Hautajaiset / Teatteri Tuike

Hautajaiset / Teatteri Tuike

Ensi-ilta 18.11. 2016, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Työryhmä : Nina Rinkinen, Markku Ihamäki, Venla Vannela, Tanja Hautakangas, Ia Nissinen, Leo Saaritsa, Aarne Linden, Otso Helos, Samu Loijas ja Sanna Warsell

 Vuosi sitten syksyllä suunnistin flunssatoipilaana ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa katsomaan aistikauhuteatteria Tapanilaan. Silloin ohjelmistossa pyöri "Viimeinen vuoro", jossa istuimme hc-paikoilla (meihin sai koskea) silmät sidottuina metrovaunussa, joka pysähtyi kesken matkan ja sitten alkoi tapahtua kaikenlaista. Mielikuvitus lähti laukkaamaan vähän liiankin lennokkaasti, ja koimme reissun hiukan eri tavalla. Onnekseni huomasin, että Teatteri Tuike on taas jännän äärellä tänäkin syksynä ja nyt aiheena "Hautajaiset"... erotuksena aiemmalle aistikokemukselle se, että tällä kertaa saimme pitää silmät auki. No, olen varma siitä, että osa katsojista ja paikallaolijoista piti ajoittain silmiään kiinnikin, siinä ohessa kun nojaili vierustoverin kylkeen turvaa hakien.

Kynttilöitä pöydällä (c) Teatterikärpänen 

 Yllätys yllätys, taas oltiin toipumassa kovasta flunssasta ja menomatkalla pyllähdin selälleni lähijunan käytävällekin. Ihme, etten kolauttanut päätäni lattiaan. Suuremmitta kolhuitta kuitenkin selvittiin ja saavuimme juuri passeliin aikaan teatterille, jonka aula oli valaistu kynttilöin.

 Vähän alkoi taas mietityttämään, että mihin tässä oikein ollaan menossa. Meitä ohjeistettiin, että vielä tässä vaiheessa olisi mahdollisuus jättää ns. leikki sikseen ja lähteä pakosalle. Kaikki sinnittelivät ovesta sisään ja etsivät paikkansa hämyisestä salista.

 Itse esityksestä ei voi kauheasti paljastaa mitään, ettei vaan spoilaisi juttua tulevilta katsojilta. Sen voin kertoa, että hautajaisia on vietetty ja yksinäinen kynttilänliekki lepattaa piirongin päällä. Vaan ei lepata kauaa... Esitys on valojen ja varjojen leikkiä, ja taas täytyy sanoa, että mielikuvitus se teettää kaikenlaista. On olemassa valoa ja pimeyttä, ja tietysti sitä mitä ei näe, se kuvitellaan. Unohdin laittaa vielä silmälasitkin päähäni ja kaiken näin aika sumeasti, mikä oli oikeastaan jännä juttu. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, aloin moneen otteeseen epäillä omia silmiäni nimittäin... Äänimaailma oli paikoitellen todella ahdistava ja kaoottinenkin, ja kaikille aisteille oli jotain tarjolla. Kaikki elementit olivat myös käytössä illan aikana.

(c) Teatteri Tuike 

 Itse taidan olla aika paatunut säikyttelyn suhteen, sillä odotin jotenkin paljon jännempää menoa. Tiedän kyllä muutaman tyypin, jotka eivät olisi esityksestä selvinneet puhtain alushousuin. Kun samana iltana pilkkopimeässä makuuhuoneessa räpelsin kännykkääni, tuli väistämättäkin mieleeni, mitä näkyisikään jos kännykän valolla katselisin hiukan ympärilleni. En uskaltanut.

 Mitähän nämä seuraavaksi keksivät? Mielenkiintoinen konsepti on kyllä tämä teatteri, jossa saa olla kaikki aistit valppaana. Osa esityksistä on jo loppuunmyytyjä, mutta teatterin omilta sivuilta voi seurata tilannetta, ja uusi esityskausi starttaa keväällä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Tuike!)

Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Työryhmä : Nina Rinkinen, Aarne Linden, Venla Vannela ja Otso Helos

 Olin muutaman päivän kärvistellyt kurkunpääntulehduksen kourissa ja koskapa ääneni oli muutenkin kuin Manaaja-elokuvasta, mikäs sen leppoisampaa kuin lähteä ystävän kera katsomaan N-junalla Tapanilaan aistikauhuteatteria. Kyllä vaan! Taas uusi aluevaltaus, joka tosin olisi mennyt tyystin ohi ilman kujerruksia-blogin Linnean asiantuntevaa vinkkausta.

 Teatteri Tuike sijaitsee aivan aseman vieressä ja löysimmekin sinne helposti. Ennen esitystä oli selkeästi aika jännät tunnelmat kaikilla katsojilla, porukka ravasi vessassa ja kaikki katselimme vuorotellen toisiamme, että mihinkäs tässä taas ollaan oikein menossa ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Lämpiön ovet aukesivat ja lippujenkatsomisen yhteydessä saimme kukin kankaiset "silmäsuojukset", jotka oli tarkoitus laittaa myöhemmin päähän ja siis silmien eteen näköesteeksi. Niitä läpysköitä sitten hypisteltiin hermostuneita ja juteltiin kivoja, kuunneltiin Vuorenpeikkojen tanssia ja puhuttiin Santtu-Matias Rouvalista. Kevennystä, koska jänskätti aika paljon. Pahintahan oli sitten se, että ilmoittivat, jotta laput saa nyt laittaa silmille ja että meidät kohta yksi kerrallaan ohjataan sokkona katsomon puolelle. Huh huh. Puheensorina laantui pikku hiljaa kun väkeä katosi toiselle puolelle ja jottei vaikuttaisi ihan tyhmältä ja omituiselta höpöttäjältä, oli pakko varmistaa aina silloin tällöin, että kaveri istui vielä viereisellä penkillä tyyliin "ootko sä vielä siinä vai joko sut vietiin". Ja sitten minua tartuttiin molemmista käsistä ja hissukseen ohjattiin istumaan jonnekin muualle. Terve ja moro! Siinä vaiheessa mietitytti, että olisi sittenkin pitänyt ehkä käydä vessassa.

Työryhmä kimppakuvassa / kuva Teatteri Tuike

 Istuimme siis metrovaunussa, illan viimeisessä vuorossa matkalla Ruoholahteen. Laput silmillä kaikki perustuu siis aisteihin, pidin silmäni varmuuden vuoksi vielä kiinni jottei vahingossakaan näe mitään. "Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää" lauleli Juha Tapio ja oli siinä kohdin kyllä aika metsässä, sillä sydän ei ymmärtänyt yhtään mitään kun mieli lähti seikkailemaan. Vaunussa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja kaikki perustuu siihen mitä kuulee ja muuten aistii. Pari vartijaa tulee perinteiselle kierrokselle ja turisivat vieressäni aika pitkään. Poistuessaan kauemmas mietin mielessäni, että älkääs nyt menkö mihinkään. Jotenkin turvallisempi olo kun olivat lähellä. Hah. Iloinen neitokainen saatiin jostain pysäkiltä matkaseuraksi mukaan ja sen, että alkoholilla oli osuutta rempseyteen pystyi myös haistamaan.

 No, reissu ei sujunut ihan nappiin. Jossain vaiheessa vaunu pysähtyi ja sähkötkin meni. Aavemaista ääntä kuului jostain kauempaa. Joku avasi ovet. Menikö joku ulos vai tuliko joku/jokin kenties sisään? Siinä sitä oli miettimistä. Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että viimeiselle vuorolle oli kahdenlaisia paikkoja myynnissä. Tavallisten (lue = jänishousujen) paikkojen lisäksi oli myynnissä ns. HC-paikkoja, eli sinuun saatetaan koskea tms. reissun aikana. Ei satuteta kuitenkaan eikä tarvitse sitä pelätä, että joku tuikkaa helmat tuleen tai varastaa laukkusi. Minä istuin TIETENKIN hc-paikalla ja kyllä, sain päälleni jotakin (mun kohtalonani on näemmä kastua tavalla tai toisella teatterissa) ja nilkkaankin tartuttiin. Lennokkaalla mielikuvituksella varustetut saavat tästä kyllä enemmän irti. Ystäväni kysyi jälkeenpäin, että oliko minun kasvojani pyyhkäisty sulalla tai vastaavalla. Ehei, minun kasvojeni ohitse taisi mennä pitkät ja nimenomaan mustat hiukset, vähän sillai Kauna-leffan tyyliin.

 Esityksen päätyttyä ilmoitettiin, että laput saa ottaa silmiltä. Väki katseli toisiaan tyytyväisinä naureskellen, että näin sitä vaan oltiin ja vähän helpottunutkin olo oli. Vähän niin kuin jonkun huvipuistolaitteen kieputuksen jälkeen, kollektiivinen turvallisuuden tunne valtasi. Hei, hengissä selvittiin. Ja pakko oli katsoa tarkemmin sitä käytävän toiselle puolella istunutta "komeaa kollia", johon tehtiin ilmeisesti lähempää tuttavuutta. Aplodeeratessa olisi toisaalta ollut kiva tietää, minkänäköinen porukka seassamme seikkaili, mutta toisaalta taas näkeminen olisi vienyt illuusiosta suuren palasen pois ja parempi oli näin. Teatterin taika säilyi loppuun asti.

 Aika meni ihan liian nopeasti, olisin istunut reissussa vielä pitempäänkin. Odotin kiljahtelua sieltä sun täältä, mutten ollut ihan varma mistä ja kenestä äänet lopulta lähti. Ehdottoman suositeltava kokemus, hc-paikoilla etenkin! Mitä kaikkea mahdollisuuksia tämänkaltainen aistiteatteri tarjoaakaan! Jestas. Ystävän kanssa kotomatkalla lähti visioissa koko homma lapasesta eikä siitä sen enempää tässä foorumissa, mutta jatkossa täytyy seurata tämän teatterin touhuja tarkemmin. Teatterin sivuilta löydät lisäinfoa tästä kutkuttavan jännästä matkasta ja muustakin.

 Viimeinen vuoro saa neljä tähteä ****.