Ensi-ilta 14.2. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Pianisti Sonja Fräki
Rooleissa : Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman
 |
| Leena Pöysti ja Satu Silvo |
Matkustin ensimmäistä kertaa Länsimetrolla Tapiolaan. Ainakin menomatkasta tuli ikimuistoinen, sillä takkini jo aiemmin hajonnut vetoketju tuntui räjähtäneen lopullisesti kesken metromatkan ja perille saavuin kirjaimellisesti takki auki. Perillä myös hämmensi se, mistä ihmeestä saan ostettua paluumatkalle lipun ja vartti vierähti ylimääräistä siellä sun täällä pyöriessä. Lopulta luovutimme ja lähdimme kävelemään kohti teatteria, opasteet olivat erinomaiset ja löysimmekin tuosta noin perille.
Espoon Kaupunginteatteri osaa kyllä yllättää jokaisella käyntikerralla varsinkin siksi, että teatterisali on aina uusi kokemus ja usein on tuntunut siltä, että onko tämä sama paikka ollenkaan. Verhojen takaa paljastuu aina jotain äärimmäisen jännittävää ja kiehtovaa. Tällä kertaa katsomon osat olivat vastakkain ja välissä ramppimainen näyttämö, jonka molemmissa päissä samankaltaiset sängyt kattolamppuineen ja kaiken keskellä flyygeli. Vuoteiden takana "elävä" verho, aitoa sadetta. Jotenkin maagista. On syksy.
Näytelmän alussa villapaitainen tyttö (Ulla Raitio) punaisissa kumisaappaissaan kirmailee pitkin lavaa ja pomppii sängyllä nuoruuden innolla, ja yllättäen valmistautuu ottamaan rohkeampaa, isompaa loikkaa tietämättä yhtään miten mahtaa käydä. Valot sammuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Kävi mielessäni, oliko tyttö Helene vaiko sittenkin Eva (Leena Pöysti) nuorempana, vaiko haavekuva kaikista niistä ihmisistä, joiden pitäisi ottaa Se Askel, meni sitten syteen tai saveen.
 |
| Satu Silvo ja Ulla Raitio |
No, ainakin Eva on tehnyt rohkean aloitteen ja lähettänyt Charlotte-äidilleen (Satu Silvo) kirjeen, jossa pyytää häntä luokseen kyläilemään joksikin aikaa. Kirjettä miehelleen Viktorille (Carl-Kristian Rundman) lukiessaan silmät ovat täynnä toiveikkuutta ja intoa, tämä on mahtava idea ja vierailu tulee onnistumaan hienosti. Äiti ja tytär eivät ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen ja syitä voi vain arvailla. Nyt olisi uuden alun aika, kohdata silmästä silmään kuin kaksi järkevää aikuista eikä ainainen äiti-lapsi -kohtaaminen. Viktor ei kirjeestä ilahdu lainkaan, päinvastoin. Vierailusta ei hyvää seuraisi, varsinkin kun äiti ei tiedä, että Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio) asuu heidän luonaan myös...
... ja Charlotte saapuu näyttävästi punaisessa neuleasussa paikalle ja show voi alkaa. Kohteliaisuuksia ja korulauseita vaihdellaan, mutta ilma on sakeana sanomattomia lauseita ja menneisyyden haamuja, arpia joita ei kannattaisi repiä auki. Vai kannattaisiko sittenkin? Puhdistaisiko se ilmaa, olisiko sen jälkeen kaikkien helpompi hengittää? Jos puhuisi suunsa puhtaaksi ja ihmisten välinen valtava kuilu ja tyhjyys täyttyisi aidoista kohtaamisista ja anteeksiannosta. Miltä tuntuu se, ettei tunne eläneensä ollenkaan? Entä se, jos ei edes tiedä kuka on ja kenen kautta luulee elävänsä? Kaikki rimpuilevat toisiaan kohti jotenkin, Helenekin vuoteessaan, ja hetkittäin odottaa, että joku lausuisi maagiset sanat. Vaan ei. Uusia syytöksiä puolin ja toisin, uusia selityksiä joita vastapuoli ei ota kuuleviin korviinsa. Miksei Viktor tule kaiken keskelle ja sano, että nyt riittää?
Ihmeen tyynesti tätä kaikkea katselin, tyynen rauhallisena, vaikka olen itse ollut lähes vastaavassa tilanteessa monta vuotta sitten. Se kohtaaminen päättyi katastrofaalisesta alusta huolimatta hyvin. Tässä kaikki jäi hiljalleen kytemään, ja yksi poistui jälleen kerran paikalta. Itseään ei kuitenkaan pääse mitenkään pakoon, vaikka matkaisi maailman ääriin.
En ollut nähnyt Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvaa eikä minulla oikeastaan ollut aavistustakaan mitä Espoossa olisi luvassa. Pasi Lampelan ohjauksista olen pitänyt suunnattoman paljon ennenkin ja tämä jatkoi samalla linjalla. Kunnon puhedraamaa, kunnon tykitystä ja sanan säilällä lyömistä, ja etenkin Leena Pöysti (jonka näin nyt lavalla ensimmäistä kertaa, mikä tunteiden kirjo!) ja Satu Silvo loistavat. En tiedä miksi jotenkin nautin siitä, että tunteet räiskyvät ja uskalletaan heittäytyä tarinan vietäväksi. Tosielämässä voimat valuisivat tyhjiin vastaavanlaisessa tilanteessa, kun kaiken huudon jälkeen koittaisi pelottava tyhjyys ja hiljaisuus. Nyt tunsin oloni ihmeen energiseksi ja seesteiseksi, ehkä siksi että oman loikkani olin jo tehnyt ja kaikki on sen suhteen hyvin.
 |
| "Rundis" |
Kun valot sammuivat ja sateen hiljainen ropina lakkasi, oli uskomattoman hiljaista aika pitkään. Välillä aplodit alkavat "liian aikaisin", nyt hiljaisuus kesti vielä hetken näyttelijöiden jo seistessä valoissa lavalla. Halusimme pitkittää näytelmän otetta ja tunnelmaa vielä hetken. Mielettömän vaikuttavaa.
Paluumatkalla lippuautomaatti löytyi kuin löytyikin ja sain vetoketjunkin taas hetkeksi kuntoon. Länsimetro ei sittenkään lannistanut!
Ehdottomasti teatterikevääni kovimpia tapauksia tämä, samalla viivalla HKT:n "Hinta"-näytelmän kanssa.
Esityskuvat (c) Yehia Eweis
(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).