Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Seinäjoki

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Spamajoki

Suomenkielinen kantaesitys 6.7. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Eric Idle
Sävellys John Du Prez ja Eric Idle
Ohjaus Mika Eirtovaara
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto Pekka Siistonen/Stone Factory Oy
Koreografia Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu Sami Lust

Rooleissa : Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Henrik Hammarberg, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Annina Rubistein, Eeva Markkinen ja Jyri Numminen

Camelotissa on pöhinää 

 Tulipahan sekin ihme itse koettua, että näki lehmän lentävän...

 Melkoista huutoa kuului täällä kun korviini kantautui ensimmäistä kertaa, että Seinäjoen Kaupunginteatteri tekisi Törnävän Kesäteatteriin Monty Pythonin Spamalot-musikaalin ensimmäistä kertaa suomeksi. Nyt olisi eeppistä kamaa tuloillaan, sikälimikäli suomennos saataisiin toimimaan näissä olosuhteissa ja muutama muukin juttu natsaamaan kohdilleen. Seinäjoella on näemmä tapana tehdä kulttimaineessa olevista jutuista omiaan (Rocky Horror Show, Vampyyrien tanssi ja nyt tämä). Ensi-iltaviikonloppuna olisi ollut paljon muutakin luvassa vaihtoehtoina Kajaani tai Salo, mutta lakeuden kutsu oli vahvin ja niin löysin itseni ensin Hotelli Sorsanpesästä ja sieltä Spamalot-polkua pitkin itse kohteeseen. Polun varrelle oli ripoteltu kaikenlaista, joista hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö saa irti vaikka mitä. Itse tosin luennoin historioitsijatyylisesti muinaisista 90-luvun Provinssirockeista "muistaakseni meidän teltta oli joskus tässä" ja "muistan istuneeni EHKÄ tässä kivellä".

Spamalot-polun alkulähteillä 

 Musikaali perustuu "Monty Pythonin hullu maailma" -leffaan vuodelta 1975 (pöhkö suomennos, joka ei kerro yhtikäs mitään itse leffasta paitsi ehkä sen, että kaikenlaisia hulluja käänteitä on luvassa). Alkuperäiseltä nimeltään leffa on "Monty Python and The Holy Grail" ja tästä voi jo vähän arvailla mikä on meininki. Musikaali Spamalot sai ensi-iltansa 2005 ja itse olen sen nähnyt Lontoossa vuonna 2013. Muistan esityksestä ainoastaan sen, että vieressäni istunut tuntematon jätkäkaksikko oli kyynärpäitään myöten suklaassa (kun toisen käsissä ollut suklaanamipussi suli siinä tohinassa epämääräiseksi velliksi), lavalla läpsittiin samaan aikaan kaloilla päin naamaa ja minä kaiken hysteerisen nauruni keskellä sain huudettua sekaan olevani itsekin Suomesta kotoisin. Mentiin heittämällä jonkun naururajan yli ja kierrokset lisääntyivät koko ajan, ja siitä eteen päin oli oikeastaan aivan sama, mitä itse lavalla tapahtui kun kaikki asiat naurattivat.

Järven Neito ja Sir Galahad 

 Leffan olen nähnyt muutaman kerran, parilla ekalla katsontakierroksella pudistellut päätäni ja miettinyt, että eihän tässä ole järjen häivääkään. Ja se se onkin leffan ja käsiksen suola ja sokeri. Järjettömyydessä piilee tietynlaisen nerokkuuden ydin silloin kun se tehdään oikein. Aluksi ihan tolkullisille hahmoille tapahtuu omituisia käänteitä, väki puhuu pöhköjä tai asiaankuulumattomia, laulaa kaikenlaista ja meno on paikoitellen absurdia ja anarkistista samaan aikaan. Ja joka väliin Terry Gilliamin animaatioita, joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Varmuuden vuoksi leffa tuli katsottua muutama päivä sitten muistin virkistämiseksi ja se aiheutti kiehtovaa kutkutusta. Ajai, mitenköhän TÄMÄ kohtaus on toteutettu Seinäjoella...

 Niin. Legendaarinen Graalin malja. Sitä lähtee komeaääninen kuningas Arthur (Juha Hostikka) kera uskollisen "ratsunsa" Patsyn (Lauri Ketonen) etsiskelemään, vaan ensin pitää haalia eeppiselle matkalle mukaan sekalainen joukko ritareita. Alussa kuullaan asioita tietysti hiukan väärin ja tanhuamiseksi ja kaloillaläiskimiseksihän se menee. Niinhän meillä täällä Suomessa on tapana. Etsintäreissulla tulee ritareiden (Sir Robin/Henkka Hammarberg, Sir Lancelot/Aku Hirviniemi, Sir Galahad/Olli Rahkonen ja Sir Bedevere/Ville Orttenvuori) lisäksi eteen kaikenlaista : varsin huomionkipeä ja sopivan överi Järven Neito (Anna Victoria Eriksson, joka pääsee revittelemään roolissa oikein kunnolla ja ääntä kyllä riittää) kera upeiden tanssijoiden (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen), laulavia ruumiita ja yksi joka ei meinaa millään kuolla, tornissaan pelastajaa odottava ja sateenkaarivärein huoneensa sisustanut eteerinen prinssi Herbert (Jyri Numminen), pensaikkokauppias, ritarit jotka hokevat NI!, Timppa-niminen savuava velho ja hirvittävin peto mitä maailma päällään kantaa.

Solvauksia satelee ja vähän muutakin 

 Oma lukunsa on sitten linnästään ränskänkieelisiä sölväyksiä hyytelevät miekkoset. "Minä pieeeräisen syyrin piirrttein sinyn syynttääsii", huutelee Hirviniemen Aku ja naurultani ehdin miettiä, jotta mahtaako pokka pettää vai irtoavatko viikset ensin. Ja sitten jo paikalle rientää can-can -tanssijaa ja kärrätäänpä mestoille myös jättikokoinen puinen pupu. Mutta miksi? Ja lehmät ja muut elikot lentelevät katsomoon asti. Jostain kaikuu kovin tutunkuuloonen Jumalan ääni vahvalla murtehella ja alkaa tehdä välittömästi mämmiä mieli. Kohdataan Musta Ritari, jota ei pieni lihashaava tunnu häiritsevän. Vaan mihin tarvitaan Pyhää Käsikranaattia ja miten tähän liittyy luku kolme (ei suinkaan neljä eikä missään tapauksessa viisi, vaan kolme)? Pysyikö urhean Sir Robinin housut puhtaana? Miksi lavalla käy Jorma Uotinen, Vesku Loiri ja eräs viisuedustaja? Varpuset ja kookospähkinät - miten nämä liittyy toisiinsa? Miten sujuu kouluratsastustyylinen liikehdintä ratsukoilta? Millainen on tällainen laulu? Ja mikä tärkeintä - löytyykö sitä hiton maljaa?

Arthur, Patsy ja NI!-ritarit 

 Elokuvan nähneet ja Monty Pythonin huumorin ystävät saavat tästä spektaakkelista kyllä eniten irti, mutta kyllä tästä kannattaa muutenkin nauttia vaikkei tietäisi ennalta yhtään mitään. Kyseessä kun on varsin toimiva musikaali täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tanssi-ja laulunumeroita, jotka pistetään paikoitellen reilusti ja räväkästi yli. Tuntuu, että jostain on salaa haalittu lisää porukkaa lavalle- niin nopeasti vaatevaihdot tapahtuvat ja mitenkäs tuo jo nyt on tanssimassa tuossa kun äskenhän tyyppi oli aivan toisenlaisissa tamineissa. Hyvin on koreografi Jyri Numminen saanut porukan joraamaan ja pistämään jalalla koreasti, ja hän itse vetelee mukana sellaisia muuveja, että niitä katsoo suurella ilolla ja nautinnolla. Muutenkin pidin suunnattoman paljon nimenomaan Nummisen lukuisista sivuhahmoista -  niistä mainittakoon mm. se tyyppi joka ei millään meinaa kuolla sekä iloisesti urhean Sir Robinin mahdollisista kohtalonkäänteistä lauleskeleva trubaduuri.

 Ihanaa, että kerrankin on panostettu kunnolla puvustukseen! Harvoin kesäteatterissa näkee näin upeita luomuksia ja näin paljon kiiltoa ja kimallusta. Bravo, Riikka Aurasmaa työryhmänsä kera! Lavastus on toimiva ja samalla jotenkin sympaattisella tavalla kotikutoinen, kun milloin mistäkin tärisevästä tornista ilmestyy hahmoa ja puita, pilviä ja jalkoja ja käsiä maljoineen rullataan esiin sieltä sun täältä. "Jostain syystä" koko ajan odotin, että lopuksi olisi yläilmoista vielä ilmestynyt valtava jalkaterä.

Troijan jänis ja hihittelyä sivummalla 

 Pakko kehua myös Mikko Koivusalon suomennosta. Moni sanaleikki meni kertakuulemalla valitettavasti ohi, muistikapasiteettini kun on rajallinen enkä tee muistiinpanoja esitysten aikana koskaan. Ihan siksi tekisi mieleni matkata uudestaankin lakeuksille tätä katsomaan, jotta saisin poimittua tekstin joukosta esimerkiksi sopivia solvausilmaisuja jatkokäyttöä varten. On todettava myös, että Mika Eirtovaaran ohjauksia katsoessani olen takuulla nauranut eniten (Näytelmä joka menee pieleen Tre ja Turku + tämä).

 Takaraivo nauramisesta kipeänä (NI!-ritareiden ja ranskalaissolvaajien aikana meinasi tuttu kärvähdys käydä) suuntasimme takaisin hotellille ja aikaisin nukkumaan, mutta niin vaan hetkeä myöhemmin löysin itseni uudestaan heilumasta tappajapupuhelistin paidankauluksesta vilkkuen kaikenlaisissa porukoissa sisällä ja ulkona. Siitä huolimatta olimme ensimmäisinä aamiaisella ja hei, uunituoretta pannaria!

 Spamalotia kannattaa tulla kauempaakin katsomaan, ja mielelläni näkisin tämän jossain sisätiloissakin myöhemmin. Ja se katosta laskeutuva jalka, pliiiiis!

ps. Koukkasimme ennen kotimatkaa tervehtimässä tätiäni ja matkalla bongasin Samburger-nimisen grillikioskin. Kas kun ei Spamburger. Niin. Miksi välijalla ei ole myynnissä spampurilaisia?

Loppukiitoskuvasta tarkkasilmäiset havaitsevat, että Aku Hirviniemihän on Jumalasta seuraava! 

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, muut kuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjöen Käypynginteätteri!)

Nummisuutarit / Kansallisteatteri

Nummisuutarit / Kansallisteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Janne Reinikainen

Sovitus Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Rooleissa : Maruska Verona, Juhani Laitala, Karin Pacius, Aku Hirviniemi, Leo Honkonen, Tuomas Rinta-Panttila, Paavo Kääriäinen, Inga Björn, Johannes Holopainen, Olli Ikonen, Seppo Pääkkönen, Markus Riuttu ja Anne Jekunen/Irene Lång

 Olen aiemmin nähnyt kolme versiota Aleksis Kiven Nummisuutareista - aika perinteisen teatteriversion Tampereella, nahkatakki päällä ja farkut jalassa kirmaavan Eskon Krapin kesäteatterissa sekä Jokioisilla varsin kiintoisan version kahden näyttelijän voimin esitettynä. Kaikista olen pitänyt ja jokaisessa on ollut omat lisämausteensa. Kun sitten kuulin suuresti ihailemani ja arvostamani näyttelijä/ohjaaja Janne Reinikaisen tarttuvan tähän aiheeseen, olin varma että nyt pistettäisiin uutta vaihdetta silmään. Reilu viikko Kansallisteatterin hämmentävän Tabun jälkeen istahdin katsomoon aika rauhallisin mielin, sillä ei tämä ainakaan erikoisemmaksi voi enää mennä ja jos menisikin, olisin siihen jo henkisesti valmistautunut. Antaa palaa! Varttia ennen esityksen alkua istuin muuten yleisölämpiössä yksistäni (kas kun olin yksin liikkeellä) ja tuntui siltä, kuin koko maailma olisi minut hylännyt. Kaikki muut näyttivät olevan seuralaisen kanssa tai isommalla porukalla liikkeellä, ja minä istuin siinä yksin kuin orpo piru pakkasessa. Onneksi ovet aukenivat ja katsomoon päästyäni tunsin olevani taas ns. piireissä.

 Alkuasetelmista mieleeni nousi ensimmäisenä kuva jostain hyvin vanhoillisesta, uskonnollisesta yhteisöstä jossain takamailla. Sauna/kylpyläpuhdas Esko (Aku Hirviniemi) lähtee toiveikkain mielin kosioreissulle ja häitään juhlistamaan, ja isäukko Topias (Juhani Laitala) ojentaa juhlallisin elkein pojalleen valkean leijonavaakuna-kuvioisen paidan sekä riipuksen. Ihanaa, että Aleksis Kiven kaunis kieli on säilytetty ja jotenkin "maailma muuttuu, Esko" kuulostaa nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Esko (Aku Hirviniemi) / (c) Stefan Bremer

 Kreetan (aina varma Johannes Holopainen) luo pääsemistä ennen Esko vetäisee häälaulunsa varsin uniikilla tavalla ja tulkinta kohoaa hiljaksiin lähes veskuloirimaiselle tasolle. Enpä olisi uskonut, että Aku Hirviniemi laulaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä korkealta ja kovaa, mutta näin se vaan on. Tilulii tilulii, ja yleisökin palkitsee syystäkin tämän tempauksen väliaplodein.

 Iloitse sinä häähuone. Perille päästyään valtaisa pettymys valtaa Eskon mielen, sillä talossa onkin juhlinta käynnissä ja ihanaisen Kreetan ja puusuutari Jaakon (Paavo Kääriäinen) häähumun keskellä Esko tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi ja syvä katkeruus valtaa nuoren miehen mielen. Nuoripari suuteloi tämän tästä onnellisena ja esittävät varsin taiteellisen tanssinumeronkin vieraiden ja katsojien iloksi. Istuin kolmannellatoista rivillä (eli suhteellisen kaukana verrattuna siihen missä yleensä), mutta sinne asti näkyi upeasti Eskon koko olemuksesta, kasvoista ja palavasta katseesta se, että nyt on tässä kisassa jääty vääjäämättä toiseksi. Hienoja ulkomaankielisiä puheita vielä pitävät muut ja Eskokin haluaisi lausua muutaman sanasen. Tuntui jotenkin tutulta tilanteelta se ja sympatiani olivat täysin Eskon puolella. Muutenkin se Eskon yksinäisyys juhlan keskellä osui sieluun ja tuli mieleeni omat fiilikseni ennen esityksen alkua. "Yksin oot, sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin" (V.A. Koskenniemi)

 Pettymys morsiamen menetyksestä ja siitä, ettei tunnuta kuuluvan samaan porukkaan muiden kanssa, käy Eskolle ylivoimaiseksi ja mies pistää häissä ranttaliksi oikein kunnolla. Suomen lippukin tempaistaan mukaan riehuntaan, ja vihaa ja uhoa täynnä oleva Esko on pelottava näky. Aiemmin olen pitänyt Eskoa yksinkertaisena, hömelönä ja naiivina nuorukaisena, jonka meininki lähinnä huvittaa ja säälittää. Voi voi Esko-parkaa. Nyt Hirviniemen Eskossa näen kaikkea muuta kuin hupia, ja se nostaa niskakarvat pystyyn. Tulevat ja vievät meidän työpaikat ja naiset. Perkele.

(c) Stefan Bremer 

 Väliajan jälkeen lavan täyttää hiukan toisenlainen meininki, kun Iivari (Leo Honkonen) ja Sakeri (Seppo Pääkkönen) ovat pistäneet kaikki rahansa juopotteluun ja näky on melkoinen. Pyörivä lava mahdollistaa monenlaista rietasta orgiaa ja demonista näkyä, haavoittuneen enkelin ja Lemminkäisen äidinkin sieltä tunnistin. Sitten lavan täyttää yksi nerokkaimmista lavastusvirityksistä ikinä - nimittäin ne alaspäin roikkuvat puut! Jestas, lavastaja Kati Lukka! Niiden keskellä Esko sitten vetäisee ensikänninsä ja matkaa roudasta rospuuttoon hirmuisin seurauksin. Ja lopuksi Porilaisten marssi.

 Huh huh! Juuri näin tämä piti tehdä. Tuntuu siltä, että juuri tänä syksynä teatteri on ajassaan kiinni vahvasti, pelottavan vahvasti. Olo on jatkuvasti kuin peiliin katsoisi ja tulee syyllinen olo tavallaan. Vaikken mitään ole tehnyt. Vaan ehkäpä juuri siksi. Jotain tarttis varmaan tehdä...

 Lopuksi on mainittava, että Nummisuutareissa tykästyin jälleen kerran etenkin Leo Honkosen suoritukseen sekä Maruska Veronaan. Ja kyllä, Aku Hirviniemi on Eskona loistava! Kun väki seisoi rivissä loppukumarruksissa, muistui mieleeni vuosien takaa Suomenlinna ja Ryhmäteatterin Tuntematon sotilas, jossa nuori teatterikoululainen Aku H. vakuutti Hietasen roolissa. Silloin mietin, että "No nyt! Tuosta jätkästä tullaan vielä kuulemaan!" ja tämä piti täydellisesti paikkansa.

 Tässä sitten hierotaan käsiä yhteen seuraavat kaksi vuotta ja odotellaan, millaisen version Turkuun tekee Lauri Maijala Seitsemästä veljeksestä...

(näin esityksen pressilipulla)

Kreeta ja Jaakko pistävät tanssiksi (c) Stefan Bremer

Melomista / Aleksanterin teatteri

Melomista / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 13.4. 2013 , kesto noin 1h 45min väliaikoineen

Ohjaus Kari Paukkunen

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Mäkelä

Lavalla Aku Hirviniemi

Taustaa : Esitys perustuu Antti Leikaksen esikoisromaaniin "Melominen", joka oli vuonna 2011 ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi parhaasta esikoisteoksesta. Esitys kertoo suurperheen isästä Arto Jaakkolasta, joka kärsii unettomuudesta ja pahasta univajeesta. Töissäkin pitäisi käydä myyntifirmassa ja palavereissa. Arto hortoilee koko ajan unen ja valveen rajamailla ja mielikuvitus lähtee liitoon kovin herkästi...

kuva napattu Aleksanterin teatterin ohjelmistosivulta

Plussaa : Monologithan ovat aina haasteellisia juttuja ja tässäkin tekstin määrä on valtava. Jutut ovat välillä melkoista tajunnanvirtaa ja vaihtuvat lennossa aiheesta toiseen. Hienosti Aku selviää aikamoisesta urakastaan, eikä siitä itselläni ollut epäilystäkään, miehen kun olen teatterinlavalla nähnyt aiemmin useammankin kerran. Mies näytti osaamistaan myös taikatemppupuolella ja akrobaattisuuttakin löytyi, erityisen riemuissani olin käsillä tehdyistä varjokuvista ja varsinkin E.T:n hahmosta. Nerokas juttu! Lavasteena suurimman osan ajasta toiminut vessanpytty kaikkine oheistarvikkeineen oli hauskan muuntautuvainen pytinki ja piirtoheittimen avulla saatiin jänniä juttuja aikaan myös. Kohtauksista eniten oli mieleeni kotiinpalaavan miehen kokkailut ja romanttinen ilta vaimon kanssa. Tiedänpä nyt senkin, että Nukkumattia ei ole oikeasti olemassa ainakaan sellaisessa muodossa jota oletamme, vaan hommat hoitaa erityinen torkkuyökkö, lepakonkaltainen otus. Lopetus oli kaunis ja liikuttava, kaiken sen höpinän ja edestakaisin sinkoilemisen jälkeen. Rauhoittuminen.

Miinusta : Aluksi tuntui siltä, että esitys tuntuu lähtevän vähän hitaasti käyntiin. Olin hiukan pettynytkin aloituksesta, Aku ei oikein ollut vedossa ja jutut vessatoimista ei naurattaneet ainakaan itseäni. Juttujen sekavuuskin tuntui aluksi häiritsevän enkä ollut oikein kärryillä. Esitys tuntui välillä enemmänkin stand up-esitykseltä kuin monologilta, ja olihan siellä tietysti mukana sitten vähän Samppa Linnaakin, hahmoa josta en erityisemmin pidä. Väliajan jälkeen tapahtui jotain, sillä loppupuoli oli oikein hyvä ja Akukin oli jotenkin rennompi.

Muuta : Lisäpointseja taustahenkilöiden äänistä. Yleisön joukossa oli varmasti niitäkin, jotka tulivat katsomaan ihan vaan teeveestä tuttua näyttelijää ja odottivat jotain hupailua. Olihan tässä sitäkin kyllä mukana, mutta itse pidän kyllä enemmän Akun vakavemmasta puolesta näyttelijänä, ja sitäkin puolta tästä löytyi. Vähän jokaiselle jotakin siis !? Esitys lähtee syksyllä kiertämään pitkin Suomea ja se nähdään Aleksanterin teatterin lisäksi ainakin Tampereella ja Hämeenlinnassa. Esityskertojen myötä saa tämä varmaan paremman rytmin, se alkupuoli kun jotenkin vielä takkusi.

Ihan ok monologi, joka olisi kaivannut jotain maustetta ehkä vielä lisää. Siksi "vain" kolme tähteä *** . 

Jatkuvaa kasvua/Lainahöyhenissä/Delilah

Vuosi 2012 on lähtenyt käyntiin aika "nihkeissä" merkeissä toistaiseksi, sillä olen helmikuun puoliväliin mennessä nähnyt vasta kolme esitystä ja se on harvinaista se...

Jatkuvaa kasvua Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä oli jatkoa aiemmin nähtyihin Päällystakkiin ja Euroopan taivaan alla-näytelmiin. Siinä käsiteltiin alati vaihtuvaa työelämää ja meno oli välillä sellaista, että putosin termistöpuolella jo kärryiltä. Perusinsinööri Antero Alapylpyrä (Martti Suosalo) siinä pisti lopulta uusiksi koko maailmantalouden ja Suosalo käytti kyllä koko repertuaariaan, ehkä tuntui välillä jo liiankin tutulta hänen olemuksensa? Jännästi oli käytetty live-videotekniikkaa tässä, lavastus oli hyvin minimissä. Muut näyttelijät ahkeroivat useita eri rooleja ja parhaiten jäi mieleeni etenkin Tiina Lymin hahmot sekä Aku Hirviniemi (huikea Jeesus varsinkin). Downshifting ja Jukka-talot jäivät mieleeni pyörimään. Näytelmässä oli paljon asiaa, ehkä liikaakin ja siksi jäi vähän sekava mielikuva. Siitä miinusta ja tähtiä neljä ****.

Lainahöyhenissä Helsingin Areena-näyttämöllä oli tosi positiivinen yllätys. Tarinaa aiemmin tuntematta oli mukavaa vain keskittyä seuraamaan hienoa näyttelijäntyötä. Santeri Kinnunen oli mielettömän hyvä, samoin Pertti Koivula. Laulut eivät olleet minulle aiemmin tuttuja, mutta jäivät soimaan vielä seuraavaksikin päiväksi päähäni. Upeita tanssijoita kaikki miehet, mitä säihkysääriä! Tämä piristi sateista viikkoa ja poistuimme iloisin mielin esityksestä. Neljä tähteä **** ja Santerille täydet viisi *****.

Delilah-musikaali Hämeenlinnan teatterissa ja Vanaja-salissa tuli nähtyä ennakkoesityksessä päivää ennen ensi-iltaa. Aluksi koko esitys ei tuntunut lähtevän oikein lentoon ja olisi kaivannut enemmän vauhtia. Loppua kohti vauhtia sitten tulikin lisää ja ehkä hiukan liikaakin, tarina itsessään oli aika sekava ja tekohauskaa, minua ei juurikaan naurattanut. Ihmettelin kovasti esim. Turun murteella puhuvaa poliisia ja lavan puolelta toisella kohkaamista ja juoksemista. Musiikkipuoli sen sijaan toimi erinomaisesti, Arja Koriseva lauloi ja näytteli mallikkaasti mutta pisteet kotiin vie kuitenkin Jani Koskinen. Olipahan huikeaa kuultavaa jälleen miehen soolot ja nähtiinpä siellä muutamat kunnon tanssikuviotkin. Kiharoista vielä lisäpisteitä! Tanssijat olivat myös oikein hyviä, koreografiasta plussaa. Muita positiivisia asioita olivat etenkin museon lavasteet, karhut ja gorillat, "paha poliisi" hölmöine eleineen ja loistava bändi! Musiikkipuolen kannalta suosittelen oikein lämpimästi (tässähän siis Tom Jonesin musiikkia), tarina sen sijaan ei oikein sytyttänyt.Kaksi tähteä *** ja Janille ja Arjalle viisi *****.

Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö

Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö / Hämeenlinnan teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 16.9. 2010 , kesto noin 2h 15min

Käsikirjoitus Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa mm. Aku Hirviniemi,Ilkka Koivula,Jani Koskinen,Lasse Sandberg,Liisa Peltonen,Katariina Kuisma,Johanna Reilin,Raimo Viitanen,Harri Ekonen,painijoita,breakdance-tanssijoita ja musiikista vastaa Safka Pekkonen

Taustaa : Ilmari Jauhiainen on 12v poika,joka keräilee pulloja.Pojan äiti on kuollut ja isä halvaantunut liikenneonnettomuudessa vuosia sitten.Ilmari löytää sattumien kautta painin maailman,tutustuu menneiden aikojen painijalegenda Lauri Koskelaan ja kokee monenlaista elämäänsä mullistavaa lyhyen ajan sisällä.

Plussaa : vauhdikas,energinen näytelmä joka pistää myös ajattelemaan vakavasti.Erilainen mihin on moni tottunut,mikä on pelkästään positiivista.Tapahtumat tempaavat mukaansa heti alusta alkaen,painikohtaukset rytmittävät hienosti.Näyttelijöistä pidin etenkin Aku Hirviniemen Ilmarista,miten pienillä eleillä ja ilmeillä saakaan ilmaistua niin paljon.Samoin iso plussa Liisa Peltoselle,joka painijatyttö Eduna tekee hienon roolin.Ilkka Koivulan jämäkkä painivalmentaja ja Lasse Sandberg legendaarisena Lauri Koskelana olivat myös mieleeni,kuten myös pyörätuolissa istuva,katkeroitunut Ilmarin isä Jani Koskinen.Takaumat menneisyyteen olivat hienosti toteutettuja,uusi näyttämö pääsi heti oikeuksiinsa.Plussaa myös vanhoista filmeistä ja Safkan taidokkaasta musisoinnista,loi tunnelmaa moneen suuntaan.

Miinusta : ei juurikaan moitittavaa,ihmettelen vain sitä miksi Katariina Kuisman hahmo oli tehty niin "tyypilliseksi" entiseksi alkoholistiksi.Lopun laulu oli hiukan outo myös...

Muuta : olin katsomassa esitystä koeyleisössä viikkoa ennen ensi-iltaa,silloin jo oli aivan valmis paketti.Myöhemmin menen katsomaan uudestaan ja näen kenties jotain vieläkin parempaa?Niin,ja se teräksinen takavyö on muuten eräs painiote,johon pätee sama vinkki kuin elämään yleensä ,"Täytyy varoa ettei itse jää alle".

Teatterikärpänen antaa Ilimari Jauhiaaselle täydet viisi tähteä *****