Haastattelussa Aleksi Rantanen

Hämeenlinnan Miniteatterin Hamletissa Laertesin roolissa loistavan Aleksi Rantasen tapasin maaliskuun puolivälissä 2017 Nooran Viinibaarissa, viinilasien ja kynttilänvalon äärellä. Haastattelua ennen kävin katsomassa Hamletin toistamiseen ja jatkoimme heti esityksen jälkeen yhteiseen juttuhetkeen.

Vuonna 1991 syntynyt Aleksi on horoskoopiltaan vesimies. ”Ensimmäiset vuoteni asuin Hattulassa, mutta sen jälkeen oon asunut Hämeenlinnassa ja koen olevani täysin hämeenlinnalainen.”

Mitä harrastat (jos unohdetaan teatteri)? ”Mä tykkään lenkkeillä ja kerran viikossa pelaan sählyä ja kaukalopalloa, en kuitenkaan missään joukkueessa. Musiikki on mulle tosi tärkeetä ja päivittäin on ihan pakko saada kuunnella musiikkia. Lasketaanko musiikinkuuntelu muuten harrastukseksi? No, tässä tapauksessa ainakin lasketaan. Keikoilla käyn myös silloin tällöin esim. Suistolla, joka on ihan mieletön paikka.”

Osaatko itse soittaa jotain soitinta? ”Musiikkiluokalla soitin nokkahuilua (naurahdus), mutta sen jälkeen en ole muuta soitellut. Haluaisin kyllä osata soittaa kitaraa. Oon pienestä pitäen ihaillut Myllyniemen Mikon kitaransoittoa, siinä on jotain äärimmäisen lumoavaa.”

Laertes suree Ofelian kohtaloa (c) Mikko Myllyniemi, Miniteatteri 

 Nyt saa kehua itseään. Mitkä ovat sinun vahvuutesi, jos ajatellaan teatterimielessä? ”Oon tosi huono kehumaan itseäni, mutta yritetään… Oon hyvä ottamaan kontaktia lavalla, siitä oon saanut paljon kehuja ja palautetta vuosien varrella, ja näin vanhemmalla iällä koen että niin se kyllä on. Vuorovaikuttaminen toisten näyttelijöiden kanssa, se luonnistuu multa. Mä oon myös hyvä kuolemaan! Oon kuollut ties kuinka monta kertaa eri näytelmissä. Muistuu mieleeni semmoinen, kun olin just tullut Miniteatteriin ja tehtiin Aleksanteri Ahola-Valon teksteihin perustuvaa näytelmää ”Lapset ja aikuiset kasvatuksen pyörteissä” ja kuolin siinä, yllätys yllätys. Näytelmä oli tosi rankka, ja siitä huolimatta mun kolme vuotta nuorempi pikkusiskoni kävi sitä usein katsomassa. Hän itki joka kerta kun kuolin lavalla, hän koki sen niin että oma veli kuolee. Joka kerta. Rankka paikka varmasti.”

Onko sinulla jotain ns. bilekikkoja tai muita erikoistaitoja takataskussasi? ”Ei mulla mitään varsinaisia kikkoja ole, mutta ainakin mä luulen tietyssä vaiheessa olevani tosi hauska. Omasta mielestäni, mut ei se kyllä mikään erikoistaito ole”, naurahtaa Aleksi ja napsii samalla kupista oliiveja suuhunsa. Haastattelija napsii pähkinöitä samalla.

Onko koskaan tullut käytyä karaokea laulamassa? ”Hyvin harvoin. Löydän itseni aika usein karaokepaikoista, mutta aika paljon tarviin rohkaisua, jotta uskaltaisin mennä laulamaan. Tykkään kyllä laulaa, mutta en koe olevani mitenkään hyvä siinä. Silloin kun oon jotain laulanut, oon vetänyt jotain helppoa kotimaista, joka ainakin siinä tilanteessa tuntuu helpolta laulettavalta.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se tuo kitaransoitto on! Joskus vuosia sitten pienempänä sovittiin Mikon kanssa, että hän pitäisi mulle muutamia kitaratunteja, mutta niin se vaan unohtui. En tiedä mikä siinä oikein on, en vaan oo saanut aikaiseksi harjoitella kunnolla. Tuo on semmoinen juttu, mistä oon aina unelmoinut. Upea taito olisi se. Mulla on paljon soittotaitoisia kavereita ja heitä oon aina ihaillut. Lisäksi mä haluaisin olla paljon rohkeampi mitä nyt oon – uskaltaisin hypätä kohti tuntematonta”, Aleksi tunnustaa.

Mikä on ollut toistaiseksi isoin haasteesi näyttämöllä? ”Se, että pystyisi tekemään aina huippusuorituksen. Mä yritän aina piiskata itseäni parhaaseen mahdolliseen vetoon. Välillä on tullut esityksiä, joiden jälkeen on ollut sellainen olo, ettei oikein nyt mennyt putkeen. Se lannistaa mut tosi alas. Sitten taas vastineeksi on tullut huippuhyviä esityksiä ja taas olen onneni kukkuloilla ja fiilikset korkealla. Tänäänkin oli hyvä meininki.”

Laertes (Aleksi Rantanen) ja Hamlet (Emppu Jurvanen) ottavat yhteen (c) Mikko Myllyniemi 

 Onko suvussasi ketään teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikeastaan. Pikkusiskoni ja isosiskoni ovat molemmat kyllä olleet Miniteatterissa ja harrastaneet teatteria, mutta molemmat ovat jo lopettaneet.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan näyttelemisestä/teatterista? ”Mä oon nelilapsisesta perheestä ja kaikilla oli harrastuksia. Taisin olla 6-vuotias, kun äitini alkoi ”kierrättää” mua erilaisissa paikoissa, jotta mullekin löytyisi joku kiva harrastus. Käytiin katsomassa veljeni jalkapalloharkkoja ja judoharkkoja, ja vaikka tykkään kyllä urheilusta, ei ne silti oikein napanneet. Isosiskoni oli niihin aikoihin Miniteatterissa ja mentiin pyörähtämään sinnekin. Musta tuntui heti siltä, että tässä! Enää ei tarvitse etsiä mulle harrastusta, tässä se on. Olin ihan satavarma heti kättelyssä. Näytelmä taisi olla ”Metsänväen suojatti”, ja lapset ja nuoret tekivät lavalla jotenkin ihmeellisiä ja hienoja juttuja. Se herätti mussa tunteita ja teki ison vaikutuksen alle kouluikäiseen poikaan. Tuota mäkin haluan tehdä! Vuosi oli 1997, ja siitä se lähti.”

”Koulussa olin mukana joulu-ja kevätjuhlanäytelmissä, mutta mukaanmeno tuntui siltä, että tää on jotenkin ”pakko” tehdä. Se ei ollut kauhean suosittua, ja olihan se erilaista mitä Miniteatterin puolella. Miniteatterissa henki oli ihan toisenlaista, kun ei ollut pakotettuna lavalle. Koulussa tehtyihin näytelmiin ei oikeastaan liity minkäänlaisia muistoja edes, toisin kuin Miniteatterin juttuihin.”

Taustalla soi sopivasti Kissin biisi ”I was made for loving you babe and you were made for loving me”… Tähän haastattelija takertuu hetkeksi ja pasmat menee sekaisin molemmilla. ”Ihana biisi!”

Muistatko vielä ihan ensimmäisen roolityösi Miniteatterissa? ”En oo ihan varma, mutta se taisi olla kerjäläinen juurikin siinä ”Lapset ja aikuiset kasvatuksen pyörteissä”-näytelmässä, vuonna 1999.”

Olet siis ollut Miniteatterissa vuodesta 1997? Tässähän on nyt menossa 20v-taiteilijajuhlat sinulla! ”Heh, no joo. Väliin tuli kyllä pieni tauko. Olin kaikissa kevätnäytöksissä ja kesäteatterissa Aulangolla mukana vuoteen 2010, lukio ja armeija tuli sitten kuvioihin mukaan. Aluksihan mä kävin Miniteatterin kerhoissa ja olin näytelmissä mukana, myöhemmin vain näytelmissä. Olin vielä mukana ”Saari kaukana täältä”-nimisessä jutussa ja sitten se jotenkin vaan jäi enkä hakenut enää seuraaviin näytelmiin mukaan, vaan keskityin kouluun ja armeijaan. Neljä-viisi vuotta mennä hurahti tuosta noin. Koinkohan mä olevani jotenkin liian vanha koko touhuun, en tiedä. Yhtenä kesänä Myllyniemen Marja soitti mulle ja kysyi, että olisiko mulla kiinnostusta tulla takaisin, olisi roolia tarjolla. Menin ihan lukkoon aluksi, tuntui siltä että oon vieraantunut koko touhusta ja jännittikin, ja mietin asiaa yön yli. Laitoin Marjalle viestin, että haluan tulla mukaan. Pari seuraavaa yötä mietin, että miksi ylipäätään mietin koko asiaa niin kauan! Oli mukava fiilis ja mahtavaa, että mulle soitettiin. Marja vetäisi mut takaisin teatterin pariin ja kiitämme Marjaa isosti (* ja nostamme viinilasit*).”

Wenla Männistöstä (Aleksi oikealla) 

 Mitä olet tässä kahdenkymmenen vuoden aikana sitten tehnyt? ”Elämä on ollut Miniteatteria ja koulua, ja sitten armeijaa ja töitä. Oon ollut kesätöissä Ruukilla ja sitten S-Marketissakin. Ai säkin oot kaupassa, mahtavaa! Olihan mulla pari kiintoisaa näyttelijäjuttuakin tässä vuosien varrella. Kuudennella luokalla ollessani olin mukana täyspitkässä elokuvassa ”Ystäväni Henry” ja sitä ennen tein pienen roolin yhdessä tv-sarjassa.”

Oletko aina ajatellut, että tämä on sinulle hyvä harrastus, vai oletko ajatellut tästä myös ammattia? ”Jossain vaiheessa mä tajusin, että tää on niin mahtavaa, että mun on saatava tästä vielä joskus oikein ammattikin. Yläasteaikoina mä halusin olla tarjoilija, ja ihan pienenä mun unelma-ammattini oli taustatanssija… Hotelli-ja ravintola-ala kiinnosti jossain vaiheessa ja sekin sitten jäi. TeaKiin oon hakenut neljä kertaa, tänä keväänä tulee viides kerta. Vielä en oo menettänyt uskoani.”

Miksi juuri teatteri eikä mikään muu? Valitsiko teatteri sinut vai toisinpäin? ”Onpas jännä kysymys! Kyllä teatteri valitsi minut ja vei mennessään. Heti ensikohtaamisemme oli upea ja halusin jäädä, ja ykskaks tajusin, että täällähän on oltu jo kymmenen vuotta! Siihen jää niin koukkuun. Näyttämöllä tunnen olevani kotonani enkä haluaisi lähteä millään pois”, pohtii Aleksi, ja tähän ”koukkuunjäämiseen” on helppo haastattelijankin yhtyä. Keskustelemmekin pitkään teatterin koukuttavuudesta.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä/keneltä se on tullut kenties? ”Täytyy taas mainita Myllyniemen Marja, joka on sanonut useasti, että ”älä näyttele”. Että tilanteisiin mentäisi ajatuksen kautta eikä yrittäisi näytellä liikaa, koska se näkyy huonolla tavalla. ”Muista hengittää” on toinen hyvä oppi. Näytteleminen ei saisi olla mikään urheilusuoritus, ja pitäisi muistaa myös nauttia siitä mitä tekee. Se, että lavalla nauttii, näkyy myös yleisöön.”

Kajalit silmissä ja hiukset pystyssä suoraan esityksestä... (c) Teatterikärpänen 

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Kyllä mulle tietynlaisia esikuvia on Suonpään Sauli ja Virtasen Mikko, oon ollut heidän kanssaan monessa näytelmässä nuorempana. Molemmathan on mua muutaman vuoden vanhempia, ja heitä oon aina katsonut jostain nurkasta tyyliin ”ai vitsi noi on kovia jätkiä ja vetää niiiin hyvin!” Muistan kun tehtiin aikoja sitten Ronja Ryövärintytärtä Aulangon Graniittilinnassa, ja Mikolla ja Saulilla oli tappelukohtaus, jossa käyttivät puisia keppejä. Ihalin heitä sivusta, kun jätkät oli tehneet itse sen taistelukohtauksen ja se näytti sairaan hurjalta meiningiltä. Onneksi oon saanut olla heidän kanssaan monessa mukana.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi sinun unelmiesi vastanäyttelijä? ”No nyt kun itse oon vanhempi, niin olisihan se mahtavaa olla taas lavalla ihan kumman tahansa kanssa, Saulin tai Mikon. Kävin katsomassa Hämeenlinnan Teatterissa näytelmän ”Miehiä ja ihmisiä” ja oli mahtavaa nähdä Virtasen veljekset Mikko ja Markus samalla lavalla. Ai että kun saman saisi kokea itsekin!” hehkuttaa Aleksi.

No, entäs kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? Laulumiehiä kun olet… ”No, jos oikein nyt fantasioidaan niin haluaisin laulaa Edward Nortonin kanssa jossain Hollywoodissa ihan mitä vaan.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Ehdottomasti ”Kotiin”-näytelmä, se on jäänyt kaikin tavoin vahvasti mieleeni. Laineen Riku ja minä olimme selkeästi muita nuorempia/pienempiä ja lisäksi oli liuta ”supernäyttelijöitä”. Näytelmän rankkaa aihetta (Venäjän katulapset) kauhisteltiin kovasti, mutta ei meillä mennyt yöunet, koska Marjan kanssa keskustelimme paljon asioista, joita lavalla tapahtuu. Olin silloin 10-vuotias ja vieläkin muistan vahvasti, miten aidosti koin ja tunsin lavalla.”

Tuntuu mahtavalta todeta, että olen nähnyt juurikin tämän ”Kotiin”-näytelmän ja muistan sinut siitä. Kymmenvuotiaan pojan. Ja tässä istutaan nyt viinilasit kourassa. ”Niin”, hymyilee Aleksi ja olemme hetken hiljaa. Taustalla soi ABBAn ”Lay all your love on me”.

”Sitten olin mukana tv-sarjassa ”Täysin työkykyinen”, taisin olla viidellellä luokalla silloin ja se oli eka kerta kameratyöskentelystä. Virtasen Mikkohan oli siinä mukana myös. Oli kyllä jännä hetki, kun olin ekaa kertaa kameran edessä ja jouduin heti pitämään elämäni ensimmäistä kertaa vauvaa sylissäni! Vauva alkoi herkästi itkeä ja olin ihan paniikissa, että mitenkäs tätä kuuluu nyt pidellä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Teatterin taika on paljon kaikenlaista. Otetaan vaikka joku kohtaus, mitä aletaan yhdessä työstää lavalla vaikkapa improvisaation kautta, ja ykskaks kohtauksesta on tullut jotain aivan muuta mitä se aluksi oli. Uskomattomia juttuja ja näkökulmia syntyy ja löytyy yhdessä tekemällä. Valot ja äänet, niillä pystyy teatterissa tekemään taianomaisia juttuja. Pienillä konsteilla pystytään tarvittaessa tekemään valtavan voimakkaita asioita, jotka koskettavat ja saavat tuntemaan mitä milloinkin. Teatterin taika on isompi kokonaisuus, mitä kaikkea ei edes itsekään tajua vaikka kuinka yrittäisi selvittää.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Musiikki inspiroi mua ja saan siitä tosi paljon energiaa. Kuuntelen sitä laidasta laitaan ja aina kun löytyy uutta kuunneltavaa, oon ihan fiiliksissä. Muiden näyttelijöiden katselu sytyttää mut myös.”

 Podetko ramppikuumetta? ”Ihan älyttömän paljon. Pari päivää ennen esitystä jo mulla on vatsa ihan sekaisin ja jännitys on melkein ahdistavaa. Todella epämiellyttävä tunne, joka pahenee vaan mitä lähemmäs esitystä mennään. En siis tarkoita pelkästään ensi-iltaa, vaan ihan jokaista esitystä. Mulla on jokaviikkoinen paniikki päällä nyt pitkin kevättä. Yritän keksiä jotain toimintaa, etten ajattelisi koko asiaa. Kädet hikoaa tosi paljon, ja kanssanäyttelijäni kyllä tietää tän. Ihan kauheeta. Kun näytelmä alkaa, olo helpottaa ja sitten kun itse astuu valoihin, jännitys laukeaa. Tänäänkin mulla oli valkoiset farkkuni edestä ihan litimärät, kun olin jännityksissäni hieronut käsiäni niihin hahhah. Oon oppinut peittelemään jännitystäni kaikenlaisella turhalla toiminnalla, ja juuri ennen alkamista mä oon yrittänyt mennä istumaan ja rauhoittumaan. Muuten saatan pyöriä ees ja taas. Ennen esitystä myös punnerran muutaman kerran ja vetelen leukoja. Ja pääni sisällä käyn läpi omia repliikkejäni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus tai sählinki näyttämöltä. ”Hamletin ensi-illassahan kävi hassuja, kun olin halaamassa kuollutta siskoani eli Ofeliaa. Otin hänet syliini ja pyöritin päätäni hänen poskiaan vasten, ja sitten mun toinen korvikseni tarttuu Ofelian tupeerattuihin hiuksiin kiinni! En sitä heti huomannut, ja yritin laskea häntä takaisin alas arkkuunsa ja sitten yritin lähteä pois, mutten päässytkään. Olin aivan kiinni niissä hiuksissa! Käteni olivat tietysti nihkeät ja yritin ottaa korvista pois, muttei se oikein onnistunut. Se oli sellainen ruuvattava korvis, joten mulla ei ollut mitään saumoja irroittamiseen. Seuraavaksi yritin repiä hiuksia irti ja korva meinasi lähteä mukaan. Killaa eli Ofeliaa alkoi naurattaa, ja jouduin kääntämään hänen kasvojaan yleisöstä pois. Tilanne tuntui kestävän puoli tuntia… Otin kunnon otteen hänen hiuksistaan ja repäisin kunnolla itseni irti. Loppukohtauksessa roikkui 5-6 cm hänen vaaleita hiuksiaan mun korvastani. Oli kyllä haastava tilanne, kun kohtaus on tosi herkkä. Ja vielä ensi-ilta kyseessä. Mehän säästettiin se hiustupsu, joka muistuttaa takahuoneessa vieläkin tästä tapahtuneesta.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää on hauska muisto Kotiin-näytelmästä. Väliajan jälkeen oli kohtaus, jossa minä ja Riku maattiin sängyssä ja kohtaus alkaa siten, että Rikun roolihahmo oksentaa. Riku joutui kohtausta varten tekemään vedestä ja kaurahiutaleista löysän mössön ja ottamaan sen suuhunsa, sitten avattiin ovet yleisölle ja mentiin sänkyyn. Riku joutui aika kauan olemaan se mössö suussaan, ja mä yritin aina kovasti naurattaa Rikua ja tökkiä, jotta se vahingossa nielaisisi sen tai purskauttaisi sen kesken kaiken ulos. En vaan pystynyt olemaan kiusaamatta!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei nyt varsinaista mottoa, mutta äidiltäni on tullut elämänohje, että yrittäisin aina olla mahdollisimman positiivinen.”

Onko jotain muuta, mitä haluaisit itsestäsi kertoa? ”Ehkäpä se, että mä oon todella arka pohjimmiltani. Uskalsin kuitenkin lähteä sun haastateltavaksi, koska sä tsemppasit mua niin hyvin ennalta, ettei mun tarvitse jännittää sua yhtään.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jotain kavereitani mä oon kyllä imitoinut, en muita. En oo edes kokeillut, ehkä mä osaisinkin.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Ehkä Aku Ankka siksi, että voisi vedellä ilman housuja joka paikkaan. Kotosalla tykkään ihan oikeasti olla ilman housuja hahah. Tää vastaus olisi sopinut tuohon ”mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi”-osioon”, Aleksi nauraa.

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Ja lähtisin viitta liehuen tästäkin vai? Hmmm… Mun voimani olisi sellainen, että saisin sormiani napsauttamalla jonkun tietyn henkilön naurunalaiseksi. Kaikki ilkeät ihmiset, jos ovat suunnittelemassa pahuuksia. Mä menisin vaiston varassa juuri sopivien tyyppien luokse. Tän supersankarin nimi olisi ytimekkäästi Rantane.”

Jos voisit viettää päivän naisena (*pöydästä sammuu kynttilä*), mitä tekisit? Oli ehkä liikaa tämä kysymys kun kynttiläkin sammui. ”Varmaan kuljeskelisin ensinnäkin vielä enemmän ilman housuja ja samalla kirjoittaisin johonkin ylös, että mitä ihmettä päässä liikkuu sillä hetkellä. Varmaankin tosi kummallisia ajatuksia. Lueskelisin juttujani sitten seuraavana päivänä, jos ymmärtäisin niistä miehenä enää mitään. Mä varmaan myös tunnustelisin ja puristelisin paikkojani.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan tietokoneeni, koska sieltä löytyisi kaikki musiikki. Sillä mä pärjäisin mainiosti. Ruuaksi ottaisin äidin tekemää pinaattikeittoa ja ruokaa tuosta kiinalaisesta ravintolasta. Juomaksi kylmää maitoa ja mahdollisimman pieniä purkkeja, koska parasta on se, kun avaa maitopurkin ja se ensimmäinen kulaus. Ah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Mä rakentaisin mahdollisimman modernin majan, jossa olisi paljon ikkunoita ja paljon led-valoja. Teräksestä. Kauhean korkealla se ei saisi olla, koska mulla on ihan hirveä korkeanpaikankammo. Matalalla, mutta hieno teräsmaja.”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin nähdä, mitä dinosauruksille oikein tapahtui. Villiin länteen olisi myös siistiä mennä katsomaan saluunameininkiä, länkkäreitä ja inkkareita. Pikkupojan unelma. Cowboyhatut päässä ja pyssyt lanteilla, siinä olisi kyllä jotain.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi näytelmä, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Komedia varmaankin olisi kyseessä. Nuorempana tein paljon tuplarooleja Aatos Ojansuun kanssa, joten olisi kiva jos Aatos voisi esittää mua. En kyllä tiedä, että suostuisiko se, mutta voisin ainakin yrittää.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miksi valitsit minut tähän haastatteluun? Sulla olisi ollut varmaan muutakin tekemistä tähän aikaan illasta.”

Jaahas, pahan kysymyksen heitti Aleksi näin livetilanteessa vastattavaksi. Olen tasan kerran aiemmin paljastanut syyn haastatteluun ja senkin kirjallisessa muodossa, ja nyt jouduin vastaamaan tähän kysymykseen silmästä silmään. Seurasi tunnustus, jonka kerroin posket punoittaen ja vähän itsekin ujostellen…

Tässä meni nyt vähän pasmat sekaisin. Öööö mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden töihin yövuoroon!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Mussukka

Mistä sanasta pidät vähiten? - Huono

Mikä sytyttää sinut? - Nainen ja musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Huonot elokuvat

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Bassoa

Mitä ääntä inhoat? - Mässyttämistä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Siivooja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Olet myöhässä!

 Miniteatterin toiminnasta lisäinfoa tästä linkistä (ja Hamlet vielä pari kertaa 2.4. ja 9.4.) 

Metsänpeitto / Eräs Teatteri

Metsänpeitto / Eräs Teatteri

Kantaesitys 11.3. 2017, kesto noin 1h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavasteet ja suunnittelu Hannu Matti Tyhtilä
Lavasteet, toteutus Juhani Keinänen, Kari Salmenoja ja työryhmä
Ääni-ja valosuunnittelu Hannu Matti Tyhtilä, Veikko Pulli ja tekniikan ryhmä
Projisointikuvat  Hannu Matti Tyhtilä
Projisointi, toteutus Veikko Pulli ja tekniikan ryhmä
Laulujen sovitus Kari Kupari
Puvustus Ritva Leena Jokinen ja Sisko Mäki
Tarpeisto Arja Salmenoja ja työryhmä
Kampaukset ja maskeeraus Arja Salmenoja ja työryhmä

Rooleissa : Liisa Virtanen, Harri Laine, Jorma Virtanen, Riitta Hietanen, Elina Lepola, Laura Huovinen, Elsa Sipponen, Emilia Salmenoja ja Aki Granlund

Mummi ikkunassa (Liisa Virtanen) 

Kiireisen ja työntäyteisen viikkoni ainoa vapaapäivä siunaantui lauantaille. Olisin voinut huilailla kotosalla ja kerätä voimia tuleviin koitoksiin, mutta mitä tekee Teatterikärpänen? Lähtee ystävänsä kanssa Eräs Teatteriin toiselle puolelle kaupunkia. Pikkulinnut olivat laulelleet, että nyt olisi jotain varsin uniikkia luvassa Eräs Teatterissa, joka on muutenkin vuosien saatossa mukavasti vakiinnuttanut paikkansa Hämeenlinnan kulttuuritarjonnassa. Itse olen pannut sen merkille, että katsojia on eri näytelmissä ollut välillä tungokseksi asti ja se on aina hyvä merkki. Puskaradio toimii, ja meikäläisellä yhtenä houkuttimena on aina ollut myös kulloinkin ohjelmistossa olevan näytelmän teemojen mukaisesti sisustettu yleisölämpiö/kahvio sekä kaupungin makoisimmat väliaikatarjoilut (santsimahdollisuus!).

 Mielenkiinnolla odotin, millaista hedelmää kantaisi Hämeenlinnan Teatterissa pitkään ohjanneen ja sittemmin eläköityneen Hannu Matti Tyhtilän kanssa tehty yhteistyö. Tyhtilällä oli teksti, josta erästeatterilaiset kiinnostuivat ja pyysivät häntä ohjaajaksi. Lopputulos yllätti minut ja iski tajuntaani kuin sata volttia.

 Yleisölämpiö oli erityisen kauniiksi tuunattu (uudessa tilassa vanhassa makasiinirakennuksessa on oma hohtonsa holvikaarineen ja tiiliseinineen jo muutenkin, mutta nyt jotenkin koko lämpiö hehkui uudella tavalla) ja katsomonpuolelle meidät johdatti räsymatto, jota pitkin tallustimme istumaan. Teatterisalin puolella tuoksui puu ja jotenkin "vanha", en osaa edes sanoin kuvailla. Koivua, keinutuoli ja jälleen räsymattoja seinillä. Mummola.

 Iäkäs mummi (Liisa Virtanen) on jäänyt yksin Ukin (Harri Laine) kuoltua. Muistoissaan mummi kiikuttelee tuolillaan ja kerii matonkuteita, jokainen pallo oma vaiheensa muistoissa, jokainen raita matossa pala elämää. Taustalla tummat hahmot (Aki Granlund ja Emilia Salmenoja) asettuvat ujoina hääkuvaan, ja pian poseerataan jo pienokainen sylissä ja myös suruharso kasvoilla. Elämä on kuin räsymatto, erivärisiä raitoja täynnä, elettyä elämää. Mummi tuntuu olevan omassa maailmassaan, jossain ihan muualla. Hän kommunikoi runojen kautta. Taustalle projisoidaan vehreyttä ja kauniita luontokuvia. Minulla nousee pala kurkkuun.

 Paikalle pölähtävät Aliina-mummin kolme lasta (Jorma Virtanen, Riitta Hietanen sekä Elina Lepola) sekä pari lastenlasta (Laura Huovinen ja Elsa Sipponen). On aika jättää viimeiset jäähyväiset Ukille ja ripotella tuhkauurnan sisältö kotipihlajan juurelle. Lapsilla on huoli äitinsä pärjäämisestä ja tulevaisuudesta, yksin ei taida mummi enää pärjätä, kun jututkin ovat mitä ovat. Ei mitään järkevää, runoja runoja vain. Nuoriso sen sijaan kuuntelee lumoutuneena mummin juttuja ja sadunomaista tarinointia. Ykskaks tulee mieleeni, että voi kun vielä olisi edes yksi isovanhemmistani elossa. Kuuntelisin tarinointia ja välillä oltaisi vain hiljaa. Kello tikittäisi seinällä, keinutuoli keinahtelisi hiljaa, sulkisin silmäni ja rauhoittuisin kaikesta kiirestä ja hälinästä.

Riitta Hietanen, Jorma Virtanen ja Elina Lepola 

 Eipä aikaakaan kun ensimmäiset puheet perinnöstä ja metsäpalstasta nousevat esiin. Raha tulisi tarpeeseen itse kullekin, kuinkas muuten. Mummi on vielä elossa, mutta perintöä jo kovasti jaetaan. Tai ainakin riidellään asiasta. Samalla nousee vahvemmin pintaan kysymys siitä, minne mummi muuttaisi? Kuka ryhtyisi omaishoitajaksi, kun rahaa ei olisi hoivakotipaikkaan? Muuttaisiko joku mummin luo arjessa auttamaan vai joutuisiko mummi jättämään kotinsa? Vaikeita kysymyksiä. Nahistelun keskellä nousee pintaan myös muistot hurjista juhannusjuhlista, joissa isällä oli tapana soittaa shamaanirumpua aamuun asti ja kipeä muisto eräästä äitienpäivästä vuosia sitten, jolloin nuori Aleksis (Jorma Virtanen) ei pystynyt laulamaan erästä laulua ensimmäistä lausetta pitemmälle, vaikka äiti pyysi. Voi sitä häpeän määrää!

 Mummi jätetään pirttiinsä lastenlasten kanssa toviksi muiden lähtiessä perunkirjoituksiin, ja palattaessa odottaakin tyhjä talo. Minne kolmikko on kadonnut? Ovatko joutuneet metsänpeittoon? "Joskus metsä lumoaa siellä liikkujan, silloin joutuu metsänpeittoon. Metsä kääntää silmät, ei tunne tuttuja paikkoja, näkee ja kuulee outoja asioita. Metsä liikkuu..." (ote käsiohjelmasta) On olemassa yksi paikka, mistä kolmikko saattaisi löytyä. Sinne päästäkseen on kuljettava metsän halki tuttuja polkuja, puronvartta pitkin, ihan niin kuin lapsena lukuisia kertoja. Metsä kuitenkin yllättää eikä ole enää entisensä. Ei metsä eikä kulkijatkaan.

 Väliajalla kaikille on katettu kahvit ja tarjottavat pöytiin valmiiksi, paikkansa sai vapaasti valita. Tarjottavana tällä kertaa muheva kotonaleivottu pikkupulla ja pieni karjalanpiirakka, jonka koristeena persiljaa. Tapojeni vastaisesti juon kupin kahvia, menköön yöunet. Pulla meinaa juuttua kurkkuuni kun ykskaks pöydässä minulla tulee hirmuinen ikävä lapsuusaikoja ja seikkailuja metsässä, pappojen vitsailuja ja mummoa ruttuiset sukkahousut ja Aino-tossut jalassa. Punaista Jaffaa ja puoliksisulanutta diettijäätelöä. Metsämansikoita ja mustikoita heinänkorressa. Leppäkerttuja kourat täynnä. Katossa roikkuvat kärpäspaperit täynnä monenlaista ötökkää.

 Pieni pulla ja karjalanpiirakka! Miten yksinkertaista mutta kaunista. Suomalaista. Ja miten näytelmässä varsin yksinkertaisin keinoin puro solisi metsän poikki, mökin täytti savu ja shamaanirumpu soi. Ukki tähtenä taivaalla, kaikki metsän eläimet ja linnut maagisesti siirtelemässä rekvisiittaa paikasta toiseen. Taustalla kauniit maisemakuvat ja musiikki. Miten runojen kielellä saa suuria asioita ilmaistua, kunhan vain kuulija on oikealla taajuudella. Ja miten perinnöstä riitelevät sukulaisetkin saadaan toimimaan sovussa ja yhteisymmärryksessä tärkeiden asioiden äärellä. Asioiden, jotka voivat tulla eteen hetkenä minä hyvänsä ihan kenelle tahansa.

 On menossa Suomi100-juhlavuosi. Tämä esitys sai minut tuntemaan itseni entistä vahvemmin suomalaiseksi ja tuntemaan missä juureni ovat, ilman sen kummempaa asioiden alleviivausta ja korostusta. Antaa ihmisten itse hokata ja tuntea sydämessään, että tämä on minun kotimaani ja kaunis äidinkieleni. Makustelkaa nyt näitä sanoja, jotka ovat paljon muutakin kuin sanoja! Hai-saappaat. Jälkiuunileipä. Sinipiika. Maahinen. Jäkälä. Räsymatto. Lähde. Metsä. Aamunkoi. Pölkky. Kastehelmi.

 Hyvät ihmiset, menkää ja vaikuttukaa. Eräs Teatteri on tehnyt pienen kulttuuriteon tällä näytelmällä. Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Heikki Löflund, Raatikuva

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Eräs Teatteri täydellisestä teatteri-illasta!)

Spring Awakening / Tampereen Työväen Teatteri

Spring Awakening / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 24.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Frank Wedekindin näytelmään "Kevään herääminen"
Käsikirjoitus ja laulujen sanat Steven Sater
Musiikki Duncan Sheik
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Niina Alitalo
Koreografi Miika Riekkinen
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Pia Kähkönen
Pukusuunnittelu Katri Innanmaa
Lavastus ja tarpeisto Työryhmä
Valosuunnittelu Ville Finnilä
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Rooleissa : Inna Tähkänen, Julius Martikainen, Jasper Leppänen, Veera Tapanainen, Olli-Tapio Tikkanen, Kaisla Ollila, Miro Puranen, Osku Ärilä, Teemu Sytelä, Kia Laitakari, Sonja Pajunoja, Valtteri Aaltonen, Christa Vänskä, Noora Koski, Kristiina Hakovirta ja Jukka Saikkonen

Tanssijat : Klaara Haapanen, Mirka Hietanen, Anni Honkanen, Sakari Kinnunen, Hans Kähkönen, Ilona Mikkola ja Vera Pekkonen

Orkesteri : Niina Alitalo, Dóra Lukács, Iina Sihvonen, Iina Marja-Aho, Katri Antikainen, Tuomas Kiiski, Toni Sundén, Annika Granlund ja Ilmari Niemi

Inna Tähkänen ja Julius Martikainen 

 Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa pyöri vuosia sitten tämä samainen Spring Awakening -musikaali. Pähkäilin pitkään, että mennäkö katsomaan vaiko ei ja kuten varmaan arvaatte, en mennyt - asia, josta soimaan itseäni tämän tästä. Vähän yllättynyt olen siitä, että HKT:n versiosta on vasta kahdeksan vuotta! Miten minusta tuntuu siltä, että se olisi ollut viime vuosituhannen puolella... (Mahdotonta, koska koko musikaalin maailmanensi-ilta on ollut vuonna 2006.) No, onneksi tarjoutui uusi tilaisuus nähdä Spring Awakening ja melkein onnistuin sössimään tämänkin näkemisen. Olin varannut lipun ensi-iltaa seuranneelle päivälle ja olin menossa iltanäytökseen katsomaan. Oli mukava huomata edellisiltana, että näytös onkin jo päivällä ja minä silloin töissä. Se siitä sitten. Pitäkää tunkkinne ja kevään heräämisenne, räntää sataa huhtikuun puolelle joka tapauksessa. Työhässäköiden vuoksi vaikutti siltä, että tämäkin tosiaan jää näkemättä, mutta sitten kuin tilauksesta aukeni yksi ilta, jolloin pääsisinkin paikalle. Lippuja ei ollut enää montaa jäljellä, joten jätin pressilippujen meilailut sikseen ja ostaa täräytin lipun vitosriville.

 Töissä olin useamman päivän pessyt ja puunannut hyllyjä, tehnyt uusia hyllykuvia ja opetellut pää sauhuten uusia toimintamalleja. Keskiviikkona kotiin päästyäni olin niin poikki, että oli pitkästä aikaa otettava välittömästi vähän lepoa ja nukahdin pariksi tunniksi. En olisi millään jaksanut lähteä illaksi Tampereelle, vielä kun satoi vettäkin ja mieli oli jotenkin jo valmiiksi sekaisin. Jotenkin lohdutti se tieto, että en olisi katsomossa pressilipulla. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa esityksestä riviäkään, joten voisin vain istua ja nauttia! Aika jännä, että tämmöisiä ajatuksia tulee edes mietittyä. Totta se kuitenkin on, aika useinkin toivoo, että voisi vain katsella ilman kirjoituspaineita. Ensin ajattelin, että en kirjoita mitään koko jutusta, mutta pakkohan sitä nyt jotain on rustata - aiheesta ja aiheen vierestäkin.

Sain siis itseni liikkeelle! Teatterin aulassa minut pysäytti nuorisomuuri, ja kaikilla kännykät kädessä. Hetken ehdin miettiä, että onko tässä nyt joku Spring Awakening-aiheinen mobiilipeli samalla menossa. Ei ollut ei, vaan ihan tavallisia nuoria kokoontuneena runsain määrin samaan tilaan. Esitys oli loppuunmyyty tosiaan, ja tunsin itseni todella TODELLA vanhaksi nuorten seassa istuessani ja samalla riemuitsin siitä, että näin paljon nuoria teatterissa, jes!

 Itse musikaali tempaisi sitten mukaansa kertarytinällä heti ensitahdeista. Pojat ja tytöt eivät olekaan enää pieniä viattomia pilttejä, vaan täynnä kysymyksiä aiheista, joita ei enää vanhemmilta kehdata kysyä. Oma käsi hakeutuu kiellettyihin paikkoihin, joissa kosketus tuntuu hyvältä. Parikin ankaraa vemputuskohtausta herätti tietynlaista kuhinaa ja hilpeyttä yleisön joukossa. Edessäni istui nuori mies, joka oli aina biisien aikana pää kumarassa ja pohdin, että mahtaako tuo tutkia kännykkäänsä vai miksi tuijottaa noin tiiviisti haaruksiinsa. En uskaltanut kurkistaa selkämyksen takaa, että mitä siellä räpellettiin.

 En nyt jaksa kauhean seikkaperäisesti kertoa tästä teatterikokemuksestani, koska suurimman osan ajasta tosiaankin "vain" nautin näkemästäni ja kuulemastani, ilman velvoitteita. Loistavia laulajia, herkkiä ja samalla vahvoja (TAMK:n musiikkiteatterin opiskelijoita). Paikoitellen meno oli kuin energisessä rockkonsertissa, etenkin kun Moritz (Jasper Leppänen) oli tiukassa etukenossa mikrofoninvarteen nojaten. Väliajalla teki mieli kulkea keskisormi pystyssä ja kaikille vittuillen. Istuin kuitenkin vain paikallani koko väliajan, koska olen hyvinkäyttäytyvä aikuinen. Pah. Miten tylsää! Missä vaiheessa loppuu se riemukas pomppiminen ja keinuminen ja vimma? Musikaalin aikuisetkin kuin tönkkösuolattuja tylsimyksiä tympeine ilmeineen ja asenteineen.

Repikääs tästä!

 Moritzin kohtalosta tuli jotenkin mieleeni elokuva Kuolleiden runoilijoiden seura. Kun unelmat murskataan tuosta noin ja vanhempien asettamat paineet käyvät liian koviksi. Wendlan (Inna Tähkänen) kohtalo taas suututti äärimmäisen paljon. Miksi äiti ei kertonut totuutta, kun tytär halusi tietää? Toivottavasti äiti kärvisteli lopunelämänsä omantunnontuskissaan. Tuohon aikaan (tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun lopun Saksaan) meininki oli kyllä toisenlaista eikä vanhempien kanssa taidettu paljoa sukupuoliasioista keskustella, mutta kuitenkin! Ainakin opiksi nykyajan vanhemmille. Kertokaa, miten asiat oikeasti olevat. Tai tokihan voi aina googlettaa ja internetin syvyyksistä saattaa löytyä muutama ns. opetusvideokin. Valtavasta tiedon määrästä huolimatta yllätyksiä voi silti tulla eteen, joten aina kannattaa kertoa totuus, oli se sitten miten kiusallista tahansa. Se palkitsee kyllä.

 Olin äärimmäisen vaikuttunut siitä joka suuntaan vyöryvästä energiasta, joka lavalta huokui. Se virkisti nuutunutta mieltäni todella. Bändi soitti kuin unelma ja kävi mielessä, miten mahtavaa olisikaan olla tässä proggiksessa mukana, tavalla tai toisella. Tanssimassa, soittamassa, laulamassa. Katsomostakäsin oli vaivatonta aistia, miten mahtavaa tätä musikaalia on vetää! Rankoista aiheista huolimatta tekemisen ilo ja meininki tarttui. Itselleni tuli ajatus, että voi jee kun olisi joskus nuorempana innostunut teatterista myös muutenkin kuin katsojan ominaisuudessa.

Yritä tässä menossa nyt pysyä vauhdissa mukana... 

 Jos olisin nähnyt tämän 80-luvulla (ollessani "sopivan ikäinen"), olisi tällä musikaalilla ollut elämääni varmasti jotenkin käänteentekevä vaikutus. Olisin lähtenyt katsomosta uutena ihmisenä ja saanut lisää rohkeutta monenkin asian suhteen. Kyseenalaistanut enemmän. Keskustellut. Kysynyt. Ollut muutakin kuin hiljainen, kiltti tyttö. Nyt se toi kaivatun irtioton arjesta ja vakuutuksen siitä, että miten paljon onkaan lahjakkuutta ja karismaa, jota en ole aiemmin nähnyt. Mieleeni jäivät kaivelemaan etenkin Inna Tähkäsen Wendlan suuret, uteliaat silmät ja hirmuinen määrä upeita laulajia, joista etenkin Veera Tapanainen (Ilse Neumannin roolissa) ja Julius Martikainen (Melchior Gabor) kolahtivat kovaa.

 Erityisen ilahduttavaa oli istua kivojen nuorten keskellä. Rautatieasemalle kävellessäni kuulin perässäni kulkevan poikajoukon keskustelevan näkemästään. Miten fiksuja ajatuksia! Oli pakko hymyillä itsekseen tyytyväisenä. Ei tulevaisuus niin pahalta näytäkään, mitä äkkiseltään luulisi. Ja kyllä se kevätkin ihan oikeasti on jo nurkan takana.

 Nyt jos pystyisin matkaamaan aikakoneella Spring Awakeningin menneisiin esityksiin, haluaisin tietysti nähdä sen Helsingin vedonkin. Jostain syystä enemmän kuitenkin kiehtoo Lontoon musikaalin alkuperäisproduktio, jossa Moritzin roolissa on näköjään ollut GoT:n lempparipahikseni Iwan Rheon...

 Spring Awakening sai pari lisänäytöstä toukokuulle, joten hopi hopi katsomaan, jos vielä näkemättä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

Haastattelussa Emppu Jurvanen

 Miniteatterin Hamletin nimiroolissa loistavan Emppu Jurvasen tapasin Café Laurellissa Hämeenlinnassa maaliskuun alussa 2017.

Vuonna 1994 syntynyt Emppu on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon alunperin Hattulasta, mutta muuten oon asunut täällä Hämeenlinnassa koko ikäni. Tämän kylän poikia!”

Mitä harrastat (jos unohdetaan teatteri kokonaan)? ”Hirveen montaa asiaa! Oon vähän semmoinen, että mulle tulee kaikenlaista mieleen ja sitten vaan lähden tekemään. Oon harrastanut viimeisen parin vuoden aikana lenkkeilyä, kuntosalia, karatea, shakinpeluuta, pianotunneilla käyntiä, kirjoittamista (näytelmiä, runoja, lauluja), laulamista ja laulutunneilla käyntiä, piirtämistä, judoa… Tällä hetkellä tykkään harrastaa kaikenlaista liikunnallista, kuten voimanostoa. Haluaisin opetella balettia, mutta tämänikäisenä se alkaa olla vähän hankalaa.”

Oletko soittanut muita soittimia kuin pianoa? ”Pianoa soitan aika aktiivisesti juu. Kitaraa ja ukulelea oon myös soitellut.”

Mitkä ovat ”teatterimielessä” sinun vahvuutesi? ”Mun vahvuuteni on lavakarisma ja se, että teen ihan sikana töitä! En välttämättä oo kauhean hyvä muistamaan repliikkejä tai muuta, mutta huomaan kyllä omat heikkouteni ja työstän niitä läpi. Improvisaatio on varmasti yksi mun vahvuuksistani! Oon tehnyt pari vuotta puhdasta Chicago-tyylistä improa, se on ihan erilaista mitä Suomessa on totuttu näkemään. Tää on aika hankala selittää selkeästi, mutta siinä ideoita ja teemoja yhdistetään täysin eri tavalla.”

Emppu Laurellin kulmilla (c) Teatterikärpänen 

 Onko sinulla jotain erityistaitoja tai ns. bilekikkoja? ”Bilekikkoja? Mä alan päteä kaikenlaisella triviatiedolla vaikkapa muinaisesta Roomasta, vaikka ketään ei edes kiinnostaisi. Pitäiskin opetella joku taikatemppu! Karaokessa mä vedän BeeGeesin ”Stayin´Alive”n tosi korkealta, se on mun bravuurini ja huikea biisi, jossa pääsee kunnolla revittelemään. Hei, ja freestyle-räppääminen multa irtoaa myös, ja se on yksi mun harrastuksistani myös. Se on haastavaa ja hupaisaa.”

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Haluaisin osata tehdä voltteja ja tanssia balettia. Haluaisin myös osata tehdä yhdenkäden leuanvetoja ja punnerruksia, kaikenlaisia fyysisiä juttuja. Oon yrittänyt näitä ottaa haltuun, mutta mä pelkään olla pää alaspäin, joten se tuottaa vähän hankaluuksia.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin haaste, joka on tullut teatteriurasi varrella vastaan? ”Ihminenhän yleensä haluaa piilottaa omat tunteensa. Mä en mielelläni näytä tunteitani ulkomaailmalle, mulla on joku suojakilpi. Teatterissa sitten pitäisi avautua ja ottaa yhteys omiin tunteisiinsa ja vieläpä näyttää ne lavalla. Tehdä niin aidosti, että tunteet näkyvät ja uskaltaa nostaa kasvot kohti yleisöä vielä. Tää on mun isoin haasteeni teatterissa yhä edelleen. Ei mitään esittämistä eikä puristamista, vaan olisi aito. Pitää luottaa siihen, että se riittää. Koko ajan tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain lisää ja lisää. Toinen iso haaste on se, että koko teatteriura on jatkuvasti jotenkin vaakalaudalla, ja se on stressaavaa. Oon hakenut teatterikouluun monta kertaa ja ei vaan ole tärpännyt. Pitää tehdä edelleen kovasti töitä ja luottaa siihen, että jonakin vuonna pääsee sisään. Ainakin tulee kovasti tehtyä kaikenlaista, kun perustin oman yrityksen ja sen kautta tehdään monenlaista jo nyt. Ei kannata jäädä odottelemaan tulevia aikoja ja sitä, että joku tyyppi tulee sanomaan mulle että ”no nyt sä voit näytellä”.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai jollakin taiteellisella alalla olevia? ”Isäni toimii rakennusten kuntotarkastajana, tykkää kyllä laulamisesta ja soittamisesta. Äitini on kirjastossa töissä. Molemmat ovat tainneet olla harrastajateatteritoiminnassa aikoinaan, mutta ei varsinaisesti alalla.”

Mikä sinut sai sitten kiinnostumaan teatterista? ”Äitini laittoi mut Miniteatteriin, kun olin 6-vuotias. Siitä se lähti. Ensimmäiset viisi vuotta en puhunut juuri kenellekään enkä viitsinyt mennä edes lavalle. Yhtenä vuonna Myllyniemen Marja valitsi mut sitten Peter Panin rooliin ja olin vaan että okei, sitten mennään. En tiedä, mä en oo koskaan halunnut oikein tehdä mitään muuta! En muista sellaista aikaa, jolloin en olisi halunnut olla näyttelijä. Oon tavallaan kasvanut sen ajatuksen kanssa enkä osaa kuvitella itselleni mitään muuta ammattia. Tiedän kyllä, että voisin tehdä kaikenlaista muutakin. Äänimiksaus mua voisi kiinnostaa enemmäkin. Oon opiskellut sosiaalialaa, sähköalaa, datanomialaa… keskeytin ne kaikki. Sain ihan hyviä numeroita, mutta jotenkin ei vaan napannut. No, kaikista mä kuitenkin opin jotain enkä laske niitä mitenkään ”menetetyiksi vuosiksi”. Miniteatterissa oon ollut vuodesta 2000, eli 17 vuotta. Hurjan pitkä aika!”

Oliko teillä koulussa ala-asteella esityksiä kevät-tai joulujuhlissa? ”Oon mä esittänyt pienintä karhua näytelmässä ”Kultakutri ja kolme karhua”. Muistan sen esityksen vieläkin, valitettavasti. Kävelin puurokuppi käsissäni lavalle ja katsoin yleisöä, jossa vanhempani ja opettajani istuivat toiveikkain katsein. Menin sitten tiputtamaan sen kupin ja aikamoiseksi sähläykseksi meni. Se oli mun ensimmäinen lavakokemukseni. Yksi ainoa esitys, ja sekin meni pieleen.”

Mikä on seuraava siirtosi? ”Nätylle mä hain viime vuonna ensimmäistä kertaa, TeaKiin oon hakenut kolme kertaa. Tai oikeastaan neljä, ekalla kerralla unohdin palauttaa hakupaperit eli pääsin vaiheeseen nolla. Joka kerralla oon päässyt aina hitusen pitemmälle… Mulla on sellainen viisivuotissuunnitelma nyt meneillään.”

Hamlet (c) Mikko Myllyniemi

Mikä teatterissa on sinulle ”se juttu”? ”Teatteri yhdistää monta eri taiteenlajia kompaktiin pakettiin. Se on musiikkia, laulamista, tanssimista ja esiintymistä liveyleisölle, mikä on kyllä siisteintä ikinä. Joku on sanonut, että esiintyjien pitäisi olla niin lähellä katsomoa, että katsoja pystyy haistamaan hien. Koko teatteri on jotenkin eläimellinen kokemus! Mä tykkään myös äärimmäisen paljon leikkimisestä, sitähän teatteri myös on. Teatterissa myös muokataan ihmisten todellisuutta ja viedään katsojat täysin toiseen ulottuvuuteen, juuri siinä tilassa ja hetkessä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet teatterin saralla saanut? ”Tää sopii elämänohjeeksi yleisestikin, eli ikinä ei kannata esittää mitään. Ihmiset haluaa nähdä toiset ihmiset aitoina. Tää on ihan mun oma oivallukseni eikä ole varsinaisesti tullut mistään tietystä paikasta tai tietyltä henkilöltä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai olet seurannut pitempään? ”Kyllä mä ihailen moniakin ihmisiä, mutten välttämättä haluaisi tulla kenenkään tietyn kaltaiseksi enkä sillä tavalla ”idolisoi” ketään. Moni osaa juttuja paljon paremmin kuin minä, se on ihailtavaa. Ihailen enemmänkin niitä asioita, mitä jotkut osaa, en niinkään henkilöitä.”

Kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mä haluaisin tehdä töitä amerikkalaisten supertähtien kanssa, se olisi tosi hienoa! Johnny Depp, Brad Pitt… Tim Burtonin kanssa olisi siistiä tehdä töitä, joku omalaatuinen elokuvaproggis.”

Kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Haluaisin ehdottomasti esittää musikaalista ”Love Never Dies” kappaleen ”Devil Take The Hindmost” Gerard Butlerin kanssa! Se on paras biisi ikinä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Miniteatterissa ja Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa ainoastaan, toistaiseksi.”

Mainitse joku itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Miniteatterin ”Kotiin!”-näytelmä oli todella hieno ja ensimmäinen kunnon draama, missä sain olla mukana vuonna 2010. Sama näytelmä tehtiin muutama vuosi aiemminkin, mutta silloin en ollut mukana. Näytelmä kertoi Venäjän katulapsista, olin munkin roolissa. Ehdottoman tärkeä juttu roolina ja kokonaisuutenakin. Hakiessani Ryttylän Kansanopistoon esitin yhden monologin siitä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mulle teatterin taika ilmenee siinä hetkessä, kun kävelet ulos teatterista ja huomaamattasi oot viettänyt kaksi tuntia elämästäsi istumalla paikoillasi ja uskonut vahvasti johonkin, mitä ei ole oikeasti olemassa. Joka kerta näytelmän lopussa lavalta poistuessani haluaisin nähdä yleisön, tykkään katsoa ihmisten ilmeitä sillä hetkellä kun ovat lähdössä pois.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi vanhat tarinat. Tykkään hirveästi muinaisesta Roomasta, se on ”mun juttuni”. Oon lukenut siitä paljon ja katsonut dokkareita. Vanhat myytit, legendat ja jumalat inspiroi mua myös.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En mä enää. Aiemmin podin kyllä, mutta aloitettuani improamisen ja käytyäni workshopeissa tajusin, että mähän voin tehdä ihan mitä tahansa lavalla, ja mikä olisi pahinta mitä voisi oikeastaan tapahtua?”

Emppu otti itsestään kuvan 

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mulla oli joskus pitkäkin lista kaikenlaisia rutiineita joita tein, mutta sitten tajusin ettei niitä tarvitakaan. Huomasin tämän etenkin viimekesäisessä ”Elämä janottaa”-jutussa Kaupunginpuistossa, kaikki vaan hengaili siellä ennen esitystä. Nykyään mä ehkä 5min ennen esitystä teen muutaman hengitysharjoituksen, lämmitän mun puhe-elimeni ja käyn vähän läpi tulevia kohtauksia. Siltä pohjalta sitten uskallan kävellä näyttämölle.”

Onko sinulla niin, että esityspäivinä herätessäsi illan näytös on ensimmäisenä mielessä? ”Ei, mä voin tehdä päivällä kaikkea muuta ja sitten vaan kävelen teatterille. Siellä kaikki tulee mieleen kyllä ja se, että kohta taas mennään. Oon niin monessa esityksessä vuosien varrella ollut jo mukana, ja se ei ole enää niin erikoista, että sitä pitäisi jotenkin jännittää, jos illalla on esitys. Uskon, että on olemassa sellaisiakin ihmisiä, joita jännittää esitykset aina. Mulle esityksen alku on vähän rutinoitunut, mutta onneksi itse esitys ei. Se ei saa ikinä rutinoitua. Tääkin on tullut varmaan impron kautta, missä ei voi suunnitella etukäteen yhtään mitään. Hamletissakin jokainen näytös on erilainen, kun reagoin eri tavalla vastanäyttelijöitteni mikroimpulsseihin, jotka muuttuvat. Siten esitys tuntuu aidolta katsojastakin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus tai muu sählinki. ”Tää tapahtui Kotiin-näytelmän loppukohtauksessa, jossa pieni poika ja Venka-munkki ovat lähdössä pois kaupungista, tarkoituksenaan mennä ensin luostariin ja sieltä pitkin maailmaa. Dramaattinen kohtaus, jossa Venka tarjoaa pojalle pientä patonginpalaa, joka hänellä kassissaan on. ”Ota tästä. Toivottavasti se auttaa nälkääsi. Minun ei tarvitse syödä.” Siellä kassissa olikin sillä kerralla kokonainen patonki! Se oli unohdettu leikata. Ojensin sitä ja mua alkoi naurattaa ihan kauheasti. Naurettiin varmaan kaksi minuuttia putkeen. Tässäpä sulle pikkunälkään! Yleisöä ei tainnut paljoa naurattaa, en ole varma. Menin äkkiä pois lavalta.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tääkin liittyy Kotiin-näytelmään, mulla on paljon hyviä muistoja siitä. Oltiin harjoittelemassa yhtä kohtausta, missä kaikki juopottelee. Joku oli sillä kertaa tekemässä tekniikkapuolta ja laittoi oman kännykkänsä kajareihin kiinni, ja sieltä tuli dubsteppiä. Myllyniemen Marja käveli sisään ja ihmetteli, että mitäs tää musiikki oikein on, ja että se pitää saada kohtaukseen mukaan. Tehtiinkin siitä kunnon bailukohtaus. Esityksen jälkeen Marja oli sitä mieltä, että otetaankin se pois. Ei se toiminutkaan. Tää muisto on hyvä osoitus siitä, että esitys voi muuttua koko ajan.”

Tulevia rooleja? ”Varmaksi en osaa sanoa mitään, mutta olen hakemassa Billy Elliottiin Työvikseen mukaan ja Hämeenlinnan teatterin ”Naisia hermoromahduksen partaalla”-juttuun myös. Keskiaikamarkkinoille on kesällä tulossa kirjoittamani Kalevala-aiheinen proggis, jossa teen jonkun roolin ja syksyllä esitän Teatteribarrikadin jutussa juoppoa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon maailman huonoin imitoinnissa, aksenteissa ja murteissa!”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä haluaisin ehdottomasti olla Sherlock Holmes! Hänellä on tosi jännittävä elämä.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin Batman-tyyppinen hahmo, jolla ei olisi mitään supervoimaa. Oveluudella kikkailen kaikki jutut ja rakentelen laitteita, joilla voitan kaikki, vaikka olisin alakynnessä ensin. Mun nimi olisi Temppu-Emppu. Tuosta pitää tehdä trademark! Temppu-Emppu!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit kenties eri tavalla kuin nyt? ”Seksiä pitäisi varmaan jotenkin harrastaa. Haluaisin kokeilla saada flunssan. Pitäisi päästä kokeilemaan erilaisia rintsikoita, eli mikä se juttu niissä oikein on. Juoksemista pitäisi kokeilla myös. Haluaisin myös käydä jossain oikein isossa baarissa perjantai-iltana, olisi kiintoisaa nähdä se kulttuuri naisen näkökulmasta. Jos saisin päättää, millaisena naisena heräisin, haluaisin olla raskaana. Se jos mikä olisi mielenkiintoista!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tietokoneen nettiyhteyden kera ja herättyäni alkaisin pelata shakkia. Ruuaksi ottaisin maksalaatikkoa, rusinoiden kera tietysti. Se on mun suurta herkkuani, voisin syödä sitä vaikka joka päivä. Juomaksi pitäisi olla kylmää kevytmaitoa. Kuntosalivehkeet pitäisi olla myös. Ja bouldering-seinä! Uima-allas! Höyry-ja savusauna. Ja oma kirjasto. Enhän mä saisi siellä nukuttua ollenkaan. IMAX-elokuvateatteri vielä. Ai nyt menee jo liiallisuuksiin.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin puumajan, joka olisi valtavassa koivussa vaikkapa 50 metrin korkeudella. Kukaan ei näkisi sinne mitään. Se voisi sijaita vaikkapa tuolla Myllymäen rinteessä. Siellä olisi iso pöytä, kynttilöitä ja kaikki seinät olisivat täynnä kirjoja. Se olisi mun lukumajani. Siellä olisi myös kaukoputki, jolla voisin tarkkailla ympäristöä ja moottoritien liikennettä. Majaan olisi tosi hankala päästä, ja kun vihdoin olisi päässyt ylös, ei heti jaksaisi mennä takaisin alas, eli olisi hirveen iso motivaatio alkaa lukea!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin katsomaan muinaisen Rooman senaatin väittelyitä ja oikeudenkäyntejä. Ne oli kaikki julkisia tapahtumia, joita kansa kokoontui seuraamaan. Siellä ei voinut passiivisena osallistua, vaan oli oltava intohimoa. Poliitikot olivat sotilaita ja valtavan hyviä puhujia, jotka pystyivät kontrolloimaan massoja ja puhumaan väkeä omalla puolelleen. Äärimmäisen kiinnostavaa!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Mun elämäni ei ole mitenkään dramaattista enkä tiedä, saisiko siitä mitenkään hienoa esitystä aikaan. Esitys olisi toisaalta pirteä ja hauska, toisaalta hirveän masentava. Voisin järjestää koe-esiintymiset mun rooliini! Tällä hetkellä en tiedä ketään, jonka osaisin tuosta noin valita esittämään mua. Ehkä Johnny Depp voisi tulla.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä on ollut kaikkein huonoin teatteriesitys, mitä olet koskaan nähnyt?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen äkkiä takaisin töihin. Ruokatuntini on päättynyt jo varmaan 20min sitten...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Mulvero

Mistä sanasta pidät vähiten? - Gluttony

Mikä sytyttää sinut? - Tuli

Mikä sammuttaa intohimosi? - Masentavat ihmiset

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - (päästää oudon äänen, joka on sekoitus öötä ja eetä)

Mitä ääntä inhoat? - (päästää saman äänen mutta hieman muuntaen ja päälle naurua)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Laskuvarjohyppääjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Strippari

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, tuolla on Xbox!

Miniteatterin Hamlet vielä muutamana sunnuntaina, lisätietoja tästä linkistä!

Äidin rakkaus / Kansallisteatteri

Äidin rakkaus / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Kantaesitys 15.3. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Marko Järvikallas
Ohjaus Liisa Mustonen
Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valosuunnittelu Ilkka Niskanen
Äänisuunnittelu Maura Korhonen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen

Rooleissa : Kristiina Halttu, Markus Järvenpää ja Eero Aho

 Omapohja ja psykologinen trilleri on sellainen yhdistelmä, että meikäläisellä heräsi mielenkiinto välittömästi tämän näytelmän julkistuksen jälkeen, ja kiinnostus kasvoi vielä lisää kun kävi ilmi, että suuresti fanittamani Eero Ahokin olisi näyttelijäporukassa mukana. Kävi kyllä mielessä, että pitääköhän ottaa varmuuden vuoksi vaihtokalsarit matkaan mukaan, jos meno äityy liian jännäksi...

Äiti (Kristiina Halttu) ja poika (Markus Järvenpää) 

 Katsomo oli tällä kertaa jaettu kahteen osaan ja näyttämö sijaitsi puoliskojen keskellä. Minä torppasin itseni eturiviin, kaiketi ollakseni paremmin tapahtumien ytimessä. Myöhemmin tämä osoittautui toisaalta hyväksi, toisaalta huonoksi ideaksi...

 Alussa on romantiikkaa ilmassa. Saara (Kristiina Halttu) ja Tapani (Eero Aho) istuvat pöydän ääressä ja tuijottelevat toisiaan silmiin, kädet hamuavat pöydän yli koskettamaan. Alku vaikuttaa hyvin onnelliselta. Siinä kaksi rakastunutta aikuista ihmistä suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, kenties jopa saman katon alla asumista. Jokin kuitenkin mättää. Saaralla on aikuinen poika Julius (Markus Järvenpää) ja Tapani vihjailee outoja äidin ja pojan liiankin läheisestä suhteesta. Tunnelma on pilalla alta aikayksikön. Saara ei halua kuulla minkäänlaisia vihjailuja Juliuksen suhteen ja piste.

 Tunnelma vaihtuu painostavaksi ja itselläkin hiipii ajatus mieleen, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein meinataan. Kotosalla Julius on löytänyt kylppäristä kertakäyttöpartahöylän ja kärttää mutsiltaan syytä moiseen. Saara turvautuu valkoiseen valheeseen, ja sekös saa pojan kyselemään hiukan omituisia asioita. Minua hyytää. Sitä paitsi Juliuksella on tarvittaessa aika veemäinen ja pirullinen katse. Huh sentään! Enpä olisi tuon katseen alla mielelläni samassa tilassa yksin!

 Jottei nyt ihan spoilaisi tulevia katsojia, sanon vain sen että apua miten intensiivinen meininki näytelmässä onkaan! Muutaman kerran jutut saivat minut nyrpistämään nenääni puistatuksesta ja omissa aatoksissani menin aika pahasti asioiden edellekin, kun mietin seuraavaa käännettä, jota ei sitten onneksi tullutkaan. Ovelasti saadaan katsoja koukuttumaan kyllä! Mustasukkaisuus siellä nostaa päätää aika rajusti ja läheisriippuvuus saa ihmisen toimimaan kummallisella tavalla. Pari kertaa minut saatiin säikäytettyäkin oikein kunnolla, hyvä etten tällä kertaa huudahtanut "Jumalauta!" kuten kerran kävi Tampereella vastaavanlaisen psykologisen verkonpunonnan tiimellyksessä.

 "Päästä irti ja anna jo mennä", siinä kaiketi kiteytettynä tarinan opetus. Aika pienestä on lopulta kiinni, miten näillekin ihmisille käy... vai mitenköhän heille ylipäätään kävi? Loppu kun jäi tavallaan avoimeksi.

 Erityisesti plussaa kuumottavasta äänimaailmasta (ja piinaava hiljaisuus, se se muuten on painostavaa!) ja väliajattomuudesta, ei tämmöistä meininkiä missään tapauksessa olisi sopinutkaan katkaista kesken kaiken. Jännää oli se, että Eero Aho ei ollut tällä kerralla se päällekäyvin ja niskakarvoja nostattavin hahmo (minulla on jotain 8-pallo -leffaan liittyviä traumoja kaiketi) - kyllä äiti/poika-combo tarjosi sellaista kyytiä että! En kuitenkaan suosittele näytelmää ihan herkimmille katsojille, sillä vilkkuvat valot, VERI ja liian lennokas mielikuvitus kipukynnykseen liittyen saattavat tehdä tepposet.

Tässäpä uusi isähahmo taloon!? 

 Tämmöistä tahdon lisää! Tahdon, että katsomossa on hiukan ja vähän enemmänkin epämukava olo paikoitellen.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)