Vihdoinkin saan esiteltyä tämän kauniin ja mielikuvitusta kiehtovan kirjan.
Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa on loistava sohva- ja yöpöytäkirja (siis kirja, joka on aina hyvä pitää hollilla) vanhojen talojen, eläimien ja luonnon, kauniiden valokuvien sekä
Risto Rasan runouden ystävälle. Esimerkiksi minulle, olen kaikkea tuota. Sain kirjan jouluna ja olen selannut sen jo useita kertoja läpi.
Kirjassa kerrotaan kuvin, runoin ja tarinoin vanhoista autiotaloista - tai ei sentään, eivät ne talot ole autioita, vaan nykyisin niissä asuu ihmisten sijasta villieläimiä. Talojen sisällä ja pihamalla kulkee mm. hiiriä, kettuja, supikoiria ja mäyriä.
Kai Fagerstömin ottamat kuvat ovat sadunomaisen hienoja.
Heikki Willamon teksti on sympaattista luettavaa. Willamo kertoo, kuinka hän lapsena osui mäyrien taloon ja sitten, onnekkaasti, kolmenkymmenen vuoden päästä uudestaan. Hän alkoi seurata, mitä autiotaloissa oikein tapahtuu.
Ja tapahtuuhan niissä:
Heinäkuun alussa supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvikortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä. (s. 33)
Tämä kaikki olisi jo hyvin viehättävää, mutta sokerina pohjalla kirjassa on vielä suosikkini Risto Rasan lyhyitä ja yksinkertaisia mutta aina niin osuvia runoja. Esimerkiksi:
Talo kuin arkki.
On kahden mäyrän vuoro
jaloitella
usvapellossa.
Tämän kirjan jälkeen autiotalot eivät näytä enää surullisilta ja yksinäisiltä. Aina siellä jotain tapahtuu:
Hylätty pihapiiri.
Puutyön äänet tikan pajasta
lohduttavat.
Tällaisia kirjoja tulee katseltua ja lueskeltua erityisesti viikonloppuisin. Toivottavasti pystyin välittämään edes osan kirjan seesteisestä tunnelmasta.
Rauhallista viikonloppua!
Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo: Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa. Maahenki, 2010. 2. painos
Nyt on mun vuoro sanoa iik! Tämähän on pakko hankkia. Risto Rasa on suosikki täälläkin! Niissä on ajatusta ja useassa myös luonto läsnä :)
VastaaPoistaIik! Sitten kirja kannattaa hankkia jo Rasan takia, sillä mitään muutakaan uudempaa runoteosta häneltä ei taida olla. Sen sijaan on ihana runokokoelmateos. Aion lukea sen lähiaikoina, aakkoshaasteen R-kirjaimeen. Nyt luen P:tä, joten aika lähellä ollaan. Kiva kuulla, että Rasalla on muitakin lukijoita kuin minä!
VastaaPoistaOi! Pakko huudahtaa. Autiotaloissa on oma viehätyksensä ja valokuvakirjat jaksavat kiehtoa. Täytyypä huomisella kirjakauppareissua selailla tätä.
VastaaPoistaOh, vaikuttaapas mielenkiintoiselle ja kauniille kirjalle! Tätyy perehtyä tähän jos jossain nään :)
VastaaPoistaLainasin tämän muistaakseni viime kesänä. Kirja oli tunnelmaltaan surumielisen kaunis ja pidin siitä kovasti. Oli tosiaan helpottavaa saada tietää, että elämä talossa jatkuu vaikka se muuttaakin hieman muotoaan. Mutta kyllä silti jatkossakin tulee surku, kun näkee autiotalon.
VastaaPoistaMulla on tämä lainassa mutta toistaiseksi olen ehtinyt vain pikkuisen vilkaista. Tekstisi perusteella vaikuttaa juuri sellaiselta millainen sen ajattelinkin olevan!
VastaaPoistaOlen kotoisin pikkukylästä jossa kaverini lapsuudenkodin lähistöllä on useampikin autiotalo, ja nehän tuli ala-asteaikana tutkittua läpi moneen kertaan. Pääasiassa näiden jännien ja mielikuvitusta kutkuttavien muistojen vuoksi tämä kirja pistikin silmään! :)
Tästä kirjasta taisi olla juttu joskus Hesarin Nyt-liitteessä. Kyllä on hienoja kuvia.
VastaaPoistaArtsi muistaa oikein, kirjasta on tosiaan ollut juttua Hesarissa, joko Nyt- tai Kuukausiliitteessä.
VastaaPoistaKiitos kommenteista muillekin! Kirja on tosiaan vähän surumielinen, mutta ei surettava kuitenkaan, vaan päinvastoin, mukavaa luettavaa ja katseltavaa. Toivottavasti se löytää tiensä muidenkin sohvapöydälle ja blogeihin!
Ai niin tämä, josta oli Kuukausiliitteessä. Tavallaan ihana, ja loistava aihe. Tavallaan kiinnostaa... Mutta jostain syystä mua on pienestä asti sydänjuuria myöten surettaneet autioituneet talot, niin en ole uskaltanut tarttua tähän kirjaan. Pelkään, että en osaa keskittyä itse kirjan aiheeseen vaan surkuttelen koko ajan talonpoikaisen rakennusperinteemme rappiota, se kun ei edelleenkään koe ansaitsemaansa arvostusta ja vaalimista. Meillä on niin vähän vanhoja talonpoikaisrakennuksia jäljellä ja koko ajan lahoaa lisää, kun niistä ei voida tai haluta huolehtia :-(
VastaaPoistaOi, tämän kirjan haluaisin omaksi! Rakastan Risto Rasan runoja, ja autiotaloissa on sitä jotakin...
VastaaPoistaSaila, tiedän, mitä tarkoitat, mutta tämän kirjan kanssa ei ole päällimmäisenä se talosuru. Päinvastoin, ehkä on lohdullista tietää, että talot voivat nyt toimia ainakin eläinten koteina - ja ainakin niitä taloja on näin dokumentoitu, ellei muuten. Autiotalot ovat kyllä aina pysäyttävä näky: kiehtovia ja murheellisia samaan aikaan.
VastaaPoistaElma Ilona, Risto Rasan runot ja autiotalot sopivat jotenkin todella hyvin yhteen. Kummatkin ovat pieniä, hiljaisia, pysähtyneitä ja kertovat enemmän tarinoita kuin ensin näyttää.
Selailin kirjan eilen läpi, kuvat ovat hienoja, tunnelma on ihan uskomattoman tenhoava. Tekisi mieli saada omaksi, että voisi palata aina halutessaan.
VastaaPoistaTosin löysin kirjan nimellä googlaamalla yhden kuvista, talon ja tähtitaivaan yläviistoon kuvattuna, tarpeeksi isona näytön taustakuvaksi, mutta en ole varma riittääkö se...
Erja, minulle ei riittäisi. ;) Minusta juuri tämäntyyppiset kirjat on hyvä omistaa, sillä niitä tulee harvoin luettua putkeen (ainakaan monta kertaa), mutta niitä tulee selailtua ja "makusteltua" usein. Pitääpä kuitenkin googlata, jos minäkin löytäisin tuon talon ja tähtitaivaan kuvan - se olisi kyllä varmasti kiehtova taustakuvakin!
VastaaPoistaVoi hitsit, en ole tällaisesta kirjasta ennen kuullutkaan, joten kiva kun linkkasit! Rakastan tällaisia "katselukirjoja" ja nimenomaan autioituneista ja hylätyistä rakennuksista. Tai ei ehkä niin autioista, kun onhan siellä niitä eläinasukkaita. :)
VastaaPoistaNämä ovat muuten juuri sellaisia kirjoja, jotka _pitää_ omistaa, koska niihin tekee mieli palata useita kertoja. :)