koskettivat ja se, millaisin perustein mielisairaaksi julistettiin. Ns. normaalikin ihminen saattaa ääritilanteessa käyttäytyä omituisella tavalla. Millainen ylipäätään on normaali ihminen? Sofian lisäksi myös muutama muukin nainen saa tarinansa kerrotuksi ja taustaprojisoinnit ovat kerronnan tukena. Taidan olla vähän kivisydän, koska kohtauksissa käytettiin mielestäni vähän liiankin "varman päälle" liikuttavaa materiaalia. Laulettava kappalekin jo kertoi mitä tuleman pitää. Koskettavin näistä oli kiveä sylissään kantavan Hildan (Minna Hämäläinen) tarina.

 Alussa kohtaukset vaihtuivat aika nopeassa tahdissa ja en ollut ihan täysillä mukana vielä. Soutumatka saareen muutti kuitenkin kaiken. Voi jestas miten upeasti se olikaan toteutettu. Kuin unessa vene lipuu sumussa saarta kohti, valkeat hahmot kuin meren aallot tanssimassa veneen molemmin puolin. Kaiken kruununa Mika Kujalan jylhä ääni (lääkäri Alvarin roolissa) täyttää koko salin. Haluaisin nähdä koko musikaalin uudestaan vaikka ihan pelkän tämän kohtauksen vuoksi, niin huikea se on!

 Uskomattoman hienosti sekalaisten naisartistien kappaleet joukkoon sujahtavat, kuin varkain, No, toki Jenni Vartiaisen "Seili" on "sitä itseään", mutta muuten aika monessa kappaleessa näköjään lauletaan hulluudesta tavalla tai toisella...Pari kappaletta tuntuu vähän liian laskelmoidulta, mutta muuten konsepti toimii yllättävänkin hyvin. Oma suosikkini on Emma Salokosken "Veden alla". Tähän sitten lisäksi Jussi Vahvaselän sovitukset, Reija Wäreen takuuvarmat koreografiat, Tuomas Lampisen puvut ja lavastuksesta vastannut Jani Uljas - laatukamaa kaikki tyynni, ja toki muidenkin työn jälkeä oli ilo seurata.

Minna Hämäläinen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Helmi-Leena Nummela teki minuun suuren vaikutuksen viime vuonna näkemässäni KOM-teatterin Kolme sisarta-näytelmässä, hänessä on kyllä uskomatonta herkkyyttä ja lavasäteilyä. Anna-Maija Jalkaselle napsahtelee näköjään samankaltaisia rooleja ja mikäpä siinä, upealla lauluäänellään hän voittaa kenet tahansa puolelleen, vaikka roolihahmo aiheuttaisikin ristiriitaisia tunteita. Mika Kujala pisteli menemään korkealta ja kovaa siihen malliin, että tuntui jo siltä, että koko Logomo räjähtää kohta ilmaan. Kerrassaan komeaa kuultavaa. Petja Lähde vähän himmaili välillä ääntään, mutta kyllähän sieltäkin sitä tarvittaessa lähti. Ja aina yhtä taitava Riitta Salminen sekä Kirsi Tarvainen uniikin, maagisen äänensä kera.

 Pidin siitä, miten kohtauksissa käytettiin liikettä ja tanssia, ja pöytiä ja tuoleja liikuteltiin milloin mihinkin muotoon. Valaistuksella korostettiin riistetyn vapauden karuutta. Välillä kuului merkillinen humina (ilmastointiko?), jonka sitten yhdistin meren pauhuksi ja siihen se taisi oikeastikin yhdistyä. Olen aiemminkin maininnut (ainakin Jekyll & Hyden yhteydessä, Turussa oltiin silloinkin), että kunnon pyrot saa minutkin syttymään ja illan komeimmat aplodit lähtivätkin ihan aiheesta. Sen kohtauksen haluaisin myös nähdä milloin tahansa uudestaan. Saunakohtaus tuntui sen sijaan hiukan ylimääräiseltä.

Kirsi Tarvainen ja Helmi-Leena Nummela / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Loppu oli täydellinen ja tuli ihan puun takaa. Pitikö sen niin mennäkin, sen jokainen päättäköön itse. Välittömästi esityksen päätyttyä oli ajatus, että "Wohoooo, kyllä Turussa osataan tehdä näitä!" Musikaaleista ei-niin-kovasti-aiemmin-pitänyt miehenikin oli sitä mieltä, että kylläpä oli huikea, ja se on paljon se.

 Kiitos Turun Kaupunginteatterille tästä musikaalista ja näistä kohtaloista. Olen varma siitä, että Seilin tarina ja oikea historiakin kiinnostaa tämän jälkeen enemmän. Jos teatteri saa ihmisen janoamaan lisää, etsimään tietoa eri lähteistä ja vaikkapa tekemään pienen retkenkin Seilin saarelle, silloin ollaan onnistuttu. Minä ainakin tiedän, minne ensi kesänä aion suunnata.

 Seilille täydet viisi tähteä *****. Ja upea käsiohjelmakin jälleen!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Luolasto / Kansallisteatteri

Luolasto / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 5.3. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen

Rooleissa : Heikki Pitkänen, Katja Salminen, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Emilia Kokko, Sari Mällinen, Helmi-Leena Nummela, Alma Pöysti ja Martti Suosalo

 Onnistuin valitsemaan päivän vahingossa niin, että Lavaklubilla sattui olemaan paria tuntia ennen esitystä tekijätapaaminen, jossa Taina Westin haastateltavina olivat Luolaston näyttelijät Alma Pöysti ja Martti Suosalo. Tupa oli täynnä ja tunnelma katossa. Olikin todella mielenkiintoista kuulla näyttelijöiden mielipiteitä ja kommentteja näytelmän tekoprosessiin liittyen, ja etenkin siitä, mitä he ajattelivat omista roolihahmoistaan. Ajattelinkin Martin vartijahahmoa sitten itse näytelmässä klassisena "portinvartijana", joka erottaa kaksi maailmaa toisistaan. Taina West muuten lopuksi esitti "Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä" ja hauskaa oli huomata se, että eipä niihin todellakaan vastata joka kerta samalla tavalla. Martin vastauksista ainoastaan kaksi oli samaa, mitä minä olen häneltä viime syksynä kysynyt...

 Tämän näyttelijätapaamisen tiimoilta odotukseni olivat sangen korkealla illan näytelmän osalta, ja hiukan myöhemmin laskeuduin siis itsekin Luolastoon. Salissa oli jännän hämärää ja erikoista äänimaailmaa ja taskulamppujen valossa moni etsi omaa paikkaansa. Vartija (Martti Suosalo) jo istuikin kopissaan kahvia juomassa ja aikaa tappamassa.

 Kiehtovia olivat "entiset" (Emilia Kokko, Katja Salminen ja Helmi-Leena Nummela), jotka liikkuivat luolien seinillä äänettöminä ja viiltävän kovan äänenkin kera. Olisin halunnut kuulla heidän tarinaansa hiukan enemmän ja myös toivoin sitä, että olisivat pysyneet piilossa kauemmin. Jännempää olisi ollut huomata luolamaalausten ja kämmenenjälkien seassa valojen pyöriessä salaperäinen liikahdus, jonka lähde paljastuisi vasta myöhemmin. Mutta ei.

Alma Pöysti / (c) Stefan Bremer

Yksinäinen vartija pitää monologejaan kopissa, ja ulkomaailmasta muistutti välillä ruusu. Ainoana kaverinaan hänellä oli keltainen lintu, jolta ei liiemmin vastakaikua herunut. Maailmaa mullistikin sitten luolamaalaustutkija (Alma Pöysti), ja näiden kahden välille leimahtaa kuin varkain pieni rakkaustarina. Tuntuu, että luolastoon laskeuduttuaan kukaan eikä mikään ole enää entisensä. Menneisyydestä muistuttavat kalliomaalaukset sekoittuvat insinöörien laskelmiin ydinjätteiden loppusijoituspaikasta.

 Pidin kovasti rakkausteemasta; miten joku täysin ennalta-arvaamaton voi muuttaa hetkeksi kaiken. Näiden kahden ensisuudelma on hienosti toteutettu, ja muutenkin seinillä kiipeillään ja roikutaan näyttävästi. Hämmentävää katsottavaa oli etenkin saapuminen Kristallijärvelle. Istuin sen verran kaukana, että kesti pitkään ennen kuin tajusin mistä seinämät oli valmistettu. Näky oli suorastaan lumoava! Muutenkin visuaalinen puoli toimi - entisten asukkien salamyhkäisyys, ylös ja alas kulkevat hissit, seinämaalaukset.

Mukana oli sitten myös liikaa osasia, joista en oikein innostunut. Laulavia insinöörejä? Rytminen puoli toimi kyllä, mutta jatkuva hoilaaminen lähinnä ärsytti. Ior Bockia muistuttava luolaopas ei oikein sytyttänyt myöskään. Farssin puolelle heilahtanut kohtaus, jossa otettiin etäyhteyttä kameroiden välityksellä sinne sun tänne? Itkuun jatkuvasti pillahtava Myyrä-insinööri, joka vielä grillaili olmia? Eipä taida olmeja edes asustella näillä leveysasteilla, vai onko Avara luonto huijannut meitä?

 Luolaston mystinen puoli lumosi minut ja minulle tuli vahva tarve päästä myöskin käymään jossakin luolassa seikkailemassa, mutta liika sekavuus ja eri tyylilajien sekoittuminen ja sekoittaminen sotki kuviot. Harras loppukohtaus oli kuitenkin sen verran hieno, että katsomosta poistuessani olin sangen tyytyväinen näkemääni. Tunnelma ei kantanut kuitenkaan ulko-ovea pidemmälle ja junalle juostessani olin jo unohtanut mikä tässä oli pointtina. Lopulta käteen ei siis jäänyt oikeastaan mitään, ja se on harmi.

 Kokonaisuudelle vain pari tähteä **, mystisemmälle puolelle neljä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Kolme sisarta / KOM-teatteri

Kolme sisarta / KOM-teatteri

Ensi-ilta 6.3. 2013, kesto noin 3h 10min väliaikoineen

Ohjaus Lauri Maijala

Rooleissa : Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Timo Torikka, Helmi-Leena Nummela, Niko Saarela, Leo Honkonen, Juho Milonoff, Eero Milonoff ja Taisto Reimaluoto

Taustaa : Anton Tsehovin "Kolme sisarta" on klassikko, ja myönnän heti alkuunsa, että minulla on näidenkin sisarten osalta aukko sivistyksessä. Ei ollut siis aavistustakaan mitä on luvassa, ja toisaalta hyvä niin. Toisaalta taas olisin varmaan saanut tästä enemmän irti, jos olisin tiennyt edes jotain muuta kuin sen, että Moskovaan pitäisi päästä. Kaipuu ja haikailu on kaikilla hyvin vahvana tunteena. Haaveillaan rakkaudesta, ikuisesta nuoruudesta, työnteosta, vapaudesta ja Moskovasta. Puhetta on paljon, mutta pitäisi ryhtyä sanoista tekoihin. Osa onnistuu, osa ei.

Laura Malmivaara, Niko Saarela ja Juho Milonoff / kuva Noora Geagea, KOM

Plussaa : Pidin alkuasetelmista! Näyttelijät olivat jo valmiina lavalla viettämässä hillittyjä juhlia, saimme ikään kuin kurkistaa ulkopuolisina juhlapaikkaan ja hahmot katselivat vuorotellen uteliaina ikkunasta meitä katsojia. Varsinainen esitys alkoi, musiikki jyrähti käyntiin, seinät avattiin ja kaikkea muuta kuin hillityt bileet käynnistyivät. Heti alkuun tuli selväksi, että tässä on menoa ja meteliä vaikka muille jakaa! Selväksi kävi myös, että nyt ei olla perinteisen äärellä ja löytyy raitaverkkaria ja hippikuteitakin. Jotenkin heti jäi mieleeni Tuzenbach (Juho Milonoff) syömässä corn flakesia suoraan paketista, muruset kun tarttuivat partaan kiinni koko ajan. En tiedä, nimenomaan Juho Milonoffin äänessä on jotain hypnoottista, rakastan sitä. Syynä saattaa olla se Pasila-sarjan maratonkatselukin muutaman viikon takaa... Muutenkin Milonoffin veljeksiä oli mahtava seurata. Irinan (Laura Malmivaara) kilpakosijat olivat jatkuvasti painimassa ja milloin missäkin kontaktissa keskenään, lopulta kaksintaistelussakin. Tämä esitys tarjosi paljon uusia "vanhoja" tuttavuuksia, joita en aiemmin ole livenä nähnyt. Vilma Melasniemi Olgana, Laura Malmivaara Irinana, Leo Honkonen Versininä ja tietenkin Timo Torikka sisarten Andrei-veljenä olivat kaikki todella hyviä. Honkosen tanssi-battle Niko Saarelan kanssa oli mieletön! Mitä liikkeitä ja kehonhallintaa! Torikka julisti englanniksi naisten puolesta, ja välillä puhuttiin saksaa ja ranskaakin. Täysin uusi tuttavuus oli Helmi-Leena Nummela Andrein nuorena vaimona Nataliana. Hän oli jotenkin nukkemainen ja herkkä, mutta tilaisuuden tullen sitten petti miestään mennen tullen ja suoritti pienen viuhahduksenkin. Kaunis kohtaus oli Andrein ja Natalian tanssi "Nuoruus on seikkailu"-kappaleen tahdissa, sanat saivat uuden merkityksen vanhemman miehen ja nuoremman naisen niitä yhdessä duettona laulaessa. Lavastuksessa ei ollut oikein mitään kaunista, pikemminkin aika rujoa ja rumaa, mutta hyvin toimi tähän kaaokseen. Välillä seinät niputettiin pieniksi kopeiksi, ja sisaret saivat huutaa tuskaansa kukin omassa majassaan, kunnes taas jokainen "vapautettiin". Ohjaaja Maijalan tyyli tuntuu olevan se, että vähän ravistellaan katsojia ja hämmennetään. Tässä kyllä onnistuttiin jälleen, etenkin Natalian pitkät puheet käsissään käytetty vauvanvaippa, joka läntättiin vielä otsaan pisteenä iin päälle.Puhetta sisältyi näytelmään kyllä paljon, puhelin soi myös jatkuvasti. Fyysistä kontaktia myös, painimista, tappelua, syleilyä. Sisarusten roolitöistä kaikki olivat omalla tavallaan hyviä, mutta Eeva Soivion Masa oli eniten mieleeni. Hänen tuskainen huutonsa menetetyn rakkauden perään oli riipaisevaa katsottavaa. Esitys oli täynnä myös huvittavia kohtauksia, joista mieleeni jäi etenkin taistelu mikrossapaistetusta lämpimästä piirakasta sekä naamiaiset, jotka eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan. Taisi Niko Saarela myös oikeasti liukastua irtolehtisiin, ihmekös tuo siinä vauhdissa. Loppukohtauksesta pidin kovasti, sisaret tekivät todellisen irtioton ja vain kengät jäivät jäljelle. Minäkin pääsin osaltani avustamaan sisarten katsomon ylimarssia.

Helmi-Leena Nummela ja Timo Torikka / kuva Noora Geagea, KOM

Miinusta : Paljon meni täysin ohi ymmärryksen, osittain siksi etten tuntenut alkuperäisteosta lainkaan ja osittain varmasti siksi, että juttua tuli niin paljon etten todellakaan sisäistänyt kaikkea. Kesto oli myöskin todella pitkä, ehkä pieni tiivistys olisi ollut paikallaan useammassakin kohtauksessa. Jotenkin se liika huutaminen ja mesoaminen välillä otti todella korviin myös. Aika sekavaakin meno oli paikoitellen, en ollut oikein varma, että missä ajassa nyt ollaan. Mutta kuten aiemmin olen todennut, kaikkea ei aina tarvitse ymmärtääkään ja jos tuntuu menevän yli hilseen, silloin keskitytään vain nauttimaan.

Eeva Soivio / kuva Noora Geagea, KOM

Muuta : Tämä oli ensivisiittini KOM-teatteriin ja jälleen täytyy ihmetellä, että miksi vasta nyt. Olen nähnyt Vadelmavenepakolaisen vierailuesityksenä ja pidin siitä todella paljon. Olen myös ymmärtänyt, että KOM-teatterin näytelmät ovat aina "tapaus", enkä yhtään ihmettele. Nyt lähti klassikosta ainakin ylimääräiset pölyt pois ja poistuin paikalta vähän hämmentyneenä ja jyrän alle jääneenä, mutta myös tyytyväisenä näkemääni. Poistuessani kuuntelin muiden katsojien kommentteja, ja aika moni oli lukenut alkuperäisteoksen tai suunnitteli seuraavaksi tekevänsä sen. Minulle riittää mainiosti nämä teatteriversiot, ainakin toistaiseksi.

Kolme sisarta, neljä tähteä **** .