Tyttö ja Herra K / Teatteri Iris

Tyttö ja Herra K / Teatteri Iris

Ensi-ilta 17.8. 2018 La Stradassa Tampereella, kesto noin 1h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Arvo Jean-Michael Saarinen
Koreografiat Arvo Jean-Michael Saarinen, Iiro Heikkilä ja Saara Pohjoismäki
Äänisuunnittelu Arvo Jean-Michael Saarinen
Valosuunnittelu Heikki Tavilampi
Pukusuunnittelu Elvira Aaltonen
Puvustuksen toteutus Annlis Aaltonen ja Miina Kahiluoto
Maskeeraus Annlis Aaltonen
Tuotanto Sanni Lehto ja työryhmä

Rooleissa : Riikka Nyrhilä, Antti Kerosuo, Minna Immonen, Petronella Lehtiniemi, Juuso-Matias Maijanen, Teemu Sytelä, Anne Tarvus, Hanna Lahtinen, Annlis Aaltonen ja Kira Heinonen

 Tästähän tulikin ihan vahingossa meikäläiselle eräänlainen juhlanäytelmä. Olen pitänyt kirjaa näkemistäni teatteriesityksistä (sellaisista joista minulla on jonkinsorttisia muistikuvia) ja tämä Tyttö ja Herra K sai kunnian olla teatteriesitys nro 1000! Vuodesta 1977 olen täten nähnyt ainakin tuhat eri produktiota siellä sun täällä (ennen ja jälkeen olen myös nähnyt muutamia lastennäytelmiä, joista ei ole virallisia tilastoja, joten siksi luku ei ole ihan tarkka). Tuhat olisi mennyt täyteen jo aiemmin tänä kesänä, ellen olisi joutunut perumaan muutamaa juttua automme huoltoreissun vuoksi. Täytyy kyllä sanoa, että tähän tuhannen joukkoon mahtuu monenlaista, osaa en haluaisi muistaa lainkaan mutta yhtäkään reissua en silti kadu! Ei muuta kuin kohti uusia tuhatlukuja...

 Tästä näytelmästä kiinnostuin ennakkoon monestakin asiasta, mutta etenkin siitä, että kyseessä olisi mustavaloteatteria. Moista en ollutkaan aikaisemmin nähnyt ainakaan livenä (jos ei lasketa mukaan muinaisia yökerhoreissuja, jolloin tietyssä valossa tanssiparketilla kaikki hilseet ja pölyhiukkaset ja hampaat ja vaatteiden valkoiset kohdat loistivat pimeässä hienosti ja vähemmänhienosti, ja saivat aikaan hysteerisiä naurukohtauksia).

 Näytelmässä Irina-tyttönen (Riikka Nyrhilä) on lähdössä pienelle ulkomaanreissulle siskonsa Liljan (Petronella Lehtiniemi) sekä vanhempiensa (Minna Immonen ja Juuso-Matias Maijanen) kanssa. Ensin pitää kuitenkin nukkua ja ummistaa silmät. Yöllä Irinan huoneeseen ilmestyy synkähkö huppupäinen hahmo (Antti Kerosuo), jota sitten jatkossa kutsutaan tuttavallisesti vain nimellä Herra K. Hiljattain kaikki Potter-leffat katsoneena mieleeni hiipi tästä tyypistä myös mielikuva ankeuttajasta... samanlainen vähän pelottava, mystinen vähäeleinen hahmo. Ja mikä tuijotus!

 Herra K:n seurassa päästään myös matkalle erinäisiin paikkoihin ja välimaailmoihin, joissa sitten tavataan monenlaista hahmoa niin viikinki Haraldr Hardradasta (huh mikä nimi, koittakaapas lausua nopeasti ja etenkin humalassa, jälkimmäistä en tosin yrittänyt) Rasputiniin ja Ilmattaresta julkisuuskipeään näyttelijättäreen, ja kaikkea siltä väliltä. Kansanperinteitä ja mystiikkaa. Monenlaista seikkailua ja näyttävää taistelua on tuloillaan, ja Irina sekä Herra K ovatkin varsin peloton ja toimiva kaksikko.

 Mustavaloteatteria totisesti on luvassa, ja siinä missä juonenkuljetus on heittänyt minut vähän kärryiltä pois, saa pimeässä hohtavat elementit suun loksahtamaan auki ja miettimään, että tämänkaltaista en kyllä ole koskaan aiemmin nähnyt missään, en edes siellä yökerhon tanssiparketilla. Leiskuvia virvatulia, taistelevia luurankoja, ilmassa leijumista, kuin tyhjästä ilmestyviä miekkoja ja valtavia silmiä. Kaikki tämä hämmensi sen verran, että unohdin välillä keskittyä puhuttuun tekstiin ja sen sisältämiin viisauksiin ja huumoriin. Odottelin vain, että mistähän lävestä seuraavaksi ilmestyy outoja tyyppejä.

 Pidin tanssillisuudesta ja liikekielestä kovasti, ja oli erittäin mieluisaa nähdä hurjan monta uutta mielenkiintoista tyyppiä lavalla. Teemu Sytelän olin aiemmin nähnyt Spring Awakeningissa ja olisiko mahdollista, että Antti Kerosuo olisi joskus ollut mukana Riihimäen Nuorisoteatterissa? Kovasti mieleeni olivat molemmat herrat sekä lisäksi etenkin Rasputin (Minna Immonen) sekä näyttelijätär (Hanna Lahtinen).

 Niin. Herra K:han on itse Kuolema, ja mieleeni jäi tästä matkasta etenkin se, että hänessä ei ole loppupeleissä mitään pelättävää. Luotettava ystävä, rinnallakulkija, mahdollistaja. Pelottava ulkoisesti, mutta sisältä lämminhenkinen. Melkein tekisi mieli nähdä esitys uudestaan, jotta pystyisin keskittymään myös tekstipuoleen tarkemmalla syynillä. Kävi vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Muumien tai Pikku Prinssin kanssa. Ensilukemalla eivät kaikki tekstin tasot ja hienoudet aukene, vaan niihin pitää palata aina uudelleen ja uudelleen, ja jokaisella lukukerralla löytää aina jotain uutta. Teatterisalissa kun ei valitettavasti (tai onneksi) pysty ottamaan samaa kohtaa uusiksi tyyliin "olipa hienosti sanottu, otetaanpas uusinta jotta muistaisi paremmin ja oivaltaisi uutta".

Lisäinfoa tästä linkistä.

 Kiitos Teatteri Iris tästä kokemuksesta!

Julistekuva (c) Satu Kiintonen, esityskuvat (c) Arvo Jean-Michael Saarinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Iris!)

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri / Tampereen Komediateatteri

Risto Räppääjä ja Sevillan saituri / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 10.5. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tiina Nopola ja Sinikka Nopola
Ohjaus Rauli Jokelin
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Janne Pärnänen
Äänisuunnittelu Antti Hyvönen
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen
Tuotanto Suomen Teatteriopisto

Rooleissa : Arvo Jean-Michael Saarinen, Maria Halinen, Teemu Alanen, Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Linda Silvonen ja Miia Räikkönen

 Viime vuonna löysin itseni pakahduttavan hellepäivän kunniaksi Ihmemaa Ozista Tampereen Komediateatterin sisätiloista, ja sama meininki näytti jatkuvan edelleen. Paras paikka paeta hellettä ja viettää vapaapäivää on mennä päivänäytökseen pönöttämään kera muutamankin koululuokan, tosin vahtimestari ehti minulta ensin kysymään, että "Tulitko ryhmän kanssa?". Tällä(kin) kertaa olin itse oma ryhmäni ja nappasin eturivin paikan. Ai että oli hienoa, kun joku tenavista keksi että tuoli vinkuu mukavasti kun siinä keikkuu edestakaisin, ja pian kuului iloinen vinkuna sieltä ja täältä. Ei tuntunut missään, hetkeä aiemmin kun olin saanut töistä viestin että äkillisen sairastapauksen vuoksi minua tarvittaisiin siellä aika nopeasti. Noh, ei pidetä kiirettä vaan katsotaan tämä seikkailu ensin... ja vaivihkaa kävin Vapriikin Hurriganes-näyttelyssäkin ennen kuin yllättävä iltavuoro kutsui.

 Risto Räppääjä ei ole minulle mikään kovin tuttu hahmo. Kummityttöni kera olen käynyt kerran elokuvissa katsomassa juurikin tätä Sevillan saituria ja Hämeenlinnan Miniteatterissa parikin juttua. Minähän muuten luulin, että nimensä mukaisesti Risto räppäisi koko ajan ja pettymys olikin suuri. Ihmettelin joskus myös sitä, että miksi Rauha-täti ei räppää, vaikka on sama sukunimi? Eikä Elvikään! Kertokaa viisaammat, jotta saan selvyyden tähän mysteeriin.

Risto ja Nelli (c) Peero Lakanen

 Kaukana Sevillassa entinen oopperatähti, nykyinen saituri Ernesti Ohranen (Pekka Louhimo) luulee olevansa parantumattomasti sairas ja ainoa perijä olisi Risto Räppääjä (Arvo Jean-Michael Saarinen). Ernesti ja hämärähemmomainen hovimestarinsa Arnold Rätvänä (Teemu Alanen) lähtevät sitten Suomeen tsekkaamaan, olisiko Ristosta perijäksi. Kun Rauha (Linda Silvonen) ja Elvi (Miia Räikkönen) kuulevat perintöhommista, alkavat he oitis kouluttaa Ristosta salonkikelpoista ja opettavat oikeita puheenaiheita sekä asu pitää tietysti myös muuttaa edustuskuntoon. Ristoa ei oikein tämä idea nappaa, hän kun mieluiten hengailisi Nelli Nuudelipään (Maria Halinen) kanssa ja haaveksii samalla hienosta rumpusetistä. Sitten on tietysti naapurin Lennart (Henry Pöyhiä), joka on pihkassa Rauhaan ja järkyttyy pahoin, koskapa perijä sukulaisineen muuttaisi tietysti parempaan lukaaliin.

 Kuten arvata saattaa, kohkaukseksihan homma menee ja Riston visiitti Ernestin kartanoon ei suju ihan mutkitta. Luvassa on menoa ja melskettä, vehkeilyä, kummittelua, kommelluksia, vähän räppäystäkin, liekein varustetulla rollaattorilla ajelua by Lennart, salakäytäviä ja mysteerihuoneita. Takuuvarmaa viihdettä siis lapsille ja lapsenmielisille! Nuorempi osasto tuntui innostuvan eniten kaikenlaisesta kohelluksesta ja takaa-ajokohtauksista (toimii aina!) sekä selvästä hölmöilystä, mikäs siinä. Teatterikärpäsen silmää taas viehätti eniten tietysti itse Risto (eli siis Arvo Jean-Michael Saarinen, jonka näin edelliskerran vähän toisenlaisessa menossa Valkeakosken huimassa Greasessa) sekä varsin mainioksi tyypittelijäksi jo aiemminkin huomioitu Pekka Louhimo sekä erityisen luihumainen ja ilmeikäs Teemu Alanen. Lavastus oli myös oikein hieno ja muuntautui moneksi. Meno oli aika jännääkin mielestäni paikoitellen, mutta siitä huolimatta kukaan ei itkenyt katsomossa eikä halunnut lähteä kesken kaiken pois. Höh. Ehkä jännyys oli vain minun päässäni, todelliset Risto Räppääjä-tietäjät eivät näemmä vähästä hätkähdä.

Arnold, Risto ja Ernesti (c) Peero Lakanen

 Esityksen jälkeen oli jollekin luokalle järkätty vielä juttelutilaisuus näyttelijöiden kanssa, siinä vaiheessa minä liukenin paikalta, yllätyin jumalattomasta kaatosateesta ja löysin hetken kuluttua sisäisen Cisseni Vapriikissa.

 Ehdottomasti suosittelen kesäistä retkeä Tampereelle koko perheen voimin! Ensin vähän räppäystä Komediateatterilla ja siitä Vapriikkiin, jossa on paljon mielenkiintoista katsottavaa ihan kaikenikäisille. Tai ensin Vapriikkiin ja sitten Komediateatterille, miten haluatte. Lähekkäin ovat kuitenkin.

 "Elämä ei ole hassumpaa" jäi soimaan päässä!

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 4.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaaja Marco Bjurström
Tuottaja ja apulaisohjaaja Christian Sandström
Musiikin sovitus, pääkapellimestari Antti Vauramo
Koreografit Mönziä Kurbanali ja Marco Bjurström
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Valosuunnittelu Jukka Kuronen
Lavastesuunnittelu Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen ja Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Pirjo Laihiala

Rooleissa : Janne Saarinen, Nea-Maria Alanko, Sonja Pajunoja, Ulla Paajanen, Maija Pihlajaoja, Saana Koivisto, Taneli Läykki, Arvo Jean-Michael Saarinen, Joakim Pihlajaniemi, Sauli Rissanen, Pyry Joki, Ella Jaakkola, Leea Lepistö, Hannes Leminen, Petteri Lassila ja Jenni Aunio-Ahmavuo

Ensemble : Sanni Lehto, Heidi Huovinen, Pyry Joki, Jenni Aunio-Ahmavuo, Selma Kauppinen, Petteri Lassila, Ella Jaakkola, Hannes Leminen, Hely Nylund ja Suvi Salmi

Bändi Big J Fredrikson and his Memphis Gentlemen : Antti Peltola, Tapio Ahonen, Raimo Nyyssönen, Nea-Maria Alanko, Joakim Pihlajaniemi ja Juhani Fredrikson

 Hämeenlinnasta on varsin lyhyt matka Valkeakoskelle ja kesäteatterissa on tullut käytyä useampanakin vuonna, mutta uskokaa tai älkää, tämä oli ensivisiittini Valkeakosken Kaupunginteatteriin! Olen koittanut joka vuodelle mahduttaa ainakin yhden minulle uuden teatterirakennuksen, ja tämä tuli nyt sitten virallisesti korkattua. Grease sai minut innostumaan jo kauan ennen ensi-iltaa, koskapa mukana olisi muutamakin "seurantalistalleni" (mustan listan vastakohta) joutunut/päässyt tyyppi.

 Tarina lienee tuttu kaikille. Jaa ei vai? No, kerron juonen lyhykäisesti. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Chicagoon, Rydell High-opinahjoon. Takana on kesäloma, jonka aikana Danny (Janne Saarinen) ja paikkakunnalle muuttanut Sandy (Nea-Maria Alanko) ovat pihkaantuneet ja viettäneet ihanaa aikaa yhdessä. Koulu alkaa, Danny hehkuttaa kesäkissaansa muille kundeille ja tyttöjen puolella Sandy mainitsee tavanneensa kesällä kivan kundin. Saman koulun väkeä ovat toisistaan tietämättä, ja siitähän sitten saadaan draamaa sekä liuta herkkiä balladeja ja meneviä kipaleita aikaiseksi. Grease-elokuvan nähneet muistavat varmaan ainakin tiukoissa farkuissa keekoilevan John Travoltan sekä kellohameen helmat heiluen pyörähtelevän Olivia Newton-Johnin. Itse en muuten ole leffaa edes nähnyt, mutta voin hyvin kuvitella näin tapahtuneen.

 Olimme sunnuntain päivänäytöksessä (mukavaa, että niitäkin jossain päin vielä järjestetään) ja katsomon oli kansoittanut muutamakin eläkeläisryhmä. Eipä siinä mitään, nuoriahan kaikki olemme joskus olleet ja jotkut onnekkaat ovat sitä edelleen. Itse olen ainakin mieleltäni ikinuori, vaikka muuten kropassa alkaa jo keski-ikä painamaan. Samat rakkaushuolet ja ryhmäänkuulumisongelmat sekä ulkopuolisuuden tunne riivaavat mieltä takuulla, olet sitten elänyt kukkeimman nuoruutesi 40-luvulla tai 2000-luvulla. Halu olla toisten silmissä jotain muuta kuin oikeasti on, halu näyttää muille että täältä pesee tarvittaessa, en ole mikään nössö. Ihan pelkkä halukin, kevättä rinnassa. Siinä aihetta useampaankin musikaaliin pitkäksi aikaa.

 Castingille täytyy kyllä nostaa peukkua. Vaikka muutaman tyypin kyvyt oli jo aiemmin bongattu hyväksytyin arvosanoin, koko porukka onnistui iloisella tavalla yllättämään meikäläisen! Voisi sanoa, että onnea Valkeakoski! Nyt on haalittu sellainen määrä talenttia samalle lavalle, että ihan sanattomaksi vetää. Jos kaiken sen energian, hyvän meiningin ja asenteen tiivistäisi yhteen nippuun, syntyisi vaarallinen aikapommi, joka kaataisi puita pitkältä matkalta. Ideapark siirtyisi sen voimasta Tampereen IKEAn kupeeseen, ja toivottavasti räjäyttäisi etelään mennessään myös surullisenkuuluisan Sunny Car Centerin mainostolpan Hämeenlinnan kupeesta. Laulu-ja tanssitaidon lisäksi mukana oli roima annos sitä kuuluisaa lavasäteilyä, voltteja, soittotaitoa, pilkettä silmäkulmassa ja luontaista lahjakkuutta. Yleisön oli helppo vain istua ja nauttia, kenenkään takia ei tarvinnut jännittää, että kuinkakohan tuo nyt soolostaan selviää. Eniten jännitti se, miten ME eräistä muuveista selviäisimme ja yritykseksi jäi ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

 Olen nähnyt Grease-musikaalin kerran aiemminkin, Somerniemen Musiikkiteatterissa muutama kesä sitten. Silloin suosikkihahmokseni nousi tyttöporukan kovis Rizzo, ja ilokseni huomasin, että Sonja Pajunoja nähdään Valkeakoskella samassa roolissa. Olen seuraillut nuoren naisen uraa jo pitemmän aikaa, ja aina hän tekee kyllä yhtä vakuuttavaa työtä ja tuntuu silminnähden nauttivan lavallaolostaan. Seurasin häntä silmä tarkkana, missä sitten menikin. Hyvällä asenteella muutkin tytöt vetivät, mutta kyllä minä nyt ihan rehellisesti tunnustan kaiken kansan edessä, että se jätkäporukasta huokunut valtava testosteroniaalto pyyhkäisi kyllä meikäläisen yli aikamoisella voimalla. Istuin kakkosrivissä, ja ole siinä nyt sitten muka normaalisti, kun kiihkeä lauma tiukkafarkkuisia ja piukeapaitaisia nuoria miehiä heiluttaa lannetta parin metrin päässä. En oikein tiedä minne olisin silmäni pistänyt. Kenickien (Taneli Läykki) suvereenisti vetäisemä Greased Lightnin' räjäytti pankin ja iski kuin sata salamaa kerralla. Ihan piti väliajalla pyyhkiä huurut pois silmälaseista. Juu, istuin lasit päässä niinkin lähellä että varmasti ei jää mitään näkemättä!

Rizzo (Sonja Pajunoja) ja Danny ( Janne Saarinen) 

 Väliajalla mieheni totesi lakonisesti, että "ei tässä ainakaan pääse nukahtamaan". Innostuin kaivamaan muistivihkonkin esiin ja kirjoittamaan pari asiaa, ja kyllä hiukan huvitti kun sen tuossa laukusta kaivoin ja vihkossa lukee erittäin epäselvällä käsialalla "testosteroniaalto melkoinen" eikä mitään muuta. Siinä siis tärkeimmät...

 Pääparin välillä oli oikein hyvää kemiaa, tanssikisoissa oli mainio sokkotreffipartneri Cha-Cha Di Gregorio (Jenni Aunio-Ahmavuo) ketkuttamassa Kenickien ympärillä, Teen Angel (Petteri Lassila) oli verraton ja radiojuontaja Vince Fontaine (Pyry Joki) toi mieleeni sympaattisella tavalla rakkaan serkkupoikani Matin, jonka kanssa kymmeniä vuosia sitten teimme fiftarihenkisiä nauhoituksia c-kasetille. Elvistä ja muuta.

 En yhtään tiedä, että mikä lienee lipputilanne Valkeakoskella myöhemmissä näytöksissä. En yhtään ihmettele, jos vaikka menisi loppuunmyydyksi koko paketti. Joko mainitsin sen kuumottavan kundisakin nahkatakeissaan? Mä olen kyllä niiiiin helppo tapaus näiden suhteen. Se on tää ikä.

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat Valkeakosken Kaupunginteatteri.

Hedelmäksi antaisin ... antaisin ... paratiisin kielletyn hedelmän. En saa nimittäin nyt päästäni niitä kundeja. "Sinut haluan vain sinut haluan vaaain, u-u-uuuu..."

Taneli ja Arvo Jean-Michael (c) Teatterikärpänen 

Haastattelussa Arvo Jean-Michael Saarinen

 Arvo Jean-Michael Saarisen tapasin Paviljonki Pietarin Pihassa Hämeenlinnassa toukokuun lopussa 2015.

Vuonna 1990 syntynyt Arvo Jean-Michael on horoskoopiltaan vaaka. ”Mä oon syntynyt Tampereella ja oon kuudennen sukupolven tamperelainen, asun siellä tälläkin hetkellä. Lapsena asuin hetken Hyvinkäällä ja lisäksi oon asunut kuusi vuotta Porissa. Pidän itseäni tamperelais-porilaisena, jos näin voi sanoa.”

Mitä harrastat? ”Kaikki harrastukseni oikeastaan liittyy tavalla tai toisella teatteriin; musiikki, laulu, liikunta, tanssi, trikkaus... Teatterimiekkailu mua kiinnostaisi enemmänkin. Mikä olisi sitten sellaista, joka ei liittyisi teatteriin... Videopelejä mä harrastin joskus paljonkin, mutta enää sille ei ole aikaa.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa mä osaan soittaa ja säestän paljon itseäni. Pienenä mä soitin viulua, enää en soita. Harmi! Jos olisi rahaa, aloittaisin viulunsoitonopiskelut uudelleen. Lisäksi tapailen vähän pianoa ja rytmimunaa soitan myös. Ja ihmistrumpettia! (*näyttää mallia*) Tätä on tullut soitettua impromusakeikoilla aika useinkin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Näyttelijänä sanoisin, että monipuolisuus. Ilman partaa mä näytän 14-vuotiaalta ja parran kanssa Wolverinelta. Sit mulla on laaja ääni, eli tosi matalalta tosi korkealle. Oon näytellyt monta kertaa naista ja vähän drag queen-henkistäkin meininkiä. Lisäksi mulla on avoin mieli ja tahto ymmärtää kaikkea, asenteeni on aina oppimisen suuntaan ja ikinä en luovuta. Erikoistaitoja ihmistrumpetin lisäksi? Hmmm. Varmaankin impromusiikki. Jos joku sanoo, että nyt laulat bluesia, niin mähän laulan bluesia ja vaikka mitä. Ai niin, ja sit mä osaan imitoida hyvin Klonkkua!” Arvo Jean-Michael intoilee.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin oppia koodaamaan pelejä ja vastaavia! Muuten oon sitä mieltä, että kaikki on tarvittaessa opittavissa ja monenlaista on tässä vuosien varrella vastaan tullutkin. Aikaa se on välillä vienyt, pitää vain päättää oppia. Oon oppinut myös kärsivällisyyttä, eli vaihe kerrallaan edetään.”

Mikä on ollut isoin haaste, joka on tullut vastaan? ”Viime vuonna meidän piti koulussa (Suomen Teatteriopistossa) Petra Karjalaisen laulutunnilla valita itselleen todella vaikea, haastava kappale laulettavaksi ja mä valitsin Jesus Christ Superstarista 'Gethsemane'- biisin. Jossain vaiheessa mietin, että tulikohan nyt nostettua rima hiukan liian korkealle, mutta kun sitten vedin sen konsertissa ja kaikki onnistui nappiin, en ole koskaan tuntenut sellaista tunnekuohua mitä silloin laulaessanikin koin. Se oli todiste siitä, että kunhan vaan riittävästi tekee töitä, löytyy oikea tie. Peter Panin rooli 'Jonkun on oltava Pan'-näytelmässä oli myös iso haaste, sillä produktion aikana piti sietää omaa keskeneräisyyttään ja monenlaisia tuotannollisia haasteita ja sen mukanaantuomaa stressiä, mutta onnistuessaan sekin oli niin hieno juttu, että! Se on ollut kyllä yksi opettavaisimmista kokemuksistani.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Äitini oli klassinen laulaja ja hän oli mukana yhdessä kesäteatteriproggiksessa silloin kun asuimme Hyvinkäällä. Itse löysin teatterin vähän vahingossa. Myöhemmin oon saanut kuulla, että isoäitini isän isä on ollut mukana Tampereen Teatterin hallituksessa ja isäni veli on tehnyt teatteritekniikkaa ja hänen vaimonsa on joskus ohjannut.”

Milloin sinä olet kiinnostunut teatterista ja mikä/kuka sai sen aikaan? ”Ystäväni Elli, joka on huikea laulaja, sai mut aikoinaan suuntautumaan enemmän laulun suuntaan. Olin ollut yhtenä kesänä Ryttylässä taidekesäleirillä ja siellä teatterikurssilla josta mietin, että mitähän se tämä nyt sitten on. Taisin samana vuonna muuttaa Poriin ja menin opiskelemaan ammattikouluun lähihoitajaksi. Koulussa päädyin koulun hallituksen puheenjohtajaksi ja sieltä nuorisovaltuustoon, ja siellä ykskaks tuli vaan mieleen, että teatteri voisi olla kiva harrastus. Ja mä vaan menin sitten Porin Teatterinuorten toimintaan mukaan vuonna 2008. Se tuntui vähän jopa kohtalolta. Oli hieno tunne kun tajusi, etten ole koskaan tehnyt mitään, joka tuntuisi heti näin omalta jutulta. Mä päädyin Teatterinuorissa tekniikkapuolelle valo-ja ääniryhmään mukaan auttelemaan ja suunnittelin yhdet valotkin kerran. Reetta Vehkalahti veti ohjaustyöryhmää ja mä innostuin ohjaamisestakin. Porin Teatterin näyttelijä Peter-Sebastian Lehtonen piti meille fyysisen teatterin kurssin ja siihen mä rakastuin ihan täysin. Porin Teatterin näyttelijät suosittelivat mulle Suomen Teatteriopistoa ja menin sinne opiskelemaan peruslinjalle ensin 2013-2014 ja siitä päädyin vielä musiikkiteatterilinjalle jatkamaan.”

”Oon mä TeaKiinkin hakenut kolme kertaa, ekalla kerralla pääsin kolmosvaiheeseen ja pari muuta kertaa ei mennyt niin hyvin. Nätyyn oon hakenut kerran. Jännä juttu, mutta tällä hetkellä ei tunnu siltä että kauheasti tarvitsisin koulua. On löytynyt tietynlainen luottamus omaan tekemiseen, oon löytänyt hyviä tyyppejä ympärilleni ja kontakteja. Ei tässä kannata vaan odotella!”

"Arvon mekin ansaitsemme..." (c) Teatterikärpänen

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä halusin pitkään nuoriso-ohjaajaksi, olin isosena pitkään ja se oli tosi kivaa hommaa. Teatterin tultua kuvioihin mukaan mä kuitenkin tajusin, että haluaisin tehdä taiteen kautta nuorten parissa hommia. Ei mulla oikein ole muita vaihtoehtoja”, pohtii Arvo Jean-Michael.

Miksi juuri teatteri tuntuu omalta alalta? ”Toi on kyllä tosi hyvä kysymys. Montakin kertaa on tullut mieleen se, että teatteri vaan on mulle 'se juttu'. Aluksi se oli 'vain' kivaa ja olin innostunut teatterista ja kun pääsin tekemään fyysistä teatteria, mä tajusin että teatterilla on paljon syvempikin merkitys. Halusin yhdistää mukaan fyysisyyden ja musiikin, ja mitä enemmän mä luen teatterista, sitä enemmän oon päässyt osaksi omaa itseäni – ja sitä enemmän pystyn jakamaan muille. Teatteri on mulle väline jakaa mun sielunmaailmaani ja sitä kautta kertoa kuka mä oon.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut vuosien varrella? ”Mulla on parikin. Ensinnäkin mä kyseenalaistan omat arvoni tämän tästä. Rakasta itseäsi, jotta voit rakastaa muita. Esimerkiksi improssa tärkeää on rakastaa vastanäyttelijäänsä, sillä se on ainoa oikea kontakti ja silloin ei voi epäonnistua. Ja keskeneräisyyden sietäminen! Pitkään on ollut niin, että on ollut ikään kuin pakko tehdä asioita ja on pakko olla jotain, mutta nyt se on kääntynyt niin, että mä saan tehdä ja olla.”

Kerrohan tähän väliin Teatteri Lahjattomista, jonka perustajajäseniä olet. ”No, se on ollut mun pitkäaikainen haaveeni ja sai alkunsa Jerzy Grotovskin metodista 'köyhä teatteri', josta innostuin kunnolla. Viime vuonna luokkatoverini Pedram Notashin kanssa vitsailtiin, että 'tehdäänpä Peter Panista moderni versio”. Kesän jälkeen olinkin sitten sitä mieltä, että nyt oikeasti aletaan tehdä sitä ja perustetaan oma teatteri. Saatiin hyvä ja hieno porukka kasaan. Ensin meillä oli yksi valmis käsikirjoitus, mutta se ei jotenkin toiminut meille ja niin me kirjoitettiin kuukaudessa sitten ihan oma käsis. Siinä lyhykäisesti Teatteri Lahjattomien tarina – oikeat ihmiset oikeaan aikaan oikeassa paikassa!”

Onko sinulla mahdollisesti omia ns. 'esikuvia', joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Onhan noita ollut, mutta mikään fanittajatyyppi mä en oo koskaan ollut. Sanoittamisen ja musiikin puolelta oon aina pitänyt todella paljon Jarkko Martikaisesta. Ulkomaalaisista näyttelijöistä Gerard Butler on mun ehdoton suosikkini ja Hugh Jackman myös, heidän kauttaan maailmaani astui musikaalit ja tietysti 'Phantom of The Opera' ja 'Les Misérables'. Suomalaisista Tero Harjunniemeä arvostan tosi paljon, häneen tutustuin aikoinaan ollessani Porin Oopperassa avustajana. Ja onhan niitä muitakin esim. tämä ihan alkuperäinen Jean Valjean eli Colm Wilkinson. Porin Teatterin näyttelijä Peter-Sebastian Lehtonen on mulle vähän sellainen 'teatteri-isä', jolta alussa opin todella paljon. Viime aikoina oon lukenut paljon Musashi Miyamoton kirjaa filosofiasta ja miekkailusta, hän oli kuuluisa samurai.”

Kuka olisi sinun 'unelmiesi vastanäyttelijä', jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”No tietysti Gerard Butler tai Hugh Jackman! Oikeastaan kuka tahansa sellainen vastanäyttelijä olisi hienoa kohdata, joka uskaltaisi ja haluaisi kohdata minut lavalla ja katsoisi suoraan silmiin.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Hah, voisin olla se nainen ja laulaa Gerard Butlerin kanssa 'Phantom of the Operan' teeman. Se olisi huikeeta! Colm Wilkinsonin kanssa voisin laulaa vaikka mitä. Miten mulla onkin näitä miehiä vaan koko ajan? Hyvän ystäväni Elina Paajasen kanssa voisin vetäistä kaikki mahdolliset Disney-biisit!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Harrastajateattereista Porin Teatterinuoret ja Teatteri Ulpu (Ulvilassa). Tampereen Ylioppilasteatterissa olen ollut, Porin Teatterissa ja Tampereen Teatterissa avustajana. Tolokku ry:llä tein Dogiduossa yhden lastenteatterimusikaalijutun. Sitten tietysti tämä meidän Teatteri Lahjattomat!”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Tärkeitä on olleet tietysti ne hetket, kun tekee ihan ensimmäistä kertaa jotain, kuten Porin Teatterinuorissa ja Porin Teatterissa. Isoin ja rakkain rooli on tietysti tämä Peter Pan.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Jean Valjean tietysti, siihen rooliin kun joskus pääsisi... ehkä joku teatteri tarttuu siihen parinkymmenen vuoden päästä ja silloin olen ainakin tarpeeksi vanha siihen rooliin! Kouluvuoden aikana on päähäni tullut myös Hamlet, oon tykästynyt siihen tekstiin erityisesti. Ja tää nyt on 'ehkä' vähän kaukaahaettua, mutta Doctor Who olisi hienoa tehdä!” Arvo Jean-Michael hehkuttaa.

Miten sinä määrittelisit sanonnan 'teatterin taika'? ”Mun mielestäni teatterin taika pohjaa rakkauteen. Jos näyttelijä pystyy vastaanottamaan, saamaan ja oppimaan jotain ja katsoja pystyy samaan, siinä on taikaa. Jos katsoja lähtee salista ihan samanlaisena ihmisenä ulos, silloin teatterin taikaa ei ole ollut. Moni tekee teatteria vain teatterin takia. Mulle teatteri on väline, jonka kautta mä pystyn välittämään rakkauden. Teatteri pystyy näyttämään asioita tästä maailmasta, oli ne sitten tosia tai epätosia.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kauniit asiat (esim. hymy, silmiin katsominen, kaunis puhe, luonto) ja se että ihmiset kohtaavat toisensa ihan arkisissakin tilanteissa.”

Podetko ramppikuumetta? ”Joskus kyllä. Välillä oon huomannut keikkaa ja improkeikkaa tehdessäni, ettei mua jännitä yhtään ja se vähän huolestuttaa, koska tuntuu heti siltä, että onko tämä nyt menettänyt hohtonsa tai koenko tän liian helpoksi kenties. Joskus sitten jännittää ihan sikana ja joudun koko ajan keskittymään täysillä siihen, mitä oon lavalla tekemässä. Se vaihtelee siis hirveesti. Nykyään on ehkä niin, että mä en pode niinkään ramppikuumetta vaan esiintymisjännitystä, ja sitä oon oppinut hyvällä tavalla sietämään. Oon oppinut kääntämään sen hyväksi asiaksi.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Haluan tehdä rauhassa aina laulu-ja äänenavauksen ja lisäksi teen vähän joogaharjoitteita tai muita keskittymiseen liittyviä juttuja. Venyttelen kehoni, hengittelen rauhassa. Pyrin käymään päässäni koko tekstin läpi pikakelauksella.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Joskus tehtiin sellaista Maailmanloppumusikaalia Porin Teatterinuorissa, esitin henkilöä jonka vaimo oli saamassa pian lapsen. Siinä oli Nooan arkki-systeemit vedetty vähän nykyaikaiseen muotoon, kiinalaiset rakensi arkkia halpatyövoimalla jne. Mun piti sanoa repliikki ”Ja sitten leijonat söi ne puolalaiset” ja kovaan ääneen juoksen paikalle ja huudan ”Ja sitten ne puolalaiset söi ne leijonat!” En muista oliko sitten samassa näytöksessä, mutta mun piti sanoa ”Hytissä on ruokaa ja vettä kahdeksi viikoksi”, tulen paikalle ja sanon ”Vesi! Hytti! Ruokaa!” ja juoksen lavalta pois. Ihan hauskoja hetkiä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Tyttöystäväni kanssa hetki, kun hän sanoi ”Sano mulle yksikin syy, mikset sä suutelis mua” ja en osannut sanoa siihen mitään, ja sitten me suudeltiin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kesäkuun lopussa tulee ensi-iltaan Lempäälän Nuorisoseuran 'Kolme muskettisoturia' ja olen siinä D´Artagnan. Muuten on syksy vielä ihan auki. Olen hakemassa muutamaan juttuun mukaan, katsotaan miten käy. 'Jonkun on oltava Pan'-näytelmämme kanssa menemme vierailemaan Kaarinaan ja Poriin ainakin.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Rakasta itseäsi, niin voit rakastaa muita.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti kertoa itsestäsi? ”Mä oon osittain venäjäläinen ja Israelistakin on ehkä vähän sukujuuria. Ja mulla on vino etusormi!”

Osaatko imitoida ketään? ”Yodaa! Ja tykkään puhua brittienglantia ja irkkuenglantia. (*näyttää*) Munamiestä osaan myös imitoida.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Haluaisin olla Obi-Wan Kenobi, Wolverine tai Raistlin-velho Dragonlance-kirjasarjasta. Tai Final Fantasysta Vincent Valentine! Oon jotenkin ehkä samaistunut näihin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen? ”Olen kyllä pukeutunut naiseksi montakin kertaa. Haluaisin tietty koittaa, että miltä uusi keho tuntuu. (*kokeilee ikään kuin uusia rintojaan ja naapuripöydissä vähän ihmetellään...*) Haluaisin käyttää kaikkia aistejani, että miten ne mahdollisesti eroaa. Voisin myös hakea huomiota miehiltä, mutta en kyllä lähtisi pelehtimään. Ja millainen ääni mulla olisi naisena! Naisena mä olisin huoliteltu ja tip-top, mutta sopivan rento myös.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin kitaran, pianon ja cajon-rummun sekä jotkut äänityskamppeet. E-kirjoja haluaisin myös lukea. Ruuaksi ottaisin pihviä tai raikasta, hyvää kanasalaattia ja juotavaksi vettä, appelsiinimehua ja punkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi sellainen puuhun rakennettu hobittiluola, josta tulisi köysi. Jousipyssyn ottaisin sinne ja ammuskelisin kaikki tunkeilijat pois. Kitaran ottaisin, jodlausta kuuluisi puusta vaan. Hyviä ystäviä sinne tietysti myös!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä Japaniin seuraamaan Musashi Miyamoton elämää. Jeesuksen elämää haluaisin seurata myös. Tietyistä hetkistä haluaisin nähdä maailman synnyn ja Jeesuksen ylösnousemuksen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soitan isälleni, että tulee hakemaan mua ja tyttöystävääni Sannia täältä keskustasta, ja sitten menemme juomaan lisää kahvia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Sointu

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ahneus

Suosikkikirosanasi? - Voi peruna!

Mitä ääntä rakastat? - Naurua

Mitä ääntä inhoat? - Narisevaa helsinkiläistä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Amerikan presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Paskansiivoaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mä oon aina ollut sun kanssas.

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen