Prinsessa / Tampereen Työväen Teatteri

Prinsessa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2013, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Pirjo Toikka ja Arto Halonen

Ohjaus : Arto Halonen

Sävellys : Tuomas Kantelinen

Koreografia : Reija Wäre

Rooleissa : Armi Toivanen, Ilkka Koivula, Eriikka Väliahde, Jari Ahola, Mika Honkanen, Janne Kallioniemi, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Laura Alajääski, Jukka Nylund, Jaana Oravisto, Jyrki Mänttäri, Jari Leppänen, Sami Vartiainen, Hanna Rajantie ja Markku Nenonen

Lisäksi tanssiryhmässä ja kuorossa : Haza Hajipoori, Sanna Hento, Hanna Kaskela, Katariina Lantto, Taru Miettinen, Tuovi Rantanen, Petri Ekvist, Jukka Kontusalmi, Saku Mäkelä ja Jani Rasimus

Taustaa : Prinsessa-musikaali perustuu Arto Halosen samannimiseen menestyselokuvaan, joka ilmestyi vuonna 2010 ja on voittanut lukuisia kansainvälisiä elokuvafestivaalipalkintoja. Ohjaaja Halonen on lisäksi palkittu mm. vuoden 2010 valtakunnallisella mielenterveyspalkinnolla. "Prinsessa" on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Anna Lappalaisesta (1896-1988), joka oli potilaana Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta. Anna kutsui itseään Prinsessaksi ja piti sairaalassa omaa hoviaan, ja ilahdutti värikkäällä persoonallaan sekä spontaaneilla laulu-ja tanssiesityksillään potilaita, henkilökuntaa ja kellokoskelaisia. Lääkärikunnassa hän aiheutti monelle harmaita hiuksia, ja koskapa hän oli potilaana niin pitkään, häneen ehdittiin testata tuloksetta monenmoista hoitomuotoa.

Armi Toivanen ja Eriikka Väliahde / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Olen huomaamattani alkanut tykätä enemmän ja enemmän teoksista, joissa väki ei ykskaks lähde tanssimaan, vaan tanssillisuus ja tanssin liikekieli on osa kokonaisuutta. Valtavan peilin kautta heijastuva kuva yhdessä vapaina juoksevista pareista oli huikaisevan hienoa katsottavaa, muutenkin koko kohtaus oli upeasti toteutettu. Pidin myös ovien käytöstä lavasteina. Musiikkipuolesta nautin eniten jousisoittimista (viulu toimii lähes aina) ja rockimmasta menosta, jota tarjosi etenkin Saastamoinen (Jari Ahola) pariinkin otteeseen sekä loppupuolella kuultu, sangen omalaatuiset sanat sisältänyt lääkäri Huttusen veto (Jukka Nylund). En aiemmin ole juurikaan kiinnittänyt huomiota Johanna Kurkelan tunnetuksi tekemään "Prinsessalle"-lauluun, mutta tässä se mykisti ja pysäytti kauneudellaan. Upea kappale, ja komeasti sen Eriikka Väliahde tulkitsi. Yksi kauneimmista lauluista, mitä olen ikinä musikaaleissa kuullut! Tuntui siltä kuin olisin noussut kappaleen voimasta ilmaan leijumaan. Armi Toivanen oli pääroolissa hyvä ja parhaimmillaan kohtauksissa, joissa Prinsessa pääsee toteuttamaan itseään, eli esittämässä omaperäisiä performanssejaan valikoidulle yleisölle. Prinsessan laulukohtauksista pidin myös. Väliäkös sillä, että mennään pikkaisen nuotin vierestä, pääasia että laulaa sydämestä ja nimenomaan laulamisen ilosta! Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi lobotomialeikkaus ja sen jälkiseuraukset, ja tässä teki nimenomaan Mika Honkanen rovasti Kurosena mielestäni yhden parhaista roolitöistään ikinä. Koskettavaa! Pidin myös siitä, mitä Christina von Heyrothin (Eriikka Väliahde) ja Prinsessan ystävystyminen sai aikaan, ja raastavaa oli seurata von Heyrothin syvää ahdistusta ja pahaa oloa onnistuneen Tukholmanreissun jälkeen. Mielenkiinnolla seurailin potilaiden toimia, jokaisella pieniä omia omituisuuksiaan ja sympaattisia piirteitään. Ihmisiä kaikki, omia persooniaan! Hauskasti myös Prinsessa luetteli elämänvaiheitaan ja antoi lempinimiä hoitohenkilökunnalle. Loppu oli hiukan kliseinen ja sellaista osasi odottaa, mutta jotenkin se sitten loksahti kohdalleen ja lopuksi jäi se ajatus mieleeni, että näin tämän todella pitikin loppua.

kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Ennen väliaikaa olin hyvin ristiriitaisin aatoksin. Alkupuolisko oli mielestäni erittäin sekava niin musiikillisesti kuin muutenkin, monta yksittäistä kohtausta toisensa perään. Tuntui, että tarkoituksena oli pikemminkin esitellä erilaisia hoitomuotoja vuosien varrelta kuin keskittyä itse Prinsessan hahmoon. Toivoin, että tämä musikaali olisi jotenkin syventänyt itse Anna Lappalaisen elämää ja miten hänen vaikutuksensa todella näkyi paikkakunnan menossa. Nyt kuitenkin elokuva oli yritetty kääntää suoraan näyttämölle ja siinä ei kyllä ihan onnistuttu. Lava tuntui liian suurelta moneenkin kohtaukseen, liikaa tyhjää tilaa ja pimeyttä. Missä värit ja lämpö? Kaiken aikaa yllä häilyi ahdistavuus ja seuraava hoitokokeilu ja valkotakkisten armeija. Prinsessa säteili hyvää mieltä ja valoa ympäristöönsä, miksi sitä ei sitten näytetty tässä? Teatterissa tämä olisi ollut mahdollista toteuttaa hyvinkin yksinkertaisin konstein. Ehdin jo miettiä, että tämä olisi ehkä toiminut pienellä näyttämöllä intiimimpänä. Nyt monikin kohtaus hukkui omaan massiivisuuteensa ja liialliseen musiikilliseenkin mahtipontisuuteen. Kyse on kuitenkin yksittäisestä persoonasta, jolla oli suuri vaikutus moneenkin ihmiseen. Pienempi näyttämö olisi tuonut Prinsessan lähemmäksi. Kävi jopa mielessä sekin, että miksi tämän piti olla musikaali!? Jokaisella meillä on perustarpeena tulla hyväksytyksi kaikkine vajavaisuuksineen. Tämä olisi kiteytynyt pienemmälläkin koneistolla ja vähemmän suureellisin menoin. Nouseva lava oli turhaa kikkailua, samoin filmipätkien käyttö. Ja alkuhan ei muuten toiminut yhtään! Liian nopeasti oltiin jo potilaana. Lääkärikunta ei tehnyt isompaa vaikutusta minuun, parhaiten onnistui Alfred Lonka (Janne Kallioniemi), joka ei lähtenyt ihan kaikkiin hoitovirityksiin mukaan ja sai kuninkaallisen lisänimenkin. Ilkka Koivula lauloi kyllä komeasti, mutta hänen (lääkäri Johan Grotenfelt) ja Prinsessan erikoinen suhde nousi vasta lopussa arvoonsa.

Ilkka Koivula, Janne Kallioniemi ja Vesa Kietäväinen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Muuta : Käsiohjelmasta iso plussa. Sopivasti tietoa niin Anna Lappalaisen elämästä kuin Kellokosken sairaalan historiastakin. Mielenkiintoista luettavaa. Jäin miettimään lausetta, jonka Kellokoskella työskennellyt ja Lappalaisen tuntenut Ilkka Raitasuo käsiohjelmassa kertoo: "Vapusta askel piteni ja laulu parani. Mitä pidemmälle syksyä elettiin, sitä enemmän vauhti hiipui. Vähän samalla tavallahan käy monelle niin sanotusti terveellekin, mutta Annassa tämän eron todella huomasi". Juurikin niin. Kuulostaa tutulta. Terveyden ja sairauden raja on häilyväinen. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla onnellinen ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Rehellisyyden nimissä totean, että alkupuolisko oli minulle suuri pettymys. Oli monta langanpätkää, jotka kaikki heiluivat nenäni edessä, mutta en saanut mistään otetta. Väliajan jälkeen noustiinkin sitten ihan uusiin sfääreihin ja kokonaisuus parani huomattavasti.

"Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle"

Prinsessalle
säv. Tuomas Kantelinen, san. Paula Vesala & Mariska

Prinsessalle neljä tähteä ****.

The Pianist / Circo Aereo ja Thomas Monckton

The Pianist / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2013, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Suunnittelu ja ohjaus : Thomas Monckton ja Sanna Silvennoinen

Tuotanto : Circo Aereo ja Hämeenlinnan Teatteri

Esiintyjä : Thomas Monckton

Taustaa : Circo Aereo on yksi eniten esiintyvistä nykysirkusryhmistä ja yksi Suomen kulttuuriviennin lippulaivoista. Thomas Monckton taas on uusiseelantilainen sirkustaiteilija ja on voittanut lukuisia arvostettuja palkintoja mm. Stand Out Performer - ja Best of Theatre - palkinnot. The Pianist kertoo nimensä mukaisesti itsevarmuutta uhkuvasta konserttipianistista. Heti alussa käy kuitenkin selväksi, että ei tule olemaan miehellä helppoa tämän konsertin kanssa. Tapahtuu kommellusta toisensa perään. Päästäänköhän tässä kuulemaan varsinaista konserttia ollenkaan?

The Pianist / kuva Heli Sorjonen

Plussaa : Estradilla on vain flyygeli (peitteen alla suojassa tosin aluksi), katossa kristallikruunu ja taustalla verho. Pianistiparkamme yrittää epätoivoisesti löytää tiensä verhon takaa lavalle, ja olisi sitä totisesti helpompiakin konsteja sieltä verhon laskosten välistä näyttämölle saapua. Hihityttää jo kummasti, vaikkei miehestä ole vielä näkynyt muuta kuin kättä, jalkaa ja takamusta. Tadaa, siinä hän vihdoinkin on! Ruoto suorana, kestohymy kasvoillaan. Muistuttaa vähän hajamielisen professorin ja omaperäisen taiteilijan sekoitusta. Esitys voi alkaa. Valot check, äänet check. Ulottuvainen kampaus kuitenkin osuu jatkuvasti väärään paikkaan, ja uusiksihan se sisääntulo on otettava. Lopulta päästään soittimen ääreen, sitä ennen kuitenkin on nähty huikeaa temppuilua nuottinipun kanssa. Itselläni paperit olisivat levinneet pitkin lattiaa jo alkumetreillä. Flyygelin ääressä ongelmat vasta alkavatkin, sillä peite pitää ensin saada pois tuon jalon soittimen päältä ja yleisö nauraa lähes hysterian partaalla. Unohdan ihan täysin, että peitteen alla on mies eikä esimerkiksi kaksi mystistä hahmoa tinttaamassa toisiaan päin näköä. Huh huh! Tuoli on väärällä korkeudella, kansi ei meinaa aueta sitten millään. Konstit on monet todellakin, pianistilla riittää niksejä ja mielikuvitusta ja ensi-iltayleisö ulvoo naurusta. Tämä on ihan hillitöntä! Sanatonta komiikkaa ja näppäriä sirkustemppuja parhaimmillaan. Mieleeni tulee sekoitus Mr. Beania ja sitä Illallinen yhdelle-telkkuklassikon hovimestaria. Eteen tulee tilanteita, joista selviäisi noin vain, mutta kaikki pitää tehdä vaikeimman kaavan mukaan ja väki yleisössä pohtii, että "ei kai se nyt NOIN meinaa tehdä?" Ja tekee se, ja siitä vieläkin hullummin. Suu loksahtaa välillä hämmennyksestä auki, mykistää minutkin. Melkoinen akrobaatti on Thomas Monckton, ei voi muuta kuin ihmetellä ja ihailla. Ansiosta on mies kyllä palkintonsa saanut. Välillä jäädään tietysti jumiin kristallikruunuunkin, mutta miten ihmeessä sinne päädyttiin? Tämä pitää itse nähdä, tapahtumien selostaminen muille latistaisi meininkiä huomattavasti. Vieressäni istunut lapsi kommentoi välillä tapahtumia ääneen tavalla, joka pisti hymyilyttämään vielä lisää. Itsellekin kun päähän nousi kaikenlaisia ajatuksia ja oivalluksia. Konsertin pariinkin lopulta päästään, ja tyyneys ja rauha täyttää salin. Bravo!

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Mahtavaa, että tämä nähtiin ensi-illassa nimenomaan Hämeenlinnassa! Esitys lähtee tämän visiitin jälkeen kiertämään ja nähdään mm. Helsingissä, Turussa ja Uudessa-Seelannissa. Oli meinaan semmoinen pläjäys tämä, että koen olevani varsin etuoikeutettu, kun sain olla ensi-illassa todistamassa tätä pientä suurta elämystä. Näitä ehdottomasti lisää! Suosittelen enemmän kuin lämpimästi.

Sympaattiselle The Pianistille täydet viisi tähteä ***** .

kuva Heli Sorjonen

Huom! Hämeenlinnaan tulossa lisäesityksiä tammikuulle 2014. Lisää tämän linkin alta!

Haastattelussa Pekka Laiho

Pekka Laihon tapasin Turun Kaupunginteatterissa teatterinjohtajan huoneessa maaliskuun puolivälissä 2013, kahden Aavesonaatti-näytöksen välisellä tauolla. Pekalla oli tavattaessa roolihahmonsa, Ukko Hummelin, maskitkin vielä kasvoillaan...

Pekka Laiho on syntynyt Helsingissä 1943 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. ”Mä synnyin sodan aikaan. Neuvostoliittolaiset pommitti kotia ja mä olin siellä sisällä silloin, pienenä vaille yksivuotiaana lapsena. Aika hurjaa. Mä olen tosiaan syntynyt Helsingissä, mutta koko suku metsäsikaa myöten on Somerolta. Siellä on mun juureni. Tällä hetkellä mä asun Turussa”, Pekka kertoo.

Mitä harrastat? ”Soitan kitaraa ja kirjoitan. Kirjoittaminen on mulle osittain työtäkin. Lisäksi mä luen hyvin paljon ja olen Facebook-fani. Mä olen oikein sellainen ekshibitionistinen F-bookmies, kerron siellä kyllä kaikki mahdolliset jutut! Kun yksin asuu, niin se on kyllä yllättävänkin sosiaalinen juttu, on kuin juttelisi niiden ihmisten kanssa siellä. Välillä mä suutunkin siellä kunnolla, se on se mun luontoni. Tällainen mä olen! Sen takia mä olen tän ammatinkin valinnut, tai se valitsi kyllä minut. Niin ja jalkapallon katsominen on mulla kyllä se ihan ykkönen. Mulla on kaikki maksukanavat mitä vaan voi olla, se on ainut asia mihin mä tuhlaan rahani. Kaikki futiskanavat löytyy! Niitä mä jaksan kattoo, vaikka viisi matsia samana päivänä. Se on mun intohimoni”, Pekka innostuu.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Silloin kun mulla oli polvi vielä jotakuinkin kunnossa, eli ennen vuotta 1994, niin olin hyvin liikunnallinen. Varsinkin nuorena miehenä mä olin lähes akrobaatti, ja mullahan on jalkapallotausta. Nythän mulla on tekopolvi ja hyvä kun pystyn välillä liikkumaan, mutta en nyt sentään niin heikossa hapessa ole kuin roolihahmoni tässä Aavesonaatissa. Sanotaan näin, että mun erityistaitoni on nyt se, että mä osaan olla aika luonteva, oli teksti sitten miten krumeluurinen tahansa. Mun mielestä sellainen luontevuuden ja läsnäolon hallitseminen on mun parhaita puolia.”

Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Olisin aina halunnut osata laulaa. Oon kyllä laulanut päärooleja musikaaleissa Suomen suurimmassa teatterissa ja oon ollut muutenkin laulamassa joka paikassa, televisiossa ja keikoillakin kitaran kanssa, mutta mä en oo koskaan osannut laulaa. Mun on tarvinnut tehdä hirveästi töitä sen eteen. Mulla ei oo mikään luonteva hyvä ääni, eikä kovin tarkkakaan. Sinne päin se menee, rimaa hipoen mä olen niistä selviytynyt. Sellaisen italialaisen tenorin äänen mä olisin halunnut, niin että laulaisi tuosta noin vaan. Sellainen kuin Olavi Virta! Oon muuten näytellyt Pyynikin kesäteatterissa Olavi Virtaa vanhana, ja mä lauloin kitarani kanssa pari biisiä aika hiljaa ja melko matalalta, ja niihin mä olin kyllä tyytyväinen ja yleisökin tuntui tykkäävän”, Pekka muistelee.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? Kitaraa ilmeisesti ainakin? ”Joo kitaraa osaan kyllä aika hyvin soittaa, se ei putoo multa kädestä. Pianoa osaan soitella vähän sillai falskisti. Silloin kun join vielä, niin Tampereella Tillikassa tuli pimputeltua evergreenejä välillä ja sain siitä tuoppeja. Kitaraa mä soitan ihan nuoteista, klassisiakin ja jazzbändissäkin olen soittanut ja kyllä multa rokkikin taipuu.”

Pekka Laiho Ukko Hummelina / kuva Teatterikärpänen 

Löytyykö suvustasi muita teatterialan ihmisiä tai muita taiteellisia lahjakkuuksia? ”Samuli-poikani on muusikko, hänhän oli Hearthill-bändissä kitaristina, ja sitten Miro-pojallani on oma media-alan yritys, ja hän on erittäin hyvä ohjaaja ja näyttelijä myös. Vanhin poikani Mikko asuu Englannissa ja toimii siellä lasten draamaopettajana.”

Milloin kiinnostuit teatterista ja kuka tai mikä sytytti kipinän? ”5-vuotiaana mä syöksyin Kauniaisten suomalaisen kansakoulun pikkujoulujen lavalle. Kukaan ei tiennyt mitä mä teen siellä! Mä riemastuin niin paljon niistä esityksistä siellä, ”mäkin haluun tonne”. Heitin tekstiä ilmaan tajuamatta mistään mitään ja pelleilin siellä ja kiljahdin niin kovaa kuin ikinä jaksoin loppuun ”Pekka Matias Laiho!”, kädet pystyssä. Yleisö huusi ja taputti. Ai että se tunne mikä siitä tuli... Äiti siitä myös innostui, hän oli hyvä lausuja vaikkei ollutkaan mikään ammattilainen. Hän alkoi mua sitten prepata, ja mm. Kauniaisten sotavammasairaalassa kävin usein lausumassa Yrjö Jylhän runoja. Eli mikä sytytti kipinän? Äiti ja se pieni kaaosperhonen, joka leväytti ensimmäiset siiveniskunsa siellä pienessä koulussa vuonna 1948. Se on ollut mulle se alkuunpaneva voima. Sit tietenkin Kari Franck, joka oli Helsingin toisessa lyseossa samaan aikaan kuin minä ja vei mut väkisin toimintaan mukaan. Perustettiin teatteri sinne ja mentiin Teiniteatteriin ja Ylioppilasteatteriin sen jälkeen ja oli Lapualaisoopperat ja muut. Ja sit mä pääsin suoraan pystymetsästä Mainostelevisio-teatteriin, joka perustettiin 1965. Mulla aukes taivas. Sitä mä olin aina halunnut tehdä ja siitä lähtien mä olen tätä tehnyt.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teatterikouluahan mä en ole käynyt. Oon käynyt vaikka minkälaisilla yksityistunneilla ja Mainostelevisio-teatteri järjesti meille akrobatiatunteja ja puhetekniikantunteja, ja sit mä kävin ensimmäisen jatkokoulutusseminaarin Teatterikoulussa 1974, se kesti neljä kuukautta. Lisäksi mulla on ollut laulunopettaja melkein 30 vuotta, sen kanssa mä taistelin aina kun mä näyttelin niitä laulurooleja. Mä oon tehnyt hirveesti yksityisesti töitä, et mä en oo vaan mennyt ja ollut hirveen hyvä. Mulla oli luontevuutta ja lahjakkuutta selvästi, mutta sen kanssa sai tehdä kaksinkertaisen työn näihin teatterikoululaisiin verrattuna.”

Haitko koskaan Teatterikouluun? ”En oo ikinä hakenut mihinkään. Mulla oli mahdollisuuteni! Mua pyydettiin muodolliseen kokeeseen. Silloin oli niin, että otettiin enemmän oppilaita, ja mut tiedettiin sekä Teiniteatterista että Ylioppilasteatterista, ja nää opettajat soitti mulle, että olis varattuna syksyllä aika sinä ja sinä päivänä, että tuutko muodolliseen testiin niin kirjataan sut kouluun sisään. Edellisenä päivänä vaimoni ilmoitti, että hän odottaa toista lasta ja viikkoa sitä ennen oli Mainostelevisio-teatterista mulle soittanut Ville Salminen, että ”sinä pääset suoraan näyttelijäksi.” Näin lähellä oli se, että mä olisin mennyt Teatterikouluun! Sieltähän pudotettiin silloin vuoden aikana porukkaa pois, et se oli kyllä aika raakaa peliä. Sinne otettiin enemmän ja pudoteltiin sitten matkanvarrella pois. On se kyllä vähän kakspiippuinen juttu, kun mä oon itsekin ollut siellä valitsemisvaliokunnissa. Joskus livistää vähän lahjattomammat sisään ja lahjakkaammat jää ulkopuolelle, mutta ne sitkeimmät pyrkii sitten uudelleen ja uudelleen. Eija Vilpaskin pyrki vissiin kuusi kertaa. Itse voin sanoa, että en mä sieltä olis kyllä pudonnut! Kyllä mussa sen verran oli lahjoja ja intohimoa. Se intohimo tehdä tätä, se on hyvin tärkeä osa koko hommaa. Pätee melkein mihin tahansa työhön”, Pekka summaa.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mahdollisesti voisin olla mainosalalla, siihen aikaan se oli kovinta muotia. Joku tämmöinen mainosten kirjoittaja, toimittaja tai vaikkapa taidehistorioitsija... Muusikkoahan mä kovasti yritin esittää siinä jossain vaiheessa, mutta mä itse rupesin huomaamaan, että enhän mä mitään osaa soittaa ja lopetin sen. Luulen, että kyllä mä kirjoittaja ehkä olisin nyt. Jonkunsortin kirjailija, en vaan tiedä että mitä kirjoittaisin.” (rämäkkää naurua)

Oletko ollut myös ns. ”kunniallisissa töissä”? ”Voi vaikka kuinka monessa eri paikassa. Mä en tossa kirjassani niitä viittinyt edes luetellakaan. Mä tein kaikki kesät töitä ja sit sen jälkeen kun pääsin armeijasta mä olin huonekalukauppiaana ja sitä ennen olin laudankantajana, satamassa mä oon ollut töissä, rakennuksilla kaksi kesää ja sit mä oon kantanut postiakin. Isäni oli taksikuski ja sitäkin hommaa mä harkitsin jossain vaiheessa, siinäkin olisi ollut yksi mahdollisuus.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä ja miten ajatuksesi sen suhteen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Tätä sanaa käytetään halveksuvassa muodossa useinkin, mutta kyllä mä ihan rehellisesti tunnustan olevani ekshibitionisti. Mä haluan, että ihmiset näkee ja tietää mitä mä ajattelen. Ja tämmöinen esilläoleminen. Jos se on suurta itsekkyyttä niin selvä, olkoon niin, mutta mä oon pienenä ollut jo sellainen, että ”kattokaa kun mä oon tämmöinen!” Mulla on ollut suuri halu siihen, että ihmiset katsoo mitä mä teen. Syy miksi kirjoitin tuon kirjankin on se, että ihmiset näkis millaisen elämän mä olen elänyt. Se mitä tää sitten tuo ja mitä kaikkea tää vaatii multa, on sitten ihan eri asia, siinä on sitten syvällisempää kamaa mukana. Mutta se alkuperäinen ajatus on ollut se voimakas tarve olla esillä, eikä se ole mihinkään kadonnut.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, tai kenen uraa arvostat eniten tai ihailet muuten? ”Kyllä Lasse Pöysti on ihan ykkönen Suomessa mulle, mä oon ihan pienestä pitäen tykännyt hänestä, siis jo silloin kun hän esitti Suomisen Ollia. Hänen karriäärinsä on aivan huikee. Sit toinen on Jussi Jurkka, jota muuten osaan helvetin hyvin matkia vielä tänä päivänäkin. Mullahan oli sellainen imitaatio/stand-up – show aikoinaan, mutta mä menetin sen kyvyn kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ääni jotenkin sammaloitui ja rasittui jotenkin. Mä olin nuorena erittäin hyvä imitaattori. Mutta miten me nyt tästä ruvettiin puhumaan, mikä se sun kysymys olikaan? Ai niin siis Lasse Pöysti ja Jussi Jurkka Suomesta, ja ulkomailta sanon Anthony Quinn, musta siinä on äijää. Olisin halunnut itsekin olla enemmän sellainen rosoisen äijämäinen! Mä oon ollut liian kiiltokuvapoika ja kun mun vanhoja kuvia kattoo, niin oonhan mä aika söötti poika kyllä ollut, mutta mun luonne ei oo koskaan ollut semmoinen. Oon joutunut sen takia vähän ristiriitaisiin tilanteisiinkin. Ylioppilaskuvassani näytän esimerkiksi ihan sellaiselta hymypojalta, ja mulla on lapsi jo siinä ja toinen tulossa, ja lisäksi orastava alkoholiongelma! Et ei mee ihan yksyhteen ihmisen ulkonäkö ja todellisuus. No nyt vanhemmiten on tullut sitä rosoisuutta ulkonäköönkin ja se on hyvä asia. Kaikkein ikävystyttävintä minusta on ollut näytellä sellaisia sankarirooleja, jotka ovat vain sankareita mutta luonne ja särmä puuttuu. Sellaiset vähän vinksahtaneet roolityöt ovat olleet paljon mielenkiintoisempia tehdä!”

Mitäs mieltä olet näistä ”uusista kyvyistä”, löytyykö sieltä ihailun kohteita? ”Mä oon kauhean pahoillani siitä, että mulla on mennyt täysin maku esimerkiksi Putoukseen. Ne on varmasti hyviä näyttelijöitä, mutta samalla ollaan sitten kaikenmaailman pelleilyhommissa mukana. Mä en oikein usko niihin enää! Suomi on niin pieni maa ja niiden on pakko tehdä noin, koska muuten ei tule rahaa, mutta mä en pysty oikein ihailemaan niitä enää. Kari Väänänen käveli Kaupunginteatterin ovesta kerran sisään samaan aikaan kuin minä ja sanoi, että ”Mä olen valinnut tuon taiteilijan tien, mä en lähde tollai mukaan niin kuin sinä.” Olin silloin mukana Merirosvoradiossa ja vaikka missä ja mainostin K-Kauppaa. Kari on pitänyt sen linjan koko elämänsä, ja mä pidän häntä kyllä ihan ykkösnäyttelijänä, mitä tulee itteeni nuorempiin henkilöihin. Pellonpään Matti oli myös huikea ja hyvä ystävänikin, ja sekin teki hyvin harkiten kaikkia pelleilyjuttuja. Tuollainen suurkuluttaminen noissa yleisön viihdeohjelmissa, et joka helvetin paikassa ollaan sitten mukana! Tajuan kyllä kuinka hyviä ja hauskoja ja charmantteja ne on, mutta en voi sanoa arvostavani tai ihailevani heitä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”MTV-teatteri 1965-67, Tampereen Teatteri ´67-´71, Helsingin Kaupunginteatteri ´71-2008 ja sitten olen vieraillut Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa ja Ylioppilasteatterissa”, Pekka luettelee.

Mitkä ovat olleet omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Kyllä mä lähden Othellon Jagosta liikkeelle. Se oli kovan taistelun jälkeen kovan näyttelijän Esko Salmisen kanssa tehty juttu. Upea parivaljakko oltiin näyttämöllä, vaikka itse sanonkin. Sit TT:n Romeon ja Julian Romeo siksi, että siinä mun haaveeni toteutui ja sain kokea ensi kertaa, että miten yleisön mukanaolo nosti roolini lentoon. Mainittakoon vielä Ibsenin Brand, joka oli hyvin vaikea rooli. Sit mainitsen vielä My Fair Ladyssa Henry Higginsin roolin, se on yksi lempirooleistani ja ainoa musikaalirooli, jossa mä olen ollut todella hyvä. Sitten kaikki Pasi Lampelan kanssa tehdyt työt ja tämä Aavesonaatti.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tästä on ollut puhettakin parin teatterinjohtajan kanssa, mutta ovat menneet sitten toisiin teattereihin johtajiksi ratkaisevalla hetkellä, eli Kauppamatkustajan kuolema ja Willy Lomanin rooli. Se olisi ihana tehdä! Se on sellainen höpöttäjä ja luuseri, ai ai sitä olisi kiva näytellä! Sen mä pystyisin vielä tekemään. Oikeestaan mä oon saanut tehdä kaikki, mitä tän kokoinen ja näköinen ja ikäinen mies aina kulloinkin saa ja pystyy tekemään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Toi on perhanan vaikee, mutta hyvä kysymys! Saako se olla ulkomaalainen? Kyllä se sitten olisi Marilyn Monroe. Se oli musta todella loistava näyttelijä ja erittäin seksikäs nainen.”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ohoh! Se olisi Juice Leskisen ”Viidestoista yö” ja kaverina olisi Peltsi-vainaa. Me esitettäis se tosissamme, sillai niin kuin Juice sen on aikoinaan kirjoittanut.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo koskaan katunut, mutta silloin kun mun kuuluisuus oli ylimmillään eli silloin kun kaikki tunnisti mut, niin silloin mua harmitti se julkisuus, kun sitä oli tarpeeks kauan tullut. Se alkoi ottaa pannuun, kun mitään ei voinut tehdä. Siinä 80-luvun taitteessa se oli pahimmillaan. Onneks ei ollut kännykkäkameroita ja Seiskoja silloin, huh huh! Olis ollut meinaan materiaalia. Silloin mua harmitti nimenomaan se julkisuus, mutta itse ammatinvalinta ei koskaan. On tää ollut niin kivaa ja rakas ammatti minulle.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se paras asia on se, että mä saan tonkia mieltäni koko ajan, koska mä teen töitä niin, että mä haen itsestäni ne kaikki roolit. Sieltä täytyy löytyä ne kaikkein inhottavimmatkin teot, se mahdollisuus täytyy olla mussa itsessä, muuten mä en usko itteeni näyttämöllä. Se, että pystyy ne mustatkin puolet itsestään kaivamaan, käsittelemään niitä ja hyväksymään sen, että on ihmisenä just sellainen kuin on, on pirun vaikeaa. Näyttelijän työ on auttanut mua siinä. Päinvastoin kuin yleensä luullaan, niin mä oon tullut koko ajan rehellisemmäksi itseäni ja muita kohtaan, ja aidommaksi ja vähemmän näytteleväksi siviilissä, kun mä olen saanut kaivella noita puolia itsestäni irti, eli tutustua omaan itseeni, sanotaan kauniisti ja hienosti näin.”

Entä miinuspuolia? ”No toi julkisuus, mutta kyllä tässä on sekin, että mulla on vähän sellainen esilläolon pakkomielle. Joskus voisi olla porukassa vähän hiljaisempikin. Voi olla, että siinä on tän ammatin mukanaantuomaa ”minäminäminä”-juttua myös mukana”, pohtii Pekka.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ristiriita! Se on aina sellainen, että se synnyttää inspiraatiota mussa, että se tyyppi jota tekee ja se näytelmä, jota se käsittelee ei oo joko musta tai valkoinen, vaan että siinä on niinku ristiriitaisuuksia. Ihminen on ristiriitainen pohjimmiltaan, kukaan ei ole hyvä eikä paha eikä mustavalkoinen. Sellainen ristiriita, mikä on kirjoitettu oikein ja myöskin se, että tulee ohjaajan ja näyttelijänkin välille sellainen, ettei olla ihan samaa mieltä ja nyökitä, vaan välille tulee sellainen luova pieni ristiriitaisuus. Se inspiroi ja saa yrittämään! Mutta sen pitää olla hyvässä hengessä, se ei saa pitää vihaa sisällään.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Mä oon potenut joskus esiintymiskauhua ja samaan aikaan rakastanut esiintymistä. Se oli hirveetä! Kerron tossa kirjassakin siitä, että mulla oli joskus valtava kammo esiintymiseen. Sain jopa semmoisia paniikkihäiriökohtauksia, ja silti mulla oli kauhea vimma mennä. Se häipyi vasta Tampereen Teatterissa Romeon ja Julian ensi-illan aikoihin, kertalaakista kaikkosi sellainen vääränlainen jännittäminen. Nykyään mulla on sellainen luonnollinen pieni ensi-iltajännitys.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Jossain vaiheessa mä harrastin sellaista mietiskelyjoogaa, mut sit se jäi pois. Mä meen näyttämölle 10min ennen esityksen alkua ja kattelen sitä lavastusta, en ajattele mitään että ”eläydyn tähän”, vaan olen siinä tilassa. Mun täytyy olla siinä tilassa hyvissä ajoin riippumatta siitä, missä vaiheessa astun itse näytelmässä esiin.”

Entä onko sinulla mitään taikauskoon liittyviä juttuja? ”On mulla sellaisia, että jos plari putoo lattialle, niin sitä pitää sylkiä kaksi kertaa ja istua sitten sen päälle. Ja viheltää ei saa missään nimessä näyttämöllä! Tiedätkö muuten mistä syystä? Se johtui siitä, että ruotsalaisessa teatterissa oli aikoinaan paljon näyttämömiehiä, jotka oli merimiehiä ja ne vihelteli toisilleen sitä, että kuka vetää mitäkin narua. Jos näyttämöllä joku vihelsi, niin se sotki tän kommunikaation ja saattoi tapahtua hirveitä onnettomuuksia. Ja sit mulla on vielä sellainen, että ei saa vastata kiitos, kun joku toivottaa hyvää ensi-iltaa.”

Kerro jokin hauska kommellus! ”Kyllä mun täytyy kertoa se, kun kerran meni sähköt poikki kesken mun lauluni My Fair Ladyssa. Valot menee pois ja bändi vaikenee, ja minä selitän vaan sitä laulua yleisölle suorasanaisesti ja laulankin muutamia pätkiä ja tätä jatkuu minuuttitolkulla. Sit tulee valot takaisin, bändi soittaa loppunumeron ja mä huudan ”Unkarilainen prinsessa!” Sillä hetkellä mä tajusin, että jotain isoa on tapahtunut ja olen ylittänyt jonkun rajan. En ole sen jälkeen koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. Esitystä ei keskeytetty vaan se jatkui, ja yhtään ei tiennyt, että tuleeko valot vai ei. Aattelin, että minusta se ei oo ainakaan kii ja pistin menemään. Joku sanoikin jälkikäteen, että pitää sitä eräänlaisena sankaritekona. Semmoista. Sit olen nähnyt, kun näytelmässä Puuvillaprinsessa Ritva Valkama putosi orkesterimonttuun keinutuolin kanssa. Se oli vaarallisen näköistä touhua!”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta mä olen joskus varmaan itse ollut se. Join vielä silloin ja mä jäin joskus nukkuun pukuhuoneeseen ja seikkailin siellä sitten pimeillä käytävillä etsiessäni vessaa. Siellä oli yövahti koiran kanssa ja se piti mua varmaan teatterin kummituksena. En mä usein sitä tehnyt, mutta pari kertaa siellä tuli vietettyä yö kun myöhästyin viimeisestä junasta”, Pekka kertoo nauraen.

Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se menee Somerolle ja isoäidin ja äidin lapsuuskotiin. Kesäinen päivä ja setäni Juha, joka oli puuseppä ja mehiläishoitaja, tuo mulle hunajaa, jonka se on just ottanut siitä vadista, sillä on vielä päässään se mehiläsihoitajan verkkokin. Juha antaa mun maistaa sitä hunajaa, olin kai 3-4-vuotias silloin, mehiläinen pörräsi siinä ympärillä, muttei tehnyt mitään. Ne on mulle tänäkin päivänä rakkaimpia eläimiä, kiitos näiden lapsuusmuistojen. Se maku mikä siitä tuli, sain ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa hunajaa, tuoretta hunajaa. Kaunis kesäinen päivä. Ei kauniimpaa kokemusta voi olla! Muistan sen maun ja sen tuoksun ja sedän rauhallisen leppoisuuden. Mulla oli kyllä niin onnellinen lapsuus, siitä olisikin voinut kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan”, Pekka huokaa ja hiljentyy hetkeksi.

Käytkö itse katsomassa teatteria muiden tekemänä? ”Lampelan Pasin juttuja on ollut kolme viimeistä, mitä mä olen nähnyt. Työviksessä oli se Viettelysten vaunu, täällä Turussa Sopukassa oli se Ingmar Bergmanin juttu ja Kansallisteatterissa oli se Pahuus. Pasin jutut mä käyn aina katsomassa. Tampereen Teatterissa ja Työviksessä mä käyn välillä, Helsingissä mä käyn lähinnä Kansallisteatterissa ja Teatteri Jurkassa. Helsingin Kaupunginteatterissa en ole käynyt sen jälkeen kun lähdin sieltä. En avaa sen teatterin ovea! Saatte vain arvailla miksi, en kerro vaikka kiduttaisitte!”

Kertoisitko vähän kirjaprojektistasi, ”Poika ja kapakkasaatana”. Miksi kirja ja millainen oli syntyprosessi? ”Kirja pyöri mun mielessäni pitkin mun uraani kahdestakin syystä. Toinen oli siksi, että mä olen aina halunnut kirjoittaa romaanin ja toinen oli se, et kun mä kerroin mun urastani Lampelan Pasille junamatkoilla Helsingistä Tampereelle ja joka paikassa, niin Pasi kehoitti mua kirjoittamaan muistelmat. Hän on suurin syyllinen siihen, että mä sitten rupesin tosissaan kirjoittamaan. Sit mä innostuin siitä ja suorastaan haltioiduin. Se varsinainen prosessi oli kokonaisvaltainen, se oli 24h/vrk. Mä keräsin hirveästi materiaalia, mulla oli äidin ja isän salaa 25v ajalta keräämät albumit, jotka on täynnä valokuvia ja haastatteluja ja arvosteluja. Ne antoi ne mulle yllättäen 50v-lahjaksi. Sit mä soittelin eri paikkoihin ja teattereihin ja samalla kirjoitin koko ajan. Lähetin välillä Pasille tekstiä luettavaksi ja se antoi palautetta ja hyviä neuvoja. Mä kirjoitin sen pariin kertaan uusiksi ja sit tuli kustannustoimittaja, joka tutustui rakenteeseen ja teki lyhennysehdotuksia ja parannusehdotuksia. Se prosessi oli vuoden mittainen ja 24h/vrk, mulla oli silloin mahdollisuus siihen , kun en ollut silloin missään töissä.”

Huom! Pekka Laihon kirja ”Poika ja kapakkasaatana” tilattavissa esim. tämän linkin kautta.

Tulevia roolejasi? ”Ensi vuodelle on vähän suunnitelmissa sellainen ruotsinkielinen näytelmä, jonka on kirjoittanut Benjamin Laustiola. Tuomisen Olan kanssa on ollut vähän puhetta, että hän ohjaisi jotain, ehkä mun kirjoittaman monologin. Ja tämä Aavesonaatti jatkuu syksyllä täällä Turun Kaupunginteatterin Sopukassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kiva olla olemassa! Vakavan sairauden jälkeen tuo lause on saanut entistä suuremman merkityksen.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti sanoa? ”Minä en ymmärrä niitä teatterinjohtajia, jotka eivät älyä käyttää minua isoissa päärooleissa!” (naurua)

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Menisin yleiseen saunaan ja sit mä menisin vaateostoksia tekemään sellaisiin paikkoihin, missä naisilla on yhteiset sovituskopit. Ja sit kävisin kaikki naistenvessat läpi mitä vaan voi ja ehtii käydä.” Lisää naurua.

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Jos siellä näkis lukea, niin ottaisin monta hyvää kirjaa ja Reissumies-leipää ja Aura-juustoa. Juomaksi saisi olla jotain vähähiilihappoista Aquaa tai vastaavaa.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Mä menisin Michelangelon aikaan eli 1500-luvun vaihteeseen , johonkin Italiaan, en tosin haluaisi tulla tapetuksi siellä, koska se oli aika levotonta seutua ja aikaa. Henkivartijat pitäisi olla mukana. Se aika kiinnostaa mua todella paljon, taide-elämä kukoisti.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perseenreikä (hysteeristä naurua)

Mikä sytyttää sinut? - Seksikäs nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmä nainen

Suosikkikirosanasi? - Voi vittujen kevät!

Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Huonosti soitettua viulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirjailija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen, joka käyttäisi väärin valtaansa työntekijöitään kohtaan

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiitos rehellisyydestäsi!

Haastattelussa Ola Tuominen

 Ola Tuomisen tapasin maaliskuun alkupuolella Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Juttutuokiomme alkoi puolen tunnin raportoinnilla viimeaikaisista poskiontelotulehduksista ja muista nenäongelmista ja sitten havahduimme, että haastatteluhan tässä piti tehdä...

Vuonna 1958 syntynyt Ola on horoskoopiltaan vaaka. ”Mikkelissä synnyin, sitten asuimme Tyrnävällä ja Turussa myös, meidän perhe muutti Turkuun kun olin kuusivuotias. Kävin kouluni ja kirjoitin ylioppilaaksi siellä 1977. Armeijan kävin 1978 ja jäinkin sitten sinne, olin melkein vuoden siellä vielä kapiaisena. Tänne Tampereelle piti tulla vain piipahtamaan, ei ollut tarkoitus jäädä, mutta sitten mä ihastuin vähän vahingossakin tähän kaupunkiin ja täällä oleviin ihmisiin. Herra paratkoon, mähän olen asunut nyt vuodesta ´81 täällä!” Ola huudahtaa.

Mitä harrastat? ”En mä oikeestaan harrasta mitään. Mä kävelen paljon, pyrin aina kävelemään ihan siis vaan funtsiakseni. Nuorempana mä tykkäsin pelata potkupalloa, ei sitä jalkapalloksi voinut parhaalla tahdollakaan kutsua. Mä olin aika liikkuvainen kaveri nuorena ja pelasin squashiakin, mutta en mä ole moneenkymmeneen vuoteen varsinaisesti harrastanut sillai mitään. Mä yritin jossain vaiheessa juostakin, mutta se oli niin helevetin tylsää! Rivakka kävely on mun juttuni, en mä siinä mitään kilometrejä laske. Sitten musaa kuuntelen ja luen kirjoja paljon. Mä tykkään olla todella paljon omassa rauhassa, mä en ton teatterin joukkuepelin lisäksi harrasta teatteriystävieni kanssa minkäänlaista yhteistoimintaa muuta kuin proggiksiin liittyen ja muuten se on sellaista rupattelua ja istumista täällä Kivessä. Mä en oo siis kovinkaan paljon tekemisissä näyttelijäkollegoitteni kanssa mitä yksityiselämään tulee. Tykkään tavata mitä erilaisempia ihmisiä eri ammattien aloilta. Teatterissa on helposti nää työajat ja intiimiin työskentelemiseen liittyen yhdessäolo ja muu, väistämättä se sulkee silmät muilta jutuilta, vaikkei sillä tarkoita pahaa. Mä matkustelisin enemmän jos mulla olisi mahdollisuus, ihan ympäri maailmaa. Mä olen avoimen kateellinen esimerkiksi Ville Haapasalolle, joka käy tutustumassa näihin sukulaiskansoihin ja muuta! Mä tekisin sellaista myös erittäin mielelläni, kiertelisin junalla. Rakastan junalla matkustamista!” hehkuttaa Ola.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä sillai pysty sanomaan. Mä olen näyttelijä siksi, että mä esim. soitin luokattoman huonosti rumpuja 15-vuotiaana. Mulla on ehkä jonkinverran rytmitajua ja jonkinverran kielitaitoa, mutta ei mulla sinällään oo sellaisia erityistaitoja kyllä. Mä olen kyllä rekvisiitan kanssa todella kömpelö, jos sitä nyt voi erityistaidoksi sanoa! Joku on sanonut joskus, että kukaan muu ei pysty noin hankalasti käyttämään tuota rekvisiittaa kuin minä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata säveltää ja mä haluaisin osata maalata tauluja. Mä en osaa kumpaakaan. Pikkupoikana mulla oli ne rummut, joista kyllä tykkäsin, ja sitten otin vähän pianotunteja ja opettelin sointuja ja tämmöistä, mutta sitten mulla valitettavasti jäi toi musiikkiharrastus vähän alkutekijöihinsä ja tää teatteri vei mut mennessään, kun se oli viedäkseen. Sen ei olisi tarvinnut tarkoittaa sitä, että samalla lopetan tyystin soittamisen! Mä arvostan kuvataiteilijoita myös paljon. Jos mä oon ulkomailla, mä käyn kirkoissa ja taidemuseoissa mieluummin kuin teatterissa. Taidemuseot, kirkot, kirkkotaide ja kaikki sellainen kuvataide, jossa ollaan todella kuvattu ihmisiä ja luontoa kiinnostaa mua todella paljon ja ne antaa mulle hyviä fiiliksiä. Sit mä inspiroidun vanhoista rakennuksista ja ihan vaan puhtaasti esteettisistä syistä. Mulla ei oo siis mitään erityisosaamista näiden lajien suhteen.”

Ola Kulttuuriravintola Kivessä / kuva Teatterikärpänen

Löytyykö suvustasi muita tällä tai muulla taidealalla olevia? ”Ei oikein varsinaisesti löydy. Isällä ja äidillä oli joku lyhytaikainen kytkentä jonkun teatterinkaltaisen harrastuksen parissa Hyvinkäällä 40-luvun lopulla, ja äitini oli kyllä aikoinaan Suomen Lausujainliiton puheenjohtajana, mikäli mä oikein muistan. Hän piti muutamia lausuntailtoja ja toimi myös pedagogina. Hän oli siis puheopin lehtori aikoinaan Turun yliopistossa. Mua ei kukaan sysinyt teatteriin, mutta äitini kannusti. Isällä oli toisenlaiset näkemykset asiasta, mutta hänellä oli kyllä sellainen myötämielinen suhde tähän mun ammatinvalintaani. Valitettavasti hän kuoli vähän sen jälkeen kun olin saanut tiedon, että pääsen teatteriopiskelijaksi. Isä ei koskaan päässyt näkemään mua ammattilaisena. Hän antoi kuitenkin sellaisen hyväksynnän, että ”eiköhän se sun hommasi ole”. Äiti oli siitä enemmän kuin tohkeissaan. Ehkä se äidin puolelta tuli se jonkinlainen sysäys noin niinkun huomaamatta!”

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka herätti kiinnostuksesi? ”Tää on niin hassua, mä en oo voinut olla kovin vanha silloin, mutta Tyrnävän yhteiskoulun voimistelusalin lavalla esiintyi taikuri Solmu Mäkelä ja olin äitini kanssa katsomassa häntä. Se oli mulle niin vaikuttava elämys, että se esiintyminen ratkaisi mun elämäni loppusuunnan, mutta enemmänkin sillai intuitiivisellä tasolla mä sanoin silloin itselleni, että minusta ei varmaankaan tule sellaista, joka osaisi joskus vetää kaniinin silinterihatusta. Se oli huikea temppu! Mua viehätti Solmu Mäkelän tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys. Hän oli hyvinpukeutunut, sulavakäytöksinen ja ihmeellinen taikatemppujentekijä. Silloin olen todistettavasti sanonut äidilleni, että mä haluan esiintyjäksi. En silloin varmaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta lava veti puoleensa. Sitten se tosin himmeni se veto siinä murrosiässä, kun se oli mun mielestäni niin noloa olla polvihousuissa lavalla, ja sittenhän mä siirryinkin paukuttelemaan rumpuja itsekseni ja soittelin parin kaverin kanssa. Kaverit kehittyi muusikoina, minä en! Sit 18-vuotiaana mä menin Turun Ylioppilasteatteriin muistaakseni äitini sysäyksestä, koska muutamia hänen kivoja opiskelijoitaan oli myös silloin siellä mukana. Sittenhän se armeija vei mut, ja sinnehän mun ei ulkopuolisten ihmisten mukaan pitänyt edes mennä, koska mä olin ollut sellainen pikku hipinretale jo 8-vuotiaasta alkaen, pitkät hiukset ja muuta. Mä viihdyin siellä armeijassa yllättävänkin hyvin, ja se orjautti tuon koko teatteriajatuksen. Mä vakavasti mietin jonkun aikaa sitä, mutta se armeijaurakin tyssäsi jonkinsorttiseen erimielisyyteen jonkun esimiehen kanssa. Suunnittelin meneväni kadettikouluun, näin siinä mahdollisuuden kaltaiselleni aktiiviselle ja energiselle kaverille, mutta näin jälkeenpäin voisi kysyä, että voittiko siinä teatteritaide vai voittiko siinä armeija! Hehheh! En mä tiedä, vai kävikö niin että molemmissa hävittiin! Armeija ymmärsi paremmin mun teatteriharrastustani kuin teatteriharrastajat ammattiani armeijassa. Se on ollut mulle yhtenä sellaisena omantienkulkemisen ensipotkuna. Mä päätin varmaan tiedostamattakin sellaisen asian silloin, että minähän teen just niin kuin mä teen!”

Olitko lapsena sitten koulun näytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Lapsena mä kävin Turun Norssia ja mulla oli siellä hyvin innostavia suomenkielenopettajia ja muita, ja meillä oli siellä sellainen pieni teatteriryhmä, tai siis meillä oli aina keväisin tietyt suomenkielentunnit, joissa me valmisteltiin pikku näytelmiä, ja sittenhän mä siellä aika törkeästikin kirjoitin itselleni kaikki pääroolit ja pyrin vähän ohjaamaankin sitä hommaa, että hyvin itsekeskeisesti mentiin. Siellä joku äidinkielenopettaja myös sanoi, että mussa saattaisi olla taipumusta näyttämöllisiin hommiin ihan ammatiksi astikin”, Ola muistelee.

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Vuosina 1981-85 mä kävin Nätyn, tai sehän oli silloin sitä yliopiston riemuaikaa, jolloin kaikille piti saada hienot ja viralliset nimet, ja tää oli siis Tampereen Yliopiston humanistisen tiedekunnan taideaineidenlaitoksen näyttelijäntyön koulutusohjelma. Kaisa Korhonen oli meillä proffana silloin siellä ja meillä oli sellainen soppari, että kaikista tulee teatteritaiteen kandeja. Se oli hieno juttu! Siinä oli kirjallinen osio, näyttämöllinen osio ja lisäksi kielistudiot ja kielikokeet. Meistä kaikista tuli kandeja ja silloin ´85 oli olennaista murtaa se sellainen akateeminen jää tavallaan, että näyttelijöistä tulee akateemisesti hyväksyttyjä, jolla sinällään ei ole mitään merkitystä itse näyttelijäntyön kanssa. Sitten sinä vuonna tulleista kandeista tuli automaattisesti myös teatteritaiteen maistereita muutamaa vuotta myöhemmin sitten virallisesti. Eli mä olen siis teatteritaiteen maisteri, jolla ei siis näyttelijäntyötä kyllä tehdä! Sillä on ehkä symbolinen merkityksensä. Sillä voi kenties saada jotain apurahoja – enpä ole saanut! Joo siis mä pääsin ekalla yrittämällä sinne sisään, mutta silloin sinne otettiinkin väkeä sisään vain kerran neljässä vuodessa. Silloin kun mä olin vielä varusmiehenä, niin mähän pyrin 19-vuotiaana alunperin Taideteolliseen korkeakouluun elokuvalinjalle. Porin prikaatista sain vapaata sitä hakua varten. Mä menin täysin valmistautumattomana sinne ja putosin samantien, mutta pisteeni ei ollu hullummat suhteessa siihen valmistautumattomuuteeni. Sithän mä pyrin oikeasti Teakin ohjaajalinjalle Helsinkiin ja ihmiset kysyi että miksi. Miksei? ”Sähän pyrit Ola täysin väärälle linjalle!” Niin varmaan pyrinkin, mutta mä halusin silloin ohjaajalinjalle ja putosin kyllä heti kättelyssä, mikä tänä päivänä aateltuna oli kyllä täysin oikein. Mä olin ehdottomasti ajatuksiltani raakile silloin. Sit mä pyrin kerran näyttelijäpuolelle ja putosin sellaisessa tosi harmittavassa vaiheessa. Sit mä päätin, että mä kerran vielä pyrin ja jos en sitten pääse, niin antaa olla. Muutan sitten ulkomaille ja teen vaikka Andien ylängöillä itsestäni näyttelijän. Silloin mä päätin sen.Vaikka mua jännitti ne pyrinnät, mä en mennyt sellaiseen lukkoon siinä. Ja sithän mä piru vie pääsinkin vahingossa Tampereelle!”

”Ennen tuotahan mä olin Lontoossa sellaisessa miimikoulussa, ”Desmond Jones School of Mime”. Löysin sen koulun Time Out-lehdestä. Siihen aikaan piti olla 15 opiskelutuntia viikossa, jotta sai pidempiaikaisen passin. Siellä koulussa mä olin 4,5 kk, mutta yhteensä Lontoossa olin sellaiset puoli vuotta. Tää oli vuosien 1979-80 vaihteessa. Marraskuussa mä lopetin armeijahommat, menin rahtilaivalla ja olin kolme päivää merillä. Sain siitä reissusta sellaisen nosteen tavallaan, vaikka olinkin ihan vaan asiakkaana siellä laivalla, kun silloin muu ei ollut mahdollista. Huhtikuussa ´80 tulin takaisin Suomeen pyrkiäkseni kouluun. Siinä välissä mä olin metallipajalla hommissa ja siivoojana, siivosin Turun Ylioppilasteatteriakin. Suunnittelin sinne sellaista pantomiimiryhmää ja vedin muutamia kurssejakin Lontoon-oppieni pohjalta sellaisella kovalla nuoren miehen energialla”, Ola muistelee.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Se sotilasura meni multa ohi, se seuraava olisi ollut sitten toimittajan ura, mutta ei näemmä riittävästi. Mä en oo enää kahteenkymmeneen vuoteen kaivannut näitä kahta poissulkeutunutta uravaihtoehtoa. Kyllä mä olen ollut teatterihommatkin lopettamassa aika lyhyenkin ammatissaolon jälkeen 90-luvun alussa. Mä pidin tätä liian rajoittuneena, johtuen just tästä eräänlaisesta sisäsiittoisuudesta. Et noihin aikatauluihin ja työrytmeihin ei mahdu mukaan oivallusta siitä, että mitä maailmassa tapahtuu ja siitä, että koneisto pyörii hitaammin kuin maailma. Nää on sellaisia ristiriitoja, joita mä kohtaan päivittäin tän ammattini suhteen, se pitää vaan välillä hyväksyä. Silloin kun mä aattelin lopettaa nää hommat, mä aattelin että hakeutuisin jonkun ammattitaitoisen tyypin oppiin, vähän niinku ”seppä ja sepän sälli”, mitä tahansa duunia, jossa joku opettaisi mulle kädentaitoja.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Alkutaipaleella, siis silloin kun halusin näyttelijäksi, mulla oli idealistinen käsitys, että mä muuttaisin isommin maailmaa. Sitä käsitystä mulla ei valitettavasti enää ole, mutta se ei tarkoita sitä, että tästä olisi kaikki toivo mennyt. Se on muodostunut enemmän sellaiseksi, että maailman muuttamisessa tarvitaan mua henkilökohtaisesti persoonana ja osa maailman muuttamisesta saattaa liittyä ammattiini, jossa kohtaa ihmisen tunteet suruineen ja iloineen, ja niiden esiintuominen vaikka kuinka pienellekin katsojaryhmälle. Myöskin hervottoman komiikan tuominen parhaimmillaan, katson sen myös elämisen arvoiseksi lahjaksi, jonka voi jakaa. Tällä hetkellä sielullisesti mua lähempänä olisi enemmänkin ohjaaminen. Tavallaan palaan sinne, arvostan näyttelijäntyötä oikeestaan suuremmin kuin mitä mä pystyn mielestäni itsestäni sille lajille näyttelijänä antamaan tällä hetkellä ja musta tuntuu, että ohjaamisen kautta mä voisin jossain määrin päästä syvemmälle koko tän näyttelijänammatin todellisiin syvärakenteisiin. Sellainen ajatus, mikä tuolla idän kulttuurissa on pidemmän aikaa ollut on se, että palvelija ei ole suinkaan alistettu ja mitättömässä asemassa oleva ammatti, vaan palvelija on tavallaan kohotettu sellaiseen sfääriin, että on suuri kunnia olla palvelija. Mulla on nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana alkanut vahvistumaan tää näkemys, että mä nään voimakkaammin tän teatterin niinku palveluammattina ja ohjaamisentyön mä nään voimakkaasti nimenomaan näyttelijän palvelemisena. Parhaimmillasi voit olla tietynlainen opas, joka pyrkii sellaiseen harmoniseen lopputulokseen, vaikka se pitäisikin sodan sisällään. Mä nään tän nykyään sellaisena elämänfilosofiana, mutta missään tapauksessa filosofiaa ei tehdä näyttämöllä eikä näyttämölle, vaan se on konkreettista. Ohjaajana olen saanut olla myös tekemisissä teatterin eri ammattikuntien kanssa, enkä pelkästään näyttelijänä näyttelijöiden joukossa.”

Teatterin edustalla 

Onko sinulla omia esikuvia? ”On on, aina sieltä Solmu Mäkelän esiintymisistä tuonne Kalle Holmbergin ohjaamaan Seitsemään veljekseen Turun Kaupunginteatterissa, sieltähän niitä tuli sitten koko joukkue! Loiri, Kinnunen, Salminen, Muje...Kävin sen varmaan 11-12 kertaa katsomassa silloin. Tällä hetkellä mulla ei ole sillai esikuvia, mutta musta on äärimmäisen kiva, että mulla on tässä vuosien saatossa ollut mahdollisuus ystävystyä Heikki Kinnusen kanssa ja käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Musta on mukavaa, että mulla on teatteripuolella sellainen viisas kokemusta omaava opponentti, jonka kanssa on kiva vaihtaa ajatuksia.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi muutama onnistunut roolityö? ”Työviksessä oli mielekästä näytellä parikin juttua, eli ”Elling” ja ”Reviisori”, ja sit silloin 80-luvulla ”Kolme muskettisoturia”. Se oli sellainen nuoren pojan unelma, joka toteutui silloin riittävän nuorena. Ja tietysti Kellopeliappelsiinin Alex. Se oli sellaiseen saumaan, että sen näytelmän jälkeen mä jäinkin sitten freelanceriksi. Komediateatterissa on ollut myös paljon kivoja hetkiä, ”39 askelta” etenkin. Tampereen Teatterissa tietenkin ”Hiiriä ja ihmisiä” ja ”Naisen mielestä”. Ja ”Paavo 1,5” oli ihan mahtava juttu! Sit oon saanut tehdä Radioteatterille paljon mielekkäitä kuunnelmia, se on ollut mun lempilapseni jo sieltä 80-luvun alusta.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei nyt tällä hetkellä, nuorena oli tää Raskolnikov Rikos ja rangaistus-näytelmästä, jos olisi tullut kohdalle niin se olisi ollut kiva tehdä. Mutta ei mulla enää sillai, kaikki mikä tulee eteen niin tehdään pois!”

Kiinnitys vai freelancer, ja miksi? ”Kiinnitys oli hyvä silloin kun se oli hyvä, ja se antoi sellaisen kokonaismaiseman repertuaariteatterin toiminnasta ja mulla oli hyvät työtoverit ja niin edelleen, mutta se tietynlainen vapaus ja se, että saa itse päättää mitä tekee. Tuntui mielekkäämmältä se, että mulle tarjotaan työtä josta voin vaikka kieltäytyä kuin se, että mulle tarjotaan työtä josta mä en voi kieltäytyä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä arvostan niin monia tyyppejä, että mä en osaa tuohon vastata. Puolivitsinä tosin voisin vastata, että Angelina Jolie. Mutta sanotaan näin, että urallani olisin halunnut törmätä Clint Eastwoodiin, hän on uskomaton paketti ilmeetöntä länkkärimiestä ja sitten sellainen upea ohjaajaksikasvaminen ja tarinankerronnan taito.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Monta kertaa, mutta olen selvinnyt niistä. Aina on tullut joku uusi impulssi, joka auttaa jatkamaan. Silloin kun tää homma on vastenmielisimmillään, niin tää on todella vastenmielistä! Mutta voittopuolisesti näin ei ole. Mulla on ollut onnenkantamoinen, mutta mä olen myös valinnut sen freelencerismin, että mä välttelen mahdollisesti joskus jopa ikäviä työtovereita. Mun ei ole pakko mennä töihin ja ottaa työtä vastaan, jos mä epäilen jotain asiaa, jonka kanssa mä en halua olla tekemisissä.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Ajatteleminen ja synkkien tilanteiden keskellä hurtti huumori. Työtoverit on mulle äärimmäisen tärkeitä. Työtoveruus, luottamus ja rehellisyys myöskin oman osaamisensa ja osaamattomuutensa suhteen, ne on hienoja asioita.”

Entä miinuspuolia? ”Työajoista johtuen se rajoittuneisuus se suhteen, ettei meinaa päästä tekemisiin muiden ihmisten kanssa.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”En minkään kanssa, mulle on jokainen työ henkilökohtaisesti aina vaikeaa. Mulla ei oo koskaan sellaista tunnetta, että hei tää on nyt se. Työn ja harjoitusten edetessä mulla saattaa loksahtaa sillai oivalluksenomaisesti nahoissa, että nytpä tää saattais lähteä tästä kehittymään. Mutta kaikki alkaa mulla aina nollasta ellei jopa miinusmerkkisistä luvuista, mä suhtaudun jopa vihamielisesti näyttelijäntyön aloittamiseen. Sitten kun mä pääsen kavereiden kanssa leikkimään ja etsimään ohjaajan kanssa sitä linjaa, niin homma muuttuu heti huomattavasti mukavammaksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työtoveruus, ajatteleminen ja se tarinan varsinainen sisältö tai se tarinan hömppä ja hyvä rytmi, sekä näyttelijänä että ohjaajana. Ohjaajana kyllä tekisi vielä mieli pureutua johonkin semmoiseen vakavampaan.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Ihan helvetillistä! Se on nyt pahentunut taas. Mulla on armoton v*tutus ja pelonsekaiset tunteet täydellisestä ihmiskunnan tuhoutumisesta. Ensimmäinen yleisö on karmea, eka kontakti yleisön kanssa on suorastaan pahempi kuin ensi-ilta! Kun jännitys purkautuu niin sitten on kivaa, mutta jos se ei pääse purkautumaan riittävän nopeasti, niin se on kauheeta. Se yleensä purkautuu siitä hetkestä vähän ajan päästä kun olen astunut lavalle, mutta joskus on ollut sellaisia tilanteita, että jostain katsomon aiheuttamasta jännitteestä johtuen sulle tulee vaikka sellainen tunne, että sulla on ykskaks epävarma olo siitä, että ootko sä ees oikealla reitillä, vaikka kuinka olisi harjoiteltu.”

Tässä vaiheessa samaan pöytään on istahtanut Olan vaimo Satu, joka hetken kuunneltuaan ei malta olla enää hiljaa ja keskustelu saa mielenkiintoisen käänteen...

”Saanko mä sanoa tähän, että miten se ilmenee se jännitys?” Satu kysyy, ja me muut nyökkäämme.

Satu : ”Ola alkaa heti aamusta laulaa!”

Ola : ”Tuota mä en muistanutkaan! Mulla on siis ilmeisesti jonkinsortin hepuli!”

Satu : ”Juu siis ihan hepulissa lauletaan koko repertuaari läpi virsistä ihan mihin vaan!”

Ola : ”Tää olikin hyvä lisäys! Mä siis laulan jopa virsiä ja käyn ilmeisesti syntymän ja kuoleman välistä ristiaallokkoa. Laulut loppuu sitten lyhyeen, kun lähden sitten töihin kyyneleet jäätyneinä silmiin, kuin mestauslavalle olisin menossa. Jätän vaimolle vielä ovella jäähyväiset. Ja sitten mä vielä kehtaan sanoa ihmisille, jos mä olen kouluttajan ominaisuudessa, että jännittämisestä ei kannata olla huolissaan! Ohjaajana mua ei niin paljon jännitä, vaikka moni sanoo, että silloin ollaan vastuussa koko paketista. Mä olen mielestäni enemmän itseni näköinen - siviilihenkilö, joka vastaa omalla erisnimellään siitä että tämä on minun näkemykseni asiasta. Mulla on jotenkin helpompi olla silloin. Jännä kun tulikin tämä puheeksi, mun mielestä roolin taakse ei ole helpompi piiloutua, vaan mun on helpompi olla oma itseni. Et mä menen Ola Tuomisena pitämään yleisölle kolmen tunnin luennon vaikka mistä, mutta jos mä menen roolihenkilönä niin mua alkaa heti jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Mulla on esimerkiksi se, että mun pitää kotona käydä suihkussa. Olen myös suihkulaulaja, heh. Sit mä en käytännöllisestikatsoen käy koskaan suihkussa esityksen jälkeen, vaan mä menen sillä samalla hiellä sitten aamuun asti. Jos nyt en oo jossain savessa möyrinyt roolissa...Mulla on sellainen, että mun täytyy ikään kuin puhdistautua ennen kuin mä menen töihin.”

Satu : ”Niin ja sun täytyy myös tiskata käsin.”

Ola : ”Juu, se on konkreettista ja terapeuttista ja silloin mä haluan aina olla yksin. Aina just siinä 2,5h ennen esitystä mun täytyy tiskata. Vien kahvikupinkin Sadulta melkein kädestä.”

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Mä en nää sitä niin.”

Satu : ”Kyllä!”

Ola : ”Mitä sä nyt kuule tuut siihen ja kiellät kaikki mun puheeni? Minä en ota sitä niin, koska mä oon asunut tässä kaupungissa niin kauan, ja samalla tavalla luuhannut pitkin kaupunkia teatterikoululaisena, näyttelijänä ja tavallisena tallaajana Laukontorilla ja Kauppahallissa, mutta sitten tää Satu tässä kiinnittää siihen aina huomiota, jos joku tuijottaa mua pitkään. Se on ollut hirmu lämmintä tässä kaupungissa aina, kun ihmiset suoraan tulee kiittämään jostain roolityöstäni. Viisi vuotta sitten olin täyttämässä 50v ja olin heittänyt yhdessä haastattelussa, että haluan syntymäpäivälahjaksi villasukkia, niin mä sain niitä kymmeniä pareja! Tuli äärimmäisen ihana fiilis siitä, millaisia ihmisiä täällä Tampereella on. En arvannut, että mun heitollani olisi tuollaiset seuraukset.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Onhan niitä kaikenlaisia, joskus on sellaista sönkkäämistä jopa oman nimensä kanssa näyttämöllä. Muskettisotureissa piti puhua De Trevillestä ja mä jäin sitä dötrötrötröttämään, jolloin Athos rauhoitti tilanteen ja sanoi ”Siis De Treville.” Johon minä : ”Aivan oikein, De Treville”. Käytiin siis puheharjoitus siinä näyttämöllä, ja siitä päästiin sitten jatkamaan. Sitten Gagarin Way-näytelmässä Työviksellä oltiin Helinin Pentin kanssa hölisty aikamme siinä näyttämöllä ja ykskaks kumpikin hukkaa langan siitä, että missä ollaan menossa. Juuri kun sain päähäni repliikin, jonka minun pitäisi lausua, Pena sanookin sen ensin ja minä jatkan sitten Penan repliikillä ja jatketaan sitä ja nauretaan ja oltiin ihan sekaisin pitkän aikaa, yleisö luuli että tämä kuului kuvioihin mukaan kun oltiin sellaisia pöhköjä.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Olen, Tampereen Teatterissa. Mä en tiennyt sitä silloin kun mä näin sen. Olin tulossa keskellä päivää tuolta puvustosta ja mua vastaan tulee salskea, ehkä parikymppinen, pitkä sotilasasuun pukeutunut kaveri. Kiinnitin häneen huomiota, mutta hän ei kiinnittänyt minuun. Menin tupakkapaikalle ja kysyin, että mikä sisällissota-aiheinen näytelmä teillä täällä pyörii. Mulle naurettiin, että mä olin nähnyt kummituksen!”

Oletko itse käynyt teatterissa katsojana viime aikoina ja mitkä näytelmät ovat tehneet vaikutuksen? ”Taide ja Hamlet ovat kolahtaneet kyllä!”

Olet myös ohjannut paljon. Mikä on ollut ensimmäinen ohjaustyösi? ”Vuonna 1981 talvella ohjasin Kiljusen herrasväen Turun Nuorisoseuran teatteriin, tietynlaisena omana sovituksena ja tutkimusmatkana Jalmari Finnen tuotantoon. Viimeisen ohjaustyöni on Päällystakki Porin teatteriin. Käsikirjoituspuolelta olen kirjoittanut legendan pohjalta tarinat Robin Hoodista ja Zorrosta.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaisille teatterikatsojille? ”Yleinen ajatus, joka tuntuu olevan suomalaisella katsojalla, on se että suomalainen katsoja yrittää aina älyllistää kaiken näkemänsä samantien ja silloin katoaa kokemisen riemu. Joskus kannattais antaa mennä vaan! Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jussi Jurkkaa ja Spedeä...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mustanaamio! Oon kuulunut joskus Mustanaamio-kerhoon. Sillä on mun mielestä reilun pelin säännöt, eli se on hyvä hyville ja paha pahoille. Siisti asukin sillä on, vähän lapsellinen tosin. Sitten sen Devilin pitäisi tulla vielä siihen viereen, jotta kaikki näkisi, että tässä on parivaljakko jolle ei vittuilla! Mutta mä olisin itse kyllä tosi naurettava näky siinä asussa.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ottaisin siitä kyllä kaiken irti. Joisin shampanjaa ja olisin vaahtokylvyssä ja antaisin kaikkien miesten palvoa mua, mutta vain käskystäni, ja muhun saisi koskea vain tietynlaisella hanskalla.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Pienen nuotion, pakin, hernekeittoa, maksalaatikkoa ja hyvää kirjallisuutta. Toistaiseksi vielä tupakkaa ja helvetin hyvää konjakkia. Ja niitä villasukkia, niitä riittää! Toivottavasti siellä on hyvä ilmastointi, he heh!”

Jos voisit mennä aikakoneella seuraamaan jotain tapahtumaa tai ajanjaksoa, minne menisit? ”Menisin seuraamaan Ranskan vallankumousta. Ja jotenkin musta tuntuu siltä, että olisin sillä puolella, jossa ruvetaan sitä vallankumousta suunnittelemaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aurinko

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rotta

Mikä sytyttää sinut? - Valo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Loukkaus

Suosikkikirosanasi? - Voi jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Meren pauhu, pienen lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Remontin äänet

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Bussikuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa tänne toki, mutta ei ihan vielä!

Kesällä 2013 Ola nähtiin Pyynikillä Kuuma kesä 85- näytelmässä ja syksyllä hän hyppää kahvilanpitäjä Renén rooliin Tampereen Työväen Teatterin vauhtikomediassa ”Maanalainen armeija iskee jälleen”. Ensi-ilta on lokakuussa.

Antti Kristian Hautamäki / HML:n Taiteiden yö

Antti Kristian Hautamäki / Vankilamuseo, Hämeenlinnan Taiteiden yö 30.8. 2013

Ensi-ilta Kainuun Runoviikoilla vuonna 2010, kesto 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus : Juha Hurme

Roolissa : Tomi Alatalo

Taustaa : Nälkäteatterin "Antti Kristian Hautamäki"-monologin teksti perustuu kirjeenvaihtoon, jota ohjaaja Juha Hurme kävi Kylmäkosken vangin Jere Niemisen kanssa. Kirjoitusprojekti kesti kaikenkaikkiaan pari vuotta. Esityksessä kuultu musiikki puolestaan perustuu Niemisen runoihin, jotka Tomi Alatalo on säveltänyt. Monologi on kiertänyt mm. Suomen vankiloissa ja myös teattereissa, ja tällä kertaa se nähtiin hyvin mielenkiintoisessa paikassa, Hämeenlinnan Vankilamuseossa, osana Taiteiden yötä.

kuva Pekka Homanen

Plussaa : Aluksi näyttämöllä on vain tuoli ja kitara. Nuori mies lähestyy hiljaa, vähän varovaisestikin, kuin tarkkaillen. Tarttuu kitaraan. "Rakas ystävä", hän aloittaa ja alkaa kertoa tarinaansa ja ajatuksiaan. Elämä ei ole helppoa kaltereiden takana, tulevaisuus ei kovin ruusuiselta näytä. Onneksi on edes yksi asia, joka tuntuu pelastajalta ja joka helpottaa ahdistusta ja pahaa oloa; musiikki. Norjalainen death metal-bändi Burzum ja sen johtohahmo Varg Vikernes. Tietämättömille valaistaan vähän tätä musiikkigenreä ja maailmankuvaa, jota todellakaan kaikki eivät sulata eivätkä ymmärrä. Teksti pitää otteessaan täydellisesti ja Alatalo uppoaa rooliinsa melkoisella energialla, intensiteetillä ja ennen kaikkea asenteella. Vaikeaa kuvitella ketään muuta tähän rooliin! Miten paljon asiaa mahtuukaan puoleen tuntiin, miten mieletöntä tunnelman vaihtumista mahtuu muutamaan sekuntiin. Ensin näppäillään hiljaa kitaraa, silmänräpäyksessä tuoli lentää seinälle. Räjähdysherkkä tunnelma on käsinkosketeltavissa, hyvä kun muistaa hengittää! Kertojana on kuitenkin nuori poika unelmineen ja haaveineen, rakkaine ihmisineen. Välillä kuin eksynyt pikkupoika ja hetkessä kitaran takaa pakkopaidassa maanisesti virnuileva psykopaatti. Unelma omasta levy-yhtiöstä, fantasia Salkkareiden Paula Sievisestä...Muutama yleisössä kaiketi tuohtuu kiroilusta ja välillä roisistakin tekstistä ja poistuu paikalta, suurin osa kuitenkin jää. Teksti on paikoin rajuakin, mutta rehellistä. Mitä sitä kaunistelemaan. ”Tämmöinen minä olen, ota tai jätä!” Hyvin pitkälti kaikessa on kyse tarpeesta tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. ”Ei tarvitse olla rikas eikä kaunis, riittää kun on oma itsensä.” Riittää, että on joku Oma Juttu, joka saa ajatukset edes hetkeksi muualle. Terveisin, Antti Kristian Hautamäki. Syvä kumarrus. Hetken hiljaisuus ja valtaisat aploodit, ansaitusti.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Olo oli kuin olisi ollut pienimuotoisella keikalla! Kiintoisa työpari tämä Juha Hurme-Tomi Alatalo. Paljon on saatu mielenkiintoista projektia aikaan yhdessä, mitä kaikkea vielä tässä kehittelevätkään! Jos Antti Kristian Hautamäki sattuu kohdalle, menkää ihmeessä katsomaan. Tässä ei mitään kaunistella, tässä mennään eikä meinata! Tomi Alatalo on ollut pitkään yksi lemppareistani ja tällä monologilla vain vankistaa asemiaan. Tapahtuipa sekin ihme, että menin jälkikäteen googlettelemaan netistä Burzumit ja muut. Ei kolahtanut, mutta tämä kolahti ja kovaa.

Se riittää, että on oma itsensä. Sitähän minä tässä olen itsekin toitottanut jo pitemmän aikaa.

Täydet viisi tähteä ***** .

Muut kuvat itse Vankilamuseon esityksestä, kuvat Jaakko Virtanen.