Lucky / Teatteri Viirus

Lucky / Teatteri Viirus

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Maria Lundström

Rooleissa : Maria Ahlroth, Pelle Heikkilä, Viktor Idman, Oskar Pöysti ja Jessica Raita (sekä Björn Karlsson ja Mikaela Raita/Ida Korsström)

 En ollut koskaan aiemmin käynyt Teatteri Viiruksessa, joten paikallaan lienee hieman erilainen raportti koko reissustani.

 Takanani oli pari huonosti nukuttua yötä ja jotenkin vähän alakuloinen mieli, kun lähdin talsimaan Helsingin rautatieasemalta teatteria kohti. Olin katsonut teatterin sijainnin etukäteen kartalta ja luulin löytäväni perille helposti. "Liisankatua Kellariteatterin ohi, Sibelius-lukion ohi ja sen jälkeen jossain vaiheessa vasemmalle". Helppo homma? Löytyihän se, vaikka olikin pitemmällä kuin luulinkaan. Itse talo sitten tuottikin yllätyksiä. Menin sisään valmiiksi hämmentyneenä jostakin ovesta, jonka takana seisoi nuorta porukkaa teatteriliput käsissään. Vasemmalla näkyi portaikko, jonne suuntasin. Hetken kuluttua löysin itseni jostain kellarista haahuilemasta ympäriinsä. Palasin takaisin samaa reittiä ja kysyin porukalta, mistä lippuja saa. Suomeksi tietysti, koska paria sanaa lukuunottamatta kaikki ruotsinkieliset sanat juuttuvat kurkkuuni. Kaikki tuijottivat minua silmät pyöreinä kuin jotain muukalaista. Kukaan ei sanonut yhtään mitään. Toistin kysymyksen. Tunsin oloni todella tyhmäksi. Lopulta yksi neitonen sanoi, että ovat opiskelijoita ja heillä oli liput jo valmiiksi. Sanokaa nyt joku missä se teatteri on? Hissillä ylös kuulemma. Ahaa, hissiä he siinä jonottivat. Mistäs minä olisin voinut tietää, kun seisoivat opasteen edessä! Teater Viirus 4. krs. Porukka tunkesi samaan hissiin ja minä jäin yksistäni odottamaan seuraavaa. Varmaan naureskelivat ylösmatkatessaan, että olipa siinä outo tyyppi. Tulee katsomaan ruotsinkielistä näytelmää eikä osaa sanaakaan ruotsia! Osaanpas! En vain osaa puhua sitä! Olen saanut vuonna ´89 lukiossa stipendin, koska onnistuin kirjoittamaan yo-kokeissa parhain pistein ruotsinkielisen aineen. Aihetta en muista. Olen opastanut kotipihastani ruotsinkielisen pariskunnan autollaan tuttaviensa luo viiden kilometrin päähän ja antanut kuskille ajo-ohjeita ruotsiksi sujuvasti. Olen ostanut viime kesäkuussa Tukholman Gamla Stanissa pienestä kahvilasta pehmistä, ruotsiksi. Olen ollut Tomas Ledinin konsertissa Kokkolassa ja minulla on ollut opiskeluaikoina ahvenanmaalainen kämppis. Toinen oli från Närpes. En tykännyt hänestä. Olen katsellut Siltaa ja Strömsötä, naturligtvis. Olen tanssinut parikymppisenä ruotsalaisten urosten keskellä "Sensuella Isabella" ja olen ollut Maarianhaminassa kaksi viikkoa hotellissa työharjoittelussa. Olen käynyt muutaman kerran Lilla Teaterissa, koska Sampo Sarkola. Älkää tulko minulle väittämään, etten osaa ruotsia...

 No niin. Entinen minäni olisi tässä vaiheessa lähtenyt nöyryytettynä itku kurkussa pois ja ensimmäisellä junalla takaisin kotiin, mutta rohkeampi minä hyppäsi yksinään hissiin ja matkasi kohti korkeuksia. Aiemmin tapaamani porukka vilkaisi huvittuneesti, jaahas löysi tuokin sitten paikalle. Onneksi tiskin takana ollut pirteä henkilökunnan edustaja alkoi reippaasti heti puhumaan suomea ja sain lippuni vihdoinkin. Tilasin vielä varmuuden vuoksi tekstityslaitteen. Kyllä, tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että suurin syy siihen, etten ole Viiruksessa aiemmin käynyt on se, että olen ollut sitä mieltä, etten varmaankaan ymmärrä esityksistä yhtikäs mitään. Niin on ruotsinkielen taidot vuosien saatossa ruostuneet. Jos puhuvat liian nopeasti tai hankalia sanoja, menee minulta paljon ohi. Tiedoksi siis kaikille kaltaisilleni tyypeille, että tekstityslaitteita löytyy ja sitä pitää vain rohkeasti pyytää. Ystävällinen nuori mies opasti minua laitteen saloihin ja helppohan sitä oli käyttää, tekstitys tulisi näytölle reaaliajassa sitä mukaa kuin reploja puhutaan. Kätevää! Yksi naisparikin sai laitteen käsiinsä ja heti tuli voittajafiilis. En ollutkaan ainoa!

 Jännittynein mielin astuin sitten hiukan ennen h-hetkeä katsomoon. Katsomoon? Tuoleja oli yhdessä rivissä ylärampissa (mikä lie oikealta nimeltään) ja näyttämö sijaitsi alhaalla. Olimme vähän kuin parvekkeella ja alhaalla tapahtui. Ajattelin heti, että onpas nerokasta ja ei ihme, että Teatteri Viirus on Vuoden teatteri 2014. Luulin nimittäin, että katsomo on ollut aiemminkin samanlainen...

 "Lucky on urbaani kertomus onnen tavoittelusta", lukee ohjelmalehtisessä. Käsiohjelmasta pystyisi tekemään arpakuution, jonka sivuilla on ohjeita tyyliin 'ota olut', 'hanki lapsia', 'mene naimisiin'. Ensimmäinen pariskunta (joiden nimet valitettavasti unohdin) hyppää kehään. Vaimo tivaa mieheltään rakkautta. Jos rakastaa, miksei sitten koskaan kerro sitä. Mies on liian väsynyt kertomaan yhtään mitään, firman ongelmat painavat päälle ja muutenkaan ei huvita mikään. Turhanpäiväiseksi riitelyksihän se menee, mies jää nukkumaan tapojensa mukaan sohvalle ja nainen painelee yksin aviovuoteeseen. Tulee mieleen siellä korkealla, että olemme kuin gladiaattorikehässä  näyttämässä peukkua ylös tai alas, kuka saa elää ja kuka ei. Tai kuin seuraamassa härkätaistelua. Kuka antaa viimeisen piston, kuka lähtee kehästä voittajana? Tulee surullinen olo pariskunnan puolesta. Varmasti rakkautta on ja takuulla ovat ihan peruskivoja ihmisiä, mutta toiveet ja odotukset eivät vaan kohtaa sitten millään. Kuullaan kyllä, mutta ei kuunnella.

Ei niin hauskaa tyynysotaa

 Toisella puolella näyttämöä Anna ja Jere kohtaavat baarissa ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Jere vaikuttaa huolettomalta, rennolta ja sympaattiselta, hurmaavan rentuhkolta kaverilta ja Annaa viedään. En ihmettele yhtään. Minäkin olen joskus oman jereni kohdannut ja yhälailla siinä mentiin eikä meinattu. Seuraavana aamuna Anna ja Jere lähtevät Korkeasaareen. Kateeksi käy! Minä olisin tosin pyytänyt Jereä lähtemään Linnanmäelle ja SeaLifeen rauskuja katsomaan. No, heille käy niin kuin usein käy, eli Anna huomaa pian olevansa raskaana. Masuasukki saa nimen Lucky. Jere katoaa muutamaksi viikoksi ja Annalle selviää, että mies on sekakäyttäjä. Irwin soi baarissa. Jere laulaa Pelle Miljoonaa karaokessa.

Anna ja Jere ne yhteen soppii

 Ja sitten on Kasper, joka lienee ammatiltaan sosiaalivirkailija. Ensimmäisen pariskunnan mies käy Kasperin luona pyytämässä apua firmansa taloudellisiin ongelmiin. Siinä syy univaikeuksiin ja ongelmiin myös parisuhteessa. Mies haluaa puhua vaimon kanssa firman asioista, vaimo raskaasta arjesta kotiäitinä. Tappeluksi taas menee. Lipsahdetaan nykytanssin puolelle, kun sohvalla nukkuva mies pyristelee irti vaimonsa syliotteesta. Minä pidän tanssillisuudesta, se sopii hienosti tilanteeseen.

 Kasper on yksinäinen, mutta hakee aika epätoivoisestikin kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Norjalainen turistimies tosin ymmärtää väärin miehen halailut uutena vuotena. Deittisivustolla seikkaillaan ja kommentoidaan ahkerasti kuvia, käydään thaihieronnassa ja masturboidaan työpöydän ääressä kännykän näytöltä pornoa katsellen. Väliajalla vieressäni istunut mies sanoo (huom! ruotsiksi) toiselle, että aika säälittävää katsella kännykän näytöltä pornoa. No, kuka meistä on muita ylempänä ja oikeutettu arvostelemaan muita? Jokaisella on takuulla luurankoja kaapissaan ja on tullut tehtyä arvelluttavia juttuja, joita katuu jälkeenpäin. Niin minäkin, mutta tässä ollaan. Menneet on menneitä. Kasper hakee läheisyyttä omalla tavallaan, mikä se sitten onkin.

 Väliajan jälkeen luikin nopeasti takaisin katsomoon. Yleisön vielä talsiessa paikoilleen Jere nojailee vähemmän hurmaavana seiniin ja vilkuilee ohikulkijoita alta kulmain, tai niin ainakin kuvittelen. Samankaltaisia pipopäisiä hiippareita on kaupunkien keskustat ja sivukadut täynnä. Vähän pelottaakin. Selvinpäin hurmaava mies on kuin Jekyll ja Hyde, pimeä puoli saa välillä vallan ja taas nousee minulla ikäviä muistoja mieleen. Yritän kuitenkin keskittyä itse näytelmään.

 Olen jossain vaiheessa huomaamattani laskenut kuuluisan tekstityslaitteen viereiselle penkille, enkä vilkuile sitä enää lainkaan. Muutenkin olen tarvinnut sitä yllättävän vähän, sillä päätin olla takertumatta yksittäisiin sanoihin ja mennä kokonaisuuden mukaan. Aina näyttämöllä ei edes sanoja tarvita. Kotiäidin kadunylitys kauppakasseineen jää mieleeni ja se, että miten hyvää tekisi itse kullekin huutaa tuskaansa parvekkeelta. Miten usein muuten seurailemmekaan kanssaihmisiä esim. juuri parvekkeelta ja teemme omat johtopäätöksemme tietämättä kuitenkaan yhtikäs mitään? Otetaan julistekuvan lasipallo käteen ja vähän ravistellaan, ja katsotaan kuka putoaa mihinkin ja moniko putoaa jaloilleen. Ei se mene niin!

 Loppukiitoksissa nousee taas pala kurkkuun. Ihmettelen, miksen ole aiemmin tullut Teatteri Viirukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yleisölämpiön väentungoksessa kohtaan yllättäen lämpöisen katseen ja minut napataan hetkeksi kainaloon. Olo on kotoisa, ja siitä on hyvä jatkaa matkaa kotiin. Hetken tosin jo tunsin olevani kotona. Alakerrassa toinen tekstityslaitteen lainannut pari lähtee hissistä suoraan kellariin ja konkarin elkein avaan heille ulko-oven ja näytän tietä ulos. Share & Care. Kuulaassa syysillassa kävelen kevein askelin rautatieasemalle. Täpötäydessä lähijunassa mietiskelen kanssamatkustajien elämänkohtaloita ja salakuuntelen puheluita. Niistä voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, joista osa osuu ja suurin osa ei. Yritän hakea katsekontaktia ihmisten katseista, mutta kaikki tuijottavat intensiivisesti älypuhelimiaan. Tuijottakoot. Minä katselen ikkunasta ulos ohikiitäviä maisemia ja ajattelen, kuinka onnekas olen. Olen tehnyt kipeitä valintoja elämäni varrella, selvinnyt niistä, elän ja hengitän ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin.

 Luckyssa kaikille ei käynyt yhtä hyvin.

 Kiitos Teatteri Viirukselle kutsusta, tulen kovin mielelläni uudestaankin paikalle nyt kun reitti on tuttu.

esityskuvat Teatteri Viirus 

Tiputus / Tampereen Teatteri

Tiputus / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Riku Suokas

Käsikirjoitus Riku Suokas ja Heikki Syrjä

Rooleissa : Ville Majamaa, Mari Posti, Matti Hakulinen, Petri Koskinen, Elina Rintala, Lari Halme, Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Pyry Smolander, Mari Turunen, Arttu Ratinen ja Ilpo Hakala (sekä tv-ohjaajan äänenä eräs hyvin tuttu henkilö, jota en paljasta tässä)

 Hauskaa, että ensi-iltaa edeltävänä päivänä julkistettiin seuraavan Putous-kauden näyttelijät, sillä tämä Tiputushan parodioi kyseistä formaattia. Yllätyyys? Vielä hauskempaa oli sitten se, että Tampereen Teatteriin oli enskarihumuun saapunut yhtä lukuunottamatta (en ainakaan nähnyt Mari Perankoskea missään, kaikki muut kyllä) koko näyttelijäkaarti kera juontaja Paasos-Heikin. Oli siinä monella katsojalla ihmettelemistä, kun portaikossa tuli Riku Nieminen vastaan yllättäen. Kari Ketonen on muuten luonnossa vielä lyhyempi kuin luulinkaan...mutta tunnetusti pituudella ei ole niin väliä!

Kaikilla on jännää! /(c) Harri Hinkka, TT

 Ennalta luulin, jotta Tiputus menee niin, että näkisimme livenä itse ohjelman kaikkine sketseineen, viikkokatsauksineen ja sketsikarikatyyrihahmokilpailuineen. Väärässä olin. Aluksi näemme hyvinkin hermostuneen tuottaja Jerry Palsternakin (Ville Majamaa) hääräämässä studio-ohjaaja Ripsan (Mari Posti) kanssa. Luvassa olisi suoran lähetyksen kenraaliharkat, ja etenkin improvisaatiotehtävien ja karikatyyrihahmojen kanssa oli vielä paljon keskeneräistä. Tuottaja kuitenkin luottaa näyttelijäkaartiinsa ja siihen, että homma hoidetaan himaan. Paineita ei yhtään lisää se, että suoran lähetyksen studioyleisössä olisi saksalaisia formaatinmetsästäjiä ja että turkulaiset Ponterosa-pizzerian tyypit Nummelin ja Jortikka (Arttu Ratinen ja Ilpo Hakala, jotka käsiohjelman kuvassa näyttävät ihan Olavi Uusivirralta ja Matti Onnismaalta) tulevat penäämään saataviaan juuri epäsopivaan aikaan. Joka paikassa (etenkin väärässä) on myös työllistämistuella palkattu rekvisitööri (Pyry Smolander).

 Tiputukseen onkin saatu oikea unelmaporukka : on "divarisarjasta liigaan nostettu" stand up-koomikko Eetu (Pete Koskinen), laiska perusammattilainen ja juontaja Lassin kanssa seurusteleva Oona (Elina Rintala), nouseva tähti ja Samulin ja Veskun kanssa leffan tehnyt Miska (Lari Halme), vastavalmistunut ja Kansallisteatterin lavaltakin tuttu Ulriikka (Eeva Hakulinen) sekä sokerina pohjalla entisaikojen suosikkinäyttelijä Jere (Risto Korhonen), joka ajelee ns. vanhoilla vitseillään ja luottaa siihen, että kansa kyllä muistaa suosikkinsa edelleen. Eipä Jere tiedä sitä, että hänet on otettu mukaan vain siksi, että hyvässä nosteessa oleva Miska saisi vieläkin enemmän nostetta uralleen. Ja sitä, että etukäteen on sovittu Miskan voittavan koko helahoidon.

"Ja yllätystehtävään joutuu MISKA!" / (c) Harri Hinkka, TT

 Minä vähän turhauduin siitä, että tarinassa jäätiin jankkaamaan samoja asioita ja niitä toistettiin loputtomiin. Kunnon herkutteluun oli kaikki mahikset käytettävissä. Vähemmälläkin olisi tullut selville tuottajan hikiset oltavat (tässä tapauksessa ihan kirjaimellisestikin, istuin kakkosrivissä nimittäin...) ja taloudelliset paineet formaatin onnistumisesta. Odotin enemmän pieleen meneviä harjoituksia ja hahmoilla kikkailua. Taisi olla niin, että Putouksen näyttelijäpoppoo nauroi kaikista eniten ainakin ensi-illassa, taisi moni asia osua kipeästi kohdalleen?

 Kyllä se sitten niin on, että hahmokisa on tämänkin homman suola ja sokeri! Tuntui, että naurumoottorit käynnistyivät kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun Eetu tarjosi käsittämättömän noloa Wanker, Teksasista-hahmoaan ja kansansuosikki Jere esitteli vanhoja bravuureitaan, tanskalaista kylmäkköä sekä karvalakkityyppiä. "Lykkeeppä mäessä!", vai miten se meni. Ja sitten Miskan puolet lavasta täyttävä, pienin sisäisin keinoin tehty hahmo. Aivan posketonta. Loppua kohti meno vaan kiihtyi, kun Jeren Lord of Tanhu astui lavalle ja Miska yritti rakentaa itselleen uutta hahmoa klenkkaamalla, nikottelemalla ja Porin murretta vääntämällä tua noin ja lisättynä pakkoliikkeillä sekä Touretten syndroomalla, perkele. Muutenkin etenkin Lari Halme oli aivan virtuoosimaisessa vedossa koko roolihahmonsa kanssa. Sieltä lähti niin virolaista ryhtireinoa kuin yllätystehtävää harjoittelevaa Broadway-hirmua, jota jännitti tuleva esitys muka kovasti. Sydän taas suli Korhosen tyypin harjoitellessa tanhunumeroaan intensiivisesti sekä noloilemassa kokintakkisen hahmonsa kanssa, kun takista ei meinaa löytyä taskuja sitten millään.

 Mainio rooli oli myös Matti Hakulisella hermoheikkona juontaja Lassina. Mies luki kuuliaisesti prompterista kaiken mahdollisen pornomainoksista illan huikeaan artistivieraaseen, jossa tähtiartisteja luetellaan hiukan arvoasteikolla alenevassa järjestyksessä. "Neumann akustisena tai joku joka nyt suostuu tulemaan paikalle" nauratti jostain syystä eniten. Väliajan jälkeiset takahuonetunnelmat huvittivat kovasti myös ja tyhjistä tölkeistä vyöryvä haju tuntui kyllä, vai kuvittelinko vaan moisen lemun? No, vanha/tuore viina lemusi kuitenkin ainakin kuvainnollisesti ja ilma oli niin paksua, että sitä olisi voinut leikata.

 Itselläni oli hiukan vaikeuksia seurata videoruutujen tapahtumia, niskathan siinä meinasivat mennä solmuun. Muutenkin oli paikoitellen hankalaa valita, mitä oikein seuraisi. Etualalla tapahtui, takana oli menossa suora lähetys, joka sitten näyttöruuduille heijastettiin. Parasta antia oli pieleen mennyt sketsi, jossa oli aivan väärät rekvisiitat.

 Plussaa tv-ohjaajan valinnasta, hetken kesti tunnistaa ääni. Peukku myös rohkeudelle ja uuden Putous-kauden kynnyksellä tarjotulle parillekin ahaa-elämykselle itse ohjelmaan liittyen. Noinko se sitten menee, kannattaa itse todeta...

 Sen vielä sanon, että kyllä on Tampereen Teatterissa nyt tänä syksynä aivan pitelemätön parivaljakko! Lari Halme ja Risto Korhonen hurmaavat niin Sugarissa kuin tässäkin, ja ihan vaikka näiden herrojen temmellyksen vuoksi kannattaa lähteä Tiputusta katsomaan.

 Onks muuten Keijoo näkyny? Kuka koko skaban voittaa? Kuka on lopulta illan artistivieras?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tamara / Turun Kaupunginteatteri

Tamara / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 18. ja 19.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Satu Rasila

Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä

Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne

Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen

Lavastus Jyrki Seppä

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Rooleissa : Kirsi Tarvainen, Angelika Klas, Sofia Arasola, Ada Lohikoski/Lilian Salmi/Maria Salonen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Jukka Aaltonen, Mikael Haavisto, Mika Kujala, Juha Hostikka, Ari-Matti Hedman, Aleksi Seppänen ja Pauliina Saarinen

Angelika Klas / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Joskus 80-luvun loppupuolella Hämeenkaaren urheiluhallissa lentopallokatsomon ja puolapuiden seassa nähtiin täyslaidallinen glamouria, kun rakastettu operettitähti Tamara Lund puolisonsa Alexandru Ionitzan kanssa saapui esiintymään Hämeenlinnaan. Olin teini-ikäinen ja lähdin pitkin hampain äitini seuraksi katsomaan, enkä todellakaan ollut kohderyhmää. Mieleeni jäi huikean upea Phantom of the Operan tunnari sekä pukuloisto, jollaista ei oltu meidän kulmilla nähty kyllä mies-ja naismuistiin. Nimikirjoituksetkin kuulemma pyysimme ohjelmalehtiseen konsertin jälkeen. Omani olen valitettavasti heittänyt roskikseen, mutta äidilläni on lehtinen vieläkin tallella. Voi, jospa olisin ollut kaukaa viisas...

 Kun Turun Kaupunginteatteri ensi kertaa ilmoitti tekevänsä Tamara Lundille kunniaa musikaalin muodossa, sydämessäni läikähti ja tiesin heti, kenet otan mukaani katsomaan. Ensi-iltojen jälkeisellä viikolla hyppäsimme aamujunaan ja olimmekin paikalla hyvissä ajoin, koska "sattuneesta syystä" minulla oli aiemmin mennyt luotto Turkuun suuntautuvaan junamatkustukseen. Tapoimme aikaa pelaamalla kaikki kolikkomme Turun rautatieaseman kahvilassa sekä ostelemalla erinäisiä arpoja ja pelikuponkeja R-kioskilta. Jos lehdissä lukisi, että Eurojackpotin voitto on taas mennyt Turkuun, voisimme kotosalla myhäillä tyyliin "voi pojat jos tietäisitte"...

 Noin tuntia ennen päivänäytöksen alkua maltoimme siirtyä radan toiselle puolelle Logomoon. Parilla silmäyksellä kävi ilmi, että olisin jälleen kerran katsomossa sieltä nuorimmasta päästä (30 vuotta vanhempana tosin), mutta mitäs näistä. Suosittelen muillekin hyvissä ajoin saapumista, sillä yleisölämpiössä on melkoista herkkua luvassa muidenkin kuin leivosten muodossa! Seinillä on nimittäin parisenkymmentä toinen toistaan upeampaa Tamara Lundin konsertti-sekä roolipukua ja vitriineissä erilaisia muistoja vuosien varrelta. Näyttelyn puvut ja esineet on saatu lainaan Maria Lundin arkistosta, ja siihen tutustuminen virittää sopivasti tunnelmaan.

 Käsikirjoitus pohjautuu Tamara Lundin omaelämäkertaan "Lohikäärmeen pahvikulissit" ja tapahtumissa edetään kronologisessa järjestyksessä. Lavalla nähdään kolme omalla tavallaan upeaa naista Tamaran roolissa (ja pikkutyttönä lisäksi neljäs naisenalku) ja pidin kovasti siitä, että "eri Tamarat" seurasivat ajoittain toinen toistensa menoa ja valintoja joko tyynenä sivusta seuraamalla tai peilikuvan kautta, jopa duetoimalla. Kaikkihan me kannamme mukanamme menneisyyttämme, niin hyvässä kuin pahassakin, ja olisipa muuten lohdullista kuulla jostain kaukaa "tulevaisuuden minän" ääni sanomassa : "Teit oikean valinnan. Ole rohkea, siipesi kyllä kantavat."

Tamarat lavalla / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Rakkaus on musikaalissa kantava teema, rakkaus niin uravalintoihin kuin elämänsä miehiinkin. Amorin nuolia lenteli lavalta näköjään katsomoonkin asti. Muutama vuosi sitten kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Kreivitär Mariza-operettia (koska mukana oli Tuukka Huttunen ja vain siksi) ja esityksen jälkeen totesin suureen ääneen, jotta "olen henkeen ja vereen teatterifani, mutta en kyllä totisesti operettifani!". Mitä lie sitten tapahtunut tässä vuosien saatossa, mutta kun operettien helmiä lastataan täyslaidallinen eteeni ja esitetään juuri näin, kaikki numerot kolahtivat vuorotellen päähäni kuin metrinen halko - ja täten tunnustaudun sittenkin operettifaniksi! Nappasin kädelläni ilmasta niitä viimeisiä tahtejakin ja tunsin muutenkin kunnon nostetta. Lisäksi rakastuin silmittömästi etenkin nuoreen Tamaraan (säteilevän kaunis Sofia Arasola), miten tuollaista pakkausta voi edes olla? Aivan käsittämätöntä. Angelika Klas pukuloistossaan vei myös sydämeni, samoin kuin tyynen rauhallinen Kirsi Tarvainen sielukkaine äänineen. Äitini taas huokaili kovaan ääneen ja luulin jo hetken, että nyt tuli rouvalle lähtö, kun estradille saapui charmikas Marco Bakker (Ari-Matti Hedman) tulisine katseineen ja kajautti ilmoille "Niin paljon kuuluu rakkauteen". Täytyy kyllä myöntää, että meikäläisenkin sukat vähän pyörivät jaloissa miehen karisman edessä.

 Tunteesta toiseen mentiin, kun olin jopa himpunverran kateellinen nuoren Tamaran ja Rami Sarmaston (Mikael Haavisto) lemmekkäistä, ihanista kohtauksista. Mielessä kävi vuorotellen, että ollapa tuossa nyt Tamarana Ramin syleilyssä tahi toisinpäin, kumpikin sopii. Nuorten rakastavaisten tiet erottava auto-onnettomuus oli taiten ja koskettaen toteutettu, tanssin keinoin ilmaistu tuska ja ahdistus osui sieluun ja sydämeen.

Rami on poissa / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Jotenkin osasin aavistaa ennalta, että kuivin silmin en tästä reissusta tule selviytymään. Yllätyksenä tuli sitten se, että kyynelten virta alkoi jo alkupuolella, kun "Valkoakaasiat" (linkki ohessa) alkoi vaivihkaa soimaan ja Kirsi Tarvainen alkoi laulaa. Meikäläistä vietiin ja lujaa enkä todellakaan tiedä, että miksi juuri tuo kappale saa minut liikuttumaan todella syvästi. Ehkä siihen liittyy jokin muisto, jota en osaa tarkentaa? Ehkä. Tuon kappaleen jälkeen olinkin sitten koko ajan herkillä ja kyynel silmässä, pala kurkussa kaikkien laulujen aikana. Liikutuin niin kappaleista kuin tansseistakin (äiti tosin ei tykännyt siitä, että jatkuvalla syötöllä 'joku tuli levittelemään jalkojaan lavalle') ja siitä, millaisella ammattitaidolla kaikki vedettiin. Orkesterille myös iso kiitos!

 Ainoat miinukset tulee muutamasta turhan stereotyyppisestä ja huvittavasta sivuhahmosta sekä siitä, että aluksi luulin Tamaran menneen Maarit Tastulan ohjelmaan haastateltavaksi, vaikka kyseessä olikin sitten terapeutti. Hups.

 Loppukumarrusten jälkeen emme pitäneet mitään kiirettä, koska junan lähtöön oli reilusti aikaa eikä meillä ollut isompia haluja pelata loppuja rahojamme tappamalla aikaa asemalla. Kävikin sitten melkoinen tuuri, kun onnistuimme poistumaan paikalta juuri kun Rami Sarmasto alias Mikael Haavisto ja 'Marco Bakker' poistuivat sivuovesta. Kah, äitini kapsahti suinpäin Ari-Matti Hedmanin kaulaan ja tilasi miehen laulamaan serenadeja Hämeenlinnaan heti tulevana viikonloppuna. Mies joutui kohteliaasti kieltäytymään saamastaan kunniasta, koskapa lauantaina oli tuplanäytöspäivä. Muuten olisi ilmeisesti tullut! Hehee. Minä hillitsin itseni Mikael Haaviston suhteen, koska kaikkia fantasioita ei sovi paljastaa ääneen...

 Tamara Lund jos kuka ansaitsi oman musikaalinsa, joten huraa Turun Kaupunginteatteri!

Mustalaisruhtinatar / (c) Otto-Ville Väätäinen

 Ilahduttavaa on myös Tamaran perintö, sillä tytär Maria Lund on ehtinyt nuoresta iästään huolimatta valloittaa niin lukuisia estradeja kuin katsojien sydämiäkin, ja tälläkin hetkellä hän loistaa Jyväskylän Kaupunginteatterissa Jekyll & Hyde-musikaalin toisessa naispääroolissa. Menen tietenkin sitä katsomaan myöhemmin.

 Tämän reissun ansiosta minä tajusin ensimmäistä kertaa sen, että nimenomaan äidiltänihän minä olen perinyt rakkauden teatteriin ja rohkeuden tunnustaa sen, milloin joku asia on suuren hehkutuksen arvoista. Miksi turhaan pantata tunteitaan, jos tuntuu siltä että nyt viedään?

 Päässä soi tälläkin hetkellä "tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset".

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

ps. olenko koskaan muuten maininnut, että Mika Kujala (musikaalin Aatos Tapala) on ns. ensirakkauteni teatterin saralla? Nuori mies oli muinoin 80-luvulla Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kiinnityksellä ja ihastuin yhteen jo unohtuneeseen roolisuoritukseen niin, että vein hänelle kiitokseksi rasiallisen Marianne-suklaata!

Bongaa kulttuuribloggaaja vol 1 / lokakuu

Parin bloggaajakollegan ( Katri ja Linnea) kanssa tuli aamusella keskusteltua Twitterissä siitä, että hyvin harvoin olemme samoissa esityksissä ja aika paljon kuljemme teattereissa ns. ristiin. Joku heitti ilmoille idean, että tehdään kalenteri, jonne jokainen merkitsee tulevat menonsa ja siitä sitten voimme tsekata, missä päin Suomea kuka milloinkin seikkailee. Minä päätin sitten tehdä ihan tämmöisen julkisen tiedoksiannon tulevista teatterireissuistani. (huom. muutokset ovat mahdollisia) Bongaa siis kulttuuribloggaaja! Saa tulla moikkaamaan, jos yleisön joukosta joku minut tunnistaa...

 - to 24.9. Tiputus- ensi-ilta (Tampereen Teatteri) 

- pe 25.9. Lucky (Teatteri Viirus, Helsinki) 

- la 26.9. Swan of Tuonela (Verkatehdas, Hämeenlinna) 

- to 1.10. Alastomat kundit lavalla- ensi-ilta (Gloria, Helsinki) 

- la 3.10. Putoaminen (Teatteri Jurkka)

- su 4.10. Tabu- ensi-ilta (Kansallisteatteri) 

- ma 5.10. Sopraanot metsäkedolla (Hämeenlinnan Teatteri)

- to 8.10. Skavabölen pojat (Tampereen Teatteri)

- pe 9.10. Kolme muskettisoturia (Lahden Kaupunginteatteri) 

- la 10.10. Kaninkolo (Hämeenlinnan Teatteri)

- ma 12.10. Nummisuutarit (Kansallisteatteri) 

- to 15.10. Suorittajat- ensi-ilta (Teatteri Siperia)

- pe 16.10. Sotilaspoika (Teatteri Vanha Juko) 

- to 22.10. Kummitusjuna (Helsingin Kaupunginteatteri) 

- pe 23.10. Leninki (Hämeenlinnan Teatteri)

- la 24.10. Lokki (Espoon Kaupunginteatteri) 

- ma 26.10. Keuhkot (Kansallisteatteri) 

- to 29.10. Suomen kaunein (Tampereen Teatteri) 

- la 31.10. Pinokkio (Taidekasarmin avoimet ovet, Hämeenlinna) 

 Kuten huomaatte, lokakuu on aika kiireinen... miten sitä aina kertyykin samoille viikoille paljon? En ikinä näköjään opi.

Kohti uusia seikkailuita...

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Jälkeenjäävät / Q-teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2015, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : työryhmä

Ohjaus : Jani Volanen

Lavalla : Tommi Korpela, Pirjo Lonka, Elena Leeve, Jussi Nikkilä, Eero Ritala ja Lotta Kaihua (sekä Ola Blick)

 Tätä on odotettu! Q-teatterin kauden uutuusnäytelmät ovat muodostuneet itselleni viime aikoina Tapauksiksi, joita ei haluaisi missata mistään hinnasta. Ensi-iltapäivänä meinasi tosin hetkeksi huumori loppua, kun junan veturi sanoi itsensä irti Jokelan kohdalla ja siinä sitten odoteltiin piinallisen pitkä aika. Matka kuitenkin jatkui ja ehdimme juuri sopivasti teatterille seuralaiseni kanssa.

 'Jälkeenjäävät' koostuu episodeista 'Häiriötekijän' tapaan, ja tällä kertaa aiheena on elämän ja kuoleman hankaluus. On eletty jollain tavalla väärin ja tuhlattu aikaa väärien ihmisten tai asioiden parissa. Kaivataan kipeästi muutosta johonkin suuntaan, ja osa roolihahmoista tekeekin aika radikaaleja päätöksiä - tapahtukoon käänne sitten Alepan kassajonossa tai illalliskutsuilla.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Meno on paikoitellen todella absurdia ja hillitöntä, huutonauru raikaa katsomossa ja spontaanit väliaploodit seuraavat toistaan. Olo on välillä jopa kiusaantunut jännällä tavalla, tuntee suurta myötähäpeää (kuin myös myotätuntoa) roolihenkilöitä kohtaan. On pakotettu ajattelemaan, miten piinavaa olisikaan itse olla tuossa samassa tilanteessa. Moni on takuulla ollutkin! Tunnistin itseni moneenkin otteeseen jännitysnäytelmäksi kohoavasta paikallisjunareissusta, jossa sitkeät vierustoverit saavat aikaan omituisiin mittasuhteisiin kohoavan tapahtumaketjun. Välillä katsomossa on sitten hiirenhiljaista ja orastava nauru juuttuu kurkkuun. Salin täyttää syvä hiljaisuus. Loppukuva on kaunis, rauhallinen.

 Parastahan tässä on se, että yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tulee. Episodien välissä valot himmenevät ja niiden sytyttyä ovesta saattaa tulla vaikkapa riikinkukkoasuinen Iippa. Seuralaiseni totesi väliajalla, ettei ihan hirveästi lämpene tämänkaltaiselle teatterille. Makunsa kullakin, mutta minä kyllä lämpenen! Tosin olen sitä mieltä, että kovin monen teatterin ei kannata vastaavaa edes yrittää. Tai miksipä ei...? Voisi olla virkistävääkin.

(c) Pate Pesonius, Q-teatteri

 Mitäs kaikkea eteemme tällä kertaa sitten tuodaan? Alussa oli kovinkin tutunoloista asuntonäyttöä, joka ei ihan kaikille auennut. Gospel-henkiseen revittelyyn päättyvä 'asiallinen' keskustelu pissaavan patsaan aiheuttamista erinäisistä vakavista ongelmista hautausmaalla. Suojapuvun sisällä pörräävä paarma. Mies, joka kyllästyi olemaan Jarmo ja vapautti itsestään Pasin. 'Mies ja kitara'-henkinen hittiaineksia sisältävä loistava veto Erkosta eiku Jarkosta vai oliko se sittenkin Herkko. Voisin kuunnella repeatina Jussi Nikkilän esittämää biisiä, toisin kuin se yksi ei halunnut enää kuunnella Michael Jacksonin Beat it-hittiä. Golfaavan miehen pitämä tiedotustilaisuus perheelleen, ja sama kirjallisena. "Ja nyt viedään sitten meikäläistä!" Väliajalle mentäessä ja rap-ylläristä toipuessa ilmassa leijui kaksi lausetta : 'uskokaa unelmiin' ja 'toiset virkkaa ja toiset twerkkaa'. Jou jou.

 Taustalla vilisee monenlaista videonpätkää ja puhuvaa päätä, suurin osa näistä menee sujuvasti yli hilseen. Mieleen tosin jää yhtäläisyys elämän ensimmäisten ja viimeisten hetkien välillä. Beat it-intro taisi lähteä soimaan juuri samalla hetkellä, kun jäin pala kurkussa miettimään Robin Williamsia tarttumassa hetkeen ja poikia nousemassa pöydälle seisomaan. Lavastuksesta bongailen tuhkauurnia, eläintrofeita ja patsaita. Miljööstä on kyllä moneksi.

 Q-teatteri kyllä asettaa näillä esityksillä odotukset aika korkealle, ja täysin tyydytettynä voin jälleen todeta, että tämä porukka ei pettänyt tälläkään kertaa. On mahtava etuoikeus seurata näin läheltä näin loistavaa näyttelijäntyötä, jokainen hoitaa oman pestinsä ihailtavalla tavalla ja omalla tyylillään. Koko työryhmälle iso kiitos!

 Käsiohjelma toimii myös samalla novellikokoelmana, jossa sama teema toistuu. Lukiessani kuulin Tommi Korpelan äänen päässäni...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatteri

Pikku Prinssi / Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö

Ensi-ilta alkukesästä Lappeenrannassa, 16.9. 2015 Hämeenlinnassa

Kesto noin 1h 40min (väliaikoineen), ikäsuositus 5+, tuotanto Kulttuuria Kansalle Ry

Ohjaus ja sovitus Johanna Reilin

Puvut Jenni Tokpanou
Tarpeisto ja sen valmistus Karoliina Käppi
Valo-ja äänisuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Taneli Läykki, Sanni Reilin, Jarkko Tiainen, Preeti Pesä, Piita Pesä, Heta Alitalo, Vili Alitalo ja Ilona Halmeniemi

 Käsi ylös, joka ei ole koskaan lukenut tai edes kuullut Antoine de Saint-Exupéryn klassikkoteoksesta Pikku Prinssi? Kirjahyllyäni kaivellessani löysin jostain syystä englanninkielisen version, muistan kyllä lukeneeni kirjan suomeksikin joskus viime vuosituhannella. Lukiossa tankattiin ranskantunnilla ketusta ja kesytyshommista, joskus osasin niitä kuuluisimpia lauseita komeasti ranskaksi ulkoa. Enää en osaa, ja se on sääli. Taito olisi sekin ja antaisin itsestäni ehkä jotenkin fiksumman vaikutelman...

 Eilisen ensi-illan jälkimainingeissa tulin siihen tulokseen, että Pikku Prinssi pitäisi ehdottomasti lukea moneen otteeseen ja eri ikävaiheissa varsinkin. Itse tarina on niin monitahoinen ja siitä riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Kaikkea en ole ensilukemalta edes ymmärtänyt eikä sisältöä pidäkään liian tarkkaan analysoida tai pohtia puhki. Joku siitä taiasta katoaisi liian märehtimisen myötä. Minulle Pikku Prinssi on ennen kaikkea kaunis ja haikea tarina yksinäisyydestä ja ystävyyden merkityksestä ja siitä, miten kummallista porukkaa aikuiset ovat. Jätin muuten ihan tarkoituksella lisäämättä 'me'-sanaa aikuisten eteen.

Pikku Prinssi ja kärmes / (c) Terho Aalto

 Pikku Prinssi (Taneli Läykki) asustelee B 612-asteroidilla, jossa huolehtii muutamasta pienestä tulivuoresta ja kauniista kukkasesta (Sanni Reilin). Kukan kanssa tulee vähän kränää ja Pikku Prinssi lähtee tutkailemaan, mitä muilta asteroideilta mahdollisesti löytyisi. Kenties ystävä? No, löytyy ainakin vastarannankiiski kuningas, juoppo, maantieteilijä, suosionosoituksia kärttävä komeahattuinen herra, uupunut lyhdynsytyttäjä sekä tähtiä laskeva ja niitä omiva miekkonen (lyhdynsytyttäjää lukuunottamatta (äänenä tosin) rooleissa huhkii Jarkko Tiainen). Vähän omituista sakkia kaikki kuitenkin. Maantieteilijä nimittää Pikku Prinssin tutkimusmatkailijaksi ja lähettää tämän Maahan, jossa Prinssi tapaa pakkolaskun tehneen Lentäjän, Käärmeen sekä Ketun. Pikku Prinssi saa kuulla Ketulta salaisuuden :

                                                  "Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.
                                                   Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.
                                                    Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

 Toteutus on täynnä nerokkaita yksityiskohtia, huumoria unohtamatta. Piskuinen humanoidiporukka avittaa tarvittaessa niin lentäjän pakkolaskussa kuin kaivon löytymisessäkin. Kurkkupurkista väkerretty kuninkaan kruunu ja lentokoneen pyykkikorirunko huvittivat, samoin piileskelevä rotta sekä kaakattavat kanaset. Itseäni hykerryttivät kovasti Jarkko Tiaisen antaumuksella ja aikamoisella tahdilla luodut hahmot, jotka tarpeen vaatiessa käänsivät paidatkin väärin päin. Ja mitä käsiliikkeitä! Miehen monipuolisuus ja herkkyys etenkin loppupuolella tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Lentäjä ja humanoidijoukko / (c) Terho Aalto

 Ympäristöään silmät kirkkaina ja uteliaina tutkaileva ja innostuksesta pomppiva vaaleakutrinen Taneli Läykki on oivallinen löytö Pikku Prinssiksi, ja Sanni Reilin hurmaa niin Kukkana kuin Kettunakin (ja tietysti Käärmeenäkin). "Kesytetty"-kappale (Seija Simolan 70-luvulla tunnetuksi tekemä) kokee uuden tulemisensa kauniina duettona ja kyyneleiltä ei voi ainakaan meikäläinen välttyä. En ole aiemmin edes tajunnut, mistä kappale on lähtöisin! (Tämän linkin alta voit kuunnella Hectorin version kauniista kappaleesta.)

Pikku Prinssi ja Kettu / (c) Terho Aalto

 Jotenkin maailma tarvitsee juuri nyt Pikku Prinssin kaltaisia tarinoita ja ajatuksia, jotka jäävät kaivelemaan ja osittain vievät yöunetkin. Hirmuisen haikea mieli oli koko illan, pääministerin puhetta seurasin ja sivusilmällä vilkuilin lattialla pötköttävää lähes tyhjää koirailmapalloa, jonka vappuna valitsin kaikista mahdollisista ilmapalloista. Juuri sen pallon, ja kohta se on poissa! Osansa herkistymiselle on taatusti siinäkin, että laitellessani esityksen päätyttyä silmälasejani laukkuuni vieressäni istunut mieheni yllättäen silitti minua päälaelta. Kesytetylle voi tehdä niin.

 Saattaapi nimittäin joutua vähän itkemään, jos on antanut kesyttää itsensä. Se riski on aina olemassa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

ps. Taneli Läykin haastattelu on luvassa täällä lähiaikoina...

Kukka / (c) Terho Aalto

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatteri

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti, musiikki ja laulujen sanat Peter Stone - Jule Styne - Bob Merrill

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Georg Malvius

Rooleissa : Hanna-Liina Võsa/Helena Rängman, Lari Halme, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Teemu Korjuslommi, Arttu Ratinen, Martti Manninen, Aki Haikonen, Matti Hakulinen, Filip Ohls, Miika Alatupa, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Teemu Sytelä, Valtteri Lehtinen, Antti Kerosuo, Eeva Hakulinen, Ulriikka Heikinheimo, Pia Piltz, Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti, Sarah Nedergård, Juuli Hyttinen ja Miikka Wallin

Josephine, Sweet Sue ja Daphne / (c) Harri Hinkka, TT

 Viikon sisällä olen nyt käynyt neljä kertaa teatterissa, ja niistä kolmessa on nähty hurmaavia miehiä mekoissaan (Ilta Emmin kanssa, Kalle Aaltonen ja sokerina pohjalla Sugar - Piukat paikat). Kahdesta ensimmäisestä lähdin kotiin suu messingillä, vähän yllättäen Sugarin jälkeen seisoin otsa kurtussa Tampereen Teatterin edustalla. En edes tiedä mistä moiset fiilikset. Ajattelin, että yön yli nukuttuani kokisin eräänlaisen valaistumisen, mutta en nyt herättyäni ole yhtään sen viisaampi. Jotenkin on vähän samanlainen olo kuin kesän Samppalinnan 'Onnen päivien' jälkeen - paketti on periaatteessa kunnossa ja meininki on pirullisen ammattitaitoista, mutta joku tökkii.

 Ensi-illan jälkeen on netti täyttynyt ylistävistä kirjoituksista ( Lauran bloggaus Sugarista heti tuoreeltaan ensi-iltatunnelmien jälkeen ja Gekon kommentit ennakon perusteella), Aamulehtikin antoi videokritiikissään täydet pinnat. Monesta asiasta olen tismalleen samaa mieltä, osasta en. Vaan pitäisikö sitä muuten edes olla samaa mieltä muiden kanssa? Ei toki. Miksi pitäisi? Minun pitäisi sen sijaan osata jotenkin perustella omat mielipiteeni, enkä ole nyt yhtään varma pystynkö siihen. Outoa.

 Minähän en tee esityksistä minkäänlaisia muistiinpanoja, kaikki on päässä 'tallessa'. Näihin kirjoitushommiin ryhtyessäni suljen silmäni ja palautan itseni hetkeksi takaisin katsomoon, ja siitä lähden sitten kelaamaan eteen päin... Jos nyt konkreettisesti palautan itseni katsomoon, huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi edessäni istuvaan kahteen herrasmieheen. Ei mikä tahansa kaksikko - Esko Roine ja Tom Lindholm nimittäin!

 Musikaali perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvakäsikirjoitukseen 'Some Like It Hot'. Tarinassa kaksi työtöntä muusikkoa Joe (Lari Halme) ja Jerry (Risto Korhonen) joutuu vahingossa silminnäkijäksi Chicagon gansteripiirien veriselle välienselvittelylle ja pakoon on päästävä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan on 'Seurapiirien Synkoopit'-tyttöorkesteri (jo on orkalla nimi) johtajanaan Sweet Sue (Ritva Jalonen) matkaamassa Chicagosta seuraavalle keikkapaikalle Floridan lämpöön. Orkesteri on vailla saksofonistia ja basistia, ja Joe & Jerry huomaavat tilaisuutensa koittaneen. He pestautuvat bändiin mukaan - tietysti naisiksi pukeutuneita ja tästähän se varsinainen hupi vasta alkaakin. Junamatkan aikana 'Josephine' ja 'Daphne' ystävystyvät etenkin hemaisevan ukulelensoittaja Sugar Kanen kanssa (ensi-illassa Hanna-Liina Võsa). Sugar onkin hurmaavine kiharapilvineen melkoinen pakkaus ja uudet kamut joutuvat tämän tästä muistuttamaan itseään siitä, että nyt ollaan tyttöjä. Perillä Floridassa aurinko lämmittää kivasti ja tilanne muuttuu kuumaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun seniilihkö miljunääri Osgood Fielding (Ville Majamaa) iskee tulisesti silmänsä sievään taskuvenus Daphneen. Sugar taas avautuu Josephinelle, että haluaisi saksofonistien sijaan rakastua vaihteeksi silmälasipäiseen nuoreen miljonääriin ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Daphne ja Sugar / (c) Harri Hinkka, TT

 Viime marraskuussa kulttuuribloggaajien pikkujouluissa keskusteltiin intensiivisesti jo tulevasta, eli miesten sääristä. Lari Halme oli nähty keikistelemässä korkkareissa & verkkosukissa jo aiemmin ja Larin avut oli hyväksi havaittu. Riston naisellisia piirteitä jouduimme pohtimaan jo vähän tarkemmin. Tositilanteessa kävikin sitten toisin. Halmeen Josephine on kyllä muodollisesti pätevä kaikin puolin, mutta hahmolla pääsee vähemmän revittelemään. Musikaalin nimestä viis - kyllä tämä on Daphnen show ihan täysin! Niin oli nättinä hän, ja voi niitä tyttömäisiä huokauksia ja elkeitä. Tunsin samalla suurta ylpeyttä. Jos ei sitä joku vielä tiedä, niin minun teatterikärpäsyytenihän alkoi 90-luvun lopulla Hämeenlinnan Kaupunginteatterista, kun kiinnityksen sai nuori, vastavalmistunut Korhonen. Nyt 18 vuotta myöhemmin kärpäsyyteni on tullut täysi-ikäiseksi ja samalla on ihanaa huomata, että pojasta on tällä välillä kasvanut täysverinen nainen! Hän on suorastaan puhjennut kukkaan!

 Musikaalissa on runsain mitoin hyvää. Sugar on sen verran makea pakkaus, että pieni aksenttikin antaa vain lisämakua. Mieleeni jäi myös viinaa ja miehiä vihaava kovaääninen Sweet Sue, joka sitten on heti vikittelemässä yhtyeen manageria pikku hiprakassa. Musiikki ja meininki rullaa sujuvasti ja rennosti eteen päin, tosin missään vaiheessa ei tule mitään "wow!"-efektiä. Onko aina tarviskaan, pohtii hän. Lari Halmeen vetäisemä soolo loppupuolella oli kyllä komea veto, se erikseen mainittakoon. Puvut ovat kauniita ja Seurapiirien Synkoopeissa riittää silmänruokaa. Katseeni poimi sieltä joukosta etenkin aina yhtä hurmaavat ja vakuuttavat Saara Lehtosen ja Annamaria Karhulahden. Koko ajan odotin, että milloin neidot vetäisevät pienet soolot... Gansteriporukasta etsin ensimmäiseksi Martti Mannisen. Steppaavasta ja tanssivasta pahisporukasta tuli muuten mieleeni Michael Jacksonin 'Smooth Criminal'-video ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Pääpahis Spats Palazzosta (Teemu Korjuslommi) ihme puhetyyleineen en sitten tykännyt yhtään enkä liioin Arttu Ratisesta managerina. En myöskään ymmärtänyt lainkaan sitä, että miksi alussa oltiin muka tekemässä elokuvaa ja pitkin iltaa sitten kameraa rullattiin paikalle ja jättimäistä kasvokuvaa taustalle. Hyvin näkyi kaikki silmäpussit ja ihohuokoset screeniltä, jopa pelottavalla tavalla. Seuraavan kauhuelokuvan aineksia - Risto Korhonen jättikokoisena taustakankaalle heijastettuna. Kaikella rakkaudella toki...

 Rakkausasioista vielä sen verran, että kyllä Daphnen ja Osgoodin lemmentarina on vertaansa vailla. Mikä herkkyys ja mitä kauniita nostoja! Ei tarvitse yhtään ihmetellä, että Daphnelta meni pasmat sekaisin kun minullakin pyöri sukat jalassa Ville Majamaan kysyessä ääni täynnä lämpöä ja hellyyttä "Mikä hätänä, kulta pieni?" Villen äänihän on silkkaa samettia.

Daphne ja Osgood / (c) Harri Hinkka, TT

 Miksi sitten olin kuitenkin suu mutrulla kolme tuntia myöhemmin? Edelleenkään en tiedä. Ehkä syypäänä oli neljän tunnin yöunet, nälkä, hallituksen leikkauslistat, pankkitilin saldo, kuohuviinien nauttimisesta johtunut laskuhumala? Sää oli erittäin kaunis, mieheni täytti samana päivänä 50v, vanhempani olivat myös mukana ja isäni oli elämänsä ensimmäistä kertaa ensi-illassa, väliaikaleivos oli herkullinen.

 Viihdettä kansa kuitenkin tarvitsee ja sitä se saa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sugar ja herra Shell / (c) Harri Hinkka,TT

Kalle Aaltonen / Hämeenlinnan Teatteri

Kalle Aaltonen-musikaalikomedia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tatu ja Aino Pekkarinen

Ohjaus Kari Arffman

Rooleissa : Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Markus Virtanen, Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Mikko Töyssy, Aleksi Aromaa, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen ja Johanna Reilin

Kapellimestari Antti Paranko

S/S Wellamon orkesteri : Kalle Penttilä, William Suvanne, Antti Paranko, Jussi Seppälä ja Lauri Malin

 Sanotaan se heti kärkeen : Hämeenlinnan Teatterin syyskausi käynnistyi häpeämättömän viihdyttävissä merkeissä! Ensi-iltapäivä oli näillä seuduilla hyvin sateinen ja ennustin päivällä, että kyllä tämä tästä iltakuuteen mennessä vielä iloksi muuttuu. Olin oikeassa, sillä väki lähti ensi-illasta suu messingillä ulos, ja sadekin oli esityksen aikana päättänyt väistyä syrjään.

 Pekkarisen pariskunnan käsikirjoittama Kalle Aaltonen lienee monelle elokuvana tuttu (Kalle Aaltosen morsian tuli jokin aika sitten telkustakin, en tosin katsonut) ja itse Kalle tuttu Alfred J. Tannerin reippaasta kupletista, jossa ei tippaakaan kehuta. Pieni nostalgiatrippi on siis luvassa. Tarinassa lähdetään s/s Wellamon matkassa seilaamaan Helsingistä kohti Aleksandriaa, ja laivalla on mukana niin yli-kuin aliperämiehiäkin, reumatismivaivainen kapteeni (jota ei vaivojensa vuoksi edes nähdä), harmoonisiskot,  merenkulkuneuvoksen tytär sekä leskirouva serkkunsa kera. Sellaisella porukalla saadaan vauhdikas merimatka aikaiseksi ja maissakin käydään ainakin vesipiippua polttelemassa. Lempikin leiskahtaa moneen suuntaan.

Menoa ja meininkiä (c) Tommi Kantanen

 Vauhtiin päästään oikeastaan siinä vaiheessa kun on noustu laivaan. Toki aluksi on tutustuttu etenkin merenkulkuneuvos Hallermaahan (Markus Virtanen sellaisessa lookissa, etten meinannut aluksi edes häntä tunnistaa) ja hänen viehättävään, hemmoteltuun tyttäreensä Kaarinaan (Maiju-Riina Huttunen). Neito päättää laivareissulla vähän 'pelata masqueraadia' sisäkkönsä Marjan (Lotta Huitti) kanssa, ja nämä sitten vaihtavatkin rooleja. Kaarina astuu laivaan siivoojana ja Marja merenkulkuneuvoksen hienostelevana tyttärenä. Aliperämies Kalle Aaltosen (Saska Pulkkinen) ja Kaarinan välillä on ilmassa heti väreilyä ja töykeähkö yliperämies Kourula (sairaustapauksen vuoksi roolinpaikkaushommissa Ilkka Heiskanen) tarjoaa herrasmiesmäisiä otteita ainostaan Marjalle.

 Tämän tästä pistetään tanssiksi ja lauluksi, ja harvoin on nähty koko näyttelijäporukkaa pistämässä jalalla koreasti näin runsain määrin. Koreografioista vastannut Jens Walentinsson ei ole päästänyt porukkaansa helpolla, ja mukavan ilmavasti lavalla liikutaankin joka ilmansuuntaan. Liikunnallisia taitojaan esittelee lisäksi etenkin Saska Pulkkinen, joka napsii väliaplodeita niin käsilläkävelystä kuin sarjatuotantona suoritetuista kärrynpyöristä. Helppoa kun sen osaa! Musiikkipuolella kuullaan svengaavaa menoa Cole Porterista Toivo Kärkeen ja siltä väliltä, ja soundissa on kapellimestari Parangon mukaan haettu sellaista Olavi Virran 50-luvun levytysten meininkiä. Minulle tuli mieleeni myös tv-sarja Velipuolikuun musiikki ja se jos mikä saa hymyn huulille. Antti Parangolle pitäisi antaa kyllä joku laatusertifikaatti, sillä miehen orkesteriin ja sen musiikilliseen laatuun voi aina luottaa täydellisesti. Erityispinnoja nerokkaasta Stomp-instrumentaalista, jossa väki pisti luudat ja ämpärit käsissään rytmit tanaan.

 Ihan oma lukunsa on sitten Lasse Sandbergin esittämä verevä leskirouva Saarnila. Selvästi Lasse näytti nauttivan suunnattomasti hahmon esittämisestä... Jo Taiteiden yön avoimissa harjoituksissa pistin merkille mieheni hymynkareen rouvan liehakointia seuratessaan ja sama meno jatkui ensi-illassakin. Kaipa hän kuvitteli itsensä Mikko Töyssyn tilalle, kun rouwa keimaillen esitti Big Spenderiä... Taisi saada sydämen kukkumaan!

Sutinen on iskenyt silmänsä rouwa Saarnilaan... (c) Tommi Kantanen

 Meinasin saada totaalisen hepulikohtauksen silloin, kun liehuvissa kaavuissa muka salaa hiippailevat tyypit yrittivät vuorotellen varastaa käsilaukkua. Toiselle puolella lavaa laulettiin potpuria, mutta musiikit ja laulut menivät minulta tyystin ohi. Voi jestas mitä tyyppejä Aleksi Aromaa ja Mikko Töyssy verhojen välistä estradille toivat! Aivan käsittämätön oli sekin Töyssyn päällä ollut kankaanpalanen, jossa oli yhdistetty haaremihousut ja käsineet samaan asusteeseen. Mistä sellaisen saisi itselleenkin?

 Olen varma siitä, että tämä musikaalikomedia uppoaa kansan syviin riveihin ensinnäkin siksi, että se saa äärimmäisen hyvälle tuulelle. Toisekseen, on ihanaa seurata monilahjakkaita, aurinkoisia, salskeita ja kauniita nuoria ihmisiä herkistelemässä, tanssimassa ja laulamassa. Tulkoon vettä tai räntää, tämän merimatkan aikana paistaa takuulla aurinko!

Maiju-Riina Huttunen ja Saska Pulkkinen (c) Tommi Kantanen

 Erikoismaininnan haluan tällä kertaa ojentaa Markus Virtaselle, jota en ole aiemmin nähnyt musikaalin parissa enkä liioin kolmoisroolissakaan. Merenkulkuneuvos varsinkin on todella herkullinen hahmo. Pistäkää mieleen myös herra peräherraa tulkinnut nuori ja nouseva kyky Ilkka Heiskanen, joka meinasi pariin otteeseen varastaa koko shown. Hänestä kuullaan vielä...

Heleijaa! Horioppia Kalle Aaltosta katsomaan! Tämänkaltaista tiiatteria pelataan tänä syksynä Hämeenlinnassa, kannattaa lähteä vaikkapa pikkujouluporukalla tsekkaamaan.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ilta Emmin kanssa / Teatteri Jurkka

Ilta Emmin kanssa / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 2013 (Teatteri Jurkan 60v-juhlavuonna) , kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Laura Jäntti ja Ilpo Tiihonen

Ohjaus Laura Jäntti

Roolissa : Erkki Saarela

Pianossa : Eero Ojanen

 Onneksi tämä "Ilta Emmin kanssa" pyöri vielä hetken syksyllä Teatteri Jurkassa (12.9. asti, vierailuesityksistä en tiedä), sillä minulta meinasi aikataulullisista syistä mennä taas tämäkin herkkupala täysin ohi suun.

 Emmi Jurkka (1899-1990) oli yksi suomalaisen teatteritaiteen Suurista Diivoista ja Jurkan teatterisuvun kantaäiti. Olikin varsin jännittävää istua pienen mutta pippurisen Teatteri Jurkan katsomossa ja miettiä, että "hei, juuri tuosta samasta oviaukosta itse Emmikin on näyttämölle liihotellut". Jos seinät voisivat kertoa...

 Aplodeeraamme ensin kohteliaasti pianisti Eero Ojaselle, ja hetken kuluttua itse Emmi tekee näyttävän sisääntulon helmat hulmuten, viiksetkin ovat tässä vaiheessa heti pelkkää plussaa. Erkki Saarelan Emmissä on tietysti ripaus myös miestä itseään, molempien maneerit sekoittuvat hurmaavalla tavalla. Paitsi että enhän minä Emmin maneereista mitään tiedä. On kuitenkin helppoa kuvitella, että noin hän varmasti pikkusikaaria pyöritteli sormissaan ja nauru jos mikä on tarttuva. Pistän myös merkille Saarelan eläväiset silmät ja kaikki suunmuikistelut. Aijai!

'Ollaan niin kuin pääskyset...' (c) Aino Ojanen

 On mieletön etuoikeus istua nimenomaan Teatteri Jurkassa ja seurata tämänkaltaista menoa. Saarelan Emmi lurauttaa pätkän jos toisenkin tutuista opereteista, tanssahtelee ja hypähtelee keveästi, keikistelee eturivin mieskatsojien edessä ja yhden pelästyttääkin naurullaan, istahtaa tämän tästä valtaistuimelleen ja kertoo värikkäistä vaiheistaan pilke silmäkulmassa ja välillä viiltävän rehellisesti. Lapsilleen olisi voinut olla parempi äiti. Välillä käydään yleisölämpiön puolella ja huudellaan sieltä, että tässä oli meillä pieni kahvio ennen ja täältä saatiin vuokrattua lisää tilaa pukuhuoneita varten. Muisteloissa tarvitaan välillä kuiskaajankin apua, mutta sekin hoidetaan emmimäiseen tyyliin.

 Teatterihistoriaa parhaimmassa muodossa esitys myös on. Jännä ajatella, että sen yhdenkin aviomiehen pistooli lienee jossain lattialautojen alla, juuri minun käsilaukkuni alapuolella. Hurjaa!

 Olin siinä mielessä onnekas (ja moni muukin), sillä onnistuin valitsemaan hiukan erilaisen esityspäivän. Ilta Emmin kanssa nimittäin jatkui yleisökeskustelulla, jossa ohjaaja Laura Jäntti sekä huulipunat pois pessyt Erkki Saarela kertoivat esityksen synnystä ja kaikesta siihen liittyvästä. Yleisö sai esittää kysymyksiä ja varsin kiintoisia ajatuksia ilmoille heitettiinkin. Oli oikein hauska kuulla myös monia legendaarisia tarinoita Emmiin liittyen. Hän kun saattoi kesken esityksen ilmoittaa menevänsä pissulle. Tai että jos näyttelijätär saapuu vasta väliajalla teatterille, on teatterinjohtajan ihan turha pauhata sen enempiä koska 'eihän minulla ollut kuin muutama repliikki siinä ensimmäisessä osassa'.

 Kotona huomasin, että isäntä on vielä hereillä. Teinkin olohuoneeseen näyttävän sisääntulon, huikahdin "Ajjaii!" ja liihottelin kädet sivuilla pitkin huonetta. Isäntä totesi "Jaahas, että sellainen esitys" ja jatkoi telkankatsomistaan.

 Sellainenpa hyvinkin, ja millainen! Vielä ehtii katsomaan!

Ajaiii! (c) Aino Ojanen

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatteri

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim

Käsikirjoitus Hugh Wheeler

Suomennos Juice Leskinen

Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'

Ohjaus Miika Muranen

Kapellimestari Eeva Kontu

Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen

 Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.

 Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?

 Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.

 Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.

 Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.

Huh huh! (c) Kari Sunnari, TTT

 Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.

Viiksikreivin näyttävä sisääntulo (c) Kari Sunnari, TTT

 Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!

 Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Tuire Salenius ja Ronja Alatalo (c) Kari Sunnari, TTT