Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Joe DiPietro
Suomennos Heikki Sankari, Jussi Vahvaselkä ja Kristiina Vahvaselkä
Ohjaus Ilkka Laasonen
Kapellimestari Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Anni Kajos, Teemu Palosaari, Joel Mäkinen, Annamaria Karhulahti, Saana Hyvärinen, Aarre Reijula, Paavo Kääriäinen, Veera Tapanainen, Liisa Loponen, Mikko Jurkka sekä Kia Laitakari, Matleena Junttanen, Eleonoora Martikainen ja Sami Ulmanen

 Alkoi olla pienehköä kulttuuriylikuntoa ilmassa, kun tihkusateessa ajelimme Lahteen lauantai-illan ratoksi. Kyseessä oli jo toinen Lahti-reissu viikon sisällä ja koko viikon peräti seitsemäs teatterijuttu. Jotenkin noita esityksiä vaan kertyy, ja sopivat päivät täytyy heti hyödyntää, eli vapaapäivien ja aamuvuorojen sattuessa sopivasti kohdalle meikäläinen löytyy illalla melko suurella todennäköisyydellä teatterista.

 En ollut ihan virkeimmilläni menomatkalla, mutta onneksi radiosta tuli Bohemian Rhapsody, joten siinä sitten piristyin, kuskin riesaksi asti. Elvis-musiikkia kun olisi kohta luvassa, aloin muistella ties monettako kertaa ei-niin-salaista elvispitoista menneisyyttäni, kun serkkupoikieni kanssa perustimme kultaisella 70-luvulla Matti and the Elephants-nimisen trion, joka soitti Elvis-covereita ja muitakin vastaavia. Soittimina olivat kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa (ilman lintua), jota kynällä paukutin. Solistina toimi silloin alle kouluikäinen Matti-serkkuni, ja ensimmäinen c-kasetille tallennettu hittilohkaisu oli "That´s All Right Mama". Tietysti. Olikohan tässä biisissä kohtalaisen eeppinen kukkopillisoolo, en enää muista...

Natalie (Anni Kajos) ja Chad (Joel Mäkinen) 

 Sitten asiaan tai ainakin sen viereen. Aika uinuvaista on meno 50-luvulla Jenkkilässä pikkupaikkakunnalla. Tiukkis pormestari (Saana Hyvärinen) on kieltänyt kaikensortin ilakoinnin ja kuhertelunkin. Ikävä ihminen. Kaikenlaisia haaveita on asukkailla tietysti, kuka haaveksii paremmasta elämästä jossain muualla, kuka siitä, että rakkauden kohde vihdoinkin huomaisi suuret tunteet. Natalie (Anni Kajos, jonka näin ilokseni jo toistamiseen viikon sisällä) paiskii hommia isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla ja Dennis (Teemu Palosaari) ei saa sitten millään kerrotuksi tytölle, että on korviaan myöten pihkassa. Paikalle pölähtää ykskaks kuuma prätkäkundi ja hitusen wannabe-Fonzien oloinen Chad (Joel Mäkinen), prätkä tarttisi vähän rassausta ja parin lantionvatkausliikkeen jälkeen näyttää siltä, että pienen laiton tarpeessa taitaa olla koko kaupunki, sen verran villiksi meno äityy ja väki alkaa rakastua ristiin ja rastiin, mutta aivan vääriin tyyppeihin. Natalie ottaa kovemmat konstit käyttöön, muuntautuu jätkäksi, ystävystyy Chadin kanssa ja kuinkas sitten mahtoikaan käydä...

Dennis, "Natalie" ja Chad veivaamassa 

 Joka välissä sitten lauletaan niitä Elviksen biisejä, vatkataan lannetta ja twistataan puolelta toiselle. Kuulkaas, niin energistä kuin meno onkin, minua alkoi jossain vaiheessa tympiä ja kyllästyttää se ainainen veivaaminen ja nytkytys! Varsinkin Chad alkoi ärsyttää mitä enemmän kekkuloi kitaroineen. Eipä siinä mitään, pirun hyvin kaikki kyllä lauloivat ja meno oli svengaavaa kauttaaltaan. Eniten minua ilahdutti Natalien muuntautuminen pojaksi, olisin saattanut itsekin langeta siihen kundiin! Laulupuolelta minut yllätti iloisesti Paavo Kääriäinen Deanin roolissa, häntä kun en aiemmin ole lauluhommissa kuullut, muutenkin Deanin ja Lorrainen (Veera Tapanainen) nuori lempi oli ihanan herkkistä ja hauskaa, että Dean uskalsi kapinoida tyrannimaista pormestariäitiään vastaan kunnolla.

Lorraine ja Dean 

 Lavastuksessa miellytti tyhjä huvipuisto silmääni kovastikin ja etenkin miesten puvuista tuli mieleeni, että on taidettu käydä Helsingissä Garagelandissa hakemassa ainakin inspiraatiota. Katsomo riemastui etenkin kohtauksesta, jossa Jim-iskä oli hankkinut uudet kledjut ja oli nyt niin cool että! Ja mikäs niissä uusissa kuteissa sitten oli vatkatessa.

 Tuntui siltä, että väliajalle mentäessä oli kupletin juoni jo aika selvillä ja koko shown olisi voinut pistää pakettiin nopeasti siinä vaiheessa. Vaan uusia käänteitä tulikin sitten loppupuolella eikä rakastumiset ihan niin selkeitä olleetkaan mitä aluksi luulin. Kesto oli koko musikaalilla ehdottomasti liian pitkä, liki kolmetuntinen pläjäys ei jaksa minua ihan loppuun asti koskaan pitää virkeänä ja skarppina. Olen kyllä siitä varma, että pikkujoulukansa kun katsomoon vaeltaa kohtapuoliin, saa se siitä hyvää meininkiä ja virtaa jatkosuunnitelmia ajatellen. Pahoin pelkään, että sielläkin ihastumisten kohteet eivät ihan aina osu nappiin vaikka kuinka lannetta pyörittäisi.

 Minulle jäi sellainen "Ihan kivahan tämä oli kyllä, mutta..."-fiilis, nostalgikot innostunevat varmasti enemmänkin. Ja sellaiset, jotka ei ramppaa teatterissa seitsemän kertaa viikossa. 

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri, Katu-klubi

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Kampaukset ja maskit Petra Leino

Rooleissa : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Panu Kangas ja Osku Ärilä

Bändi : Asko Turkia (kapellimestari ja piano), Esa Parikka (rummut) ja Antti Akkanen (basso)

 Pieneksi kesäperinteeksi muodostunut Laukes-reissuni Lahteen muuntui pikkuisen, sillä esityspaikka oli vaihtunut sitten viimekesän, ja myös seura oli uutta. Aiempina kesinä matka oli suuntautunut ensin Myllysaareen ja sen jälkeen Messilän Markkinaravintolaan, jossa kuultiin mm. Euroviisuista tuttuja sävelmiä sekä ihania käännöskukkasia. Nyt esityspaikkana toimi Matkakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitseva varsin mielenkiintoinen paikka Katu-klubi ja esityksen musiikkipuoli koostuisi suomalaisten naisartistien kappaleista.

Annamaria, Linda ja Anni 

 Keväällä päätin, että yritän parhaani mukaan teatterireissujeni yhteydessä tavata paikkakunnalla tai siellä päin asuvia tuttujani, ja kutsuhuutoni kuuli "vanha" työkaverini vuosien takaa. Jälleennäkeminen oli riemastuttava ja laskeskelimme, että viimeksi olemme varmaankin nähneet liki 20v sitten. Uskomatonta! Juttu luisti entiseen malliin ja kenties paremminkin, ja maltoimme sentään lähteä kahvittelupaikastamme satamasta kohti Katu-klubia. Kas, ensimmäisenä biisinä kajahti Kaija Koon tuttu "Supernaiset" lauseella "taas me kohdataan kuin päiviä ois mennyt vaan", ja minä kuiskasin vierustoverilleni, että tämähän sopii kuin nakutettu meille. Fiilis nousi kattoon sillä siunaamalla!

 Lavarakennelma oli hyvin samantyylinen kuin aiempinakin vuosina, eli katsomo kiersi lavaa kolmesta suunnasta. Aiemmin kärsin erikoisesta ongelmasta, sillä liukkaan tuolimateriaalin vuoksi minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä valumatta koko ajan alaspäin. Ongelmansa kullakin. Nyt istuimet olivat erilaiset ja kerrankin pystyin keskittymään istumiseenkin kunnolla. Pieni veto välillä tuntui ja tunsin aika usein väristyksiä, mutta se taisi johtua siitä, että komia, vahva laulanta ja musiikki saivat ihokarvani nousemaan pystyyn.

 Ja mitäkös "Hyvät siskot!" käsittelee? Alkuvuoteni on ollut kovin äijämeininkipainotteinen (etenkin Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä), mutta onneksi mukaan on mahtunut mimmienergiaakin Pyynikin Niskavuoren nuoren emännän suunnasta ja Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Suklaasydämessäkin naiset olivat eniten äänessä. Viime viikko oli sisällöllisesti varsin köyhä noin kesäteatterimielessä ja ehdin jo vähän haikailla vaihteeksi esitystä, jossa olisi selkeästi kunnon asiaa yhdistettynä raikkaisiin musiikkinumeroihin. Onko se nyt oikeasti niin vaikeaa? Ei ole, Hyvät siskot! sen osoitti ja palautti uskoni uusiin, ajatuksiakin herättäviin teksteihin.

Keskustellaanpa kanoista...

 Eletään 1900-luvun alkua. Saamme seurata parin avioparin elämää. Toisessa pikkurouva Helga (Annamaria Karhulahti) kokkaa kuhaa keskiviikkoisin, paistaa lettusia torstaisin ja lauantaisin puistellaan matot. Aviomies Anselmi (Osku Ärilä) voi keskittyä vaikkapa lehdenlukuun. Helgan sisko Ulrika (Anni Kajos) livahtaa iltaisin aviomieheltään Väinöltä (Panu Kangas) salaa jonnekin, ja epäilykset tietysti heräävät. Ei kai Ulrikalla ole toista miestä? Helga seuraa sisartaan salamyhkäiseen paikkaan ja saa varsin pöyristyttävän kokemuksen ja järkytyksen. Mitä ihmettä! Paikalla on neiti Ellen Herrala (Linda Hämäläinen) hameen sijaan housut päällään kertomassa siitä, että naisille pitäisi saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja naisetkin voisivat asettua ehdolle vaaleissa. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Helgallakin herää mielenkiinto naisasialiikettä kohtaan, ja pian hän unohtaa kokata kuhaa keskiviikkoisin, kas silloin kun sattuu olemaan myös kokouspäivä.

 Asiapuheen lomaan väläytellään taattuun Laukes-tyyliin tosiaan ihokarvatnostattavia kappaleita, jotka osuivat niin nappiin kuin suinkin eivätkä mielestäni tuntuneet laikaan irrallisilta musiikkinumeroilta. Kappaleita kuullaan parisenkymmentä (Kaija Koota, Mariskaa, Anna Puuta...) ja tuttuja kappaleita minulle oli vain muutama. Tajusin siinä samalla, miten upeita kappaleita naisartisteillamme onkaan ja miten pihalla niiden suhteen olenkaan.

 Huumoriakin löytyy tietysti, ja miehiä mekoissa. Hupaisa on keskustelu kanoista ja kukoista, ja miesvoittoisen komitean istunnoissa on monensortin pönöttäjää.

 Naisasian lisäksi käsittelyyn joutuu/pääsee myös hankala isäsuhde, Ellenin isä kun on varsin kärkkäistä mielipiteistään ja jyrkkyydestään tunnettu Robert Hermanson, joka pistää kampoihin viimeiseen asti komiteassa, jossa olisi päätäntävalta asioista. Panu Kangas on ääntään myöten varsin vakuuttava jyrkän jääräpään roolissa, enkä totisesti halunnut pohtia tätä isä-tytär-suhdetta sen enempiä. Sitä paitsi Linda Hämäläisen tulkitsema "Isä" on mielettömän upea ja kylmäävä veto.

 Naiset ovat tässä erittäin vahvassa roolissa, ja mieleni teki useampaankin kertaan ponkaista ylös tai vähintään nostaa kättä ilmaan ja huutaa "Jes, hyvä naiset!" Eivätpä aviopuolisotkaan pelkiksi statisteiksi jää. Muuttuneet miehet ja muuttuneet naiset kun voivat katsoa toisiaan uusin ajatuksin ja uusin silmin, rakastaa ja tukea tärkeässä asiassa.

 Laukes tarjosi tutun viihdyttävyyden ja vankan musiikkillisen osaamisen (bändille iso kiitos tietysti jälleen) lisäksi nyt myös täyttä asiaa, ja siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti kaikkineen, ja mielestäni paras Laukes'in tuotanto toistaiseksi. Jotenkin sitä on äänestämistäkin aina pitänyt itsestäänselvyytenä ja välillä ikävänä velvollisuutena, joka pitäisi vain hoitaa alta pois. Seuraavan kerran menen kyllä äänestyskoppiin rinta rottingilla ja ylpeänä, koska minulla on oikeus ja jumankauta minä voin! Eläköön naiset!

 Pakko myös mainita, että kukaan, ei kukaan esitä tuohtunutta niin hyvin kuin jumalainen Annamaria Karhulahti!

Jos sinäkin mielit esitystä katsomaan, lisäinfoa tämän linkin takaa.

Esityskuvat (c) Juha Tanhua

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Laukes!)

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Pohjoismainen kantaesitys 22.6. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Musiikki Alan Menken
Sanoitus Glenn Slater
Teksti Cheri Steinkellner ja Bill Steinkellner
Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä ja Jussi Vahvaselkä

Ohjaus ja sovitus Heikki Sankari
Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Markus Länne
Koreografi Sami Vartiainen
Lavastaja Niina Suvitie
Puvustaja Kaarina Kopola
Kampaaja-maskeeraaja Petriina Suomela
Tarpeistonvalmistaja Jaana Jussila
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Valosuunnittelu Taina Möysä

Rooleissa : Maria Lund, Satu Paavola, Pauliina Saarinen, Annamaria Karhulahti, Tuija Piepponen, Annina Rubinstein, Hanna Silander, Kia Laitakari, Kaisla Ollila, Suvi Salospohja, Sofia Arasola, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja, Hilma Raussi, Harri Helin, Lauri Ketonen, Martti Manninen, Anssi Valikainen, Mikko Jokinen, Juuso Porekari, Viljami Hotanen ja Kenneth Mellin

Orkesteri : Markus Länne, Petter Järvi, Kimmo Gröhn, Juha Keskinen, Ari Kataja, Jani Riihimäki ja Ville Vihko/Timo Kajamies

 Nunnia ja konnia -musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan (alkuperäiseltä nimeltään 'Sister Act'), jonka pääosassa heilui Whoopi Goldberg. Elokuvaa en ole jostain syystä nähnyt kokonaan (vain pieniä pätkiä ja nunnia laulamassa vauhdikkain elkein), joten kuullessani tämän olevan Samppalinnan tämänkesäisen jutun en ollut aluksi lainkaan innostunut. Pari aiempaa Samppiksen kesää olivat olleet minulle enemmän tai vähemmän järkytyksiä/suuria pettymyksiä, mutta nähtyäni sitten esiintyjälistan päätin antaa Samppalinnalle vielä uuden mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Niin löysin erittäin kauniina aurinkoisena keskiviikkona itseni ensin Toijalan asemalta junaa odottamassa tunnin vaihtoyhteyden takia ja sitten väistelemässä PokemonGo-pelaajia väliltä Turun rautatieasema-Samppalinna.

Kyllä lähtee! 

 Tapahtumat ja katsomo pyörähtivät käyntiin ihme kyllä ajoissa, vielä muutamaa minuuttia vaille esityksen alkua oli väkeä vielä paljon odottamassa katsomoonpääsyä. Vesipullojakin meni kiitettävästi kaupaksi ja nestetankkauksen tärkeydestä erinomaisesti muistutettiin, ettei vaan kukaan kupsahda helteen uuvuttamana katsomoon. Heti alusta alkaen oli hyvä svengi päällä! Yökerholaulaja Deloris Van Cartier (ja sukunimi etenkin lausuttava niin kuin Cartier, tiedättehän, ja roolissa Maria Lund valloittavine kiharapilvineen) näyttää heti mikä on homman nimi : nyt mennään eikä meinata! Hyvä fiilis suorastaan vyöryi päälleni jo tässä vaiheessa siitäkin huolimatta, että tanssityttö Tinan (Sofia Arasola) afrosta tuli mieleeni oma kampaukseni 80-luvun loppupuolelta. En muistele kovinkaan lämmöllä sitä. Hetkeksi myös pelästyin, että historia toistaa itseään, kun lavalla ilmestyi Baddingin näköinen hahmo parinvuodentakaisesta Matti ja Teppo-spektaakkelista ja kävi mielessä, että vaikka kuinka yrittää unohtaa sen kesän, aina jostain näitä muistoja pulpahtelee esiin, halusi tai ei. Tällä kertaa Baddingin näköinen hahmo ei kauaa kuvioissa ketkutellut, kun yökerhon omistaja ja Deloriksen rakastaja Curtis (Lauri Ketonen) pisti miehen päiviltä, ja paikalla oli pari muutakin ketkua eli TJ komeine pulisonkeineen (Anssi Valikainen) sekä takatukkakihara-Pablo (Mikko Jokinen). Pahaksi onneksi tilanteen näkee myös Deloris, ja jos ei olisi nähnyt, olisi tämän leffan/musikaalin juoni loppunut kovin lyhyeen. Alkaa ajojahti, ja Deloris löytää tiensä poliisiasemalle, jossa onkin varsin komea ja etenkin upeaviiksinen poliisimies Ricky (Martti Manninen). Mies paljastuu Deloriksen vanhaksi koulutoveriksi Hiki-Rickyksi, ja tämä järkkää neidon todistajansuojeluohjelmaan ja piileksimään Curtisin oikeudenkäyntiin asti.

Deloris ja tanssitytöt 

 Sopiva piilopaikka löytyy kirkon uumenista ja Deloris soluttautuu nunnien joukkoon ja vaihtaa nimeäänkin, kaikki kun ovat mallia Sisar Maria Sitäjatätä. Nunnat ovat tottuneet vähän rauhallisempaan menoon ja abbedissa (Satu Paavola) ei tunnu millään sulattavan sitä, että nyt joukossa on hiukan räväkämpi tyyppi, joka tuntuu vielä villitsevän muita käytöksellään. Niin kuitenkin lienee, että Delorikselle on annettu tehtävä ns. Korkeammalta taholta ja musikaalisena tyyppinä mimmi pistääkin nunnien kuoron uuteen vauhtiin. Hän kannustaa muita käyttämään rohkeammin omaa ääntään ja kunnolla irroittelemaan jos siltä tuntuu, ja niin laulava nunnaporukka herää aivan uuteen eloon. Jumalanpalveluksiin virtaa väkeä ja penkit täyttyvät, pappi kailottaa "hyvistä viboista" ja nunnat vetävät kaavunhelmat korvissa niin hienoja muuveja ja svengaavia biisejä, että itsekin tekisi mieli nousta ylös jammaamaan, hihkumaan ja hytkymään puolelta toiselle. Jotenkin samaistuin muuten Sisar Maria Lazaruksen mainioon hahmoon (Tuija Piepponen) ja siinä sitä olisikin meikäläiselle unelmarooli. Upeaäänisestä nunnajoukosta nousivat esiin myös Sisar Maria Patrick (Annamaria Karhulahti, joka on aina loistava) sekä Sisar Maria Robert (Pauliina Saarinen). Niin se kuitenkin on, että koko esityksen dynamo on edelleen varsin maaginen ilmestys Sisar Maria Lund (unohdin sen nunnanimen...). Mielessä kävi useasti, että tuossa jos missä on poweria ja 'munaa'!

 Väliajalla sattui muuten hauska pikku juttu, en jaksanut lähteä paikaltani mihinkään koska väkeä oli ryysikseen asti, ja vieressäni istuneen iäkkäämmän seurueen ainut miespuolinen jäsen lähti toivioretkelle jäätelötuuttien hakuun muiden jäädessä odottamaan. No, herra saapui kolmen tuutin kera takaisin ja tokaisi "Löytyihän niitä!" ja vieressäni istunut harmaahapsinen vaimoke heitti takaisin "Jaa Pokemoneja vai?", tökkäisi minua kylkeen kyynärpäällä ja päästi ilmoille oikein hersyvän naurun. Sitä sitten hetken naurettiin. Tämmöinen hyvä fiilis ja ilmapiiri oli koko ajan ilmassa, enkä kuullut kenenkään valittavan porottavasta auringosta, liian kovaa soivasta musiikista tai kovista penkeistä.

 Koska esityksen nimi on 'Nunnia ja konnia', ei tässä keskitytä pelkkiin nunniin vaikka heidän touhujaan olisi kieltämättä enemmänkin seurannut. Konnat tietenkin pääsevät Deloriksen jäljille ja orastavaa lempeäkin on ilmassa ja Paavikin saadaan vierailulle! Enpä paljastele sen enempiä. Musikaaleissa olen nähnyt paljon notkealanteisia äijäporukoita viemässä katsojien huomion, mutta kyllä tässä naiset jyrää kunnon joukkovoimalla. Upeimmista sooloista sen sijaan vastasivat mielestäni miehet - Curtis ja "Tunnen naiseni" sekä Ricky ja "Samaan kykenen" saivat yleisön intoutumaan taputtamaan kädet rakoille. Lisäksi tunsin suurta ylpeyttä Rickyn eli Martti Mannisen soolon yhteydessä. Väliaploodeita kuultiin kiitettävän paljon muutenkin, yleisö oli siis sangen tyytyväisellä päällä ja syystäkin.

 Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" pitää näemmä paikkansa. Olen toki useammankin kerran Samppalinnassa käynyt, mutta ei tullut kolmatta ei-niin-loistavaa juttua peräkkäin. Erittäin svengaava, viihdyttävä, ammattitaitoinen ja nautinnollinen meininki oli tällä kertaa!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(näin esityksen lehdistölipulla)

Cats-musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Cats - musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Yhteistyössä Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Perustuu T.S. Eliotin kirjaan "Old Possum´s Book of Practical Cats"
Suomennos Mikko Koivusalo
Kapellimestari Markku Luuppala
Ohjaaja Kazimir Kolesnik
Koreografia Kazimir Kolesnik ja työryhmä
Lavastus Sari Paljakka ja Maria Mastola
Pukusuunnittelu Heli Salomaa
Maskeeraus ja kampaus Petra Leino
Tarpeistonvalmistus Johanna Järvinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Laulavat kissat : Linda Hämäläinen, Annamaria Karhulahti, Taru Still, Kirsi Ståhlberg, Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Juha Pihanen, Mikael Saari, Miikka Wallin, Marika Huomolin, Janna Ilén, Helmi-Maaria Jokinen, Ruut Karhula, Siiri Kononen, Maija Munter, Tuomas Nuotio, Konsta Reuter, Antti Ruti ja Sami Ulmanen

Sirkuskissat : Milla Järvinen, Inka Pehkonen, Karita Tikka, Jukka-Pekka Matero ja Otto Tammivaara

 Cats on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista ja vuosikaudet sitä on esitetty tismalleen samankaltaisena versiona pukuineen, maskeineen ja lavasteineen. Tällä kertaa Andrew Lloyd Webber antoi kuitenkin vapaat kädet tuotannolle, ja tätä herkkua on nyt sitten Lahdessa luvassa vielä muutaman esityskerran verran. Meikäläinen, sangen tunnettu musikaalifriikki (huomatkaa sarkasmi), on nähnyt Catsin livenä aiemmin kerran ja sekin Lahdessa vuosia sitten. Jostain syystä tuosta produktiosta ei jäänyt paljoa jälkipolville muisteltavaa. Istuin erittäin kaukana, silmälasit olivat unohtuneet kotiin ja olin valmiiksi väsynyt. Tuukka Leppäsen Räntäntouho kyllä jäi mieleen, ja se kun kaikki yleisössä odottivat henkeään pidätellen Memoryn kuulemista, joka onkin musikaalin tunnetuin kappale. Sinikka Sokka vetäisi sen kyllä komeasti. Olen myös nähnyt televisiosta englanninkielisen version, siinä minun Cats-historiani.

 Oli sitten korkein aikakin nähdä Cats uusin silmin ja varmistin paikkani viitosrivistä heti lippujen tultua myyntiin. Nyt ei olisi ainakaan kokemuksen laatu siitä kiinni, etten näe kunnolla!

(c) Johannes Wilenius

 Orkesteri oli nostettu ilokseni esiin ja lavastuksessa kiinnitin heti huomioni oveliin kynsiin sekä taustalle heijastettuihin hienoihin piirroksiin, jotka veivät tunnelmasta toiseen. Oikeasti taidan olla hiukan allerginen kissoille, mutta näille naukumaijoille en kyllä! Upeaa liikekieltä, energiaa, loistavaa laulua ja erilaisia kissapersoonia. Koko tarina aukesi minulle ihan uudella tavalla kuten myös se, miksi kissaihmiset ystäväni lällyttelevät lemmikkejään mitä ihmeellisimmillä lempinimillä ja herkuilla.

(c) Johannes Wilenius 

 Itselleni ei Memory ja Grizabella (Kirsi Ståhlberg) noussut mitenkään musikaalikonsertin kohokohdaksi (narikkakommenteista päätellen monelle se oli edelleen Se Juttu), vaan "yllättäen" sydämeni veivät etenkin Teatterikissa Kys (Juha Pihanen) sekä Rautatiekissa Kiikunkinttu (Mikael Saari). Luulen, että Kys antaisi Teatterikärpäsen istahtaa hetkeksi turkkinsa päälle lepuuttelemaan ja tarinoita kuulemaan, ja Kiikunkinttu veisi mukanaan seikkailemaan. (Ja sitten tulisi Räntäntouho (Peter Nyberg) ja söisi koko kärpäsen...) Oman lisämausteensa toivat vielä upeat sirkuskissat, joista etenkin cyr-renkaalla pitkin lavaa pyöriskellyt Plato (Otto Tammivaara) nosti hien otsalle. Kissojen joukossa oli monia aiemmin näkemiäni tuttuja tyyppejä, ja edelleen oli suuri ilo katsella ja kuunnella taidokasta ja monipuolista osaamista. Voi Lahti mitä menetättekään/menetämmekään, kun Musiikki-ja draamainstituutti loppuu...

 Hei, kolme esitystä olisi Catsia vielä edessä! (10.2. , 11.2. ja 18.2.) Vähiin käy ennen kuin loppuu, joten TOIMI HETI! Miau!

Koko porukka yhteiskuvassa (c) Johannes Wilenius

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatteri

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti, musiikki ja laulujen sanat Peter Stone - Jule Styne - Bob Merrill

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Georg Malvius

Rooleissa : Hanna-Liina Võsa/Helena Rängman, Lari Halme, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Teemu Korjuslommi, Arttu Ratinen, Martti Manninen, Aki Haikonen, Matti Hakulinen, Filip Ohls, Miika Alatupa, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Teemu Sytelä, Valtteri Lehtinen, Antti Kerosuo, Eeva Hakulinen, Ulriikka Heikinheimo, Pia Piltz, Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti, Sarah Nedergård, Juuli Hyttinen ja Miikka Wallin

Josephine, Sweet Sue ja Daphne / (c) Harri Hinkka, TT

 Viikon sisällä olen nyt käynyt neljä kertaa teatterissa, ja niistä kolmessa on nähty hurmaavia miehiä mekoissaan (Ilta Emmin kanssa, Kalle Aaltonen ja sokerina pohjalla Sugar - Piukat paikat). Kahdesta ensimmäisestä lähdin kotiin suu messingillä, vähän yllättäen Sugarin jälkeen seisoin otsa kurtussa Tampereen Teatterin edustalla. En edes tiedä mistä moiset fiilikset. Ajattelin, että yön yli nukuttuani kokisin eräänlaisen valaistumisen, mutta en nyt herättyäni ole yhtään sen viisaampi. Jotenkin on vähän samanlainen olo kuin kesän Samppalinnan 'Onnen päivien' jälkeen - paketti on periaatteessa kunnossa ja meininki on pirullisen ammattitaitoista, mutta joku tökkii.

 Ensi-illan jälkeen on netti täyttynyt ylistävistä kirjoituksista ( Lauran bloggaus Sugarista heti tuoreeltaan ensi-iltatunnelmien jälkeen ja Gekon kommentit ennakon perusteella), Aamulehtikin antoi videokritiikissään täydet pinnat. Monesta asiasta olen tismalleen samaa mieltä, osasta en. Vaan pitäisikö sitä muuten edes olla samaa mieltä muiden kanssa? Ei toki. Miksi pitäisi? Minun pitäisi sen sijaan osata jotenkin perustella omat mielipiteeni, enkä ole nyt yhtään varma pystynkö siihen. Outoa.

 Minähän en tee esityksistä minkäänlaisia muistiinpanoja, kaikki on päässä 'tallessa'. Näihin kirjoitushommiin ryhtyessäni suljen silmäni ja palautan itseni hetkeksi takaisin katsomoon, ja siitä lähden sitten kelaamaan eteen päin... Jos nyt konkreettisesti palautan itseni katsomoon, huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi edessäni istuvaan kahteen herrasmieheen. Ei mikä tahansa kaksikko - Esko Roine ja Tom Lindholm nimittäin!

 Musikaali perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvakäsikirjoitukseen 'Some Like It Hot'. Tarinassa kaksi työtöntä muusikkoa Joe (Lari Halme) ja Jerry (Risto Korhonen) joutuu vahingossa silminnäkijäksi Chicagon gansteripiirien veriselle välienselvittelylle ja pakoon on päästävä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan on 'Seurapiirien Synkoopit'-tyttöorkesteri (jo on orkalla nimi) johtajanaan Sweet Sue (Ritva Jalonen) matkaamassa Chicagosta seuraavalle keikkapaikalle Floridan lämpöön. Orkesteri on vailla saksofonistia ja basistia, ja Joe & Jerry huomaavat tilaisuutensa koittaneen. He pestautuvat bändiin mukaan - tietysti naisiksi pukeutuneita ja tästähän se varsinainen hupi vasta alkaakin. Junamatkan aikana 'Josephine' ja 'Daphne' ystävystyvät etenkin hemaisevan ukulelensoittaja Sugar Kanen kanssa (ensi-illassa Hanna-Liina Võsa). Sugar onkin hurmaavine kiharapilvineen melkoinen pakkaus ja uudet kamut joutuvat tämän tästä muistuttamaan itseään siitä, että nyt ollaan tyttöjä. Perillä Floridassa aurinko lämmittää kivasti ja tilanne muuttuu kuumaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun seniilihkö miljunääri Osgood Fielding (Ville Majamaa) iskee tulisesti silmänsä sievään taskuvenus Daphneen. Sugar taas avautuu Josephinelle, että haluaisi saksofonistien sijaan rakastua vaihteeksi silmälasipäiseen nuoreen miljonääriin ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Daphne ja Sugar / (c) Harri Hinkka, TT

 Viime marraskuussa kulttuuribloggaajien pikkujouluissa keskusteltiin intensiivisesti jo tulevasta, eli miesten sääristä. Lari Halme oli nähty keikistelemässä korkkareissa & verkkosukissa jo aiemmin ja Larin avut oli hyväksi havaittu. Riston naisellisia piirteitä jouduimme pohtimaan jo vähän tarkemmin. Tositilanteessa kävikin sitten toisin. Halmeen Josephine on kyllä muodollisesti pätevä kaikin puolin, mutta hahmolla pääsee vähemmän revittelemään. Musikaalin nimestä viis - kyllä tämä on Daphnen show ihan täysin! Niin oli nättinä hän, ja voi niitä tyttömäisiä huokauksia ja elkeitä. Tunsin samalla suurta ylpeyttä. Jos ei sitä joku vielä tiedä, niin minun teatterikärpäsyytenihän alkoi 90-luvun lopulla Hämeenlinnan Kaupunginteatterista, kun kiinnityksen sai nuori, vastavalmistunut Korhonen. Nyt 18 vuotta myöhemmin kärpäsyyteni on tullut täysi-ikäiseksi ja samalla on ihanaa huomata, että pojasta on tällä välillä kasvanut täysverinen nainen! Hän on suorastaan puhjennut kukkaan!

 Musikaalissa on runsain mitoin hyvää. Sugar on sen verran makea pakkaus, että pieni aksenttikin antaa vain lisämakua. Mieleeni jäi myös viinaa ja miehiä vihaava kovaääninen Sweet Sue, joka sitten on heti vikittelemässä yhtyeen manageria pikku hiprakassa. Musiikki ja meininki rullaa sujuvasti ja rennosti eteen päin, tosin missään vaiheessa ei tule mitään "wow!"-efektiä. Onko aina tarviskaan, pohtii hän. Lari Halmeen vetäisemä soolo loppupuolella oli kyllä komea veto, se erikseen mainittakoon. Puvut ovat kauniita ja Seurapiirien Synkoopeissa riittää silmänruokaa. Katseeni poimi sieltä joukosta etenkin aina yhtä hurmaavat ja vakuuttavat Saara Lehtosen ja Annamaria Karhulahden. Koko ajan odotin, että milloin neidot vetäisevät pienet soolot... Gansteriporukasta etsin ensimmäiseksi Martti Mannisen. Steppaavasta ja tanssivasta pahisporukasta tuli muuten mieleeni Michael Jacksonin 'Smooth Criminal'-video ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Pääpahis Spats Palazzosta (Teemu Korjuslommi) ihme puhetyyleineen en sitten tykännyt yhtään enkä liioin Arttu Ratisesta managerina. En myöskään ymmärtänyt lainkaan sitä, että miksi alussa oltiin muka tekemässä elokuvaa ja pitkin iltaa sitten kameraa rullattiin paikalle ja jättimäistä kasvokuvaa taustalle. Hyvin näkyi kaikki silmäpussit ja ihohuokoset screeniltä, jopa pelottavalla tavalla. Seuraavan kauhuelokuvan aineksia - Risto Korhonen jättikokoisena taustakankaalle heijastettuna. Kaikella rakkaudella toki...

 Rakkausasioista vielä sen verran, että kyllä Daphnen ja Osgoodin lemmentarina on vertaansa vailla. Mikä herkkyys ja mitä kauniita nostoja! Ei tarvitse yhtään ihmetellä, että Daphnelta meni pasmat sekaisin kun minullakin pyöri sukat jalassa Ville Majamaan kysyessä ääni täynnä lämpöä ja hellyyttä "Mikä hätänä, kulta pieni?" Villen äänihän on silkkaa samettia.

Daphne ja Osgood / (c) Harri Hinkka, TT

 Miksi sitten olin kuitenkin suu mutrulla kolme tuntia myöhemmin? Edelleenkään en tiedä. Ehkä syypäänä oli neljän tunnin yöunet, nälkä, hallituksen leikkauslistat, pankkitilin saldo, kuohuviinien nauttimisesta johtunut laskuhumala? Sää oli erittäin kaunis, mieheni täytti samana päivänä 50v, vanhempani olivat myös mukana ja isäni oli elämänsä ensimmäistä kertaa ensi-illassa, väliaikaleivos oli herkullinen.

 Viihdettä kansa kuitenkin tarvitsee ja sitä se saa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sugar ja herra Shell / (c) Harri Hinkka,TT

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 10.6. 2015, kesto reilut 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus ja koreografia Laura Peltoniemi

Rooleissa : Mikael Saari, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Miiko Toiviainen ja Juha Pihanen

"Hääbändi" : Asko Turkia (kapellimestari, piano), Niklas Hagmark (sello) ja Sirkku Hilanko (viulu)

 Näin ne perinteet altavat muodostua : kolmatta kesää peräkkäin matkaseuraksi sama ystävä ja suunta kohti Lahtea. Muutamaa tuntia aiemmin olin kotiutunut Ruotsinristeilyltä ja yllättävänkin hyvässä kuosissa, jos yskää ja paulakoivuniemimäisen matalaa ääntä ei lasketa. Messilään kurvasimme vanhasta muistista ja hyvä niin, tienvarsimainonta tapahtuman suhteen loisti jälleen poissaolollaan. Paikalliset kyllä osaavat perille muutenkin, mutta entä muut? Sitä pohdimme heti kättelyssä.

 Messilän Markkinaravintola on kyllä äärimmäisen idyllinen paikka ja sopii kesäteatteritoiminnalle loistavasti, sillä tunnelma kodikkaassa tilassa on tietyllä tavalla uniikki, ja mikäs siellä on ollessa sateelta ja tuulelta suojassa. Penkit olivat onneksi vaihtuneet vähemmänliukkaaseen materiaaliin, viime vuonna minulla oli nimittäin täysi työ pysyä penkissä liukumatta lattialle. Tiivis tunnelma oli nousevassa katsomossa kyllä muuten, vierustoverin kanssa pohdittiin, että pitäisi olla kieltokyltti liian leveäahterisille naisille tahi liian harteikkaille miehille (kuulun itse toiseen ryhmään näistä, päättäkää itse kumpaan). Sopu sijaa antoi kuitenkin, ja pääsihän se itse esityskin kuin vaivihkaa alkamaan, juuri kun Leif Wager pääsi ääneen taustanauhalla...

 Näytelmän nimikin jo kertoo, että hääsuunnitelmien ympärillä pyöritään tällä kertaa. Nuori neitokainen Annabella Kemppinen (Anni Kajos) on menossa naimisiin nuoriherra Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Hääpukua valkatessaan Annabella törmää vahingossa kiehtovaan nuorukaiseen (Mikael Saari) ja siihen malliin jo katseita vaihtelevat siinä, että noinkohan tässä häistä tulee yhtikäs mitään. Jottei yksi asia johtaisi toiseen liian ripeästi, ei kaikki sujukaan kuin tanssi. Tämä toinen nuorukainen kun sattuu olemaan Annabellan äidin Tuulikin (Annamaria Karhulahti) 'toyboy' ja äiteekin hinkuaa avioon. Sotketaan soppaan vielä Papualla saarnamiehenä toimiva isä Aulis (Juha Pihanen), joka on tietysti kutsuttu häähumuun mukaan. Kuka sitten loppupeleissä sanoo tahdon ja kenen kanssa, se jää nähtäväksi ja ennen kaikkea kuultavaksi.

Miiko Toiviainen ja Anni Kajos 

 Kaikensorttinen häähömpötys ja siihen liittyvä kermakakku-vaahtokarkki-ällömakeus-romanttisuus pusipusihössötys on minulle täysin vierasta joten en mitenkään osannut samaistua itse teemaan. Toki olen kolmevuotiaana mennyt isän työkaverin 11-vuotiaan pojan kanssa naimisiin asiaankuuluvin menoin, päällä äitini pitsisen hempeä yöpaitaunelma ja häämatkakin tehtiin pikku-Fiatin takapenkillä ihan peräti toiseen kaupunginosaan, jossa nuori ja söpö vaalea sulhoni silloin asui. Vuosien saatossa eropaperit unohdettiin kirjoittaa. Virallisemmin olen mennyt lopulta naimisiin maistraatissa ja kyllä täytyy nyt hetki miettiä, olisiko varattu uusi aika tai peruttu se ekakin, jos viikkoa ennen avioliiton satamaan purjehtimistani minuun olisi törmännyt joku mikaelsaari, tuijottanut syvälle silmiin, sanonut minun näyttävän jumalaisen kauniilta ja vielä laulanut jotain. Sitä ei tiedä miten olisi tämä tuleva pikkurouwa toiminut.

 Käsikirjoitus on kuin suoraan jostain naistenlehtien kesänovellista ; tavallisenoloinen neito (jolla on toki erikoinen juhlava nimi) tapaa sattumalta tyypin, joka saa unohtamaan kaiken järkevän ajattelun ja sen, että on menossa 'ihan mukavan, järkevän ja kivannäköisen' sulhon kanssa lähiaikoina naimisiin. Oma tylsähkö sulho alkaa vaikuttaa oikeastikin tylsältä. Aikuisten hömppäkesäsatu, joka olisi täysin mahdotonta oikeassa elämässä kaikkine käänteineen. Onko siinä siis jotain väärää? Ei todellakaan, päinvastoin. Viihteen keinoin on lupa ja oikeus heittäytyä pois arjesta ja järkiperäisestä toiminnasta, ja lähteä täysin rinnoin leikkiin mukaan. Ja kun tekijäporukka koostuu tämän tason ammattilaisista, on katsomossa helppo viihtyä jälleen kerran.

Annamaria (yllä) ja Mikael (alla)

 Annamaria Karhulahti, Mikael Saari ja Juha Pihanen olivat minulle tuttuja jo ennestään Laukesin aiemmilta vuosilta ja muistakin produktioista, Anni Kajos ja Miiko Toiviainen taas täysin uusia tuttavuuksia. En osaisi edes kuvitella ketään muuta kuin Annamaria Karhulahden Tuulikki Kemppisen/Van Kempin rooliin, diivailu pilke silmäkulmassa ja englanninkielisten lauseiden viljely tämän tästä toimi jälleen loistavasti ja pidän kovasti Annamarian asenteesta, siinä ei pyydellä anteeksi mitään vaan mennään eikä meinata. Oulun reissu näyttää tehneen hyvää Mikael Saarelle, jonka lavaolemuksessa oli täysin uudenlaista varmuutta ja otetta ja uniikki äänensä soi komeammin kuin koskaan, siltä ainakin tuntui. Laukesin ensimmäisessä tuotannossa, Myllysaaren kauniissa Justiinassa, mukana ollut Juha Pihanen oli virkistävää nähdä myös tositoimissa jälleen, miehen hyväntuulisen rento olemus toi mukavaa lisämaustetta esitykseen ja tulihan sieltä se myös se klassikko "Rupsahda rauhassa rakkaani mun"...

 Annabellan roolissa odotin näkeväni Ella Jäppisen, mutta kohtalo päätti toisin ja Ella sairastui huhtikuussa vakavasti. Annabellan rooliin hyppäsi Anni Kajos varsin nopealla aikataululla ja hienosti hyppäsikin. Tykästyin siihen, miten Anni säteili aivan erityistä valoa etenkin laulaessaan, ja miten makea soundi hänellä on äänessään! Ja mikäs mies se tämä Miiko Toiviainen oikein on! Aluksi on tyylikäs nuori herrasmies kuin suoraan vanhasta kotimaisesta elokuvasta silmälasineen kaikkineen (ja kampa piti kaivaa taskusta joka käänteessä ja sipaista hiuskiehkuraa parempaan kuosiin) ja hetken kuluttua täysin hillitön lääkärihahmo, jolla olisi voitettu mikä tahansa Putouksen sketsihahmokisa mennen tullen. Täysin absurdi tapaus, joka tuli kyllä ihan puun takaa ja ihmetellä täytyy, miten muilla pokka pysyy. Varatkaa varakalsareita mukaan. Heiluvista viiksistä vielä hahmolle plussaa ja suuntavaistottomuudesta. Tiks auki ja tiks kiinni! Laukes goes Monty Python!

 Tässä vaiheessa kesää takanani on nyt vasta kolmenlaista kesäteatterikokemusta ja edessä on moooonta, mutta uskallan nyt jo väittää, että kesän 2015 timanttisin lauluporukka on tässä. Pienessä tilassa laulun vaikutus ja todellinen voima oikein korostuu vielä. En ole mikään musiikillinen asiantuntija, mutta kyllä katsomossa tuntui munaskuissa asti (missä ne sitten lieneekin) kun ensin soi viulu ja laulu lähtee ikään kuin varkain käyntiin, volyymi kasvaa kasvamistaan ja jo tuntuu, että painautuu selkänojaa vasten silkasta tunnekuohun aiheuttamasta paineesta. Viimeisen kappaleen aikana nousin aatoksissani jonnekin katonrajaan leijumaan ja lopuksi sydämeni räjähti pitkin seiniä. Siitä oli helppo sitten yrittää koota itsensä ja sydämensä rippeet kotimatkaa varten.

 Jotenkin sekava oli kyllä juonenkulku paikoitellen ja vaikka penkillä koko ajan pysyinkin, niin kärryillä ihan en. Laulut ja musiikipuoli muutenkin palauttivat minut kuitenkin takaisin ruotuun, monta tuttua kaunista kappaletta kuultiin ja myös vähemmäntunnettuja. Erityiskiitokset bändille, puvuille ja koreografian hauskoille jipoille. Mukavaa, että hauskuus voi tulla ihan muustakin kuin alapäähuumorista ja kuluneista vitseistä. Tämä oli kooste lempeää huumoria ja herkistäviä/virkistäviä musiikkipläjäyksiä.

 Lanseerataan tähän lopuksi nyt lause "Kaikki sanoo laukes!" Villien kesähäiden jatkoille sopii hyvin se, miksei muuallekin. Por-mes-ta-ril-le tietä antakaa, haen vain takkini...

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityksen kuvat Johannes Wilenius

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri

Pieni lemmenleikki / Lahden Uusi Kesäteatteri, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 3.7. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus Laura Viippola

Rooleissa : Mikael Saari, Annamaria Karhulahti, Henna Wallin ja Miikka Wallin

Bändi : Asko Turkia, Niklas Hagmark ja Sirkku Hilanko

 Heti kärkeen voisi todeta, että "Pieni lemmenleikki" teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Esityksen ensi-illan jälkeisenä aamuna herättyäni ensimmäinen ajatus päässäni oli "Lapponia, tämä on Lapponia!" ja siitähän se lähti tämäkin päivä sitten viisusävelin käyntiin...

 Vuosi sitten kehuin "Myllysaaren kauniin Justiinan" kokonaisvaltaista kesäteatterielämystä ja tälläkin kerralla kyllä Messilän Markkinaravintola tarjoaa muista esityksistä poikkeavat puitteet. Paikka on jo itsessään tutustumisenarvoinen, tosin hämärissä muistikuvissani olen tainnut 90-luvun juhannusfestareilla visiteerata kyseisessä paikassa ainakin kertaalleen... Mikäs siellä on sateelta ja tuulelta suojassa istua ja nauttia.

Etualalla Mikael Saari / (c) Johannes Wilenius, LauKes

 Mikä onkaan kupletin juoni tällä kertaa? No, Suomen kruununprinssi Wolfgang von Hessen-Kasselille (Miikka Wallin) on järkätty sopiva morsmaikku Suomesta Hämeen sydämestä. Valittu on uhkea ja äveriäs Amalia Grenman (Annamaria Karhulahti), jonka luona asustelee myös orpo serkkutyttö Saara (Henna Wallin). Prinssi kehittelee ovelan juonen, jotta pääsisi ulkopuolisena tarkkailemaan tulevaa tapaamista ja hypnotisoi uskollisen, hiukan hömelön adjutanttinsa Klausin (Mikael Saari) esittämään itse prinssiä ja roolit vaihtuvat. Soppahan siitä syntyy ja sekaannuksilta ei voi välttyä, ja koska musiikki perustuu Euroviisuista tuttuihin kappaleisiin, voisi lopuksi todeta jotta "rakkaus voittaa". ( - > joka muuten on suomennos hienosta viisukappaleesta "Mono ja kaappi" tms. vuodelta jotain)

Oliskohan ollut vähän enskarijännitystä ilmassa, sillä paikoitellen dialogi tuntui jotenkin töksähtelevän ja jäävän junnaamaan paikoilleen. Tuntui vähän siltä, että höpötellään tässä nyt hetki mukavia ja sitten päästään laulamaan komiasti korkealta ja kovaa. Toistojen myötä tähän varmaankin tulee muutosta ja esitys lähtee kulkemaan omalla painollaan ilman turhia jännäyksiä. Mukana oli rutkasti viisuille ominaista kieli poskessa-tyylistä huumoria, osa tarkoituksella ja osa tahattomastikin. Prinssi adjutantteineen karautti uljailla ratsuilla paikalle ja päässäni käväisi ajatelma "ovat sitten valinneet ihan oikeat keppihevoset, wau" , joka taas on suora lainaus 70-luvulla kirjoittamastani teoksesta "Lasten satuja". Samoilla linjoilla tässä mentiin, aikuisten sadusta kun on kyse niin kaikki on mahdollista. On mahdollista herkutella ajatuksella, että Suomen kruununprinssi lähtee kosiomatkalle ja laulaa luikauttaa reissullaan vaikkapa Tipitiin ja pylly vasten pyllyä pump pump, siinä sitä jotakin on ajjajjaaiii.

Annamaria Karhulahti

Henna Wallin ja Miikka Wallin

 Liveorkesteri soitteli vähän piilossa (omalta paikaltani ei juurikaan näkynyt), mutta melkoisia tunnelmapalojahan siellä maalailtiin taustalle ja soitto soi muutenkin mallikkaasti. Olin kuulevinani jopa erilaisen version Lordin voittoisasta kipaleestakin? Kivasti oli valittu mukaan sellaisia kappaleita, joiden olemassaolon olin jo autuaasti unohtanut. Aikansa helmiä, kyllä. Fantasiaa, Päivä kahden ihmisen, Playboy... Serbian upea voittobiisi "Molitva" vuodelta 2007 kuultiin semmoisena versiona, että oksat pois. Markkinaravintolan katto varmasti räjähtää vielä jossain vaiheessa siitä tunteen määrästä, millä Mikael Saari ja Annamaria Karhulahti "Rukoilen"-kappaleen tulkitsevat. Huh, tuntui siltä kuin olisin noussut penkistä leijumaan ilmaan, niin komeaa kuultavaa se oli ja on yksi musiikkiteatterihistoriani mieleenpainuvimmista vedoista. Suurkiitos ja kumarrus siitä! Henna ja Miikka Wallin lauloivat komeasti myös, jokaisella oli hyvin tunnistettava, omanlaisensa makea soundi äänessään. Nautin kovasti lauluista, ja aplodeista päätellen niin tykkäsi muukin yleisö.

 "Pienestä lemmenleikistä" erityisesti jäi mieleeni Annamaria Karhulahden pilke silmäkulmassa vedetty tietynlainen hyväntuulinen  "överiys", harva sellaisen taitaa näyttämättä silti kornilta. Amalian puvuista myös erityiskiitos puvustajalle, ja silmääni miellytti myös Saara-neidon raikas kesäinen look hellehattuineen kaikkineen. Neitohan oli kuin suoraan jostain idyllisestä maalauksesta. Hauskoista koreografioista myös plussaa. Saksankielisen "hypsoosin" turvasanan kanssa kikkailu sen sijaan jäi kaivelemaan mieleeni, sillä tuntui siltä että luku ei aina ollut sitä mitä piti ja turhaan jäin kelaamaan, että mitä se oikein sanoi ja paljonko se luku nyt on suomeksi. Ei pitäisi tarttua tämmöisiin epäolennaisuuksiin, mutta kun sitä toistettiin niin moneen otteeseen, niin väkisinkin se jäi päähän...

 Ja hei, erityiskiitos herkullisista väliaikatarjoiluista. Leivos ja rieskarulla, nam nam! Ihmiset, kyllä tätä kannattaa tulla katsomaan vaikka vähän kauempaakin. Esitys oli hyvin viihdyttävä kokonaisuus ja näin komeaa laulantaa pienelläkin porukalla kuulee harvoin.

 Pieni lemmenleikki saa vahvat neljä tähteä ****.

(c) LauKes

 Järjestäjille pienenä vihjeenä semmoinen, että tienvarressa voisi olla jonkinmoista mainosta kauempaa matkaaville. Hämeenlinnasta (joka myös mainittiin suurkaupunkina itse esityksessä, jesh) saapuessa ensimmäinen plakaatti tuli vastaan vasta Messilän pihassa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voisin myös lopuksi todeta, että ei kannata pukea päälleen mitään kovin "liukasta" materiaalia, sillä allekirjoittaneella oli vaikeuksia pysyä harmaassa penkissä liukumatta paikaltaan...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuvat Johannes Wilenius