Pia Piltzin tapasin marraskuun puolivälissä 2018 varsin
tunnelmallisissa merkeissä Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella.
Kynttilänvalossa istuttiin ja lämpimiä juomia siemailtiin.
Vuonna 1990 syntynyt Pia on horoskoopiltaan kalat. ”Oon kotoisin
Helsingistä ja asunut koko ikäni siellä, eri kaupunginosissa
tosin. Nyt pari viimeisintä vuotta oon asunut täällä Tampereella.
Isäni on paljasjalkainen stadilainen, äitini on kotoisin
Tampereelta. Piltz-sukunimeni tulee äitini puolelta, sukuaan asui
Karjalassa ja ihan alunperin ovat peräisin Tsekkien alueelta.”
|
Pia Piltz (c) Harri Hinkka |
Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä rakastan
ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilemista, se on musta todella
terapeuttista ja sopivalla tavalla haastavaa. Bravuureita? Tykkään
tehdä erilaisia risottoja ja oon ottanut nyt korvapuustit haltuun.
Vapaalla oon lisäksi jollain tavalla musiikin kanssa tekemisissä
usein, soittelen pianoa ja laulelen itsekseni kotona. Rakastan
musiikin sovittamista, ja kahdessa bändissä
laulan (toinen on ”rautalankaa”, 50-ja 60-lukua, ja toinen
soul/funk-osastoa). Oon myös mukana Tampereen Taiteellisessa
Kuorossa, lasken sen kyllä harrastukseksi, vaikka mukana on paljon
kollegoja teattereista. Kuorossaolo on hirveän vapauttavaa,
harjoitellaan yhdessä eikä olla kiinni missään tietyssä
produktiossa. Kunnianhimoista meininkiä mutta rennolla otteella”,
Pia myhäilee.
Mitenkäs muu soittotaito? ”Kitaraa soitan niin, että pystyn
säestämään itseäni. Pianoa oon soittanut teatterissakin, täällä
Tampereella viimeksi Patriarkassa ja Kansallisteatterissa
Pohjalla-näytelmässä.”
Mitkä ovat sinun vahvuutesi
ammatillisessa mielessä? ”Mun vahvuuteni
on yhdessätekeminen ja sen voiman ammentaminen, oon hyvä tarttumaan
ideoihin ja jatkamaan muiden ajatuksia. Tarvitsen muita ihmisiä
ympärilleni ja yhdessä muiden kanssa oon parhaimmillani. Oon hyvä
kuuntelija ja tietyllä tavalla herkkä. ”Erityistaitoinani”
voisin mainita laulun, tanssin ja ruotsin kielen.”
Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Varmaankin
akrobatia! TeaKissa meillä oli akrobatiaa, mutta jostain syystä mua
aina pelotti niillä tunneilla. Oon sen suhteen vähän säikky. Oon
kokenut pituuteni tässä ongelmalliseksi – jos tulen alas jostain,
tulen rysähtäen ja koen itseni kovin
kömpelöksi tämän asian kanssa. Sitä olisi vaan pitänyt tehdä
enemmän, jotta olisin tottunut ja oppinut paremmin kehonhallintaa.
Tanssin kautta tähän on kyllä tullut jo helpotusta.”
Mikä työsi on tuntunut toistaiseksi isoimmalta haasteelta? ”Tämä
viimeisin eli Anna Karenina. Se ei ole mitenkään negatiivisella
tavalla tuntunut haastavalta, vaan siten, että ”nyt mä otan tämän
ja teen tämän ja tartun kiinni kaikin tavoin”. Tehdään tämä
yhdessä. Harjoituskausi oli aikamoinen, mutta näin jälkeenpäin
ajateltuna se oli myös todella antoisaa aikaa. Opin paljon
itsestäni. Suhtauduin antaumuksella harjoitteluun ja koko teokseen
jo siinä vaiheessa kun sain tietää roolistani, ja siitä lähti
käyntiin ajatustyö, joka huipentui ensi-iltaan ja jatkuu edelleen.
Henkisesti haastavin ja samalla opettavaisin juttu kyllä.”
|
Lari Halme ja Pia Piltz/Anna Karenina, Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka |
”Mulla on sellainen olo, että ihan jokaisessa proggiksessa on
omat haasteensa ja omat opetuksensa. Kaikista oppii jotain eri
tavalla. Cats oli fyysisesti haastava, paljon tanssia. Näytelmä
joka menee pieleen oli haastava siinä mielessä, että koen olevani
enemmän lyyrinen kuin rytminen näyttelijä.
Haluan oppia lisää komedian rytmistä
ja ajoituksesta, siitä jäi sellainen komediannälkä.”
|
Näytelmä joka menee pieleen/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka |
Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla
olevia? ”Ei ole, isäni on musiikillisesti lahjakas ja on mukana
toisessa bändeistänikin.”
Miten sinä sitten aikanaan päädyit
teatterin pariin? ”Oon usein miettinyt tätä, että mistä kaikki
oikein lähti… Luulen, että iso merkitys oli sillä, että
isoäitini oli töissä Svenska Teaternin kansliassa ja usein kun
olin hänen luonaan hoidossa tai kyläilemässä muuten, pääsin
katselemaan harjoituksia ja kulkemaan siellä vanhan teatterin
käytävillä. Siinä on jotain äärettömän
taianomaista, vieläkin muistan vaatteiden tuoksun kapeilla
käytävillä, sokkeloiset reitit ja teatterin verhot.
Harjoituksissakin oli tietynlaista taikaa – ensin harjoittelevat ja
sitten ovatkin taas omana itsenään keskustelemassa. Tällä
kaikella on ollut iso vaikutus siihen, että pidän
teatterissatyöskentelyä jotenkin taianomaisena edelleen.
Sitten hakeuduin kaikenlaisiin näytelmäkerhoihin mukaan.
Koulussakin meillä oli kerhotoimintaa ja ala-asteella sai hakea
mukaan ilmaisutaitokerhoon, jonka lopputulos esitettiin aina
Kanneltalolla. Esitystä valmisteltiin pitkään ja olin niissä
monena vuonna. Yläasteen kävin Viikin ”Norssissa” ja siellä
tehtiin vuosittain musikaali tai näytelmä, jossa olin aina mukana.”
”Sitten pääsin Kallion lukioon ja aluksi ajattelin, että ilman
muuta haluan isona näyttelijäksi. Siellä
aloin kuitenkin epäillä, että onko sittenkään niin. Tein
lukiossa enemmän kursseja musiikkiin ja tanssiin liittyen, koska
musta tuntui siltä, että teatteri ja näytteleminen on jotenkin
elitististä siellä. En päässyt oikein mukaan porukoihin ja mulla
oli sellainen olo, että meno on liian miellyttämisenhaluista ja
kilpailuhenkistä. Kyräilevää. Hain seuraavaksi
Sibelius-Akatemiaan ja luokanopettajaksi, enkä päässyt
kumpaankaan. No, seuraavaksi hain Laajasalon Opistoon
näyttelijälinjalle kaikesta huolimatta, pääsin ja olin siellä
vuoden. Päätin kokeilla TeaKia sen jälkeen ja pääsin sisään
ensiyrittämällä 2010, ja oon kyllä tosi onnellinen, että lopulta
hain sinne. Valmistuin 2016, vuoden muuta kurssiani myöhemmin. Yksi
ylimääräinen vuosi meni työharjoittelussa täällä Les Misin
parissa, en pystynyt samaan aikaan opiskelemaan.”
|
Les Mis/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka |
Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Jatkuvaa
modulaatiota – näyttelijä muutosten keskellä” ja se käsitteli
keskeneräisyyden sietämistä, omaa epävarmuutta ja sen
hyväksymistä, että koskaan ei tulla valmiiksi.”
Entä mikä oli taiteellinen
opinnäytteesi? ”Se oli Riihimäen Teatterin ”Harmony Sisters –
Kolmannen valtakunnan sisaret”, Elina Snickerin teksti ja Markku
Arokannon sekä Saana Lavasteen ohjaus. Se oli kyllä hieno proggis,
oltiin sen kanssa Tampereen Teatterikesässäkin ja tässä Tampereen
Teatterin päänäyttämöllä.”
|
Harmony Sisters/Riihimäen Teatteri (c) Aki Loponen |
Miksi olet näyttelijä? ”Mä rakastan
harjoitella, mulle se on tämän ammatin suola. Yhdessä
harjoitteleminen, hakeminen ja löytäminen. Miten tämä tarina
voitaisiin kertoa. Itse esitys tulee sitten plussana kaiken päälle.
Saamme kertoa tarinoita, joilla on isommassa mittakaavassa merkitystä
ihmisille. Yhdessä leikkiminen, pohtiminen ja saman asian äärellä
oleminen.”
Ovatko nämä asiat muuttuneet siitä kun menit kouluun ja jos ovat,
niin millä tavalla? ”Silloin syyt olivat enemmän
henkilökohtaisella tasolla. Mun piti jollain tavalla päästä
purkamaan, käsittelemään ja ilmaisemaan eri asioita ja näkemyksiä
eri roolien kautta. Joku opettaja sanoi silloin, että ”ei voi
esittää jotain muuta, jos ei tiedä kuka itse on”. Tuon
kysymyksen äärellä oon ollut hyvin pitkään. Tää on ollut
jatkuvaa etsimistä sen suhteen, kuka minä itse olen. Oon etsinyt
jatkuvasti erilaisia keinoja löytää itsestäni uusia puolia
teatterissa. Rooleissa on aina osa minua ja jokainen rooli myös
opettaa jotakin minulle.”
Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut. Miksei useampikin.
”Ensimmäisen opin oon saanut työn kautta, eli ei ole yhtä oikeaa
tapaa tehdä teatteria tai näyttelijäntyötä. On ollut ihanaa
huomata, että kaikki metodit, tekniikat ja eri näkemykset puhuvat
samasta asiasta eikä mikään sulje toisiaan pois. Avoimuus asioiden
suhteen on ollut hyvä oivallus, aina lähdetään alusta. Toinen
oppi on toistoihin liittyvä armollisuus itseään kohtaan, esim.
Catsiä tulee vedettyä yhteensä 127 kertaa. Ei tarvitse lähteä
pusertamaan jotain, mikä ei synny luonnostaan. Paitsi tietenkin
sovitut koreografiat.”
Onko sinulla ollut omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat
tai ihailet? ”Mä en oo koskaan ollut mikään varsinainen
”fanittaja”-tyyppi nuorenakaan, mulla ei ollut bändien kuvia
seinillä enkä seuraillut ketään tiettyä tyyppiä. Ei mulla
nytkään ole yhtä tiettyä esikuvaa, kaikista löytyy ihailtavia ja
arvostettavia piirteitä ja ajatuksia. Nyt harjoitellaan
Pakolaiset-näytelmää, jonka ohjaa Mikko Roiha ja mukana on mm.
Heikki Kinnunen. Siinä pari esimerkkiä, joiden katselusta ja
kuuntelusta tulee hyvä mieli. Mikko Roihalla on niin innostunut
asenne ja Kinnunen on opettanut mulle tietynlaista juurevuutta.
Näyttämölle mennään elämään eikä
esittämään. Siinä on jotenkin lähellä sydäntäni oleva lause
muutenkin! Me olemme eläviä ihmisiä ja joka päivä erilaisia.
Muutenkin tuntuu hyvältä ja kiitolliselta olla tässä teatterissa,
hienossa porukassa.”
Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita
ihan kenet tahansa? ”Benedict Cumberbatch! Just katselin netistä
”behind the scenes”-pätkiä, joissa ne
filmasi sitä Smaugia Hobitti-leffoihin… Olipa vangitsevaa
meininkiä!”
Entä kenen kanssa haluaisit laulaa
dueton, ja mikä olisi kappale? ”No, hirveesti vilisee mielessä
vaihtoehtoja nyt kun alkaa miettimään, monet jo kuolleita, mutta
jos heidätkin lasketaan niin olisi upeeta laulaa Freddie Mercuryn
kanssa oikeestaan ihan mitä vaan. Vaikka “Somebody
to love.” Tai sitten Ella Fitzgeraldin kanssa jameihin.”
Missä eri teattereissa olet näytellyt?
”Aleksanterin teatterissa, Kansallisteatterissa, Riihimäen
Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Vierailtu on useammassakin
paikassa, Pohjalla-näytelmän kanssa olimme teatterifestivaaleilla
Pietarissa ja Bogotassa.”
Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi
jollain tavalla merkityksellinen. ”Les
Misérables oli ensimmäinen ammattiteatterityöni (olin
Époninen roolissa, vuorotellen Saara
Lehtosen kanssa) ja oli upeaa päästä tänne Tampereen Teatteriin.
Siitä lähti ajatus, että haluaisin joskus työskennellä täällä
ja laulullisesti se oli hieno, iso haaste. Meillä oli tosi kiva
porukka ja roolini oli mielenkiintoinen. Pohjalla-näytelmän
harjoitusprosessi oli kiintoisa! Harjoituksissa tapahtui käänne,
joka muutti koko esityksen luonnetta. Aluksi aloimme tehdä sitä
aika orjallisesti näytelmätekstin mukaan sana sanalta ja lause
lauseelta. Kerran sitten ohjaaja Janne Reinikainen tuli
harjoituksiin, heitti plarin sivuun ja ilmoitti tuoneensa paikalle
kaalikeittoainekset ja juotavaa. Improvisoikaas tästä nyt sitten,
kesto on mitä on ja käytätte tekstistä mitä käytätte. Aamusta
on aloitettava ja lopussa menette nukkumaan. Lisäksi hän luetteli
muutamia tapahtumia, joita halusi näyttämöllä nähdä, ja siitä
syntyi esityksen muoto. Koko dramaturgia meni jännällä tavalla
uusiksi, ja se oli aika tajunnanräjäyttävää. Näytelmässähän
ei ollut perinteistä juonikuljetusta, vaan se oli tavallaan
tapahtumien vyöry. Piristävä tapa tehdä teatteria.”
|
Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer |
|
Pohjalla/Kansallisteatteri (c) Stefan Bremer |
Aiemmin oli jo puhetta teatterin taiasta. Voiko sitä selittää?
”Mun mielestäni teatterin taika liittyy jotenkin
ainutkertaisuuteen ja yhteiseen aistikokemukseen. Parhaimmillaan
teatterikokemus on kokonaisvaltainen elämys. Esitys tavallaan
vangitsee sisäänsä! Tila ja aika unohtuu.”
Teatterin taiasta heräsi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu,
jossa liikuskeltiin aika henkilökohtaisella tasolla. Parasta!
Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat
sinut innostumaan? ”Toisten ihmisten innostuneisuus ja palo tehdä
asioita, imen sitä helposti itseeni. Tämä pätee sekä hyvässä
että pahassa, mut saa helposti myös synkistymään. Ruokahommissa
mua innostaa Masterchef Australia, oon saanut sieltä paljon hyviä
vinkkejä!”
Podetko esiintymisjännitystä? ”Poden
toki, mutta uskoisin että se on aika normaalilla tasolla. Tunne ei
ole mitenkään ylitsepääsemätön, mutta kyllä mua jännittää
jonkin verran ennen ihan jokaista näytöstä. Jännitys laukeaa kun
pääsee lavalle – se on kyllä jännä paikka, koska sitten koen
olevani turvassa. Ja toisaalta tietyllä tavalla myös turvaton olo!
Turvattomuutta tuntee juuri ennen näyttämölle astumista.”
Onko sinulla jotain ihan omia rutiineja tai ”rituaaleja”, joita
toistat ennen esitystä? ”Mä oon
semmoinen hetkessäeläjä. Jos mahdollista, mä pyrin käymään
näyttämöllä ennen esityksen alkua, ennen kuin yleisö tulee
saliin. Yritän saada jonkilaisen fyysisen tuntuman siitä, että
tähän mä tuun kohta. Anna Kareninan kohdalla mielelläni oon
hetken siinä tilassa, valmistan tavallaan itseni. Mulle toimii hyvin
myös se, että menen suoraan keskustelusta, tavallaan puskista
keskelle tilannetta. Mulle toimii se, että olen ensin muiden
seurassa. Noin muuten en osaa muodostaa itselleni mitään sen
kummempia rutiineja/rituaaleja ennen esitystä.”
Kerro joku legendaarinen sählinki. ”No, kesken ”Näytelmä joka
menee pieleen” meillä oli kerran
palohälytys ja katsojathan eivät millään meinanneet uskoa, että
nyt pitäisi oikeasti poistua salista. Siinähän kävi kaikenlaista
muutenkin, ihmiset ihan oikeasti unohtivat rekvisiittaa ja unohtivat
tulla lavalle. Catsissa mun peruukkini jäi Memoryn aikana
Grizabellan ”turkkiin” kiinni (takki, jossa oli peilinpaloja) ja
hetken kuluttua Grizabella olisi nousemassa taivaaseen… Mun on
pakko saada itseni irti! Kollegat onneksi näkivät tilanteen ja
kävivät auttamassa mut irti ennen h-hetkeä.
Huh!”
|
Cats ja "se kohtaus"/Tampereen Teatteri (c) Harri Hinkka |
Kerro joku hyvä muisto! ”Lapsena vietin
saaristossa osan yhdestä kesästäni hoitoperheessä, Houtskärin
saaressa. Perheessä oli kolme lasta ja sieltä on jäänyt ihanat
muistot, juostiin vapaina ja käytiin meressä uimassa. Ihanaa
saaristolaiselämää. Oon siitä lähtien haaveillut, että pääsisin
vielä viettämään kesiäni saaristossa.”
Tulevia roolejasi? ”Tammikuussa 2019 tulee se Pakolaiset ja sitten
syksyllä Notre Damen kellonsoittaja, jossa oon ensemblessa ja
Esmeraldan understudy. Keväällä jatkuu Anna Karenina ja
Sylityksin.”
|
Sylityksin/Tampereen Teatteri (c) Heikki Järvinen |
Osaatko imitoida ketään? ”En, ja se
pitäisi lisätä siihen kohtaan, että minkä taidon haluaisin
opetella! Ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat imitoida ja puhua
eri murteilla. Muhun kyllä tarttuu murteet tietyssä määrin.
Samalla kurssillani oli porukkaa ympäri Suomea, Kajaanista ja
Oulusta ym. ja sieltä tarttui mulle sellainen yleismurre ja
omituinen kaiku puheeseen välillä. Imen
näköjään ihmisten tunteet ja murteet, heh.”
Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Miks
mulle tulee ainostaan mieleeni Ronja Ryövärintytär?
Se mä varmaan haluaisin olla sitten. Mä rakastan
metsää, siellä sielu lepää. Olin partiossa mukana
nuorempana ja rakastin niitä metsäretkiä ja kaikkea!”
Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi
ja hahmosi nimi? ”Mä voisin olla joku ajanpysäyttäjä. Voisin
laajentaa aikaa? Tai niin, että joku toivoisi, että voi kun tämä
hetki kestäisi ikuisuuden ja mä tulisin paikalle ”Zap, olkaapa
hyvä!” ja aika pysähtyisi muutamaksi
minuutiksi. Olisi kyllä itsellänikin tarvetta tämmöiseen
aikalisään silloin tällöin. Voisi ehtiä näkemään ystäviä ja
perhettä tai ihan vaan selvittämään päänsä. Oli muuten
juuri puhetta tämmöisestä palvelusta kuin Neiti Aika? Että on
ollut numero, johon soitetaan ja siellä kerrotaan oikea aika. Mä
heti ajattelin, että siellä on oikea henkilö vastaamassa
puhelimeen. Tää uudistettu versio ei kertoisi aikaa, vaan
pidentäisi sitä. Täytyisi kyllä kehitellä joku kansainvälinen
nimi… Spirit of the Time!” Pia nauraa…
… ja sitten kävi niin hassusti, että Neiti Ajanpysäyttäjää
olisi oikeastikin heti tarvittu. Loppui nimittäin aika kesken
yllättäen ja Pialla tuli kiire Pakolaisten iltaharjoituksiin
Tohloppiin. Loput kysymykset olen laittanut menemään sähköpostitse.
Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä,
mitä ottaisit viihdykkeeksi/evääksi mukaan omaan
talvipesääsi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken?
(Huom. Toisia ihmisiä ei voi ottaa) ”Loputtoman musiikkikirjaston
sekä paksun lehtiön ja kyniä. Mulla on aina muistilehtiö mukana
johon voi piirrellä ja kirjoittaa ajatuksia.”
Jos voisit aikakoneella matkustaa menneisyyteen johonkin tiettyyn
hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? Et voi kuitenkaan muuttaa
historian kulkua. ” Haluaisin varmaan mennä 60-luvulle Motown
Recordsin studioon kuuntelemaan The Funk Brothersin äänityksiä.
Saan kiksejä funk- ja soul-musiikista ja oon muutenkin vähän
tämmönen retro-mielinen ihminen että varmaan siellä
60-70-luvuilla voisin piipahtaa.”
Jos sinun elämästäsi tehtäisiin
esitys, millainen se olisi ja kenen toivoisit olevan sinun
roolissasi? ”Jaa-a. Esityspaikka vois olla joku hylätty rakennus. Ne on aina
kiehtonu mua jotenkin. Ja esittäjiä olis monta jotka kaikki
esittäis samaa henkilöä alussa ja sitten jakautuisi aina välillä,
se olis varmaan enemmänkin semmoinen performanssi kuin mikään
perus draama. Ensemble-teatteri. Tai sitten sitä markkinoitais
musikaalina mutta oliskin jotain aivan muuta! Semmonen musiikin ja
tanssin yhdistelmä, melko niukasti repliikkejä, tummanpuhuva mutta
välillä riistäytyisi ihan käsistä hölmöksi hassutteluksi.”
Onko sinulla jotain mottoa? “Motot vaihtuu mulla aika usein
elämäntilanteen mukaan, mutta kestosuosikki taitaa olla ”Asioilla
on aina tapana järjestyä, jotenkin.” . Pakko myös mainita että
mun parhaalla ystävällä ja mulla oli joskus mottona ”Carpe YOLO”
jossa kätevästi yhdistyi kaksi toisiaan sivuavaa mottoa Carpe diem
ja You Only Live Once. Haha. Yritän muistuttaa itselleni että
pitäisi arvostaa tätä hetkeä enemmän.”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (yritä vastata
mahdollisimman nopeasti)
Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllämystynyt
Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora
Mikä sytyttää sinut? - Kahvi ja ihmiset
Mikä sammuttaa intohimosi? - Viemärin haju ja torakat
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat?
- Veden ääntä
Mitä ääntä inhoat? -
Palohälytintä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit
kokeilla? - Opettaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Tilintarkastaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun
saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs sitte leikitään?”
|
Anna Karenina (c) Harri Hinkka |