Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Kantaesitys 7.2. 2019 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ville Nummenpää
Ohjaus Sami Hokkanen
Musiikin sovitus Katja Lappi
Lavastuskonsepti Samuli Halla
Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Koreografia Marko Keränen

Rooleissa : Iikka Forss, Ria Kataja, Janne Kataja, Minna Kivelä, Taneli Läykki, Tom Petäjä ja Tommi Kotkamaa

Mitähän päreitä kuvassa on... (c) Vilja Harala 

 Alussa oli suo ... ja sekin oli jäässä. Eipäs kun alussa oli käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja on tässä näin.

 On esityksiä, joista on äärimmäisen vaikea kirjoittaa ja sitten on esityksiä, joista on puolestaan helppo kirjoittaa. Tämä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan ja etenkin siksi, että ei ole kauheasti kirjoitettavaa. 90 % ajasta minulla oli katsomossa sellainen olo, että olen katsomassa lukioaikaista kevätjuhlaa, jossa viihdytysvastaavat luokkakaverini ovat saaneet tehtäväkseen kyhätä suhteellisen nopealla aikataululla huippuhauskan sketsipaketin. Odotukset ovat korkealla, mutta ilmassa on myös kauhunsekaista tunnelmaa. Käsikirjoitus on vähän sinne päin ja suvantokohtiin voi kukin hiukan improvisoida kykynsä mukaan. Hihittelen mukana harvakseltaan ja enimmäkseen myötätunnosta, ja myötähäpeästä käteni menee aika useasti kasvojeni eteen ja mietin, että pitääkö tämä ihan oikeasti katsoa loppuun asti. Lavalla on monta "tuttua" ja ihan heidän takiaan istun kiltisti loppuun asti. Ai niin, ja 10 % ajasta mietin sitä, mahtavatko litimärät sukkani kuivahtaa yhtään esityksen aikana ja mitä reittiä kävelisin takaisin Kamppiin...

 Esitys koostuu enemmän tahi vähemmän onnistuneista kuvaelmista, joissa tutustutaan tarkemmin tähän varsin katajaiseen ja petäjäiseen kansaan. Mennään ihan sinne aikojen alkuun ja sitten kristinuskon saapumiseen, piispa Henrikiin ja Lalliin (tähän saatiin mukaan myös Mikko Alatalo), noitavainoihin, kansalaissotaan, MM95-huumaan ja ulkomaalaisiin. Gimmel, Dingo ja Danny mainittu. Kuvaelmien välissä heitetään hiukan läppää ja etenkin alkupuolella nähty Iikka Forss kera peruukinheilauttelun vei minut kesään 2012 ja Sappeelle. Nevö foget. Joissakin jutuissa on kunnolla ideaakin, etenkin toinen maailmansota tietokilpailuversiona oli varsin mainio paketti. Lätkähuumassa toiselta kanavalta salaa fiilistelty taitoluistelukooste oli näpsäkkä myös, mutta suurimmaksi osaksi jutut jäivät valitettavasti vähän lähtökuoppiinsa.

 Ketä saan syyttää sitten siitä, että aamulla klo 6.30 herätyskellon soitua oli ensimmäisenä mielessäni rallatus pillunpäreistä? Häh? Mies mekossa ei enää jaksa huvittaa. Kovasti jäin kaipaamaan käsiohjelmasta löytynyttä kuvaa Tom Petäjästä tiukassa hiihtoasussa. Ehkä se oli parasta jättää pois, sillä se kuva kera pärekorvamadon olisi ollut liian vaarallinen yhdistelmä. Vai mitä olette mieltä tästä?

(c) Tom Röllich 

 Muistin taas, miksen "talviteatterissa" näitä sketsikimaraesityksiä kauheasti harrasta. Kesällä menettelee, mutta muuten ei oikein nappaa. No, tulipa käytyä kokeilemassa kepillä jäätä. Samalla heräsi kysymys, millaisia ne muut kilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset mahtoivat olla? Potentiaalia olisi kyllä ollut tässäkin, ja ehkä pikkujoulukansaan tämä olisi uponnut paremmin. Ehkä. Esityksiä on 16.3. asti joten jos kuitenkin kiinnostaa, katsomaan vaan. Olihan siellä mm. Janne Kataja imitoimassa Erkki Toivasta, Ria Kataja Mannerheiminä, Taneli Läykin Juice, Iikka Forssin Spede, Minna Kivelän Antero Rokka, Tom Petäjän Kekkonen ja Tommi Kotkamaan Iso D...

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Pohjoismainen kantaesitys 29.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Derek Benfield
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Valosuunnittelu Kalle Paasonen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Työryhmä
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Rooleissa : Satu Silvo ja Reidar Palmgren

 Tämän näytelmän nimi taisi olla enne, sillä toinen kerta toden sanoo todellakin... Näytelmän piti olla alunperin ensi-illassa syksyllä 2016, mutta sairastapauksen vuoksi esitykset peruttiin juuri ensi-illan alla ja siirrettiin kuluvalle syksylle. Siinä rytäkässä vaihtui sitten toinen näyttelijöistäkin.

 Näytelmässä Marion (Satu Silvo) ja Bernard (Reidar Palmgren) ovat sattumalta tavanneet ruokaostosten lomassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa kohtaaminen, sillä Marion ja Bernard ovat entisiä rakastavaisia. Edellisestä kohtaamisesta on tosin vierähtänyt yli 20 vuotta, mutta selkeästi parin välillä kipinöi edelleen. Tuntuu, että jotain on jäänyt kesken vuosia sitten. Bernard kutsuu Marionin viattomasti luokseen iltaa istumaan ja vanhoja aikoja muistelemaan, ja samalla lennähdämme takaisin siihen hetkeen, kun nämä kaksi, sattumalta silloinkin, ensimmäistä kertaa baarin pöydässä kohtasivat. Se oli menoa se, vaikka Bernard oli silloin (ja on edelleen) "onnellisesti naimisissa oleva naitu mies".

 Parissakymmenessä vuodessa ehtii tietysti tapahtua kaikenlaista molempien osapuolten elämässä. Jos kuitenkin annettaisiin uusi mahdollisuus yhteiseen onneen ja yhteisiin vuosiin, osaisiko tilaisuuteen tarttua vai tulisiko eteen taas jotain yllättävää? Pidin kovasti siitä, että juoni ei tarjonnut mitään itsestäänselvyyksiä, vaan eteen tuli muutamakin yllätysmomentti, jota en osannut lainkaan odottaa.

 Tapahtumat sijoittuvat koko ajan samaan huoneeseen, vaikka välillä ollaankin Marionin vanhassa kämpässä, välillä uudessa ja piipahdetaan myös Bernardin kotona. Ovia on muutama ja sehän yleensä tarkoittaa sitä, että niistä lappaa yllätyksellistä väkeä. Mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi? Miten tämä oikein onnistuu? Kuulkaa, varsin hyvin! Marionin piileskellessä kylpyhuoneessa ulko-ovesta tupsahtaa paikalle Bernardin räväkkä tytär, ja välillä paikalle purjehtii myös Bernardin vaimo, joka onkin oikea kodinhengetär, tosin vähän hössönoloinen mutta varsin rakastettava. Myös Marionin poika nähdään lavalla.

Bernard vaimoineen 

 Joskus on tuntunut siltä, että näyttelijöillä on lavalla kivaa keskenään, mutta se ei ole oikein jaksanut välittyä katsomoon asti. Tällä kertaa on toisin. Timo Rissanen on tehnyt ohjaajana jälleen hyvää duunia. Meno ei äidy miksikään puskafarssiksi, vaikka vauhtia välillä onkin, ja tosirakkauden edessä ihminen kyllä käyttäytyy oikeastikin vähän överisti (Nimimerkillä Kokemusta on). Silvon ja Palmgrenin saumatonta yhteispeliä on ilo seurata ja kyllähän siinä sydämessä läikähtää kun mielessä käy ajatus, että nämä kaksi saavat nauttia toistensa seurasta niin töissä kuin arjessakin.

 Vähän tuli haikeakin olo, kun ohimennen pohti omaa menneisyyttään ja "entäs jos"-ajatukset lähtivät liitelemään. Ei niistä kuitenkaan sen enempiä tällä kertaa.

 Extrapisteitä hauskasta yksityiskohdasta, kun huomasin Bernardin innoissaan viheltelevän "Thilia Thalia Thallallaa"-teatterivisailun tunnaria. Vuosikausia sitten nimittäin tämä pari tapasi ohjelmassa, jossa Reidar oli kilpailijana ja Satu tuomarina, ja Reidar lauloi Juicen Syksyn säveltä : "häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän..."

 Suosittelen kaikille, jotka pitävät lämpöisestä huumorista ja uskovat rakkauteen. Ja voi, sydämessä läikähti kerran jos toisenkin loppukumarruksissa. Millaisia katseita toisiinsa loivatkaan! Katseesta huokui syvä rakkaus ja kunnioitus. Meille muille opiksi tämä. Toista ei saa pitää minään itsestäänselvyytenä. Voisi katsella omaa puolisoaan useammin yhtä ihaillen ja sanoa vaikka jotain, mistä toisen tietää tykkäävän. Arjen pieniä iloja.

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2017, kesto reilun tunnin (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen ja Olavi Tikka
Ohjaus ja koreografia Jari Saarelainen
Musiikki Pasi Heikkilä/Nina Laurenne
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Kiti Kokkonen/Janne Teivainen/Tahti Karjalainen
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo/Hevisaurukset Outi Höylä
3D-projisointi Anna Serita

Näyttämöllä : Herra Hevisaurus (Olavi Tikka), Komppi Momppi (Ville Siuruainen, rummut), Milli Pilli (Hanna Risku, kosketinsoittimet), Riffi Raffi (Kimmo Nissinen, kitara), Muffi Puffi (Vesa Kuhlman, basso), Purppura Louhikäärme (Jennie Storbacka) sekä Laura Allonen, Karoliina Kauhanen, Taneli Läykki, Dareia Qvintus-Laiho ja Tommi Kotkamaa

Erikoinen luokkakuva

 Niin sitä luuli, että Peacockin koviin penkkeihin ei tarvitse pitkään aikaan ahteriaan iskeä (viimeksi toukokuussa), mutta sittenpä iskikin Hevisauriiden ensi-ilta ja sinnehän piti päästä. Matkaan napattiin juuri koulunsa aloittanut kummityttöni, isosiskonsa ja molempien veijareiden äiti. Menomatkalla oli kohtalaisen levotonta meininkiä niin etu-kuin takapenkilläkin. Yksi ilmoitti, että hänestä tulee isona kokki ja sitten opiskelimme kaikki kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia. Kaikkea sitä koulussa nykyään oppii... Ilmoille nousi myös tärkeä kysymys siitä, että ei kai tämäkin esitys ole ulkoilmassa? Aiemmin kesällä olimme käyneet samalla porukalla Aulangolla Miniteatterin Pekka Töpöhäntää katsomassa ja siitä tietysti jäi mieleen se ajatus, jotta kaikki teatteritoiminta tapahtuu ulkosalla.

 Koko Hevisaurus-homma ei ole minulle millään tavalla tuttua. Kerran meni kyllä pasmat sekaisin Sea Lifessa, kun siellä haita ja rauskuja ihaillessani ykskaks käytävällä tuli vastaan muutama Hevisaurus ja nakkasivat käteeni nimmareilla varustetun kortin. Valokuvaankin olisi "universumin tykeimpien liskojen" kanssa voinut mennä, mutta minähän en kehdannut. Jaksoin sitten kyllä hehkuttaa kaikille, että "arvatkaas keiden nimmarit minulla on".

 Peacockin yleisölämpiössä oli selkeästi jännitystä ja levottomuutta ilmassa useammassakin pöytäkunnassa. Puoli tuntia ennen esityksen alkua nousi jo huoli siitä, että ei kai vaan kukaan mene meidän paikoille istumaan, kun me vielä kykimme täällä eväsleipien kanssa pöydässä. Sain moneen kertaan vakuuttaa, että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Varsinainen riemu ratkesikin sitten siitä, kun vihdoin pääsimme paikoillemme ja ovi laitettiin kiinni. "Mitäs kautta täältä NYT sitten pääsee pois?" Ulkoilmateatterissa lienee siis puolensa...

 Tapahtumat lähtivät käyntiin Ukuli-pöllön koulusta, jossa oppitunnin aiheena oli "Mikä minusta tulee isona?" Hevisaurusten lisäksi luokalla näytti olevan niin kärpästä, leppäkerttua kuin apinaakin, ja tietysti yksi louhikäärme. Selväksi kävi se, että kaikista voi tulla isona ihan mitä vaan, ja tästä tulikin mieleeni, että kummityttöni ilmoitti jo hyvin nuorena, että hänestä tulee isona supertähti. Sitä odotellessa!

 Jotenkin minulla meni sitten ohi se, miten joku saurus huomasi ihmepähkinänsä kadonneen, ja uutta pähkinää lähdettiin sitten yhteistuumin etsimään maailman eri kolkista. Etsintähommien välissä repäistiin sitten tanakkaa hevimeininkiä kehiin ja kuultiin tarinaa mm. popcornipullista! Mitkä asut! Värikylläinen maailma ja lumoavat projisoinnit olivat kovasti mieleeni, mutta kyllä ilma ja tunnelma kummasti sähköistyi musiikkinumeroiden myötä. Arvovaltainen ensi-iltayleisökin villiintyi taputtamaan joka välissä.

 Tutuksi tulivat erilaiset kulkupelit, kun bussilla ajeltiin Kuopijoon ja sieltä junalla Helsinkiin, jossa jääkarhukolmikko tanssi Pähkinänsärkijä-balettia. "Ihania!" huokaili kummityttöni jääkarhuille. Eipä löytynyt ihmepähkinää balettitanssijoidenkaan joukosta, ja sitten jo suunnattiinkin Brasiliaan. Tässä vaiheessa tiukasti sambaava kukko (Taneli Läykki) varasti huomiomme täydellisesti, ja myöhemmin kuultiinkin, että "se tanssiva kana oli kyllä parasta!" Käväistiinpä sitten hevikopterilla avaruudessakin ja ajelehdittiin merillä, ja lopulta päädyttiin tietysti Kiinaan. Miten upeat paperilyhtyarmadat lavan valtasivatkaan! Katsomossa hämmästeltiin ihastuksesta. Kiinasta matkattiin tietysti takaisin kotikulmille. Löytyikös tällä reissulla sitä ihmepähkinää? Miettikääpäs sitä.

 Mainio oli muuten viritelmä pähkinän idättimestä ja kiinalainen ihmepähkinä itsekin, molemmat olivat piirrustuskilpailun satoa ja voittajatyöt saimme nähdä lavalla. Monenlaista vekotinta ja härpäkettä oli idättimessä kyllä, ja sen parissa hääräilevillä professoreilla oli varsin rouhea meno.

 Jotenkin se jäi mieleeni, että sitkeästi vaan kun suuntaa eteen päin eikä jää paikoilleen murehtimaan, voi tulla yllätysonnistumisia eteen ja samalla saa tutustua erilaisiin mukaviin tyyppeihin, kun pitää silmät auki ja heittää ennakkoluulot romukoppaan. Ja että isona tosiaan minustakin voi tulla ihan mitä vaan! Minustakin tuli Teatterikärpänen ihan tuosta noin vaan!

 Viimeisen biisin aikana meno yltyi yleisössä villiksi ja muutama intoutui tanssimaankin. Lavalla nähtiin pienimuotoinen mosh pit, jossa villejä kierroksia hakivat Hevisaurusten lisäksi myös ohjaaja-koreografi Jari Saarelainen sekä käsikirjoittaja Kiti Kokkonen. Ihan teki itsekin mieli mennä pomppimaan pari kierrosta.

 Näissä lapsille suunnatuissa jutuissa on ihan eri tunnelmansa. Näissä ei pönötetä ja huutelu on myös suotavaa. Yksikin kailotti pähkinäasiaan iloisesti, jotta "Minullakin on pähkinäallergia!" ja toinen taas kyseli, että mahtaako tämä kestää vielä kuinkakin kauan ja jokaisen biisin jälkeen vielä erikseen "Nytkö se loppui?" Varmasti riitti seuraavana päivänä päiväkodeissa ja kouluissa kerrottavaa RÄYH!-huutojen kera.

Universumin tykeimmät liskot  (c) Matti Rajala 

 Paluumatkamme oli täynnä infernaalisia kaistanvaihdoksia, edelleen kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia tyyliin "You is an idiot! No, you ARE an idiot!" ja keskustelua siitä, että pöllöllä ja sillä valkoisella kanalla oli parhaat tanssimuuvit.

 Esityksiä on lokakuun loppuun asti ja mukavaa oli se, että kesto on vain reilun tunnin, joten pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin olimme kerrankin ihmisten aikoihin kotona ja arvovaltaiset ensi-iltavieraat hyytyivät takapenkille vasta loppumetreillä. Hauska reissu, hauska ja värikylläinen esitys! Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Vilja Harala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

MYYDÄÄN 3h + k / Suomen Komediateatteri

MYYDÄÄN 3h + k / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 1.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen
Ohjaus Olka Horila
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Olka Horila ja työryhmä
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo

Rooleissa : Ella Pyhältö, Kiti Kokkonen, Titta Jokinen ja Matti Ristinen

 Pidin kovasti Aleksanterin teatterissa vuosi sitten näkemästäni Suomen Komediateatterin Uusioperh(s)e-nimisestä näytelmästä ja koskapa tässä oli lähestulkoon sama työryhmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan. Ensi-illan vietin töissä, mutta onneksi minulle järkkääntyi paikka enskaria edeltäneestä ennakosta. Mukava paikka olikin, sillä vieressäni istui yllättävä "tuttu" Lahden Kaupunginteatterista, ja saimme pienen teatteriaiheisen keskustelunkin aikaan ennen toisen puoliskon alkua.

Lauri ja Ronja 

 Ronja (Ella Pyhältö) on miehensä Laurin (Matti Ristinen) kanssa tyhjentämässä vanhaa lapsuudenkotiaan tavaroista ja näemmä myös muistoista. Tarkoitus olisi pistää asunto myyntiin, mutta eipä se niin helppoa tunnu olevan. Ikkunasta näkyy naapurin tontille, ja siellä nuoruudenystävä Jorma lapsineen touhuaa. Ronjan mielen täyttää haikeus moista menoa katsellessa. Hänellä on ihana aviomies, mutta jotain puuttuu, jotta perhe tuntuisi kokonaiselta. Lapsettomuus tuntuu hiertävän suhdetta ikävällä tavalla, ja Ronja näkee kaikessa (jopa nuuskivissa koirissa) viitteitä siitä, että joskohan nyt olisi tärpännyt ja ns. "nalli napsahtanut". Lauri suree asiaa omalla tavallaan. Selkeästi pariskunnalla on vielä kipinää tallella, mutta hiipumaan päin hiljalleen ollaan. Vai ollaanko?


 Lapsuudenkoti ei olekaan niin tyhjä miltä aluksi näyttää ja pelkkiä muuttolaatikoita täynnä. Jostain paikalle tupsahtaa sopivalla hetkellä Ronjan herttainen äiti (Titta Jokinen), joka toisaalta jakelee auliisti omia mielipiteitään ja neuvojaan, ja toisaalta taas osaa rauhoittaa ja silittää hiuksista tavalla, jonka vain äidit osaavat. Kannattaako kuunnella äidin ohjeita ja minkälaisista asioista kannattaisi jo hiljalleen päästää irti? Siinäpä on Ronjalle ja itse kullekin pohdittavaa aika tavalla.

Äidin ja tyttären herkkä hetki 

 Asuntokaupoissa tarvitaan tietenkin myös kiinteistövälittäjää ja koko näyttämö sähköistyy välittömästi energiapakkaus Maaritin (Kiti Kokkonen) saapuessa paikalle. Maaritin nauru ja tokaisut tarttuvat ja huvittavat, ehdotankin että synkkään kaamosaikaan pitäisi nautiskella vähintään yksi kitikokkonen päivässä ja johan piristyisi! Maarit paljastuu Ronjan rakkaaksi lapsuusaikojen ystäväksi ja vieläpä Jorman vaimoksi. Täydellinen idylli, jota Ronja ja Lauri eivät saa millään aikaan yrityksistä huolimatta.

Kiinteistövälittäjä olikin vanha tuttu! 

 Tällä kertaa tunnistin itseni siitä, että täysin tuntemattomille on paljon helpompi puhua vaikeistakin asioista kuin sille, jonka kanssa nimenomaan pitäisi puhua ja keskustella asioista. Väliäkö sillä, että toisessa päässä lyödään luuri korvaan kesken sanatulvan. Helppoa on puhua, kun ei tarvitse katsoa toista silmiin. Helppoa on myös kuunnella sitä pään sisäistä ääntä, mutta onko se oma ääni vai jonkun toisen?

 Pidin kovasti siitä, että aika usein hymyilytti ja nauratti, ja sitten samaan hengenvetoon alkoikin mietityttämään, että milles tässä oikein nyt naureskellaan. Mitä minäkin sillä pakenen, että välillä moneen kertaan päivässä tartun imuriin ja olen siivoavinani?

 Jos mielii katsomaan hyväntuulista, ajatuksia herättävää näytelmää, kannattaa suunnata Aleksanterin teatteriin ja tsekata tämä. Esityksiä on mahdollista nähdä myös muilla paikkakunnilla. Lippukauppa tuntuu käyvän kuumana, lisäinfoa tästä linkistä.

 Tajusin vasta tässä kirjoitellessani, että näin Matti Ristisen ensimmäistä kertaa livenä! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sano...

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraan, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri

Käyttöohje kahdelle / Suomen Komediateatteri, Club Capital Helsinki

Ensi-ilta 31.3. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiseltä nimeltään "I love you, you´re perfect. Now change"

Ohjaus Samuel Harjanne
Suomennos Tiina Puumalainen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografi Jari Saarelainen
Valosuunnittelu ja lavastus Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Lavalla : Riku Nieminen, Kaisa Hela, Heikki Ranta ja Ushma Karnani sekä Risto Kupiainen (piano) ja Lotta-Maria Pitkänen (viulu)

 Maaliskuuni päättyi musikaalimeiningeissä Helsingissä. Edellisiltana oli vietetty mukava ehtoo ystävän kanssa Linnanmäen vampyyrien parissa, vietetty uneton yö hotellissa, tehty kojot eli nukuttu miltei pommiin, tehty yksi haastattelu, haahuiltu silmät puoliummessa Ateneum ympäri, käyty elokuvissa katsomassa Onnenonkija (onneksi tällä blogilla ei muutenkaan tienata muuta kuin henkistä pääomaa ja valtaisaa mainetta) ja lopuksi suuntana samaisen ystävän kanssa Fredalla sijaitseva Club Capital ja siellä 'Käyttöohje kahdelle'-enskari. Yökerhoissa ei näillä kilomeetreillä ole tullut hilluttua vuosikausiin, joten mehän olimme kansainvälisestä tunnelmasta aivan pökerryksissä siellä sohvapaikoillamme. Saattoi olla kyllä silläkin vaikutusta, että yleisön joukossa seikkaili muutamakin siviilipukuinen edellisillan vampyyri... Vesi maistui, ja kuvittelin nauttivani jotain eksoottista drinksua sohvatyynyyn nojaillessani.

 Käyttöohje kahdelle voisi olla yhtä hyvin nimeltään Peliohjeet kahdelle. Taustaprojisoinnissa näkyi pelilauta ja noppaa heitettiin, sen perusteella sitten siirryttiin tilanteesta toiseen. Valtaisia noppia pyöri lavallakin, kun pelataan niin pelataan sitten kunnolla.

Kaisa, Heikki, Ushma ja Riku (c) Matti Rajala 

 Parisuhdekiemuroiden ja erinäisten rakkausasioiden ympärillä pyöritään, ja niitähän maailmassa riittää. Sketsit ja laulut vuorottelevat, se kyllä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi. Tilanteet olivat ehkäpä hiukan kärjistettyjä, mutta samalla myös hyvin tunnistettavia ja osittain omakohtaisiakin. Treffit menee automaattisesti pieleen, kun ajattelee vain ettei kuitenkaan ole tarpeeksi hottis misu vastapuolen silmissä... Entäpä ensitreffit, joilla kallisarvoista aikaa nykymaailman hektisessä menossa säästääkseen mies ja nainen siirtyvät suoraan aikaan, jossa ovat jo eronneet ja tapaavat uudestaan yllättävässä tilanteessa. Tapaamme myös mm. ärsyttäviä itseään täynnä olevia tylsiä sinkkumiehiä, toimintaleffoihin tykästyneen nuorukaisen tyttöystävineen sekä suloisen liikuttavan vanhemman herrasmiehen ja edesmennyttä tätiäni muistuttavan leskirouwan, jotka sattumalta tapaavat ties kenen hautajaisissa. "Ei haittaa, kanssas kestän sen" jäi mieleeni pyörimään. Ihan erikseen täytyy mainita Kaisa Helan vakuuttavasti tulkitsema deittipalveluvideota tekevä eronnut nainen, joka vahingossa lipsautteli asiota, joita nyt ei ihan deittivideolla kannattaisi sanoa. Vai kannattaako sittenkin? Minä ainakin ihastuin naisen rehellisyyteen ja lannistumattomuuteen, ja olisin ollut vaikka heti valmis lähtemään treffeille hänen kanssaan. Vai miesseuraako oli vailla, ei väliä, olisin lähtenyt silti.

Riku ja Ushma (c) Matti Rajala 

 Olin erityisen mielissäni siitä, miten ihan kaikkia oli ilo katsella ja kuunnella, muusikoita myöten. Samuel Harjanne on tehnyt jälleen loistavaa duunia työryhmänsä kanssa, ja näin meikäläisestäkin alkaa kuoriutua musikaalifani. Ei nyt ihan fanaatikko, mutta alan viihtyä enemmän ja enemmän tämänkaltaisissa esityksissä. Vilpitön nauru tekee aina hyvää, ja hienosta toimivasta kokonaisuudesta on helppo nauttia ilman sen kummempia analyysejä tai pohdintoja.

 Monelle katsojalle saattaa tulla yllärinä se, että Riku Nieminen on niin paljon muutakin kuin "se teeveestä tuttu hauskuuttaja". Minä olen riemukseni nähnyt Rikun lavalla aiemminkin pari kertaa ja hyvin vakuuttunut miehen kyvyistä. Kaisa Hela ja Ushma Karnani on myös nähty useampaan otteeseen ja kyllä, mielestäni näissä Naisissa on oikeanlaista asennetta ja "munaa". Heikki Ranta oli minulle sen sijaan täysin uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Jatkossakin kannattaa seurata hänen tekemisiään ehdottomasti.

Heikki ja Kaisa leffatreffeillä (c) Matti Rajala 

 Hauska kuriositeetti oli lopussa kuultu sikermä, jossa kuultiin mm. ohimennen laulettua 'pomppufiilistä' sekä sitä, että joku jo etsii muijaa seuraavaa...

 Kyllä minulta jyrän alle jäänyt olo tämän myötä katosi ja tilalle tuli hyvä mieli ja mukava fiilis. Rakkaus. Se ilmenee niin monessa muodossa eikä koskaan katoa mihinkään, kohdetta vain saattaa vaihtaa. Rakas ystävä, rakas harrastus, muutama niin mies-kuin naispuolinenkin salarakas katsomossa, oma rakas mielessä ja oi niin rakas elämä!

 Pari päivää ensi-illan jälkeen olin jälleen Helsingissä (jotenkin ne reissut tuppaa ajoittumaan aina samalle viikolle!) ja Fredrikinkadun toisessa päässä. Kadulla pyöri selvästi eksyksissä oleva nelihenkinen joukkio, ja ohittaessani heidät kuulin vain numeron '51'. Oli pakko palata takaisin ja kysyä, voisinko jotenkin auttaa. Kas, etsivät osoitetta Fredrikinkatu 51 ja siellä Club Capital! Mikä yhteensattuma! Oli helppo neuvoa pariskunnat toiseen suuntaan, ja olivat niin tyytyväisiä.

Näin meitä kaikkia tarvitaan.

 Hedelmäkorista annan tertun mehukkaita viinirypäleitä!

(Näin esityksen kutsuvieraana.)