Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko

Tarinoita Muumilaaksosta / Tanssiteatteri Raatikko

Ensi-ilta 14.9. 2019, kesto noin 55min (ei väliaikaa)

Ikäsuositus yli 3-vuotiaille

Käsikirjoitus Pirjo Toikka
Ohjaus ja koreografia Marja Korhola
Lavastus ja puvut Terttu Torkkola
Musiikki Antti Hynninen
Videosuunnittelu Joona Pettersson
Valosuunnittelu Christian Hernberg

Esiintyjät : Simeoni Juoperi, Taru Kallio, Eero Ojala ja Iisa Saarenpää

Titiuu ja Nuuskamuikkunen 

 Taas tuli löydettyä itsensä erikoisesta paikasta, onneksi ei sentään ihan aamuvarhaisella, mutta keskellä päivää ja saderintaman ympäröimänä. Tanssiteatteri Raatikossa en aiemmin ollut käynytkään. Jo oli aikakin, sillä tanssiin erikoistunut lastenteatteri on perustettu jo vuonna 1972 ja on Suomen vanhin tanssiteatteri - ja kaksi vuotta minua nuorempi! Eläköön!

 Lämpiössä oli vilskettä ja pulinaa aika tavalla, ja maukas mehu ja herkulliset keksit tekivät kauppansa ensi-illan alla. Useimmat yleisön jäsenistä odottelivat jo sisäänpääsyä aika malttamattomina, itse pysyimme juuri ja juuri rauhallisina ja paikoillamme enempiä tepastelematta. Ikään ja kokoon katsomatta on aina jännä tunnelma ennen esityksen alkua, kun ei yhtään tiedä millainen taikamaailma värikkäiden verhojen takana odottaa.

Muumipeikko lohikäärmejahdissa 

 Tanssipitoinen esitys perustuu Tove Janssonin rakastettuun kirjaan "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia", ja kirjan yhdeksästä tarinasta mukana on viisi. Aluksi saamme ihailla omalla tavallaan lumoavaa mustavalkoista näyttämöä, ja sitten tuttu Nuuskamuikkusen hahmo näkyykin taustalla varjona, ja ihanasti maailma täyttyy yllättäen väreistä. Nuuskamuikkunen (Simeoni Juoperi) huuliharppuineen tuo kesän ja musiikin tullessaan, pensaikosta pilkistelevät jännien otusten silmät ja pian karvapeitteinen otus (Taru Kallio) saa nimekseen Titiuu. Joka välissä tanssaillaan ja vilistellään pitkin lavaa ja musiikki on hyvin mukaansatempaavaa ja vauhdikasta.

 Ja kas, Muumipeikko (Eero Ojala) pyydystää haaviinsa pienen lohikäärmeen ja laittaa sen purkkiin, Pikku Myy (Taru Kallio) on oma topakka itsensä, Vilijonkka (Iisa Saarenpää) tangoilee värikkäällä matolla ja nähdäänpä myös Muumimamma (Iisa Saarenpää) ja Muumipappa (Simeoni Juoperi) keskenään jorailemassa ja omenoita poimimassa. Ratkaistaanpa myöhemmin myös salaperäisten hattivattien arvoitus ja ah, sitten on tietysti mukana yksi Tove Janssonin lempparitarinoistani. Ninni (Iisa Saarenpää) on aluksi näkymätön, koska häntä kohdeltiin niin kylmästi ja tympeästi edellisessä "kodissaan", että tyttö katosi kokonaan näkyvistä. Tuutikin (Eero Ojala) avittamana Ninni löytää tiensä uuden, rakastavan perheen luo ja ilmestyy hiljalleen taas näkyviin. Kiehtovaa ja kaunista, ja opettavaista! Leikkiminen ei Ninniltä oikein luonnistu ja siinä sitä onkin opettelemista.

Vilijonkka viilettää rannalla 

 Ihmeen keskittyneesti katsomon pienimmät (joille tämä on suunnattukin) esitystä malttoivat seurata eikä ihme kyllä liiemmin huudeltu ohjeita tai huomioita - lastenteatterissa kun poikkeuksetta kommentoidaan tapahtumia ääneen ja se kuuluu asiaan. Värikylläinen maailma, reipas musiikki, tutut hahmot ja mainiot tanssiliikkeet viehättivät ainakin meikäläistä ja täytyy myöntää, että yhdessä kohdassa alkoi silmät lupsumaan, kun oli niin sopivan rauhoittavaa unimusiikkia.

 Ihanaa, että lapsille tehdään myös tanssiteatteria ja Raatikko liikuttaa väkeä monessakin mielessä. Lempeä laskeutuminen teatterin ihmeelliseen maailmaan. Lisäksi olen varma siitä, että esityksen jälkimainingeissa kotinäyttämöillä tullaan näkemään monenlaisia tanssiliikkeitä, kuperkeikkoja ja sukkatansseja. Kun pieniä (ja isompia) tanssivarpaita alkaa kutittaa, se on menoa silloin ja vastustaa ei voi!

 Erityiskiitokset oivaltavista "videoseinistä", tuli vähän Amos Rexin näyttely mieleeni, kun värikkäällä seinällä liihottelee ja vilistää kaikenlaista, ja ykskaks koko seinä on täynnä eestaas heiluvia hattivatteja.

 Esityskuvat (c) Matti Rajala, Tanssiteatteri Raatikko

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Tanssiteatteri Raatikko!)

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit / Höyhentämö

Unikuskit-työryhmän ja Höyhentämö-teatteriyhdistys ry:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 17.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Suositusikä 5-9 v (mainiosti upposi myös 48 v koehenkilöön)

Konsepti ja käsikirjoitus Valto Kuuluvainen, K Rasila ja työryhmä
Visuaalinen suunnittelu ja toteutus sekä nuket K Rasila
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Ohjaus Valto Kuuluvainen
Ääniroolissa Miska Huttula

Näyttämöllä : Elisa Salo ja Eero Ojala

 Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni sattuneesta syystä useampaan kertaan joko oudosta, minulle uudesta paikasta tai omituiseen kellonaikaan katsomasta lähinnä lapsille suunnattua teatteria. Jostain luin kerran, että "onnellinen on se, jolla on lapsenmieli tallella" ja Tallella on kirjaimellisestikin. Olen nauttinut esityksistä suunnattoman paljon. Lisäksi saan jotain erityistä mielihyvää siitä, että näen pikkuisia katsomassa teatteria. Voiko aidompaa menoa olla! Siellä sitä seurataan näyttämön tapahtumia herkeämättä, kiherrellään ja kommentoidaan ja kysellään pillimehujen ja keksien perään, mutta jos ei esitys pidä otteessaan, se ei pidä ja silloin todetaan kirkkaalla äänellä "Joko tää kohta loppuu?"  ja alkaa se sylissäpyöriminen ja katse suuntaa jo ovelle.

 Tällä kertaa kohteena oli minulle täysin uusi mesta Höyhentämö ja siellä Unikuskien ensi-ilta. Ajankohta oli sentään keskellä päivää eikä varhain aamusta. Unikuskit on tämänvuotinen ITU-palkinnon voittaja (ITU on lastenteatterin ideahautomo, jossa on mukana useita toimijoita) ja tuli valituksi voittoon viime syksynä Turussa järjestetyn katselmuksen pohjalta. Esitys perustuu lasten näkemiin uniin, joita on kerätty haastatteluilla päiväkodeissa ja alakouluissa.

 Unissahan usein sekoittuu päivän tapahtumat ja kenties nukahtamishetken aatokset suloiseksi sekamelskaksi, jossa luovuus kukkii, logiikka loistaa poissaolollaan ja kaikki on mahdollista. Meikäläinen on tunnettu varsin sekopäisista unistaan, joissa tutut ihmiset ovat oudohkoissa tilanteissa ja painajaisissa toistuu se, etten löydä kaupantätinä tuotteista viivakoodeja millään tai asiakkaita vain lappaa ovista, vaikka olen ne laittanut kiinni ajat sitten. Välillä (lue = aika usein) on todella absurdia menoa ja usein herään omaan nauruuni, kun meno on äitynyt ihan mahdottomaksi. Kuka haastattelisi minua ja tekisi unieni pohjalta näytelmän? Toivottavasti ei kukaan. (Yksi mieleenpainuneimmista unistani oli muuten sellainen, jossa minulla asusteli kenkälaatikossa pikkuinen norsu, jolla oli tuuhea otsatukka ja kun sitä silitti päälaelta, se nosti kärsänsä taivasta kohti ja töräytti vienosti "tyttydy-dyy!" Silittelin aikani ja sitten laitoin kannen kiinni ja lootan takaisin hyllylle. Parasta ja täysin ilmaista viihdettä!)

 Mutta Unikuskit! Yleisö on löytänyt paikoilleen ja malttaa melkein olla paikoillaan, mitä nyt pientä pyörimistä on meneillään etenkin eturivissä, jossa tuntuu usein olevan paras meininki! Ihan kateeksi käy, sillä eturivistä käsin saattaa päästä heittämään yläfemmoja näyttelijöiden kanssa tai jopa viskomaan estradille spesiaalitehtävään sukkiaan, jos on ripeä riisuja. Kengät piti muuten jättää lämpiön puolelle, tämä tiedoksi! Keltahaalariset duunarit kera omituisen masiinansa saapuvat paikalle ja tässä kohtaa jo huvittaa hauska äänimaailma. "Tuo on se unikone!" tietää joku. Ahkerilla työläisillä jo silmä lupsuu ja lampaitakin lasketaan, ja nukkumaan pitäisi päästä kera kaikenlaisten rituaalitanssien ja muiden kommervenkkien.

Eipä mene kauaa kun ollaan unten maailmassa ja meno on sen mukaista. Nerokkaasti toteutettu musta lepakko räpsyttelee menemään ja pian saamme nähdä myös huikean tanssi/lauluesityksen, jonka toteuttavat älyttömän hauskat "vatsahirviöt" (kommentti yleisön joukosta). Polvi-ja pyllyhirviö näyttäytyvät myös. Tirsk. Katsomossa kikatetaan kuuluvasti ja riemusta, aikuiskatsojien käytetyin reaktio näyttäisi olevan se, kun laitetaan kättä suun eteen ja tirskutaan sieltä. Minä huomaan läntänneeni kämmeneni keskelle silmälasejani useampaan kertaan sormenjäljistä päätellen. Jo on outoja hahmoja ja hullunkurista menoa, ja arvatkaa mitä? Hullummaksi muuttuu, niin kuin unessa tuppaa usein käymään. Laitteen uumenista putkahtelee pikkiriikkinen teeastiasto (ja hupaisaa kyllä, toinen unikuskeista vaihtaa kieleksi saksan) ja liuta hamstereita, joista yksi ei malta millään olla paikoillaan. Tschüß!- toivotuksen toisto käräyttää naurusulakkeeni melkein. Hamstereita, gerbiileitä ja marsuja seikkailee usein minunkin unissani - mutta sitten! Sitten kuvioihin tulee mukaan valtaisa tiikeri (on muuten käsittämättömän hienosti toteutettu ja nuketettu!), joka pistelee parempiin suihin niin teekalustot, pöytäliinat kuin hamsteritkin, ja saa moisesta ahmimisesta ankaria vatsanväänteitä. Omituisen hajun siivittämänä jostain putkahtelee kaloja, taloja ja autoja ja kaikensortin käänteitä. Tapahtumat huvittavat vielä, mutta muuttuvat painajaismaisempaan suuntaan. Näyttäisi siltä, että naurusulakkeeni lisäksi ylikuumenemisvaarassa on Unikuskien masiinakin, ja tarvitaan järeämpiä aseita. Tässä vaiheessa yleisö tulee apuun ja eipä uskoisi mitä parilla pikkuisella sukalla saa aikaan! Maailma pelastuu ja loppu-uni muuttuu seesteiseksi ja rauhoittavaksi, niin kuin näyttämökin. Uusi työpäivä koittaa ja Unikuskien on aika jatkaa pyyteetöntä duuniaan toisaalla.

 Erityisesti huvitti se, millainen kina loppupuolella saatiin aikaan siitä, että kuka on tehnyt mitäkin ja muka laittanut bensatankkiin sukkia. Pöh! Aivan älytöntä! Kuka nyt sellaista menee tekemään, ja vielä tunkee työvaatteet roskikseen! Höpsistä! Innokkaimmat yleisön edustajat myös omatoimisesti talloivat loput talot, joita vihreä otus ei ehtinyt liiskaamaan...

 Jestas että tämä oli hauska ja ovela esitys! Täynnä veikeitä käänteitä ja mainioita yksityiskohtia, riemukkaita yllätyksiä, railakasta menoa ja vauhtia. Pitäisi kerran viikossa päästä näkemään jotain tämänkaltaista, kun usein tulee istuttua aivonsa jumiin draaman parissa ja yrittää niin kovasti ymmärtää kaiken näkemänsä. Aivan mahtavaa, että valveillakin saa kokea absurdia menoa ja vielä nauttia siitä ilman, että miettii koko ajan "nyt en kyllä tajua tästä yhtikäs mitään". Bonuksena tuli sitten lasten reaktioita ja eläytymistä, etenkin tiikeri vessareissuineen aiheutti monenmoista kuhinaa katsomossa. Kollektiivisen riemun ja mielikuvituksellisuuden äärellä oltiin vaihteeksi, mikäs sen parempaa.

 Unikuskit on mahdollista nähdä Höyhentämössä 30.3. asti, lisäinfoa tästä. Esitys on mahdollista nähdä myös Hurraa!-festivaaleilla tällä viikolla, lisäinfoa tästä. Esitys on tilattavissa, myös kiertuemahdollisuus. Suosittelen erityisen lämpimästi, sopii myös aikuiseen makuun!

Julistekuva ja esityskuvat (c) Mikael Ahlfors

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 12.1. 2019, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Sovitus Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Valotekniikka Saku Kaukiainen ja Vilho Micklin

Näyttämöllä : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Nyt Teatterikärpästä hemmotellaan - lempparikaksikkoni lemppariteatterissani koko kevään! Työryhmän edellinen proggis Lokki pyöri muinoin Jurkassa myös, onnistuin erinäisistä syistä sen siellä missaamaan, mutta onneksi pääsin näkemään sen Tampereella. Miten raikas ja yllättävä toteutus, ja yhteistyön jatkuminen oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lokki liihottelee teatterikentällä silloin tällöin edelleenkin, ja tarkoitus olisi lähteä kiertelemään tämän Hetankin kanssa. Mikäs sen hienompaa, siten katsomaan pääsee sellainenkin, jolla ei olisi mahdollisuutta reissata pääkaupunkiin.

 Olin valikoinut katsomisajankohdaksi ihan tavallisen vapaapäiväni, tai niinhän sitä alunperin luulin... Edellisyönä olin nukkunut ehkä kolme tuntia, herännyt aamulla aikaisin, unohtanut hanskani kotiin, tehnyt mielenkiintoisen haastattelun, lähtenyt ajatuksissani metrolla väärään suuntaan ties kuinka monta pysäkinväliä, nukahtanut elokuviin ja tappanut aikaa kahviloissa kolme tuntia. Ja ostanut uudet hanskat. Täytyy myöntää, että virkeystaso ei ollut ihan paras mahdollinen saavuttuani Teatteri Jurkkaan ja yritin esittää skarpimpaa mitä todellisuudessa olin. Epäonnistunut tankkaus ja kisakunnon ajoitus täysin pieleen, näin voisi sanoa. Päivän odotetuin hetki kun oli vasta edessä.

 Teatterin taikaa on monenlaista, mutta yksi niistä on se, että esityksen alettua ja Mettänen/Ojala -kombon päästyä vauhtiin ei meikäläisellä ollut enää väsymyksestä tietoakaan, mitä nyt välillä meinasi haukotuttaa, kun Niskavuoren entinen "trenkipoika" Akustikin (Eero Ojala) niin leveästi leukapieliään revitteli tämän tästä. Niskavuoren Hetan tarina oli minulle ennestään tuttu ja pysyin käänteissä hyvin kärryillä, ja luulen että tässä käsittelyssä tarinaa tuntemattomankin on helppo seurata tapahtumien kulkua. Korskea Heta (Ella Mettänen) naitetaan renkipojan kanssa ja yhdessä aletaan rakentaa niin tulevaisuutta kuin Muumäen tilaakin (tässä tapauksessa Mmmuumäki pitää lausua ikään kuin lehmä ammuisi...). Tai yhdessä ja yhdessä, Heta passuuttaa kaikkia minkä ehtii, ylpeys ei anna myöten edes vesilasin ojentamiseen. Vaan mitä mahtaa piillä Akustin mystisessä arkussa..?

Nuori "onnellinen" morsian Heta 

 Hahmoja on melkoinen määrä ja siinäkin tämän version kiehtovuus tiivistyy - Ellalla hahmoja on viisi, Eerolla peräti kymmenen. Salamannopeita leikkauksia hahmosta toiseen, eleitä, liikekieltä, puheen muunnosta. Silkkaa nerokkuutta, millintarkkaa näyttelijäntyötä ja taitavaa puhetekniikkaa - eihän katsojana voi muuta kuin hyristä tyytyväisyydestä! Ja juuri kun on tuudittautunut siihen, että miten perinteisesti tätä kohtausta on käsitelty (tavallaan perinteistä mutta silti ei sinne päinkään) ja Jurkan pieni tila tuntuu suurenevan ja kaikki prameat pytingit metsineen kohoavat silmiemme eteen, tartutaankin näyttämöllä "kännykkään" ja esitellään tiluksia ja perheenjäseniä puhelimen kautta. Salakavalasti astelee nykyaika kehiin.

 Vuosien saatossa ja tiluksien kasvaessa Hetan asukokonaisuudet komistuvat (näppärästi pelkällä yksinkertaisella kankaalla ilmaistaan se, että tässä on emäntien emäntä ja se, joka sanelee kaapin paikan ja manspreading-tyylinen asentokin tuntuu levenevän entisestään) huvittavallakin tavalla, jostain syystä mieleeni tuli Game of Thronesin Cercei valtaistuimellaan, vieressä viinilasin sijaan pääkalloastiallinen sokeripaloja ja sen kanssa pasteeraamista. Ikääntyvää, yhä periksiantamatonta katkeraa Hetaa seuratessani nousee pala kurkkuun ja mietiskelen itsekseni jälleen kerran, miten onnekas olen kun saan kunnian istua tässä näin, eturivissä lähietäisyydeltä moista herkkyyttä ja tarkkuutta ihaillen.

 Hetan lisäksi muita suosikkejani (jos nyt lempilapsien seasta suosikkeja ylipäätään pystyy nimeämään) olivat piskuinen Jaakko-poika (Ojala), jonka puheesta ei oikein saanut selvää sekä juoruileva kaksikko Iita ja Nikkilän emäntä. Herrjee! Akustin touhuilemista ja touhuilemattomuutta seuratessani tuli yllättäen varsin kotoisa olo. Sohvalla raukeana päivän askareiden jälkeen huilaileva isäntä, kankun nosto ja ilmojen päästely, vaimon pieni kiusoittelu ja kutittelu sekä hellä kosketus nenänpäähän. Onkohan meidän olkkarissa joku valvontakamera? Vielä olisi puuttunut, että Akusti olisi sanonut Hetalle "tästä rouwalle kahvia"...

 Heta poistuu, valot himmenevät hiljalleen. Kyynel nousee silmäkulmaani - onnesta, ei haikeudesta. Taas on taiteella tyydytetty olo, ja pieni suuri helmi nähtynä. Onneksi pääsee uudestaankin katsomaan, varasin varmuuden vuoksi muutamaan muuhunkin näytökseen liput. Tietenkin! Nyt luuria kouraan muutkin ja Jurkkaan varausta soittamaan tahi netin kautta ostelemaan, konstit on monet. Lisäinfoa tästä linkistä.

 Rohkenen tunnustaa, että rakastan tätä kaksikkoa - Ellan ja Eeron mutkatonta, keskinäistä luottamusta henkivää tapaa olla yhdessä näyttämöllä. Pitkä yhteistyö näkyy ja tuntuu.

ps. Hauska lisä oli käsiohjelmaan painettu whatsapp-keskusteluotos, jossa arki ja taide kohtaavat.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä

Äkkivääriä flamingon sääriä / Teatteri Hevosenkenkä, Tusculum

Ensiaamu 4.12. 2018, kesto noin 30min (ei väliaikaa)

Tekstit Laura Ruohonen (Allakka pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus)
Esityksen valmistus Jussi Lankoski ja Eero Ojala
Yhteistuotanto Teatteri Hevosenkenkä ja Suomen Lausujain Liitto

Suositusikä 3-8v

Estradilla : Eero Ojala / Jussi Lankoski (vuorottelevat)

 Kaikenlaisista paikoista sitä saattaa itsensä välillä löytää joko tahtomattaan tai ihan omasta mielenkiinnostaan. Joulukuisena tiistaiaamuna löysin itseni ensin aamuvarhaisella kylmissäni sadetta pitelemästä Niittykummun Teboilin katoksen alta ja hetkeä myöhemmin Teatteri Hevosenkengän pihasta ja uudisrakennus Tusculumista. Nimi kuulosti minusta närästyslääkkeeltä äkkiseltään, mutta oikeasti tarkoittaa rauhalle, taiteelle ja hiljentymiselle tarkoitettua suojaisaa tilaa. Nimi on peräisin antiikin Roomasta ja sopii kyllä mainiosti nykypäivän Espooseenkin. Vesisateessa tallustelun jälkeen oli kuulkaa lähes mieltä herkistävää ja ainakin lämmittävää tepastella sukkasiltaan suojaisassa taiteen pesässä!

Varsin katu-uskottava kokonaisuus, eikö? 

 Ensiaamuun olivat minun ja Herra Lausuntataiteilijoiden lisäksi heränneet päiväkotipiiperoiset virallisine valvojineen ja muutama muu suositusikää hitusen vanhempi henkilö, myös tekstien äiti Laura Ruohonen. Aika nopeasti kävi ainakin minun mielessäni ilmi, että näissä runoissa ja riimeissä ei kyllä yläikärajaa ole. Kukapa ei nauttisi nokkelasta, yllättävästä ja hauskasta sanoilla kikkailusta!

 Esityksessä käytetyt tekstit eivät kokonaisuutena olleet minulle tuttuja muuten, paitsi Tippukivitapauksesta peräisin olevat jutut. Näin keväällä Kansallisteatterissa Tippukivitapauksen, ja se oli kyllä musiikkiteatterielämys parhaimmasta päästä. Niinpä tekikin mieli lähteä vähän lauleskelemaan, kun Eero Ojala alkoi aluksi lapsosilta kysellä, sattuuko kenelläkään olemaan mukana hanskoja tai lapiota ja jos olisi, mitä niillä mahdollisesti tehtäisiin. Kiihtyvällä tahdilla etenevä kysely kirvoitti jo kaikenlaista huutelua ja elehtimistä yleisöstä. Näissä lastenteatteriesityksissä minusta muutenkin on parasta se vilpitön innostuneisuus ja spontaanius joka pienistä katsojista huokuu, jos tekee mieli huudahtaa "Eeeeikä!" tai "Et uskalla!" niin sitten hihkutaan. Sama taas "aikuisten jutuissa" aiheuttaisi (ja on aiheuttanut) ilahtumisen sijaan lähinnä noloja tilanteita. Kuvitelkaapa vaikka Hamlet aloittamassa "ollako vai eikö olla" ja joku huutaisi "No koita nyt jo päättää!" Perin kiusallista olisi se.

 Pinkissä jumpsuitissa ja syystäkin jarrusukissa ämpäreiden seassa kurvaileva Ojala tietää kyllä kikat joilla pidetään yleisö kuin yleisö hyppysissään ja valppaana. Äänenkäyttö ja fyysinen, hallittu pelleily yhdistettynä mehukkaiden tekstien tarjoamaan yllätyksellisyyteen ja hauskoihin käänteisiin on nautinnollista seurattavaa, ja iloinen kiherrys kuuluu sieltä sun täältä. Olen nähnyt käytettävän ämpäreitä rekvisiittana aiemminkin (Musiikkiteatteri NYT ja UIT) ja tässä se taas nähtiin, että vain mielikuvitus on rajana. Aika usein vähemmän on enemmän, ja yksinkertainen mutta ovela on monimutkaisia viritelmiä toimivampi juttu. Kuten esimerkiksi rusinat, ja taisi siellä muutama kuivattu karpalokin olla mukana. Eero lähti hauskasti marjastamaan ja napsi katsojien nenänpäitä ämpäriinsä! Kas, mitähän mahtoi kopsahtaa kevyesti ämpärin pohjalle.. Jotain perin liikuttavaa oli siinä, millainen harras hiljaisuus ja toisaalta pieni kihertely laskeutui huoneeseen marjastuksen aikana, lapset sulkivat silmiään ja kurottivat hivenen eteen päin, josko sattuisi miekkonen ämpäreineen kohdalle. Jännittikin samalla. Jos totta puhutaan, olisi minunkin nenänpäästäni saanut käydä kevyesti nappaamassa. Toiveajattelua.

 Harmitti oikein, kun tekstit eivät olleet minulle juurikaan ennalta tuttuja. Hyvä puoli oli tietysti se, että yhtään ei tiennyt mihin suuntaan jutut lähtisivät ja monta hauskaa käännettä olikin tarjolla. Mieleeni jäi maitopurkkiin pieraisut ja viisi pientä Niemistä ja se, että suusta lipsahtelee kaikenlaista muuta, kun anteeksi pitäisi pyytää. Mainiotahan on tietenkin se, että ainahan voin lainata Ruohosen riimit kirjastosta ja hihitellä itsekseni kotona, nyt kun olen jo kahlannut Roald Dahlin tuotannon läpi lähikirjastoni avustuksella. Saatan jopa esittää isännälle privaatin runoesityksen (ja tämänkin runojutskan innoittamana lausuin kaksi kissa-aiheista runoa ja vieläpä ulkomuistista).

 Mitäpä tähän nyt vielä osaisi lisätä? Puoli tuntia mennä sujahti hujauksessa ja mielelläni olisin kuunnellut ja katsellut enemmänkin, mutta pikkukatsojille tämä oli juuri passeli kesto. Keskittyminen ei herpaantunut (pientä levottomuutta oli ilmassa ajoittain, mutta kenelläpä ei etenkin siihen aikaan aamusta) ja kukaan ei tiettävästi pahoittanut mieltään ja jäänyt tyynyille kieriskelemään. Varsin onnistunut ensiaamu siis! Jos ensikosketus lastenteatteriin ja teatteriin ylipäätään on tämänkaltainen, siinä saattaa teatterikärpänen istahtaa nenulle ja se on jatkossa menoa sitten. Sitten voi keski-ikäisenä muistella, että "taisi olla silloin vuosi 2018, kun olin katsomassa Teatteri Hevosenkengässä lastenrunoesitystä, jossa hassu pinkkipukuinen kaveri popsi rusinoita ja laittoi ämpärin päähänsä ja mutusteli hampaansa. Se se oli mainio esitys!" 

(c) Jussi Lankoski

 Sen haluaisin vielä lisätä, että kyllä on mahtavaa, että meillä on näin rikas ja moneen taipuva suomen kieli! Itsekin tykkään välillä viljellä vähän hassujakin ilmauksia ja makustella sanoilla, ja melkein pitäisi järkätä joku jemmapaikka erityisen vinkeille, liian vähäisessä käytössä oleville sanoille ja niitä sitten aina sopivan hetken tullen ripottelisi mausteeksi mukaan tekstiä elävöittämään. Sanoja kuten kenkku, messevä, mussuttaa, tupsu, näpsä, pomppu, akkuna, huiskis, vipeltää...

 Haa! Äkkivääriä flamingon sääriä nähtävissä Tusculumissa seuraavan kerran keväällä 2019, ja ämpäreiden ja riimien kanssa viuhtomassa siis vuorotellen Eero Ojala ja Jussi Lankoski. Tästä linkistä lisäinfoa esityksistä ja aikatauluista.

(c) Eero Ojala 

Esityskuvat (c) Fanni Lieto ellei muuten mainita

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Teatteri Hevosenkenkä!)

Muuttomies ja Ensimmäinen koti / Lelumuseo Hevosenkenkä

Eipä ole kovinkaan monta asiaa, jonka vuoksi vapaapäivänä heräisin aamulla puoli kuudelta, jotta ehtisin yhdeksäksi Espooseen. Pelkästään yhden lyhyen esityksen vuoksi en välttämättä olisi näinkin kaukaa jaksanut vaivautua, mutta nyt saisi kaksi kärpästä yhdellä täsmäiskulla, eli peräti kaksi esitystä samalle aamulle nippuun. Lastenteatteria olen käynyt paljonkin katsomassa, mutta nyt panokset kovenisivat : vauva- ja taaperoteatteria olisi luvassa! Oli myös kiintoisaa nähdä omin silmin Helsingin aamuruuhka. Ihmeen sujuvasti kaikki meni, ja bussikin oli Kampissa aikataulun mukaisesti. Siitä hyppy metroon ja Tapiolaan, ja Näyttelykeskus WeeGeessä olin jo yhdeksältä. Esityspaikka sijaitsee Lelumuseo Hevosenkengässä ja tutkailin siinä mielenkiintoista lelunäyttelyä, samalla kun seurailin Eero Ojalan valmistautumista päivän esityksiin.

 Värikkäät tyynyt lattialla odottivat pikkuisia katsojia ja vanhempiaan. Itse istuin tuolilla kuin virallisena valvojana vähän kauempana, mutta riittävän lähellä kuitenkin. Ensimmäinen esitys oli taaperoikäisille suunnattu Muuttomies, jonka aluksi huiluasoitteleva miekkonen tasapainoili taidokkaasti valtavan maapallon päällä. Tämä oli jo yhdelle pikkuiselle liikaa ja hän päätti kirmata lattialta muualle, ja toinen pillahti itkuun. Eipä haittaa yhtään, pieni hälinä ja melskaus vähän niin kuin kuului asiaan, ja lasten ehdoilla mennään. Suurin osa katsojista malttoi seurata Nomadi-hahmon touhuja silmät pyöreinä ja suu hämmästyksestä auki, niin intensiivisiä katseita en olekaan aiemmin nähnyt. Nonsense-kieltä höpöttelevä Nomadi tutustutti meidän erilaisiin asuinpaikkoihin ja niiden asukkeihin. Oli vuoroin kuumat oltavat kamelilla ja sitten viileämpää nallekarhulla, pöllö liiteli korkealla ja värikkäät kalat asustelivat meressä. Näin meitä on täällä samalla pallolla väkeä moneen lähtöön. Suurta ihastusta ja riemua sai aikaan saippuakuplat ja suihkepullo, ja ilmapalloissa riitti hypisteltävää vielä esityksen jälkeenkin. Hymy huulillani seurasin niin taaperoiden reaktioita kuin itse esitystäkin, tunnelma oli oikein leppoisa ja mukava. Ja lopuksi oli vielä mehutarjoilua! Nalle kainalossa pompottelin ilmapallon kanssa minäkin, ja lapsoset kirmailivat riemuiten pitkin näyttelytilaa. Olipa kivaa! Hiukan huvitti se, että katsojien poistuessa pari äitiä kiitti minuakin. Värikäs kettumekko päälläni näytin varmaan siltä, että kuulun henkilökuntaan...

Muuttomies kurkistelee :) 

(Muuttomies-taaperoteatteri, ensi-ilta 31.3. 2017, kesto noin 25min. Ohjaus, esityksellinen konsepti ja puvustus Eero Ojala / tasapainopallon maalaus Fanni Lieto / tarpeisto ja rekvisiitta Hanna Jussila, Fanni Lieto ja Eero Ojala / musiikin sävellys ja sovitus Eero Ojala / näyttämöllä Eero Ojala)

 Muutaman tunnin kuluttua oli sitten luvassa vauvateatteria eli vielä nuorempia katsojia. Perustila pysyi värikylläisine tyynyineen ja Luxor-telkkareineen samana, rekvisiitta vähän muuttui. Pienissä roudaushommissa oltiin siis esitysten välissä. Vauvateatteriesityksen nimi on Ensimmäinen koti, ja siinä tutustutaan kodin eri tiloihin. Vähän mietiskelin ennalta, että noinkohan vauvelit jaksavat keskittyä esityksen seuraamiseen, mutta väärässä olin! Meno oli huomattavasti rauhaisampaa ja jestas miten intensiivisesti piiperot esitystä seurasivat. Yksi rohkeampi pikkuherra otti hiukan lähituntumaakin niin lavasteisiin kuin rekvisiittaan. Voisipa tuosta noin mennä "aikuisten esityksissä" yhtä reippaasti suoraan lavalle lähikontaktiin hypistelemään milloin mitäkin ilman pelkoa siitä, että lentää samantien vahtimestarien toimesta pihalle. Etenkin pikkujoulukautena olen kyllä nähnyt innokkaita lavallepyrkijöitä, valitettavasti. Ihanaa, että jossain saa täysin vapaasti mennä ihan lähelle, jos siltä tuntuupi! Eteisen kautta (kumpparit sanoivat suih-suih, hihih) mentiin sujuvasti keittiöön ja siellä varoilteltiin kuumasta uunista. Viiksekäs patakinnas sai tietysti minulta pisteet. Ruokailuhetki oli varsin hauskasti toteutettu kaikkine banskuineen ja rypäleineen. Mietin vieläkin sitä, miten Eero sai sen plop-äänen aikaan rypäleitä popsiessaan. Tassuja tiskattiin ja pyykkikorit pomppivat ilmaan, ja kakkavaippaa laitettiin roskiin. Tästä sain valitettavasti pienen korvamadon, josta näemmä pääsin jo eroon mutta joka nyt palautui kirjoitushommissa. Saippuakuplia ja suihkepulloa oli tietysti myös. Suihkepullo, tuo katseenvangitsija nro 1! Olkkarin matolla rehattiin ja sitten relattiin makkarin puolella uniharson alla. Teki mieli nukahtaa siihen patjalle itsekin, niin oli seesteinen ja rentouttava tunnelma siellä unimajassa. Miksei tämmöistä ole aikuisille, kysyn vaan? Lopuksi oli tietysti mehutarjoilu, jee!

Kitalelen soittelua 

(Ensimmäinen koti -vauvateatteri, ensi-ilta 27.3. 2017, kesto noin 25min. Käsikirjoitus ja ohjaus Eero Ojala / Lavastus Outi Herrainsilta ja Eero Ojala / Puvustus ja muu skenografia Eero Ojala / "Ovilaatikon" rakennus ja maalaus Veijo Lindell ja Eero Ojala / Hallaharson ompelu Fanni Lieto / laulut Olkkarin matto (sanat Eero Ojala, sävellys ja sovitus Eero Ojala ja Leena Aronen) ja Pieni pienen pesässä (san, säv, sov Eero Ojala) / näyttämöllä Eero Ojala)

 Itse olin siis ulkopuolisena tarkkailijana lähinnä, mutta kyllä minua nämä pienet teatterihetket viehättivät myös kovasti. Kohderyhmäänsä tuntuivat uppoavan vallan mainiosti. Odotin vähän levottomampaa menoa yleisössä, mutta kun esitys vie mennessään ja naulitsee katseen, se naulitsee ja silloin ei muuta häilätä eikä potkiskella. Tämän olen huomannut itsekin ja tämän havainnon tein eritoten nyt.

Muuttomiehen Nalle tuli syliin :) 

 Molemmat esitykset on vielä mahdollista nähdä moneen otteeseen Espoossa. Lokakuisina maanantaina Lelumuseo Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) ja marraskuussa valikoituina päivinä Tusculum Hevosenkengässä (lisätietoa tästä linkistä) . Esitykset ovat myös mahdollista tilata visiteeraamaan!

Kaikki kuvat omiani, eli (c) Teatterikärpänen

(Näin esitykset virallisena valvojana eli ilmaislipulla, kiitos Hevosenkenkä ja Eero Ojala!)

Eero keskittyy, kohta mennään...

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 15.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Morris Panych
Ohjaus Taru Kivinen
Skenografi Jonna Kuittinen
Valo-ja videosuunnittelu sekä projisointi Sami Rauhala
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman
Tarpeisto Karita Fallström-Autio ja Jonna Kuittinen
Lavasterakennus Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä

Rooleissa : Eero Ojala ja Katja Peacock

 Olen nähnyt Täti ja minä -näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Komediateatterissa ja myönnettäköön, että nukahdin kesken esityksen - en tosin tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Muistan näytelmästä alun ja lopun, välissä on paljon hämärää. Osittain syynä oli se, että taisin nukkua edellisyönä vain pari tuntia ja päivänäytöksessä se sitten kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla. Osittain syytä taisi olla itse esityksessäkin... Ei siitä isompaa muistijälkeä ainakaan jäänyt meikäläiselle. Jollekin toiselle ehkä jäi? Ei voi tietää.

 Ennen esityksen alkua ehdin katsella kaunista lavastusta. Kaksi isoa ikkunaa, joiden takana muu maailma. Tässä pienessä asunnossa sänky, paljon yksityiskohtia, paljon kirjoja, paljon salaperäisiä laatikkoja ja portaat alakertaan. Valot himmenevät, takanani vielä supatetaan. Joku yrittää sammuttaa kännykkäänsä, ja sitten se on menoa. Jo muutaman minuutin kuluttua olen kaikki aistit avoinna ja satavarma siitä, että tämän esityksen aikana en todellakaan tule nukahtamaan.

 Iäkäs nainen (Katja Peacock) pötköttelee sängyllä. Huoneeseen pelmahtaa tuosta noin hermostunein elkein mies nimeltä Kemp (Eero Ojala), joka ilmoittaa tulleensa vuosikymmenten tauon jälkeen nyt sitten visiitille. Vuoteessa huilailevalta tädiltä on tullut sisarenpojalle kirje, jossa on kertonut olevansa kuolemaisillaan. Omatuntoko kolkutellut, kun täti on kirjeen rustannut vai mikä lie? Kemp on irtisanoutunut töistään pankkivirkailijana viettääkseen viime hetket tätinsä luona, mutta reissu venähtää aiottua pitkäkestoisemmaksi, koska tätihän ei ota kuollakseen millään, päinvastoin tuntuu piristyvän! Vuodenajat vaihtuvat, kevät heräilee, linnut laulelevat, lapset pelaavat palloa puistossa, lehdet putoilevat puista, joululaulut kaikuvat jostain - aika kulkee omia ratojaan ja samoin ulkopuolinen maailma. Tässä pienessä huoneessa aika tuntuu pysähtyneen, mutta täti ja sisarenpoika käyttävät sitä täysin eri tavoin.

 Kemp on jatkuvasti häseltävä ja puhetta suoltava vähän omalaatuinenkin höpöttäjä, hermostunut kaikesta mahdollisesta eikä pysy hetkeäkään paikoillaan. No, malttaa sentään ajoittain torkahtaa mutta nekin hetket asentoihin, josta voi kätevästi ponkaista jälleen liikkeelle. Tädin puuhat ovat rauhallisia ja kiireettömiä, puhteet harkittuja aina hiusten harjaamisesta neulontahommiin. Kemp puhuu taukoamatta, kommentoi tekemisiään ja huutelee ohikulkijoille ikkunasta - täti taas reagoi kaikkeen elekielellään ja katseellaan. Monestihan on niin, että yksi katse, ele tai ilme paljastaa enemmän kuin ääneenlausutut sanat. "Penni ajatuksistasi".

 Aluksi Kemp vaikuttaa varsin rasittavalta tyypiltä, ärsyttävyyteen asti. Touhuaminen on myös pirun huvittavaa seurattavaa. Hän kun tuntuu saavan kohtalaisen suurta nautintoa siitä, miten kuvittelee pitävänsä tädilleen herkkää muistopuhetta hautajaisissa tai lällättelee ikkunasta pikkupoikien leikeille ja maalailee uhkakuvia palloleikkien käänteistä. Entä miten toimii hän, kun ovikello soi halloweenina? Puhuessaan hän tulee vähän varkain paljastaneeksi kaikenlaista lapsuudestaan ja elämästään yleensä, kaikkea ei sanota suoraan mutta rivien välistä voi havaita yhtä jos toista. Mies kuorii itseään kuin sipulia, ja täti kuuntelee. Me kuuntelemme. Tulee surumielinen olo. Ei ihme, että tätikin sanojen sijaan pienillä teoilla osoittaa välittävänsä. Asettaa peittoa nukkujan päälle, pyykkinarulle hätäisesti ripustettujen vaatteiden hienovaraista suoristelua, yllätysten piilottelua matkalaukkuun... Minun mieleni tekisi koskettaa Kempiä ensin varovaisesti olalle ja sanoa, että rauhoitu hyvä mies ja hengitä. Kerro lisää, minä kuuntelen. Ja jos ei kavahtaisi tai juoksisi jo karkuun, ehkä uskaltaisin vähän halatakin. Vaan minä istun katsomossa ja seuraan tätä yhdenmiehen hengästyttävää showta, jota voisi jo kutsua monologiksi muttei kuitenkaan, sillä mukaan tarvitaan toinen ihminen reagoimaan ja ihan vaan olemaan läsnä, jotta sanat eivät olisi pelkkää tajunnanvirtaa vailla kohdetta.

 Katja Peacock osoittaa omalla toiminnallaan, että näyttelijäntaide on paljon muutakin kuin sanoja. Tarvitaan vastavoima, jossa toinen antaa tarvittaessa tilaa toiselle loistaa. Kumpikin on alusta loppuun niin läsnä, eri tavoin tosin. Eero Ojala -fanitukseni on suhteellisen tuoretta vielä ja se on poikinut jo keväisen reissun Rovaniemelle, ja nyt on sitten puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa melkoista herkkua luvassa. Sanoisinko täydellistä! Ojala vetäisee aikamoisen performanssin, käyttää taidokkaasti ja monipuolisesti ääntään ja koko kroppaansa - mielessäni kävi useampaankin otteeseen kaikki entisaikojen mestarit aina Chaplinista Buster Keatoniin, ilman puhetta tosin. Jokainen liike ja sana on millintarkkaa työtä - ja silti tuntuu välillä siltä, että nyt improtaan. Miehen menoa on niin suuri nautinto katsella, ettei ole mitään pelkoa siitä, että nukahdan kesken kaiken. Päinvastoin, tunnun olevani enemmän hereillä kuin koskaan aiemmin! Ja kuin varkain huomaan aika usein Kempin sijaan katselevani sängyllä pötköttelevää tätiä, joka ei sano yhtikäs mitään. Vai sanooko ja koska?

 Tässä näytelmässä ihan jokaisella osasella on tarkkaanharkittu paikkansa eikä mukana ole mitään ylimääräistä, ei liioin tarvetta lisätä yhtään mitään. Jokainen koukku seinällä, äänimaailma, hitaasti putoilevat lehdet, vanukaskulho, hiusharja, levysoitin...

 Tänä vuonna teatteri ja taide ylipäätään eri muodoissaan on mullistanut maailmaani enemmän kuin yksikään elämäntaito-opas tai aforismijuliste. Lukemisen ilon löysin uudestaan jo viime vuonna, mutta tänä vuonna yksi ainoa runo on saanut ihmeitä aikaan, yksi visiitti Muumimuseoon on herkistänyt mielen ennenkokemattomalla tavalla, ja tämä yksi teatteriesitys on aluksi lempeän ilkikurinen tönäisy ja lopulta lähes läpsäisy vasten kasvoja (omalla kädellä omiin kasvoihin). Tarpeellinen ja tervetullut herätys siihen, että minä en ole täällä yksin ja on aika ryhtyä pelkistä hyvistä ajatuksista hyviin tekoihin. Omalla toiminnallani voin vaikuttaa suoraan ainakin muutaman ihmisen elämään ja jopa elämänlaatuun. Olen sanonut olevani välillä allerginen kanssaihmisille ja vetänyt epäsosiaalisuuden viittaa ylleni tämän tästä milloin mihinkin asiaan vedoten. Sisäinen kempini siellä mesoaa ja rakentelee muuria ympärilleen, ihan turhaan. Mitä minä oikein olen pelännyt? Sitä etten kelpaa sellaisena kuin olen? Että alkaisinkin yllättäen viihtyä toisten ihmisten seurassa? Välillä on toki hyvä olla ihan omissa oloissaan ja nauttia siitä hyvällä omallatunnolla, mutta välillä on myös hyvä istua seurassa edes hetken. Puhua tai olla puhumatta, pääasia että on läsnä. Kammata hiuksia tai tulla kammatuksi. Kumpikin käy.

 Kehtaako joku jossain vielä sanoa, ettei teatterilla ole mitään merkitystä?

 Riihimäen Teatterin Täti ja minä on silkkaa timanttia ja yksi kaikkienaikojen parhaista näkemistäni teatteriesityksistä. Olen nähnyt yli tuhat esitystä, joten nyt ei painita missään höyhensarjassa. Kärkikahinoissa on muitakin parin näyttelijän juttuja ja olen todennut sen jo aiemmin, että olen pienten produktioiden ystävä. Pienten suurten. Olen toki hullaantunut useinkin näyttävistä lavasteista ja tanssinumeroista sekä veretseisauttavista biiseistä, mutta kaiken pohjana on loistava teksti ja tarina. Ohjaajan visio, ääni-, väri-, ja valomaailma yhdistettynä tyylipuhtaaseen näyttelijäntyöhön, ripaus omaa mielikuvitusta ja lopputulos on kiehtovaa ja koukuttavaa teatterin taikaa. Eipä ihme, että teatterikärpäisyä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan.

 Juuri tämän esityksen janoan nähdä useampaan otteeseen. Tule sinäkin, mennään yhdessä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Aki Loponen / Pictuner Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, KIITOS Riihimäen Teatteri!)

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri, Lappia-talo, Tieva-näyttämö

Yhteistyössä Rovaniemen Teatteri ja Tanssiteatteri Rimpparemmi

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anni Blomqvist
Musikaalikäsikirjoitus Jussi Helminen
Sävellys Matti Puurtinen
Ohjaus Seppo Välinen
Kapellimestari ja musiikin sovitus Minna Siitonen
Koreografia Matti Paloniemi
Lavastus Pentti Uimonen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valo-ja projisointisuunnittelu Miksa Koponen
Äänisuunnittelu Antti Lindholm
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Kaisa Mylläri
Orkesterin miksaus ja saliääni Taito Kantomaa

Rooleissa : Pirjo Leppänen, Kirsi Kärnä, Eero Ojala, Markku Köngäs, Helka Periaho, Onerva Kärkkäinen, Outi Nevanlinna, Markku Lukka, Marko Syysmaa, Jussi Jokinen, Paula Miettinen, Jonne Kaaretkoski, Anni Pilhjärta, Helmi Järvensivu, Lauri Pelkonen, Atte Herd, Laura Kallas, Nea Heikkilä/Vilma Päiveröinen, Mila Tossavainen/Iris Blanco Sequeiros, Karri Kallas/Niilo Angervo, Niila Kaukua/Samuel Heino ja Tuure Paksuniemi sekä Lapin urheiluopiston tanssiopiskelijat Tatu Aspelund, Vanessa Bagge, Saija Kotokorpi, Heli Lassila, Inka Leinonen, Riikka Manninen, Miina Mustonen, Eeva Rohiola, Veera Syvävirta ja Nea Waismaa

Maijan ja Jannen hääpotretti 

 Moni varmaan ihmettelee, minne Teatterikärpänen on hävinnyt, kun juttuja ei enää ilmesty samanlaiseen tahtiin kuin ennen... Ei täältä mihinkään ole kadottu, on tullut tehtyä vaan hiukkasen pitempi matka (ei tosin lentäen) ja sitä ennen talviloman kunniaksi maattu sängynpohjalla muutama päivä (jonka aikana jouduin perumaan kolme lyhyempää teatterireissua).

 Olen usein uhonnut, että nytpä lähden Ouluun/Kajaaniin/Vaasaan/Joensuuhun teatteriin tuosta noin pikavisiitille ihan vaan katsomaan jotain tiettyä juttua tai pikemminkin tiettyä henkilöä. Ajatuksen tasolle ovat uhoamiset kuitenkin kerta toisensa jälkeen jääneet, mutta sitten iski jo kesällä tajuntaani eräskin herra Eero Ojala selittämättömine lavakarismoineen ja se oli kirjaimellisesti menoa sitten - junalla. Rovaniemelle! Nyt jos koskaan. Talviloma napsahti sopivasti maaliskuulle ja ennen kuin koko loma-ajankohtaa oli edes virallistettu, oli minulla varattuna hotellihuone legendaarisesta Pohjanhovista ja junaliput ostettuna kahdelle henkilölle (isäntä halusi tietysti lähteä mukaan, eihän minua nyt niin kauas sovi päästää yksikseni) meno-paluuna. Ja tietysti yöjunalla, ja tietysti istumapaikoilla. Kuningasidea kerrassaan!

 Kuten arvata saattaa, meikäläinen ei nukkunut silmällistäkään ei meno- eikä paluumatkalla ja kovasta flunssasta toipilaana ei matkanteko muutenkaan ollut herkkua. Perjantaiaamuna olimme perillä kohteessa klo 11 pintaan, missään ei näkynyt torvisoittokuntaa, ei punaista mattoa eikä liioin kaupunginjohtajaa toivottamassa Teatterikärpästä tervetulleeksi pohjoiseen! Hiukan oli pettynyt olo ja saattoi siinä univajeellakin olla osuutta asiassa. Hornetin ylilento vähän kevensi tunnelmaa taapertaessamme kohti hotellia, se tuntui tosin jo vähän liioittelulta...

Kohteeseen on saavuttu...

 Myrskyluodon Maija Matti Puurtisen sävelillä on tullut nähtyä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja viime syksynä näin Helsingin Kaupunginteatterissa Lasse Mårtensonin säveliin perustuvan teoksen. Liikaa en ole siis tähän aiheeseen perehtynyt ja olin jo tehnyt päätökseni tämän reissun toteutumisesta ennen kuin edes tiesin mitä keväällä olisi luvassa Rovaniemen Teatterissa - täältä etelästä käsin en ole ihan jaksanut perehtyä ohjelmistoihin, kun pitkien välimatkojen vuoksi jäisi näkemättä kuitenkin. No, kevään ensi-illaksi paljastui sitten "Myrskyluodon Maija" ja kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli vähän pettynyt "no niin...". Toinen ajatukseni olikin jo uteliaampi "No niin!" ja sittenhän sitä jo alettiin viritellä aamukampaa reissua varten.

Lappia-talo (c) kuva Rovaniemen Teatterin sivuilta 

 ... ja sen kerran kun Hämeenlinnasta lähdetään Rovaniemelle teatterivisiitille, silloin järjestetään hiukan extraa. Saavuimme Lappia-talolle (Alvar Aallon suunnittelema muuten) jo paria tuntia ennen illan esityksen alkamista, koska TA-DAA minulle ja seuralaiselleni oli sovittu pienimuotoinen kulissikierros ympäri taloa. Jo lipunmyynnissä jäimme suustamme kiinni kunnolla heti kättelyssä ja siinä olisimme varmaan tunnin saaneet aikaamme kulumaan sujuvasti. Kierroksen oppaanamme toimi teatterin myyntipäällikkö Maria Mänty, ja kävimme tutkailemassa kaikkia kolmea erikokoista ja -tyylistä näyttämöä (joiden nimet ovat suurimmasta pienimpään Tieva, Kero ja Saivo). Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikkia näitä tiloja käytetään ahkerasti myös muussa kuin teatteritoiminnassa - niin hoituvat isommat kokoukset kuin intiimit juhlatkin tarpeen mukaan. Isäntä innostui lausumaan pätkän Hamlet-monologista suurella näyttämöllä ja hiukan myöhemmin hänellä meni totaalisesti pasmat sekaisin, kun käytävällä tuli vastaan suuresti ihailemansa näyttelijä Pirjo Leppänen - ja pääsi vielä juttusille ja halaamaankin. Tästä kohtaamisesta toivuttuamme piipahdimme myös puvustamossa, lavastamossa ja "tarpeistonhoitajan pyhimmässä" sekä tutkailimme pukuhuoneita ja näyttelijälämpiöitä. Ilahduin siitä, että oikeastaan kenenkään ei tarvitse tuhertaa pimeässä, vaan ulkoatulevan valon määrä oli melkoinen, ja tilat olivat muutenkin ainakin minun silmiini varsin asianmukaiset ja tilavat. Kokeilin piruuttani yhtä afroperuukkiakin tulevasta lastennäytelmästä "Pate aarresaarella". Tunti siinä hurahti että heilahti ja oli kyllä mukavaa ja antoisaa päästä ihan privaattikierrokselle. Kiitos kovasti Maria kun jaksoit meitä kierrättää! Kivasti jäi vielä aikaa istahtaa kahvion puolelle ennen illan esitystä. Pulla maistuu aina, tosin ensin otin porkkanaleivoksen...

 Ja nyt päästään itse asiaan (olinkin jo vähän huolissani aiemmissa kirjoituksissani, että yllättäen olen oppinut tiivistämisen taidon, mutta vanha tuttu jaarittelija on nostanut päätään, onneksi ja valitettavasti). Maija (Kirsi Kärnä) se viettää huoletonta nuoruutta ja juhannusta, mielitietty Magnuksen (Jonne Kaaretkoski) kanssa on hupaisaa harrastaa vähän sokkoleikkejä ja vielä ei ole huolta huomisesta, koskapa avioliiton satamaan takuulla purjehtisi ensimmäisenä vanhempi sisko Fia (Onerva Kärkkäinen). Mukava musiikin poljento saa nuorison pyörittämään toinen toisiaan, helmat ja letit heiluvat ja meikälikka teputtaa jalalla tahtia lattiaan. Eipä aikaakaan kun sana kiirii, että Maijan kotiin on saapumassa kosioretkelle vanhempi herra Erker (Markku Lukka) kera poikansa Jannen (Eero Ojala). Nytkö Fiaa sitten viedään? Janne ponkaisee tuolilta ylös kuin vieteri ja sehän on selvä, että Maijaan tässä on silmät isketty. Nuori nainen on kauhuissaan, hänhän on menossa Magnukselle eikä millekään tuntemattomalle häiskälle ja muutenkin aviohommat pelottaa ja hirvittää. Niin nuorikin vielä! Päätös on kuitenkin tehty ja siinä ei mikään auta. Yksi suosikkihetkistäni oli se, miten Janne ja Maija astelivat vihille ja Maija yrittää useampaan otteeseen riuhtaista itseään käsikynkästä irti, mutta ilmeenkään värähtämättä Janne nykäisee tulevan vaimonsa takaisin vierelleen varmoin ottein ja askel vakaana ja suoraselkäisenä eteen päin, katse kohti yhteistä tulevaisuutta. Maijaa jo vähän hymyilyttää kun valssin pyörteisiin taipuvat, ja luulisi jo siinä silmien avautuvan, että kas tässähän on varsin oivallista aviomiesmatskua pyörittäjänä ja kukas se Magnus nyt sitten mahtoi ollakaan. Yhdessä sitten veneillään Myrskyluodolle ja niin yhteisen elämän rakennus saa kirjaimellisesti alkaa. Itsekin eläydyin pesänrakennuspuuhiin siihen malliin, että Jannen kysäistessä vaimoltaan, että "oletkos jo oppinut tykkäämään minusta?" melkein avasin jo suuni vastatakseni "kyllä, enhän minä tässä katsomossa muuten istuisi!"- ainakin nyökkäsin itsekseni. Kaikkea sitä.

Vanhempi Maija, nuorempi Maija ja Janne 

 Näyttämöllähän taisi koko ajan olla myös vanhempi Maija (Pirjo Leppänen), joka sivusta heitteli välillä omia huomioitaan ja kommenttejaan. Välillä sitä olisi toivonut itsekin, että oma viisaampi/asioista tietäväisempi versio kulkisi siinä rinnalla sanomassa, että kyllä me tästäkin selvitään, älä sinä huoli. Perheen kasvaessa ilonaiheet lisääntyvät mutta niin myös huolen määrä, kun ikkunasta katsellessa aallot iskevät rantakiviin ja tulevatko kaikki lapset leikeistään kotiin ja missä se Jannekin viipyy. Högbergille on noustava tämän tästä (ja aina huomaamattani odotin, että juuri tässä kohtaa lähtee Mårtensonin sävelet soimaan) ja otsa on täynnä huoliryppyjä, vaan Janne se ojentaa kätensä, katsoo ja koskettaa lempeästi ja taas sitä jaksaa, yhdessä tätä kaikkea. Ah. Ja "Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" soi haikeansuloisesti. Lempparikappaleeni tästä.

 Tokihan tarvitaan jyhkeä-äänistä pastoria, keekoilevaa ruustinaa laahuksineen, nyrpeää äitiä ja suutari-Olleakin tuomaan vähän huumoria joukkoon, ettei mene liian murheelliseksi, kun tästähän nyt ei ilman surullisia kohtauksia selvitä. Kuvaelmaa puna-asuisista tyypeistä en ihan sulattanut, missä lie Högbergillä ajatukseni siinä vaiheessa liihottelivat vai joko huuteli väliaikapulla. Ihmettelin myös sitä, että missään ei näkynyt silakoita, kun etenkin HKT:n versiossa niitä vilisi silmissä muutamassakin kohtauksessa. Ja lokkeja. Ehkä lokki oli liidellyt jo etukäteen Pieksämäelle (Eero Ojalan ja Ella Mettäsen esitys kun vieraili siellä viikonloppuna).

 Lavastus ei mitään suurempaa wau-efektiä tarjonnut (toisaalta, jos on karua luontoa luvassa, mitä sitä oikein odottaa?), ja bändihän veivasi sujuvasti siellä taustan kalliolla projisointien edessä. Kekseliäästi syntyi Maijan ja Jannen yhteinen koti, saattaisi olla noilla kädentaidoilla Jannelle ollut pesti myös nikkarihommissa jossain Strömsö-henkisessä lifestyle-ohjelmassa jo aikaa ennen Strömsötä. "Ja tänään valmistamme kirnun".

 Olihan tämä nyt varsin lämminhenkinen ja suurella sydämellä tehty Myrskyluodon Maija. Muistelen lämmöllä lyhdyt käsissä täriseviä tummapukuisia hahmoja, helmoissa kirmailevia kirkassilmäisiä lapsia, Maijan raikasta olemusta ja lauluääntä, Jannen rakastavia katseita, "Heinillä härkien kaukalon"-säveliä jouluna. Rakkautta niin myötä - kuin vastatuulessakin. Toivoa, joka säilyy menetyksistä huolimatta. Katsetta kohti tulevaa.

Esityskuvat (c) Kaisa Sirén

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Rovaniemen Teatteri! Oli suuri ilo ja kunnia vierailla!)

                                                                         ***

 Eihän tämä visiitti pelkkään teatterireissuun jäänyt. Melkein pääsin todistamaan Rovaniemen keskustassa porosprinttikisoja (harmillisesti esitys oli juuri samaan aikaan), mutta näin hotellihuoneen ikkunasta sentään muutamia poroja ja seuraavana päivänähän satuimme keskelle moottorikelkkakisoja! Olipahan pärinää! Kävimme myös visiteeraamassa Arktikum-museossa, jossa katselin suurella mielenkiinnolla Vuoden luontokuvia ja vietin hupaisia hetkiä "Kuumaa kyytiä - Hot stuff"-näyttelyssä, joka käsitteli arktista pariutumista ja parittelua. Siinä vaiheessa oli poistuttava paikalta, kun turistiryhmä yritti kilvan lausua oikeaoppisesti verbiä "kuksia", ei enää pokka pitänyt. Suhautimme myös Joulupukin Pajakylään komiasti taksilla ja kävin kertomassa terveiset Hämeenlinnasta Joulupukille. Myös Rovaniemen yöelämässä tuli nopeasti pyörähdettyä ja tietysti Lordi-aukiolla! Ja Pohjanhovissa kävimme syömässä poronkäristykset. Sangen onnistunut visiitti siis, univajeesta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Itse nappasin kuvan 

Lokki / vierailu Tampereen Teatterissa

Lokki kahdelle näyttelijälle / vierailu Tampereen Teatterissa (Kulttuuriravintola Kivi)

Ensi-ilta 24.11. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Sovitus ja näyttämöllinen konsepti Henri Tuulasjärvi, Ella Mettänen ja Eero Ojala
Puvustus Minna Harjuniemi

Rooleissa : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Minulla on ollut Tsehovin Lokin suhteen enemmän tai vähemmän huonoa tuuria matkassani. Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten nähty Lokki ehti liihottaa ohjelmistosta pois ennen kuin ehdin aktivoitua. Toiveikkain mielin suuntasimme pari vuotta sitten Espoon Kaupunginteatteriin katsomaan Red Nose Companyn versiota. Ei sekään reissu mennyt ihan putkeen. Olimme lähteneet kotoa hyvissä ajoin liikkeelle, mutta ratkaisevalla hetkellä kuski kääntyi väärästä liittymästä, ajelimme täysin eri suuntaan minne piti, navigaattorikin sekosi eikä kuski suostunut ottamaan minulta minkäänlaisia ohjeita vastaan. Loppupeleissä olimme Louhisalin pihalla paria minuuttia ennen esityksen alkua, ja siinä vaiheessa toinen lähti vielä etsimään parkkipaikkaa. Minä juoksin lippukassalle ja selvisi, että pääsemme kyllä vielä sisään, mutta "muiluttamalla" yläovesta tietyn kohtauksen jälkeen. Huvittavaa oli se (vaikka sillä hetkellä ei kauheasti naurattanutkaan), että pääsimme katsomoon tismalleen samalla hetkellä, kun näyttämöllä huudettiin "Portaista kuuluu askelia!" Koko ensimmäinen puoliaika meni sitten katsellessa otsasuonet kiukusta sykkien näytelmää, jonka lähtötilanteesta ja roolihenkilöistä ei ollut mitään käryä. En ollut tutustunut Lokkiin aiemmin, pienestä alustuksesta ei olisi ollut haittaa. Väliajan jälkeen hengitys oli laantunut normaaliksi ja pääsin jotenkuten kärryille tapahtumista, mutta tämä teatterikokemus jäi ymmärrettävistä syistä turhan vajaaksi noin kokonaisuutena. Jälkikäteen on tälle Lokki-reissulle kyllä sitten naurettu ja navigaattorikin päivitetty.

Ella Mettänen ja Eero Ojala (c) Henri Tuulasjärvi 

 Viime syksynä tämä "Lokki kahdelle näyttelijälle" vieraili useamman esityksen verran Teatteri Jurkassa, yhdessä lemppariteattereistani. Minulla oli tietysti varaus ja toiveikas oli jälleen mieleni, mutta sitten töissä joku sairastui ja jouduin edellisenä päivänä perumaan reissuni. Millainen epäonni minua tuntuu seuraavan! Kyllä harmitti, varsinkin kun luin bloggaajakollegoideni ylistäviä kirjoituksia esityksestä. Loput esitykset olivat loppuunmyytyjä, tietenkin. Minua juuri tässä esityksessä kiinnosti erityisesti se, miten runsas henkilögalleria tuotaisiin vain kahden näyttelijän voimin esiin. Ella Mettäsen olin nähnyt ensimmäisen kerran lavalla Nätyn "Näkijä/Tekijä"-jutussa vuonna 2012, vaikuttunut jo silloin ja myöhemmin usempaan otteeseen eri paikoissa, Eero Ojala sen sijaan oli minulle täysi kysymysmerkki. No, tässä vaiheessa voin todeta, että kysymysmerkki on muuttunut huutomerkiksi ja jos olisin nähnyt tämän jo vuosi sitten, olisi pihkaantuminen miehen meininkiin tapahtunut puoli vuotta aikaisemmin ja olisin kesällä viettänyt enemmänkin aikaa Suomenlinnan kesäteatterin veljeskartaan seurassa vaikka väkisin.

 Onnekseni tämän Lokin lento on jatkunut jo vuodesta 2015 ja jatkuu edelleen, ja niin minulle aukesi jälleen kerran mahdollisuus, tällä kertaa Tampereella Kulttuuriravintola Kivessä. Eipä alkanut sekään reissu hyvin, bussi oli jo valmiiksi puoli tuntia myöhässä ja myöhästyin siten eräästä tapaamisesta samaisen puoli tuntia. Parisen tuntia tuli istuttua kahvilan terassilla hämärtyvässä ja salakavalasti viilentyvässä illassa, aika hurahti ja vilusta täristen riensin Kiveen, jossa oli onneksi lämpöinen vastaanotto. Väkeä oli paikalla jo paljon ja eturivin paikkoja olisi ollut runsaasti tarjolla. Minä vähän karsastan eturiviä (paitsi Jurkassa), joten en mennyt paraatipaikalle vaan vähän kauemmas istumaan. Jälkikäteen jäi sitten vähän harmittamaan, sillä kaikki nämä Linnean mainitsemat paljaiden varpaiden kipristelyt jäivät näkemättä, ja olisi saattanut käydä niinkin, että kirjailija Trigorinin pitelemätön, itsetietoinen karisma olisi tehnyt olon jotensakin vaivaantuneeksi ja saanut punastumaan...

 Usein olen hehkuttanut näyttäviä lavasteita ja valoja, mutta kyllä minä olen pienten ratkaisujen ystävä enemmänkin. Näyttelijät luovat tunnelman, hyppysellinen teatterin taikaa - ja minä uskon kaiken. Olen siinä mielessä "helppo". Nyt lavalla on vain rantamaisemataulu, pari tuolia ja pieni patsas. Katossa roikkuu jotain. Luulin sitä ensin lokinraadoksi, mutta se olikin flyygelinmuotoinen pilvi. Tietysti!

 Muuta ei sitten tarvitakaan, paitsi mustiinpukeutuneet näyttelijät ja tarina, josta on karsittu rönsyt ja muutamat hahmot pois. Näyttämöllä nähdään seitsemän eri hahmoa, joiksi Mettänen ja Ojala sulavasti muuntautuvat tuosta noin. Käsien asento, puhetyyli, ryhti, nenän kipristely (se tarttui, itsekin huomasin tekeväni samanlaista liikettä), askellus, katseet... siinä muutama oivallinen tehokeino. Yleisö hykertelee ja hyrisee tyytyväisenä, onhan tämä aika koomista mutta niin traagistakin. Lämpöisestä tunnelmasta huolimatta huomaan välillä taas hytiseväni, kun rakkaudentunnustukset ja toiveikkaat katseet eivät löydä kohdettaan, ja miten julmasti ja eri tavoin voi toisen hauraat unelmat polkea maahan, lokin lailla. "Ihmiset ovat jotenkin niin vauhkoja tänään!" No vähemmästäkin! Kaikki hahmot ovat varsin rakastettavia luomuksia, mutta suosikeikseni nousivat ujona kiemurteleva neitokainen Nina (Ella Mettänen) sekä jo mainittu kirjailija Trigorin (Eero Ojala), joka kyllä tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kaikki yleisöä myöten pauloihinsa.

 Lopussa suunnaton lämpö valtasi minut jälleen, kun valot sammuivat ja jäljelle jäi vain kynttilöiden hehku pöydissä. Moni näkemäni esitys tulee ja menee, muttei jätä muistijälkeä. Tämä sen sijaan jäi takuulla kutkuttelemaan ja poreilemaan mieleen pitkäksi aikaa. Hieno tunnelma. Tuli varsin etuoikeutettu olo. Minä olin yksi niistä onnekkaista, jotka tällä kerralla onnistuivat näkemään juuri tämän esityksen. Ei ihme, että esitys on aiheuttanut ihastunutta huokailua missä tahansa on vieraillutkin. Onhan tämä nyt ainutlaatuinen versio Lokista (muuta en itse asiassa enää kaipaakaan) ja molemmat näyttelijät niiiin älyttömän lahjakkaita ja muuntautuvaisia. Ah! Olen täysin myyty. Huomaa kyllä, että Ella ja Eero ovat tehneet tätä pitkään yhdessä - luottamus ja kemia toimii saumattomasti.

 Jos mielit nähdä Lokin, Kulttuuriravintola Kiveen napsahti kaksi lisänäytöstä loka-marraskuun vaihteeseen. Kannattaa kuitenkin toimia nopeasti. Lokakuun alussa esitys vierailee Malmitalossa Helsingissä ja lisäksi lyhyempänä versiona (50min kesto neljällä hahmolla) eri palvelutaloissa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön kautta.

 Jos taas mielit nähdä Ellaa ja Eeroa lisää, löytyy siihenkin ratkaisu. Tällä hetkellä Ellaa voi nähdä Tampereen Teatterissa näytelmissä Katoava maa sekä Huojuva talo, ja keväällä näytelmässä 1918 Teatteri taistelussa. Eero puolestaan vetää vauva-ja taaperoteatteria Espoossa WeeGeessä, ja loppuvuodesta musikaalia "hiukan" pohjoisemmassa. Joutuuko sitä meikäläinen Rovaniemelle asti lähtemään...?

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Haastattelussa Eero Ojala

 Eero Ojalan tapasin elokuun alussa 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen Ryhmäteatterin Seitsemän veljeksen iltanäytöstä (Eero Simeonin roolissa).

Vuonna 1984 syntynyt Eero on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Kotoisin oon Oulusta. Peruskoulun kävin Haukiputaalla, sori, Haukiputtaalla – muutimme sinne samalla viikolla kun aloitin koulun. Peruskoulun jälkeen pääsin Madetojan musiikkilukioon ja samalla muutin pois kotoa Ouluun. Lisäksi mä oon asunut lukuvuoden pituisia aikoja Joensuussa, Järvenpäässä ja Lahdessa, ja Australiassakin. Niistä lisää myöhemmin. Nyt asun Helsingissä, itse asiassa tänään tulee tasan kuusi vuotta täyteen!” iloitsee Eero, ja sen kunniaksi skoolaamme Pepsi Max-pulloinemme.

Mitä harrastat, eli löytyykö ihan ’harrastusharrastuksia’? ”Ei oikein ehdi! Mulla on ollut kyllä kaikenlaisia harrastuksia, mutta kun oon ruuhkavuosista kärsivä hyvintyöllistetty mies, jolla on perheen lisäksi kaksi koiraakin, niin ei vaan oo aikaa. Siinä mun harrastukset. Frisbeegolfia haluaisin harrastaa. Aiemmin musiikki ja liikunta oli mulle tärkeitä juttuja, hiihdin kilpaa kymmenen vuotta, pelasin futista, yleisurheilin… Heittolajeista varsinkin tykkäsin paljon! Vähän vanhempana, jo aikuisena, harrastin aikidoa ja taijia – aasialaiset lajit kiinnostaa ja niistä on hyötyä myös tällä alalla.”

Mitenkäs tuo soittotaito? ”Se on vähän ruosteessa. Rumpuja mä soitin pitkään, ne oli mun pääsoittimeni ja rummuilla mä menin musalukioonkin, bassolla myös. Siellä mä aloitin myös kitaran-ja pianonsoiton. Pystyn kuitenkin vähintään tyydyttävästi soittamaan bändikokoonpanoissa tai säestämään itseäni.”

Oletko soittanut missään teatterijutussa? ”No, mun teatteriharrastushan lähti siitä, että olin aikoinaan teatterin bändissä Oulun Työväen Näyttämöllä. Sen jälkeenkin oon soittanut, koulujutuissa varsinkin. Viime talvena mä tein WeeGeelle Lelumuseo Hevosenkenkään soolona vauva-ja taaperoteatteriesityksen, ja niissä molemmissa soitin ja toiseen sävelsin kaksi biisiäkin. Toisessa soitin bulgarialaista huilua.”

Pikkulinnut ovat kertoneet, että olet melkoinen ilmakitaristi. Mistäs se lähti? ”Heheh, oululainen kun oon ja siellähän ne kisat järjestetään… Jotenkin ajattelin, että pakkohan munkin on osallistua. 2004 osallistuin MM-kisoihin ensimmäisen kerran ja pääsin finaaliin. Lupasin kaverilleni sitten, että osallistun niin monta kertaa putkeen kuin pääsen finaaliin, ja mä pääsin kolme kertaa. Se on kyllä todella siisti tapahtuma, tosin vähän kutistunut nyt. Niihin aikoihin sillä oli tosi iso hype – jossain pressitilaisuudessakin sanottiin, että se oli mediassa globaalisti neljänneksi näkyvin musiikkitapahtuma. Oon tässä come backejä yrittänyt tehdä aikataulujen salliessa, pari vuotta sitten viimeksi.”

Tässä vaiheessa keskustelu menikin sitten ilmakitarahommiin ja laajeni muihinkin soittimiin, olimme jo perustamassa pienimuotoista ilmasoitinbändiäkin ilmalautasineen ja ilmahammondeineen. Kerroin oman ’bravuurini’ olevan Bon Jovin ’Runaway’ ja kerroin siihen liittyvän pienen tarinankin. (Oikea meininki ja loistava biisivalinta, totesi Eero). Kazoopilleistäkin keskusteltiin. Ja sitten takaisin ruotuun…

Eero Ojala (c) Mikael Ahlfors 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Keuhkot? Ei vaan… Perhe ja omat lapset lähimpänä sydäntäni pyörii. Läheisten ihmisten hyvinvointi ja oma hyvinvointi myös. Tuntuu hassulta sanoa työ, voisin sanoa koko alan ja taiteen ja maailmankatsomuksen. Sitä tämä kaikki on, ja siksi lähellä sydäntäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Jos teknisiä asioita katsotaan, niin puhe, äänen käyttö ja tekstin käsittely. Niissä mä oon aika vahvoilla. Lisäksi fyysinen ilmaisu, ja voin myös sanoa olevani varsin luova, kun siihen tilaan päästään ja jaksan leikkiä aika pitkälle juttuja. Mä oon myös todella vastuuntuntoinen ja vastuullinen, teen hyvällä sitoutumisella kaikki duunini. Joskus jopa ärsyttävyyteen asti, mutta ehkä se kuuluu tähän vaiheeseen uraa.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja? ”No ei varsinaisesti enää. Joskus kymmenen vuotta sitten mä treenasin hulluna kaikenlaista ja ajattelin, että mun pitää osata ihan kaikkea aloitellessani tätä hommaa. Jotenkin se ’erityistaidokkuus’ on jäänyt vähemmälle arvostukselle tavallaan, en ainakaan omalla kohdallani osaa mainita mitään ns. erityistaitoa. Kaikkea vähän ja tarpeen vaatiessa opetellaan. Olishan se hienoa osata seistä yhdellä sormella kallionkielekkeellä, mutta ihan niin suvereeniin hommaan en pysty.”

Entä onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi kokkauspuolella tai karaokessa? ”Muutama kasvisruokabravuuri mulla on. Tänä kesänä oon opetellut tekemään erinomaisen hyvää vegaanista tofu-pinaatti-pesto-pastaa. Sitä jaksaisin syödä vaikka koko loppukesän, jos vaan muutkin kotona jaksaisi. Nyt tuli mieleen yksi bravuuri, jota olen käyttänyt muutamassa esityksessäkin : vaaka. Ollaan sillai ’lankkuna’ kämmenien varassa lattialla. Tai pöydällä tai kaiteella. Karaokessa oon muutaman kerran vetänyt peräkkäin Kaija Koon ’Tinakenkätytön’ ja Mokoman ’Takatalven’, jos ne on sattuneet löytymään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Niitä on paljon. Olisi ihan mahtavaa olla maailman paras jossain, itse taidolla tai lajilla ei olisi sillä tavalla väliä. Olisi vaikkapa maailman paras piirtämään neniä. Aivan virtuoosimainen nenienpiirtäjä! Voisi aina fiilistellä sillä taidollaan. Musiikkipuolelle taitaa tämä vastaus kuitenkin mennä. Olisi hienoa olla aivan suvereeni laulaja.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttu, joka on tullut urallasi vastaan? ”Sanotaan näin, että pisimpään kaivellut asia (kirjoitin siitä kirjalliseen opinnäytteeseenikin) ajoittuu vuoteen 2005, jolloin tehtiin Oulun Kaupunginteatteriin ’Mestaritontun seikkailut’, jossa näyttelin Mikkiä. Mulla ei ollut mitään koulutusta siihen hommaan, olin avustajana/iltanäyttelijänä teatterilla useammassakin jutussa neljän vuoden aikana. Mikin roolissa piti oikeasti osata näytellä muunmuassa sellaista, että roolihenkilön päälle kaatuu valtava vastuu. En osannut kääntää sitä itselleni henkilökohtaiseksi ja siksi rooli jäi jotenkin etäiseksi, en saanut siitä kiinni. Mä en jotenkin osannut näytellä sitä yhtään. Mut oli kyllä valittu aukkareiden kautta siihen rooliin, mutta mä en vaan saanut sitä onnistumaan millään ja se vaivasi mua ihan suunnattoman paljon. Mulla ei ollut työkaluja siihen rooliin, vaikka ohjaaja yritti parhaansa. Siitä tuli kyllä hieno proggis ja se pyöri 1,5 v – ja sehän siinä kauheaa olikin! Itselläni oli koko ajan sellainen olo, että mä en osaa. Joka ikinen esitys. Ehkä kerran tuntui siltä, että nyt tajusin tämän – ja seuraavassa meni taas pieleen. Se oli kyllä omalla tavallaan todella piinallinen kokemus. Itseänihän mä siitä oon tunnollisena syyttänyt, en osannut ottaa ohjeita vastaan. Jälkeenpäin oon miettinyt sitä tosi tosi paljon ja todennut, että koulutuksesta on todellakin ollut hyötyä.”

”Oli myös ’Maailmanlopusta emme muistaneet puhua’-monologi, joka oli tilausjuttu voitettuani vuonna 2012 Vuoden Nuori Lausuja -kilpailun. Seuraavalle kesälle Kajaanin Runoviikoille mun piti valmistella sitten ensi-ilta, ja ohjaaja Susanna Airaksisen kanssa teimme runomonologin runoilija Kai Niemisen 2000-luvun tuotannosta. Me väännettiin, käännettiin ja säädettiin sitä juttua monta viikkoa, ja yllättäen koko hommaan saatiin ratkaisu viikko ennen ensi-iltaa, kun heitettiin puolet tekstistä romukoppaan ja otettiin kolminkertainen määrä tekstiä tilalle. Tajuttiin, että meiltähän puuttuu koko hommasta punainen lanka täysin! Tuntui aluksi vaikealta suht’ kokemattomana tehdä pitkää monologia isoista aiheista ja teemoista (pyhyys, olemassaolo, ’miksi minä olen’, ’kuka minä olen’), mutta hirveän iso työvoittohan me siitä lopulta saatiin, ja tykkäsin tosi paljon koko esityksestä. Tässä tapauksessa tuli vastaan problematiikka liittyen abstraktien asioiden käsittelyyn ja lavallistamiseen, ja tuntui todella merkittävältä, kun saimme kaiken ratkaistua. Asioiden tuominen arkipäivään oli ratkaisumme ydin.”

Simeonin paluu Hämeenlinnasta ... (c) Tanja Ahola 

”Joka jutussahan on omat haasteensa, niin tässä Seitsemässä veljeksessäkin. Ohjaaja oli erilainen viimeaikojen juttuihini verrattuna, ja koska lavalla on lähes koko ajan seitsemän veljestä pääroolissa, oli aluksi aikamoista löytää tilaa omalle työlleen. Olin vielä lukenut roolihahmoni aivan eri tavalla kuin miten ohjaaja Kari Heiskanen hahmoni näki, joten aika vääntö oli saavuttaa haluttu lopputulos, hyvällä tavalla myös”, myhäilee Eero.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No eihän nyt tämmöisiin höpöhommiin kukaan lähe! Isän puolelta tätini lähti nelikymppisenä opiskelemaan kuvataiteilijaksi, mutta aika kaukaa on tultu niin sanotusti.”

No missäs vaiheessa tämä teatterikärpänen sinuun sitten puraisi? ”Se taisi puraista vuonna 2001, ja siihen johti musiikkiin rakastuminen. 10-11-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa kunnolla Iron Maidenia ja tuli heti sellainen ”Wau, nyt lähtee!”, musiikki meni muhun kunnolla. Tuon äskeisen kuvataiteilijatätini pojat, eli serkkupoikani alkoivat kuunnella hevimusiikkia samoihin aikoihin ja hevi vei minutkin mukanaan. Halusin rumpaliksi, ja päätin tuosta noin alkaa soittaa rumpuja. Mulla ei ollut mitään käryä siitä, miten musiikki toimii eikä edes rytmitajua eikä sävelkorvaa. Pistelin vain menemään. Onneksi nauhalla on vielä tallella sitä melskettä, mitä sängyllekasatuista kattiloista ja kihveleistä ja niiden paukuttamisesta lähti, hahah. Serkkupojan kanssa soitettiin”, Eero muistelee naureskellen.

Kaikilla meillä taitaa olla salainen bändimenneisyys serkkupoikien kanssa, minulla myös. Meidän bändin nimi oli Matti and the Elephants, nauhoitettiin Elvis-covereita äitiemme iloksi c-kasetille soittimina mm. kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa. ”Mahtavaa! Ai että, meidän bändin nimi oli Irden (Iron Maiden-johdannainen tietysti) ja soitettiin omia biisejä, eihän me muutakaan osattu. Toinen bändi oli nimeltään Stickers of Death. Meillä oli mankassa kaikenlaisia pääkallotarroja ja muita, ja tarravihkon nimestä napattiin bändille hieno nimi. Hahah! Joo, mutta tosissani halusin rumpaliksi ja seiskaluokalla päätin, että musta tulee hevirumpali ja menen musalukioon. Sen verran oon jääräpää, että kun jotain tuollaista intohimoispäissään saa mieleensä, se ajatus ei sieltä helpolla lähde. Musalukioon sitten mentiin, rimaa hipoen tosin. Haukiputtaalta muutin sitten Ouluun ja aika pian tajusin, että täällä on väkeä, jotka on kaksivuotiaana soittaneet jo paremmin kuin minä nyt. Ajattelin, että eipä musta taida rumpalia tulla. Muistan kävelleeni yksistäni englannintunnille ja mietin, että millä mä sitten maailman valloitan, jos en rumpalina. Jostain tuli ajatus tai jopa ääni, joka puhui Teatterikorkeakoulusta ja mietin, että ”Teatterikorkeakoulu! Kuulostaa kiinnostavalta. Sehän taitaa olla Turussa!” Koko englannintunti meni miettiessä Turkua, teatterikoulua ja näyttelemistä. Illalla menin kotiin, soitin äidille ja kysyin, että missä voi alkaa harrastaa näyttelemistä. Äiti mainitsi Oulun Työväen Näyttämön, jossa on ammattiohjaaja ja harrastajanäyttelijöitä. Soitin sinne samantein ja soitin varmaan kaksi kuukautta, kunnes vihdoin joku vastasikin. Kertoivat, että tulevan kesän proggis on jo miehitetty, mutta kiinnostuivat kun kerroin olevani musalukiosta ja osaavani soittaa. No niin! Raahasin pari kaveria mukaani ja yksi oli jo valmiiksi, ja niin meillä oli nelihenkinen bändi sitten seuraavan kesän proggiksessa. Ajattelin, että seuraavana vuonna oon lavalla näyttelemässä – ja niin kävikin.”

”Vaimoke oli se ensimmäinen näytelmä, jossa olin bändissä ja ensimmäinen roolini oli Robin Hoodissa Allan-a-Dale, yllättäen trubaduurihahmo. Siitä pääsinkin sitten syksyllä 2002 koe-esiintymiseen Oulun Kaupunginteatteriin näytelmään Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maailmanensi-ilta! Ohjaaja Katariina Lahti tykkäsi minusta ja pääsin mukaan. Neljä vuotta tuli oltua Kaupunginteatterissa, tein välissä Työväen Näyttämöllekin pari juttua ja lisäksi meillä oli oma improryhmäkin. Eli homma niin sanotusti lähti ihan lapasesta. Aika nopeasti parissa vuodessa tapahtui se, että pääsin ammattijuttuihin mukaan ja sille tielle jäätiin.”

Missä vaiheessa sitten selvisi, että Teatterikorkeakoulu ei olekaan Turussa? ”Hahhahah, no muutama kuukausi siitä ensiajatuksesta taisi kulua. Opinto-ohjaajalle vihjasin kiinnostuksestani ja se sanoi selvittävänsä, miten sinne haetaan. Muutaman hakuvuoden ja tekemisen jälkeen kävikin sitten niin, että mulla hajosi selkä. Vanha korkeushyppyvamma ja pari tunnelukkoa vielä päälle, ja tuli niin pahoja selkäoireita, että mun piti lopettaa näytteleminen. Kolme proggista pyöri mulla silloin Oulun Kaupunginteatterissa, syksyllä 2006, ja päätin sanoa ei kaikille tuleville jutuille, koska selkäni ei enää kestä tätä hommaa. Syyskauteen loppui kaikki näytökset, missä olin mukana. Olin menossa tammikuussa armeijaan ja ajattelin, että jos selkäni sen kestää, se kestää mitä vaan. Heti ensimmäisissä sulkeisissa olin käsi pystyssä. En pystynyt seisomaan asennossa, rintaranka ja kaularanka oli niin pahassa kunnossa. En pystynyt välillä käsiäni nostamaan enkä edes kävelemään. Jouduin silloin käymään sen kelan läpi, että okei musta ei voi koskaan tulla näyttelijää, mutta musta voisi tulla ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hain TeaKin ohjaajalinjalle, mutta onneksi en päässyt edes pääsykokeisiin. Kesti aika kauan, että löysin oikeanlaisen fysioterapeutin ja hierojan, joka huomasi heti, että nyt on iso remontti tehtävänä. Meni 8 kk, käytin ihan kaikki rahani ja tuloni kuntoutukseen. Selkä saatiin syksyksi siihen kuntoon, että pystyin lähtemään Australiaan reppureissaamaan. Siellä meni suunnilleen 8kk myös. Lähdin sinne tyyliin nyt en missään nimessä tee mitään näyttelijä-tai teatterihommia. Kuulin, että Tom Hanks ja Steven Spielberg ovat kuvaamassa tv-sarjaa ja kiinnostus tietysti heräsi. Olin pari kuukautta mukana kuvauksissa avustajana, lisäksi parissa tv-sarjan pilottijaksossa ja mainoskuvauksissa myös. Olisin ihan hyvin voinut jäädä sinne, tutustuin uusiin ihmisiin ja yksi apulaisohjaaja oli tekemässä isoa leffaa, jota ehdotti minullekin. TeaKin pääsykokeet veivät kuitenkin voiton, lensin Suomeen ja tipuin ensimmäisten joukossa jatkosta… Muutama kirosana tähän. Olisko pitänyt sittenkin jäädä Australiaan tekemään Nicolas Cagen kanssa leffaa. Kävin sitten Englannissakin pääsykokeissa, ei tärpännyt. Päätin, että nyt mun on ihan pakko päästä opiskelemaan tätä, koska oon tehnyt niin paljon ja siitä ei olisi enää lisähyötyä, että olisin mukana harrastajateatterissa. Tarvitsin puheopetusta ja muuta. Menin sitten Pohjois-Karjalan Opistoon Joensuuhun, Teatteri Väkivahvaan, ja se oli kyllä todella siisti vuosi.”

”Sieltä käsin kävin pääsykokeissa sitten New Yorkissa, Nätyllä ja TeaKissa. Nykissä oli sisäänpääsy lähellä, Suomessa tipuin taas ekojen joukossa. Kuin tarjottimella seuraavaksi eteeni tuli Järvenpään Seurakuntaopiston teatteri II -linja, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Mikko Bredenberg oli siellä opettajana, ja Mikko on kyllä tosi hyvä puheopettaja. Keväällä taas teatterikouluhaut, ja tipuin jälleen. No, sitten tuli eteeni Lahden Kansanopiston II-linja, joka oli taas ekaa kertaa Misa Palanderin vetämänä. Misan tunsin jo valmiiksi, hän oli Joensuussa opettamassa ja Järvenpäässä myös, ja ohjasi mulle monologin. Misa vihjaisi Lahden Kansanopistosta. Jokaisesta kansanopistovuodestani sain todella paljon ja kun ne kaikki alkoi olla käytynä, Lahden keväänä 2011 oli sitten vihdoinkin TeaKin vuoro! Valmistuin 2016.”

(c) Mikael Ahlfors 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Minä, taiteilija – pohdintoja kysymyksestä mikä tekee taiteilijan” tai jotain sinne päin. Olin jo pitkään miettinyt sitä ’taiteilija’-sanaa, jos joku oli mulle huikannut ”Hei, taiteilija!” ennen kuin olin edes TeaKissa. Lukioaikoinakin mulla oli punaiset nahkakengät ja joku sukulaistäti tuli kylään ja keittiöstä kuului keskustelua mun kengistäni. ”Kenen nuo punaiset nahkakengät on?” ”No Eeron, kun se on sellainen taiteilija!” Pohdin silloin syvällisesti, että wau punaiset nahkakengätkö tekee taiteilijan. TeaKin ekana vuonna jo päätin, että tuosta aiheesta kirjoitan opinnäytteeni ja niin tein. Kirjoituksessa toistui kolmiomuodostelma, jonka yhdellä sivulla on taito, toisella vastuu ja kolmannella henkilökohtaisuus tai oman itsen ydin. Kolmion keskellä on työ, jonka sivut tekevät yhdessä näkyväksi. Yksi tätini antoi mulle valmistujaislahjaksi triangelin saatesanoin ”tiesithän, että kolmiossa pitää olla myös aukko, jotta se hengittää”. Hieno ajatus.”

Mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli se edelleenkin repertuaarissani oleva ’Lokki kahdelle näyttelijälle’, Ella Mettäsen kanssa näyttelen ja Henri Tuulasjärven ohjaus. Se on todella kiva ja rakas proggis.”

Onko sinulla ollut jotain muuta alaa mielessäsi? Lapsuuden unelma-ammattisi? ”Pikkulapsena halusin hiihtäjäksi tai jalkapalloilijaksi. Jossain vaiheessa halusin kokiksi ja oon ravintoloissa ollut kyllä töissäkin.”

No jos sinusta ei olisi tullut taiteilijaa, mikä sinusta olisi isona voinut tulla? ”Voisin olla joku lääkärityyppi, tutkijapuolelta. Tai ei yleislääkäri, mutta erikoistunut vaikkapa korviin ja korvan vasaraan ja niihin muihin pikkuisiin juttuihin korvassa. Tai nenätutkija ja samalla maailman paras nenienpiirtäjä. Tai biologi, joka tutkisi pikkuisia kiviä. Tai logopedi, äänenkäyttöön liittyen. Sen verran oon ulospäinsuuntautunut ja logopedin hommassa saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mun yksi intohimoistani on jakaa asioita, varsinkin tietoa ja osaamista.”

Miksi olet näyttelijä? ”No kun joku ääni sanoi sen teatterikoulun silloin lukion portaissa! Siitä se lähti. Ei mulla yksinkertaisesti ollut mitään muuta vaihtoehtoa sen jälkeen. Mä hain yhteensä 17 kertaa ammattiin valmistaviin teatterikouluihin ja pettymystä toisensa perään, ja kaverit jo vihjaili, että eikö joku muu ala nyt sitten… Mutta kun ei oo mitään muuta alaa! Ja piste. Mikää muu ei ole sytyttänyt mua niin voimakkaasti eikä mihinkään muuhun ole sellaista intohimoa, miksi tyytyisin vähempään? Siksi mä oon näyttelijä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut? ”Oppejahan on ihan tolkuton määrä, mulla on ollut onneksi paljon opettajia. Hienoin kokemus oli Järvenpäässä, jossa puheopetus tapahtui runojen avulla. Mulla oli käsittelyssä Aleksis Kiven runo ’Uneksuminen’, viisi viikkoa niitä hinkattiin ja samalla treenattiin alexander-tekniikasta tuttuja juttuja. Se oli mulle silloin uutta. Bredenbergin opissa viiden viikon puhejaksolla ehkä neljännellä viikolla tunsin, että nyt kaikki loksahtaa paikoilleen. Se oli järisyttävä kokemus. Löysin täydellisen vilpittömyyden ja täydellisen läsnäolon tilan. Löysin oman ääneni, ja nyt mä todella tiedän sen, millaista on tekstin tulkitseminen henkilökohtaisella tasolla.”

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mun seurailemiseni ovat vähän katkenneet. Harrastajateatteriaikoinani ihailin Toropaisen Riittaa, hänen kanssaan oli aina ihana näytellä ja Oulun Kaupunginteatterissa ihailin Väänäsen Tuulaa, hän oli mm. Mestaritontun roolissa. Kumpaakaan en oo nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Jani Volanen pitää mainita, mä arvostan sitä, miten hän hallitsee näyttelemisensä. Kurssikavereistani todella kiinnostava näyttelijä on Sonja Kuittinen - siinä on näyttelijätyyppi, jossa katsojana on mahdotonta päästä hänen edelleen. Eero Ritalan näyttelijäntyylistä pidän myös. Läjäpäinhän täällä näitä on!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Heitän tähän nyt intuitiolla John Malkovichin. Olisi kiinnostavaa päästä näyttelemään hänen kanssaan - mä ehkä saisin selville sen, onko hänen tekniikkansa se, että hänellä on koko ajan läsnä salaisuus. Hän vaikuttaa sellaiselta näyttelijältä, joka näyttelee salaisuuden kautta. Suomessa mulla on jo unelmien vastanäyttelijä, Lokissa Mettäsen Ella. Hän on huikea.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Ai että! Oi että! Huh huh! Se olisi varmaankin joku humoristinen kappale…? Robbie Williams on coveroinut sen ’Things’-biisin, se on kiva. Kurssikaverini Ella Lahdenmäki olisi sopiva duettokumppani! Ei olla tavattu kyllä pitkään aikaan, mutta hän voisi kyllä innostua ajatuksesta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oulussa Kaupunginteatterissa ja Työväen Näyttämöllä, Teatteri Hevosenkengässä Espoossa, Teatteri Jurkassa, Koko Teatterissa, Kansallisteatterin Lavaklubilla, vieraillut oon Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Joe..Jojensuun Kaupunginteatterissa, Telakalla, Kapsäkissä… ainakin noissa.”

Ja Ryhmäteatterissa? ”No niiiiiiin! Mitenkäs se nyt pääsi unohtumaan. Kohta en muista mihin oon parin tunnin päästä menossa. Oon tehnyt paljon pieniä marginaalijuttuja, joiden kanssa oon kiertänyt vaikka missä. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöllä ollaan myös Lokin kanssa, ja lisäksi meillä on pieni Teatteri Seepia, sen kanssa tehdään juttuja palvelutaloihin Elisa Salon kanssa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Laiha mies-monologi Fernardo Pessoan runoista ja päiväkirjamerkinnöistä on ainakin mainittava. Sitten Juha Hurme ohjasi meille Lahteen Runar Schildtin ’Asmodeus ja kolmetoista sielua’, se oli hieno proggis ja siinä taas hokasin, että tästähän tässä on kyse! Näytteleminen on ihanaa leikkiä ja voin olla positiivisen röyhkeä lavalla. Lokki on ollut myös hieno juttu. Tämä Simeonin rooli täytynee myös mainita, tässä on ollut omanlaistaan haastetta. Tykkään kyllä omasta roolistani tosi paljon, se tuntuu ehyeltä.”

Simeoni (c) Tanja Ahola 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Oon ihan pikkuisen jäävi tähän vastaamaan, koska nykyään pääsen hirveän harvoin katsomaan esityksiä muutenkin. En tarkkaan tiedä mitä kaikkea täällä tällä hetkellä tehdään, mutta näppituntumalla vastaan kysymykseesi, että kunnianhimoista teatteria lapsille ja nuorisolle. Ajanmukaista teatteria erityisesti nuorille. Esimerkkinä tv-sarja SKAM. Se käsittelee sitä aikaa, mikä on oikeastikin käsillä, ja siinä käytetään nuorison omia keinoja kommunikoida. Teatteri olisi helposti lähestyttävää, mutta myös tarpeeksi syvää ja koukuttavaa, tarpeeksi röyhkeää. Mun on vaikea ottaa vastaan ’kädenlämpöisyyttä’, johon törmää aina silloin tällöin. Tietynlaista röyhkeyttä kaipaan, just sellaista kuin ’Dark Side of the Mime’ esimerkiksi. Se esitys tarjoaa sellaisen kokemuksen, että vittu nyt mua on ravisteltu! Että sä uskallat tehdä noin ja mä uskallan vielä katsoa ja jakaa tämän sun kanssasi. Kyllähän me varmaankin kaivataan enemmän sellaista positiivista ravistelua kuin tuttua ja turvallista. Tyylilajilla ei sinänsä ole väliä eikä aiheellakaan. Ja niitä rooleja myös naisnäyttelijöille! En tajua, miksei me käytetä enemmän sukupuolirajoja rikkovia roolituksia. Mehän ollaan näyttelijöitä. Jos mun pitää pystyä näyttelemään koiraa, tonttua tai lehmän takapäätä, miksei multa voi vaatia naisen näyttelemistä? Ei sen pitäisi olla tänä päivänä mikään juttu”, Eero summaa.

Miten sinä selittäisit asian ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Se liittyy uskaltamiseen. Joku uskaltaa tehdä rohkeaa, ja muut tulevat katsomaan sitä. Yhdessä ollaan sitten rohkeita. Tapahtuu jotain, joka yllättää ja joka vie mukanaan. Jotenkin arjessakin taika liittyy oivallukseen ja yllätykseen, siihen teatterissa tai muussakin taiteessa pitäisi pyrkiä. Samalla voi yllättyä toisen oivalluksesta! Ai tuo on ratkaistu tässä jutussa noin! Vitsi kuin siistiä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Voi kuule, mut on niin helppo innostuttaa. Surukseni oon huomannut, että en nykyään enää innostu niin paljon kuin aiemmin enkä lähde mukaan temppuilemaan. Nuorena tein kaikenlaisia voltteja, nyt vähän toppuuttelen tyyliin ’tänään on jotenkin väsynyt keho’. Fyysiset haasteet innostaa mua, sellaiset jotka ovat jotenkin saavutettavissa. Aiheina ja teemoina mä lähden keskustelemaan ihan mistä vaan, ja oon kiinnostunut hirvittävän monista asioista.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Toisinaan. Silloin kun tietää, että seuraavalla viikolla alkaa uuden proggiksen treenit, niin tulee ajatus, että miten niin minä oon menossa sinne ja enhän mä oo tehnyt koskaan mitään. Ai oon käynyt TeaKin? Unta oli se. Iskee hirveä huijarisyndrooma päälle. Joskus mulla on noussut kuume ennen ensi-iltaa! Laiha mies-monologi on tullut lämmitettyä monta kertaa ja uusintaensi-iltojen alla nousi aina kuume, tuntia ennen esitystä. Kirjaimellisesti ramppikuume, kyllä! Ja kuume laski 5min ennen esitystä. Oon tajunnut vasta myöhemmin, että jännitystähän se on. Ja jännitys on kuolemanpelkoa. Menet avoimeen tilaan muiden nähtäväksi, järki sanoo että älä nyt hyvä ihminen mene.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei mulla ole. Aika varhaisessa vaiheessa tajusin, että nuo on ihan höpöhöpöjuttuja. Proggiskohtaisia rutiineja tulee tietysti, mutta perusasiat pitää olla kunnossa. Yritän pitää huolen siitä, että äänenkäytön lihakset on lämpätty ja että keho toimii ja veri virtaa. Pari minuuttia ennen esitystä mä työnnän seinää täysillä voimilla 15sek, siinä huomaa missä on lämmin ja missä ei.”

Onko sinulla mitään hassuja eväisiin liittyviä rituaaleja, niitä joillakin kuulemma on…? ”Ei mulla nykyään oo, mutta koulussa kyllä heitettiin läppää tuosta asiasta. Toisella vuosikurssilla tehtiin klassikkonäytelmää ja mulla sattui muutamana päivänä olemaan mukana Alpron soijakaakaojuoma. Tauolla oli hervotonta meininkiä näyttelijöiden kesken ja mun oli aina vedettävä se juoma tuntia ennen esitystä, muuten ei tuu mitään. Mulla oli ihan vitsin vuoksi sitä juomaa mukana usein sitten jälkeenpäinkin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pahin putoaminen on tapahtunut siinä ihan ensimmäisessä jutussa, jossa olin bändissä mukana basistina. Vaimoketta tehtiin ja oli ollut todella hieno kesä, aurinko paistoi pitkälle näytöskautta, ja sitten tuli se sadenäytös. Totta kai sekä katsomo että näyttämö olivat kattamattomat. Yhdellä näyttelijällä oli pingotetun rautalangan päässä pikkuinen koira, joka kastui aivan täysin ja tulla lätsähteli pitkin portaita ja näyttämöä. Koira-parka oli märkä vielä seuraavanakin päivänä ja saatiin kyllä aikamoiset hepulit. Täällä Seitsemässä veljeksessä mulla on housut revenneet pari kertaa haaroista, mutta sitähän ei kukaan huomaa. On sitä leipomaani taikinaakin lehtänyt vahingossa yleisöön, pyörittelin niitä lettejä niin vauhdikkaasti.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Meillä oli vähän aikaa sitten tästä reilun viikon tauko, lauantaina oli Seitsemän veljeksen näytös ja sunnuntaina oli Savonlinnassa Muhasaaressa Lokin näytös, ja maanantaina myös. Maanantaiaamuna näytti siltä, että alkaa sataa vettä ja suunnittelemamme metsäkävely peruuntui. Sain sitten makoilla sängyssä puoli yhteen asti, pelata rauhassa kännykällä sanapeliä ja sain vaan olla. Se oli ihanaa! Yllätyin itsekin siitä, että osaan myös vaan olla. Annoin itselleni luvan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Seitsemän veljestä jatkuu elokuun loppupuolelle saakka. Syksyllä jatkuu vanhoja juttuja, Hevosenkengässä teen vauvateatteria ja taaperoteatteria, ja Lokista meillä on ns. normiversio ja myös palvelutaloversio. Molemmista on kymmenkunta keikkaa sovittuna. Opetushommaa on tulossa myös. Marraskuusta eteen päin menen vierailemaan yhteen juttuun, mutta siitä en voi kertoa vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”En pidä tätä mottona, vaan pikemminkin elämänfilosofisena johtolankana eli työn tarkoitus on auttaa jotain toista. Siihen yritän itse pohjata aika monta asiaa.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ’vanhana ja viisaana’? ”Sanoisin, että ”Rauhoitu, kaveri! Anna tunteiden tulla ja mennä. Älä pidä niistä kiinni.””

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Tänään ja eilen luettiin pojan kanssa Tatua ja Patua, voisin olla joku niistä sivuhahmoista. Voisin olla vaikkapa Hyperkypermies, ne on muutenkin niin älyttömiä hahmoja.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankariversio, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Jaa nyt piippari hälyttäisi ja supersankari astuisi kehiin? No siinä tapauksessa tuolta takanamme olevista saluunanovista astuisi esiin Tietäjä. Se tietäisi kaiken. Tässä on nyt vähän itseironiaakin mukana… Sen supervoima olisi tietäminen. Se menisi arkisiin konflikteihin mukaan. Se kuulisi, että viereisessä pöydässä keskustellaan siitä, onko ruis oluessa oikeasti ruista. Loppuisi se älypuhelimilla googlettelu aika lyhyeen”, Eero nauraa.

Tietäjää naurattaa (c) Teatterikärpänen 

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ensin mä olisin yksin vähän aikaa ja ihan varmasti masturboisin, sehän on selvä. Tämmöisenä tosikkona mä vaan menisin kaupungille kokeilemaan erilaisia vaatteita ja saisin ehkä kokemuksen objektina olosta. Olisko tässä mahdollisuus myös tavata oma itsensä? Näkisi naisen silmin, millainen tyyppi on tämä Eero? Jaa ei. Höh. Ei vaan, on hienoa, että nyt on ollut ihan syystäkin käynnissä tämä keskustelu sukupuoliasioista, niin alan sisällä kuin muuallakin. Vihdoinkin lasikattokeskusteluja otetaan vakavasti, ja se on täysin oikein.”

Jos ihminen menisi syksyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki videonpätkät perheestäni mukaan. Ottaisin myös jotain, jolla voisin katsella kaikkia niitä hyviä tv-sarjoja ja elokuvia, joita en ole ehtinyt katsomaan. Valoa pitäisi olla. Ruuaksi vegaanimättöä ja Alpron tai Oatlyn suklaajuomaa. Mulla olisi myös tuoreena säilytettyjä kreikkalaisia appelsiineja ja vettä. Appelsiineista puristaisin liquid sunshinea.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Se olisi kyllä tosi korkealla ja niin iso, että kuka tahansa voisi tulla käymään siellä. Avoimet ovet kaikille kavereille. Siellä olisi kiva matto, jonka päällä voisi löhöillä. Siellä voisi vetää ilmakitarabänditreenejäkin. Majassa olisi useampia tasoja, ja joka puolelle näkisi. Sinne mentäisi lentämällä, supervoimilla. Tietäjän maja!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaankin kävisin fiilistelemässä dinosauruksia. Kasvissyöjien alueelle menisin katselemaan. Haistelisin ilmaa, että miltä se tuoksui ennen ihmistä. Jostain kumman syystä haluaisin myös mennä katsomaan näkymättömyysviitta päällä, millainen tyyppi oli oikeasti tämä Vlad Seivästäjä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se mahdollisesti olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se lähtisi käyntiin psykorealistisena draamana, mutta muuttuisi nykäritouhuiluksi, joku kohtaus olisi animea. Esitys olisi vauhdikas ja sarkastinen, ja siinä olisi paljon synkkää huumoria ja röyhkeyttä. Yksi teemoista voisi olla periksiantamattomuus. Siinä olisi tolkuton määrä itseironiaa. Mun roolissani olisi kurssikaverini Fanni Noroila. Fannille terveisiä!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Liittyen mihin? Ihan mihin vaan? Miksi HPK?”

No miksei! Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Jaa tästä kun nyt lähdetään? Käyn ostamassa tuttuja ja turvallisia eväitä tuosta K-Marketista ja sitten hipsitään kohti teatteria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ylisniskoin (A.Kiveä)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Kysymys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika tukahduttaminen, painostaminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Omien lasten naurua ja laulua

Mitä ääntä inhoat? - Kello 4.30 tiekarhua makkarin ikkunan alla

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Base-hyppääjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ihmiskauppias

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tadaa!

Tsekkaa myös Eeron omat kotisivut! Siellä paljon valokuvia, kattava cv sekä tietysti myös
videomateriaalia ilmakitaroinnista. Kotisivut löytyvät tämän linkin alta. Actors in Helsinki-sivulta taas pääset kuuntelemaan ääninäytteitäkin.