sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kaspar Hauser / Q-Teatteri

Kaspar Hauser / Q-Teatteri

Ensi-ilta 13.2. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Akse Pettersson

Rooleissa Eero Ritala, Jussi Nikkilä ja Lotta Kaihua

 Olen tässä jo reilun viikon miettinyt, että minkälaisen tekstin meitsi tästä Kaspar Hauserista duunaisi. Tuntuu, että tästä on jo kirjoitettu niin paljon, että meikäläisellä ei yksinkertaisesti olisi enää mitään uutta sanottavaa. Sanat eivät edes riitä kertomaan kokemuksestani. Jotain on kuitenkin yritettävä, ja vältettävä mahdollisuuksien mukaan kurkkimasta tapahtumia ja päivityksiä muissa välilehdissä, jotka tälläkin hetkellä on samaan aikaan auki. Menee vaikka jotain olennaista maailmasta ohi, jos ei heti samalla sekunnilla tsekkaa.

 Olen saapunut tapojeni mukaan Q-Teatteriin jo hyvissä ajoin. Kävelymatkan aikana (Kampin suunnasta) olen tutkaillut taas kaikki mahdolliset näyteikkunat läpi ajantappomielessä ja etenkin pohtinut erään kirkon lähistöllä olevien matkamuistomyymälöiden krääsän määrää. Tuota en ainakaan ostaisi, enkä tuota. Kuka näitä yleensä ostaa? Teatterissa on vielä tyhjää, minun lisäkseni vain pari muuta. Alkaa se ainainen arpominen, että ottaisinko fetapiirakkaa vai pullaa. Limsaa vai viiniä. Koska en osaa päättää, että tekeekö mieleni suolaista vai makeaa, otan varmuuden vuoksi molempia. Käsiohjelma on värikäs mutta aika sekava. Sitä lukiessa ei paljoa kello eteen päin kulje. Onneksi on kännykkä mukana, ja onnistunkin surffailemaan useammalla sivulla siihen malliin, että kotimatkalla joutunen sittenkin tarttumaan matkalukemisekseni ottamaani kirjaan. Ykskaks joka paikka on täynnä väkeä! Kaspar Hauserista on sana kiirinyt. Olen näkevinäni Olavi Uusivirran jonottajien joukossa. Tekee mieli mennä sanomaan jotain uudesta levystä, mutta en mene. Kaikilla tuntuu olevan joku kaveri mukanaan, ollaan lähdetty oikein porukalla teatteriin. Minä nökötän sivupenkillä itseni seurassa ja mietin, miksi lähdin taas yksin tänne. Kaverin kanssa olisi paljon kivempaa. Tunnen oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kuin jossain olisi leikki kesken ja minua ei ole huolittu mukaan. Onneksi kello on pian sen mitä pitääkin. Vaellamme massana teatterisaliin. Löydän paikkani kakkosrivistä. Ja taas se tapahtuu : en ole enää yksin! Olen osa tätä kokonaisuutta, me olemme kaikki tulleet tänään tänne kokemaan jotain. Ilmassa on odotusta ja jännitystä.

 Kaspar Hauser astuu ensimmäistä kertaa ulkomaailmaan ja kohtaa ensimmäistä kertaa ihmisen. Katseet kohtaavat siellä sun täällä, leikitään peiliä tai hämmästellään muuten vain. Naurattaa. Yritän saada katsettani kohtaamaan yhden kasparhauserin kanssa edes hetkeksi. Luovutan.

Ensihetket / (c) Pate Pesonius 

Reilun parin tunnin kuluttua olen kuin puulla päähän lyöty. Naamaan sattuu, koska hymy on ulottunut korvasta korvaan koko ajan, silmät ovat levinneet lautasiksi. Kämmeniä nipistelee, koska on aplodeerattu niin kovasti. Mitä oikein tapahtui!? Olen unohtanut täysin ajan ja paikan, väliajalla muistan sentään käyneeni, mutta en muista yhtään mitä siellä tein. Joku harrastaa lavalla sauvakävelyä, toinen duunaa avokadopastaa, kolmas sytyttää rauhoittavan kynttilän. Kokaa vedetään nokkaan, ei osata kertoa mitä halutaan ja osattiin kertoa mitä halutaan vähän liiankin tarkkaan, käydään mielenkiintoinen keskustelu pleikkarin äärellä. Eipä vissiin. Eturivin vanhempi herrasmies heittää yhden Kasparin kanssa yläfemmat kesken näytöksen. Ei saada unenpäästä kiinni, kun olisi niin paljon asiaa. Saadaan megalomaanisiin mittasuhteisiin nouseva harmituskohtaus siitä, että ei toista oteta kioskille mukaan ostamaan tupakkaa ja pastilleja. Hekuman huippu on suosikkisarjan uudet jaksot ja vielä tallennettuna. Pukeudutaan kaikkeen mahdolliseen kuosiin, kun ei oikein tiedetä, että mikä olisi kiva ja missä viihtyisi. Viihtyminen on tärkeää, tylsistyminen on kauhistus. Koko ajan pitää kokea uutta. Kotona on hyvä olla tukiverkosto, mutta vastuuta pakoillaan.

 Jossain vaiheessa muistan, että katseeni kohtasi parin penkin päässä olevan toisen vanhemman herrasmiehen kanssa. Mistä näitä vanhempia herrasmiehiä oikein riittääkin? Miksi se minua katsoi, eikä lavan tapahtumia? Tunsin kuitenkin suurta yhteenkuuluvaisuudentunnetta, ja olen varma että hänkin tunsi. Enää puuttui, että olisimme hyväksyvästi nyökänneet ja yksimielisesti varmistuneet siitä, että nyt ollaan asioiden ytimessä.

(c) Pate Pesonius

Kun "Show Must Go On" pamahtaa soimaan ja yhden näyttelijän kasvoille asetetaan naamio, tuntuu kuin sähköshokki menisi lävitseni. Tekee mieli huutaa maailmalle jotain, tekee mieli sulkea silmät (ja suljenkin hetkeksi), tekee mieli vuodattaa muutama kyynel. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan istua tässä ja katsoa TÄTÄ! Näiden muiden ihmisten ja toisten näytösten katsojien kanssa me olemme se onnekkaiden joukko, joka vuosikymmenien kuluttua muistelee Q-Teatterin Kaspar Hauseria keväältä 2014. Kerrankin minulla on ässä hihassani niille, jotka hehkuttavat Ryhmäteatterin Sormusten herraa. Se ja moni muu ns. "tapaus" minulta jäi näkemättä. Mutta ei tämä. Ei tämä ja se jos mikä on siistiä!

 Ennalta kuvittelin, että minä en ainakaan kuulu Y-sukupolveen. Minä tiedän kyllä mitä minä haluan, enkä haahuile päämäärättömänä paikasta toiseen. Perkele sentään. Kirosanoja kuuluu käyttää tästä kirjoitettaessa. Minä en yhtään tiedä mitä minä haluan! Paitsi yhden asian minä tiedän. Haluan lisää tämänkaltaista, suorastaan janoan. Toisaalta olen jopa vähän surullinen, koska minulla on vahva epäilys siitä, että vastaavaa ei tulla hetkeen näkemään. Kaikki tämän jälkeen on vain yritystä toistaa sama, halpa kopio. Kaspar Hauserin paluu? Turhaa. On vain yksi Kaspar Hauser, juuri tämä, juuri nyt.

 Täydet viisi tähteä ja uskallan sanoa, että kovin juttu mitä olen IKINÄ nähnyt. Piste. Huutomerkki !

 *****

(esitys nähty pressilipulla)

Kevyttä small talkia

5 kommenttia:

  1. Mä niin totaalisesti feel you Talle!

    VastaaPoista
  2. haluasin katoo ton,mut kokoajan lopuun myyty

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peruutuspaikkoja hyvällä tuurilla... Mut ihmettelen sitä joka peruu omansa!

      Poista
  3. Mahtava teksti! Tuntuu, että tästä on jo sanottu kaikki ja silti sanoit lisää. Me kävimme eilen kavereiden kanssa, olo oli vähän puulla päähän lyöty, ujosti noustiin takakatsomosta seisomaan ja taputtamaan, en ole ihan varma mikä minuun iski mutta se sähkösokki tuntui kyllä hyvältä.

    VastaaPoista
  4. No niin. Tää oli kyllä kokemus, jota en muuten haluisi ees nähdä toista kertaa, koska sitten mulla olisi jo jotain ennakkoa ja odotuksia ja muistikuvia. Tää oli täydellinen kokemus just näin ja ainutkertaisena!

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).